Arsenikki-Anna – miesten myrkyttäjä

Salaperäinen kuolema

1. elokuuta 1937 lääkärit Memorial Hospitalissa Colorado Springsilla ottivat yhteyttä paikallisiin viranomaisiin kertoakseen potilaansa äkillisestä ja salamyhkäisestä kuolemasta.

Uhri, 67-vuotias George Obendorfer oli sairastunut selittämättömästi vain muutama päivä sitten. Lääkärit eivät saaneet selville, miksi hän oli sairastunut, eivätkä saaneet pelastettua hänen henkeään kovasta yrityksestä huolimatta. Sairaalan henkilökuntaa haastateltuaan tutkijoille valkeni, että Obendorfer oli vieraillut alueella ja hänen ensisijainen asuntonsa oli Cincinnatissa, Ohiossa.

Vanhempi mieshenkilö oli kahden tuntemattoman seuralaisensa kanssa kirjautunut Park Hoteliin 30. heinäkuuta -37. Coloradon viranomaiset pitivät olosuhteita kiehtovina, sillä hotellin omistaja oli juuri ilmoittanut, että häneltä oli viety timantteja 300 dollarin edestä. Tutkijat halusivvat nyt saada selville, liittyivätkö nämä kaksi tapahtumaa toisiinsa.

Pian Park Hoteliin saapumisensa jälkeen he saivat tietää, että Obendorfer oli kirjoittautunut sinne seurassaan nainen nimeltä Anna Marie Hahn ja tämän nuori poika Oskar.

Hotellin omistajan mukaan rva Hahn oli ilmoittanut asuvansa Cincinnatissa, Ohiossa ja olevansa Coloradossa lomalla. Huoneen nopea tarkastelu ei paljastanut johtolankoja ja rva Hahn ja hänen poikansa olivat hävinneet jäljittämättömiin. Yrittäessään selvittää, liittyivätkö korut ja herra Obendorfersin ennenaikainen kuolema toisiinsa, tutkijat alkoivat vierailla paikallisissa panttilainaamoissa toivoen, että varas olisi yrittänyt myydä timantit. Ei kestänyt kauaa ennenkuin heidän yrityksensä alkoivat kantaa hedelmää. Muuan paikallinen kaupanpitäjä ilmoitti, että nainen, seurassaan nuori poika, oli yrittänyt pantata samanlaisia koruja, mutta omistaja oli päättänyt olla hankkimatta niitä. Hänen kuvauksensa naisesta sopi hotellin omistajan kuvaukseen Anna Hahnista.

Coloradon viranomaisten laajentaessaan etsintöjään Hahniin, he saivat tietää, että kuvaukseen sopiva nainen oli yrittänyt nostaa 1000 dollaria Denver-pankista käyttäen cincinnatilaista pankkikirjaa, jossa oli George Obendorferin nimi. Vaikka nainen väitti olevansa rva George Obendorfer, pankkijohtaja aisti jonkin olevan vinossa ja kieltäytyi tekemästä rahansiirtoa. Etsivät olivat varmoja, että kyseinen nainen oli Anna Hahn.

George Stimsonin kirjan The Cincinnati Crime Book mukaan etsivät eivät heittäneet aikaa hukkaan, vaan tekivät pidätysmääräyksen epäillen tätä hotellin korujen kähveltämisestä.

Tutkijat epäilivät, että hän oli poistunut alueelta ja palannut Ohioon ja ottivat yhteyttä Cincinnatin viranomaisiin avun toivossa. He saivat pian tietää Hahnin palanneen kotiin ja Cincinnatin etsivät pidättivät hänet vikkelään. Kun Coloradon etsivät kysyivät häneltä, mitä hän tiesi George Obendorferin kuolemasta, Anna vastasi, että “mies on minulle ventovieras”.
Kun naiselle muistutettiin, että hän oli allekirjoittanut hotellivarauksen Obendorferille, itselleen ja pojalleen, muuttui ääni kellossa.
“Tapasin hänet (Georgen) junassa Denveristä”, hän sanoi. “Hän oli sveitsiläinen. Kumpikin etsivätiimi tiesi Obendorferin olevan Cincinnatista ja he epäilivät Annan tarinaa.

Anna Hahn pidätettynä (The Cincinnati Enquirer)

Tutkijoiden onneksi useammat Georgen sukulaiset asuivat alueella ja saattoivat valottaa tilannetta. Sukulaisia haastateltuaan etsiville selvisi, että George oli muuttanut Ohioon Venäjältä muutama vuosi aiemmin. Eläkkeelle vetäytynyt kengäntekijä ja kolmen lapsen isä George oli hiljattain eronnut vaimostaan. Perheen jäsenet olivat myös järkyttyneitä äkillisestä kuolemasta, kertoen hänen olleen erinomaisessa kunnossa. Vielä enemmän kertoi yhden perheen jäsenen paljastus, että Anna tunsi Georgen ja itseasiassa oli tämän naisystävä. Sukulaisen mukaan matka oli ollut Annan idea – ja George oli tullut mukaan olettaen heidän menevän maatilalle, jonka nainen omisti Colorado Springsilla.

Kun etsivät hiillostivat Annaa uusilla todisteilla, tämä myönsi tuntevansa George Obendorferin. Hän väitti tavanneensa tämän viikkoja sitten paikallisessa kenkäkaupassa, mutta kiisti parisuhteen. Hän palasi heidän vanhaan tarinaansa. Anna sanoi tavanneensa tämän sattumalta junassa, jossa he olivat sattuneet olemaan matkalla lomalle samaan paikkaan. Anna kertoili hänen ja Georgen tulleen hyvin toimeen matkan aikana ja lopulta päättäneen, että jakaisivat huoneen, kun pääsisivät perille Colorado Springsille. Pian sen jälkeen, kun kaksikko oli saapunut ja kirjoittautunut hotelliin, George kuitenkin sairastui ja lähti sairaalaan.

 

George Obendorferin koti (The Cincinnati Enquirer)

Anna väitti, ettei ollut ollut yhteydessä mieheen sen jälkeen. Tutkijat epäilivät hänen väitteidensä todenperäisyyttä ja päättivät selvittää asiaa.

Varhaiset vuodet

Tutkijat jatkoivat epäillyn varkaan ja mahdollisen murhaajan kuulustelua ja saivat selville, että Anna oli syntyjään saksalainen, syntynyt vuonna 1906 ja muuttanut Cincinnatiin vuonna -29, 23 vuoden iässä. Ennen Yhdysvaltoihin muuttoa hän oli ollut naimisissa viennalaisen lääkärin kanssa ja heillä oli ollut yksi lapsi, Oskar. Pian pojan syntymän jälkeen perhe muutti yhdessä, mutta lääkäri kuoli pian Valtoihin saapumisen jälkeen.

Sekä Cincinnati Post että The Cincinnati Inquirer saivat useita kopioita Annan poliisikuulusteluista, jotka he julkaisivat lukuisia kertoja kuulusteluiden aikana. Niissä kävi ilmi, että Annalla oli täti ja setä Cincinnatin saksalaisessa alueella, joten hän päätti jäädä ja aloittaa uudestaan. Tansseissa Alms-hotellilla Anna tapasi puhelinoperaattorin nimeltä Philip Hahn. Pari rakastui nopeasti ja lopulta avioitui. Philip halusi epätoivoisesti jättää työnsä, joten pari säästi rahaa ja avasi kaksi herkkukauppaa. Pian sen jälkeen Annan täti ja setä kuolivat ja jättivät naiselle perinnöksi talonsa 2970 Colerain Avenuella.

Tutkijat saivat tietää, että vaikka Annan ja Philipin avioliitto oli saattanut vaikuttaa ulkopuolisille tasapainoiselta, parilla oli ollut ongelmansa, joista useimmat ilmeisesti kietoutuivat Annan rahanahneuden ympärille. Anna nähtävästi kyllästyi nopeasti työhönsä karkkikaupassa ja päätti hankkia rahaa muilla keinoin. Ensimmäiseksi hänen päähänsä pälkähti: tuhopoltto! Sattui kolme epäilyttävää tulipaloa, joista ensimmäinen herkkukaupassa osoitteessa 3007 Colerain Avenue. Vahinkojen jäädessä minimaalisiksi Annan onnistui repiä 300 dollaria vakuutusyhtiöltä. Kaksi muuta sattuivat Hahnin asunnossa – ensimmäinen 2. kesäkuuta -35 ja toinen 20. toukokuuta -36. Anna sai kummastakin nipin napin yli 2000 dollaria.

Annan himo maalliseen saattoi myös vaatia hänen miehensä hengen vai oliko se vain sattumaa, kuka tietää. Kaksi kertaa Anna yritti saada miehelleen 25 000 dollarin henkivakuutusta, mutta tämä hangoitteli vastaan. Oliko se vain taikauskoa vai pelkäsikö hän henkensä puolesta, kuka tietää. Se tiedetään, että pian sen jälkeen Philip Hahn sairastui vakavasti ja vastoin Annan toiveita, miehen äiti vei tämän sairaalaan. Vaikka Philip selvisi salaperäisestä sairaudesta, avioliitto jatkoi rakoilemistaan ja pari lopulta erosi.

Erottuaan miehestä Anna alkoi vanhusten hoitajaksi, vaikka hänellä ei ollut koulutusta, eikä kokemusta alalta. Luultavasti tämä paljastus sai tutkijat pureutumaan tarkemmin hänen entisiin potilaisiinsa.

Cincinnatin rikostutkijat järkyttyivät saadessaan tietää, että toisella tapauksessa Jacob Wagnerin, 78, salaperäisellä kuolemalla oli yhteyksiä Anna Hahniin. Joko vahingossa tai tiedostamattoman katumuksen vallassa Anna kertoi hoitaneensa Wagneria vierailevana hoitajana työskennellessään.
Saksalaissyntyinen eläkkeelle vetäytynyt puutarhuri oli kuollut salamyhkäisesti kaksi kuukautta aiemmin ja viimeisessä testamentissaan hän jätti koko omaisuutensa Anna Hahnille.

Kuolinsyytutkijat ilmoittivat miehen menehtyneen sydänsairauteen. Epäilevää ystävää selitys ei tyydyttänyt, vaan hän kärtti poliisia tutkimaan asiaa ja ruumis oli juuri kaivettu ylös, jotta Wagnerin jäänteille voitaisiin tehdä ruumiinavaus. Palaset alkoivat loksahtaa yhteen tutkijoiden mielessä ja he menivät vierailemaan Wagnerin naapurustossa. He saivat pian tietää Annan lähestyneen Wagneria ja väittäneen olevansa kauan kadoksissa ollut sisarentytär. Vanha gubbe tiesi, ettei hänellä ollut elossa olevia sukulaisia, eikä uskonut, mutta heltyi pian ja antoi naisen auttaa päivittäisissä askareissa.

Naapurit myös väittivät Hahnin viettäneen tuntikausia Wagnerin asunnossa miehen kuoltua. Tutkijat tapasivat pian Olive Luella Koehlerin, vanhan naisen, joka asui samassa talossa kuin Wagner. He saivat tietää, että Anna oli ystävystynyt ja ainakin kahdesti “hyvää hyvyyttään” tuonut tälle jäätelötötteröitä. Toisen jäätelön syötyään rva Koehler sairastui rajusti ja joutui sairaalaan. Siinä missä poliisin epäilyt heräsivät lähes heti, on epäselvää, ymmärsikö Koehler itse koskaan jäätelön ja sairastumisensa välistä yhteyttä. Oli miten oli, kun hän oli sairaalassa, joku varasti hänen asunnostaan laukun, jossa oli tuntematon määrä käteistä ja koruja.

Ei kestänyt kauaakaan kun tutkijoiden epäilykset saavuttivat median, joka julkaisi heti tarinoita Hahnin mahdollisesti myrkyttämistä vanhuksista. Suurin osa kertomuksista oli liioiteltuja ja täynnä virheitä, mutta oli niissä silti poliisille lupaavia johtolankoja. Yksi niistä tuli 62-vuotiaalta George Heisiltä. Hän kertoi tavanneensa Anna Hahnin vuosi aiemmin. Aluksi he tuntuivat tulevan hyvin toimeen, mutta sitten hänen epäilyksensä heräsivät, kun hän sairastui vakavasti juotuaan naisen laittaman mukillisen olutta. Vaikka hän oli siitä asti voinut huonosti, vasta sanomalehdet nähtyään hän päätti astua esiin tarinansa kanssa.

Tutkijat alkoivat pelätä Annan myrkyttävän vanhoja potilaitaan rahan vuoksi ja saatuaan tietää toisesta salaperäisestä kuolemasta, jonka uhrin Anna oli tuntenut, he aloittivat toisen tutkinnan.
6. heinäkuuta 1937, vain viikkoja ennen Annan matkaa Coloradoon, hänen potilaansa George Gsellman, 67, kuoli huoneessaan 1717 Elm Streetilla. Gsellmanin ystävät kertoivat papan sairastuneen äkillisesti Annan viimeisimmällä vierailulla ja kuolleen pian sen jälkeen. Tutkijat työskentelivät hiki hatussa saadakseen järjestettyä ruumiin ylöskaivamisen ja ruumiinavauksen, ja niin he saivatkin.

Michael Newton kertoo teoksessaan Hunting Humans, että George Gsellmanin alustavassa tutkimuksessa hänen kehostaan löydettiin metallista myrkkyä. Aineen ajateltiin heti ensiksi olevan arsenikkia, mutta lähemmässä tarkastelussa se paljastui krotoniöljyksi, joka oli yleinen lääke kotitalouksissa siihen maailmanaikaan. Pieninä annoksina aine ei ole kohtalokas, mutta suuri määrä tappaa helposti.

Stedmanin Lääketieteen sanakirja sanoo, että aine voi aiheuttaa intensiivistä polttavaa kipua suussa, kurkussa ja vatsassa; liiallista syljeneritystä, oksentelua, ripulia ja verenvuotoa. Toisin sanoen, suuri määrä ainetta aiheuttaa hyvin brutaalin ja katkeran lopun.

Kun tutkijat työskentelivät kerätäkseen todistusaineistoa, Philip Hahn astui esiin ja antoi heille puolen unssin öljypullon, jonka otti ottanut pois vaimoltaan, kun he kaksi asuivat yhdessä. Tehtyään omia tutkimuksiaan aineen vaikutuksesta, Philip oli ottanut pullon töihin ja piilottanut lukkokaappiin, epäillen, että vaimo oli käyttänyt sitä hänen myrkyttämiseensä.
“Säilytin sitä aikoen tuoda sen poliisille”, hän sanoi Cincinnati Postille kuulustelussa syyskuussa -37.

Farmaseutti apteekissa North College Hillissa vahvisti myöhemmin Annan hankkineen öljyn 20. heinäkuuta -36. Farmaseutti tunsi Annan henkilökohtaisesti ja sanoi naisen kertoneen hänelle aviomiehensä olevan saksalainen apteekkari, joka käytti öljyä työssään.

Coloradon etsintäkuulutuksen vuoksi Annan pidättäminen pysyi cincinnatin viranomaisten tehtävänä. Kun Colorado olisi ehkä halunnut pidättää hänet varkaudesta ja kuulustella George Obendorferin ennenaikaisesta kuolemasta, Ohio oli valmis tekemään oman keissin, eivätkä he halunneet päästää häntä menemään. Eivät ainakaan vielä.

Todisteiden esittäminen

Annan kotietsinnässä tutkijat löysivät 2000 dollarin velkakirjan. Rahan nainen oli lainannut ilmeisesti joltain Albert Palmerilta. Pian tutkijat saivat tietää, että Palmer oli 72-vuotias mies, joka asui 2416 Central Parkwayssa. He aikoivat mennä käymään sinne ja saivat kuulla miehen sukulaisilta, että tämä oli menehtynyt 27. maaliskuuta -36, sairasteltuaan pitkään. Paljastui, että Anna Hahn oli hoitanut miestä ennen hänen kuolemaansa. Sukulaiset kertoivat tutkijoille myös, että ainakin 4000 dollaria puuttui Palmerin perinnöstä.

Ohion viranomaisten pullat olivat nyt hyvin uunissa ja heidän epäilynsä muuttuivat syytöksiksi, kun tulokset Jacob Wagnerin ruumiinavauksesta saapuivat. Wagnerista ei löytynyt jälkiä krotoniöljystä, mutta sieltä löytyi suuria määriä arsenikkia – sekä muinoin että nykypävänä murhaajien suosimaa myrkkyä.

Tutkijat päättivät kuulustella Annan poikaa, Oskaria, siinä toivossa, että hän osaisi antaa jotain vastauksia. Nuori poika ei tiennyt mitään äitinsä potilaista, mutta hän kertoi, ettei tämä ollut tutustunut George Obendorferiin sattumalta junassa; sen sijaan äiti oli ostanut vanhuksen lipun Union Terminalissa Cincinnatissa. Oskar kertoi heille myös äitinsä tarjoilleen Obendorferille jokusia juomia junassa ja että mies oli alkanut voida pahoin ennen kuin he saapuivat Coloradoon.

Aikoen siirtää Annan ennen hänen luovutustaan Coloradoon, Ohion viranomaiset pidättivät hänet 10. elokuuta -37 ja syyttivät Jacob Wagnerin murhasta. Hamilton piirikunnan syyttäjät Dudley Outcalt, Loyal Martin ja Simon Leis saivat tehtäväkseen esitellä tapauksen. Annalle annettin kaksi puolustusasianajajaa, Joseph H. Hoodin ja Hiram Bosinger, Sr.

 

 

 

 

 

Hamilton piirikunnan oikeustalo (David Lohr)

Epätavallisena liikeenä tuomari Bell salli osavaltion esitellä todisteet liittyen muihin myrkytystapauksiin, murhaajan käyttäytymiskaavan näkemiseksi. George Heis, jonka oletettiin olevan ainoa selvinnyt uhri, kutsuttiin kertomaan kohtaamisistaan Hahnin kanssa ja sairastumisestaan. Syyttäjäpuoli asetti näytille useita sisäelimiä, jotka olivat kuuluneet Jacob Wagnerille ja Albert Palmersille. He päättivät tapauksensa 29. lokakuuta -37.

Anna Hahnin oikeudenkäynti alkoi 11. lokakuuta -37. Tuomari Charles S. Bell johti ja 11 naisesta ja yhdestä miehestä koostuva tuomaristo valittiin kuulemaan tapausta. Alusta saakka syyttäjät vakuuttivat Annan tappaneen Jacob Wagnerin ahneuttaan, sanoen, että hänen rahansa ja perintönsä olivat murhan motiivi. Joukko todistajia kutsuttiin paikalle, alkaen sairaalan työntekijöistä, jotka muistelivat Wagnerin viimeisiä tuskaisia päiviä. The Cincinnati Inquirerin mukaan kemisti todisti, että uhri oli saanut niin paljon arsenikkia, että se riittäisi tappamaan neljä miestä. Käsiala-asiantuntija kutsuttiin esiin ja hän sanoi Wagnerin testamentin olevan petosta ja että käsiala oli aivan samanlainen kuin Anna Hahnin.

Maanantaina 1. marraskuuta -37 puolustus aloitti omien todisteidensa esittelyn. Kun heillä oli vain vähän todisteita kumotakseen osavaltion väitteitä, heille jäi vain syytetty. Kun Annan oli vuoro puhua, hän kiisti tehneensä mitään väärää ja ristikuulustelussa häneltä ei lipsahtanut mitään. Tämä oli kuitenkin vähän sen rinnalla, miten paljon osavaltiolla oli todisteita ja todistajia. Kun puolustus ei voinut juuri muutakaan tehdä, he päättivät pitää korttinsa päätösargumentteihinsa ja päättivät tapauksensa 4. marraskuuta -37.

Päättävät argumentit ja tuomio

Opuksessa The Cincinnati Crime Book sanotaan, että syyttäjä Dudley Outcalt valittiin antamaan päättävät argumentit osavaltiolle ja hän meni suoraan asiaan.

“Hän on kiero, sillä hän kehitti suhteita vanhoihin miehiin, joilla ei ollut sukulaisia ja jotka asuivat yksin. Hän on ahne, sillä mikään teko ei ollut niin ala-arvoinen, ettei hän olisi siihen syyllistynyt vähäisen päämäärän vuoksi. Hän on kylmäverisempi kuin kukaan muu nainen maailmassa, sillä kukaan muu ei voisi istua täällä neljää vikkoa ja kuulla tätä todisteiden tuhoavaa paraatia ja olla näyttämättä tunteita. Hän on sydämetön, sillä kukaan, jolla on sydän, ei olisi voinut päästää näitä vanhoja miehiä päiviltä, kuten hän. Olemme nähneet täällä kylmimmän, sydämettömimmän ja julmimman ihmisen, joka ikinä tulee piipahtamaan elämässämme. Tämän oikeussalin neljässä nurkassa seisoo neljä kuollutta miestä. Gsellman, Palmer, Wagner, Obendorfer! Neljästä nurkasta luisevat sormet osoittavat häntä ja sanovat: ‘Tuo nainen myrkytti minut! Tämä nainen teki viimeisistä hetkistäni kärsimystä! Tämä nainen kidutti minua kirottujen kidutuksella!’ Sitten, kääntyen teihin he sanovat: ‘Älkää antako kuolemani olla täysin turha. Minun elämääni ei voi tuoda takaisin, mutta kuolemani kautta ja hänen kärsimällään rangaistuksella voitte estää sellaista kuolemaa kohtaamasta toista miestä.’
Tämän huoneen neljästä nurkasta nuo vanhat miehet sanovat: ‘Tehkää työnne!’ Minä pyydän teiltä, Ohion osavaltion tähden, että pidättäydytte kaikista armonsuosituksista.”

Syyttäjien päättävien argumenttien jälkeen puolustusasianajaja Joseph H. Hoodin nousi seisomaan puolustuksen tähden ja osoitti sanansa tuomaristolle:
“En sano, että kukaan todistaja olisi valehdellut, mutta tämä tapaus on saanut niin laajalle levinnyttä julkisuutta, että näillä todistajille olisi ollut mahdotonta olla muodostamatta ennakkokäsityksiä ennen kuin he koskaan tulivat tähän oikeussaliin. Näin on etenkin Wagnerin naapurustossa, jossa tapaus on ollut ykköspuheenaihe useiden kuukausien ajan. Vaikka hän ei ole enkeli, hän ei ole syyllinen Jacob Wagnerin murhaan.”

Tuomaristolta kesti vain kaksi tuntia antaa tuomionsa. Anna Hahn istuksi liikkumattomana, kun tuomariston puheenjohtaja luki tuomion: syyllinen, ilman suositusta armon antoon.
Tuomion annon jälkeen kaikki tuomariston jäsenet osallistuivat gallupiin ja antoivat äänensä. Anna laitettiin käsirautoihin ja vietiin takaisin selliin. Vaikka tuomaristo ei sitä välttämättä heti silloin tajunnut, heidän päätöksensä oli historiallinen – se, että armon antoa ei suositeltu, tarkoitti, että Anna Hahn määrättiin automaattisesti kuolemaan ja Ohion osavaltio ei ollut vielä koskaan aiemmin teloittanut naista.

Anna Marie Hahn vankilavalokuva

10. marraskuuta -37 Anna tuotiin uudestaan tuomari Bellin eteen. Tällä kertaa ei kuitenkaan kyselty hänen syyllisyyttään ja kuulemisen ainoa tarkoitus oli julistaa hänen lopullinen tuomionsa.
Tuomari Bell kysyi Annalta, olisiko tällä jotain, mitä hän haluaisi sanoa.
“On minulla”, hän vastasi. “Olen syytön, teidän korkeutenne.”
Tuomari Bell pysähtyi hetkeksi ja sitten muodollisesti tuomitsi hänet.

“Oikeus on määrännyt, tuominnut ja halunnut, että Anna Marie Hahn viedään siksi vankilaan Hamilton piirikuntaan, Ohioon ja että 30 päivän sisällä Hamilton piirikunnan sheriffin täytyy viedä mainittu syytetty Ohion
vankilaan ja toimittaa hänet siellä vanginvartijalle, että 10. maaliskuuta 1938 mainittu vanginvartija aiheuttaa hänelle kehon läpi kulkevaa sähkövirtaa, joka riittää tappaamaan, kunnes syytetty kuolee.”

Katsoen suoraan Annan silmiin hän sanoi lopulta:
“Ja Jumala, äärimmäisessä viisaudessaan, armahtakoon sieluasi.”

Kuoleman huone

Anna Marie Hahn siirrettin Ohion osavaltion vankilaan 1. joulukuuta -37. Hänen lakimiehensä pitivät oikeusjärjestelmän kiireisenä muutoksenhauillaan ja 10. maaliskuuta – jolloin hänet oli määrä tappaa – tuli ja meni. Hänen tapauksensa meni läpi Ohion oikeusjärjestelmän useita kertoja ennen kuin se otettiin USAn Korkeimpaan oikeuteen. He olivat siellä kuitenkin samaa mieltä Ohion osavaltion kanssa, eivätkä suostuneet muuttamaan kuolemantuomiota.

Tiistaina 6. joulukuuta -38 Ohion kuvernööri Martin L. Davey teki muodollisen lausunnon, jossa hän kieltäytyi sotkeentumasta oikeuslaitoksien päätökseen. Myöhemmin tuona päivänä paikallinen radio antoi erityislähetyksen, jossa kerrottiin, että The Cincinnati Inquirerin mukaan Anna teloitettaisiin 8:lta seuraavana iltana.

Kuvernööri Martin L. Davey (Kentin historiallisesta seurasta)

Seuraavana päivän Anna kulutti paljon aikaa kirjoittaen neljää eri kirjettä, jotka antoi myöhemmin asianajajilleen. Kun kello löi eteenpäin uhkaavasti, hänen kävi yhä vaikeammaksi hallita tunteitaan ja hän oli tunteiden raunio, kun vankilaviranomaiset tulivat hakemaan häntä alas kuolemanhuoneeseen.

“Oi Taivaan isä! Oi Luoja! Oi Luoja! En voi mennä! En mene!” hän parkui The Cincinnati Crime Bookin mukaan. Hän ei voinut kävellä huoneeseen itse ja hänen täytyi turvautua vartijoihin, jotka olivat auttamassa häntä.

Kun he kulkivat kohti kuoleman huonetta, Anna pyörtyi ja kaatui lattialle. Viranomaiset saivat hänet pian taas tajuihinsa ammoniakkikapselille ja sitten kiinnittivät hänet hihnalla tuoliin.
“Älkää tehkö tätä minulle”, hän pillitti. “Oi, ei, ei, ei. Vankilanjohtaja Woodard, älkää antako heidän tehdä tätä minule.”
Kyynelet alkoivat virrata pitkin vankilanjohtaja Woodardin kasvoja, kun hän vastasi juhlallisesti: “Olen pahoillani, mutta emme voi mitään.”

Kuultuaan vankilanjohtajan sanat, Anna alkoi kiljua:
“Olkaa kilttejä, älkää. Voi, minun poikani. Ajatelkaa poikaani. Eikö kukaan, eikö kukaan, tule ja tee jotain minulle? Eikö ole ketään, joka auttaisi minua? Ketään? Ketään? Eikö kukaan tule auttamaan minua?”

Anna kutsui Isä John Sullivanin, vankilakappalaisen luokseen.
“Isä, tule lähelle.”
Yhdessä he kaksi alkoivat lausua Herran rukousta, mutta he ehtivät lausua sen vain puoleen väliin, kun Annan keho alkoi nytkähdellä ja kouristella sähkön virratessa sen läpi. Anna Marie Hahn julistettiin virallisesti kuolleeksi 20:13.

Ohion historiallinen seura raportoi, että 8. joulukuuta 1938, Anna Marie Hahnin ruumis haudattiin pyhittämättömälle maalle Pyhän Ristin Katoliselle hautausmaalle Columbukseen, Ohioon.

Ohion vankilan sähkötuoli

Loppusanat – osa 1

Annan lähdettyä tästä maailmasta, 17. joulukuuta -38, puolustusasianajaja Joseph H. Hoodin ilmoitti, että kirjeet, jotka Anna oli antanut hänelle teloitusiltana, oli myyty Cincinnati Enquirerille ja rahat oli annettu Annan pojalle, Oskarille. Seuraavana päivänä lehti julisti, että he julkaisisivat kirjeet seuraavana kahtena päivänä.

“En tiedä, miten saatoin tehdä asiat, joita tein elämässäni. Vain Jumala tietää, mitä minulle kävi, kun annoin Albert Palmerille sen ensimmäisen, sen myrkyn, joka aiheutti hänen kuolemansa.

Kun seisoin Mr. Wagnerin vieressä hautajaiskodissa, en tiedä, miten pystyin olla huutamatta kovimmalla äänelläni. En mielessäni voinut uskoa, että se olin minä. En voi uskoa sitä edes tänään. En voinut uskoa, että kun oikeudessa ne ihmiset tulivat huoneeseen ja kertoivat tuomaristolle, miten nämä miehet kuolivat. Istuin siellä kuulemassa tarinaa, kuin se olisi kirjasta, joka kertoisi jostain ihan toisesta ihmisestä.
Kun asioita tulee nyt mieleeni ja laitan niitä tähän paperille, en voi uskoa, että olen kirjoittamassa asioista, jotka minä itse tein. Oli miten oli, sen on pakko olla minä, koska he ovat mielessäni ja tunnen ne.

Jumala tulee kertomaan, mikä sai minut tekemään ne kauheat asiat. En ole voinut olla oma itseni, kun tein ne. Rakastin kaikkia ihmisiä niin paljon. Nyt olen niin lähellä kuolemaa. Kuolema on kaikkialla ympärilläni. Oln ollut täällä (kuolemanrangaistusta odottamassa) niin että se tuntuu jo toiselta eliniältä. Monet muut ihmiset tästä paikasta on jo kutsuttu ulos.

Anna alkoi kertoa elämästään Saksassa ja lopullisesta muutostaan Yhdysvaltoihin. Hän kertoi olosuhteista, joiden väitti lopulta johtaneen hänen rikolliseen elämäänsä.

“Menin takaisin töihin, ajatellen aina poikaani, jotta minulla olisi rahaa kasvattaa hänet hyvin. Työt menivät kuitenkin huonosti ja tällä kerttaa ennen kuin menetin kaiken, myin kaiken maksaakseni velkani.
Minun mieheni ja minä olimme olleet työttöminä ja aloin huolestua poikani tulevaisuudesta. Menin sekaisin huolesta, että minä ja poikani nääntyisimme. Kirjoitin joitain lappuja miehelleni, koska ne olivat uhanneet ottaa Colerain Avenue taloni pois minulta, myydä taloni ja heittää minut ja poikani kadulle. Sitten aloin pelata uhkapelejä ja kilpahevosia. Halusin tienata rahaa pojalleni.”

Kerran ulkoillessaan hevosradalla Anna tapasi Albert Palmerin. Heistä tuli läheisiä ajan myötä ja Anna alkoi lopulta lainata Albertilta rahaa vedonlyöntiin.

“Maksoin paljon siitä takaisin. Sitten kun en maksanut takaisin tarpeeksi nopeasti, niin sitten hän halusi minun olevan hänen tyttönsä. Hän uhkaili minua, että jos en tekisi, mitä hän pyysi, hän veisi minut lakimiehelleen saadakseen loput rahat, jotka olin lainannut. Hän ei jättänyt minua rauhaan. Jumala tietää, etten tahtonut tappaa häntä ja en tiedä, mikä laittoi päähäni sellaisen ajatuksen. Muistin, että alhaalla kellarissa oli rotanmyrkkyä. Jokin mielessäni jankkasi minulle, että jos antaisin vähän sitä hänelle, hän ei kiusaisi minua enempää. En tiedä, mikä sai minut tekemään sen, mutta sujautin myrkkyä ostereihin. Käskin häntä menemään kotiin ja hän lähti, samalla uhkaillen, mitä tekisi minulle.”

Vähän aikaa tämän jälkeen Anna sai tietää yhdeltä Albertin sukulaiselta, että tämä oli sairastunut äkillisesti ja oli sairaalassa.

“Menin vierailemaan hänen luokseen niin nopeasti kuin pääsin ja hän oli hyvin mukava minulle. Hän sanoi olevansa pahoillaan, että oli uhkaillut minua. Rukoilin, että hän paranisi. Kukaan ei tiedä asioita, joita kävin päässäni läpi. Sanoin hoitajille ja lääkäreille, että tekisivät kaikkensa saadakseen hänet voimaan paremmin, mutta Pyhänä Torstaina, hra Palmer kuoli. Vain minä tiesin miksi.”

Albert Palmerin kotitalo

Loppusanat – osa 2

Anna kuvaili kamppailua sisällään ja ongelmia, joita hänellä oli tekojensa hyväksymisessä. Taistelu oli kuitenkin pian ohi ja elämä jatkui. Kuvaillessaan tuttavuuttaan George Heisin kanssa, Anna kielsi tehneensä mitään väärää, mutta myönsi vilpillisyyden Jacob Wagnerin lopullisessa kohtalossa. Ilmeisesti Anna oli varastanut Wagnerin pankkikirjoja ja kun tämä sai tietää asiasta, Annaa pelotti, että mies antaisi hänet ilmi.

“Pelkäsin, että jos poliisi alkaisi kyselemään minulta, ehkä kaikki tämä hra Palmerista tulisi ilmi. Jokin minussa itki lopettamaan hänet, jotta kaikki huoleni eivät alkaisi uudestaan. En tiedä, mikä johdatti kättäni, mutta annoin hänelle appelsiinimehua ja laitoin puoli teelusikallista jauhettua myrkkyä, jonka otin rahapussistani lasissa. Hra Wagner joi sen… Seuraavana päivänä menin takaisin huoneeseen ja hra Wagner oli hyvin sairas. Tiesin, mitä olin tehnyt hänelle. Se oli toinen mieli, joka sai minut tekemään niitä asioita. En minä tehnyt niitä. En voi kuvailla, miltä minusta tuntui hra Wagnerin kuoltua ja se, että minulla oli jotain tekemistä hänen kuolemansa kanssa. En vahingoittanut hra Wagneria hänen rahojensa takia. En koskaan ajatellut sellaista. Vasta hra Wagnerin kuoltua kirjoitin testamentin. Laitoin sen hänen huoneeseensa iltapäivällä, niin että mies testamentin valvonnasta [oikeudesta] tuli hra Wagnerin huoneeseen. Myrkky, jota käytin, on edelleen, kaiken tietämäni mukaan, minun talossani. Löysin sen alkujaan maalauskaapista kellarista. Jos en olisi koskaan löytänyt sitä myrkkyä ensimmäisestä tietämästäni paikasta, en olisi kaikissa näissä vaikeuksissa tällä hetkellä.”

Annalla ei ollut paljon sanottavaa George Gsellmanista ja George Obendorferista. Hän ei kuvaillut olosuhteita, jotka edelsivät heidän ennenaikaisia kuolemiaan, eikä ottanut “kunniaa” niistä.

En voi sanoa mitään niistä muista tapauksista, joita tapahtui jälkeen – hra Yeltsin ja se viimeinen, Obendorfer – paitsi, että heillä oli samoja oireita ja kun kohtaan Luojani, otan täyden vastuun siitä, mitä heille tapahtui.

Kun Annan kirjettä luettiin pidemmälle, hän kuvaili taas itsensä kanssa käymiään kamppailuja pitäkseen itsensä järjissä ja ollakseen yhteydessä poikaansa ja huolesta, joka hänellä oli poikansa hyvinvoinnista.

“Oikeussalissa oli hetkiä, vaiheita, joista lehdet kirjoittivat, joissa näytin huolestuneelta, että olisn vähällä alkaa itkeä. Olin ihan vähällä alkaa itkeä. Pystyin tuskin pitämään salaisuutta sisälläni. Tuntui siltä, että alkaisin itkeä ääneen. Halusin itkeä, että he olivat tuomitsemassa toista Anna Hahnia, eikä tätä, joka istui oikeussalissa.
Jotenkin pidin salaisuuteni. Toivon, että Jumala pitää huolta pojastani, sillä en halua mitään tapahtuvan pojalleni. Koen, että Jumala on osoittanut minulle vääryyteni elämässä ja ainoa, mitä kadun, on, ettei minulla ole voimaa saada tekemättömäksi aiheuttamiani murheita ja sydänsuruja.”

(allekirjoitus) Anna Marie Hahn

Annan tunnustuksen luettuaan etsivät olivat järkyttyneitä siitä, että hän todella oli tunnustanut rikoksensa ja ilahtuneita siitä, että lopulta he saivat useimmat vastaukset, joita he olivat epätoivoisesti etsineet.

Annan poika, 12-vuotias Oskar, vietiin sijaisperheeseen Midwestiin. The Cincinnati Crime Bookin mukaan lehti piti lupauksensa Annalle ja rahoitti pojan opintoja, eikä koskaan paljastanut julkisuuteen hänen nimeään tai sijaintiaan. Ainoa asia, joka Oskarista koskaan paljastettiin, oli, että hän eli normaalia elämää ja myöhemmin taisteli merivoimissa Toisessa maailmansodassa.

Advertisements

Leave a comment

Filed under Äidit rikollisina, naiset

Dartmouthin murha – kaksi professoria puukotettiin

Crime librarysta

Tappo!

New Hampshiren osavaltion tunnus

27. tammikuuta vuonna 2001 auto kiisi pitkin Tretscott Roadia hiljaisessa maalaiskylässä New Hampshiren alueella Etnassa. Autossa istui Roxana Verona, Dartmouthin Collegen italian ja ranskan professori, joka oli menossa illastamaan parin kollegansa luo.

Verona saapui Half (lausutaan “hahlf”) ja Susanne Zantopin ajotielle 18:30:n tienoilla. Vasta laskeutunut lumi ratisi professorin tossujen alla kun hän käveli talolle.

Päähuoneissa huonessa oli valot päällä. Susanne oli kertonut Veronalle, että etuovi ei olisi lukittu, mutta kun Verona tarttui tuon oven nuppiin, hän sai aavemaisen tunteen, että jokin oli vinossa. Hänen sieraimiinsa ei kantautunut Susannen gourmet-ruoan tuoksu ja hänen korviinsa ei kuulunut mitään turvallisuuden tunnetta valavia ääniä.

Rohjettuaan astua punatiiliseen aulaan, Roxana näki, että talo oli, kuten tavallista, puhdas ja siisti.

“Susanne”, Verona uikui. “Olen täällä. Missä sinä olet?”
Ei vastausta.

Zantopin talo

Hän käveli keittiöön läpi olohuoneen. Ruoka oli keittiötasolla, mutta mitään ei ollut valmistettu.
“Susanne?” Verona kutsui. “Half?”

Hän asteli huolissaan ympäri taloa. Ja sitten hän näki Susannen ja Halfin makaavan hiljaa, veri peittonaan.

Verona rynni ulos talosta, käynnisti autonsa ja ajoi lähimmälle naapurille. Kathryn Marchoski sanoo Union Leaderin artikkelissa, että tuossa talossa oltiin viettämässä syntymäpäiviä Robert McCollumille, eläkkeelle vetäytyneelle dekaanille Dartmouthin lääketieteellisestä koulusta. Hänet ja hänen vaimonsa Audrey keskeytettiin yllättäin tuona lauantai-iltana koputukseen etuovelta.

Robert McCollum

McCollumsin päästivät järkyttyneen Veronan sisään ja hän vuodatti, mitä oli nähnyt Zantopin talossa. Marchocki sanoo edelleen artikkelissaan “Robert McCollum ja hänen tyttärensä Cindy ajoivat Zantopin kotiin [Veronan kanssa], jossa he näkivät Susannen ja tämän aviomiehen makaavan lattialla.” Artikkelissa sanotaan, että tohtori McCollum ymmärsi heti heidän kuolleen. Viranomaisiin otettiin pian yhteyttä.

Hirvittävä läheisyys

Viranomaiset eristivät alueen ja kutsuivat paikalle lisää poliiseja sekä rikosteknisiä kriminologisteja.

Ei ollut merkkejä siitä, että taloon olisi murtauduttu, tultu väkisin.

Puisella lattialla oli verinen jalanjälki, tai osa sellaisesta.

Asumuksesta löytyi kaksi merkillistä esinettä: 12 tuumaa pitkät muoviset veitsen suojukset, joissa kummassakin koreili kohokuviot: kirjaimet SOG. Veitsiä itsejään sen sijaan ei löytynyt mistään.
Tutkijat arvelivat kahden suojukset tarkoittavan, että todennäköisesti oli kaksi asetta ja kaksi tappaajaa.

Olivatko tapot suunniteltuja? Tämän sorttiset murhat tehtiin yleensä pyssyllä. Nämä olivat sotkuisia tappoja. The New York Timesin kirjoituksessa Carey Goldberg siteeraa Audrey McCollumin sanoneen, että hänen lääkärimiehensä piti rikospaikkaa “kauheimpana asiana minkä olen koskaan nähnyt.”

Jos surmat oli suunniteltu, miksi tappaja tai tappajat olivat olleet niin huolimattomia, että olivat jättäneet veitsen suojukset jälkeensä? Toisaalta, jos tapot olivat tapahtuneen spontaanisti, riidan päätteeksi, miksi taloon oli tuotu kaksi taisteluveistä?

The Dartmouth Murders-kirjan kansi

Asiantuntijat pitävät epätodennäköisenä, että motiivi olisi ollut ryöstö, koska niin paljon arvotavaraa oli jätetty rahaa. Kuten Eric Francis kirjoittaa opuksessa The Dartmouth Murders, “Vähemmän hienostuneemmat ryöstäjät eivät ehkä olisi tajunneet Rodinin (muuan patsas, toim. huom.) tai hienojen maalausten tai antiikkikirjojen arvoa, mutta tämä tappaja oli myös sivuuttanut runsaat määrät hopeaa aulasta (front room), ruokailuhuoneesta ja keittiöstä, sekä timanteilla koristetut pinnit, korvakorut ja muun koruston, jota Susanne piti makuuhuoneessaan. Tappaja ei ollut piitannut kalliista Applen tietokoneista, stereolaitteista, televisioista, eikä kodinkoneista, joita oli ympäri taloa.”

Halfin lompakko oli kateissa, mutta viranomaiset tuumasivat olevan epätodennäköistä, että joku, joka oli tullut varastamaan, ei olisi vienyt sen enempää.

Koska asuntoon murrosta ei ollut todisteita, oli syytä uskoa, että tappajat olivat Zantopsien tuttuja. Murhan uhreilla ja tekijöillä oli ollut läheinen ihmissuhde. Puukottaminen liittyy hirvittävään läheisyyteen. Tappaja oli roiskinut uhrin verellä ja ollut tarpeeksi lähellä kuullaksen huudot ja tunteakseen kuolinkamppailut. Puukottajat ovat yleensä raivon vallassa ja heidän raivonsa kohdistuu juuri siihen henkilöön, jota he puukottavat.

Selvittääksen, kuka hautoisi sellaista vihaa Halfia ja Susannea kohtaan, tutkijat lähtivät selvittelemään tarkemmin uhrien taustoja.

Half ja Susanne

Half Zantop

Half Zantop syntyi 24. huhtikuuta 1938 Eckernfordessa, Saksassa. Hän oli kotiäidin ja painajan neljäs lapsi.
Hänen nimensä tulee saksan kielen sanasta “auttaa”.

Toista maailmansotaa paetakseen perhe muutti Espanjaan kun Half oli vuoden. Kolme vuotta myöhemmin, -42, Zantopsit palasivat Saksaan. Ja he palasivat takaisin Espanjaan -48.

Geologia kiehtoi Halfia. Nuorena miehenä hän palasi Saksaan saadakseen dekaatin arvon geologiassa Freiburgin yliopistosta. Sitten hän matkasi Yhdysvaltoihin edistyäkseen opinnoissaan.

Stanfordin yliopistossa, tavoitellessaan tohtorin arvoa, hän tapasi toisen saksalaisen opiskelijan, vilkkaan ja sorjan Susanne Korsukewitzin. Korsukewitz oli saavuttanut dekaatin arvon politiikan tutkimuksessa ja hän työskenteli lehtorilleen. Half ja Susanne alkoivat seurustella.

Susanne syntyi 12. elokuuta 1945 Kissingenissä, Saksassa. Tehtaanjohtajan ja kotiäidin kolmesta lapsista vanhin Susanne rakasti badmintonia, kissoja ja pianon soittoa. Hän nautti myös lukemisesta ja piti erityisesti historiakirjoista. Boston Globen artikkelissa siteerataan hänen veljeään tohtori Thomas Korsukewitzia, Saksassa asuvaa lääkäriä: “Hän [Susanne] oli aina paras tai toisiksi paras luokassa, mutta enimmäkseen paras.”

Todennäköisesti Half ja Susanne ihastuivat toisiinsa, eivät ainoastaan siksi, että heillä oli samanlaiset sukujuuret, vaan koska he jakoivat trauman ollen saksalaisia, jotka kasvoivat holokaustin varjossa. Union Leaderissä McCollum sanoo Susannen “kasvaneen nuorena tyttönä Saksassa, saaden tietää holokaustista 12- tai 13-vuotiaana ja että ‘hänelle oli täydellisen musertavaa että heidän maansa ja kansansa'” oli tehnyt sellaisia kauheuksia.

Half saavutti geologian tohtorin arvon -69, sai töitä geologina, ja matkasi Etelä-Amerikkaan ensimmäiselle suurelle työtehtävälleen. Susanne lähti hänen mukaansa ja he menivät naimisiin 1970. He matkustelivat usein hänen työtehtäviensä perässä Etelä-Amerikassa, Euroopassa ja Afrikassa. Susanne synnytti kaksi lasta, Veronikan ja Mariannan.

Kokeneet professorit

Vuonna 1975 perhe lähti Saksaan, jotta Half voisi tehdä tutkimustyötä Heidelbergin yliopistossa. -76 hän sai töitä Ivy Leagueen (murattiliittoon) kuuluvasta Dartmouth Collegesta, Hanoverista, New Hampshiresta. Perhe suuntasi Yhdysvaltoihin.

Vuonna 1769 perustettu Dartmouth on yksi Amerikan arvostetuimpia yliopistoja. Sillä on myös kepeä puolensa, sen oppilaskunnat ja tyttökerhot olivat inspiroineet komediaelokuvaa Animal House.

Half oli Dartmouthin professorina noin 25 vuotta. Union Leaderin kirjoituksessa Paula Tracy paljastaa, että ystävät olivat keksineet Halfille lempinimen “herra Herttaisuus”. Tracy kirjoitti “Half Zantop meni joka marraskuu Meksikoon oppilaidensa kanssa opiskelemaan vulkaaneja ja geologian rakenteita. Ne kiehtoivat häntä ja hän siirsi rakkautensa niitä kohtaan oppilaisiinsa noilla retkillä.”

Leave a comment

Filed under Uncategorized

Kidnapattu Amber Hagerman, 9 – avoin tapaus

Amber Rene Hagerman

Yli kymmenen vuotta jälkeenpäin Glenda Whitson palauttelee mieleensä jokaista sekuntia niistä 8 minuutista, jotka muuttivat hänen perheensä elämän.
Hänen lapsenlapsensa Amber, 9 vuotta ja Ricky 5, olivat tulleet kyläilemään.
He pysähtyivät hänen kotinsa kohdalla, Arlingtonissa, Texasissa, äitinsä Donnan kanssa, siinä kolmen tienoilla iltapäivällä. Oli lauantai ja tammikuun 12. vuona 1996.

Whitsonin aviomies Jimmie oli pihalla näpertelemässä auton kanssa.
Hän keskeytti puuhansa tervehtiäkseen Amberia, kastanjanruskeatukkaista tyttöstä, joka rakasti Burger Kingiä, Barbie-nukkeja sekä America the Beautiful-laulua, sillä siinä mainitaan hänen nimensä: for amber waves of grain.

Jimmie Whitson piti talossa kahta polkupyörää lapsenlapsiaan varten ja penskat kysyivät, josko voisivat käydä lyhyellä ajelulla tuona tuulisena talvipäivänä.
“Aviomieheni ja tyttäreni sanoivat ‘okei, mutta vain korttelin ympäri'”, Glenda Whitson kertoi Crime Librarylle.

Glenda Whitson

He olivat kaupustelemassa tavaraerää noin 2 kulmauksen päässä jo jonkin aikaa suljettuna olleen Winn-Dixie-ruokakaupan pysäköintialueesta. Naapurin lapset kävivät siellä mielellään ajelemassa rampilla (polkupyörillä tai rullalaudalla).

Kun lapset lähtivät pois, aikuiset eivät uhranneet sille ajatustakaan.

Whitsonit olivat asuneet siellä Highland Drivessa, Arlingtonin ylämaan puisto additiossa vuodesta 1975. Lasten äiti oli kasvaessaan pyöräillyt noilla samoilla kaduilla.
Arlington oli luonnollisesti muuttunut noiden 21 vuoden aikana.
Avaran Dallas-Fort Worth Metroplexin väkiluku oli miltei kaksinkertaistunut siitä kun Whitsonit muuttivat sinne.

Mutta pysäköintialue, jossa Amber ja Ricky olivat, oli vilkaan E. Abramin kadun varressa vain korttelin päässä laajasta yleismoottorialueesta. Paikka oli kaikkea muuta kuin eristetty, ja se oli aivan päivänvalossa.
“He pyöräilivät sinne ja menivät rampille”, Whitson sanoo. “Ricky sanoi sisarelleen: ‘Menen takaisin kotiin, koska äiti käski kiertää vain korttelin’. Joten hän ajoi takaisin sinne ja puolisoni kysyi häneltä ‘Missä Sissy on?’ Hän sanoi, että tämä oli jäänyt vielä yhdelle ajelulle rampille, joten hänet (Ricky) lähetettiin takaisin hakemaan siskoaan.”
Ricky Hagerman lähti, mutta palasi vain oltuaan minuutin tai kaksi poissa ja sanoi: “En löydä Sissyä.”
Jimmie Whitson hyppäsi lava-autoonsa ja huristi pysäköintialueelle.
Hän huomasi poliisiauton ja meni juttusille. Poliisi kertoi hänelle, että lähistöllä asuva mies oli kuullut huutoa ja nähnyt toisen miehen kantavan nuorta tyttöä lava-autoon. Tuo todistaja oli soittanut 911:n ja allekirjoittanut poliisi oli saanut paikalle – pari minuuttia liian myöhään. Hän ei löytänyt kuin polkupyörän.

Jimmie Whitsonin sydän murtui.
“Tuo on lapsenlapseni fillari.”
Kerratessa näitä tapahtumia 10 ja ½ vuotta myöhemmin, Jimmie Whitsonin vaimo päästää pitkän huokauksen.
“Niin siinä kävi. 8 minuttia – 8 minuuttia kesti siitä kun hän lähti pyöräilemään pois, siihen kun mies soitti hätänumeroon. Ihmisten täytyy tietää kuinka nopeasti tällaista voi tapahtua.”

Amber Hagermanin kidnappausta Arlingtonissa seurattiin surullisesta kuvaelmasta, josta on tullut tuttu modernissa Amerikassa: Amberin rakkaat menivät esiintymään televisioon anellakseen, että Amber palautettaisiin turvaan.
“Ole kiltti äläkä satuta lastani”, Amberin äiti itki. “Hän on vain viaton lapsi. Ole niin kiltti, päästä hänet takaisin kotiin turvallisesti. Ole kiltti.”
Tragedian ainoa todistaja oli Jim Kevil – Amberin huudot kuultuaan hätänumeroon soittanut mies – ja häntä haastateltiin.
“Näin hänen pyöräilevän ylös, alas”, Kevil kertoi reporttereille. “Hän oli yksinään. Näin kun hänet otettiin autoon. Hän (kaappaaja) tuli ulos, hyppäsi ja tarttui kiinni tyttöön… Kun hän alkoi huutaa, ajattelin, että poliisin pitäisi tietää asiasta, joten soitin heille. Toivon, että tietäisin enemmän. Tein kaiken, minkä pystyin.”

Todistaja kuvailee, että mies “ei ollut iso, mutta hyvin nopea.” Hän oli valkoinen tai latinoamerikkalainen ja hänen autonsa oli tumma. Mutta hän oli liian kaukana, jotta Kevil voisi antaa yksityiskohtia.

Poliisi on tullut siihen tulokseen, että syyllinen ja tyttö eivät tunteneet toisiaan.

National Center for Missing & Exploited children (Kansainvälinen keskus kadonneille ja hyväksikäytetyille lapsille)-järjestön mukaan joka vuosi noin 750 000 amerikkalaista lasta ilmoitetaan kadonneeksi. Suurin osa heistä on karanneita tai perheen jäsenen kaappaamia.

Summittain 100 lasta ilmoitetaan tuntemattoman kaappaamaksi – keskimäärin yksi joka kolmas tai neljäs päivä. Mutta tuntemattoman kaappaamat lapset ovat kadonneista lapsista kaikkein ongelmallisin ryhmä: 9/10 on tyttöjä, joka toista käytetään seksuaalisesti hyväksi ja 3/4 murhataan 3 tunnin sisällä.

Näissä tapauksissa jokainen minuutti on kriittinen.

Amber Hagermanin kaappajan lava-auto oli nähty pesulan ulkopuolella lähellä Winn-Dixieta ennenkuin Amber kaapattiin.

Poliisi on esittänyt teorian, että kyseessä olisi harkitsematon rikos ja että Amber osui sen kohteeksi vain, koska sattui pyöräilemään siellä siihen päivän aikaan.
Mies luultavasti katseli Amberia ja Rickya näiden pyöräillessä parkkeerausalueella. Hän kaappasi tytön vain hetki sen jälkeen kun poika oli lähtenyt pyöräilemään isovanhempiensa talolle.

Silminnäkijä Kevil on sanonut, että kaappaja ajoi länteen päin parkkeerausalueelta, ja katosi.

Kaappaus oli etusivun juttu Texasissa. Poliisi oli toivekas löytämään lisää todistajia: ehkäpä joku oli nähnyt ärhäkän tytön pyristelevän kaappajaa vastaan kun tämä oli yrittänyt ajaa.

Poliisi ja FBI päättivät panostaa tapauksen: he laativat eritysen task forcen tutkinnalle ja tytön hymyilevästi valokuvasta tuli kaikkialla läsnä oleva Dallas Metroplexissa.

Paikallinen TV-asema oli satunnaisesti työstänyt tarinaa Donna Hagermanin ponnisteluista päästä irti sosiaaliavustuksesta, ja asema julkaisi videonauhan tytöstä muille median toimipisteille.

Tytön kuva tuli tutkinnan aikana niin laajasti tunnetuksi, että paikallinen poliisimestari alkoi myöhemmin kutsua Amberia “Arlingtonin lapseksi.”

Mutta tutkinta ei saanut onnellista loppua.
Yhtään useampaa todistajaa ei löytynyt ja Amberin omaisten rukoukset kaikuivat tyhjille seinille.

Neljä päivää kaappauksen jälkeen koiraa ulkoiluttanut mies löysi Amberin alastoman ruumiin joen kourusta läheltä kerrostaloasuntoa (apartment complex) Pohjois-Arlingtonista. Tytön kurkku oli villetty.

Kolme viikkoa kaappauksen jälkeen tappajasta tehtiin psykologinen profiili siinä toivossa että sillä päästäisiin hänen jäljilleen.
Profiili esitti seuraavaa: mies oli vähintään 25 vuotta ja asui tai kävi töissä lähellä paikkaa, josta ruumis oli löydetty. Tyttö oli elänyt kaksi kokonaista päivää sen jälkeen kun hänet oli kaapattu, mikä todennäköisesti tarkoitti, että fyysistä todistusaineistoa oli levittynyt laajalle pitkin Dallasia.

Poliisi arveli, että jokin oli saanut tappajan napsahtamaan – riita rakastetun kanssa, kaunat kotiasioista tai työpaikan menetys. Tappajan persoonallisuus tai ulkonäkö oli saattanut muuttua trauman seurauksena.

Kuten Arlingtonin poliisiedustaja asian ilmaisi: “Meidän toivomme on… että joku kuulee tämän ja ajattelee: ‘jukolauta, tuo kuulostaa joltain minun tutultani.'”

Ja moni ajattelikin: poliisi sai 18 kuukaudessa 5500 tapaukseen liittyvää vihjettä. Yksikään niistä ei vienyt murhaajan jäljille.

Kesällä 1997, laitettuaan enemmän kuin miljoona dollaria Amberin etsintään, poliisi lakkautti task forcen.

Tapaus on yhä tänä päivänä auki, mutta tytön isoäiti sanoo, että hän ei ole luopunut toivosta.
“Heillä ei todellisuudessa ole paljon mihin nojata – muutaman kuidun he löysivät hänen ruumiistaan”, Glenda Whitson kertoo. “He työstävät sitä edelleen ja soittelevat meille nyt ja jatkossa. He sanovat, etteivät koskaan luovuta… Yli kymmenessä vuodessa luovut toivosta, että he saisivat häntä koskaan kiinni, mutta minulla on vielä vähän toivoa jäljellä.”

65-vuotias isoäiti rukoilee, että tappaja saadaan hänen elinaikanaan kiinni.
“Se ei tuo häntä (Amberia) takaisin, mutta ainakin me tietäisimme, että hän sai mitä ansaitsi.” (we would know that he got what he had coming to him)

Sillä aikaa Amberin lähiomaisia piristää hänen muistonsa.

Murhan jälkeen Dallasman kysyi jotain oleellista: Kun lapsi on kaapattu ja jokaisella minuutilla on merkitystä, miksei poliisi ja media yhdessä voi tiedottaa siitä samaan tapaan kuin vaikkapa tornadoista ja hurrikaaneista tiedotetaan?
Metroplexin radion ja televion johtohenkilökunta adoptoi idean, ja Dallas Amber suunnitelma pantiin alulle heinäkuussa -97. Suunnitelma kuului niin, että poliisi välitti säännöllisesti informaatiota tv- ja radio-lähettäjälle – antoi myös kuvailuja ja valokuvia – jotta sana kiirisi nopeasti julkiselle yleisölle.

16 kuukautta myöhemmin Amber suunnitelma todisti arvonsa.

Sandra Fallis, lapsenvahti, jolla oli huumeongelma kaikkosi näkyvistä 8-viikkoisen lapsen kanssa. Hälytys tehtiin ja Fallis otettiin kiinni 90 minuuttia sen jälkeen, kun radiota kuunnellut autoilija oli nähnyt naisen trukin. Lapsi palautettiin kotio turvassa.

Houston järjesti oman Amber suunnitelmansa vuonna 2000, ja kaksi vuotta myöhemmin Texas järjesti Amber-hälytyksen. Samana vuonna U.S. Justice Department aloitti yhteistyöohjelman kaupunkien ja osavaltioiden kanssa.

Tänä päivänä kaikilla 50 osavaltiolla ja tuhansilla kaupungeilla on Amber-hälytys suunnitelma.

Amber-hälytys postimerkki

Federaalisen hallituksen laskujen mukaan noin 240 lasta on löytynyt ainakin osittain Amber-hälytyksen ansiosta.

Glenda Whitson sanoo, että hänen sydäntään kylmää aina kun hän kuulee lapsenlapsensa etunimen telkkarista tai radiosta.
“Sydämeni jäätyy. Koska minä tiedän mitä ne ihmisten (kadonneiden lasten vanhemmat) käyvät läpi.”

Hän kutsuu Amber-hälytys systeemiä “oikeaksi legaatiksi lapsenlapselleen”.
“Tuntuu hyvältä kun jonkun lapsi tuodaan takaisin kotiin ja meidän lapsemme auttoi. Sitä vain katsoo taivaaseen ja sanoo ‘sinä teit sen taas, kulta’. Tietysti tiedän, että aina katoamistapaukset eivät pääty onnellisesti, mutta Amber hälytys auttaa pitkän matkan ihan alusta.”

Kun lisää osavaltioita liittyi Amber-systeemiin edellisessä vuosikymmenellä, kadonneita lapsia on alkanut löytyä enemmän- vuonna 1999 heitä löytyi kahdeksan, vuonna 2002 heitä löytyi 26 kpl:ta ja vuonna 2003 heitä löytyi 72.
Kuvaus kaappajan autosta sekä sen rekisterinumero ovat yleensä tärkeimpiä tietoja.
Esimerkiksi nämäkin lapset ovat löytyneet Amber-hälytyksen avulla:

Katron Walker

– Kesäkuussa 2006 kaksi taaperoa vietiin isovanhemmiltaan. Kaappaaja oli poikien isä, Katron Walker. Amber-hälytys tehtiin, koska oli syytä epäillä, että hän käyttäytyisi väkivaltaisesti. Veronmaksaja, joka näki hälytyksen tv:ssä, huomasi epäilyttävän auton lähellä järveä ja soitti poliisin. Walker pidätettiin toisen poikansa kuoleman tuottamisesta, toinen saatiin palautettua turvan kunnossa.

Walkerin lapset

Leave a comment

Filed under Uncategorized

Crimelibrarysta

Kaksi laukausta yössä

Bruce ja Darlene itse tienanneita miljonäärejä, jotka näyttivät elävän amerikkalaista unelmaa Heillä oli 13-kerroksinen kartano yläluokkaisessa Libertyvillen asuinalueella Chicagossa, kolme lasta ja he olivat yhteisönsä suosittuja jäseniä. Heidän sukujuurensa olivat jäljitettävissä vuosisadan päähän.

Kuva

Libertyvillen kyltti

Niinpä kukaan ei ollut valmistautunut siihen, mitä tapahtui 6. kesäkuuta 1980. Joku astui sisään parin makuuhuoneeseen ensimmäisessä kerroksessa, kun he nukkuivat ja ampui tuliaseella Darlenea silmien väliin. Hän kuoli heti.

Kun Bruce hytkyi hereille, häntä ammuttiin leukaan. Näytti siltä, että tapaja oli joko ampunut harhaan tai halunnut Brucen kärsivän, koska mies selvisi luodista. Niinpä tappaja löi hänen päätään lyttyyn aseen perällä ja sitten puukotti sydämen monta kertaa lihaveitsellä. Kaikki tämä tapahtui, kun Rousejen kolme lasta nukkuivat kerrosta alempana makuuhuoneissaan – kolmas lapsi nukkui vierastiloissa talon perällä.

Libertyvillen kaupunki järkyttyi käsittämättömän rikoksen raakuudesta.
Rousejen lapset, jotka olivat iältään 20, 17 ja 15, jatkoivat elämäänsä ja pian asettuivat asumaan kolmeen eri osavaltioon tutkijoiden taistellessa johtolankojen löytämiseksi. He saattoivat aavistaa, kuka sen teki, mutta
todisteista ei tullut seuraavaan 15 vuoteen.

Rousen perhe

Bruce ja Darlene Rouse avioituivat pian sen jälkeen, kun Darlene valmistui high schoolista. Hän sai ensimmäisen lapsensa, Kurtin, kun hän oli 18. Myöhemmin lapsia tuli vielä kaksi lisää – Billy ja tytär Robin.

Kuva

Bruce Rouse

21-vuotiaana Brucesta tuli bensa-aseman omistaja ja hän alkoi tehdä työtä taukoamatta ostaakseen niitä lisää. Lopulta hänellä oli kokonainen ketju sekä osittain omistajuus kaapelitelevisiokanavasta ja useita maaomistuksia. 1975 perhe pystyi muuttamaan 13-huoneiseen kartanoon lähelle Des Plaines jokea Laken piirikuntaan, yhteen Illinoisin rikkaimmista alueista.

Omaisuuden kokoaminen yleensä vaatii uhrauksia, eikä Bruce Rouse todellakaan ollut siinä suhteessa poikkeus. Hän työskenteli usein yli 14-tuntisia päiviä, jolloin vanhemmuus jäi vaimon vastuulle. Lasten kasvatus osoittautui vaikeaksi: pojista Kurtista ja Billysta tuli huumeiden käyttäjiä ja he joivat säännöllisesti. Vain Robin näytti olevan hyvin ruodussa. Molemmat pojat riitelivät vanhempiensa kanssa, eivät kunnioittaneet auktoriteetteja ja heillä oli ongelmia koulussa. Lopulta Kurt ajettiin talon vierastiloihin, eikä hänellä ollut avainta päärakennukseen, jossa muu perhe eleli. Kurt kieltäytyi vanhempiensa ehdotuksesta liittyä armeijaan ja sensijaan norkoili siellä, minne häntä ei haluttu.

Kuva

Darlene Rouse

Billy syntyi psykologisten ongelmien kanssa ja käyttäytyi usein raivoisasti. Hän riiteli usein Darlenen kanssa huume- ja alkoholiongelmastaan. Chicago Tribunen mukaan Darlene uhkasi heittää Billyä esineelle ja poika ivasi häntä: “Anna mennä, kerro isälle. Ei hän tee sille mitään.”

Billyn käyttäytymisongelmat näkyivät yhtä lailla koulussa, jossa hän sortui vandalismiin. Lopulta hänet erotettiin ja laitettiin continuation school (koulu oppilaille, jotka eivät pärjää normaalissa koulussa ja joiden kohdalla on riski jäädä valmistumatta sieltä). Kaikesta tästä huolimatta teini-ikänen tuli hyvin toimeen isänsä kanssa. Joskus he työskentelivät yhdessä bensa-asemilla tai menivät metsästämään.

Kauhea tapahtuma

5. kesäkuuta -80 oli ihan tavallinen päivä Rousen kotitalolla. Bruce lähti töihin ja otti Billyn mukaan auttamaan häntä asentamaan autoille spray maalauskoppeja. Tuona iltana Bruce meni rotariklubin tapaamiselle; Billy meni kotiin ja juomaan ja polttamaan hasista.

Kuva

William (Billy) Rouse

Darlene oli ravintolassa syömässä ja meni sitten pelaamaan bridgeä ystäviensä kanssa. Kun hän saapui kotiin klo 23, hän huomasi Billyn lasittuneet silmät ja alkoholin hajun. Tämä johti taas riitaan. Tällä kertaa Darlene uhkasi lähettävänsä Billyn armeijakouluun.

Bruce oli ollut kotona noin puolitoista tuntia, ja tavalliseen tapaansa, hän ei sanonut mitään poikansa huumeiden käytöstä. Kurt oli tyttöystävänsä kanssa omassa huoneessaan mainituissa vierastiloissa ja Robin oli makuuhuoneessaan. Sitten Rouset painuivat vuoteisiinsa. Sitten, noin klo 2:30 tappaja iski. Brucen ja Darlenen elottomat ruumiit lojuivat sängyissä kenenkään huomaamatta klo 8:30 asti, jolloin kauhea näky osui Robinin silmiin.

Kuva

Robin Rouse, vanhempi

Poliisi vastasi heti ja Robin ja Billy saattoivat virkavallan kotiinsa. Kurt oli yhä nukkumassa huoneessaan ja heräsi, kun poliisi tuli koputtelemaan hänen ovelleen. Kaikki heistä sanoivat, etteivät olleet kuulleet mitään, että yön ukkosen oli täytynyt peittää laukausten äänet alleen. Robin kuitenkin sanoi etsivälle, että toinen hänen veljistään oli syyllinen. Hän ei sanonut, kumpi.

Makuuhuoneen sisällä tappaja oli peittä

nyt ruumiit punaisella, valkoisella ja sinisellä peitolla. Etsivät tiesivät, että sellainen teko tyypillisesti osoittaa tappajan katuneen tappamista, eikä hän ole halunnut katsoa tekoaan. Se ei olekaan ihme – Brucen alaleuka oli ammuttu irti ja Darlenen pään yläosa oli poissa. Veri peitti seiniä, sänkyä ja lattiaa. Verivana jatkui myös yläkertaan, loppuen porrastasanteelle.

Todisteet

Kaikki kolme lasta pysyivät tarinassaan, etteivät olleet nähneet, eivätkä kuulleet mitään. He sanoivat, etteivät myöskään olleet kuulleet koskaan koiransa, mustan labradorin, haukkuneet mitään. Joten etsiville ei jäänyt yhtään todistajaa ja he keskittyivät keräämään fyysisiä todisteita, mistä vain saattoivat löytää niitä.

Kuva

Kurt Rouse, vanhempi

Bruceilla oli asekokoelma, joka oli kateissa. Tuliasetta, jolla Rouset oli tapettu, ei löydetty, ei myöskään veistä, jolla Brucea puukotettiin. Mikään muu talossa ei näyttänyt puuttuvan.

Tappojen motiivi ei ilmennyt teon motiiviksi. Kukaan ei ollut murtautunut taloon, eikä sitä ollut ryöstetty. Rouseilla oli yllään kalliita koruja ja Brucella oli 300 dollaria lompakossaan yöpöydällä.

Kuva

Rikospaikka

Mutta ulkoa tutkijat löysivät jotain kiinnostavaa. Brucen auton oven ulkopinnalla oli verta ja tuulilasin pyyhkimet oli jätetty “päälle” tilaan. Myrskyilma ei ollut alkanut silloin, kun Bruce oli saapunut kotiin. Poliisi arveli, että lapset tiesivät enemmän kuin kertoivat, mutta eivät saaneet näistä puristettua enempää irti. Myöhemmin poliisit pyysivät heitä valheenpaljastustestiin, mutta he kieltäytyivät.

Sitten kuolinsyytutkijan selvitys koottiin ja lapset istuivat todistajanaitiossa, hiljaa. Samoin kävi määrittelyoikeuden kuulemisessa (grand jury, tuomaristo, joka päättää, nostetaanko syyte vai ei). Sukulaiset olivat hankkineet lakimiehet kaikille kolmelle ja kaikkia oli kielletty puhumasta viranomaisille. Tapauksen tutkinta pysähtyi, kun ei ollut mitään tutkittavaa. Etsivät tiesivät, että heidän pitäisi odottaa onnenpotkua, kuten tunnustusta tai murha-aseen löytöä.

Suuret maksut

Bruce ja Darlene olivat kasanneet kolmen miljoonan dollarin omaisuuden ja heillä oli 900 000 dollarin henkivakuutukset. Osavaltion lain mukaan tuomitut tappajat eivät voi hyötyä taloudellisesti rikoksistaan. Mutta ongelma oli siinä, että ketään ei oltu pidätetty. Lähes vuosi tappojen jälkeen, Amerikan Yhdistynyt Vakuutus Co.-yhtiö nosti oikeusjutun välttyäkseen maksamasta vakuutusrahoja.

Joulukuussa -81, sopimus oli tehty ja jokaiselle lapselle määrätty

220 000 dollarin perintö. Nyt Kurt ja Robin asuivat sukulaisten luona muualla Illinoisissa ja Billy asui Washingtonissa tädin luona, joka oli ilmoittanut hänet ongelmaisten nuorten yksityiseen sisäoppilaitokseen.

Talo pysyi yhä pystyssä herättämässä uteliaisuutta paikallisissa asukkaissa. Ensiksi “poliisin eristämä alue”-nauha vedettiin sen ympärille, mutta kun kävi ilmi, ettei lisää johtolankoja ollut tulossa, talo myytiin. Kyläläiset juorusivat uusista asukkaista yhtä paljon kuin Rouseista – talon ostajat olivat chicagon “roskaväkeä”, jotka avasivat uhkapelikasinon, kaksi lekotteluhallia ja valet-pysäköintialuetta. (Lähinnä pohjois-Amerikassa esim. ravintoloissa oleva käytäntö, jossa asiakas etsii parkkipaikan ja hänen oma valettinsa, palvelijansa, pysäköi auton sinne hänen puolestaan.)

Uhkapeli-kasinossa pelattiin erityisesti blackjackia (korttipeli) ja crapsia (lautapeli) ja omistajat tienasivat varsin hyvin. Sitten toukokuussa -82 vedonv

Kuva


Poliisit tutkivat rikospaikkaa

älittäjä Robert Plummer kuristettiin ja hakattiin kuoliaaksi talon sisällä portaikossa, koska hän oli tehnyt työtä kilpailevalle yritykselle, kertoi Chicago Daily Herald-lehti. Hänen ruumiinsa löydettiin viikko myöhemmin hänen autonsa takakontista, Holiday Inn-hotellin parkkipaikalta.

Kasinoa pyörittävät roskaväen hahmot Rocco Earnest Infelice ja Salvatore DeLaurentis saivat myöhemmin syytteet murhasta. Heidät vapautettiin syytteistä, mutta tuomittiin rahankiristyksestä. “Rousejen talo” sai nyt uuden lempinimen – “Murha kartano”.

Uusi alku

Samaan aikaan Kurt Rouse muutti pohjois-Kaliforniaan, jossa hän meni naimisiin ja Billy asettui Key Westiin, Floridaan. Robin kuoli vuonna 1983 auto-onnettomuudessa Wisconsinissa paiskautuessaan sähkötolppaan. Kaikkien lähteiden mukaan veljet puhuivat toisilleen harvoin.

Kuva

William Rouse

Uuden alun saatuaankaan Billy – josta käytettiin joskus nimeä William – ei vain pystynyt pysymään poissa vaikeuksista. 27. helmikuuta -85 hänet tuomittiin pahoinpitelystä, kun hän puukotti miestä vatsaan shakkipelin aikana. Hän väitti, että se oli itsepuolustusta, mutta hänet tuomittiin 60 päiväksi vankilaan ja sitten ehdolliseen. Rouse myönsi, että oli juonut kaljaa ja polttanut marihuanaa ennen kuin puukotus tapahtui. Billyllä oli edelleen alkoholiongelma.

Vakilasta päästyään hän tapasi Frances Moten palvelutalossa ja otti tämän vaimokseen. Billylla oli yhä jäljellä huomattava summa vanhempiensa vakuutusrahoista, joten hän maksoi 100 000 dollaria käteistä yhden huoneen makuuhuoneesta. Sitten hän käytti 75 000 dollaria parannellakseen siitä, ylimääräisiin makuuhuoneisiin, suurempaan olohuoneeseen ja Jacuzziin (porealtaaseen), kerrotiin Chicago Sun-Timesissa.

Pariskunta sai poikalapsen, Billy Jr.:n, mutta se ei tiennyt onnen jatkumista. Billyn yletön juominen teki hänestä väkivaltaisen, eikä hänellä ollut koskaan pysyvää työtä. Yhtenä yönä hän uhkaili Francesia aseen kanssa. Pariskunta alkoi erkaantua ja lopulta erosi ja myi taloon, joutuen tappiolle. Frances meni naimisiin jonkun muun kanssa ja Billy muutti ränsistyneeseen proomuun, joka oli ankkurissa Key Westissä – monien hänen juomaveikko kavereidensa koti. Siellä liehui lippu, jossa koreili pääkallo ja sääriluut.

Billy jatkoi omaisuutensa tuhlaamista alkoholiin ja huumeisiin. Seuraavan vuosikymmenen ajan hän venytti rikosrekisteriään ahkeraa tahtia lähinnä pikkurikoksilla. Hän eli ankeasti ilman oikeaa työtä tai paikkaa, jota kutsua kodiksi. Miljonäärien poika oli pudonnut lähes yhteiskunnan alimpaan kastiin.

Vierailu menneisyydestä

15 vuoden ajan Rousejen tapaus nakersi etsiviä, etenkin Lake piirikunnan sheriffin ylikonstaapeli Chuck Fagania. Hän oli yksi tapauksen alkuperäisistä tutkijoista ja oli aina epäillyt Billyä. Hän kertoi Chicago Tribunelle vuonna 1995, että oli kantanut Billyn valokuvaa lompakossaan viimeiset 15 vuotta.

Fagan ja hänen partnerinsa Mike Blazincic olivat osa ratkaisemattomien rikosten selvitystiimiä ja he päättivät palata tarkastelemaan Rousen murhatapausta.
“Mielessäni oli pieni epäilys, kuka sen teki”, Blazincic kertoi Tribunelle vuonna -95. He saivat tietää Billyn oleilevan Key Westissä ja soittivat sinne poliisille pyytäen, että sieltä ilmoitettaisiin tiimille, jos Billy pidätettäisiin taas.

Kuva

Key Westin poliisin kyltti

Etsivien ei tarvinnut odottaa kauaa. Kolme kuukautta myöhemmin puhelin pirisi. Siellä oli Key Westin poliisi, joka soitti kertoakseen, että Billy oli pidätetty osallisuudesta kahteen pankkiryöstöön. Fagan ja Blazincic lensivät Floridaan, aikoen puhua Billylle videonauhurin kanssa.

Billy tervehti etsiviä sanoen: “Odotin teitä kavereita kauan sitten”.
Billy sanoi ajattelevansa vanhempiensa murhia joka päivä ja sanoi: “Luulen, että olen todella saattanut tehdä sen.”

Fagan ja Blazincic yllättyivät – he eivät olleet uskoa onneaan. Ainoa toinen ihminen, joka olisi voinut ratkaista tämän tapauksen, oli Robin, ja hän oli kuollut. Billy oli heidän ainoa mahdollisuutensa, kuin löytäisi murha-aseen, jossa olisi hänen sormenjälkensä. Nyt hän oli valmis kertomaan heille, mitä oli tapahtunut ja suostui myös menemään hypnoosiin ja valheenpaljatustestiin.

Kuva

William Rouse

Tunnustus

Lapsena Billy Rouse tunsi itsensä virheeksi ja epäonnistujaksi. Äiti oli aina ojentamassa häntä ja hänestä tuntui, ettei hän osaa tehdä mitään oikein. Kuriton nuori oli tikittävä aikapommi. Viimeinen pisara oli riita siitä, kun äiti uhkasi lähettää hänet armeijakouluun. Billy kertoi tutkijoille, että hänestä tuntui, ettei hän kestänyt sitä enää.

Kuva

Darlene Rouse

Hän söi psykoaktiivisia sieniä ja meni vapaa-ajan huoneeseen, vihaisena ja kokien, että hänen täytyi päästä eroon äidistään. Hän kuvitteli mielessään puukottavansa äidin kuoliaaksi, mutta halusi sen tapahtuvan hyvin äkkiä. Niin hän otti sieltä huoneesta yhden isänsä konetuliaseista ja käveli kohti vanhempiensa makuuhuonetta. Hän pysähtyi sen ulkopuolelle noin 10 minuutiksi, miettimään, mitä oli tekemässä.

Kuva

Lavastus menneisyydestä: William ottamassa asetta

Billy astui sisään huoneeseen ja ampui äitiään lähietäisyydeltä. Hän ei aikonut tappaa isäänsä, mutta kun Bruce heräsi, Billystä tuntui, että isänkin pitää kuolla. Kun ensimmäinen laukaus ei tappanut Brucea, Billy sanoi, ettei kestänyt nähdä tämän kituvan, joten hän alkoi nuijia tätä aseen perällä. Sekään ei tuntunut auttavan, joten Billy otti veitsen keittiöstä ja puukotti häntä kuusi kertaa sydämen. Näin Tribunessa kerrotaan hänen tunnustaneen.

Jälkeenpäin Billy meni shokkiin ajatellen: “Miksi minä tein tämän? Miksi minä tein tämän?”
Hän kahmaisi loput isänsä aseet sekä veitsen ja hyppäsi isän autoon. Hän ajoi Des Plaines-joen yli kaartuvalle sillalle ja heitti tavarat virtaan. Hänen veljellään ja siskollaan ei ollut mitään tekemistä tappojen kanssa, Billy sanoi.

 

Kuva


Nauhoitettu tunnustus

Paluu kotiin

Koska Billy oli nyt pankkiryöstöä vakavamman rikoksen äärellä, Key Westin viranomaiset suostuivat luopumaan syytteistä ja suostuivat siihen, että Billy luovutettiin Illinoisiin. Hän saapui takaisin kotiin 14. lokakuuta -95, päivä tunnustuksensa jälkkeen. Hänet pidätettiin heti kaksoismurhasta, mutta koska hän oli ollut 15 siihen aikaan, syyttäjien täytyi käsitellä tapaus nuoriso-oikeudessa.

Seuraavalla viikolla hän meni tuomarin eteen asianajajansa kanssa Julkisesta Puolustajien Toimistosta. Olkapäille ulottuvine pitkine hiuksine ja pukinpartoine, “William” näytti olevan väärässä paikassa lasten oikeushuoneessa. Hän ei tunnustanut syyllisyyttään ja häntä pidettiin lukittuna ilman takuita. Syyttäjät tekivät muutoksenhaun tapauksen siirtämiseksi aikuisten oikeuteen, jossa William voisi saada elinkautisen. Jos häntä rangaistaisiin alaikäisenä, hän voisi saada vain 30 päivää linnaa. Hänen asianajajansa vastusti siirtoa, sanoen, että nuoriso-oikeus voisi tarjota psykologista hoitoa ja pidemmän ehdollisen.

Kaksi viikkoa myöhemmin tuomari päätti, että Williamia pitäisi kohdella aikuisena.

“On syytetyn ja yleisön etu, että siirto tapahtuu”, tuomari Margaret Mullenin kerrotaan sanoneen Chicago Tribunessa.

Nyt puolustuksella oli iso ongelma. 37-minuuttinen videokuvattu tunnustus, jossa hoitamaton William kiroili ja osoitti halvekusuntaa äitään kohtaan, totisesti veisi hänet liemeen.

Puolustus jätti vetoomuksen nauhan pitämiseksi poissa oikeudenkäynnistä. David Brodsky, Lake piirikunnan keskeisin julkinen puolustusasianajaja väitti, että William oli pakotettu ja ettei hän ollut täysin järjellisessä mielentilassa haastateltaessa. Brodsky tiesi, että ilman nauhaa ei olisi oikeudenkäyntiäkään. Mitään muita todisteita ei ollut olemassa.
Oikeus määräsi, että nauha pysyisi siellä
Oikeudenkäynti alkaisi 13. heinäkuuta -96 — 16 vuotta sen jälkeen, kun Bruce ja Darlene olivat hengittäneet viimeisen kerran.

Lopulta päätös

Brodsky sanoi lautamiehille avauslausunnoissa, että William rakasti vanhempiaan, eikä tappanut heitä.
“Se, mitä hän näki niinä muutamina hetkinä siinä makuuhuoneessa, aiheutti läpi elämän kestävän shokkiaallon, josta hän ei ole koskaan taipunut”, Chicago Tribune siteeraa häntä. Sen seurauksena lannistettu William ei ollut koskaan pystynyt tekemään mitään elämällään ja eli pennittömänä “tilapäisproomulla ja joi itseään kuoliaaksi”.

Tunnustuksen saaminen ei ollut ollut vaikeaa, William oli “vahaa” etsivien käsissä ja kärsi post-traumaattisesta stressi oireyhtymästä, Brodsky julisti. Sen sijaan puolustus sanoi, että oikea tappaja oli Kurt Rouse, jolla oli myrskyisä suhde vanhempiinsa.

Kuva


William Rouse

Syyttäjät kutsuivat Kurtia todistajaksi torjumaan puolustuksen teorian.
Brucen ja Darlenen vanhin lapsi ei ollut nähnyt veljeään 10 vuoteen. Kurt todisti, että rakasti vanhempiaan ja että niin Williamkin teki. Kyynelten läpi hän sanoi, ettei hänellä ollut mitään tekemistä murhien kanssa ja ettei hän tiennyt kuka tappaja oli.

Sitten tunnustusnauha näytettiin lautamiehille. He näkivät radikaalin erilaisen Williamin, joka istui ujona, sileäleukaisena ja huolellisesti pukeutuneena kuulustelupöydän takana. Puolustus esitti todistajia, jotka todistivat Brucen ja Darlenen ongelmista Kurtin kanssa.

Eristetty tuomaristo sai tapauksen perjantai-iltana ja harkitsi ratkaisuaan seuraavat kahdeksan tuntia. He katsoivat tunnustusnauhan kolme kertaa. Kello 2:40 oikeuden päätös oli tehty. Syyllinen.

Murha kartano

Kaksi kuukautta myöhemmin William Rouse tuomittiin 80 vuodeksi vankilaan – kaksi peräkkäistä 40 vuoden tuomiota.
Tuomari Victoria A. Rossetti sanoi, että häntä inhotti, kun hän ei voinut pidempää kakkua, koska William oli ollut alaikäinen rikoksen tekohetkellä.

Kuva

William Rouse

“He antoivat sinulle elämän ja toivat sinut tähän maailmaan… he antoivat sinulle kaikki mahdollisuudet tulevaisuuteen”, Chicago Tribune siteeraa Rossettin sanoneen. “Teit mitä vihamielisimmän shokkeeravan asian, kun otit tuliaseen ja lähietäisyydeltä ammuit äitisi, joka toi sinut tähän maailmaan… ja sitten ammuit isäsi.”

William valitti tuomituksi tulemisestaan ja rangaistuksestaan, mutta vetoomusoikeus päätti hylätä hänen valituksensa -98.

Tämä ei kuitenkaan osoittautunut Rouse-talon saagan lopuksi. 2002 mysteerinen, hurja tulipalo nielaisi alleen “Murha kartanon”. Uusi perhe oli hankkinut talon ja he olivat poissa kaupunkireissullaan, kun tulipalo alkoi, raportoitiin, että pyykkituvassa.

Tuli veti puoleensa sairaalloisen uteliasta yleisöä, jotka ihmettelivät viimeisintä Libertyvillen kuuluisinta maamerkkiä kohdannutta levottomuutta. Liekkejä sammuttavat palomiehet ehtivät pelastaa talon ulkoseinämät (Firefighters were able to extinguish the blaze in time to leave a shell of the star-crossed home behind).
Ja sellaisena se pysyi vuoden – mustuneena muistuttajana kammottavista tapahtumista, joita oli sattunut. Siitä tuli väliaikainen koti siksi aikaan, kun omistajat päättivät, mitä tekisivät.

Sitten vuonna 2003 piirikunnan viranomaiset aloittivat kanteen talon purkamiseksi. Omistaja Andrew Janas sanoi suunnittelevansa itsekin talon purkamista ja uudelleenrakennusta tontille. Asiaa tutkittuaan tulen asiantuntijat tulivat siihen tulokseen, ettei kyseessä ollut tuhopoltto.

Janas sanoi, ettei hän usko kummituksiin.

“Vain Hollywood luo kummituksia”, hän sanoi Tribunelle.

Leave a comment

Filed under Perhemurha

Mary Bell

Täällä muidenkin hyviä käännöksiä Mary Bellistä

http://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?f=3&t=8749

Ja omaani, crime librarysta

“Brian Howella ei ollut äitiä joten häntä ei tulla kaipaamaan.”
– Mary Bell

“Etsikö Brianiasi?” kysyi Mary Bell. Brianin sisko Pat oli huolissaan kadonneesta taaperosta, jonka olisi pitänyt olla silloin kotona. Pieni, vaaleatukkainen, 3-vuotias Brian Howe oli usein leikkimässä lähellä kotia. Mary ja hänen paras ystävänsä Norma tarjoutuivat auliisti etsimään kadonnutta pikkupoikaa. He johdattivat Patin naapurustoon ja etsiskelivät sieltä täältä, tietäen tasan tarkkaan, missä Brian oli.

He ylittivät junaradan ratakiskot teollisuusalueelle, jossa Scotswoodin lapset tappasivat leikkiä rakennusmateriaalien, vanhojen autojen ja vaarallisten romujen keskellä. Pat oli huolissaan – vain muutamia viikkoja sitten pikkuinen Martin Brown oli löydetty kuolleena purettavaksi määrätystä talosta (condemned house?). Mary osoitti suuria betonilohkareita.
“Ehkä hän on leikkimässä lohkareiden takana, tai niiden välissä”, hän sanoi.
“Oi, ei, hän ei koskaan mene sinne”, Norma sirkutti.
Itseasiassa Brian makasi kuolleena juuri noiden lohkareiden välissä. Mary halusi Patin itse löytävän kuolleen veljensä, Norma myöhemmin kertoi, “koska halusi Pat Howen kokevan shokin”. Mutta Pat päätti lähteä paikalta. Newcastlen poliisi löysi lapsen ruumiin myöhemmin 23:10 sinä iltana.

Brian löydettiin peitetty maasta revittyyn rikkaruohoon. Hänet oli kuristettu. Lähellä nurmikolla lojui hajonneet sakset. Hänen reisissään oli pistojälkiä ja hänen sukuelimiään oli vahingoitettu. Nippuja hänen tukkaansa oli leikattu. Haavat olivat kummallisia: “Niissä oli kammottavaa leikkisyyttä, kammottavaa hellävaraisuutta, ja jotenkin se leikkisyys siinä teki siitä vielä hirvittävämpää”, sanoi komisario James Dobson. Brianin vatsaan oli “koristeltu” M-kirjain partaveitsen terällä. Viilto ei ollut syvä, päivien päästä sitä ei enää olisi nähnyt selvästi. Näytti siltä, että siihen oli tehty ensin “N”, joka oli – ehkäpä eri kädellä – korjattu kirjaimeksi M.

275 mailia pohjoiseen Lontoosta oleva Scotswood oli taloudellisten vaikeuksien riepoittelema, ja kun kesällä -68 alueella liikkui murhaaja – joka oli todennäköisesti lapsi – kylä oli paniikin vallassa. Poliisi hiillosti scotswoodilaisia ja haastatteli 3-15-vuotiaita lapsia. Aikuiset pohtivat, saattoiko Martin Brownin “onnettomuus” olla myös murha.
“Olimme todella hermostuneita”, Brownin täti sanoo, “mutta lapset tunsivat sen myös.”

Tutkijoiden epäilyt kohdistuivat pian 11-vuotiaaseen Mary Belliin ja 13-vuotiaaseen Norma Belliin. (He eivät olleet sukua toisilleen). Mary ei vastannut tutkijoiden kysymyksiin suoraan, vaan kierteli ja kaarteli ja tuntui välttelevän heitä. Hän käyttäytyi oudosti. Norma oli oikein innostunut murhasta, muistelee eräs viranomainen. “Hän hymyili kokoajan kuin se olisi valtava vitsi.”

Kun tutkijat laittoivat Maryn oikein ahtaalle, hän yhtäkkiä “muisti” nähneensä Brianin 8-vuotiaan pojan seurassa tämän kuolinpäivänä. Poika oli lyönyt Briania ilman mitään syytä, hän väitti. Hän oli myös nähnyt saman pojan leikkineen saksilla, jotka olivat menneet rikki. Mutta tuo kyseinen poika oli ollut lentokentällä sinä iltapäivänä kun Brian kuoli. Ja lisäksi: sakset olivat salassa pidettyä todistusaineistoa.

Tyttö kuvaili niitä täsmällisesti: “kuin hopeanväriset, jotain vikaa niissä oli, toinen saksi oli joko hajonnut tai taipunut”. Tuli selväksi, että joko Mary, Norma tai molemmat, olivat nähneet Brianin kuolevan. Ja todennäköisesti toinen heistä oli tappaja.

Brian Howe haudattiin elokuun 7. päivä. Etsivä Dobson oli paikalla: “Mary Bell oli seisoimassa Howejen talon edessä kun arkku tuotiin ulos. Minä olin, tietysti, tarkkailemassa tyttöä. Ja kun näin hänet, tiesin, etten raaskisi riskeerata toista päivää (And it was when I saw her there that I knew I did not dare risk another day.) Hän seisoi siellä, naureskellen. Naureskellen ja hieroen käsiään. Ajattelin, voi Jumala, minun täytyy tuoda hänet sisään, shell do another one.”

“Ainoa asia millä oli väliä oli valehdella hyvin.”
– Mary Bell (aikuisena)

Brianin hautajaisten jälkeen Dobson kyseli taas Normalta. Nyt hän väitti, että Mary oli kertonut hänelle tappaneensa Brianin, ja tuonut hänet betonilohkareille katsomaan ruumiista. Mary oli kertonut Normalle: “Puristin hänen kaulaansa ja painoin hänen keuhkojaan; sillä tavalla niitä tapetaan. Pidä sitten suusi kiinni äläkä kerro kenellekään.” Kun Norma oli nähnyt Brianin, hän tiesi, että tämä oli kuollut. “Hänen huulensa olivat liilat. Mary veti sormiaan pitkin hänen huuliaan. Hän sanoi että oli nauttinut siitä.” Sinä iltana Norma vietiin poliisiasemalle antamaan virallisen lausunnon.

Norman järkyttävän tarinan seurauksena Mary Bell haettiin samana iltana poliisiasemalle varttia yli kahdentoista. Hänen syvänsiniset silmänsä olivat sameat, mutta hän pysyi rauhallisena.
“Hän vaikutti näkevän itsensä latteassa kohtauksessa rosvo-poliisielokuvassa: mikään ei yllättänyt häntä eikä hän myöntänyt mitään”, Dobson kertoi Gitta Serenylle, joka on kirjoittanut tapauksesta laajasti.

“Minulla on syytä uskoa, että olit lähellä lohkareita Norman kanssa”, sanoi Dobson. “Mies huusi joillekin lapsille lähellä sitä paikkaa ja te molemmat juoksitte pois sieltä missä Brian oli makaamassa ruohossa. Tämä mies todennäköisesti tunnistaa sinut.”
“Hänellä täytyy olla hyvä näkö”, Mary vastasi.
“Miksi hänellä täytyisi olla hyvä näkö?” Dobson heitti takaisin, valmiina nappaaman hänet valheesta.
“Siksi että hän…” Mary jatkoi hetken päästä: “…pystyi näkemään minut kun en ollut siellä.”
Hän nousi seisomaan. “Minä menen kotiin… Tämä on aivopesua.”
Dobsonpa ei päästänyt häntä lähtemään. “Onko tämä paikaa ihan sekaisin?” Mary kysyi.

Mary ei antanut periksi. “En aio antaa lausuntoa. Olen antanut monia lausuntoja. Aina te tulette minun takiani. Norma on valehtelija, hän yrittää aina saada minut kiipeliin.”
Mary päästettiin lähtemään 3:30.
Dobson kyseenalaisti omat olettamuksensa, joista oli ollut niin varma. Mutta nähtyään Maryn käytöksen Brianin hautajaisissa ja saatuaan todistuksen Normalta, hän toi Maryn takaisin asemalle.
“Hän oli todella ahdistunut”, Dobson sanoo. “Hän antoi minulle sen vaikutelman, että tiesi ajan milloin arviointi oli tullut (the time of reckoning had come). Hän myönsi nyt olleensa läsnä kun Brian oli kuollut, mutta hänen ‘tunnustuksensa’ koki kummallisen käänteen.”

“En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen.”
– Mary Bell

Seuraavassa Mary Bellin virallinen lausunto:

Minä, Mary Flora Bell, haluan tehdä lausunnon. Haluan jonkun kirjoittavan ylös, mitä sanon. Minulle on sanottu, ettei minun tarvitse sanoa mitään ennen kuin haluan tehdä niin, mutta kaikkea, mitä sanon, voidaan käyttää todisteina.

Allekirjoittanut, Mary F. Bell

Brian oli kadulla ja minä ja Norma oltiin kävelemässä häntä vastaan. Me käveltiin hänen ohitseen ja Norma sanoo “Tuletko kauppaan Brian?” ja minä sanon “Norma, sinulla ei ole rahaa, miten voit mennä kauppaan? Mistä saat sitä?” Hän sanoo “Älä utele, pidä nenäsi erossa tästä.” Pikku Brian seurasi ja Norma sanoo: “Kävele edessä.” Minä halusin Brianin menevän kotiin, mutta Norma alkoi yskiä, jotta Brian ei voisi kuulla mitä puhuimme.

Me mentiin alas Crosshiil Roadille missä Brian oli yhä meidän edessä. Siellä oli värillinen poika ja Norma yritti aloittaa tappelua hänen kanssaan. Hän sanoi, Mutakuono, neekeri, aika mennä pesulle.” (Pojan) Isoveli tuli ja löi häntä. Hän huusi “Howay, nyrkit pystyyn”. Poju käveli pois ja katsoi Normaa kuin hän olisi hullu.

Menimme Dixons kauppaan ja kiipesimme suojakateiden yli, siis reiästä läpi ja rautatien yli. Sitten minä sanoin “Norma mihin olet menossa?” ja Norma sanoi: “Tiedätkö sinä sen pienen ammeen, mistä sammakonpoikaset tulee?” Kun pääsimme sinne, siellä oli pitkä, suuri vaunu, joissa oli suuria, pyöreitä reikiä. Norma sanoo Brianille:
“Oletko tulossa mukaan, koska tuolta tulee rouva numero 82:sella ja hänellä on laatikollinen karamellia ja sellaista?”

Me kaikki mentiin sisään, sitten Brian alkoi itkeä ja Norma kysyi häneltä, oliko hänellä kurkku kipeä. Hän alkoi puristaa Brianin kurkkua ja Brian alkoi itkeä. Hän sanoi: “Ei se rouva tänne tule, vaan tuonne, noiden isojen kivilohkareiden luo.”
Menimme niille lohkareille ja hän sanoo “Sinun pitää maata maassa” ja hän menee maahan makaamaan niiden lohkareiden väliin, josta hänet löydettiin. Norma sanoo “Työnnä kaula ylös” ja hän teki niin. Sitten hän kuristi Briania kovaa, sen näki, koska hänen sormen päänsä olivat käymässä valkoisiksi.
Brian pyristeli vastaan ja minä painoin Norman olkapäitä, mutta hän meni hulluksi. Yritin nyhtäistä hänen leukaansa, mutta hän huusi minulle.

Tässä välissä hän pamautti Brianin päätä jollain puulla tai puupalikalla ja Brian makasi tajuttomana. Hänen naamansa oli ihan valkoinen ja sininen ja silmät olivat auki. Hänen huulensa olivat purppurat ja kuolaa oli kaikkialla ja se muuttui joksikin niin kuin untuvaksi. Norma peitteli hänet ja sanoin “Norma, minulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa”. Pikku Lassie oli siellä ja se pillitti ja Norma sanoi “Älä aloita tai teen samoin sinullekin”. Se itki silti ja hän meni kuristamaan sen kurkkua, mutta se murisi sille. Hän sanoi sille: “Hys hys, nyt rauhassa”.

Menimme kotiin ja otin pikku Lassien mukaan. Norma käyttäytyi hassusti ja teki hölmöjä ilmeitä ja levitteli sormiaan. Hän sanoi “Tämä on ensimmäinen mutta ei tule olemaan viimeinen.” Minä säikähdin siitä.
Kannoin Lassieta ja laitoin hänet maahan junaradalle ja menimme ylös Crosswoodin polkua. Norma meni sisään taloon ja sai sieltä sakset ja laittoi ne housuihinsa sisään. Hän sanoi “Mene hakemaan kynä”. Sanoin “Enkä, mihin?” Hän sanoo “Että kirjoitetaan viesti hänen vatsaansa” ja en hakenut kynää. Hän haki Gillette-partakoneen terän. Menimme takaisin kivilohkareille ja Norma leikkasi hänen hiuksensa. Hän yritti leikata häneltä jalan ja korvan terällä.
Hän yritti näyttää minulle, että se oli terävä, hän otti mekkonsa yläosaan, (she took the top of her dress where it was raggie and cut it) jossa se oli rähjäisenä ja leikkasi ja teki viillon. Mies tuli alas rautatielle pikkuisen, vaaleatukkaisen tytön kanssa, ja hänellä oli punainen ruudullinen paita ja sinisen denimfarkut.

Kävelin pois. Hän piilotti partaveitsen terän suuren, nelikanttisen betonilohkareen alle. Hän jätti sakset pojan viereen. Hän käveli ennen minua nurmikon poikki Scotswood Roadille. En voinut juosta nurmikolla, koska olin juuri saanut mustat tohvelini päälle. Kun olimme jatkaneet matkaa vähän aikaa hän sanoi “May, sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä, koska joudut vaikeuksiin” ja minä en ollut tehnyt mitään ja minä en ollut ottanut sisälmyksiä ulos. En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen. Astelimme ylös ja menimme kotiin, minä melkein itkin. Sanoin, jos Pat saa selville, hän tappaa sinut, vähät Brianin tappamisesta, koska Pat on niin poikatyttö. Hän on aina kiipeilemässä vanhoissa rakennuksissa ja semmoista.

Myöhemmin autoin etsimään Briania ja yritin kertoa Patille, että tiesin missä hän oli lohkareiden välissä, mutta Norma sanoi “Helkkari älä mene sinne, hän ei koskaan mene sinne”, ja hän vakuutti, ettei Pat ollut siellä. Minua huudettiin kotoolta puoli kahdeksan ja jäin sisään. Heräsin jotain puoli kaksitoista ja seisoimme ovella kun Brian löydettiin: seuraavana päivänä Norma halusi –
The other day Norma wanted to get put in a home. She says will you run away with us and I said no. She says if you get put in a home and you feed the little ones and murder them then run away again.

Olen lukenut edellä olevan lausunnon ja minulle on sanottu, että voin oikaista, muutta tai lisätä mitä tahansa haluan. Tämä lausunto on tosi. Olen tehnyt sen omasta vapaasta tahdostani.

Mary Flora Bell (allekirjoitettu 6:55)

Maryn lausunnossa oli jotain, mikä oli totta, mutta enimmäkseen hän yritti syytellä Normaa. Dobson muodollisesti tuomitsi Mary Bellin Brian Howen murhasta. “Se on ihan oikein minulle”, Mary vastasi. Sitten Dobson pidätti Norma Bellin, joka kävi vihaiseksi syytteistä. “Saat vielä maksaa tästä”, hän uhosi etsivälle.

Tyttöjä pidettiin lukossa Newcastle West Endin poliisiasemalla. Tuleva oikeudenkäynti veti puoleensa kauhun viettelemää kansaa.

Varoitusmerkit

“Mitä tapahtuu jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?”
– Mary Bellin muistikirjasta

Etsivät tutkivat Martin Brownin salaperäistä kuolemaa nyt henkirikoksena. Itseasiassa Mary Bellin pöyhkeilevä käytös Martinin kuoleman jälkeen oli niin ilmiselvää, että oli ihme, ettei häntä oltu pidätetty aiemmin. Ehkäpä Brian Howen henki olisi silloin säästylnyt. Mutta kuten paikallinen poika sanoi, kaikki tiesivät Maryn olevan suuri esiintyjä ja hänen huudoilleen “Minä olen murhaaja!” oli yksinkertaisesti vain naurettu.

Jopa Martinin kuoleman jälkeen Mary satutti muita lapsia.

11. toukokuuta -68, 3-vuotias poika löydettiin pää verta vuotaen joidenkin tyhjien vajojen takaa läheltä pubia. Löytäjät olivat Norma Bell ja Mary Bell. Pieni poika oli Maryn serkku. Hän oli “pudonnut” kallion kielekkeeltä, laskeutuen monta jalkaa alas. Mary myönsi myöhemmin tyrkänneensä hänet alas penkereeltä.

Seuraavana päivänä Mary, Norma vieressään, hyökkäsivät kolmen tytön kimppuun, jotka olivat leikkimässä kotia. Yksi tytöistä sanoi Maryn “laittaneen kätensä kaulani ympärille ja kuristaneen lujaa… Tyttö [Mary] irrotti kätensä kaulastani ja teki saman Susanille.” Poliisille soitettiin pian. Norma kertoi, että Mary “meni toisten tyttöjen luo ja sanoi ‘Mitä tapahtuu, jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?’ Sitten Mary laittoi molemmat kätensä tytön kurkulle ja kuristi. Se tyttö alkoi mennä violetiksi… Sitten juoksin pois ja jätin Maryn. En ole nyt hänen ystävänsä.”

Viranomaisen raportin mukaan 15. toukokuuta, “Bellin tyttöjä on varoitettu toimenpiteistä, jotka heitä tulevaisuudessa seuraavat.”
10 päivää myöhemmin Martin Brownin tapettiin.

Martin Brown

“Yksi poika on vain käynyt maate ja kuollut.”
– Mary Bellin muistikirjasta

Martin nähtiin viimeisen kerran noin varttia yli 3 iltapäivällä ja hänet löydettiin puoli neljä makaamasta laudoitetun talon lattialla. Kolme repaleisessa metsikössä ruokaa tonkivaa poikaa löysivät lapsen ikkunan vierestä makaamasta selällään. Lapsessa oli verta ja kuola norui alas poskelle ja kaulalle. Säikähtäneet pojat kertoivat löydöstään ulkona oleville rakennustyöläisille, jotka muistivat antaneensa pikku-Martinille keksejä aikaisemmin sinä päivänä. He kiipesivät portaat ylös taloon ja yrittivät elvyttää – mutta Martin oli jo kuollut.

Yksi pojista huomasi Mary Bellin tulevan jonkun toisen lapsen kanssa taloa kohti ja pysähtyvän suoraan ikkunan eteen. “Mennäänkö tuosta?” Mary sanoi. He ahtoivat itsensä läpi lautojen päästäkseen sisään. Mary oli tuonut Norman näyttääkseen, että oli tappanut Martinin. Mutta heitä käskettiin lähtemään.

Tytöt lähtivät sitten etsimään Martinin tätiä kertoakseen tälle onnettomuudesta, jonka uhriksi uskoivat Martinin joutuneen, ja että siellä oli “verta kaikkialla”.
“Näytän sinulle, missä se on”, Mary sanoi järkyttynelle naiselle.

Outoa kyllä, poliisi ei löytänyt väkivallan merkkejä. Purkki aspiriinia oli vieressä – ehkä hän oli vetänyt sitä koko purkillisen. Lapsessa ei ollut näkyviä kuristusjälkiä ei ollut, eikä muitakaan merkkejä ja niinpä viranomaiset uskoivat, että se oli onnettomuus. Rikostutkintajaostoa ei kutsuttu paikalle.

Viranomaisen tekemässä raportissa ilmoitettiin, että Martin Brownin kuolinsyy oli auki. Mutta Scotswoodin yhteisö ei voinut vain haihduttaa mielestään traagista kuolemaa. Niinpä he keksivät marssia ja protestoida lähialueen vaarallisia taloja vastaan.

Samaan aikaan Scotswoodin todellinen uhka, Mary ja Norma kiusasivat Martinin tätiä urkkivilla kysymyksillään.
“He kyselivät minulta kyselemistään: ‘Kaipaatko Martinia?’ ja ‘Itketkä hänen takiaan?’ ja ‘Kaipaako June häntä?’ ja kaiken aikaa he virnuilivat. Kun en enää kestänyt sitä, käskin heitä lähtemään ja olemaan tulematta takaisin.”

June Richardson pitelee kuvaa pojastaan Martin Brownista

Tytöt kiusasivat myös hänen äitiään June Brownia. Kuultuaan koputuksen June avasi etuoveen ja Mary seisoi sen takana.
“Mary hymyili ja pyysi saada nähdä Martinin. Sanoin, ‘ei, kultapieni, Martin on kuollut’. Hän pyörähti ympyrän ja sanoi ‘Ääh, tiedän, että hän on kuollut. Halusin nähdä Martinin hänen arkussaan'” ja hän virnuili yhä. Olin sanaton siitä, että niin nuori lapsi halusi nähdä kuolleen vauvan ja paiskasin vain oven hänen edestään.”

Maryn pahaenteinen käytös ei kohdistunut ainoastaan Martinin surevaan perheeseen.
Sunnuntaina, seuraavana päivänä Martinin kuolemasta, Mary juhli 11-vuotissyntymäpäiviään yrittämällä kuristaa Norman pikkusiskon. Norman isä sattui näkemään Maryn kädet tämän kurkulla.
“Löin Maryn kädet pois”, isä kuvaili myöhemmin.

Mutta päivä ei ollut päättynyt vielä. Seuraavana aamuna Woodlands Crescentin päiväkodin henkilökohta teki puistattavan löydön.

Murhaavat viestit

“Varokaa TÄSTÄ on murhaajissa kyse”
– viesti joka löytyi vandalisoidusta päiväkodista

Maanantaiaamuna, 27. toukokuuta, kun erään päiväkodin opettajat Woodlands Crescentiltä, Whitehouse Roadin päädystä, saapuivat työpaikalleen, he näkivät selvästi, että siellä oli pengottu. Päiväkodin eväitä oli viskottu päättömästi ympäriinsä ja siivousvälineet oli roiskittu lattioille. Mutta kauhistuttavin löytö olivat neljä kirjoitettua viestiä, jotka kuuluivat näin:

Merkintä

“Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”

“vitu me murhattin varokaa Fannya ja Faggottia”

“me murhasimme Martain brownin Haistakaa paska Äpärät”

“Olette sälittäviä koka me murhattiin Martain Go Brown teidän Parasta varoa Murhaajat FANNYJA ja Faggot te hässijät”

(Faggot voi olla ihmisen nimi tai tarkoittaa homoa/hinttaria.)
Poliisi vei viestit asemalle pitäen niitä sairaana vitsinä. Mary myönsi jälkeen päin, että he kirjoittivat viestit “huvin vuoksi”. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Päiväkotiin murtauduttiin, joten sinne asennettiin hälytysjärjestelmä.

Maryn muistikirja

Samana aamuna Mary Bell piirsi muistikirjaansa kuvan lapsesta. Pieni piirroshahmo oli samassa asennossa, josta Martin Brown löydettiin, ja sen vieressä oli pullo, jonka vieressä taasen luki sana “TABLET..” (levy, laatta tai vastaava?) Piirroksessa oli mies, joka käveli lasta kohti ja sillä paperilla luki
“Lauantaina olin talossa, ja minun äiskä lähetti Minut kysymään Normalta Tulisiko hän ylös minun kanssa? me mentiin sinne ja tultiin Marget Roadille ja siellä oli väkijoukko ihmisiä vanhan talon luona. Minä kysyin, mikä oli hätänä. siellä oli poika kuka oli Vaan käynyt maate ja Kuollut.”
Maryn muistikirjan alkulehden kirjoitus ei ollut tuntunut opettajasta oudolta, vaikka hän olikin ainoa oppilas, joka oli kirjoittanut Martinin kuolemasta.

Alkulehti

Saman viikon perjantaina saatiin huomata, että Päiväkotiin juuri asennetusta hälytysjärjestelmästä oli hyötyä: Mary Bell ja Norma Bell saatiin kiinni rysän päältä, mutta he kielsivät murtautuneensa sinne aiemmin. Heidän palautettiin vanhempiensa huostaan ja murtoa käsiteltäisiin myöhemmin nuoriso-oikeudessa.

Viikkoa myöhemmin Mary hyökkäsi Norman kimppuun lähellä mainitun lastentarhan hiekkalaatikkoa. Muuan poika näki Maryn kynsivän kaveriaan ja potkivan tätä silmään, mutta hän vain nauroi, kun kuuli Maryn huutavan “Minä olen murhaaja!” Mary osoitti sen talon suuntaan, josta Martin Brown oli löydetty. “Tuo talo tuolla, siellä minä tapoin…” Koska Mary tunnettiin huomionkipeänä mahtalijana, poika ei ottanut kummallista kerskailua vakavissaan.

Heinäkuun lopulla Mary kävi Brian Howen kotona, kun tuo pieni poika oli vielä elossa, ja ilmoitti “Tiedän Normasta jotain, mikä saisi hänet kiipeliin, saisi ihan heti.”
Hän kertoi Howen kotiväelle salaisuuden: “Norma laittoi kätensä pojan kurkulle. Se oli Martin Brown – hän [Norma] puristi ja hän [Martin] vain kuukahti.”
Asiaansa havainnollistaakseen hän kahmaisi oman kurkkunsa elehtien kuristamista ja päästi sitten kätensä irti. Muutama päivä myöhemmin Mary kuristi Howen perheen oman pojan. Tämä kyltymätön tarve “näyttää ja kertoa” kuolettavat rikoksensa voisi purkautua näin toiseen viattomaan taaperoon.

Kiinniotto

“Murhaaminen ei ole niin paha, me kaikki kuolemme joskus kuitenkin.”
– Mary Bell yhdelle vartijoistaan

Ensimmäisenä yönään pienissä selleissään Newcastle West Endin poliisiasemalla tytöt olivat levottomia.
“He huutelivat toisilleen ovien läpi”, sanoi yksi lasten perään katsonut naispoliisi. Poliisiasemalla ei oltu totuttu majoittamaan sinne lapsia ja niin he tekivät vain parhaansa.
“Lopulta käskimme heitä sulkemaan suunsa. Yhteen aikaan kuulin Maryn huutavan vihaisesti äidistään.”
Mary, joka oli krooninen sängynkastelija, kauhistui nukkumaan käymisestä pelossa, että sotkisi vuoteensa. Hän uskoutui, että hänelle kävi niin usein. Vuosia myöhemmin Mary kertoi, että kun hän teki niin, hänen äitinsä hieroi hänen kasvojaan wc-pyttyyn ja vei patjan näytille koko naapurustolle.

Vangitsemisen aikana naisvartijat, jotka tutustuivat Maryyn paremmin, kuvailivat häntä itsevarmaksi ja älykkääksi “rääväsuuksi”. Jotkin Maryn kommenteista järkyttivät heitä, mutta toiset saivat heidät näkemään hänet pelokkaana pikkutyttönä, joka ei aivan ymmärtänyt, mitä tarkoitti viedä toisen ihmisen henki. Keskiyöllä Mary –
In the middle of the night Mary would “bolt upright.” Marys hostility had an almost naive quality: while tightly grabbing a stray cat by the neck, a guard told her not to hurt the cat.
(bolt uprigt = nousta äkisti istumaan tai jotain)

Maryn väitetään vastanneen: “Oi, ei hän tunne mitään, ja sitäpaitsi, minä tykkään satuttaa pieniä olioita, jotka eivät voi tapella vastaan. Erään toisen välikohtauksen sattuessa, hän sanoi haluavansa tulla isona sairaanhoitajaksi, “koska sitten voin tökätä neuloja ihmisiin. Minä pidän ihmisten satuttamisesta.”

Jos hänen vanhempansa olivat jotenkin vastuussa hänen käytöksestään, hän ei puhunut siitä. Hänet oli opetettu olemaan hiljaa, erityisesti viranomaisten läsnäollessa. Hänen isänsä Billy Bell oli elänyt perheen kanssa, mutta lapset (Mary ja hänen pikkuveljensä ja siskonsa) oli aina opetettu kutsumaan häntä “sedäksi”, jotta heidän äitinsä saisi sosiaaliavustuksia. Billy Bell oli rosvo, ja äiti Betty Bell oli prostituoitu, joka oli usein poissa Glasgowissa “bisneksillä”. Koska Bellin vanhemmat hankkivat toimeentulonsa näin hämärillä puuhilla, viranomaiset tiesivät hyvin vähän Maryn perheestä. Eräs etsivä, joka vieraili Maryn kotona, kuvaili, että siellä “ei tuntunut kodista, oli vain kuori. Erittäin outoa… ainoata elämää, mitä saattoi tuntea, oli suuri haukkuva koira.”

Oliko Maryn välinpitämättömyys syy sille, että psykiatrit pitivät häntä “psykopaattisena”? Jos hän olisi rikkonut hiljaisuuden kertomalla kotiväkivallasta, olisiko hän saanut myötätuntoisemman analyysin?
“Olen nähnyt paljon psykopaattilapsia”, tohtori Orton tavattuaan Maryn ensi kertaa kun tämä oli poliisilaitoksen putkassa. “Mutten ketään sellaista kuin Mary: niin älykästä, niin manipuloivaa tai niin vaarallista.”
Oikeudenkäynnin aikana Maryn käytös – During the murder trial, Marys behavior would do little to harvest sympathy.

Oikeudenkäynti alkaa

“No sehän oli tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
– Syyttäjän kysymys Norma Bellille

Mary ja Norma Bell tuotiin molempien poikien murhia käsittelevään oikeudenkäyntiin 5. joulukuuta -68. Oikeudenkäynti kestäisi 9 päivää. Mediahuomio – joka oli kyllä lievää verrattuna tämän päivän sensaationaalisiin standardeihin – synnytti kiinnostusta oikeudenkäynnin edetessä ja finaalipäivänä lehdistöä oli joka nurkassa. Vaikka oikeuden tiedonannoista yritettiin tehdä vähemmän uhkaavan tuntuisia lapsille, olivat Norma ja Mary järkyttyneitä. Mary näytti olevan tarkkaavainen, mutta myönsi myöhemmin, että koko juttu oli “hämäystä”.

Syyttäjä Rudolph Lyons avasi oikeudenkäynnin sanomalla, että se joka surmasi Brian Howen, surmasi myös Martin Brownin. Lyons kertoi suunnitelmallisesti molempien tyttöjen epäilyttävästä käytöksestä Martinin kuolinpaikalla, kuinka he olivat kiusanneet surevaa perhettä kammottavilla, pimeillä kysymyksillään, ja kuinka he olivat vandalisoineet Päiväkotia seuraavana päivänä, jättäen muistilappuja, joissa oli tunnustus. Normalle nämä laput koituivat turmiollisiksi. Käsiala-analyysi vahvisti hänen kirjoittaneen “Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”-viestin. Jos Norma todella oli viaton, miksi hän oli osallistunut näiden hirmuisten raapustusten kirjoitteluun?

“Miten Mary tiesi, että Martin oli tukehdutettu?” kysyi Lyons. Tämä ei ollut yleisessä tiedossa vielä kun Mary demonstroi Howen perheelle miten Martin oli kuristettu. Rikostekniset todisteet myös yhdistettiin Maryyn – molemmasta uhrista löytyi harmaita kuituja, jotka olivat tytön yhdestä hänen villamekostaan. Kuituja Norman kastanjanruskeasta hameesta löytyi Brianin kengistä. Vaikka Norman syyllisyydestä ei ollut epäilystä, Marya pidettiin pääsyyllisenä. Oikeudenkäynnissä olleen Gitta Serenyn mukaan vaikea kysymys kuului, oliko Mary sairas pikkutyttö vaiko hirviö, “pahan siemen”.

Maryn perheen läsnäolosta oikeudenkäynnissä ei ollut oikein apua. Hänen äitinsä Betty Bell häiritsi tiedonantoja kaikella nyyhkimisellä ja ulinallaan ja hänen pitkä, blondi peruukkiinsa putosi päästä. Kuin kaunistelemattoman saippuaooperan surkeasti näyttelevä hahmo, hän ryntäsi ulos kesken oikeudenkäynnin, vain palatakseen dramaattisesti hetkiä myöhemmin. Maryn isä Billy Bell istui hiljaa, välittämättä vaimonsa näyttävästä sekoiluista.

Tummatukkainen Mary, jota Sereny kuvasi hyvin sieväksi ja älykkääksi, katsoi jäänsinisillä silmillään, joista ei kuvastunut muita tunteita kuin viha. Oikeussalin sivustaseuraajat, kirjoitti Sereny, “seurasivat häntä kauhistuttavalla uteliaisuudella”.
Niin “manipuloivaksi” ja “viekkaaksi” pieneksi tytöksi kuin Mary, ei tiennyt mitään sympatialla houkuttelemisesta.
Mary kertoi poliisivirkailijalle kuinka “nainen hallissa hymyili minulle, mutta minä en hymyillyt takaisin. Se ei ole hymyilyn aihe. Tuomaristo ei pitäisi jos minä hymyilisin, vai kuinka?”

Normaa sen sijaan oli ympäröinyt paljon suopeampi perhe. Hän oli kolmas 11:sta lapsesta ja reagoi todisteisiin ja todistuksiin paljon lapsenomaisemmin, pelon ja hermostuksen sekaisin kyynelin (- Mary kieltäytyi itkemästä pitäen sitä heikkouden merkkinä).

Tytöt todistavat

Ensiksi todistajanaitioon meni Norma. Hänen asianajajansa R. P. Smith kysyi häneltä siitä päivästä, jona Martin murhattiin, kuinka Mary tyrkkäsi ulostetta hänen päähänsä (tytöt asuivat aivan lähekkäin) ja sanoi “On sattunut onnettomuus” ja vei hylätylle talolle, josta Martinin ruumis oli juuri löydetty. “Mary halusi kertoi Ritalle, että siellä oli ollut onnettomuus… ja jotain siitä, että verta oli kaikkialla”, Norma sanoi.

Norma oli tärkeä todistaja syyttäjille osatessaan kertoa Maryn väkivaltaisuudesta. “Näyttäikö [Mary] koskaan sinulle kuinka pikkupoikia tai -tyttöjä voisi tappaa? Näyttikö hän sinulle koskaan?” Kun Norma vastasi kyllä, Lyons sanoi:
“No sehän oli todella tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
Norma myönsi, että näin oli.

Yönä ennen todistustaan Mary kysyi naiselta, mitä tarkoitti sana ‘epäkypsä’.
“Lakimies sanoi, että Norma oli epäkypsempi. Tarkoittaako se, että jos olisin älykkäämpi, minua syytettäisiin kaikesta?”

Kuudentena päivänä Mary kutsuttiin todistamaan. Huone pörisi innokas odotus. Sereny kuvailee: “Yleisö ja lehdistöhallit olivat täynnä, ja yhtenä päivänä oikeuden tunnelmassa – toisin kuin muina päivinä – oli vaimea vivahdus kammottavasta lumouksesta, joka yhdistetään tämän tapaisiin murhaoikeudenkäynteihin.”

Vaikka tytöt syyttelivät toisiaan, heillä oli läpitunkematon yhteys. Serenyn mukaan oikeudenkäynnin aikaan “heidän päänsä kääntyivät toisiaan kohti, heidän silmänsä lukittuivat, he ilmaisivat itseään kasvoillaan ja heidän kasvonsa muuttuivat niin samanlaisiksi ja he selvästi kommunikoivat.” Silti heillä oli petoksen hetkensäkin: “He ravistelivat päitään epäuskoisesti tai epäilevästi toistensa sanoille; he kääntyivät äkillisesti, tuijottivat toisiaan vihaisesti kuullessaan toverinsa siteerauksia, joissa Norma syytti Marya jostain moraalittomasta tai toisinpäin; ja he kommentoivat niitä kuuluvasti – Norma kyynelillä ja itkemällä epätoivoisesti ‘Ei, ei’ – Mary kovaa ja hurjistuneesti huomauttelemalla.
Lopulta tuomari kielsi tyttöjä ottamasta kontaktia toisiinsa oikeudenkäynnin aikana.

Molemmat kielsivät osallisuutensa Martin Brownin kuolemaan, mutta tunnustivat olleensa yhdessä sinä päivänä kun Brian kuoli. Maryn mukaan maaninen Norma kuristi Brianin. Kun kysyttiin, pelkäsikö hän Norman tappavan hänet, Mary vastasi: “Ei hän raaskisi – koska kääntyisin ympäri ja löisin häntä.”

Norman synkkä versio tapahtumista oli lähempänä totuutta: “May [Maryn lempinimi] käski Brianin mennä maahan makaamaan” ja sitten “alkoi satuttaa häntä.” Norma demonstroi, kuinka Mary nipisti Brianin nenää. Brian oli muuttunut liilaksi ja yrittänyt vetää Maryn käsiä pois kaulaltaan.
“Kun hän todella satutti häntä [Briania] hän sanoi, Norma, käteni alkavat hikoa.”
Norma kertoi itkien lähteneensä paikalta, kun Brian oli vielä elossa. Hän meni sitten ystävänsä luo, jossa he tekivät pom-pomeja (cheerleadingissä käytettävä huiska). (Kenties outo aktiviteetti sellaiselle, joka on juuri todistanut murhaa?)
Jos Normaa todella harmitti, että Mary oli surmannut Brianin, miksi hän oli palannut Maryn kanssa tekemään merkkejä Brianin kehoon? Mary toi saksen mukanaan, koska halusi “leikata hänet kaljuksi”. Hänellä oli myös partakoneen terä, jolla hän aikoi viillellä Brianin vatsaa.

Oikeuden päätös

“Mikä on pahinta mitä minulle voi tapahtua? Hirttävätkö he minut?”
– Mary Bell

Maryn kohtalo oli selvä – hänet tuomittaisiin joko murhasta tai taposta.
Vaikka Normaa kohtaan tunnettiin enemmän sympatiaa, oli vielä epäselvää miten häntä rangaistaisiin, vai rangaistaisiinko ollenkaan. Puolustuksen täytyi voida todistaa, että Mary oli häiriintynyt, eikä mahtanut itselleen mitään, eikä ollut ymmärtänyt tekojensa suuruutta. Kun tytöt olivat todistaneet, paikalle kutsuttiin psykiatreja, jotka olivat tutkineet Maryn. Tohtori Robert Orton todisti, että “Luulen, että tämä tyttö on psykopaatti”, mitä hän perusteli “kyvyttömyydellä asettua toisen ihmisen asemaan” ja “toimimalla impulssiensa mukaan, ajattelematta tekojensa seurauksia”.

Kun tuli lopetuspuheenvuoron aika, syyttäjät luonnehtivat Marya pahaksi hengeksi. Norma-raukka oli “pahan ja mukaansatempaavan vaikutuksen” uhri, “melkein kuin se fiktiivinen Svengali.”
(Svengali on hahmo George du Maurierin novellista – sana tarkoittaa ilkeämielistä henkilöä, joka manipuloi muita, toim.huom.)
“Norma on yksinkertainen tyttö, jonka älyntaso ei vastaa ikäluokkaa. Mary on mitä epänormaalein tyttö, mikä voi olla, aggressiivinen, säälimätön, julma, kykenemätön katumaan tekojaan, tyttö, jolla on dominoiva luonne, tietyllä epätavallisella älykkyydellä ja oveluudella, se on kauhistuttavaa.”

Yrityksenä pelastaa Mary leimautumasta demoniseksi “pahan siemeneksi”, puolustus heitti ilmaan kysymyksiä: Miksi tämä tapahtui? Mikä sai Maryn tekemään niin?
“Se on…. hyvin helppoa herjata pientä tyttöä, kutsua kuin Svengaliksi, pysähtymättä hetkeksi miettimään, mikä johti koko tähän tilanteeseen…”

Viidestä naisesta ja seitsemästä miehestä koostuvalta tuomaristolta kesti 4 tuntia palauttaa oikeudenpäätös. Norma oli pakahtua ihastukseen kun hänet todettiin syyttömäksi molempiin tappoihin. Mary todettiin syylliseksi kahteen tappoon alentuneesti syyntakeisena. Tuomari Cusack kuulutti hänen tuomionsa elinkautisen samalla kun Mary itki. Hänen vankeutensa kestäisi jonkin epämääräisen ajan.

Norma Bellille annettiin myöhemmin kolme vuotta ehdonalaista ja hänet vietiin Woodlands Crescent Nurseryyn (päiväkotiin) ja laitettiin psykiatrisen tarkkailun alaiseksi.

Vangitseminen

“Hän nimitti minua murhaajaksi ja minä tartuin häntä tukasta ja paiskasin naaman hänen päivälliseensä.”
– Mary Bell

Koska Britanniassa ei ollut käytössä vankilaa murhaaville pikkutytöille, kaikkia hiersi yksi sama kysymys: Mihin Mary sijoitettaisiin? Vankilajakso 11-vuotiaalle oli poissa kysymyksestä. Mielisairaalloilla ei ollut resursseja ottaa häntä. Hän oli liian vaarallinen insituutioon, joissa asusti ongelmaisia lapsia. Lopulta kypsä murhaajatar laitettiin eräänlaiseen poikakotiin. Vaikka siellä tulisikin kuitenkin ongelmia, kun Mary ehtisi murrosikään.

Maryn vangitseminen oli kiehtova asia, koska hän selvästi “parani” jollain tavalla. Kun hän pääsi sieltä ulos 23 vuoden iässä, hänellä oli jo oma tytärkin. Hän väittää olevansa täysin eri ihminen kuin se “psykopaatti” lapsitappaja, joka hän kerran oli. Voiko väkivaltainen sosiopaatti parantua? Onko mahdollista, että hän oli vielä silloin 11 iässä kykeneväinen parantumaan? Oliko hän saanut “moraalisen herätyksen”, kuten kirjailija Gitta Sereny vihjailee? Vai onko hän vain loistava näyttelijä? Sosiopaatit osaavat halutessaan olla erinomaisen kaksinaamaisia. Oli miten oli, Maryn kokemukset vangittuna olosta ovat paljastamisen arvoiset.

Mary Bell sijoitettiin Red Bank Special Unitiin helmikuussa -69 marraskuuhun -73 saakka. Red Bank oli poikakoti, jonka turvallisuusaste oli korkea.
Useimpien mielestä laitos oli hyvin suunniteltu, kohtalaisen mukava paikka, jonka henkilökunta oli henkisesti tukevaa. Poikakotia johti entinen merivoimien mies James Dixon, joka tunnettiin vahvasta moraalisesta vaikutuksestaan. Herra Dixon piti Marylle tiukkaa järjestystä ja määräsi säännöt ja Mary oppi kunnioittamaan ja rakastamaan häntä. Jos Maryn äiti oli ollut paha, moraaliton kurinpitäjä, herra Dixon oli hyväntahtoinen, vahva isähahmo, joka oli puuttunut hänen elämästään. Mary rakasti Billy Belliä, (joka ei ollut hänen biologinen isänsä, mutta oli ollut hänen elämässään alusta saakka) mutta varkaana hän ei ollut ihanteellinen roolihahmo. Billy kävi tapaamassa Marya laitoksessa, mutta ei tullut enää sitten, kun hänet tuomittiin aseellisesta ryöstöstä samana vuonna, -69.

Maryn äiti oli kuria pitävä, mutta ei suuremmin puoltanut perhearvoja. Prostituoituna hän “kuritti” asiakkaitaan ruoskalla ja bondagella, väitti Mary. Mutta Betty Bell tosin kertoi: “Piilotan aina ruoskat lapsilta.” Betty kävi usein tapaamassa tytärtään, ja Mary odotti innokkaasti äitinsä käyntejä, mutta aina niiden jälkeen hän oli harmissaan ja aggressiivinen, kertoivat Red Bankin henkilökunta. Eräs lääkäri halusi lopettaa Bettyn käynnit, mutta siihen aikaan ei tullut kuuloonkaan kyseenalaistaa äidin oikeutta tavata tytärtään. Red Bankin henkilökunta vihasi ylidraamaattista ja manipuloivaa Bettyä.
“Hän ‘leikki’ äitinä olemisella”, sanoi yksi opettaja.

Betty Bell käytti hyväkseen tyttärensä pahamaineisuutta, myyden tämän tarinaa iltapäivälehdille ja yllytäen tyttöä kirjoittamaan kirjeitä ja runoja, joita olisi helppo kaupustella lehdille. Mary sanoi, että äiti halusi teroittaa hänen mieleensä, miten rankkaa hänellä oli ja miten hän kärsi kuuluisan lapsimurhaajan äitinä.
“Jeesus vain naulittiin ristiin, minua hakataan vasaralla sinne”, Mary kuvaili äitinsä mielenmaailmaa.

Kuva

Mary Bell 16-vuotiaana poikakodissa

Red Bankin filosofia oli keskittyä nykyhetkeen. Menneisyyden kokemuksissa vellominen oli vahingollista, joten Maryn kasvatukselle ja murhille ei annettu riittävästi tunnustusta. Ne ikäänkuin sivuutettiin. Erään psykiatrin mielestä Mary sulki ongelmallisen menneisyytensä pois tietoisuudestaan, eikä hänen mielestään pitäisi yrittää selvittää syitä miksi hän oli tappanut

“Hänellä on epätavallinen sisäinen himo… tarve, jota kukaan muu ei voi aivan ymmärtää eikä käsitellä”, hän sanoi. Mary kävi useilla terapeuteilla, joista hyvin harva tutustui häneen kunnolla. Hän oli manipuloiva ja aloitti tahallaan tappeluita poikien kanssa, ja väitti, että hänellä oli kaksoissisko nimeltä Paula. (“Luulen, että olin keksimässä kaksosta, joka oli ehkä tehnyt sen, mitä minä olin tosiasiassa tehnyt”, Mary sanoi jälkeenpäin.)

Vankila

“Voidaan epäillä, että tämä siirto oli tuhoisa Marylle”, Sereny kirjoittaa teoksessaan Cries Unheard. Maryn oli pitänyt sopeutua mitä poikamaisimpaan ilmapiiriin Red Bankissa ja nyt hänet laitettiin naistenvankila Styaliin, joka tietysti kuhisi neitejä ja rouvia.

Hän oli kapinoiva vanki ja häntä rangaistiin usein, mutta hän mukautui pian:
“Mitä minun piti tehdä, kyllä, taistella systeemiä vastaan, mutta minun piti nousta vangista konnaksi, mikä tarkoitti, että sen sijaan että olisin ollut avoin ja vihainen, minä olin hiljaa ja juonikas.” Lisäksi hän päätti ruveta näyttämään mieheltä.
“Jeesus Kristus, mitä seuraavaksi? Sinä olet murhaaja ja nyt sinä olet lesbo”, sanoi hänen äitinsä kun tästä kuuli.

Monet lapsipsykiatrit, jotka tekivät viikkottaisia ryhmäterapiasessioita Styliassa, huomasivat, että “[Mary] oli kulkenut pitkän tien maailmaansa, jossa hän oli maskuliininen. Hän asteli ylväästi… ja meikkasi kuin hänellä olisi parransänkeä kasvoissaan”, ja “kääri sukkia miehen sukuelinten muotoon ja osoitti minulle tämän luokassa. Luulen, että hän piti niitä kaiken aikaa.” Hän kysyi myöhemmin lääkäriltä, voisiko hän vaihtaa sukupuolta, mutta sai kieltävän vastauksen. (“Siinä oli ajatuksena, etten olisi enää minä”, hän sanoi.)

Kun hänet siirrettiin vähemmän turvalliseen laitokseen -77, hän karkasi. Hänet saatiin kiinni yhdessä kahden muun karkurin kanssa. Lyhyenä vapaudenaikanaan näiden kahden nuoren miehen seurassa Mary menetti neitsyytensä. Hänen kanssaan maannut jätkä myi tarinansa iltapäivälehdille ja väitti Maryn paenneen vankilasta, koska oli raskaana.
“Kun aikaa kului, painajaiseni oli lehdissä”, Mary sanoi. “En voinut koskaan ymmärtää, mitä he tahtoivat minusta.”
Mary sijoitettiin hostelliin muutama kuukausi ennen ehdonalaistaan vuonna -80, ja hän tapasi naimisissa olevan miehen, joka saattoi hänet raskaaksi.
“Hän sanoi, että hänet oli määrätty näyttämään minulle, että en ollut lesbo”, Mary kertoi. “Minun oli vaikea olla ajattelematta seksiä likaisena.”
Kun hän sai tietää, että oli raskaana, hän ajautui moraaliseen kriisiin. “Jos ajattelen, että melkein ensimmäinen asia, jonka tein päästyäni vankilasta, jonne olin joutunut tapettuani kaksi lasta, oli, että tapan lapsen sisälläni…”
Mutta Mary tunsi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa. Hän ei pitänyt lasta, jota ei koskaan tullutkaan.

Vapauteen 23-vuotiaana

“Mary Bell oli jakanut itsensä kahdeksi eri ihmiseksi, oman itsensä vuoksi.”
– Maryn ehdonalaisvalvoja

Mary Bell vapautettiin 14. toukokuuta -80 ja hän jäi Suffolkiin. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli, missäs muualla kuin paikallisella lastentarhalla, mutta ehdonalaisvalvojat päättivät, että se oli sopimaton pesti hänelle. Sitten hän toimi tarjoilijattarena ja kävi yliopistoa, mutta oli liian lannistettu jaksaakseen sitä loppuun saakka. Hän muutti takaisin äitinsä luo, tapasi nuoren miehen ja tuli raskaaksi. Heräsi tietenkin valtava huoli siitä, voisiko lapsia murhannut henkilö tulla itse äidiksi, mutta Mary taisteli oikeudestaan saada pitää lapsi, joka syntyi 1984.

Mary väittää, että lapsen syntymä sai hänet uudelleen tietoiseksi rikoksistaan.
Hänen annettin pitää lapsensa, joka oli teknisesti oikeuden suojelussa vuoteen -92.
“Jos minussa oli jotain vikaa kun olin lapsi, ei ollut enää. Minä tunsin, että jos he olisivat voineet katsoa röntgenillä sisään, he olisivat voineet nähdä, että kaikki hajonnut oli korjaantunut.”

Jollain tavalla Mary Bell oli muuttunut, ilman asianmukaista psykiatrista hoitoa, lapsimurhaajasta rakastavaksi äidiksi. Hänen vuotensa poikakodissa ja vankilassa olivat altistaneet hänet seksuaaliväkivallalle ja huumeriippuvuudelle, joskin hän väittää saaneensa uuden moraalitajun ja tunteneen syvää surua rikoksistaan. Voisiko tämä olla mahdollista? Voimmeko me uskoa, kuten Gitta Serene kirjoittaa, “muutoksen mahdollisuuteen”? Mary Bellistä oli tullut, kirjailijan mielestä, “kaksi ihmistä – lapsi ja aikuinen.”

Hän tapasi lopulta miehen ja rakastui ja asettui pieneen kaupunkiin.
Mutta ehdonalaisvalvojan piti informoida paikallisia viranomaisia hänen läsnäolostaan ja pian kylän asukkaat pystyttivät pitkin katua kylttejä, joissa luki: “Murhaaja vapaana!” Hän eli jatkuvassa pelossa paljastumisesta.

Kun hän yritti selittää, mitä hän oli käynyt läpi päässään lapsena, pääasiassa väkivaltaisten purkausten ajan, hän tunnusti käytöksensä vain osittain, ja hänen oli vaikea myöntää silloinen tarpeensa kuristaa muita lapsia. Sen sijaan hän kuvaili usein väkivaltaansa lyömisellä ja riuhtomisella: “Laitoin käteni hänen korvilleen tai kiskoin hiuksista tai jotain sellaista.”

Niin pitkälle kuin Martin Brownin tappamiseen, Maryn versiot tapauksista tuppasivat muuttumaan onnettomuudesta selittämättömään tarpeeseen. Hän sanoi tapelleensa äitinsä kanssa, ja ensimmäistä kertaa lyöneensä takaisin. Kun hän “painoi” Martinin kaulaa, hänen muistikuvansa ovat epämääräisiä: “En ole vihainen. Se ei ole se tunne… se on se tyhjyys joka tulee… se on kuilu… se on sokeaa raivoaa, sokeaa kipua, se on tunne, joka ammentaa tyhjiin.”
“En aikonut satuttaa Martinia; miksi minun olisi pitänyt? Hän oli vain pikkuruinen poika, joka oli perheestä niiltä kulmilta…”

Silti Mary yhä näkee Normalla olleen osittain vastuussa Brian Howen kuolemasta.
“Heikompi tekee toisesta vahvemmasta heikon”, hän sanoi puolustelevasti ollen itse se ‘vahvempi’.

Mary Belliä tekemässä

“Ottakaa se juttu pois minusta!”
– Betty Bell tyttärensä Maryn syntymästä

Mary Bellin tarussa, hänen äitinsä Betty on kuvailtu ensisijaisesti roistona ja syyllisenä hänen psykopatologiaansa.

Betty Bell syntyi Glasgowissa 1940 ja häntä kuvailtiin hyvin uskonnolliseksi lapseksi.
“Me kaikki luulimme, että hänestä tulisi nunna”, hänen äitinsä sanoi.
Siskokin muistelee hänen pitäneen “uskonnollisista jutuista”.
“Hän piirteli aina nunnia, ja alttareita ja hautoja ja hautausmaita.”
Perheen mukaan hän ei saanut ylettömästä rangaistuksia, eikä häntä pahoinpidelty, mutta Betty kuitenkin alkoi etääntyä. Kun hänen isänsä kuoli, “Betty dementoitui”, sanoi Isa, Bettyn sisko. Betty sai kiukunpuuskia, teeskenteli ottaneensa lääkeyliannostuksia, ja 1957 hän synnytti Mary Flora Bellin. Maryn isä jäi arvoitukseksi.

Maryn lyhyt lapsuus oli hylkäämisten ja huumeiden yliannostusten painajainen. Betty halusi malttamattomasti eroon tyttärestään – hän jätti tämän sukulaisten hoiviin yhtenään, ja haki sitten aikanaan pois huolimatta perheiden toiveista saada pitää hänet. Vuonna -60 Betty vei Maryn adoptiojärjestölle, antaen tämän järkyttyneelle naiselle, joka ei ollut saanut adoptoida, kun oli muuttamassa Australiaan.
“Minä toin tämän adoptoitavaksi. Saat hänet”, Betty Bell sanoi jättäen Maryn tuntemattomalle. Hänen siskosna Isa oli seurannut Bettyä, ja löysikin pian naisen, joka oli jo ostellut uusia mekkoja Marylle.

2-vuotiaana Mary kieltäytyi kiintymästä muihin – hän käyttäytyi jo silloin kylmästi ja oli kuin irtaantunut muista. Mary ei koskaan itkenyt, kun hän satutti itsensä, hänessä näkyi väkivaltaisuuden merkkejä ja hän murskasi erään sedän nenän lelulla. Asiaa ei helpottanut se, että hänen äitinsä hylkäsi hänet epäsäännöllisin väliajoin ja tuli sitten taas hakemaan hänet luokseen jostain.

Mary näki 5-vuotiaan ystävänsä jäävän bussin alle. Se on varmasti vaikuttanut hänen kykyynsä solmia siteitä muihin. 1961 Mary aloitti päiväkodin.
“Hän oli melkein aina ilkeä”, muistelee yksi opettaja, joka näki kerran Maryn laittavan kädet toisen lapsen kaulan ympärille. Kun hänelle sanottiin, että niin ei tehdä, hän vastasi “Miksi? Voiko se tappaa hänet?”
Hän potki, löi ja nipisteli muita lapsia ja kertoi “valheita kaiken aikaa”. Mary ei kuitenkaan ollut suinkaan se ainoa ilkeä, vaan muut lapset kiusasivat häntä, ja hän oli yksinäinen.

“Tahattomat” yliannostukset

Tuhoisimmat kaltoinkohtelut Marylle olivat säännölliset lääkeyliannostukset, jotka todennäköisesti antoi hänen äitinsä. Kun Mary oli vuoden, hän sai melkein yliannostuksen otettuaan pillereitä, jotka oli piilotettu kapeaan koloon gramofonin sisään.

Näytti mahdottomalta, että vauva olisi omin päin saanut pillerit suuhunsa, ja oudolta, että hän söisi niin monta “happaman makuista” lääkettä. Kun Mary oli kolme, hän ja hänen veljensä löydettiin syömässä “pieniä sinisiä pillereitä” yhdessä karamellien kanssa, jotka heidän tätinsä Cath oli ostanut heille. (Betty sanoi “heidän on täytynyt ottaa pullo käsilaukustani.”) Cath ja hänen miehensä tarjoutuivat usein adoptoimaan Maryn, mutta Betty kieltäytyi luopumasta lapsesta, ja pian katkaisi välit perheeseensä.

Kaikkein vakavin yliannostus sattui kun Mary nieli joukon rautapillereitä, jotka kuuluivat hänen äidilleen. Mary menetti tajunsa ja hänen vatsansa piti pupmpata. Betty Bellin mukaan nuori leikkitoveri antoi Marylle Smartieseja, joita he popsivat jossain, ja Mary tuli niistä sairaaksi.
Yliannostukset, erityisesti kasvavalle lapselle, voivat aiheuttaa vakavia aivovammoja – se on yleinen piirre väkivaltarikollisilla.

Betty Bell oli draamakuningas ja rakasti leikkiä marttyyria. Hän saattoi kärsiä välillisestä münchhausenin oireyhtymästä; yrittäen saada huomiota tyttärelleen traagisilla “vahingoilla”. Tämä syndrooma, jota kuvailtiin ensimmäisen kerran -77, vaivaa omaishoitajia, jotka jatkuvasti vammauttavat, tukehduttavat tai myrkyttävät lastaan saadakseen sympatiaa.

Välillisestä münchhausenin oireyhtymää sairastavalla äidillä on yleensä ei-toivottu lapsi, tai hän ei ole naimisissa. Tämä voi selittää sen, miksi Betty, huolimatta harmista, jonka aiheutti Marylle, halusi tämän aina takaisin. Mary oli jälkeenpäin katkera äitinsä ylettömästä valituksesta, joka meni yli hänen omien kärsimystensä. Itseasiassa tämä Bettyn taipumus näyttää vaivanneen Marya enemmän kuin seksuaalinen väkivalta. Tämä pakottava tarve saada draamaattista sympatiaa on kuvattu yhdellä onnettomuudella: Betty kertoi kyynelehtien sisarelleen, että rekka oli ajannut Maryn yli ja sai valtavasti huomiota ja sympatiaa. Seuraavana päivänä Betty myönsi, ettei se ollut totta; Mary oli ystävien luona, jotka olivat väliaikaisesti ottaneet tytön hoiviinsa.

Ehkä suurin tragedia, jos tämä on totta, on, että Betty käytti Marya prostituutiossa. Siinä, mitä kutsuu “yhdeksi pahimmasta lasten seksuaaliväkivallasta, johon olen koskaan törmännyt”, Sereny sanoo kuvatessaan kauhuja, joista Mary on joutunut selviytymään toimiessaan äitinsä bisnesten tukijana. Kukaan sukulaisista, myöskään Maryn pikkuveli, ei ollut tietoinen tästä väkivallasta, eikä ole vahvistanut sitä.
Tämä voisi selittää Maryn tasapainottoman käytöksen. Jos häntä oli vahingoitettu, se selittäisi hänen tarpeensa vahingoittaa muita ja ehkä se yllytti hänet kohtelemaan väkivaltaisesti pieniä uhrejaan.

Psykologinen portretti

“Ihmisten manipuloiminen on hänen päätavoitteensa”
– Tohtori Westbury tutkittuaan nuoren Maryn

Oikeudenkäynnissä psykiatri, joka oli tutkinut Maryn, todisti, että hän oli osoittanut klassisia psykopaatin (tai sosiopaatin) oireita kyvyttömyydellään eläytyä muiden asemaan.
“Hän ei osoittanut mitään katumusta, ei kyyneliä, ei ahdistusta. Hän oli täysin tunteeton koko asiasta ja vain harmistunut vain pidätyksestään”, sanoi tohtori Orton. “En voinut nähdä oikeaa rikollista motivaatiota.”

Maryn pahoinpitelevä äiti, hänen geneettinen villi korttinsa isästä ja todennäköisesti toistuvien lääkeyliannostusten aiheuttama fyysinen vahinko, kaikki edistivät hänen sosiopaattisuuttaan. Hänen kyvyttömyytensä kiintyä muihin rakastavalla tavalla oli vääristynyt kiintymisprosessiksi, joka perustui väkivaltaiselle aggressiolle. Mary vastasi muille sillä, miten häntä oli kohdeltu. Kun äiti on lapsen pelon lähde, lapsi alkaa suojautua jollain puolustusmekanismilla ulkomaailmaa vastaan. Psykopaatiksi kehittymisen uha on aina läsnä. Tietenkään kaikista ahdistavissa oloissa kasvaneista lapsista ei tule psykopaatteja. Geneettisillä tekijöillä ja neurologisilla vahingoilla on myös merkitystä. Jos lapsi on alistettu kaikille näille olosuhteille, ennuste voi olla tappava.

Hän ei tosiaankaan näyttänyt saaneensa kyllikisi murhattuaan Brianin. Hän oli väkivaltainen eläimiä kohtaan, kasteli sänkynsä säännöllisesti aikuisiälle saakka ja kun hän ei sytytellyt tulia, hän tuhosi tavaroita lyhyellä murhaajan urallaan. Nuo sarjamurhaajan tyypilliset oireet osoittavat myös, ettei hän todennäköisesti olisi lopettanut tappamista, ellei häntä olisi pidätetty. Mary saalisti uhreja, jotka olivat heikompia kuin hän, ja murhien jälkeen lisäsi itsensä rikostutkinnan väliin.

“Eläminen fantasiamaailmassa” on ok lapsille, mutta puhuttaessa psyykkisesti häiriintyneistä väkivaltarikollisista, fraasi kalkahtaa pahaenteiseltä. Mary ja Norma fantasioivat olevansa rikollisia ja pakenevansa Skotlantiin.
“Me rakentelimme ja rakentelimme [fantasiamaailmoja]… Me elättelimme toivoa, että meidät pidätettäisiin ja lähetettäisiin pois”, hän sanoi. “Me emme koskaan puhuneet mistään muusta kuin kauheiden asioiden tekemisestä ja siitä, että meidät vietäisin pois”.

Lääketieteen asiantuntijat eivät usko, että sosiopaatit voivat “parantua”. He yleensä vastustavat terapiaa – jossa Mary kävi laitosvuosinaan. Jotkut spekuloivat, että aggressiiviset taipumukset rauhoittuisivat iän myötä. Ehkä Mary on parempi. Emme voi tietää varmasti.

Manipuloiva

Kun Mary oli lapsi, häntä kuvattiin hyvin manipuloivaksi ja älykkääksi. Aikuisena, kun Gitta Sereny haastatteli häntä, hän näytti suruaan liiankin paljon, jopa siihen pisteeseen asti, että sai kirjoittajan epäilyt heräämään: “Hänen toipumisensa näistä kauheista murheen jaksoista, kuitenkin, oli hämmästyttävän nopea, ja aluksi nämä nopeat tunteidenvaihtelut herättivät minussa epäilyjä.”

“Vain yksi asia ylittää ne kaikki”, hän kirjoittaa Maryn traagisista kokemuksista, “järjestys, jonka hän oli kehittänyt sisäänsä antaakseen tyttärelleen normaalin elämä.” Sekä Sereny että Mary demonisoivat nopeasti Betty Bellyn äitinä ja nostavat Maryn äidin roolin vapauttavana tekijänä. Mutta jokin tässä ei istu oikein tähän yksinkertaisiin täyskäännökseen. Maryllä näyttää olevan liian paljon äidiltä perittyä “draamakuningattaren” taipumusta ja täytyy ihmetellä, kuinka hän on onnistunut puhdistamaan Betty Bellyn psyykeestään.

Mary antoi Bettyn olla osa elämäänsä, vaikka kaltoinkohtelu jatkui vielä vankilasta vapautumisen jälkeen. Hän halusi, että hänen tyttärensä tapaisi Mumminsa. Betty myi tytärtään kaikilla konsteilla, mitä kuvitella saattaa. Ensin hän myi tytärtään seksin ostajille, sitten myi tämän tarinan iltapäivälehdille. Emme voi tietää Bettyn tyttärelleen aiheuttaman vahingon suuruutta.

Läpi Cried Unheardin Mary esittää itsensä hyvin epäluotettavana. Hänellä on kieltämättä syytä valehdella ja liioitella äitinsä pahoinpitelyistä – niin monet sosiopaatit tekevät saadakseen sympatiaa ja oikeuttaakseen käytöksensä. Nyt Betty on kuollut, eikä kukaan muu ole vahvistanut syytöksistä kauheimpia. Mutta todennäköisesti vaikeneminen oli sen tukahdetumman aikakauden tuote, jolloin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei puhuttu niin avoimesti kuin nykyisin.

Cries Unheard

“Mutta kaikkein eniten tahdon elää normaalia elämää.”
– Mary Bell

Kun Cried Unheard julkaistiin vuonna -98, se sytytti vihaisen kohun siitä, että rikolliset hyötyivät teoistaan. Marylle maksettiin siitä, että hän avautui teoistaan, mikä raivostutti niin monia, että pääministeri Tony Blair halvensi julkisesti moista toimintaa. Tehtiin lakeja, jotka estäisivät muita – kuten vaikka sarjamurhaaja Dennis Nilsenia – tekemästä samoin. Maryn toive oli, että kirja paljastaisi kaikki faktat tapahtuneista ja katkaisisi huhuilta siivet. Hän uskoi, että jos hän kertoisi tarinansa, media jättäisi hänet rauhaan.

Kuva

Mary väittelemässä kirjan äärellä

Sereny kuitenkin sanoo, että kirja kirjoitettiin Maryn lapsen vuoksi, vaikka sen julkaisu on aiheuttanut vahinkoa tytölle. Median elpyvän kiinnostuksen Marya kohtaan toimittajat piirittäneet taloa.
Hänen teini-ikäinen tyttärensä sai tietää, että hänen äitinsä oli surullisenkuuluisa Mary Bell, kun perhe evakuoitiin kodistaan, peitot päidensä suojana, väistellen salamavaloja ja median huuteluja.
Mutta Mary sanoo, että tytär on hyväksynyt asian ja antanut hänelle anteeksi.
“Mutta äiti, mikset kertonut minulle. Olit vain pentu, nuorempi kuin minä nyt”, hän sanoi Maryn kertoman mukaan.

Ehkäpä Cries Unheard haluaa kertoa, miksi jotkut lapset käyttäytyvät väkivaltaisesti. Jossain mielessä Mary on poikkeava. Hän kuristi uhrinsa käsin, kun taas nykyään on vallalla spree killer-tyylinen ammuskelu (tilanteet, joissa monta ihmistä ammutaan yhteen menoon tai lyhyellä aikavälillä, esim. kouluammuskelut, toim. huom). Voidaanko Maryn tarinasta oppia jotain, millä estää jatkossa lasten pahoinpitely, se jää nähtäväksi. Se on epätavallinen varoittava tarina lapsen kyvystä väkivaltaan.
Jos on totta, että lapsia on siunattu luontaisella hyvyydelle, se lienee myös erittäin herkästi särkyvä siunaus.

Anonyymius

21. toukokuuta 2003 BBC Online raportoi, että lapsitappaja Mary Bell on saanut elinikäisen anonymiteetin.

High Courtin päätöstä seuraten Bellin ja hänen tyttärensä identiteetit pidetään nyt salassa heidän suojelemisekseen omankädenoikeudenharjoittajilta. Oikeuden väliaikaisen päätöksen nojalla Bellin ja hänen tyttärensä identiteettiä ja sijaintia ei voi paljastaa.

Oikeussalin ulkopuolella, Bellin toisen uhrin, Martinin sisko, sanoo, että päätös oli “ivaa”.
“Uhrit eivät ole asian sydämessä – ketään ei ole kiinnostanut meidän perhe”, hän sanoi.

Martinin äiti June Richardson sanoi BBC:lle huhtikuussa: “Parasta mitä hänelle olisi voinut tapahtua oli jäädä anonyymiksi ja vain häipyä ja meidän täytyy jatkaa elämäämme.”

BBC:n Andy Tighe raportoi tuomari daami Elizabeth Butler-Slossilla “stressanneen tapauksen ‘poikkeavuutta’ ja se ei tarkoittanut, että kaikissa tällaisissa tapauksissa myönnettäisiin anonymiteetti.”

BBC raportoi myöhemmin, että oikeuden ensisijainen ongelma oli päättää, kumpi oli tärkeämpää: Bellin oikues yksityisyyteen ja perhe-elämään vai avoin oikeus ja lehdistönvapaus.

Puolustaessaan päätöstään tuomari Butler-Sloss sanoi, että hän oli antanut määräyksiä erilaisista syistä samanlaisessa päätöksessä, jonka hän teki James Bulgerin lapsimurhaajien Robert Thompsonin ja Jon Venablesin tapauksessa. (she had granted the injunctions for different reasons from a similar decision she made in the case of child killers Robert Thompson and Jon Venables

Danny Shaw, BBC:n kirjeenvaihtaja kirjoitti tuomarin päätöksen olleen odotettu ja lisäsi, “jos High Court olisi päättänyt olla myöntämättä anonymiteettia Bellille, se olisi ollut yksi vuoden oikeudellisista shokeista”.

Leave a comment

Filed under Alaikäisten tekemät murhat

Firenzen hirviö – pariskuntien teurastaja

crime librarystä tämäkin

Mysteerin alku

Barbara Locci oli 32-vuotias nainen, joka oli kotoisin Lastra a Signasta.
Hän oli naimisissa ja olipa hänellä lapsikin, mutta hänessä oli vähän jakorasian vikaa ja kaikki kaupungissa tiesivät sen. Viimeisin lempinimi, jonka hän oli saanut, oli “Queen Bee”.

Vuosi 1986. Elokuun 21:n iltana Barbara, hänen nuori poikansa plus rakastajansa olivat palaamassa elokuvateatterista. Lähistöllä oli hautausmaa ja rakastaja Antonio Lo Bianco ehdotti, että he pysähtyisivät sinne pikapanolle. Kun lapsi oli nukahtanut auton takapenkille, Barbara lähti juttuun mukaan innoissaan. Hupi loppui lyhyen. Kun Antonio alkoi repiä naisen vaatteita, tumma hahmo ilmaantui pimeästä ja ampui heidät kaksi. Mysteerinen hahmo kahmaisi pikkupojan pois autosta ja vei hänet pois.

Myöhemmin tuona yönä paikallinen maanviljelijä heräsi koputukseen etuoveltaan. Mies avasi oven ja koputtajaksi paljastui itkevä poika.
“Minun äiti ja setä on kuolleet”, hän sanoi.
Farmari ilmoitti välittömästi poliisille.
Kaksoismurhaaja ei ollut halunnut vahingoittaa nuorta poikaa ja oli lopulta jättänyt hänet viljelijän rappusille.

Rikostutkijat lähtivät rikospaikalle eli hautausmaalle ja löysivät kahdeksan .22-kalibeerista hylsyä autosta. Kyseinen kulkuneuvo oli valkoinen Alfa Romeo “Giulietta”, jossa oli asianmukaiset rekisterikilvet Arezzon provinssilta. Auton rekisteriote tsekattiin ja sen mukaan auto kuului henkilölle nimeltä Antonio Lo Bianco. Tutkijat olivat lähes puulla päähän lyötyjä. Kuka kumma oli tehnyt tällaisen rikoksen – ja miksi?

Aamukuuden ja seitsemän välillä poliisin partioauto kaarsi Stefano Melen, Barbaran aviomiehen, pihaan. Kun tutkijat seikkailivat itsensä Melen etuovelle, se aukesi äkkiä juuri silloin ja mies astui ulos matkalaukku tassussa. Hän näytti kiireiseltä.
Tutkijat kertoivat suru-uutiset hänen Barbarasta. Mele reagoi siihen kyllä jotenkin, mutta varsin kylmästi kun otti huomioon, että kyseessä oli hänen lähipiiriinsä kuuluva saati vaimonsa. Rikostutkijoiden epäilykset heräsivät. Mele suostui estotta puhumaan tutkijoille ja seurasi heitä poliisien päämajaan.

Kuva

Stefano Melen

Asemalla Mele kertoi tutkijoille, että oli voinut pahoin eilisiltapäivästä saakka ja jäänyt kotiin, minä aikana häntä oli tullut tapaamaan kaksi ihmistä: Carmelo Cutrona ja Antonio Lo Bianco. Kumpainenkin oli kuulunut hänen vaimonsa rakastajiin. Kuulustelussa Mele mainitsi Barbaran kolmannenkin rakastajan, Francesco Vincin. Vinci oli pidätetty marraskuussa -67 hänen vaimonsa syytettyä miestä aviorikoksesta. Heti kun Vinci pääsi vankilasta, hän hyppäsi Barbaran syliin.
Barbaralla oli ollut suhde kaikkien Vincin veljeskunnan jäsenten kanssa: Giovannin, Salvatoren ja Francescon. Tutkijat päättivät ottaa suurennuslasin alle Melen väitteistä mielenkiintoisimmat ja häntä pyydettiin palaamaan poliisiasemalle seuraavana päivänä.

Paljastuksia

Kuva

Salvatore Vinci

Seuraavana päivä, siispä elokuun 23., kerrottuaan epäilyksensä vaimojen rakastajien mahdollisesta osallisuudesta kaksoismurhaan, Mele tunnusti jotain, mitä kukaan ei ollut osannut odottaa. Hän ja Salvatore Vinci olivat surmaneet Barbaran ja Antonion. Mele kertoi, että kun hänen vaimonsa ja poikansa eivät olleet saapuneet 11:20:n mennessä iltasella, hän oli lähtenyt etsimään heitä.
Lopulta hän päätyi Lastra a Signaan, jossa hän tapasi Salvatore Vincin ja kertoi tälle Barbaran menneen elokuviin, todennäköisesti Antonion ja lapsen kanssa. Vinci nuhteli Stefanoa siitä, että tämä salli kerta toisensa perään vaimon pettävän häntä ja sanoi, että hänen pitäisi laittaa stoppi moiselle touhulle. Vincillä oli pieni ase mukanaan ja kaksikko lähti ajamaan Signaan.

Miehekkeet saapuivat Signaan. He näkivät Antonion Alfa Romeo Giuliettan pysäköitynä lähelle Giardino Michelacci-elokuvateatteria. Stefano ja Salvatore pysähtyivät odottamaan uloskäynnille. Lopulta he näkivät, kun Lo Bianco ja Barbara, lapsi käsivarsillaan, poistuivat teatterista. Stefano ja Salvatore hyppäsivät takaisin autoonsa ja huristivat noiden perässä hautausmaalle. Stefano kertoi tutkijoille, että kun Antonio ja Barbara meinasivat alkaa muhinoida, Salvatore kaivoi laukusta pienen aseen.

Stefano kertoi talsineensa autolle ja tulittaneensa aseen tyhjäksi. Hänen poikansa oli nukkunut koko toimituksen ajan, mutta herännyt sitten välittömästi.
Stefano palasi Salvatoren autolle ja kertoi tälle ampuneensa Barbaran ja Antonion. Kaksikko suuntasi matkansa Signa Bridgreen, jossa he hylkäsivät aseen. Tovin kuluttua Stefano oli taas kotona.

Rikollinen päätti lausuntonsa sanomalla “Tapoin vaimoni ja hänen rakastajansa koska väsyin jatkuvaan nöyryytykseen. Vaimoni on pettänyt minua lukuisten vuosien ajan, mutta vain muutama kuukausi sitten päätin erota hänestä.” Heti kättelyssä oli selvää, että Stefano ei kertonut koko totuutta tai satuili kokonaan. Hän ei ollut muistanut keksiä, oliko hänen poikansa nähnyt hänet tai miten poika oli päätynyt maalaistaloon. Mies pidätettiin aikailematta.

Tämän jälkeen, 24. päivä poliisi lähti epätoivoissaan metsästämään hylättyä asetta. Sitä ei löytynyt sitten mistään.
Syyttäjä kyseli Stefanolta pistoolista ja tämä vaihtoi heti tarinaa, sanoen, että ei ollutkaan heittänyt sitä pois, vaan antanut sen takaisin omistajalleen Salvatore Vincille. Muutama tunti myöhemmin hän pyörsi päänsä ja ilmoitti, että aseen omistikin Salvatoren veli Francesco ja että Francesco oli myös surmannut Barbaran. Seuraavina kolmena päivänä Stefano kertoi taas aivan muunlaisia tarinoita. Poliisit repivät hiuksiaan.
Kaksi vuotta kaksoismurhan jälkeen Stefano Mele todettiin yksin syylliseksi rikoksiin hätäisesti pidetyssä oikeudenkäynnissä ja tuomittiin 14 vuodeksi vankilaan osittain hulluna (14 years in prison on the grounds of partial insanity alentuneesti syyntakeeton?).

Silpomista ja hulluutta

Kaksoismurhista kului kuusi vuotta, tultiin vuoteen -74 ja Stefano Melen nimi oli kaikkea muuta kuin unohdettu ja paikalliset viranomaiset keskittyivät toiseen kaksoismurhaan. 14. syyskuuta -74 rikostutkijat kutsuttiin Borgo San Lorenzoon, yhteen Firenze pohjoisosista. Ohikulkija oli löytänyt pysäköidyn auton luota kaksi nuorta ruumista: 18-vuotiaan Stefania Pettinin ja 19-vuotiaan Pasquale Gentilcoren. Hän oli soittanut poliisien päämajaan.

Tutkijat huristivat rikosnäyttämölle ja löysivät nuoren miehen puolialastoman ruumiin Fiat 127:n kuskin paikalta. Jälkeenpäin osoittautui, että kaara kuului hänen isälleen. Nuorukaisen ruumiista löytyi lukuisia aseen jättämiä jälkiä. Kamppailun jälkiä ei näkynyt, ja copper-jacketed luotien hylsyjä lojui hujan hajan rikospaikalla.

Maasta, auton takaa tutkijat löysivät täysin alastomaksi riisutun nuoren naisen ruumiin. Tappaja oli vääntänyt hänen ruumistaan kammottavasti – tytön raajat olivat spread-eagled-asennossa eli eräänlaisessa haara-asennossa, joka on kieron seksin, bondagen, ystäville tuttu. Viiniköynnöksen oksa sojotti hänen silvotuista sukuelimistään. Ensiksi näytti siltä, että hänet oli puukotettu kuoliaaksi.

Kuva

Stefania Pettini rikospaikalla

Rikostutkijat löysivät nuoren naisen käsilaukun läheiseltä pellolta, laukun sisältö levittyneenä maahan. Rikospaikka tutkittiin, ja siitä otettiin valokuvia. Molemmat ruumiit pakattiin, että niitä päästäisiin tutkimaan ruumishuoneelle.

Uhrien ruumiinavauksessa ilmeni nopeasti, että kumpaistakin oli ammuttu useita kertoja pieni-kaliiperiselle aseella. Ballistinen raportti sai tutkijat siihen tulokseen, että murha-ase oli mallia 73 tai 74, .22 automaattinen Beretta ja että luodit olivat erikoislaatuista Winchester-tyyppiä, mitä on valmistettu Australiassa 50-luvulla. Miesuhrin maallisen vaelluksen oli päättänyt viisi luodin aiheuttamaa haavaa – naisenalkua taas oli ammuttu kolmesti. Rikospaikalta löytyvä yksiteräinen (single-edged blade) veitsi arvioitiin 10-12 cm pituiseksi ja 1,5 cm leveäksi.

Tutkijoilla oli kolme pääepäiltyä: 53-vuotias Bruno Mocali, self-proclaim (itse julistava?) parantaja; Giuseppe Francini, henkisesti epävakaa mies, joka oli vapaasta tahdostaan tullut poliisiasemalle ilmoittamaan olevansa syyllinen; sekä Guido Gionvanni, tirkistelijä, joka useiden silminnäkijähavaintojen mukaan kyttäsi pariskuntia tuolla alueella, jossa rikos oli tapahtunut. Mutta mitään todisteita kolmesta miehestä ketään vastaan ei ollut, ja heidät päästettin menemään mahdollisina epäiltyinä.

Rikostutkijat päättelivät, että murhaajan täytyi olla maaninen ja seksuaalisesti häiriintynyt. Tapauksen tutkinta jatkui mitään tähdellisiä johtolankoja löytämättä ja epäiltyjä saamatta.

Käännekohta

Muuan lauantaipäivänä, kesäkuun kuudentena -81, poliisiylikonstaapeli ja hänen nuori poikansa olivat kävelyllä maalaismaisemissa. Ylikonstaapelin huomion kiinnitti kuparinvärisen Ritmo-henkilöauto, joka oli parkkeerattuna tien viereen. Auton ovet olivat suljettu, mutta naisen käsilaukku lojui lähellä kuskin paikan ovea ja laukun sisältö oli maassa levällään. Konstaapeli vilkuili tuota näkyä etäältä, sitten uteliaisuus voitti ja hän päätti mennä tutkimaan autoa lähempää.
Hän näki kaksi ruumista.
Myöhemmin osoittautui, että ne olivat kuuluneet 21-vuotiaalle Carmela De Nucciolle ja hänen 30-vuotiaalle rakastajalleen Giovanni Foggille.
Kuskin sivuikkuna oli rikottu. Ratissa istui mies, jonka kurkku oli viilletty. Konstaapeli lähti välittömästi viilettämään kauhuauton luota ja soitti poliisille.

Seitsemän vuotta oli vierähtänyt Bongo San Lorenzon murhista. Kaikkien aikaisempien epäiltyjen nimet, myös Stefano Melen, olivat tutkijoiden tuoreessa muistissa.

Kuva

Tutkijat Foggin ja Nuccion kuolinpaikalla

(Aikaisemmin tuolla mainittiin konstaapelin vahingossa löytäneen ruumiit kävelyllä ollessaan – sitten todetaan, että naisen ruumis löytyikin vasta kun tutkijat tulivat paikale. Eli en nyt en tiedä miten asian laita on, sikäli kun se on oleellista.)

Rikostutkijat lähtivät rikospaikalle, jossa ahdistunut konstaapeli jo odotteli. Pian tuo joukkio näki naisuhrin ruumiin lojumassa jyrkällä penkereellä, vain 20 jaardin (päälle 18 metrin) päässä punertavasta Fiatista. Naisen haarat oli levitetty, t-paita ja farkut viilletty, ja mikä kaikkein hirveintä – hänen vaginansa oli julmasti poistettu. Sen paikalla ei ollut mitään.
Jalanjälkiä taikka mitään todistajia ei ollut.

Ruumiinavauksessa selvisi, että molemmat uhritolivat kuolleet luoteihin, ja heitä oli ammuttu autossa istuessaan. Sitten nuori mies oli saanut kolme puukon tai vastaavan esineen iskua, kaksi kaulaansa ja yhden rintakehäänsä.
Tytön vaginan silpominen oli hoidettu jollakin erittäin terävällä esineellä.
Patologi tuli siihen tulokseen, että murhaajan oli täytynyt olla taitava käyttämään sitä työvälinettä, jolla oli vaginan poistanut.

Ballistisessa raportissa oli viittaus siihen, että molemmat uhrit oli tapettu minimissään 7 luotiin, .22-kaliiperisestä automaattisesta pistoolista Winchesterin teillä. Tämä paljastus sai tutkijoiden silmät muljahtamaan; he pyysivät sydän pamppaillen, että luoteja verrattaisiin niihin luoteihin, jotka ammuttiin vuoden -74 kaksoismurhassa. Ballistinen tutkija teki työtä käskettyä ja luodit täsmäsivät; sama sarjamurhaaja oli luultavasti kumpaisenkin tapauksen takana.

Tutkijat keskittivät huomionsa mieheen nimeltä Enzo Spalletti. Hänellä oli ajoittain taipumusta voeyurismiin, tirkistelyyn, ja hänen punainen Fordinsa oli nähty pysäköitynä lähelle murhapaikkaa. Spalletilla oli melko vakavasti otettava alibi – mutta toisaalta hän oli kertonut vaimolleen kahdesta ruumiista ja kuparinvärisestä Ritmosta aamulla 9:30. Häno oli väittänyt lukeneensa siitä sanomalehdestä, mutta lehtiin se tieto tuli vasta päivää myöhemmin. Spalletti pidätettiin nopeasti ja laitettiin lukkojen taakse odottamaan oikeudenkäyntiä.

Ja sitten niitä oli kahdeksan

Lokakuun 23. -81, vain kuukausia Nuccion ja Foggin kuolemasta, tappaja iski jälleen. Nuori pariskunta, 24-vuotias Susanna Cambi ja hänen 26-vuotias poikaystävänsä Stefano Baldi, aikoivat viettää iltaa luonnonkauniissa näkymissä lähellä Calenzanoa, aivan pohjois-Firenzessä. He eivät huomanneet vaanivaa murhaajaa… Myöhemmin illalla löytyi jälleen nuori pariskunta kuulat kallossa ja pillu silvottuna.

Kuva

Susanna Cambi ja rikospaikka

Tutkijat saapuivat paikalle ja löysivät miehen makaavan Volkswagenin vieressä. Hän oli puolialasti ja näytti siltä, että häntä oli ammuttu ja puukotettu useita kertoja. Naisuhri lojui auton vastakkaisella puolella. Hänellä oli hyvin samankaltaiset haavat kuin vieressä makaavalla miehellään – ja hänen vaginansa oli poistettu samalla tekniikalla kuin Carmela De Nuccion.

Kuva

Susanna Cambin ruumista viedään rikospaikalta

Patologi tuli siihen tulokseen, että molempia uhreja oli ammuttu etuikkunasta läpi ja että he olivat olleet elossa saadessaan ensimmäiset puukon iskut. Luultavasti kumpaakaan ruumista ei olllut siirretty mihinkään. Rikosvälineenä käytetty veitsi arvioitiin yksipäiseksi, 3 cm leveäksi ja viidestä seitsemään senttimetriä pitkäksi.

Näytti siltä, että vagina oli poistettu samalla välineellä kuin edellisessä murhassa, mutta tässä se oli silvottu huolimattomammin ja paljon laajempi osa oli poistettu. Vatsaontelo oli silvottu kiireisesti ja osa suolista oli puhkaistu. Ballistiset testit paljastivat, että tässä oli käytetty samaa Beretta .22-asetta kuin edellisessä kaksoismurhassa.

Kun nämä kauheat tapahtumat pääsivät lehtiin, kaksi eri pariskuntaa ilmoitti nähneensä punaisen Alfa GT:n, jossa oli mieskuljettaja, eikä muita matkustajia, ajavan ylinopeutta pois rikospaikalta. Tutkijat päättivät julkaista teoriansa, että Firenzeä piti otteessaan nuoria pariskuntia nistivä sarjamurhaaja. He olivat toivoneet, että näkyvyyden tuominen tapaukselle rohkaisisi ihmisiä kertomaan epäilynsä mahdollisista Firenzen hirviöistä. Mutta mitään tähdellisiä vihjeitä ei saatu ja hirviö sai rauhassa jatkaa mellastamistaan.

Tutkijat päättivät myös luopua syytteistä Enzo Spallettia vastaan, jotka oli nostettu vuoden -81 murhista. Spalletti oli ollut lukkojen takana, kun tämä viimeisin kaksoismurha oli tehty, joten hän ei mitenkään voinut olla syyllinen. Hänen oikeudenkäyntinsä peruttiin ja hänet vapautettiin vankilasta.

Luihuja taktiikoita

Firenzeläisten pelot kävivät toteen seuraavan kerran 19. päivä kesäkuussa -82.
Paolo Mainardi, 22 ja hänen tyttöystävänsä Antonella Migliorini, 20, olivat lähteneet viettämään lauantai-iltaa lähelle Montespetrolia, Firenzen lounaisosaa. He olivat autossa pysäköintialueella lähellä Via Nuovo Virgiliota maaseudun ajorataa. He olivat osoittamassa rakkauttaan toisilleen fyysisellä tavalla ja silloin joku ilmestyi pusikoista ja alkoi ammuskella. Molempiin osui ensimmäisellä osumalla ja Antonella kuoli melkein heti. Paolo haavoittui vakavasti, mutta kykeni kuitenkin käynnistämään auton, ja kääntämään sen ympäri.
Paolo ajoi vahingossa ojaan, eikä päässyt sieltä pois. Tappaja tuhlasi hetken aikaansa ja ampui ajovalot sammuksiin. Oli siis aivan pimeää ja tappajan luodit olivat loppu.

Murhaaja hermostui silminnähden alueella pörräävästä liikenteestä, päätti jättää tällä kertaa väliin silpomisrituaalin, ja lähti viilettämään paikalta Paolo Mainardin vielä eläessä.

Paoloa ei löydetty ennen seuraavaa aamua ja hän kuoli vain muutama tunti myöhemmin, palaamatta tajuihinsa.

Myöhemmin samana aamuna piirikunnan apulaisasianajaja Silvia Della Monica valittiin juttuun mukaan. Hän kutsui useita median reporttereita toimistoonsa ja pyysi heitä levittämään pientä valhetta. Monica halusi lehtiin raportin, jonka mukaan Paolo Mainardi olisi ollut elossa tullessaan sairaalaan ja vielä kyennyt antamaan kuvauksen tappajasta ennen kuolemaansa. Kaikki reportterit suostuivat tähän ja niin tuo viheliäinen tieto luki seuraavan päivän lehdissä. Silvia Della Monica toivoi, että saisi näin tappajan levottomaksi ja tekemään jonkin virheliikkeen.

Monican juoni todella sai tappajan hermostuneeksi.
Kun iltapäivälehti oli ilmestynyt, yksi Punaisen ristin hätäavun työntekijöistä, joka oli saatellut Paolo Mainardia sairaalaan, sai kaksi puhelua henkilöltä, joka väitti ensin olevansa piirikunnan asianajajan toimistolta ja myöhemmin väitti olevansa murhaaja itse. Salaperäinen soittaja tahtoi tietää, että mitä nuori Mainardi oli sanonut ennen kuolemaansa.

Muutama päivä Paolo Mainardin & Antonella Migliorinin murhan jälkeen, poliiisivoimien konstaapeli Francesco Fiore palautti mieleensä Barbara Loccin & Antonio Lo Biancon murhan vuodelta -68, jonka tutkimukseen hänkin oli osallistunut. Francesco Fiore alkoi pohtia, olisiko tuolla kaksoismurhalla yhteys näihin tuorempiin murhiin.
Hänen vaatimuksestaan hylsyjä vertailtiin keskenään, ja ilmi kävi, että samalla .22-kaliiperisella Beretta-pistoolilla oli ammuttu kaikki Winchester luodit ja että hylsyt olivat peräisin 50 luodin laatikosta. Locci ja Lo Bianco oli murhattu Firenzen hirviön käyttämällä aseella vuonna -68.

Analysoitaessa tilannetta 14 vuotta vuoden -68 murhien jälkeen, oli päivänselvää, ettei Stefano Mele, ensimmäisen murhatun naisen aviomies, voinut olla Firenzen hirviö, sillä hän oli ollut vankilassa sekä vuodet -74 että -81.
Tutkijat ajattelivat tässä vaiheessa, että Melellä oli rikostoveri – joku, joka oli jatkanut murhailua hänen ollessaan vangittuna. Joka tapauksessa Mele vannoi yhä syyttömyyttään ja kieltäytyi yhteistyöstä tutkijoiden kanssa.

Syyttömiä murhaajia

Kuva

Poliisin luonnos Hirviöstä (mihin tämä luonnos perustuu, en tiedä, toim. huom.)

Syyskuun 9. -83 eli noin vuosi edellisestä kaksoismurhasta, Hirviö iski jälleen. Ja samalla yllätti poliisit rikkomalla kaavansa, vaikkakin vahingossa; hän murhasi kaksi länsisaksalaista poikaa, Horst Meyerin ja Uwe Rusch Sensin. Nuoret pojat olivat vetämässä sikeitä Volkswagen-asuntoautossa ruohikkoisella aholla, vain 19 mailin päässä Etelä-Firenzestä. Joidenkin myöhempien raporttien mukaan Sens ja Meyer olisivat olleet homoseksuaalisia rakastajia, mutta tätä väitettä ei ole voitu vahvistaa.

Ruumiita ei nähtävästi oltu viilelty ja tutkijat eivät alkujaan osanneetkaan yhdistää tapahtumia Firenzen hirviöön. Kumminkin ballistiset testit osottivat murhavälineeksi Hirviön käyttämän Beretta .22-aseen. Ballistisien testien tulokset saivat tutkijat hämilleen. Ehkä murhaaaja oli erehtynyt. Toisella uhreista hyvin pitkä, vaalea tukka, häntä olisi voinut luulla tytöksi. Ja ymmärrettyään, että tuokin uhri oli poika, murhaajan ei ollut tehnyt mieli runnella tämä sukuelimiä.

Pistoolin ja patruunoiden lisäksi tutkijat olivat löytäneet rikoksista muutamia muitakin yhteisiä tekijöitä: kaikki uhrit olivat viettäneet viimeisen ehtoonsa samankaltaisissa olosuhteissa – murhaaja iski useimminten lauantaisin – ja mieluiten silloin kun kuu oli mennyt pilveen.
Viimeiseksi mainitussa seikassa saattoi olla jotain kryptistä selitystä, tai ehkä se oli vain varotoimenpide – murhaaja oli halunnut minimoida riskit, että joku pystyisi tunnistamaan hänet.
Se, miksi murhaaja mylläsi naisuhrien sukupuolielimiä, oli auki. Joku kehitteli teorian, että murhaaja otti tällaisia makaabereja matkamuistoja.

Uskonnollinen historiankirjoittaja Massimo Introvigne, joka oli seurannut uutisointia viimeisimmistä murhista, halusi päästä puhumaan tutkijoille. Hän kertoi heille, että Firenzellä – joka oli osittain inspiroitunut runoilija Dantea kirjoittamaan Infernonsa – oli pitkä taikuuden traditio. Hän informoi heitä, että okkultistiset lahkot eivät välttämättä olleet satanistisia ja että murhaajalla ehkä oli luonnonrituaaleihin liittyviä fetissejä (the ritual nature of the murders suggested fetishists were involved). Introvigne saattoi hyvinkin olla oikeilla jäljillä, tuumivat tutkijat. He olivat jo alkaneet epäilemään, että sukupuolielimiä oli poisteltu voitonmerkeiksi jonkin uskonnollisen rituaalin nimissä.

Punaisen Ristin hätäavun työntekijä – joka oli auttanut Mainardin sairaalaan -82, ja kehen murhaaja myöhemmin otti yhteyttä – sai toisen häiritsevän puhelinsoiton lomallaan Riminissä, pian kahden matkailijan murhan jälkeen.
Murhaaja jatkoi vinkumistaan siitä, mitä Mainardi oli kertonut poliisille ennen kuolemaansa.
PR:n työntekijän ahdistelu järkytti poliisia. Kuka olisi tiennyt, että hän oli lomalla ja kuinka tämä joku tiesi, miten ottaa yhteyttä PR:n työntekijään?

Toinen pitkä tauko

Murhaaja odotti jälleen noin vuoden ennen kuin murhasi uusiksi – nuoren pariskunnan Vicchio di Mugellossa, aivan pohjois-Firenzessä 29. heinäkuuta -84. Tämän kertaisessa kaksoismurhassa toistui kaikki Hirviölle tyypilliset kuviot. Miehen ruumis löytyi auton takapenkiltä, yllään vain alushousut ja liivit. Ihan lyhyen matkan päässä autosta, puskien takana, oli alastoman tyttösen ruumis. Kuten edeltäjänsä, hänkin oli bondageen liittyvässä spread eagle-asennossa ja hänen sukupuolielimensä oli poistettu. Oikeastaan ainoa eroavaisuus edellisiin tapahtumiin oli se, että murhaaja oli myös saanut päähänsä poistaa hänen vasemman rintansa ja viillellä häntä yli 100 kertaa.

Ruumiinavauksessa selvii, että molempia uhreja oli ammuttu auton ikkunan läpi ja sitten puukotettu veitsellä. Tytön ruumiis oli sitten siirretty nilkoista vetämällä noin 10 jaardin päähän.
Ballististen testien tulokset eivät yllättäneet rikostutkijoita – sama automaattinen Beretta .22. Samoin veitsi oli yksiteräinen ja sopi edellisiin silpomisiin. Lisäksi paikalta ei löytynyt sormenjälkiä, mikä vahvisti tutkijoiden uskomusta, että Firenzen hirviö piti murhaillessaan kirurgisia hanskoja.

Tutkijoita kiinnosti, mikä oli saanut Hirviön poistamaan viimeisimmän uhrin rinnan. Oliko hän vain muuttunut makaaberimmaksi vai liittyikö tämä kulttitouhuihin?

Tutkijat myönsivät avoimesti lehdistölle, että murhaaja oli tässä etuasemassa ja että he olivat yhtä hämmästyksissä kuin aiemminkin.

Francisco Fleury sanoi: “Murhaaja voi olla kunnioitettava naapurisi, mies epäilyksien yläpuolella.”

Murhaajan päämääristä ei ollut epäilystäkään. Hän oli yksinäinen sadisti, joka saalisti nuoria pariskuntia maaseudulla. Tutkijaveteraaneille tappaja oli haamu. Miltei kahden vuosikymmenen jatkuneen tutkinnan jälkeen heillä ei ollut epäiltyä, ei kunnollisia vihjeitä ja pikkuriikkisen toivoa saada Hirviö koskaan kiinni.

Viimeinen mätä teko

Viimeinen Firenzen hirviön tekosiksi tiedettävä murha tapahtui syyskuun 8. päivä 1985. Ranskalainen pariskunta, Jean-Michel Kraveichvili, 25, ja Nadine Mauriot, 36, olivat leiriytyneet San Cascianon alueella aivan Firezen ulkopuolelle. Naisen ruumiista, joka löytyi suljetusta teltasta, selvisi, että häntä oli ammuttu 4 kertaa. Ensimmäiset kolme luotia olivat tunkeutuneet hänen kalloonsa – yksi suuhun, kaksi vasempaan käsivarteen ja yksi oikeaan kyynärään.

Patologin raportin mukaan kaikki luodit oli ammuttu, ei pidemmän matkan kuin 15 tai 20 inchin päästä (38-50 cm). Patologi arveli pariskunnan rakastelleen kun heitä väijyttiin. Mies oli luultavasti maannut selällään ja nainen oli ollut hänen päällään. Hänen onnistui päästä ulos teltasta ja tuosta noin 30 jaardin matkan ennen kuin murhaaja sai hänet kiinni ja puukotti kuoliaaksi. Sitten hänet viskattiin tienpenkkaan puskiin, josta hänet myöhemmin löydettiin.
Miehen murhattuaan Hirviö astui sisään telttaan ja päättäväisesti poisti naisen vaginan ja vasemman rinnan. Patologin tulkinnan mukaan murhaaja oli suorittanut operaation 10 minuutissa.

Heti Jean-Michelin ja Nadinen löytymisen jälkeen tutkijat tuumivat, että he olivat ensimmäistä kertaa oikeasti askeleen edellä murhaaja kun copper-jacketed Winchester luoti löytyi jalkakäytävältä läheisen sairaalan edestä.
Tutkijat olivat jo arvelleet, että murhia oli suoritettu kirurgisten hanskojen ja leikkausveitsen kanssa – ja nyt murhaajan luoti löytyi sairaalan läheltä. Eikö olisi hyvin mahdollista, että Hirviö olisi yksi sairaalan työntekijöistä?
Mitään epäiltyjä ei silti saatu ja tutkijat joutuivat häntä koipien välissä myöntämään, etteivät he olleet edelleenkään johdossa.

Eräänä päivänä tovi viimeisten murhien jälkeen julkisten syyttäjien toimistoon saapui erikoinen kirje. Se oli osoitettu piirikunnan asianajaja Silvia Della Monicalle ja osoitetta ei ollut kirjoitettu kuoren päälle, vaan kirjaimia oli leikattu ja liimattu lehdistä ja siinä oli kirjoitusvirheitä. Kirjekuoren sisällä oli taiteltu paperiarkki ja pieni muovinen pussi. Pussissa oli lihakuutio Nadie Mauriotsin vasemmasta rinnasta.

Televisioitu oikeus

Kuva

Pietro Pacciani, epäilty

Seuraavan 8 vuoden ajan tutkijat haastattelivat yli 100 000 ihmistä. 90-luvun alussa he ottivat pääuhrikseen 68-vuotiaaseen Pietro Paccianiin. Pacciani ei osannut lukea erityisen hyvin/ei ollut sivistynyt (semi-literate) ja hän nautti metsästyksestä ja eläinten täyttämisestä.
Tutkijoita kiinnosti eritoten se seikka, että Pacciani oli pidätetty kiertelevän myyntimiehen murhasta -51. Hän oli saanut myyntimiehen kiinni nukkumasta kihlattunsa kanssa. Pacciani puukotti tätä 19 kertaa ja talloi kuoliaaksi. Sitten hän raiskasi myyntimiehen ruumiin. Hänet tuomittiin pian ja laitettiin 13 vuodeksi vankilaan. Vapauduttuaan hän meni naimisiin ja perusti perheen. Hänet vangittiin uusiksi -87, koska hän pahoinpiteli vaimoaan ja käytti seksuaalisesti hyväkseen kahta tytärtään. Hän vapautui -91.

Tämänsorttisen rikollisen taustan lisäksi, tuntemattomat lähteet raportoivat Paccianin kuuluvan okkultistiseen ryhmään, jossa oli kolme muuta miestä: Mario Vanni, Giovanni Faggi ja Giancarlo Lotti (jonka kaikki tiesivät tirkistelevän uroskissoja niiden yöllisen samoilun takia / jotka kaikki tiesivät tirkistelijöiksi heidän yöllisten hiippailujensa tähden – who were all known as peeping toms because of their nocturnal ramblings).
Paccianin ja Vannin väitetään myös harrastaneen mustia messuja, joissa käytettiin naisen ruumiin osia San Cacianossa talossa, joka kuulemma kuului velholle. Sairaanhoitajat klinikalla, jotka oli viimeksi palkannut Paccianin puutarhuriksi, tulivat myös esiin ja väittivät hänen kertoneen heille osallistuneensa saatananpalvontaseremonioihin, joita tohtori oli johtanut.

Vaikka Firenzen etsiväjaoston päällikkö Michele Giuttari uskoi Paccianin olevan liian huolimaton ja epätarkka suunnittellakseen Firenzen hirviön rikokset, hänet pidätettiin tammikuun 17. -93.

Pietro Paccianin oikeudenkäynti alkoi miltei vuosi myöhemmin, marraskuussa 1994. Syyttäjät olivat aivan varmoja, että hän oli yksi Euroopan tuotteliampia sarjamurhaajia ja pyysivät, että oikeudenkäynti televisioitaisiin. Yleisö herkutteli mahdollisuudella ja melkein kaikki alkoivat seurata sitä pakonomaisesti. Firenzeläinen sanomalehti avasi “Monsterin kuuman linjan”, jonne lukijat saattoivat soittaa kertoakseen mielipiteitään.

(Asiassa ei sinänsä ole mitään hauskaa, mutta… Monsterin kuuma linja. :D toim.huom.

Täpötäysi oikeussali houkutteli katsojia, mutta kaikesta draamasta huolimatta todisteista oli huutava pula. Eräs poliisivartija pyörtyi oikeussalissa, koska ei kestänyt raakoja, väkivaltaisia kuvia uhreista. Pacciani oli vakuuttanut syyttömyyttään alusta saakka ja vakuutti sitä oikeudessakin. Vaikka häntä vastaan ei liiemmin ollut todisteita, joilla pitäisi olla mitään merkitystä, hänet tuomittiin seitsemästä kaksoismurhasta elinkautiseen. Kun oikeuden järkähtämätön päätös lausuttiin ilmi, Pacciani raahattiin ulos salista samalla kun hän ulvoi olevansa “syytön kuin Kristus ristillä”.

Epätasapainossa

Kuva

Pietro Pacciani oikeudessa juuri ennen edellisestä rangaistuksesta vapautumista

13. helmikuuta -96 muutoksenhakuoikeus pyörsi 71-vuotiaan Pietro Paccianin tuomion ja julisti hänet syyttömäksi. Tämä päätös vapauttaa Pacciani, tehtiin viikko sen jälkeen kun julkinen syyttäjä oli sanonut, että todisteet häntä vastaan eivät olleet asianmukaiset. Jotkut kuitenkin uskoivat Paccianin olevan syyllinen – mahdollisesti hänen aikaisemman rikoshistoriansa vuoksi. Hänen vapauttamisensa sai aikaan voimakkaan, julkisen protestin.
Vain muutama tunti Paccianin vapautuksen jälkeen pidätettiin hänen ystävänsä Mario Vanni ja Giancarlo Lotti, osallisuudesta murhiin.

Tutkijat alkoivat epäilemään, että Firenzen hirviö ei olisikaan vain yksi, vaan kokonainen joukko verenhimoisia murhaajia. He tulivat pian johtopäätökseen, että ryhmää johti 71-vuotias Pietro Pacciani ja siihen kuului 70-vuotias Mario Vanni, 54-vuotias Giancarlo Lotti ja 77-vuotias Giovanni Faggi.

Italian korkein oikeus kumosi nopeasti päätöksen vapauttaa Pacciani ja 12. joulukuuta -96 määrättiin uusi oikeudenkäynti uusien todisteiden valossa. Lottin on väitetetty tunnustaneen poliisille, että hän ja Pacciani tekivät murhat.

Toukokuun 21. -97 Mario Vanni ja Giancarlo Lotti menivät oikeuteen osallisuudestaan viiteen kaksoismurhaan. Vanni sai elinkautisen ja Lotti 26 vuotta.

Helmikuun 23. -98 Pacciani löytyi kotoaan makaamasta kasvot lattialla, lennkkarit nilkkojen alla ja paita kaulan ympärillä. Vaikka hänen kasvonsa olivat siniset ja runnellut, poliisi pystyi vetämään johtopäätöksen, että hän oli kuollut sydämen pysähdykseen. Kuolemanjälkeinen ruumiinavaus paljasti joukon lääkkeitä aiheuttaneen kuoleman. Tutkiva käräjätuomari Paolo Canessa, uskoi Pacciani oli vaiennettu, jotta hän ei paljastaisi oikeaa Hirviötä, tai hirviöitä.

Voisi olettaa, että kun Pacciani oli kuollut ja Mario Vanni ja Giancarlo Lotti lukkojen takana, Firenzen hirviön tarina saisi päätöksensä.

Hannibal kannibaali

Yksi Firenzessä Paccianin oikeudenkäynnissä -92 vierailleista oli kirjailija Thomas Harris. Hänen bestsellerinsä on inspiroitunut Oscarin voittaneen elokuvan Silence of the Lambs, Lampaiden hiljaisuus. Oikeudenkäynti kiehtoi häntä kovasti ja hän päätti sijoittaa myös kolmannen romaaninsa, Hannibalin Firenzen maisemiin.

Kuva

Thomas Harris

Harrisin tuotannon pohjalta on tehty elokuvia, joissa Anthony Hopkins on esittänyt kannibaalipsykiatri Hannibal Lecteristä ja Julianne Moore FBI agentti Clarice Starlingina. Vuonna 2000 Ridley Scott, elokuvaohjaaja, jolle MGM-Universal Pictures on antanut 80 miljoonan budjetin, päätti filmata useiden elokuvien kohtauksia Firenzessä ja hankkia asianmukaiset luvat kaupungilta kuvata siellä.
Kaksi poliittista puoluetta ovat vaatineet, että kammottavan murhakohtauksen kuvaaminen Lilies-salongin sisällä, Palazzo Vecchion kaupungissa, keskeytettäisiin. The scene was a partial re-enactment of a killing which actually took place there in 1478.

Kuva

Monet poliitikot kokivat Firenzen maineen kärsineen tapreeksi Hirviön murhien takia ja heitä kyrsi, että kaupunkia käytettiin nyt kannibaalisarjamurhaajista kertovien elokuvien kuvaamiseen.

Avoimessa kirjeessä Mayor Leonardo Domenicille, kaksi puoluetta kerjäsivät häntä peruuttamaan lupansa kuvata siellä kolmepäiväinen ammuskelu. “Tämä ei tuo mitään Firenzen maineelle maailmassa”, he kirjoittivat. “Me uskomme, että sen sijaan kaupungin lähialueista tulisi tapahtumapaikka sairaille väristyksille ja rivoille kauheuksille.”
Tutkijat olivat myös huolestuneita, että nouseva julkisuus voisi toimia yllykkeenä tappajalle, tai mikä pahempaa, voisi saada jonkun matkimaan Hirviön tekoja.

Kuva

Firenzen taivaanranta

Poliitikoiden typeristä vaatimuksista huolimatta filmaaminen keskeytettiin vain tilapäisesti, ja Hannibal oli kykenevä keksimään uudelleen itsensä Dantea siteeraavana Capponi kirjaston uskottuna miehenä, after brutally creating a vacancy.

Uusia epäiltyjä

Elokuussa -01 tutkijat alkoivat uudelleen tutkia Firenzen hirviötä. Etsivät olivat haluttomia kertomaan yksityiskohtia, mutta sanoivat, että heillä oli uusia epäiltyjä. Julkisten syyttäjien toimistoa lähellä oleva lähde on sanonut poliisin uskovan, että 10-12 varakkaan, “sivistyneen” italiaanon ryhmä organisoi murhat. Tutkijat arvelivat, että uskonnollinen lahko oli pyytänyt heitä suorittamaan nämä kaksoismurhat ja antaneet heille .22 Beretta revolverin sekä kirurgisen veitsen.

Kun tutkijat alkoivat tyhjentää varastoaan alkuperäisistä tiedostoista, he saivat useita nimettömiä kirjeitä, joiden uskotaan nimeävän joitain epäiltyjä, myös tuntemattomaksi jäänyt tohtori sekä Swiss artisti. Artisti muutti paikalta 1997, mutta poliisi on sanonut hänen piirrelleen silvottuja naisia ja keräilleen epäilyttäviä lehtiartikkeleita.

Kuukausi jälkeen päin, syyskuussa -01 Firenzen tutkijat tekivät ratsian kahden ihmisen kotiin ja toimistoon: Aurelio Mattein, joka oli psykologi Italian Sisde Salaisessa palvelussa (a psychologist with the Sisde Secret Service). Ja Francesco Brunon, joka oli Italian johtavia kriminaalipsykologeja. Tietokoneen disketit, kirjat ja kirjoitukset tapoista takavarikoitiin ja kumpaakin jututettiin heltymättä yli 9 tuntia. Kun kumpaakaan miestä ei oltu epäilty murhista, etsivät uskoivat, että he saattoivat pitää kriittistä todistusaineistoa piilossa.

Näistä uusista paljastuksista huolimatta Vanni ja Lotti jäivät vankilaan.
Firenzen hirviön mysteeri on vielä auki. Tutkijat jatkavat yhäti hirviöjahtia.

Tuossa jimin dokkarissa sanottiin, että saatananpalvonta oli suosittua tuohon aikaan Italiassa eli oikein mahdollista, että sillä on jotain tekemistä asian kanssa.

 

Leave a comment

Filed under Uncategorized

Yalen murhamysteeri, Annie Le

Trutv:n crimelibrarystä:

Annie Le kihlattunsa kanssa

Annie Lellä oli kaikki, mitä saattoi toivoa. Hän oli fiksu, sievä ja viehättävä. Maahanmuuttajapariskunnan tytär oli lahjakkuudellaan ja kovalla työllään saavuttanut paikan arvostetussa lääketieteen oppilaitoksessa. Hän oli aikeissa mennä naimisiin miehen kanssa, jota kutsui parhaaksi ystäväkseen.

Syyskuun 8. -09, viisi päivää ennen sovittua hääpäivää, hän katosi.

Sinä päivänä kun hänen oli pitänyt mennä naimisiin, New Havenin poliisi löysi hänen ruumiinsa sieltä, missä hän teki tutkimustyötään, eli Yale eläinlaboratiosta – sullottuna sen seinien väliin.

Poliisit olivat jo kuulustelleet hänen kihlattuaan, Jonathan Widawskya, kuten myös professroia, koska hän oli yhtäkkiä peruuttanut oppitunnin sinä päivänä kuten Annie Le katosi. Mutta etsivät olivat tarkkailleet muuan teknikkoa, Raymond Clark III:a – itseasiassa viranomaiset saivat nopeasti kasattua riittävästi todistusaineistoa pidättääkseen hänet ja nostettua syytteen. Syyttäjät olivat varmoja, että todisteet riittäisivät Clarkin tuomitsemiseen.

Kysymys kuului: miksi Annie Le oli tapettu? Jotkut toimittajat spekuloivat, että hänellä ja Clarkilla olisi ollut sukupuolinen suhde. Poliisi ja uhrin ystävät eivät sitä uskoneet. Jotkut ehdottivat, että tappo olisi ollut Ivy Leaguen yliopiston opiskelijoiden ja duunareiden välisen tappelun huipentuma. Len ystävät epäilivät sitäkin: hän oli ollut lämmin, persoonallinen nuori neiti, joka oli tyynnyttänyt kaikki konfliktit ystävällisellä hymyllä.

Työkaverit sanoivat, että Clark oli ollut kontrollifriikki labralla, ja omannut erittäin lyhyen temperamentin: he uskoivat, että atleettinen, kuumapäinen kaveri oli voinut vahingoittaa ja piestä itseään puolet pienempää naista.

Yalen (mainittu oppilaitos) presidentti Richard Levin syyttää tragediasta “ihmissieun pimeää puolta”.

Annie Le

Annie Le syntyi San Josessa, Kaliforniassa -85 vietnamilaisille vanhemmilleen. Hänen tätinsä ja setänsä, Robert Linh Nguyen ja Ngoc-Tuyet Bui kasvattivat hänet pienessä kylässä Placervillessa Kaliforniassa – jonne on Sacramentosta matkaa sellaiset 45 minuuttia – puutarhan ja viinitilan keskellä Sierra Nevadalla. Kun Annie asusti Nguyenseillä, hänen vanhempansa erosivat. Hänet isänsä Hoang Le meni uusiin naimisiin. Äiti Vivian Van Le perusti ketjun kynsisalonkeja.

Le loisti akateemisesti, erityisesti matematiikassa ja luonnontieteissä. Hänen luokkatoverinsa Union Mine High Schoolissa, El Doradossa, äänestivät hänet “Uudeksi Einsteiniksi” ja hän valmistui priimuksena 2003. Jo silloin hän keskittyi lääketieteeseen ja käytti taitojaan muiden auttamiseen, ilmoittautuen vapaaehtoiseksi patologian labraan Placervillen Marshall lääketieteen keskukseen.

Raymond Clark

Hän pisti menemään 102 stipendihakemusta ja sai täyden stipendin Rochesterin yliopistoon New Yorkissa. Siellä hän opiskeli kehityksellista biologiaa – ja tapasi ja rakastui Jonathan Widawskyyn. Annie sai kesäksi työharjoittelupaikan National Institues of Healthsta, ja vapaa-ajallaan ehti työskennellä vapaaehtoisena leipäjonossa ja hän kävi usein kirkossa.

Hän kirjoittautui Yalen farmakologiaohjelmaan vuonna -07. Widawsky tähtäsi New Yorkiin päästäkseen opiskelemaan fysiikkaa Columbian yliopistoon. He tekivät säännöllisesti puolentoistatunnin matkoja kahden kampuksen välillä tavatakseen toisiaan, ja pian he kihlautuivat.

Le olisi ansainnut tohtorin arvon -03. Hänen tiedekunta neuvonantaja Anton Bennettin mukaan hän oli opiskelemassa kuinka rasvahapot reguloivat entsyymeihin liittyen aineenvaihdunnallisten sairauksen ennaltaehkäisemiseen sekä maksasyövän hoitoa, diabetesta sekä lihassairauksia.

Ironista kyllä, hän varasti itseltään opiskeluaikaa kirjoittaakseen artikkelin kampusturvallisuudesta, kehottaen ikätovereitaan olemaan varovaisia ja pitämään mielessä, että Yale sijaitsi väkivaltaisella (rough), urbaanilla alueella. Hän oli ahkera käyttämään koulunsa turvallisuussaattuetta päästäkseen autolleen iltaisin.

Mutta hän ei ollut pelkkää vakavuutta. Häntä kiinnosti muoti – Chanelin huippumuodista kahden dollarin t-paitoihin. Hänen ystävänsä kutsuivat häntä hauskaksi ja nopeatempoiseksi, aina valmiina vitsailuun. Tällä sirolla, näennäisen vakavalla tytöllä oli julma puolensa: kun hänen akateeminen ja kouluajan ulkopuolinen ahkeruutensa ei vienyt häntä siihen kouluun, johon hän eniten halusi, hän lähetti koulun dekaanille kuvan perästään.

Akateemisesti ja persoonallisesti hän oli erikoislaatuinen nuori neito.
Ja hänen elämänsä päättyi lyhyen.

Valvontakamerakuva Anniesta tulossa labraan

Kuten tavallista, Le oli Sterling Hall-toimistossaan varhain aamulla, syyskuun 8. -09, tiistaina. Hän jätti käsilaukkunsa, rahapussinsa ja matkapuhelimensa toimistoonsa ja asteli korttelin tai pari osoitteeseen 10 Amistad Street tarkistaakseen hiiret, joita käytti entsyymitutkimuksessaan. Elektroninen avain rekisteröi, että klo 10:00 hän astui sisään Amistad Streetin labraan – ja valvontakuvamateriaali näyttää hänen pitäneen silloin ruskeaa hametta ja vihreää t-paitaa. Avaimesta ei selviä, eikä kameroista näy, että hän olisi poistunut rakennuksesta.

Hänen viisi huonekaveriaan odottivat häntä kotiin sinä iltana, eikä Le ollut niitä ihmisiä, jotka myöhästelivät tai peruivat suunnitelmia. Hän ei vastannut matkapuhelimeensa. Ilta 9:ltä huonetoverit olivat siinä määrin huolestuneita, että soittivat poliisille.

Hänen ystävänsä ja perheensä – ja jopa hänet tavannut henkilökunta Nort Ritz Clubilta, Syossetista, Long Islandilta eli paikasta, jossa hänen piti mennä naimisiin järvenpuoleisessa huvimajassa – olivat varmoja, että hän oli aivan rakastunut sekä valmistautunut häihin, häämatkalleen Kreikkaan plus viettämään elämänsä Widawskyn kanssa.

Poliisin kalloon ei mahtunut, miten Le olisi voinut poistua rakennuksesta ilman että se olisi jäänyt kameraan tai avaimen rekisteriin. Niinpä poliisit lähtivät etsimään Hartfordin kaatopaikalle, jonne Yalen roskat viedään – eivätkä etsinnät tuottaneet tulosta. He toivat laboratorioon verta imppaavia (blood-sniffing) koiria sen varalta, että hänen ruumiinsa olisi yhä siellä – mutta koiria näytti hämäävän tutkimuseläinten haju.

Tutkijat kyselivät eräältä professorilta mitä oli tapahtunut sinä päivänä, kun Le katosi.
Ensimmäiset epäilyt kohdistuivat hänen kihlattuunsa, mutta tuo ei tuntunut kovin todennäköiseltä syylliseltä. Oli luultavampaa, että se oli sattumanvarainen hyökkääjä, joka oli kyennyt hortoilemaan labraan, jossa Le teki eläintutkimustaan, ja päässyt avainkortillaan sisään vartijoista huolimatta. Poliisi päätti ensitöiksi siivilöidä Yalen oppilaitoksen väen.

Lauantaina poliisi löysi veriset vaatteet piilotettuna sisäkaton tiilien sisään. Ne eivät olleet vihreä t-paita ja ruskea hame, joita Le oli pitänyt rakennukseen tullessaan. Rakennuksen piirrustukset kädessään tutkijat jatkoivat etsintöjä.

Sunnuntaina syyskuun 13., sinä päivänä kun Len ja Widawskyn piti mennä naimisiin, saksanpaimenkoira Max vainusi Len hajun. Max ja hänen kouluttajansa (handler) löysivät Len ruumiin joltain kanavalta/putkelta (utility conduit) laboratorion pohjakerroksien seinien välistä. Connecticutin osavaltion lääketieen tutkija tuli siihen tulokseen, että Len kohtaloksi oli koitunut tukehtumiskuolema. Kaula oli ollut puristuksissa. Hänet oli kuristettu.

Poliiseilla oli jo seuraava epäilty.

aymond Clark III

Raymond Clark kasvoi Brandfordissa, Connecticutissa työväenluokkaisessa kulmakunnassa lähellä Eclin/Dana tehdasta. Hänen isänsä on vetäytynyt eläkkeelle ja äiti työskentelee Walmart-kauppaketjussa.

Clark ei ollut niin loistava oppilas kuin Annie Le, mutta hän oli honors programissa Branfordin High Schoolissa, jossa opiskeli jonkin aikaa. 2. vuonaan ja juniorina (as a sophomore and junior) hän kävi Lyman Hall High Schoolia lähellä Wallingfordia. Hän liittyi Branfordin lukion Interact Clubiin (lukioversio Rotary-clubista) ja Asian Awareness Clubiin (Aasiatieto-klubiin). Hän oli syöttäjä baseball-joukkueessa ja pelasi amerikkalaista jalkapalloa pelinrakentajana.

Hänen lukioaikainen tyttöystävänsä, Jessica Del Rocco, on raportoinut Clarkin olleen kontrolloiva ja jopa väkivaltainen. Hän sanoo miehen yrittäneen sanella, keiden kanssa hän saisi hengata, miten hän saisi pukeutua ja miten hänen pitäisi käyttäytyä. Hän sanoo, että Clark raiskasi hänet, mutta syytteitä ei koskaan nostettu. Kun hän lopetti suhteen, poliisin piti sotkeutua juttuun. Hänet saatettiin autolleen joka päivä koulun jälkeen kunnes hän alkoi tapailla jotakuta toista.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kun Clark oli valmistunut lukiosta, hän sai siskonsa avulla työpaikan, jossa sisko itse sekä tämän aviomies työskentelivät: Yale Amistad Street Laboratorio. Clark oli onnekas päästessään sinne suhteilla, sillä työpaikat Yalella olivat todella himoittuja. Myös Clark himoitsi tuota työpaikkaa niin paljon, että hakemukseen väitti omistavansa farmin, jossa hänen ensisijainen tehtävänsä oli ollut hoitaa eläimiä.

techs get blamed and they can face disciplinary action.
Hän otti työnsä pesijänä (a washer) vakavasti, ja hänet ylennettiin laboratorioteknikoksi. Se oli hyvää, mutta stressaavaa työtä. Laboratorioteknikot ovat vastuussa eläimistä (Clarkin tapauksessa hiiristä) ja lisäksi heidän tulee valvoa, että tutkijat pitävät hyvää huolta niistä. Jos mikään Yalen labrojen eläimissä menee pieleen, labrateknikot saavat kaikki syyt niskoilleen ja he voivat joutua kurinpidollisiin toimiin.

Clarkia oltaisiin voitu syyttää murhasta.

Yalen lääketieteellisen oppilaitoksen laboratorioteknikot puhdistavat hiirien häkit ja ruokkivat otukset. He pitävät huolen, että eläimet ovat puhtaita, eivätkä sairaita tai kuivuneita ja he päästävät ne kärsimyksistään, kun se on aiheellista. Lisäksi heidät laitetaan varmistamaan, että professorit ja opiskelijat noudattavat labran sääntöjä. Heidän pitää nuhdella tutkijoita, jotka unohtavat laittaa työkaavun tullessaan labraan, tai jotka tökkivät eläimiä turhaan ottaessaan DNA:ta.

Akateemikot, jotka työskentelevät maineikkaissa tutkimusprojekteissa ja työläiset, jotka siivovavat heidän jälkiään, kokevat usein olevansa aivan eri maailmoista. New Havenin lehdistö ja kansalaiset ovat sanoneet, että Yalen labrateknikot ja tutkijat eivät ole kovinkaan ystävällisiä toisiaan kohtaan. Murhaa edeltävinä päivinä, muuan lähde pilkallisesti viittasi Clarkin olevan “enemmän tai vähemmän talonmies.”
Muuan tutkija julisti koppavasti, että tukijat ja eläimistä huolta pitävät ovat selvästi erkaannutettava ja erotettava opiskelijoihin ja talonmiehiin. Eräs toinen tutkija leuhki sillä, että hädin tuskin sanoi “terve” labrateknikoille.
Hän stressasi siitä, että Clarkilla oli “matalapalkkainen ja kykyjä vaatimaton työ”, joka ei edes ollut “oikeassa labrassa, vaan vain eläinhuoneessa”.

Labroratorioteknikoille on tavallista hiukan ojentaa tutkijoita: se on heidän työtään. Mutta jotkut tutkijat tuumivat Clarkin olevan ylimielinen pomottelija ja liian järkähtämätön vahtiessaan, ettei labran sääntöjä rikottu. He kutsuivat häntä “kontrollifriikiksi” ja ivasivat tanakkaa, tatuoitua lukion käynyttä pojua, jonka ainoa tehtävä elämässä oli määräillä heitä, kun he tekivät arvokasta, työtään. Tiiminjohtaja reportoi Clarkin valvojalle, että tämä oli töykeä.

Clarkilla näytti olleen draamantäytteinen suhde sekä tyttöystäväänsä Jennifer Hromadkaan, että toisiin labratyöläisiin. Murhan aikaan hiljattain kihlautuneet Hromadka ja Clark asustivat Wharfside Commonsin asunnoilla Middletownissa, Connecticutissa, noin 30 mailin päässä Yalesta, jossa he kumpikin työskentelivät. Vuonna 2008 Hromadka postasi blogiinsa pitkän puolustuspuheen poikaystävästään, kiistäen väitteet, joiden mukaan Clark pettäisi häntä muiden labratyöläisten kanssa. Hän käytti tätä julkista foorumia kertoakseen poikaystäväns olevan sinisilmäinen, halventavien puheiden uhri, joka oli hänelle se Oikea.

Clark ja Jennifer

Annie Le ei kertonut ystävilleen minkäännäköisistä ihmissuhdeongelmista labralla. Viranomaiset sanovat heittäneensä romukoppaan mahdollisuuden, että hänellä ja Clarkilla olisi ollut seksuaalinen suhde tai että Clark olisi väijynyt tätä.
He tiesivät kyllä Clarkin olevan vihainen Lelle siitä, ettei tämä pitänyt riittävän hyvää huolta hiirien häkeistä. Hän oli kirjoittanut aiheesta valitussähköpostinkin Lelle. Len sähköposteista selviää, että hän onnistui hoitamaan tuon kiistan nätisti ja siloisesti. Mutta rikostutkijat arvelivat jonkin silti menneen pieleen Len ja Clarkin välillä syyskuun 8.

Annie Le

Syyttäjät uskoivat Clarkin – joka oli 5 jalkaa ja 9 inchiä korkea ja 190 paunaa painavaa (noin 175 cm ja 86.4 kiloa) – hyökänneen Len – joka oli 4 jalkaa ja 11 inchiä ja 90 paunaa painava (noin 152 cm ja 40 kiloa) – kimppuun ja tappaneen tämän todennäköisesti hiirien huolessapidosta aiheutuneen riidan päätteeksi. He uskoivat Clarkin ensin lyöneen ja sitten kuristaneen nuoren naisen.

Elektronisen avaimen rekisteri todistaa Clarkin olleen viimeinen henkilö, jolla oli lupa tulla laboratorioon Len kanssa.

Tuo rekisteri antaa viittauksia myös siihen, että hän vietti huoneessa melkein tunnin sen jälkeen, kun Le oli (arvioiden mukaan) kuollut ja sitten hän siirtyi vikkelästi huoneesta toiseen, myös sellaisiin huoneisiin, joihin hänellä ei tavallisesti olisi asiaa. Hän on ehkä yrittänyt hahmotella mielessään, mitä tekisi Len ruumiille tai varmistaa, ettei kukaan kuullut heidän tappeluaan. Lopulta hän oli päättänyt piilottaa ruumiin laboratorion lattian alle. Valvontakamera näyttää hänen poistuneen huoneesta sen jälkeen kun palohälytin meni pois päältä. Rikostutkijat ovat spekuloineet Clarkin itse ehkä kytkeneen palohälyttimen virran pois varmistaakseen viedäkseen pois huomion Len katoamisesta.

Clark halusi aina välttämättä tehdä allekirjoituksensa uniikilla, vihreällä kynällä ja hän vahingossa, huomaamattaan tiputti tuon kynän tapellessaan Len kanssa. Hän palasi myöhemmin hakemaan kynää kera langan, ongenkoukun ja purkan, mutta turvallisuuspalvelu oli sulkenut rakennuksen ja kynä jäi sinne – kunnes viranomaiset löysivät sen. He osasivat yhdistää sen Clarkin allekirjoitukseen lokikirjassa.

Annie Len katoamista seuraavina päivinä poliisit ja tuttavat huomasivat Clarkilla olevan mustelmia ja viiltohaavoja käsivarsissaan, rintakehässä, korvassa ja silmän alla.

Esitutkinnassa Clark kielsi tavanneensa Leta murhapäivänä. Koppalakit uskoivat hänen valehtelevan – ja yllättyivät, että hän sepitti asiasta, jonka oikea laita oli niin helposti selvitettävissä. He laittoivat hänet valheenpaljastustestiin. Valheenpaljastinkoneen vastaus lähti pois diagrammilta (The polygraph response went off the charts) kun he kysyivät, tiesikö hän missä Le oli. Nokkelasti Clark pyysi sitten päästä puhumaan lakimiehelleen ja näin siis vältti valheenpaljastustestin.

Sunnuntaina, jona Len olisi pitänyt mennä naimisiin, minkä sijasta löytyi hänen kuollut ruumiinsa, Clark oli pelaamassa baseballia. Hänen äitinsä ja tyttöystävänsä ryhmä New Havenin salaisia poliiseja seurasivat häntä avokatsomosta. Hän näytti rennolta ja rentoutuneelta, joskin hiljaiselta. Etsivät onnittelivat häntä myöhemmin hyvästä pelistä.

Pelin jälkeen hän kävi tapaamassa sukulaisiaan. Sitten hän ajoi tunnin koilliseen, Harvest Fairiin, jonka Lions Club järjestää joka syksy Hebronissa, Connecticutissa. Etsivät seurasivat häntä diskreetisti.

Seuraavana päivänä etsivät aloittivat avoimesti varjostamaan Clarkia ja yrittivät saada hänet puhumaan – minkä hän oli välttänyt FBI:n kuulusteluissa.

Tiistaina, syyskuun 15. rikostutkijat saivat DNA-näytteitä Clarkilta. Viranomaiset päästivät Clarkin menemään kun DNA tulokset olivat vielä ratkaisematta, mutta nyt sekä rikostutkijat että lehdistö varjosti häntä. Häiriköt huutelivat hänelle pidätystä edeltävänä yönä.

Uutiset murhasta näyttivät yllättävän hänen baseballkaverinsa kun reportterit hiillostivat heitä päivän pelistä. Clark oli uusi heidän joukkuessaan Wild Hogsissa, mutta hän oli pelannut toisessa joukkueessa edellisenä vuonna, toiseen samaan pelitiimiin kuuluvan pojun kanssa. Kun Clarkin vanha joukkue ei voinut koota yhteen riittävästi pelaajia päästäkseen seuraavalle kaudelle, Wild Hogs otti oikein mielellään lahjakkaan Clarkin. Baseball-toverit tiesivät hänen olevan temperamenttinen – edellisellä kaudella joidenkin oli pitänyt mennä väliin kun hän oli menettänyt hermonsa erotuomariin ja erottaa hänet tästä erottaa tuomarin kimpusta, ei joukkueesta – mutta he ajattelivat hänen olevan hyvä pelaaja ja luotettava jätkä.

Rikostutkijoille selvisi pian, että Clarkin DNA sopi Len vaatteista ja ruumiista löytyneeseen materiaaliin. Len verta oli saappaissa, joissa oli Clarkin nimi, ja tutkijat löysivät Len hiuksia Clarkin vaatteista. Torstaina, syyskuun 17., Clark pidätettiin Super 8 motellissa Cromwellissä Connecticutissa ja sai syytteet murhasta. Poliisi hinasi itselleen hänen autonsa ja hänen isänsä Ford Taurus-auton, jolla he uskoivat Clarkin ajelleen. Syytetyn eläkkeellä oleva isukki asusti noin puolen mailin päässä. Clark oli majaillut hänen luonaan, ilmeisesti päästäkseen pois murhan vuoksi häneen kohdistuneelta huomiolta.

Raymond Clark is being held on $3 million bail at South Suffield’s maximum-security MacDougall-Walker Correctional Institution. He’s expected to plead not guilty at his hearing, which has been postponed until October 20.
Raymond Clarkia pidetään 3 miljoonan dollarin takuita vastaan South Suffieldin huipputurvallisessa MacDougall-Walker vankilassa. Hänen ei otaksuta tunnustavan syyllisyyttään oikeudenkäynnissään, joka on lykätty lokakuun 20. päivälle. (He’s expected to plead not guilty at his hearing, which has been postponed until October 20.)

Clarkin asianajajat ovat tehneet muutoksenhaun pitääkseen etsintämääräyksen valaehtoisen todistuksen sinetöitynä koska he pelkäävät että tieto näistä dokumenteista tulisi vaikuttamaan lautamiehiin. (Clark’s lawyers have petitioned to keep the search warrant affidavits sealed, as they fear the information in these documents will bias potential jurors.) Hänen julkinen puolustusasianajajansa Thomas Ullmann on jo murehtinut tietovuotojen olevan haitallisia puolustukselle.

22. syyskuuta 400 ihmistä kokoontui Annie Len kihlatun synagogaan, Temple Beth El in Hunningtoniin, Long Islandilla, muistelemaan Letä. Hänen sulhasensa piti hääsormustaan. 26. syyskuuta toiset 500 ystävää ja sukulaista kävivät viettämässä hänen hautajaisiaan Pyhän kolminaisuuden katolisessa kirkossa El Doradossa, Hillsissä, Kaliforniassa. Yalen yliopiston väki piti muistojuhlan lokakuun 12. päivä.

Leave a comment

Filed under Uncategorized