Arsenikki-Anna – miesten myrkyttäjä

Salaperäinen kuolema

1. elokuuta 1937 lääkärit Memorial Hospitalissa Colorado Springsilla ottivat yhteyttä paikallisiin viranomaisiin kertoakseen potilaansa äkillisestä ja salamyhkäisestä kuolemasta.

Uhri, 67-vuotias George Obendorfer oli sairastunut selittämättömästi vain muutama päivä sitten. Lääkärit eivät saaneet selville, miksi hän oli sairastunut, eivätkä saaneet pelastettua hänen henkeään kovasta yrityksestä huolimatta. Sairaalan henkilökuntaa haastateltuaan tutkijoille valkeni, että Obendorfer oli vieraillut alueella ja hänen ensisijainen asuntonsa oli Cincinnatissa, Ohiossa.

Vanhempi mieshenkilö oli kahden tuntemattoman seuralaisensa kanssa kirjautunut Park Hoteliin 30. heinäkuuta -37. Coloradon viranomaiset pitivät olosuhteita kiehtovina, sillä hotellin omistaja oli juuri ilmoittanut, että häneltä oli viety timantteja 300 dollarin edestä. Tutkijat halusivvat nyt saada selville, liittyivätkö nämä kaksi tapahtumaa toisiinsa.

Pian Park Hoteliin saapumisensa jälkeen he saivat tietää, että Obendorfer oli kirjoittautunut sinne seurassaan nainen nimeltä Anna Marie Hahn ja tämän nuori poika Oskar.

Hotellin omistajan mukaan rva Hahn oli ilmoittanut asuvansa Cincinnatissa, Ohiossa ja olevansa Coloradossa lomalla. Huoneen nopea tarkastelu ei paljastanut johtolankoja ja rva Hahn ja hänen poikansa olivat hävinneet jäljittämättömiin. Yrittäessään selvittää, liittyivätkö korut ja herra Obendorfersin ennenaikainen kuolema toisiinsa, tutkijat alkoivat vierailla paikallisissa panttilainaamoissa toivoen, että varas olisi yrittänyt myydä timantit. Ei kestänyt kauaa ennenkuin heidän yrityksensä alkoivat kantaa hedelmää. Muuan paikallinen kaupanpitäjä ilmoitti, että nainen, seurassaan nuori poika, oli yrittänyt pantata samanlaisia koruja, mutta omistaja oli päättänyt olla hankkimatta niitä. Hänen kuvauksensa naisesta sopi hotellin omistajan kuvaukseen Anna Hahnista.

Coloradon viranomaisten laajentaessaan etsintöjään Hahniin, he saivat tietää, että kuvaukseen sopiva nainen oli yrittänyt nostaa 1000 dollaria Denver-pankista käyttäen cincinnatilaista pankkikirjaa, jossa oli George Obendorferin nimi. Vaikka nainen väitti olevansa rva George Obendorfer, pankkijohtaja aisti jonkin olevan vinossa ja kieltäytyi tekemästä rahansiirtoa. Etsivät olivat varmoja, että kyseinen nainen oli Anna Hahn.

George Stimsonin kirjan The Cincinnati Crime Book mukaan etsivät eivät heittäneet aikaa hukkaan, vaan tekivät pidätysmääräyksen epäillen tätä hotellin korujen kähveltämisestä.

Tutkijat epäilivät, että hän oli poistunut alueelta ja palannut Ohioon ja ottivat yhteyttä Cincinnatin viranomaisiin avun toivossa. He saivat pian tietää Hahnin palanneen kotiin ja Cincinnatin etsivät pidättivät hänet vikkelään. Kun Coloradon etsivät kysyivät häneltä, mitä hän tiesi George Obendorferin kuolemasta, Anna vastasi, että “mies on minulle ventovieras”.
Kun naiselle muistutettiin, että hän oli allekirjoittanut hotellivarauksen Obendorferille, itselleen ja pojalleen, muuttui ääni kellossa.
“Tapasin hänet (Georgen) junassa Denveristä”, hän sanoi. “Hän oli sveitsiläinen. Kumpikin etsivätiimi tiesi Obendorferin olevan Cincinnatista ja he epäilivät Annan tarinaa.

Anna Hahn pidätettynä (The Cincinnati Enquirer)

Tutkijoiden onneksi useammat Georgen sukulaiset asuivat alueella ja saattoivat valottaa tilannetta. Sukulaisia haastateltuaan etsiville selvisi, että George oli muuttanut Ohioon Venäjältä muutama vuosi aiemmin. Eläkkeelle vetäytynyt kengäntekijä ja kolmen lapsen isä George oli hiljattain eronnut vaimostaan. Perheen jäsenet olivat myös järkyttyneitä äkillisestä kuolemasta, kertoen hänen olleen erinomaisessa kunnossa. Vielä enemmän kertoi yhden perheen jäsenen paljastus, että Anna tunsi Georgen ja itseasiassa oli tämän naisystävä. Sukulaisen mukaan matka oli ollut Annan idea – ja George oli tullut mukaan olettaen heidän menevän maatilalle, jonka nainen omisti Colorado Springsilla.

Kun etsivät hiillostivat Annaa uusilla todisteilla, tämä myönsi tuntevansa George Obendorferin. Hän väitti tavanneensa tämän viikkoja sitten paikallisessa kenkäkaupassa, mutta kiisti parisuhteen. Hän palasi heidän vanhaan tarinaansa. Anna sanoi tavanneensa tämän sattumalta junassa, jossa he olivat sattuneet olemaan matkalla lomalle samaan paikkaan. Anna kertoili hänen ja Georgen tulleen hyvin toimeen matkan aikana ja lopulta päättäneen, että jakaisivat huoneen, kun pääsisivät perille Colorado Springsille. Pian sen jälkeen, kun kaksikko oli saapunut ja kirjoittautunut hotelliin, George kuitenkin sairastui ja lähti sairaalaan.

 

George Obendorferin koti (The Cincinnati Enquirer)

Anna väitti, ettei ollut ollut yhteydessä mieheen sen jälkeen. Tutkijat epäilivät hänen väitteidensä todenperäisyyttä ja päättivät selvittää asiaa.

Varhaiset vuodet

Tutkijat jatkoivat epäillyn varkaan ja mahdollisen murhaajan kuulustelua ja saivat selville, että Anna oli syntyjään saksalainen, syntynyt vuonna 1906 ja muuttanut Cincinnatiin vuonna -29, 23 vuoden iässä. Ennen Yhdysvaltoihin muuttoa hän oli ollut naimisissa viennalaisen lääkärin kanssa ja heillä oli ollut yksi lapsi, Oskar. Pian pojan syntymän jälkeen perhe muutti yhdessä, mutta lääkäri kuoli pian Valtoihin saapumisen jälkeen.

Sekä Cincinnati Post että The Cincinnati Inquirer saivat useita kopioita Annan poliisikuulusteluista, jotka he julkaisivat lukuisia kertoja kuulusteluiden aikana. Niissä kävi ilmi, että Annalla oli täti ja setä Cincinnatin saksalaisessa alueella, joten hän päätti jäädä ja aloittaa uudestaan. Tansseissa Alms-hotellilla Anna tapasi puhelinoperaattorin nimeltä Philip Hahn. Pari rakastui nopeasti ja lopulta avioitui. Philip halusi epätoivoisesti jättää työnsä, joten pari säästi rahaa ja avasi kaksi herkkukauppaa. Pian sen jälkeen Annan täti ja setä kuolivat ja jättivät naiselle perinnöksi talonsa 2970 Colerain Avenuella.

Tutkijat saivat tietää, että vaikka Annan ja Philipin avioliitto oli saattanut vaikuttaa ulkopuolisille tasapainoiselta, parilla oli ollut ongelmansa, joista useimmat ilmeisesti kietoutuivat Annan rahanahneuden ympärille. Anna nähtävästi kyllästyi nopeasti työhönsä karkkikaupassa ja päätti hankkia rahaa muilla keinoin. Ensimmäiseksi hänen päähänsä pälkähti: tuhopoltto! Sattui kolme epäilyttävää tulipaloa, joista ensimmäinen herkkukaupassa osoitteessa 3007 Colerain Avenue. Vahinkojen jäädessä minimaalisiksi Annan onnistui repiä 300 dollaria vakuutusyhtiöltä. Kaksi muuta sattuivat Hahnin asunnossa – ensimmäinen 2. kesäkuuta -35 ja toinen 20. toukokuuta -36. Anna sai kummastakin nipin napin yli 2000 dollaria.

Annan himo maalliseen saattoi myös vaatia hänen miehensä hengen vai oliko se vain sattumaa, kuka tietää. Kaksi kertaa Anna yritti saada miehelleen 25 000 dollarin henkivakuutusta, mutta tämä hangoitteli vastaan. Oliko se vain taikauskoa vai pelkäsikö hän henkensä puolesta, kuka tietää. Se tiedetään, että pian sen jälkeen Philip Hahn sairastui vakavasti ja vastoin Annan toiveita, miehen äiti vei tämän sairaalaan. Vaikka Philip selvisi salaperäisestä sairaudesta, avioliitto jatkoi rakoilemistaan ja pari lopulta erosi.

Erottuaan miehestä Anna alkoi vanhusten hoitajaksi, vaikka hänellä ei ollut koulutusta, eikä kokemusta alalta. Luultavasti tämä paljastus sai tutkijat pureutumaan tarkemmin hänen entisiin potilaisiinsa.

Cincinnatin rikostutkijat järkyttyivät saadessaan tietää, että toisella tapauksessa Jacob Wagnerin, 78, salaperäisellä kuolemalla oli yhteyksiä Anna Hahniin. Joko vahingossa tai tiedostamattoman katumuksen vallassa Anna kertoi hoitaneensa Wagneria vierailevana hoitajana työskennellessään.
Saksalaissyntyinen eläkkeelle vetäytynyt puutarhuri oli kuollut salamyhkäisesti kaksi kuukautta aiemmin ja viimeisessä testamentissaan hän jätti koko omaisuutensa Anna Hahnille.

Kuolinsyytutkijat ilmoittivat miehen menehtyneen sydänsairauteen. Epäilevää ystävää selitys ei tyydyttänyt, vaan hän kärtti poliisia tutkimaan asiaa ja ruumis oli juuri kaivettu ylös, jotta Wagnerin jäänteille voitaisiin tehdä ruumiinavaus. Palaset alkoivat loksahtaa yhteen tutkijoiden mielessä ja he menivät vierailemaan Wagnerin naapurustossa. He saivat pian tietää Annan lähestyneen Wagneria ja väittäneen olevansa kauan kadoksissa ollut sisarentytär. Vanha gubbe tiesi, ettei hänellä ollut elossa olevia sukulaisia, eikä uskonut, mutta heltyi pian ja antoi naisen auttaa päivittäisissä askareissa.

Naapurit myös väittivät Hahnin viettäneen tuntikausia Wagnerin asunnossa miehen kuoltua. Tutkijat tapasivat pian Olive Luella Koehlerin, vanhan naisen, joka asui samassa talossa kuin Wagner. He saivat tietää, että Anna oli ystävystynyt ja ainakin kahdesti “hyvää hyvyyttään” tuonut tälle jäätelötötteröitä. Toisen jäätelön syötyään rva Koehler sairastui rajusti ja joutui sairaalaan. Siinä missä poliisin epäilyt heräsivät lähes heti, on epäselvää, ymmärsikö Koehler itse koskaan jäätelön ja sairastumisensa välistä yhteyttä. Oli miten oli, kun hän oli sairaalassa, joku varasti hänen asunnostaan laukun, jossa oli tuntematon määrä käteistä ja koruja.

Ei kestänyt kauaakaan kun tutkijoiden epäilykset saavuttivat median, joka julkaisi heti tarinoita Hahnin mahdollisesti myrkyttämistä vanhuksista. Suurin osa kertomuksista oli liioiteltuja ja täynnä virheitä, mutta oli niissä silti poliisille lupaavia johtolankoja. Yksi niistä tuli 62-vuotiaalta George Heisiltä. Hän kertoi tavanneensa Anna Hahnin vuosi aiemmin. Aluksi he tuntuivat tulevan hyvin toimeen, mutta sitten hänen epäilyksensä heräsivät, kun hän sairastui vakavasti juotuaan naisen laittaman mukillisen olutta. Vaikka hän oli siitä asti voinut huonosti, vasta sanomalehdet nähtyään hän päätti astua esiin tarinansa kanssa.

Tutkijat alkoivat pelätä Annan myrkyttävän vanhoja potilaitaan rahan vuoksi ja saatuaan tietää toisesta salaperäisestä kuolemasta, jonka uhrin Anna oli tuntenut, he aloittivat toisen tutkinnan.
6. heinäkuuta 1937, vain viikkoja ennen Annan matkaa Coloradoon, hänen potilaansa George Gsellman, 67, kuoli huoneessaan 1717 Elm Streetilla. Gsellmanin ystävät kertoivat papan sairastuneen äkillisesti Annan viimeisimmällä vierailulla ja kuolleen pian sen jälkeen. Tutkijat työskentelivät hiki hatussa saadakseen järjestettyä ruumiin ylöskaivamisen ja ruumiinavauksen, ja niin he saivatkin.

Michael Newton kertoo teoksessaan Hunting Humans, että George Gsellmanin alustavassa tutkimuksessa hänen kehostaan löydettiin metallista myrkkyä. Aineen ajateltiin heti ensiksi olevan arsenikkia, mutta lähemmässä tarkastelussa se paljastui krotoniöljyksi, joka oli yleinen lääke kotitalouksissa siihen maailmanaikaan. Pieninä annoksina aine ei ole kohtalokas, mutta suuri määrä tappaa helposti.

Stedmanin Lääketieteen sanakirja sanoo, että aine voi aiheuttaa intensiivistä polttavaa kipua suussa, kurkussa ja vatsassa; liiallista syljeneritystä, oksentelua, ripulia ja verenvuotoa. Toisin sanoen, suuri määrä ainetta aiheuttaa hyvin brutaalin ja katkeran lopun.

Kun tutkijat työskentelivät kerätäkseen todistusaineistoa, Philip Hahn astui esiin ja antoi heille puolen unssin öljypullon, jonka otti ottanut pois vaimoltaan, kun he kaksi asuivat yhdessä. Tehtyään omia tutkimuksiaan aineen vaikutuksesta, Philip oli ottanut pullon töihin ja piilottanut lukkokaappiin, epäillen, että vaimo oli käyttänyt sitä hänen myrkyttämiseensä.
“Säilytin sitä aikoen tuoda sen poliisille”, hän sanoi Cincinnati Postille kuulustelussa syyskuussa -37.

Farmaseutti apteekissa North College Hillissa vahvisti myöhemmin Annan hankkineen öljyn 20. heinäkuuta -36. Farmaseutti tunsi Annan henkilökohtaisesti ja sanoi naisen kertoneen hänelle aviomiehensä olevan saksalainen apteekkari, joka käytti öljyä työssään.

Coloradon etsintäkuulutuksen vuoksi Annan pidättäminen pysyi cincinnatin viranomaisten tehtävänä. Kun Colorado olisi ehkä halunnut pidättää hänet varkaudesta ja kuulustella George Obendorferin ennenaikaisesta kuolemasta, Ohio oli valmis tekemään oman keissin, eivätkä he halunneet päästää häntä menemään. Eivät ainakaan vielä.

Todisteiden esittäminen

Annan kotietsinnässä tutkijat löysivät 2000 dollarin velkakirjan. Rahan nainen oli lainannut ilmeisesti joltain Albert Palmerilta. Pian tutkijat saivat tietää, että Palmer oli 72-vuotias mies, joka asui 2416 Central Parkwayssa. He aikoivat mennä käymään sinne ja saivat kuulla miehen sukulaisilta, että tämä oli menehtynyt 27. maaliskuuta -36, sairasteltuaan pitkään. Paljastui, että Anna Hahn oli hoitanut miestä ennen hänen kuolemaansa. Sukulaiset kertoivat tutkijoille myös, että ainakin 4000 dollaria puuttui Palmerin perinnöstä.

Ohion viranomaisten pullat olivat nyt hyvin uunissa ja heidän epäilynsä muuttuivat syytöksiksi, kun tulokset Jacob Wagnerin ruumiinavauksesta saapuivat. Wagnerista ei löytynyt jälkiä krotoniöljystä, mutta sieltä löytyi suuria määriä arsenikkia – sekä muinoin että nykypävänä murhaajien suosimaa myrkkyä.

Tutkijat päättivät kuulustella Annan poikaa, Oskaria, siinä toivossa, että hän osaisi antaa jotain vastauksia. Nuori poika ei tiennyt mitään äitinsä potilaista, mutta hän kertoi, ettei tämä ollut tutustunut George Obendorferiin sattumalta junassa; sen sijaan äiti oli ostanut vanhuksen lipun Union Terminalissa Cincinnatissa. Oskar kertoi heille myös äitinsä tarjoilleen Obendorferille jokusia juomia junassa ja että mies oli alkanut voida pahoin ennen kuin he saapuivat Coloradoon.

Aikoen siirtää Annan ennen hänen luovutustaan Coloradoon, Ohion viranomaiset pidättivät hänet 10. elokuuta -37 ja syyttivät Jacob Wagnerin murhasta. Hamilton piirikunnan syyttäjät Dudley Outcalt, Loyal Martin ja Simon Leis saivat tehtäväkseen esitellä tapauksen. Annalle annettin kaksi puolustusasianajajaa, Joseph H. Hoodin ja Hiram Bosinger, Sr.

 

 

 

 

 

Hamilton piirikunnan oikeustalo (David Lohr)

Epätavallisena liikeenä tuomari Bell salli osavaltion esitellä todisteet liittyen muihin myrkytystapauksiin, murhaajan käyttäytymiskaavan näkemiseksi. George Heis, jonka oletettiin olevan ainoa selvinnyt uhri, kutsuttiin kertomaan kohtaamisistaan Hahnin kanssa ja sairastumisestaan. Syyttäjäpuoli asetti näytille useita sisäelimiä, jotka olivat kuuluneet Jacob Wagnerille ja Albert Palmersille. He päättivät tapauksensa 29. lokakuuta -37.

Anna Hahnin oikeudenkäynti alkoi 11. lokakuuta -37. Tuomari Charles S. Bell johti ja 11 naisesta ja yhdestä miehestä koostuva tuomaristo valittiin kuulemaan tapausta. Alusta saakka syyttäjät vakuuttivat Annan tappaneen Jacob Wagnerin ahneuttaan, sanoen, että hänen rahansa ja perintönsä olivat murhan motiivi. Joukko todistajia kutsuttiin paikalle, alkaen sairaalan työntekijöistä, jotka muistelivat Wagnerin viimeisiä tuskaisia päiviä. The Cincinnati Inquirerin mukaan kemisti todisti, että uhri oli saanut niin paljon arsenikkia, että se riittäisi tappamaan neljä miestä. Käsiala-asiantuntija kutsuttiin esiin ja hän sanoi Wagnerin testamentin olevan petosta ja että käsiala oli aivan samanlainen kuin Anna Hahnin.

Maanantaina 1. marraskuuta -37 puolustus aloitti omien todisteidensa esittelyn. Kun heillä oli vain vähän todisteita kumotakseen osavaltion väitteitä, heille jäi vain syytetty. Kun Annan oli vuoro puhua, hän kiisti tehneensä mitään väärää ja ristikuulustelussa häneltä ei lipsahtanut mitään. Tämä oli kuitenkin vähän sen rinnalla, miten paljon osavaltiolla oli todisteita ja todistajia. Kun puolustus ei voinut juuri muutakaan tehdä, he päättivät pitää korttinsa päätösargumentteihinsa ja päättivät tapauksensa 4. marraskuuta -37.

Päättävät argumentit ja tuomio

Opuksessa The Cincinnati Crime Book sanotaan, että syyttäjä Dudley Outcalt valittiin antamaan päättävät argumentit osavaltiolle ja hän meni suoraan asiaan.

“Hän on kiero, sillä hän kehitti suhteita vanhoihin miehiin, joilla ei ollut sukulaisia ja jotka asuivat yksin. Hän on ahne, sillä mikään teko ei ollut niin ala-arvoinen, ettei hän olisi siihen syyllistynyt vähäisen päämäärän vuoksi. Hän on kylmäverisempi kuin kukaan muu nainen maailmassa, sillä kukaan muu ei voisi istua täällä neljää vikkoa ja kuulla tätä todisteiden tuhoavaa paraatia ja olla näyttämättä tunteita. Hän on sydämetön, sillä kukaan, jolla on sydän, ei olisi voinut päästää näitä vanhoja miehiä päiviltä, kuten hän. Olemme nähneet täällä kylmimmän, sydämettömimmän ja julmimman ihmisen, joka ikinä tulee piipahtamaan elämässämme. Tämän oikeussalin neljässä nurkassa seisoo neljä kuollutta miestä. Gsellman, Palmer, Wagner, Obendorfer! Neljästä nurkasta luisevat sormet osoittavat häntä ja sanovat: ‘Tuo nainen myrkytti minut! Tämä nainen teki viimeisistä hetkistäni kärsimystä! Tämä nainen kidutti minua kirottujen kidutuksella!’ Sitten, kääntyen teihin he sanovat: ‘Älkää antako kuolemani olla täysin turha. Minun elämääni ei voi tuoda takaisin, mutta kuolemani kautta ja hänen kärsimällään rangaistuksella voitte estää sellaista kuolemaa kohtaamasta toista miestä.’
Tämän huoneen neljästä nurkasta nuo vanhat miehet sanovat: ‘Tehkää työnne!’ Minä pyydän teiltä, Ohion osavaltion tähden, että pidättäydytte kaikista armonsuosituksista.”

Syyttäjien päättävien argumenttien jälkeen puolustusasianajaja Joseph H. Hoodin nousi seisomaan puolustuksen tähden ja osoitti sanansa tuomaristolle:
“En sano, että kukaan todistaja olisi valehdellut, mutta tämä tapaus on saanut niin laajalle levinnyttä julkisuutta, että näillä todistajille olisi ollut mahdotonta olla muodostamatta ennakkokäsityksiä ennen kuin he koskaan tulivat tähän oikeussaliin. Näin on etenkin Wagnerin naapurustossa, jossa tapaus on ollut ykköspuheenaihe useiden kuukausien ajan. Vaikka hän ei ole enkeli, hän ei ole syyllinen Jacob Wagnerin murhaan.”

Tuomaristolta kesti vain kaksi tuntia antaa tuomionsa. Anna Hahn istuksi liikkumattomana, kun tuomariston puheenjohtaja luki tuomion: syyllinen, ilman suositusta armon antoon.
Tuomion annon jälkeen kaikki tuomariston jäsenet osallistuivat gallupiin ja antoivat äänensä. Anna laitettiin käsirautoihin ja vietiin takaisin selliin. Vaikka tuomaristo ei sitä välttämättä heti silloin tajunnut, heidän päätöksensä oli historiallinen – se, että armon antoa ei suositeltu, tarkoitti, että Anna Hahn määrättiin automaattisesti kuolemaan ja Ohion osavaltio ei ollut vielä koskaan aiemmin teloittanut naista.

Anna Marie Hahn vankilavalokuva

10. marraskuuta -37 Anna tuotiin uudestaan tuomari Bellin eteen. Tällä kertaa ei kuitenkaan kyselty hänen syyllisyyttään ja kuulemisen ainoa tarkoitus oli julistaa hänen lopullinen tuomionsa.
Tuomari Bell kysyi Annalta, olisiko tällä jotain, mitä hän haluaisi sanoa.
“On minulla”, hän vastasi. “Olen syytön, teidän korkeutenne.”
Tuomari Bell pysähtyi hetkeksi ja sitten muodollisesti tuomitsi hänet.

“Oikeus on määrännyt, tuominnut ja halunnut, että Anna Marie Hahn viedään siksi vankilaan Hamilton piirikuntaan, Ohioon ja että 30 päivän sisällä Hamilton piirikunnan sheriffin täytyy viedä mainittu syytetty Ohion
vankilaan ja toimittaa hänet siellä vanginvartijalle, että 10. maaliskuuta 1938 mainittu vanginvartija aiheuttaa hänelle kehon läpi kulkevaa sähkövirtaa, joka riittää tappaamaan, kunnes syytetty kuolee.”

Katsoen suoraan Annan silmiin hän sanoi lopulta:
“Ja Jumala, äärimmäisessä viisaudessaan, armahtakoon sieluasi.”

Kuoleman huone

Anna Marie Hahn siirrettin Ohion osavaltion vankilaan 1. joulukuuta -37. Hänen lakimiehensä pitivät oikeusjärjestelmän kiireisenä muutoksenhauillaan ja 10. maaliskuuta – jolloin hänet oli määrä tappaa – tuli ja meni. Hänen tapauksensa meni läpi Ohion oikeusjärjestelmän useita kertoja ennen kuin se otettiin USAn Korkeimpaan oikeuteen. He olivat siellä kuitenkin samaa mieltä Ohion osavaltion kanssa, eivätkä suostuneet muuttamaan kuolemantuomiota.

Tiistaina 6. joulukuuta -38 Ohion kuvernööri Martin L. Davey teki muodollisen lausunnon, jossa hän kieltäytyi sotkeentumasta oikeuslaitoksien päätökseen. Myöhemmin tuona päivänä paikallinen radio antoi erityislähetyksen, jossa kerrottiin, että The Cincinnati Inquirerin mukaan Anna teloitettaisiin 8:lta seuraavana iltana.

Kuvernööri Martin L. Davey (Kentin historiallisesta seurasta)

Seuraavana päivän Anna kulutti paljon aikaa kirjoittaen neljää eri kirjettä, jotka antoi myöhemmin asianajajilleen. Kun kello löi eteenpäin uhkaavasti, hänen kävi yhä vaikeammaksi hallita tunteitaan ja hän oli tunteiden raunio, kun vankilaviranomaiset tulivat hakemaan häntä alas kuolemanhuoneeseen.

“Oi Taivaan isä! Oi Luoja! Oi Luoja! En voi mennä! En mene!” hän parkui The Cincinnati Crime Bookin mukaan. Hän ei voinut kävellä huoneeseen itse ja hänen täytyi turvautua vartijoihin, jotka olivat auttamassa häntä.

Kun he kulkivat kohti kuoleman huonetta, Anna pyörtyi ja kaatui lattialle. Viranomaiset saivat hänet pian taas tajuihinsa ammoniakkikapselille ja sitten kiinnittivät hänet hihnalla tuoliin.
“Älkää tehkö tätä minulle”, hän pillitti. “Oi, ei, ei, ei. Vankilanjohtaja Woodard, älkää antako heidän tehdä tätä minule.”
Kyynelet alkoivat virrata pitkin vankilanjohtaja Woodardin kasvoja, kun hän vastasi juhlallisesti: “Olen pahoillani, mutta emme voi mitään.”

Kuultuaan vankilanjohtajan sanat, Anna alkoi kiljua:
“Olkaa kilttejä, älkää. Voi, minun poikani. Ajatelkaa poikaani. Eikö kukaan, eikö kukaan, tule ja tee jotain minulle? Eikö ole ketään, joka auttaisi minua? Ketään? Ketään? Eikö kukaan tule auttamaan minua?”

Anna kutsui Isä John Sullivanin, vankilakappalaisen luokseen.
“Isä, tule lähelle.”
Yhdessä he kaksi alkoivat lausua Herran rukousta, mutta he ehtivät lausua sen vain puoleen väliin, kun Annan keho alkoi nytkähdellä ja kouristella sähkön virratessa sen läpi. Anna Marie Hahn julistettiin virallisesti kuolleeksi 20:13.

Ohion historiallinen seura raportoi, että 8. joulukuuta 1938, Anna Marie Hahnin ruumis haudattiin pyhittämättömälle maalle Pyhän Ristin Katoliselle hautausmaalle Columbukseen, Ohioon.

Ohion vankilan sähkötuoli

Loppusanat – osa 1

Annan lähdettyä tästä maailmasta, 17. joulukuuta -38, puolustusasianajaja Joseph H. Hoodin ilmoitti, että kirjeet, jotka Anna oli antanut hänelle teloitusiltana, oli myyty Cincinnati Enquirerille ja rahat oli annettu Annan pojalle, Oskarille. Seuraavana päivänä lehti julisti, että he julkaisisivat kirjeet seuraavana kahtena päivänä.

“En tiedä, miten saatoin tehdä asiat, joita tein elämässäni. Vain Jumala tietää, mitä minulle kävi, kun annoin Albert Palmerille sen ensimmäisen, sen myrkyn, joka aiheutti hänen kuolemansa.

Kun seisoin Mr. Wagnerin vieressä hautajaiskodissa, en tiedä, miten pystyin olla huutamatta kovimmalla äänelläni. En mielessäni voinut uskoa, että se olin minä. En voi uskoa sitä edes tänään. En voinut uskoa, että kun oikeudessa ne ihmiset tulivat huoneeseen ja kertoivat tuomaristolle, miten nämä miehet kuolivat. Istuin siellä kuulemassa tarinaa, kuin se olisi kirjasta, joka kertoisi jostain ihan toisesta ihmisestä.
Kun asioita tulee nyt mieleeni ja laitan niitä tähän paperille, en voi uskoa, että olen kirjoittamassa asioista, jotka minä itse tein. Oli miten oli, sen on pakko olla minä, koska he ovat mielessäni ja tunnen ne.

Jumala tulee kertomaan, mikä sai minut tekemään ne kauheat asiat. En ole voinut olla oma itseni, kun tein ne. Rakastin kaikkia ihmisiä niin paljon. Nyt olen niin lähellä kuolemaa. Kuolema on kaikkialla ympärilläni. Oln ollut täällä (kuolemanrangaistusta odottamassa) niin että se tuntuu jo toiselta eliniältä. Monet muut ihmiset tästä paikasta on jo kutsuttu ulos.

Anna alkoi kertoa elämästään Saksassa ja lopullisesta muutostaan Yhdysvaltoihin. Hän kertoi olosuhteista, joiden väitti lopulta johtaneen hänen rikolliseen elämäänsä.

“Menin takaisin töihin, ajatellen aina poikaani, jotta minulla olisi rahaa kasvattaa hänet hyvin. Työt menivät kuitenkin huonosti ja tällä kerttaa ennen kuin menetin kaiken, myin kaiken maksaakseni velkani.
Minun mieheni ja minä olimme olleet työttöminä ja aloin huolestua poikani tulevaisuudesta. Menin sekaisin huolesta, että minä ja poikani nääntyisimme. Kirjoitin joitain lappuja miehelleni, koska ne olivat uhanneet ottaa Colerain Avenue taloni pois minulta, myydä taloni ja heittää minut ja poikani kadulle. Sitten aloin pelata uhkapelejä ja kilpahevosia. Halusin tienata rahaa pojalleni.”

Kerran ulkoillessaan hevosradalla Anna tapasi Albert Palmerin. Heistä tuli läheisiä ajan myötä ja Anna alkoi lopulta lainata Albertilta rahaa vedonlyöntiin.

“Maksoin paljon siitä takaisin. Sitten kun en maksanut takaisin tarpeeksi nopeasti, niin sitten hän halusi minun olevan hänen tyttönsä. Hän uhkaili minua, että jos en tekisi, mitä hän pyysi, hän veisi minut lakimiehelleen saadakseen loput rahat, jotka olin lainannut. Hän ei jättänyt minua rauhaan. Jumala tietää, etten tahtonut tappaa häntä ja en tiedä, mikä laittoi päähäni sellaisen ajatuksen. Muistin, että alhaalla kellarissa oli rotanmyrkkyä. Jokin mielessäni jankkasi minulle, että jos antaisin vähän sitä hänelle, hän ei kiusaisi minua enempää. En tiedä, mikä sai minut tekemään sen, mutta sujautin myrkkyä ostereihin. Käskin häntä menemään kotiin ja hän lähti, samalla uhkaillen, mitä tekisi minulle.”

Vähän aikaa tämän jälkeen Anna sai tietää yhdeltä Albertin sukulaiselta, että tämä oli sairastunut äkillisesti ja oli sairaalassa.

“Menin vierailemaan hänen luokseen niin nopeasti kuin pääsin ja hän oli hyvin mukava minulle. Hän sanoi olevansa pahoillaan, että oli uhkaillut minua. Rukoilin, että hän paranisi. Kukaan ei tiedä asioita, joita kävin päässäni läpi. Sanoin hoitajille ja lääkäreille, että tekisivät kaikkensa saadakseen hänet voimaan paremmin, mutta Pyhänä Torstaina, hra Palmer kuoli. Vain minä tiesin miksi.”

Albert Palmerin kotitalo

Loppusanat – osa 2

Anna kuvaili kamppailua sisällään ja ongelmia, joita hänellä oli tekojensa hyväksymisessä. Taistelu oli kuitenkin pian ohi ja elämä jatkui. Kuvaillessaan tuttavuuttaan George Heisin kanssa, Anna kielsi tehneensä mitään väärää, mutta myönsi vilpillisyyden Jacob Wagnerin lopullisessa kohtalossa. Ilmeisesti Anna oli varastanut Wagnerin pankkikirjoja ja kun tämä sai tietää asiasta, Annaa pelotti, että mies antaisi hänet ilmi.

“Pelkäsin, että jos poliisi alkaisi kyselemään minulta, ehkä kaikki tämä hra Palmerista tulisi ilmi. Jokin minussa itki lopettamaan hänet, jotta kaikki huoleni eivät alkaisi uudestaan. En tiedä, mikä johdatti kättäni, mutta annoin hänelle appelsiinimehua ja laitoin puoli teelusikallista jauhettua myrkkyä, jonka otin rahapussistani lasissa. Hra Wagner joi sen… Seuraavana päivänä menin takaisin huoneeseen ja hra Wagner oli hyvin sairas. Tiesin, mitä olin tehnyt hänelle. Se oli toinen mieli, joka sai minut tekemään niitä asioita. En minä tehnyt niitä. En voi kuvailla, miltä minusta tuntui hra Wagnerin kuoltua ja se, että minulla oli jotain tekemistä hänen kuolemansa kanssa. En vahingoittanut hra Wagneria hänen rahojensa takia. En koskaan ajatellut sellaista. Vasta hra Wagnerin kuoltua kirjoitin testamentin. Laitoin sen hänen huoneeseensa iltapäivällä, niin että mies testamentin valvonnasta [oikeudesta] tuli hra Wagnerin huoneeseen. Myrkky, jota käytin, on edelleen, kaiken tietämäni mukaan, minun talossani. Löysin sen alkujaan maalauskaapista kellarista. Jos en olisi koskaan löytänyt sitä myrkkyä ensimmäisestä tietämästäni paikasta, en olisi kaikissa näissä vaikeuksissa tällä hetkellä.”

Annalla ei ollut paljon sanottavaa George Gsellmanista ja George Obendorferista. Hän ei kuvaillut olosuhteita, jotka edelsivät heidän ennenaikaisia kuolemiaan, eikä ottanut “kunniaa” niistä.

En voi sanoa mitään niistä muista tapauksista, joita tapahtui jälkeen – hra Yeltsin ja se viimeinen, Obendorfer – paitsi, että heillä oli samoja oireita ja kun kohtaan Luojani, otan täyden vastuun siitä, mitä heille tapahtui.

Kun Annan kirjettä luettiin pidemmälle, hän kuvaili taas itsensä kanssa käymiään kamppailuja pitäkseen itsensä järjissä ja ollakseen yhteydessä poikaansa ja huolesta, joka hänellä oli poikansa hyvinvoinnista.

“Oikeussalissa oli hetkiä, vaiheita, joista lehdet kirjoittivat, joissa näytin huolestuneelta, että olisn vähällä alkaa itkeä. Olin ihan vähällä alkaa itkeä. Pystyin tuskin pitämään salaisuutta sisälläni. Tuntui siltä, että alkaisin itkeä ääneen. Halusin itkeä, että he olivat tuomitsemassa toista Anna Hahnia, eikä tätä, joka istui oikeussalissa.
Jotenkin pidin salaisuuteni. Toivon, että Jumala pitää huolta pojastani, sillä en halua mitään tapahtuvan pojalleni. Koen, että Jumala on osoittanut minulle vääryyteni elämässä ja ainoa, mitä kadun, on, ettei minulla ole voimaa saada tekemättömäksi aiheuttamiani murheita ja sydänsuruja.”

(allekirjoitus) Anna Marie Hahn

Annan tunnustuksen luettuaan etsivät olivat järkyttyneitä siitä, että hän todella oli tunnustanut rikoksensa ja ilahtuneita siitä, että lopulta he saivat useimmat vastaukset, joita he olivat epätoivoisesti etsineet.

Annan poika, 12-vuotias Oskar, vietiin sijaisperheeseen Midwestiin. The Cincinnati Crime Bookin mukaan lehti piti lupauksensa Annalle ja rahoitti pojan opintoja, eikä koskaan paljastanut julkisuuteen hänen nimeään tai sijaintiaan. Ainoa asia, joka Oskarista koskaan paljastettiin, oli, että hän eli normaalia elämää ja myöhemmin taisteli merivoimissa Toisessa maailmansodassa.

Dartmouthin murha – kaksi professoria puukotettiin

Crime librarysta

Tappo!

New Hampshiren osavaltion tunnus

27. tammikuuta vuonna 2001 auto kiisi pitkin Tretscott Roadia hiljaisessa maalaiskylässä New Hampshiren alueella Etnassa. Autossa istui Roxana Verona, Dartmouthin Collegen italian ja ranskan professori, joka oli menossa illastamaan parin kollegansa luo.

Verona saapui Half (lausutaan “hahlf”) ja Susanne Zantopin ajotielle 18:30:n tienoilla. Vasta laskeutunut lumi ratisi professorin tossujen alla kun hän käveli talolle.

Päähuoneissa huonessa oli valot päällä. Susanne oli kertonut Veronalle, että etuovi ei olisi lukittu, mutta kun Verona tarttui tuon oven nuppiin, hän sai aavemaisen tunteen, että jokin oli vinossa. Hänen sieraimiinsa ei kantautunut Susannen gourmet-ruoan tuoksu ja hänen korviinsa ei kuulunut mitään turvallisuuden tunnetta valavia ääniä.

Rohjettuaan astua punatiiliseen aulaan, Roxana näki, että talo oli, kuten tavallista, puhdas ja siisti.

“Susanne”, Verona uikui. “Olen täällä. Missä sinä olet?”
Ei vastausta.

Zantopin talo

Hän käveli keittiöön läpi olohuoneen. Ruoka oli keittiötasolla, mutta mitään ei ollut valmistettu.
“Susanne?” Verona kutsui. “Half?”

Hän asteli huolissaan ympäri taloa. Ja sitten hän näki Susannen ja Halfin makaavan hiljaa, veri peittonaan.

Verona rynni ulos talosta, käynnisti autonsa ja ajoi lähimmälle naapurille. Kathryn Marchoski sanoo Union Leaderin artikkelissa, että tuossa talossa oltiin viettämässä syntymäpäiviä Robert McCollumille, eläkkeelle vetäytyneelle dekaanille Dartmouthin lääketieteellisestä koulusta. Hänet ja hänen vaimonsa Audrey keskeytettiin yllättäin tuona lauantai-iltana koputukseen etuovelta.

Robert McCollum

McCollumsin päästivät järkyttyneen Veronan sisään ja hän vuodatti, mitä oli nähnyt Zantopin talossa. Marchocki sanoo edelleen artikkelissaan “Robert McCollum ja hänen tyttärensä Cindy ajoivat Zantopin kotiin [Veronan kanssa], jossa he näkivät Susannen ja tämän aviomiehen makaavan lattialla.” Artikkelissa sanotaan, että tohtori McCollum ymmärsi heti heidän kuolleen. Viranomaisiin otettiin pian yhteyttä.

Hirvittävä läheisyys

Viranomaiset eristivät alueen ja kutsuivat paikalle lisää poliiseja sekä rikosteknisiä kriminologisteja.

Ei ollut merkkejä siitä, että taloon olisi murtauduttu, tultu väkisin.

Puisella lattialla oli verinen jalanjälki, tai osa sellaisesta.

Asumuksesta löytyi kaksi merkillistä esinettä: 12 tuumaa pitkät muoviset veitsen suojukset, joissa kummassakin koreili kohokuviot: kirjaimet SOG. Veitsiä itsejään sen sijaan ei löytynyt mistään.
Tutkijat arvelivat kahden suojukset tarkoittavan, että todennäköisesti oli kaksi asetta ja kaksi tappaajaa.

Olivatko tapot suunniteltuja? Tämän sorttiset murhat tehtiin yleensä pyssyllä. Nämä olivat sotkuisia tappoja. The New York Timesin kirjoituksessa Carey Goldberg siteeraa Audrey McCollumin sanoneen, että hänen lääkärimiehensä piti rikospaikkaa “kauheimpana asiana minkä olen koskaan nähnyt.”

Jos surmat oli suunniteltu, miksi tappaja tai tappajat olivat olleet niin huolimattomia, että olivat jättäneet veitsen suojukset jälkeensä? Toisaalta, jos tapot olivat tapahtuneen spontaanisti, riidan päätteeksi, miksi taloon oli tuotu kaksi taisteluveistä?

The Dartmouth Murders-kirjan kansi

Asiantuntijat pitävät epätodennäköisenä, että motiivi olisi ollut ryöstö, koska niin paljon arvotavaraa oli jätetty rahaa. Kuten Eric Francis kirjoittaa opuksessa The Dartmouth Murders, “Vähemmän hienostuneemmat ryöstäjät eivät ehkä olisi tajunneet Rodinin (muuan patsas, toim. huom.) tai hienojen maalausten tai antiikkikirjojen arvoa, mutta tämä tappaja oli myös sivuuttanut runsaat määrät hopeaa aulasta (front room), ruokailuhuoneesta ja keittiöstä, sekä timanteilla koristetut pinnit, korvakorut ja muun koruston, jota Susanne piti makuuhuoneessaan. Tappaja ei ollut piitannut kalliista Applen tietokoneista, stereolaitteista, televisioista, eikä kodinkoneista, joita oli ympäri taloa.”

Halfin lompakko oli kateissa, mutta viranomaiset tuumasivat olevan epätodennäköistä, että joku, joka oli tullut varastamaan, ei olisi vienyt sen enempää.

Koska asuntoon murrosta ei ollut todisteita, oli syytä uskoa, että tappajat olivat Zantopsien tuttuja. Murhan uhreilla ja tekijöillä oli ollut läheinen ihmissuhde. Puukottaminen liittyy hirvittävään läheisyyteen. Tappaja oli roiskinut uhrin verellä ja ollut tarpeeksi lähellä kuullaksen huudot ja tunteakseen kuolinkamppailut. Puukottajat ovat yleensä raivon vallassa ja heidän raivonsa kohdistuu juuri siihen henkilöön, jota he puukottavat.

Selvittääksen, kuka hautoisi sellaista vihaa Halfia ja Susannea kohtaan, tutkijat lähtivät selvittelemään tarkemmin uhrien taustoja.

Half ja Susanne

Half Zantop

Half Zantop syntyi 24. huhtikuuta 1938 Eckernfordessa, Saksassa. Hän oli kotiäidin ja painajan neljäs lapsi.
Hänen nimensä tulee saksan kielen sanasta “auttaa”.

Toista maailmansotaa paetakseen perhe muutti Espanjaan kun Half oli vuoden. Kolme vuotta myöhemmin, -42, Zantopsit palasivat Saksaan. Ja he palasivat takaisin Espanjaan -48.

Geologia kiehtoi Halfia. Nuorena miehenä hän palasi Saksaan saadakseen dekaatin arvon geologiassa Freiburgin yliopistosta. Sitten hän matkasi Yhdysvaltoihin edistyäkseen opinnoissaan.

Stanfordin yliopistossa, tavoitellessaan tohtorin arvoa, hän tapasi toisen saksalaisen opiskelijan, vilkkaan ja sorjan Susanne Korsukewitzin. Korsukewitz oli saavuttanut dekaatin arvon politiikan tutkimuksessa ja hän työskenteli lehtorilleen. Half ja Susanne alkoivat seurustella.

Susanne syntyi 12. elokuuta 1945 Kissingenissä, Saksassa. Tehtaanjohtajan ja kotiäidin kolmesta lapsista vanhin Susanne rakasti badmintonia, kissoja ja pianon soittoa. Hän nautti myös lukemisesta ja piti erityisesti historiakirjoista. Boston Globen artikkelissa siteerataan hänen veljeään tohtori Thomas Korsukewitzia, Saksassa asuvaa lääkäriä: “Hän [Susanne] oli aina paras tai toisiksi paras luokassa, mutta enimmäkseen paras.”

Todennäköisesti Half ja Susanne ihastuivat toisiinsa, eivät ainoastaan siksi, että heillä oli samanlaiset sukujuuret, vaan koska he jakoivat trauman ollen saksalaisia, jotka kasvoivat holokaustin varjossa. Union Leaderissä McCollum sanoo Susannen “kasvaneen nuorena tyttönä Saksassa, saaden tietää holokaustista 12- tai 13-vuotiaana ja että ‘hänelle oli täydellisen musertavaa että heidän maansa ja kansansa'” oli tehnyt sellaisia kauheuksia.

Half saavutti geologian tohtorin arvon -69, sai töitä geologina, ja matkasi Etelä-Amerikkaan ensimmäiselle suurelle työtehtävälleen. Susanne lähti hänen mukaansa ja he menivät naimisiin 1970. He matkustelivat usein hänen työtehtäviensä perässä Etelä-Amerikassa, Euroopassa ja Afrikassa. Susanne synnytti kaksi lasta, Veronikan ja Mariannan.

Kokeneet professorit

Vuonna 1975 perhe lähti Saksaan, jotta Half voisi tehdä tutkimustyötä Heidelbergin yliopistossa. -76 hän sai töitä Ivy Leagueen (murattiliittoon) kuuluvasta Dartmouth Collegesta, Hanoverista, New Hampshiresta. Perhe suuntasi Yhdysvaltoihin.

Vuonna 1769 perustettu Dartmouth on yksi Amerikan arvostetuimpia yliopistoja. Sillä on myös kepeä puolensa, sen oppilaskunnat ja tyttökerhot olivat inspiroineet komediaelokuvaa Animal House.

Half oli Dartmouthin professorina noin 25 vuotta. Union Leaderin kirjoituksessa Paula Tracy paljastaa, että ystävät olivat keksineet Halfille lempinimen “herra Herttaisuus”. Tracy kirjoitti “Half Zantop meni joka marraskuu Meksikoon oppilaidensa kanssa opiskelemaan vulkaaneja ja geologian rakenteita. Ne kiehtoivat häntä ja hän siirsi rakkautensa niitä kohtaan oppilaisiinsa noilla retkillä.”

Kidnapattu Amber Hagerman, 9 – avoin tapaus

Amber Rene Hagerman

Yli kymmenen vuotta jälkeenpäin Glenda Whitson palauttelee mieleensä jokaista sekuntia niistä 8 minuutista, jotka muuttivat hänen perheensä elämän.
Hänen lapsenlapsensa Amber, 9 vuotta ja Ricky 5, olivat tulleet kyläilemään.
He pysähtyivät hänen kotinsa kohdalla, Arlingtonissa, Texasissa, äitinsä Donnan kanssa, siinä kolmen tienoilla iltapäivällä. Oli lauantai ja tammikuun 12. vuona 1996.

Whitsonin aviomies Jimmie oli pihalla näpertelemässä auton kanssa.
Hän keskeytti puuhansa tervehtiäkseen Amberia, kastanjanruskeatukkaista tyttöstä, joka rakasti Burger Kingiä, Barbie-nukkeja sekä America the Beautiful-laulua, sillä siinä mainitaan hänen nimensä: for amber waves of grain.

Jimmie Whitson piti talossa kahta polkupyörää lapsenlapsiaan varten ja penskat kysyivät, josko voisivat käydä lyhyellä ajelulla tuona tuulisena talvipäivänä.
“Aviomieheni ja tyttäreni sanoivat ‘okei, mutta vain korttelin ympäri'”, Glenda Whitson kertoi Crime Librarylle.

Glenda Whitson

He olivat kaupustelemassa tavaraerää noin 2 kulmauksen päässä jo jonkin aikaa suljettuna olleen Winn-Dixie-ruokakaupan pysäköintialueesta. Naapurin lapset kävivät siellä mielellään ajelemassa rampilla (polkupyörillä tai rullalaudalla).

Kun lapset lähtivät pois, aikuiset eivät uhranneet sille ajatustakaan.

Whitsonit olivat asuneet siellä Highland Drivessa, Arlingtonin ylämaan puisto additiossa vuodesta 1975. Lasten äiti oli kasvaessaan pyöräillyt noilla samoilla kaduilla.
Arlington oli luonnollisesti muuttunut noiden 21 vuoden aikana.
Avaran Dallas-Fort Worth Metroplexin väkiluku oli miltei kaksinkertaistunut siitä kun Whitsonit muuttivat sinne.

Mutta pysäköintialue, jossa Amber ja Ricky olivat, oli vilkaan E. Abramin kadun varressa vain korttelin päässä laajasta yleismoottorialueesta. Paikka oli kaikkea muuta kuin eristetty, ja se oli aivan päivänvalossa.
“He pyöräilivät sinne ja menivät rampille”, Whitson sanoo. “Ricky sanoi sisarelleen: ‘Menen takaisin kotiin, koska äiti käski kiertää vain korttelin’. Joten hän ajoi takaisin sinne ja puolisoni kysyi häneltä ‘Missä Sissy on?’ Hän sanoi, että tämä oli jäänyt vielä yhdelle ajelulle rampille, joten hänet (Ricky) lähetettiin takaisin hakemaan siskoaan.”
Ricky Hagerman lähti, mutta palasi vain oltuaan minuutin tai kaksi poissa ja sanoi: “En löydä Sissyä.”
Jimmie Whitson hyppäsi lava-autoonsa ja huristi pysäköintialueelle.
Hän huomasi poliisiauton ja meni juttusille. Poliisi kertoi hänelle, että lähistöllä asuva mies oli kuullut huutoa ja nähnyt toisen miehen kantavan nuorta tyttöä lava-autoon. Tuo todistaja oli soittanut 911:n ja allekirjoittanut poliisi oli saanut paikalle – pari minuuttia liian myöhään. Hän ei löytänyt kuin polkupyörän.

Jimmie Whitsonin sydän murtui.
“Tuo on lapsenlapseni fillari.”
Kerratessa näitä tapahtumia 10 ja ½ vuotta myöhemmin, Jimmie Whitsonin vaimo päästää pitkän huokauksen.
“Niin siinä kävi. 8 minuttia – 8 minuuttia kesti siitä kun hän lähti pyöräilemään pois, siihen kun mies soitti hätänumeroon. Ihmisten täytyy tietää kuinka nopeasti tällaista voi tapahtua.”

Amber Hagermanin kidnappausta Arlingtonissa seurattiin surullisesta kuvaelmasta, josta on tullut tuttu modernissa Amerikassa: Amberin rakkaat menivät esiintymään televisioon anellakseen, että Amber palautettaisiin turvaan.
“Ole kiltti äläkä satuta lastani”, Amberin äiti itki. “Hän on vain viaton lapsi. Ole niin kiltti, päästä hänet takaisin kotiin turvallisesti. Ole kiltti.”
Tragedian ainoa todistaja oli Jim Kevil – Amberin huudot kuultuaan hätänumeroon soittanut mies – ja häntä haastateltiin.
“Näin hänen pyöräilevän ylös, alas”, Kevil kertoi reporttereille. “Hän oli yksinään. Näin kun hänet otettiin autoon. Hän (kaappaaja) tuli ulos, hyppäsi ja tarttui kiinni tyttöön… Kun hän alkoi huutaa, ajattelin, että poliisin pitäisi tietää asiasta, joten soitin heille. Toivon, että tietäisin enemmän. Tein kaiken, minkä pystyin.”

Todistaja kuvailee, että mies “ei ollut iso, mutta hyvin nopea.” Hän oli valkoinen tai latinoamerikkalainen ja hänen autonsa oli tumma. Mutta hän oli liian kaukana, jotta Kevil voisi antaa yksityiskohtia.

Poliisi on tullut siihen tulokseen, että syyllinen ja tyttö eivät tunteneet toisiaan.

National Center for Missing & Exploited children (Kansainvälinen keskus kadonneille ja hyväksikäytetyille lapsille)-järjestön mukaan joka vuosi noin 750 000 amerikkalaista lasta ilmoitetaan kadonneeksi. Suurin osa heistä on karanneita tai perheen jäsenen kaappaamia.

Summittain 100 lasta ilmoitetaan tuntemattoman kaappaamaksi – keskimäärin yksi joka kolmas tai neljäs päivä. Mutta tuntemattoman kaappaamat lapset ovat kadonneista lapsista kaikkein ongelmallisin ryhmä: 9/10 on tyttöjä, joka toista käytetään seksuaalisesti hyväksi ja 3/4 murhataan 3 tunnin sisällä.

Näissä tapauksissa jokainen minuutti on kriittinen.

Amber Hagermanin kaappajan lava-auto oli nähty pesulan ulkopuolella lähellä Winn-Dixieta ennenkuin Amber kaapattiin.

Poliisi on esittänyt teorian, että kyseessä olisi harkitsematon rikos ja että Amber osui sen kohteeksi vain, koska sattui pyöräilemään siellä siihen päivän aikaan.
Mies luultavasti katseli Amberia ja Rickya näiden pyöräillessä parkkeerausalueella. Hän kaappasi tytön vain hetki sen jälkeen kun poika oli lähtenyt pyöräilemään isovanhempiensa talolle.

Silminnäkijä Kevil on sanonut, että kaappaja ajoi länteen päin parkkeerausalueelta, ja katosi.

Kaappaus oli etusivun juttu Texasissa. Poliisi oli toivekas löytämään lisää todistajia: ehkäpä joku oli nähnyt ärhäkän tytön pyristelevän kaappajaa vastaan kun tämä oli yrittänyt ajaa.

Poliisi ja FBI päättivät panostaa tapauksen: he laativat eritysen task forcen tutkinnalle ja tytön hymyilevästi valokuvasta tuli kaikkialla läsnä oleva Dallas Metroplexissa.

Paikallinen TV-asema oli satunnaisesti työstänyt tarinaa Donna Hagermanin ponnisteluista päästä irti sosiaaliavustuksesta, ja asema julkaisi videonauhan tytöstä muille median toimipisteille.

Tytön kuva tuli tutkinnan aikana niin laajasti tunnetuksi, että paikallinen poliisimestari alkoi myöhemmin kutsua Amberia “Arlingtonin lapseksi.”

Mutta tutkinta ei saanut onnellista loppua.
Yhtään useampaa todistajaa ei löytynyt ja Amberin omaisten rukoukset kaikuivat tyhjille seinille.

Neljä päivää kaappauksen jälkeen koiraa ulkoiluttanut mies löysi Amberin alastoman ruumiin joen kourusta läheltä kerrostaloasuntoa (apartment complex) Pohjois-Arlingtonista. Tytön kurkku oli villetty.

Kolme viikkoa kaappauksen jälkeen tappajasta tehtiin psykologinen profiili siinä toivossa että sillä päästäisiin hänen jäljilleen.
Profiili esitti seuraavaa: mies oli vähintään 25 vuotta ja asui tai kävi töissä lähellä paikkaa, josta ruumis oli löydetty. Tyttö oli elänyt kaksi kokonaista päivää sen jälkeen kun hänet oli kaapattu, mikä todennäköisesti tarkoitti, että fyysistä todistusaineistoa oli levittynyt laajalle pitkin Dallasia.

Poliisi arveli, että jokin oli saanut tappajan napsahtamaan – riita rakastetun kanssa, kaunat kotiasioista tai työpaikan menetys. Tappajan persoonallisuus tai ulkonäkö oli saattanut muuttua trauman seurauksena.

Kuten Arlingtonin poliisiedustaja asian ilmaisi: “Meidän toivomme on… että joku kuulee tämän ja ajattelee: ‘jukolauta, tuo kuulostaa joltain minun tutultani.'”

Ja moni ajattelikin: poliisi sai 18 kuukaudessa 5500 tapaukseen liittyvää vihjettä. Yksikään niistä ei vienyt murhaajan jäljille.

Kesällä 1997, laitettuaan enemmän kuin miljoona dollaria Amberin etsintään, poliisi lakkautti task forcen.

Tapaus on yhä tänä päivänä auki, mutta tytön isoäiti sanoo, että hän ei ole luopunut toivosta.
“Heillä ei todellisuudessa ole paljon mihin nojata – muutaman kuidun he löysivät hänen ruumiistaan”, Glenda Whitson kertoo. “He työstävät sitä edelleen ja soittelevat meille nyt ja jatkossa. He sanovat, etteivät koskaan luovuta… Yli kymmenessä vuodessa luovut toivosta, että he saisivat häntä koskaan kiinni, mutta minulla on vielä vähän toivoa jäljellä.”

65-vuotias isoäiti rukoilee, että tappaja saadaan hänen elinaikanaan kiinni.
“Se ei tuo häntä (Amberia) takaisin, mutta ainakin me tietäisimme, että hän sai mitä ansaitsi.” (we would know that he got what he had coming to him)

Sillä aikaa Amberin lähiomaisia piristää hänen muistonsa.

Murhan jälkeen Dallasman kysyi jotain oleellista: Kun lapsi on kaapattu ja jokaisella minuutilla on merkitystä, miksei poliisi ja media yhdessä voi tiedottaa siitä samaan tapaan kuin vaikkapa tornadoista ja hurrikaaneista tiedotetaan?
Metroplexin radion ja televion johtohenkilökunta adoptoi idean, ja Dallas Amber suunnitelma pantiin alulle heinäkuussa -97. Suunnitelma kuului niin, että poliisi välitti säännöllisesti informaatiota tv- ja radio-lähettäjälle – antoi myös kuvailuja ja valokuvia – jotta sana kiirisi nopeasti julkiselle yleisölle.

16 kuukautta myöhemmin Amber suunnitelma todisti arvonsa.

Sandra Fallis, lapsenvahti, jolla oli huumeongelma kaikkosi näkyvistä 8-viikkoisen lapsen kanssa. Hälytys tehtiin ja Fallis otettiin kiinni 90 minuuttia sen jälkeen, kun radiota kuunnellut autoilija oli nähnyt naisen trukin. Lapsi palautettiin kotio turvassa.

Houston järjesti oman Amber suunnitelmansa vuonna 2000, ja kaksi vuotta myöhemmin Texas järjesti Amber-hälytyksen. Samana vuonna U.S. Justice Department aloitti yhteistyöohjelman kaupunkien ja osavaltioiden kanssa.

Tänä päivänä kaikilla 50 osavaltiolla ja tuhansilla kaupungeilla on Amber-hälytys suunnitelma.

Amber-hälytys postimerkki

Federaalisen hallituksen laskujen mukaan noin 240 lasta on löytynyt ainakin osittain Amber-hälytyksen ansiosta.

Glenda Whitson sanoo, että hänen sydäntään kylmää aina kun hän kuulee lapsenlapsensa etunimen telkkarista tai radiosta.
“Sydämeni jäätyy. Koska minä tiedän mitä ne ihmisten (kadonneiden lasten vanhemmat) käyvät läpi.”

Hän kutsuu Amber-hälytys systeemiä “oikeaksi legaatiksi lapsenlapselleen”.
“Tuntuu hyvältä kun jonkun lapsi tuodaan takaisin kotiin ja meidän lapsemme auttoi. Sitä vain katsoo taivaaseen ja sanoo ‘sinä teit sen taas, kulta’. Tietysti tiedän, että aina katoamistapaukset eivät pääty onnellisesti, mutta Amber hälytys auttaa pitkän matkan ihan alusta.”

Kun lisää osavaltioita liittyi Amber-systeemiin edellisessä vuosikymmenellä, kadonneita lapsia on alkanut löytyä enemmän- vuonna 1999 heitä löytyi kahdeksan, vuonna 2002 heitä löytyi 26 kpl:ta ja vuonna 2003 heitä löytyi 72.
Kuvaus kaappajan autosta sekä sen rekisterinumero ovat yleensä tärkeimpiä tietoja.
Esimerkiksi nämäkin lapset ovat löytyneet Amber-hälytyksen avulla:

Katron Walker

– Kesäkuussa 2006 kaksi taaperoa vietiin isovanhemmiltaan. Kaappaaja oli poikien isä, Katron Walker. Amber-hälytys tehtiin, koska oli syytä epäillä, että hän käyttäytyisi väkivaltaisesti. Veronmaksaja, joka näki hälytyksen tv:ssä, huomasi epäilyttävän auton lähellä järveä ja soitti poliisin. Walker pidätettiin toisen poikansa kuoleman tuottamisesta, toinen saatiin palautettua turvan kunnossa.

Walkerin lapset

Crimelibrarysta

Kaksi laukausta yössä

Bruce ja Darlene itse tienanneita miljonäärejä, jotka näyttivät elävän amerikkalaista unelmaa Heillä oli 13-kerroksinen kartano yläluokkaisessa Libertyvillen asuinalueella Chicagossa, kolme lasta ja he olivat yhteisönsä suosittuja jäseniä. Heidän sukujuurensa olivat jäljitettävissä vuosisadan päähän.

Libertyvillen kyltti

Niinpä kukaan ei ollut valmistautunut siihen, mitä tapahtui 6. kesäkuuta 1980. Joku astui sisään parin makuuhuoneeseen ensimmäisessä kerroksessa, kun he nukkuivat ja ampui tuliaseella Darlenea silmien väliin. Hän kuoli heti.

Kun Bruce hytkyi hereille, häntä ammuttiin leukaan. Näytti siltä, että tapaja oli joko ampunut harhaan tai halunnut Brucen kärsivän, koska mies selvisi luodista. Niinpä tappaja löi hänen päätään lyttyyn aseen perällä ja sitten puukotti sydämen monta kertaa lihaveitsellä. Kaikki tämä tapahtui, kun Rousejen kolme lasta nukkuivat kerrosta alempana makuuhuoneissaan – kolmas lapsi nukkui vierastiloissa talon perällä.

Libertyvillen kaupunki järkyttyi käsittämättömän rikoksen raakuudesta.
Rousejen lapset, jotka olivat iältään 20, 17 ja 15, jatkoivat elämäänsä ja pian asettuivat asumaan kolmeen eri osavaltioon tutkijoiden taistellessa johtolankojen löytämiseksi. He saattoivat aavistaa, kuka sen teki, mutta
todisteista ei tullut seuraavaan 15 vuoteen.

Rousen perhe

Bruce ja Darlene Rouse avioituivat pian sen jälkeen, kun Darlene valmistui high schoolista. Hän sai ensimmäisen lapsensa, Kurtin, kun hän oli 18. Myöhemmin lapsia tuli vielä kaksi lisää – Billy ja tytär Robin.

Bruce Rouse

21-vuotiaana Brucesta tuli bensa-aseman omistaja ja hän alkoi tehdä työtä taukoamatta ostaakseen niitä lisää. Lopulta hänellä oli kokonainen ketju sekä osittain omistajuus kaapelitelevisiokanavasta ja useita maaomistuksia. 1975 perhe pystyi muuttamaan 13-huoneiseen kartanoon lähelle Des Plaines jokea Laken piirikuntaan, yhteen Illinoisin rikkaimmista alueista.

Omaisuuden kokoaminen yleensä vaatii uhrauksia, eikä Bruce Rouse todellakaan ollut siinä suhteessa poikkeus. Hän työskenteli usein yli 14-tuntisia päiviä, jolloin vanhemmuus jäi vaimon vastuulle. Lasten kasvatus osoittautui vaikeaksi: pojista Kurtista ja Billysta tuli huumeiden käyttäjiä ja he joivat säännöllisesti. Vain Robin näytti olevan hyvin ruodussa. Molemmat pojat riitelivät vanhempiensa kanssa, eivät kunnioittaneet auktoriteetteja ja heillä oli ongelmia koulussa. Lopulta Kurt ajettiin talon vierastiloihin, eikä hänellä ollut avainta päärakennukseen, jossa muu perhe eleli. Kurt kieltäytyi vanhempiensa ehdotuksesta liittyä armeijaan ja sensijaan norkoili siellä, minne häntä ei haluttu.

Darlene Rouse

Billy syntyi psykologisten ongelmien kanssa ja käyttäytyi usein raivoisasti. Hän riiteli usein Darlenen kanssa huume- ja alkoholiongelmastaan. Chicago Tribunen mukaan Darlene uhkasi heittää Billyä esineelle ja poika ivasi häntä: “Anna mennä, kerro isälle. Ei hän tee sille mitään.”

Billyn käyttäytymisongelmat näkyivät yhtä lailla koulussa, jossa hän sortui vandalismiin. Lopulta hänet erotettiin ja laitettiin continuation school (koulu oppilaille, jotka eivät pärjää normaalissa koulussa ja joiden kohdalla on riski jäädä valmistumatta sieltä). Kaikesta tästä huolimatta teini-ikänen tuli hyvin toimeen isänsä kanssa. Joskus he työskentelivät yhdessä bensa-asemilla tai menivät metsästämään.

Kauhea tapahtuma

5. kesäkuuta -80 oli ihan tavallinen päivä Rousen kotitalolla. Bruce lähti töihin ja otti Billyn mukaan auttamaan häntä asentamaan autoille spray maalauskoppeja. Tuona iltana Bruce meni rotariklubin tapaamiselle; Billy meni kotiin ja juomaan ja polttamaan hasista.

William (Billy) Rouse

Darlene oli ravintolassa syömässä ja meni sitten pelaamaan bridgeä ystäviensä kanssa. Kun hän saapui kotiin klo 23, hän huomasi Billyn lasittuneet silmät ja alkoholin hajun. Tämä johti taas riitaan. Tällä kertaa Darlene uhkasi lähettävänsä Billyn armeijakouluun.

Bruce oli ollut kotona noin puolitoista tuntia, ja tavalliseen tapaansa, hän ei sanonut mitään poikansa huumeiden käytöstä. Kurt oli tyttöystävänsä kanssa omassa huoneessaan mainituissa vierastiloissa ja Robin oli makuuhuoneessaan. Sitten Rouset painuivat vuoteisiinsa. Sitten, noin klo 2:30 tappaja iski. Brucen ja Darlenen elottomat ruumiit lojuivat sängyissä kenenkään huomaamatta klo 8:30 asti, jolloin kauhea näky osui Robinin silmiin.

Robin Rouse, vanhempi

Poliisi vastasi heti ja Robin ja Billy saattoivat virkavallan kotiinsa. Kurt oli yhä nukkumassa huoneessaan ja heräsi, kun poliisi tuli koputtelemaan hänen ovelleen. Kaikki heistä sanoivat, etteivät olleet kuulleet mitään, että yön ukkosen oli täytynyt peittää laukausten äänet alleen. Robin kuitenkin sanoi etsivälle, että toinen hänen veljistään oli syyllinen. Hän ei sanonut, kumpi.

Makuuhuoneen sisällä tappaja oli peittä

nyt ruumiit punaisella, valkoisella ja sinisellä peitolla. Etsivät tiesivät, että sellainen teko tyypillisesti osoittaa tappajan katuneen tappamista, eikä hän ole halunnut katsoa tekoaan. Se ei olekaan ihme – Brucen alaleuka oli ammuttu irti ja Darlenen pään yläosa oli poissa. Veri peitti seiniä, sänkyä ja lattiaa. Verivana jatkui myös yläkertaan, loppuen porrastasanteelle.

Todisteet

Kaikki kolme lasta pysyivät tarinassaan, etteivät olleet nähneet, eivätkä kuulleet mitään. He sanoivat, etteivät myöskään olleet kuulleet koskaan koiransa, mustan labradorin, haukkuneet mitään. Joten etsiville ei jäänyt yhtään todistajaa ja he keskittyivät keräämään fyysisiä todisteita, mistä vain saattoivat löytää niitä.

Kurt Rouse, vanhempi

Bruceilla oli asekokoelma, joka oli kateissa. Tuliasetta, jolla Rouset oli tapettu, ei löydetty, ei myöskään veistä, jolla Brucea puukotettiin. Mikään muu talossa ei näyttänyt puuttuvan.

Tappojen motiivi ei ilmennyt teon motiiviksi. Kukaan ei ollut murtautunut taloon, eikä sitä ollut ryöstetty. Rouseilla oli yllään kalliita koruja ja Brucella oli 300 dollaria lompakossaan yöpöydällä.

Rikospaikka

Mutta ulkoa tutkijat löysivät jotain kiinnostavaa. Brucen auton oven ulkopinnalla oli verta ja tuulilasin pyyhkimet oli jätetty “päälle” tilaan. Myrskyilma ei ollut alkanut silloin, kun Bruce oli saapunut kotiin. Poliisi arveli, että lapset tiesivät enemmän kuin kertoivat, mutta eivät saaneet näistä puristettua enempää irti. Myöhemmin poliisit pyysivät heitä valheenpaljastustestiin, mutta he kieltäytyivät.

Sitten kuolinsyytutkijan selvitys koottiin ja lapset istuivat todistajanaitiossa, hiljaa. Samoin kävi määrittelyoikeuden kuulemisessa (grand jury, tuomaristo, joka päättää, nostetaanko syyte vai ei). Sukulaiset olivat hankkineet lakimiehet kaikille kolmelle ja kaikkia oli kielletty puhumasta viranomaisille. Tapauksen tutkinta pysähtyi, kun ei ollut mitään tutkittavaa. Etsivät tiesivät, että heidän pitäisi odottaa onnenpotkua, kuten tunnustusta tai murha-aseen löytöä.

Suuret maksut

Bruce ja Darlene olivat kasanneet kolmen miljoonan dollarin omaisuuden ja heillä oli 900 000 dollarin henkivakuutukset. Osavaltion lain mukaan tuomitut tappajat eivät voi hyötyä taloudellisesti rikoksistaan. Mutta ongelma oli siinä, että ketään ei oltu pidätetty. Lähes vuosi tappojen jälkeen, Amerikan Yhdistynyt Vakuutus Co.-yhtiö nosti oikeusjutun välttyäkseen maksamasta vakuutusrahoja.

Joulukuussa -81, sopimus oli tehty ja jokaiselle lapselle määrätty

220 000 dollarin perintö. Nyt Kurt ja Robin asuivat sukulaisten luona muualla Illinoisissa ja Billy asui Washingtonissa tädin luona, joka oli ilmoittanut hänet ongelmaisten nuorten yksityiseen sisäoppilaitokseen.

Talo pysyi yhä pystyssä herättämässä uteliaisuutta paikallisissa asukkaissa. Ensiksi “poliisin eristämä alue”-nauha vedettiin sen ympärille, mutta kun kävi ilmi, ettei lisää johtolankoja ollut tulossa, talo myytiin. Kyläläiset juorusivat uusista asukkaista yhtä paljon kuin Rouseista – talon ostajat olivat chicagon “roskaväkeä”, jotka avasivat uhkapelikasinon, kaksi lekotteluhallia ja valet-pysäköintialuetta. (Lähinnä pohjois-Amerikassa esim. ravintoloissa oleva käytäntö, jossa asiakas etsii parkkipaikan ja hänen oma valettinsa, palvelijansa, pysäköi auton sinne hänen puolestaan.)

Uhkapeli-kasinossa pelattiin erityisesti blackjackia (korttipeli) ja crapsia (lautapeli) ja omistajat tienasivat varsin hyvin. Sitten toukokuussa -82 vedonv

Poliisit tutkivat rikospaikkaa

älittäjä Robert Plummer kuristettiin ja hakattiin kuoliaaksi talon sisällä portaikossa, koska hän oli tehnyt työtä kilpailevalle yritykselle, kertoi Chicago Daily Herald-lehti. Hänen ruumiinsa löydettiin viikko myöhemmin hänen autonsa takakontista, Holiday Inn-hotellin parkkipaikalta.

Kasinoa pyörittävät roskaväen hahmot Rocco Earnest Infelice ja Salvatore DeLaurentis saivat myöhemmin syytteet murhasta. Heidät vapautettiin syytteistä, mutta tuomittiin rahankiristyksestä. “Rousejen talo” sai nyt uuden lempinimen – “Murha kartano”.

Uusi alku

Samaan aikaan Kurt Rouse muutti pohjois-Kaliforniaan, jossa hän meni naimisiin ja Billy asettui Key Westiin, Floridaan. Robin kuoli vuonna 1983 auto-onnettomuudessa Wisconsinissa paiskautuessaan sähkötolppaan. Kaikkien lähteiden mukaan veljet puhuivat toisilleen harvoin.

William Rouse

Uuden alun saatuaankaan Billy – josta käytettiin joskus nimeä William – ei vain pystynyt pysymään poissa vaikeuksista. 27. helmikuuta -85 hänet tuomittiin pahoinpitelystä, kun hän puukotti miestä vatsaan shakkipelin aikana. Hän väitti, että se oli itsepuolustusta, mutta hänet tuomittiin 60 päiväksi vankilaan ja sitten ehdolliseen. Rouse myönsi, että oli juonut kaljaa ja polttanut marihuanaa ennen kuin puukotus tapahtui. Billyllä oli edelleen alkoholiongelma.

Vakilasta päästyään hän tapasi Frances Moten palvelutalossa ja otti tämän vaimokseen. Billylla oli yhä jäljellä huomattava summa vanhempiensa vakuutusrahoista, joten hän maksoi 100 000 dollaria käteistä yhden huoneen makuuhuoneesta. Sitten hän käytti 75 000 dollaria parannellakseen siitä, ylimääräisiin makuuhuoneisiin, suurempaan olohuoneeseen ja Jacuzziin (porealtaaseen), kerrotiin Chicago Sun-Timesissa.

Pariskunta sai poikalapsen, Billy Jr.:n, mutta se ei tiennyt onnen jatkumista. Billyn yletön juominen teki hänestä väkivaltaisen, eikä hänellä ollut koskaan pysyvää työtä. Yhtenä yönä hän uhkaili Francesia aseen kanssa. Pariskunta alkoi erkaantua ja lopulta erosi ja myi taloon, joutuen tappiolle. Frances meni naimisiin jonkun muun kanssa ja Billy muutti ränsistyneeseen proomuun, joka oli ankkurissa Key Westissä – monien hänen juomaveikko kavereidensa koti. Siellä liehui lippu, jossa koreili pääkallo ja sääriluut.

Billy jatkoi omaisuutensa tuhlaamista alkoholiin ja huumeisiin. Seuraavan vuosikymmenen ajan hän venytti rikosrekisteriään ahkeraa tahtia lähinnä pikkurikoksilla. Hän eli ankeasti ilman oikeaa työtä tai paikkaa, jota kutsua kodiksi. Miljonäärien poika oli pudonnut lähes yhteiskunnan alimpaan kastiin.

Vierailu menneisyydestä

15 vuoden ajan Rousejen tapaus nakersi etsiviä, etenkin Lake piirikunnan sheriffin ylikonstaapeli Chuck Fagania. Hän oli yksi tapauksen alkuperäisistä tutkijoista ja oli aina epäillyt Billyä. Hän kertoi Chicago Tribunelle vuonna 1995, että oli kantanut Billyn valokuvaa lompakossaan viimeiset 15 vuotta.

Fagan ja hänen partnerinsa Mike Blazincic olivat osa ratkaisemattomien rikosten selvitystiimiä ja he päättivät palata tarkastelemaan Rousen murhatapausta.
“Mielessäni oli pieni epäilys, kuka sen teki”, Blazincic kertoi Tribunelle vuonna -95. He saivat tietää Billyn oleilevan Key Westissä ja soittivat sinne poliisille pyytäen, että sieltä ilmoitettaisiin tiimille, jos Billy pidätettäisiin taas.

Key Westin poliisin kyltti

Etsivien ei tarvinnut odottaa kauaa. Kolme kuukautta myöhemmin puhelin pirisi. Siellä oli Key Westin poliisi, joka soitti kertoakseen, että Billy oli pidätetty osallisuudesta kahteen pankkiryöstöön. Fagan ja Blazincic lensivät Floridaan, aikoen puhua Billylle videonauhurin kanssa.

Billy tervehti etsiviä sanoen: “Odotin teitä kavereita kauan sitten”.
Billy sanoi ajattelevansa vanhempiensa murhia joka päivä ja sanoi: “Luulen, että olen todella saattanut tehdä sen.”

Fagan ja Blazincic yllättyivät – he eivät olleet uskoa onneaan. Ainoa toinen ihminen, joka olisi voinut ratkaista tämän tapauksen, oli Robin, ja hän oli kuollut. Billy oli heidän ainoa mahdollisuutensa, kuin löytäisi murha-aseen, jossa olisi hänen sormenjälkensä. Nyt hän oli valmis kertomaan heille, mitä oli tapahtunut ja suostui myös menemään hypnoosiin ja valheenpaljatustestiin.

William Rouse

Tunnustus

Lapsena Billy Rouse tunsi itsensä virheeksi ja epäonnistujaksi. Äiti oli aina ojentamassa häntä ja hänestä tuntui, ettei hän osaa tehdä mitään oikein. Kuriton nuori oli tikittävä aikapommi. Viimeinen pisara oli riita siitä, kun äiti uhkasi lähettää hänet armeijakouluun. Billy kertoi tutkijoille, että hänestä tuntui, ettei hän kestänyt sitä enää.

Darlene Rouse

Hän söi psykoaktiivisia sieniä ja meni vapaa-ajan huoneeseen, vihaisena ja kokien, että hänen täytyi päästä eroon äidistään. Hän kuvitteli mielessään puukottavansa äidin kuoliaaksi, mutta halusi sen tapahtuvan hyvin äkkiä. Niin hän otti sieltä huoneesta yhden isänsä konetuliaseista ja käveli kohti vanhempiensa makuuhuonetta. Hän pysähtyi sen ulkopuolelle noin 10 minuutiksi, miettimään, mitä oli tekemässä.

Lavastus menneisyydestä: William ottamassa asetta

Billy astui sisään huoneeseen ja ampui äitiään lähietäisyydeltä. Hän ei aikonut tappaa isäänsä, mutta kun Bruce heräsi, Billystä tuntui, että isänkin pitää kuolla. Kun ensimmäinen laukaus ei tappanut Brucea, Billy sanoi, ettei kestänyt nähdä tämän kituvan, joten hän alkoi nuijia tätä aseen perällä. Sekään ei tuntunut auttavan, joten Billy otti veitsen keittiöstä ja puukotti häntä kuusi kertaa sydämen. Näin Tribunessa kerrotaan hänen tunnustaneen.

Jälkeenpäin Billy meni shokkiin ajatellen: “Miksi minä tein tämän? Miksi minä tein tämän?”
Hän kahmaisi loput isänsä aseet sekä veitsen ja hyppäsi isän autoon. Hän ajoi Des Plaines-joen yli kaartuvalle sillalle ja heitti tavarat virtaan. Hänen veljellään ja siskollaan ei ollut mitään tekemistä tappojen kanssa, Billy sanoi.

 

Nauhoitettu tunnustus

Paluu kotiin

Koska Billy oli nyt pankkiryöstöä vakavamman rikoksen äärellä, Key Westin viranomaiset suostuivat luopumaan syytteistä ja suostuivat siihen, että Billy luovutettiin Illinoisiin. Hän saapui takaisin kotiin 14. lokakuuta -95, päivä tunnustuksensa jälkkeen. Hänet pidätettiin heti kaksoismurhasta, mutta koska hän oli ollut 15 siihen aikaan, syyttäjien täytyi käsitellä tapaus nuoriso-oikeudessa.

Seuraavalla viikolla hän meni tuomarin eteen asianajajansa kanssa Julkisesta Puolustajien Toimistosta. Olkapäille ulottuvine pitkine hiuksine ja pukinpartoine, “William” näytti olevan väärässä paikassa lasten oikeushuoneessa. Hän ei tunnustanut syyllisyyttään ja häntä pidettiin lukittuna ilman takuita. Syyttäjät tekivät muutoksenhaun tapauksen siirtämiseksi aikuisten oikeuteen, jossa William voisi saada elinkautisen. Jos häntä rangaistaisiin alaikäisenä, hän voisi saada vain 30 päivää linnaa. Hänen asianajajansa vastusti siirtoa, sanoen, että nuoriso-oikeus voisi tarjota psykologista hoitoa ja pidemmän ehdollisen.

Kaksi viikkoa myöhemmin tuomari päätti, että Williamia pitäisi kohdella aikuisena.

“On syytetyn ja yleisön etu, että siirto tapahtuu”, tuomari Margaret Mullenin kerrotaan sanoneen Chicago Tribunessa.

Nyt puolustuksella oli iso ongelma. 37-minuuttinen videokuvattu tunnustus, jossa hoitamaton William kiroili ja osoitti halvekusuntaa äitään kohtaan, totisesti veisi hänet liemeen.

Puolustus jätti vetoomuksen nauhan pitämiseksi poissa oikeudenkäynnistä. David Brodsky, Lake piirikunnan keskeisin julkinen puolustusasianajaja väitti, että William oli pakotettu ja ettei hän ollut täysin järjellisessä mielentilassa haastateltaessa. Brodsky tiesi, että ilman nauhaa ei olisi oikeudenkäyntiäkään. Mitään muita todisteita ei ollut olemassa.
Oikeus määräsi, että nauha pysyisi siellä
Oikeudenkäynti alkaisi 13. heinäkuuta -96 — 16 vuotta sen jälkeen, kun Bruce ja Darlene olivat hengittäneet viimeisen kerran.

Lopulta päätös

Brodsky sanoi lautamiehille avauslausunnoissa, että William rakasti vanhempiaan, eikä tappanut heitä.
“Se, mitä hän näki niinä muutamina hetkinä siinä makuuhuoneessa, aiheutti läpi elämän kestävän shokkiaallon, josta hän ei ole koskaan taipunut”, Chicago Tribune siteeraa häntä. Sen seurauksena lannistettu William ei ollut koskaan pystynyt tekemään mitään elämällään ja eli pennittömänä “tilapäisproomulla ja joi itseään kuoliaaksi”.

Tunnustuksen saaminen ei ollut ollut vaikeaa, William oli “vahaa” etsivien käsissä ja kärsi post-traumaattisesta stressi oireyhtymästä, Brodsky julisti. Sen sijaan puolustus sanoi, että oikea tappaja oli Kurt Rouse, jolla oli myrskyisä suhde vanhempiinsa.

William Rouse

Syyttäjät kutsuivat Kurtia todistajaksi torjumaan puolustuksen teorian.
Brucen ja Darlenen vanhin lapsi ei ollut nähnyt veljeään 10 vuoteen. Kurt todisti, että rakasti vanhempiaan ja että niin Williamkin teki. Kyynelten läpi hän sanoi, ettei hänellä ollut mitään tekemistä murhien kanssa ja ettei hän tiennyt kuka tappaja oli.

Sitten tunnustusnauha näytettiin lautamiehille. He näkivät radikaalin erilaisen Williamin, joka istui ujona, sileäleukaisena ja huolellisesti pukeutuneena kuulustelupöydän takana. Puolustus esitti todistajia, jotka todistivat Brucen ja Darlenen ongelmista Kurtin kanssa.

Eristetty tuomaristo sai tapauksen perjantai-iltana ja harkitsi ratkaisuaan seuraavat kahdeksan tuntia. He katsoivat tunnustusnauhan kolme kertaa. Kello 2:40 oikeuden päätös oli tehty. Syyllinen.

Murha kartano

Kaksi kuukautta myöhemmin William Rouse tuomittiin 80 vuodeksi vankilaan – kaksi peräkkäistä 40 vuoden tuomiota.
Tuomari Victoria A. Rossetti sanoi, että häntä inhotti, kun hän ei voinut pidempää kakkua, koska William oli ollut alaikäinen rikoksen tekohetkellä.

William Rouse

“He antoivat sinulle elämän ja toivat sinut tähän maailmaan… he antoivat sinulle kaikki mahdollisuudet tulevaisuuteen”, Chicago Tribune siteeraa Rossettin sanoneen. “Teit mitä vihamielisimmän shokkeeravan asian, kun otit tuliaseen ja lähietäisyydeltä ammuit äitisi, joka toi sinut tähän maailmaan… ja sitten ammuit isäsi.”

William valitti tuomituksi tulemisestaan ja rangaistuksestaan, mutta vetoomusoikeus päätti hylätä hänen valituksensa -98.

Tämä ei kuitenkaan osoittautunut Rouse-talon saagan lopuksi. 2002 mysteerinen, hurja tulipalo nielaisi alleen “Murha kartanon”. Uusi perhe oli hankkinut talon ja he olivat poissa kaupunkireissullaan, kun tulipalo alkoi, raportoitiin, että pyykkituvassa.

Tuli veti puoleensa sairaalloisen uteliasta yleisöä, jotka ihmettelivät viimeisintä Libertyvillen kuuluisinta maamerkkiä kohdannutta levottomuutta. Liekkejä sammuttavat palomiehet ehtivät pelastaa talon ulkoseinämät (Firefighters were able to extinguish the blaze in time to leave a shell of the star-crossed home behind).
Ja sellaisena se pysyi vuoden – mustuneena muistuttajana kammottavista tapahtumista, joita oli sattunut. Siitä tuli väliaikainen koti siksi aikaan, kun omistajat päättivät, mitä tekisivät.

Sitten vuonna 2003 piirikunnan viranomaiset aloittivat kanteen talon purkamiseksi. Omistaja Andrew Janas sanoi suunnittelevansa itsekin talon purkamista ja uudelleenrakennusta tontille. Asiaa tutkittuaan tulen asiantuntijat tulivat siihen tulokseen, ettei kyseessä ollut tuhopoltto.

Janas sanoi, ettei hän usko kummituksiin.

“Vain Hollywood luo kummituksia”, hän sanoi Tribunelle.

Mary Bell

Täällä muidenkin hyviä käännöksiä Mary Bellistä

http://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?f=3&t=8749

Ja omaani, crime librarysta

“Brian Howella ei ollut äitiä joten häntä ei tulla kaipaamaan.”
– Mary Bell

“Etsikö Brianiasi?” kysyi Mary Bell. Brianin sisko Pat oli huolissaan kadonneesta taaperosta, jonka olisi pitänyt olla silloin kotona. Pieni, vaaleatukkainen, 3-vuotias Brian Howe oli usein leikkimässä lähellä kotia. Mary ja hänen paras ystävänsä Norma tarjoutuivat auliisti etsimään kadonnutta pikkupoikaa. He johdattivat Patin naapurustoon ja etsiskelivät sieltä täältä, tietäen tasan tarkkaan, missä Brian oli.

He ylittivät junaradan ratakiskot teollisuusalueelle, jossa Scotswoodin lapset tappasivat leikkiä rakennusmateriaalien, vanhojen autojen ja vaarallisten romujen keskellä. Pat oli huolissaan – vain muutamia viikkoja sitten pikkuinen Martin Brown oli löydetty kuolleena purettavaksi määrätystä talosta (condemned house?). Mary osoitti suuria betonilohkareita.
“Ehkä hän on leikkimässä lohkareiden takana, tai niiden välissä”, hän sanoi.
“Oi, ei, hän ei koskaan mene sinne”, Norma sirkutti.
Itseasiassa Brian makasi kuolleena juuri noiden lohkareiden välissä. Mary halusi Patin itse löytävän kuolleen veljensä, Norma myöhemmin kertoi, “koska halusi Pat Howen kokevan shokin”. Mutta Pat päätti lähteä paikalta. Newcastlen poliisi löysi lapsen ruumiin myöhemmin 23:10 sinä iltana.

Brian löydettiin peitetty maasta revittyyn rikkaruohoon. Hänet oli kuristettu. Lähellä nurmikolla lojui hajonneet sakset. Hänen reisissään oli pistojälkiä ja hänen sukuelimiään oli vahingoitettu. Nippuja hänen tukkaansa oli leikattu. Haavat olivat kummallisia: “Niissä oli kammottavaa leikkisyyttä, kammottavaa hellävaraisuutta, ja jotenkin se leikkisyys siinä teki siitä vielä hirvittävämpää”, sanoi komisario James Dobson. Brianin vatsaan oli “koristeltu” M-kirjain partaveitsen terällä. Viilto ei ollut syvä, päivien päästä sitä ei enää olisi nähnyt selvästi. Näytti siltä, että siihen oli tehty ensin “N”, joka oli – ehkäpä eri kädellä – korjattu kirjaimeksi M.

275 mailia pohjoiseen Lontoosta oleva Scotswood oli taloudellisten vaikeuksien riepoittelema, ja kun kesällä -68 alueella liikkui murhaaja – joka oli todennäköisesti lapsi – kylä oli paniikin vallassa. Poliisi hiillosti scotswoodilaisia ja haastatteli 3-15-vuotiaita lapsia. Aikuiset pohtivat, saattoiko Martin Brownin “onnettomuus” olla myös murha.
“Olimme todella hermostuneita”, Brownin täti sanoo, “mutta lapset tunsivat sen myös.”

Tutkijoiden epäilyt kohdistuivat pian 11-vuotiaaseen Mary Belliin ja 13-vuotiaaseen Norma Belliin. (He eivät olleet sukua toisilleen). Mary ei vastannut tutkijoiden kysymyksiin suoraan, vaan kierteli ja kaarteli ja tuntui välttelevän heitä. Hän käyttäytyi oudosti. Norma oli oikein innostunut murhasta, muistelee eräs viranomainen. “Hän hymyili kokoajan kuin se olisi valtava vitsi.”

Kun tutkijat laittoivat Maryn oikein ahtaalle, hän yhtäkkiä “muisti” nähneensä Brianin 8-vuotiaan pojan seurassa tämän kuolinpäivänä. Poika oli lyönyt Briania ilman mitään syytä, hän väitti. Hän oli myös nähnyt saman pojan leikkineen saksilla, jotka olivat menneet rikki. Mutta tuo kyseinen poika oli ollut lentokentällä sinä iltapäivänä kun Brian kuoli. Ja lisäksi: sakset olivat salassa pidettyä todistusaineistoa.

Tyttö kuvaili niitä täsmällisesti: “kuin hopeanväriset, jotain vikaa niissä oli, toinen saksi oli joko hajonnut tai taipunut”. Tuli selväksi, että joko Mary, Norma tai molemmat, olivat nähneet Brianin kuolevan. Ja todennäköisesti toinen heistä oli tappaja.

Brian Howe haudattiin elokuun 7. päivä. Etsivä Dobson oli paikalla: “Mary Bell oli seisoimassa Howejen talon edessä kun arkku tuotiin ulos. Minä olin, tietysti, tarkkailemassa tyttöä. Ja kun näin hänet, tiesin, etten raaskisi riskeerata toista päivää (And it was when I saw her there that I knew I did not dare risk another day.) Hän seisoi siellä, naureskellen. Naureskellen ja hieroen käsiään. Ajattelin, voi Jumala, minun täytyy tuoda hänet sisään, shell do another one.”

“Ainoa asia millä oli väliä oli valehdella hyvin.”
– Mary Bell (aikuisena)

Brianin hautajaisten jälkeen Dobson kyseli taas Normalta. Nyt hän väitti, että Mary oli kertonut hänelle tappaneensa Brianin, ja tuonut hänet betonilohkareille katsomaan ruumiista. Mary oli kertonut Normalle: “Puristin hänen kaulaansa ja painoin hänen keuhkojaan; sillä tavalla niitä tapetaan. Pidä sitten suusi kiinni äläkä kerro kenellekään.” Kun Norma oli nähnyt Brianin, hän tiesi, että tämä oli kuollut. “Hänen huulensa olivat liilat. Mary veti sormiaan pitkin hänen huuliaan. Hän sanoi että oli nauttinut siitä.” Sinä iltana Norma vietiin poliisiasemalle antamaan virallisen lausunnon.

Norman järkyttävän tarinan seurauksena Mary Bell haettiin samana iltana poliisiasemalle varttia yli kahdentoista. Hänen syvänsiniset silmänsä olivat sameat, mutta hän pysyi rauhallisena.
“Hän vaikutti näkevän itsensä latteassa kohtauksessa rosvo-poliisielokuvassa: mikään ei yllättänyt häntä eikä hän myöntänyt mitään”, Dobson kertoi Gitta Serenylle, joka on kirjoittanut tapauksesta laajasti.

“Minulla on syytä uskoa, että olit lähellä lohkareita Norman kanssa”, sanoi Dobson. “Mies huusi joillekin lapsille lähellä sitä paikkaa ja te molemmat juoksitte pois sieltä missä Brian oli makaamassa ruohossa. Tämä mies todennäköisesti tunnistaa sinut.”
“Hänellä täytyy olla hyvä näkö”, Mary vastasi.
“Miksi hänellä täytyisi olla hyvä näkö?” Dobson heitti takaisin, valmiina nappaaman hänet valheesta.
“Siksi että hän…” Mary jatkoi hetken päästä: “…pystyi näkemään minut kun en ollut siellä.”
Hän nousi seisomaan. “Minä menen kotiin… Tämä on aivopesua.”
Dobsonpa ei päästänyt häntä lähtemään. “Onko tämä paikaa ihan sekaisin?” Mary kysyi.

Mary ei antanut periksi. “En aio antaa lausuntoa. Olen antanut monia lausuntoja. Aina te tulette minun takiani. Norma on valehtelija, hän yrittää aina saada minut kiipeliin.”
Mary päästettiin lähtemään 3:30.
Dobson kyseenalaisti omat olettamuksensa, joista oli ollut niin varma. Mutta nähtyään Maryn käytöksen Brianin hautajaisissa ja saatuaan todistuksen Normalta, hän toi Maryn takaisin asemalle.
“Hän oli todella ahdistunut”, Dobson sanoo. “Hän antoi minulle sen vaikutelman, että tiesi ajan milloin arviointi oli tullut (the time of reckoning had come). Hän myönsi nyt olleensa läsnä kun Brian oli kuollut, mutta hänen ‘tunnustuksensa’ koki kummallisen käänteen.”

“En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen.”
– Mary Bell

Seuraavassa Mary Bellin virallinen lausunto:

Minä, Mary Flora Bell, haluan tehdä lausunnon. Haluan jonkun kirjoittavan ylös, mitä sanon. Minulle on sanottu, ettei minun tarvitse sanoa mitään ennen kuin haluan tehdä niin, mutta kaikkea, mitä sanon, voidaan käyttää todisteina.

Allekirjoittanut, Mary F. Bell

Brian oli kadulla ja minä ja Norma oltiin kävelemässä häntä vastaan. Me käveltiin hänen ohitseen ja Norma sanoo “Tuletko kauppaan Brian?” ja minä sanon “Norma, sinulla ei ole rahaa, miten voit mennä kauppaan? Mistä saat sitä?” Hän sanoo “Älä utele, pidä nenäsi erossa tästä.” Pikku Brian seurasi ja Norma sanoo: “Kävele edessä.” Minä halusin Brianin menevän kotiin, mutta Norma alkoi yskiä, jotta Brian ei voisi kuulla mitä puhuimme.

Me mentiin alas Crosshiil Roadille missä Brian oli yhä meidän edessä. Siellä oli värillinen poika ja Norma yritti aloittaa tappelua hänen kanssaan. Hän sanoi, Mutakuono, neekeri, aika mennä pesulle.” (Pojan) Isoveli tuli ja löi häntä. Hän huusi “Howay, nyrkit pystyyn”. Poju käveli pois ja katsoi Normaa kuin hän olisi hullu.

Menimme Dixons kauppaan ja kiipesimme suojakateiden yli, siis reiästä läpi ja rautatien yli. Sitten minä sanoin “Norma mihin olet menossa?” ja Norma sanoi: “Tiedätkö sinä sen pienen ammeen, mistä sammakonpoikaset tulee?” Kun pääsimme sinne, siellä oli pitkä, suuri vaunu, joissa oli suuria, pyöreitä reikiä. Norma sanoo Brianille:
“Oletko tulossa mukaan, koska tuolta tulee rouva numero 82:sella ja hänellä on laatikollinen karamellia ja sellaista?”

Me kaikki mentiin sisään, sitten Brian alkoi itkeä ja Norma kysyi häneltä, oliko hänellä kurkku kipeä. Hän alkoi puristaa Brianin kurkkua ja Brian alkoi itkeä. Hän sanoi: “Ei se rouva tänne tule, vaan tuonne, noiden isojen kivilohkareiden luo.”
Menimme niille lohkareille ja hän sanoo “Sinun pitää maata maassa” ja hän menee maahan makaamaan niiden lohkareiden väliin, josta hänet löydettiin. Norma sanoo “Työnnä kaula ylös” ja hän teki niin. Sitten hän kuristi Briania kovaa, sen näki, koska hänen sormen päänsä olivat käymässä valkoisiksi.
Brian pyristeli vastaan ja minä painoin Norman olkapäitä, mutta hän meni hulluksi. Yritin nyhtäistä hänen leukaansa, mutta hän huusi minulle.

Tässä välissä hän pamautti Brianin päätä jollain puulla tai puupalikalla ja Brian makasi tajuttomana. Hänen naamansa oli ihan valkoinen ja sininen ja silmät olivat auki. Hänen huulensa olivat purppurat ja kuolaa oli kaikkialla ja se muuttui joksikin niin kuin untuvaksi. Norma peitteli hänet ja sanoin “Norma, minulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa”. Pikku Lassie oli siellä ja se pillitti ja Norma sanoi “Älä aloita tai teen samoin sinullekin”. Se itki silti ja hän meni kuristamaan sen kurkkua, mutta se murisi sille. Hän sanoi sille: “Hys hys, nyt rauhassa”.

Menimme kotiin ja otin pikku Lassien mukaan. Norma käyttäytyi hassusti ja teki hölmöjä ilmeitä ja levitteli sormiaan. Hän sanoi “Tämä on ensimmäinen mutta ei tule olemaan viimeinen.” Minä säikähdin siitä.
Kannoin Lassieta ja laitoin hänet maahan junaradalle ja menimme ylös Crosswoodin polkua. Norma meni sisään taloon ja sai sieltä sakset ja laittoi ne housuihinsa sisään. Hän sanoi “Mene hakemaan kynä”. Sanoin “Enkä, mihin?” Hän sanoo “Että kirjoitetaan viesti hänen vatsaansa” ja en hakenut kynää. Hän haki Gillette-partakoneen terän. Menimme takaisin kivilohkareille ja Norma leikkasi hänen hiuksensa. Hän yritti leikata häneltä jalan ja korvan terällä.
Hän yritti näyttää minulle, että se oli terävä, hän otti mekkonsa yläosaan, (she took the top of her dress where it was raggie and cut it) jossa se oli rähjäisenä ja leikkasi ja teki viillon. Mies tuli alas rautatielle pikkuisen, vaaleatukkaisen tytön kanssa, ja hänellä oli punainen ruudullinen paita ja sinisen denimfarkut.

Kävelin pois. Hän piilotti partaveitsen terän suuren, nelikanttisen betonilohkareen alle. Hän jätti sakset pojan viereen. Hän käveli ennen minua nurmikon poikki Scotswood Roadille. En voinut juosta nurmikolla, koska olin juuri saanut mustat tohvelini päälle. Kun olimme jatkaneet matkaa vähän aikaa hän sanoi “May, sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä, koska joudut vaikeuksiin” ja minä en ollut tehnyt mitään ja minä en ollut ottanut sisälmyksiä ulos. En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen. Astelimme ylös ja menimme kotiin, minä melkein itkin. Sanoin, jos Pat saa selville, hän tappaa sinut, vähät Brianin tappamisesta, koska Pat on niin poikatyttö. Hän on aina kiipeilemässä vanhoissa rakennuksissa ja semmoista.

Myöhemmin autoin etsimään Briania ja yritin kertoa Patille, että tiesin missä hän oli lohkareiden välissä, mutta Norma sanoi “Helkkari älä mene sinne, hän ei koskaan mene sinne”, ja hän vakuutti, ettei Pat ollut siellä. Minua huudettiin kotoolta puoli kahdeksan ja jäin sisään. Heräsin jotain puoli kaksitoista ja seisoimme ovella kun Brian löydettiin: seuraavana päivänä Norma halusi –
The other day Norma wanted to get put in a home. She says will you run away with us and I said no. She says if you get put in a home and you feed the little ones and murder them then run away again.

Olen lukenut edellä olevan lausunnon ja minulle on sanottu, että voin oikaista, muutta tai lisätä mitä tahansa haluan. Tämä lausunto on tosi. Olen tehnyt sen omasta vapaasta tahdostani.

Mary Flora Bell (allekirjoitettu 6:55)

Maryn lausunnossa oli jotain, mikä oli totta, mutta enimmäkseen hän yritti syytellä Normaa. Dobson muodollisesti tuomitsi Mary Bellin Brian Howen murhasta. “Se on ihan oikein minulle”, Mary vastasi. Sitten Dobson pidätti Norma Bellin, joka kävi vihaiseksi syytteistä. “Saat vielä maksaa tästä”, hän uhosi etsivälle.

Tyttöjä pidettiin lukossa Newcastle West Endin poliisiasemalla. Tuleva oikeudenkäynti veti puoleensa kauhun viettelemää kansaa.

Varoitusmerkit

“Mitä tapahtuu jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?”
– Mary Bellin muistikirjasta

Etsivät tutkivat Martin Brownin salaperäistä kuolemaa nyt henkirikoksena. Itseasiassa Mary Bellin pöyhkeilevä käytös Martinin kuoleman jälkeen oli niin ilmiselvää, että oli ihme, ettei häntä oltu pidätetty aiemmin. Ehkäpä Brian Howen henki olisi silloin säästylnyt. Mutta kuten paikallinen poika sanoi, kaikki tiesivät Maryn olevan suuri esiintyjä ja hänen huudoilleen “Minä olen murhaaja!” oli yksinkertaisesti vain naurettu.

Jopa Martinin kuoleman jälkeen Mary satutti muita lapsia.

11. toukokuuta -68, 3-vuotias poika löydettiin pää verta vuotaen joidenkin tyhjien vajojen takaa läheltä pubia. Löytäjät olivat Norma Bell ja Mary Bell. Pieni poika oli Maryn serkku. Hän oli “pudonnut” kallion kielekkeeltä, laskeutuen monta jalkaa alas. Mary myönsi myöhemmin tyrkänneensä hänet alas penkereeltä.

Seuraavana päivänä Mary, Norma vieressään, hyökkäsivät kolmen tytön kimppuun, jotka olivat leikkimässä kotia. Yksi tytöistä sanoi Maryn “laittaneen kätensä kaulani ympärille ja kuristaneen lujaa… Tyttö [Mary] irrotti kätensä kaulastani ja teki saman Susanille.” Poliisille soitettiin pian. Norma kertoi, että Mary “meni toisten tyttöjen luo ja sanoi ‘Mitä tapahtuu, jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?’ Sitten Mary laittoi molemmat kätensä tytön kurkulle ja kuristi. Se tyttö alkoi mennä violetiksi… Sitten juoksin pois ja jätin Maryn. En ole nyt hänen ystävänsä.”

Viranomaisen raportin mukaan 15. toukokuuta, “Bellin tyttöjä on varoitettu toimenpiteistä, jotka heitä tulevaisuudessa seuraavat.”
10 päivää myöhemmin Martin Brownin tapettiin.

Martin Brown

“Yksi poika on vain käynyt maate ja kuollut.”
– Mary Bellin muistikirjasta

Martin nähtiin viimeisen kerran noin varttia yli 3 iltapäivällä ja hänet löydettiin puoli neljä makaamasta laudoitetun talon lattialla. Kolme repaleisessa metsikössä ruokaa tonkivaa poikaa löysivät lapsen ikkunan vierestä makaamasta selällään. Lapsessa oli verta ja kuola norui alas poskelle ja kaulalle. Säikähtäneet pojat kertoivat löydöstään ulkona oleville rakennustyöläisille, jotka muistivat antaneensa pikku-Martinille keksejä aikaisemmin sinä päivänä. He kiipesivät portaat ylös taloon ja yrittivät elvyttää – mutta Martin oli jo kuollut.

Yksi pojista huomasi Mary Bellin tulevan jonkun toisen lapsen kanssa taloa kohti ja pysähtyvän suoraan ikkunan eteen. “Mennäänkö tuosta?” Mary sanoi. He ahtoivat itsensä läpi lautojen päästäkseen sisään. Mary oli tuonut Norman näyttääkseen, että oli tappanut Martinin. Mutta heitä käskettiin lähtemään.

Tytöt lähtivät sitten etsimään Martinin tätiä kertoakseen tälle onnettomuudesta, jonka uhriksi uskoivat Martinin joutuneen, ja että siellä oli “verta kaikkialla”.
“Näytän sinulle, missä se on”, Mary sanoi järkyttynelle naiselle.

Outoa kyllä, poliisi ei löytänyt väkivallan merkkejä. Purkki aspiriinia oli vieressä – ehkä hän oli vetänyt sitä koko purkillisen. Lapsessa ei ollut näkyviä kuristusjälkiä ei ollut, eikä muitakaan merkkejä ja niinpä viranomaiset uskoivat, että se oli onnettomuus. Rikostutkintajaostoa ei kutsuttu paikalle.

Viranomaisen tekemässä raportissa ilmoitettiin, että Martin Brownin kuolinsyy oli auki. Mutta Scotswoodin yhteisö ei voinut vain haihduttaa mielestään traagista kuolemaa. Niinpä he keksivät marssia ja protestoida lähialueen vaarallisia taloja vastaan.

Samaan aikaan Scotswoodin todellinen uhka, Mary ja Norma kiusasivat Martinin tätiä urkkivilla kysymyksillään.
“He kyselivät minulta kyselemistään: ‘Kaipaatko Martinia?’ ja ‘Itketkä hänen takiaan?’ ja ‘Kaipaako June häntä?’ ja kaiken aikaa he virnuilivat. Kun en enää kestänyt sitä, käskin heitä lähtemään ja olemaan tulematta takaisin.”

June Richardson pitelee kuvaa pojastaan Martin Brownista

Tytöt kiusasivat myös hänen äitiään June Brownia. Kuultuaan koputuksen June avasi etuoveen ja Mary seisoi sen takana.
“Mary hymyili ja pyysi saada nähdä Martinin. Sanoin, ‘ei, kultapieni, Martin on kuollut’. Hän pyörähti ympyrän ja sanoi ‘Ääh, tiedän, että hän on kuollut. Halusin nähdä Martinin hänen arkussaan'” ja hän virnuili yhä. Olin sanaton siitä, että niin nuori lapsi halusi nähdä kuolleen vauvan ja paiskasin vain oven hänen edestään.”

Maryn pahaenteinen käytös ei kohdistunut ainoastaan Martinin surevaan perheeseen.
Sunnuntaina, seuraavana päivänä Martinin kuolemasta, Mary juhli 11-vuotissyntymäpäiviään yrittämällä kuristaa Norman pikkusiskon. Norman isä sattui näkemään Maryn kädet tämän kurkulla.
“Löin Maryn kädet pois”, isä kuvaili myöhemmin.

Mutta päivä ei ollut päättynyt vielä. Seuraavana aamuna Woodlands Crescentin päiväkodin henkilökohta teki puistattavan löydön.

Murhaavat viestit

“Varokaa TÄSTÄ on murhaajissa kyse”
– viesti joka löytyi vandalisoidusta päiväkodista

Maanantaiaamuna, 27. toukokuuta, kun erään päiväkodin opettajat Woodlands Crescentiltä, Whitehouse Roadin päädystä, saapuivat työpaikalleen, he näkivät selvästi, että siellä oli pengottu. Päiväkodin eväitä oli viskottu päättömästi ympäriinsä ja siivousvälineet oli roiskittu lattioille. Mutta kauhistuttavin löytö olivat neljä kirjoitettua viestiä, jotka kuuluivat näin:

Merkintä

“Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”

“vitu me murhattin varokaa Fannya ja Faggottia”

“me murhasimme Martain brownin Haistakaa paska Äpärät”

“Olette sälittäviä koka me murhattiin Martain Go Brown teidän Parasta varoa Murhaajat FANNYJA ja Faggot te hässijät”

(Faggot voi olla ihmisen nimi tai tarkoittaa homoa/hinttaria.)
Poliisi vei viestit asemalle pitäen niitä sairaana vitsinä. Mary myönsi jälkeen päin, että he kirjoittivat viestit “huvin vuoksi”. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Päiväkotiin murtauduttiin, joten sinne asennettiin hälytysjärjestelmä.

Maryn muistikirja

Samana aamuna Mary Bell piirsi muistikirjaansa kuvan lapsesta. Pieni piirroshahmo oli samassa asennossa, josta Martin Brown löydettiin, ja sen vieressä oli pullo, jonka vieressä taasen luki sana “TABLET..” (levy, laatta tai vastaava?) Piirroksessa oli mies, joka käveli lasta kohti ja sillä paperilla luki
“Lauantaina olin talossa, ja minun äiskä lähetti Minut kysymään Normalta Tulisiko hän ylös minun kanssa? me mentiin sinne ja tultiin Marget Roadille ja siellä oli väkijoukko ihmisiä vanhan talon luona. Minä kysyin, mikä oli hätänä. siellä oli poika kuka oli Vaan käynyt maate ja Kuollut.”
Maryn muistikirjan alkulehden kirjoitus ei ollut tuntunut opettajasta oudolta, vaikka hän olikin ainoa oppilas, joka oli kirjoittanut Martinin kuolemasta.

Alkulehti

Saman viikon perjantaina saatiin huomata, että Päiväkotiin juuri asennetusta hälytysjärjestelmästä oli hyötyä: Mary Bell ja Norma Bell saatiin kiinni rysän päältä, mutta he kielsivät murtautuneensa sinne aiemmin. Heidän palautettiin vanhempiensa huostaan ja murtoa käsiteltäisiin myöhemmin nuoriso-oikeudessa.

Viikkoa myöhemmin Mary hyökkäsi Norman kimppuun lähellä mainitun lastentarhan hiekkalaatikkoa. Muuan poika näki Maryn kynsivän kaveriaan ja potkivan tätä silmään, mutta hän vain nauroi, kun kuuli Maryn huutavan “Minä olen murhaaja!” Mary osoitti sen talon suuntaan, josta Martin Brown oli löydetty. “Tuo talo tuolla, siellä minä tapoin…” Koska Mary tunnettiin huomionkipeänä mahtalijana, poika ei ottanut kummallista kerskailua vakavissaan.

Heinäkuun lopulla Mary kävi Brian Howen kotona, kun tuo pieni poika oli vielä elossa, ja ilmoitti “Tiedän Normasta jotain, mikä saisi hänet kiipeliin, saisi ihan heti.”
Hän kertoi Howen kotiväelle salaisuuden: “Norma laittoi kätensä pojan kurkulle. Se oli Martin Brown – hän [Norma] puristi ja hän [Martin] vain kuukahti.”
Asiaansa havainnollistaakseen hän kahmaisi oman kurkkunsa elehtien kuristamista ja päästi sitten kätensä irti. Muutama päivä myöhemmin Mary kuristi Howen perheen oman pojan. Tämä kyltymätön tarve “näyttää ja kertoa” kuolettavat rikoksensa voisi purkautua näin toiseen viattomaan taaperoon.

Kiinniotto

“Murhaaminen ei ole niin paha, me kaikki kuolemme joskus kuitenkin.”
– Mary Bell yhdelle vartijoistaan

Ensimmäisenä yönään pienissä selleissään Newcastle West Endin poliisiasemalla tytöt olivat levottomia.
“He huutelivat toisilleen ovien läpi”, sanoi yksi lasten perään katsonut naispoliisi. Poliisiasemalla ei oltu totuttu majoittamaan sinne lapsia ja niin he tekivät vain parhaansa.
“Lopulta käskimme heitä sulkemaan suunsa. Yhteen aikaan kuulin Maryn huutavan vihaisesti äidistään.”
Mary, joka oli krooninen sängynkastelija, kauhistui nukkumaan käymisestä pelossa, että sotkisi vuoteensa. Hän uskoutui, että hänelle kävi niin usein. Vuosia myöhemmin Mary kertoi, että kun hän teki niin, hänen äitinsä hieroi hänen kasvojaan wc-pyttyyn ja vei patjan näytille koko naapurustolle.

Vangitsemisen aikana naisvartijat, jotka tutustuivat Maryyn paremmin, kuvailivat häntä itsevarmaksi ja älykkääksi “rääväsuuksi”. Jotkin Maryn kommenteista järkyttivät heitä, mutta toiset saivat heidät näkemään hänet pelokkaana pikkutyttönä, joka ei aivan ymmärtänyt, mitä tarkoitti viedä toisen ihmisen henki. Keskiyöllä Mary –
In the middle of the night Mary would “bolt upright.” Marys hostility had an almost naive quality: while tightly grabbing a stray cat by the neck, a guard told her not to hurt the cat.
(bolt uprigt = nousta äkisti istumaan tai jotain)

Maryn väitetään vastanneen: “Oi, ei hän tunne mitään, ja sitäpaitsi, minä tykkään satuttaa pieniä olioita, jotka eivät voi tapella vastaan. Erään toisen välikohtauksen sattuessa, hän sanoi haluavansa tulla isona sairaanhoitajaksi, “koska sitten voin tökätä neuloja ihmisiin. Minä pidän ihmisten satuttamisesta.”

Jos hänen vanhempansa olivat jotenkin vastuussa hänen käytöksestään, hän ei puhunut siitä. Hänet oli opetettu olemaan hiljaa, erityisesti viranomaisten läsnäollessa. Hänen isänsä Billy Bell oli elänyt perheen kanssa, mutta lapset (Mary ja hänen pikkuveljensä ja siskonsa) oli aina opetettu kutsumaan häntä “sedäksi”, jotta heidän äitinsä saisi sosiaaliavustuksia. Billy Bell oli rosvo, ja äiti Betty Bell oli prostituoitu, joka oli usein poissa Glasgowissa “bisneksillä”. Koska Bellin vanhemmat hankkivat toimeentulonsa näin hämärillä puuhilla, viranomaiset tiesivät hyvin vähän Maryn perheestä. Eräs etsivä, joka vieraili Maryn kotona, kuvaili, että siellä “ei tuntunut kodista, oli vain kuori. Erittäin outoa… ainoata elämää, mitä saattoi tuntea, oli suuri haukkuva koira.”

Oliko Maryn välinpitämättömyys syy sille, että psykiatrit pitivät häntä “psykopaattisena”? Jos hän olisi rikkonut hiljaisuuden kertomalla kotiväkivallasta, olisiko hän saanut myötätuntoisemman analyysin?
“Olen nähnyt paljon psykopaattilapsia”, tohtori Orton tavattuaan Maryn ensi kertaa kun tämä oli poliisilaitoksen putkassa. “Mutten ketään sellaista kuin Mary: niin älykästä, niin manipuloivaa tai niin vaarallista.”
Oikeudenkäynnin aikana Maryn käytös – During the murder trial, Marys behavior would do little to harvest sympathy.

Oikeudenkäynti alkaa

“No sehän oli tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
– Syyttäjän kysymys Norma Bellille

Mary ja Norma Bell tuotiin molempien poikien murhia käsittelevään oikeudenkäyntiin 5. joulukuuta -68. Oikeudenkäynti kestäisi 9 päivää. Mediahuomio – joka oli kyllä lievää verrattuna tämän päivän sensaationaalisiin standardeihin – synnytti kiinnostusta oikeudenkäynnin edetessä ja finaalipäivänä lehdistöä oli joka nurkassa. Vaikka oikeuden tiedonannoista yritettiin tehdä vähemmän uhkaavan tuntuisia lapsille, olivat Norma ja Mary järkyttyneitä. Mary näytti olevan tarkkaavainen, mutta myönsi myöhemmin, että koko juttu oli “hämäystä”.

Syyttäjä Rudolph Lyons avasi oikeudenkäynnin sanomalla, että se joka surmasi Brian Howen, surmasi myös Martin Brownin. Lyons kertoi suunnitelmallisesti molempien tyttöjen epäilyttävästä käytöksestä Martinin kuolinpaikalla, kuinka he olivat kiusanneet surevaa perhettä kammottavilla, pimeillä kysymyksillään, ja kuinka he olivat vandalisoineet Päiväkotia seuraavana päivänä, jättäen muistilappuja, joissa oli tunnustus. Normalle nämä laput koituivat turmiollisiksi. Käsiala-analyysi vahvisti hänen kirjoittaneen “Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”-viestin. Jos Norma todella oli viaton, miksi hän oli osallistunut näiden hirmuisten raapustusten kirjoitteluun?

“Miten Mary tiesi, että Martin oli tukehdutettu?” kysyi Lyons. Tämä ei ollut yleisessä tiedossa vielä kun Mary demonstroi Howen perheelle miten Martin oli kuristettu. Rikostekniset todisteet myös yhdistettiin Maryyn – molemmasta uhrista löytyi harmaita kuituja, jotka olivat tytön yhdestä hänen villamekostaan. Kuituja Norman kastanjanruskeasta hameesta löytyi Brianin kengistä. Vaikka Norman syyllisyydestä ei ollut epäilystä, Marya pidettiin pääsyyllisenä. Oikeudenkäynnissä olleen Gitta Serenyn mukaan vaikea kysymys kuului, oliko Mary sairas pikkutyttö vaiko hirviö, “pahan siemen”.

Maryn perheen läsnäolosta oikeudenkäynnissä ei ollut oikein apua. Hänen äitinsä Betty Bell häiritsi tiedonantoja kaikella nyyhkimisellä ja ulinallaan ja hänen pitkä, blondi peruukkiinsa putosi päästä. Kuin kaunistelemattoman saippuaooperan surkeasti näyttelevä hahmo, hän ryntäsi ulos kesken oikeudenkäynnin, vain palatakseen dramaattisesti hetkiä myöhemmin. Maryn isä Billy Bell istui hiljaa, välittämättä vaimonsa näyttävästä sekoiluista.

Tummatukkainen Mary, jota Sereny kuvasi hyvin sieväksi ja älykkääksi, katsoi jäänsinisillä silmillään, joista ei kuvastunut muita tunteita kuin viha. Oikeussalin sivustaseuraajat, kirjoitti Sereny, “seurasivat häntä kauhistuttavalla uteliaisuudella”.
Niin “manipuloivaksi” ja “viekkaaksi” pieneksi tytöksi kuin Mary, ei tiennyt mitään sympatialla houkuttelemisesta.
Mary kertoi poliisivirkailijalle kuinka “nainen hallissa hymyili minulle, mutta minä en hymyillyt takaisin. Se ei ole hymyilyn aihe. Tuomaristo ei pitäisi jos minä hymyilisin, vai kuinka?”

Normaa sen sijaan oli ympäröinyt paljon suopeampi perhe. Hän oli kolmas 11:sta lapsesta ja reagoi todisteisiin ja todistuksiin paljon lapsenomaisemmin, pelon ja hermostuksen sekaisin kyynelin (- Mary kieltäytyi itkemästä pitäen sitä heikkouden merkkinä).

Tytöt todistavat

Ensiksi todistajanaitioon meni Norma. Hänen asianajajansa R. P. Smith kysyi häneltä siitä päivästä, jona Martin murhattiin, kuinka Mary tyrkkäsi ulostetta hänen päähänsä (tytöt asuivat aivan lähekkäin) ja sanoi “On sattunut onnettomuus” ja vei hylätylle talolle, josta Martinin ruumis oli juuri löydetty. “Mary halusi kertoi Ritalle, että siellä oli ollut onnettomuus… ja jotain siitä, että verta oli kaikkialla”, Norma sanoi.

Norma oli tärkeä todistaja syyttäjille osatessaan kertoa Maryn väkivaltaisuudesta. “Näyttäikö [Mary] koskaan sinulle kuinka pikkupoikia tai -tyttöjä voisi tappaa? Näyttikö hän sinulle koskaan?” Kun Norma vastasi kyllä, Lyons sanoi:
“No sehän oli todella tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
Norma myönsi, että näin oli.

Yönä ennen todistustaan Mary kysyi naiselta, mitä tarkoitti sana ‘epäkypsä’.
“Lakimies sanoi, että Norma oli epäkypsempi. Tarkoittaako se, että jos olisin älykkäämpi, minua syytettäisiin kaikesta?”

Kuudentena päivänä Mary kutsuttiin todistamaan. Huone pörisi innokas odotus. Sereny kuvailee: “Yleisö ja lehdistöhallit olivat täynnä, ja yhtenä päivänä oikeuden tunnelmassa – toisin kuin muina päivinä – oli vaimea vivahdus kammottavasta lumouksesta, joka yhdistetään tämän tapaisiin murhaoikeudenkäynteihin.”

Vaikka tytöt syyttelivät toisiaan, heillä oli läpitunkematon yhteys. Serenyn mukaan oikeudenkäynnin aikaan “heidän päänsä kääntyivät toisiaan kohti, heidän silmänsä lukittuivat, he ilmaisivat itseään kasvoillaan ja heidän kasvonsa muuttuivat niin samanlaisiksi ja he selvästi kommunikoivat.” Silti heillä oli petoksen hetkensäkin: “He ravistelivat päitään epäuskoisesti tai epäilevästi toistensa sanoille; he kääntyivät äkillisesti, tuijottivat toisiaan vihaisesti kuullessaan toverinsa siteerauksia, joissa Norma syytti Marya jostain moraalittomasta tai toisinpäin; ja he kommentoivat niitä kuuluvasti – Norma kyynelillä ja itkemällä epätoivoisesti ‘Ei, ei’ – Mary kovaa ja hurjistuneesti huomauttelemalla.
Lopulta tuomari kielsi tyttöjä ottamasta kontaktia toisiinsa oikeudenkäynnin aikana.

Molemmat kielsivät osallisuutensa Martin Brownin kuolemaan, mutta tunnustivat olleensa yhdessä sinä päivänä kun Brian kuoli. Maryn mukaan maaninen Norma kuristi Brianin. Kun kysyttiin, pelkäsikö hän Norman tappavan hänet, Mary vastasi: “Ei hän raaskisi – koska kääntyisin ympäri ja löisin häntä.”

Norman synkkä versio tapahtumista oli lähempänä totuutta: “May [Maryn lempinimi] käski Brianin mennä maahan makaamaan” ja sitten “alkoi satuttaa häntä.” Norma demonstroi, kuinka Mary nipisti Brianin nenää. Brian oli muuttunut liilaksi ja yrittänyt vetää Maryn käsiä pois kaulaltaan.
“Kun hän todella satutti häntä [Briania] hän sanoi, Norma, käteni alkavat hikoa.”
Norma kertoi itkien lähteneensä paikalta, kun Brian oli vielä elossa. Hän meni sitten ystävänsä luo, jossa he tekivät pom-pomeja (cheerleadingissä käytettävä huiska). (Kenties outo aktiviteetti sellaiselle, joka on juuri todistanut murhaa?)
Jos Normaa todella harmitti, että Mary oli surmannut Brianin, miksi hän oli palannut Maryn kanssa tekemään merkkejä Brianin kehoon? Mary toi saksen mukanaan, koska halusi “leikata hänet kaljuksi”. Hänellä oli myös partakoneen terä, jolla hän aikoi viillellä Brianin vatsaa.

Oikeuden päätös

“Mikä on pahinta mitä minulle voi tapahtua? Hirttävätkö he minut?”
– Mary Bell

Maryn kohtalo oli selvä – hänet tuomittaisiin joko murhasta tai taposta.
Vaikka Normaa kohtaan tunnettiin enemmän sympatiaa, oli vielä epäselvää miten häntä rangaistaisiin, vai rangaistaisiinko ollenkaan. Puolustuksen täytyi voida todistaa, että Mary oli häiriintynyt, eikä mahtanut itselleen mitään, eikä ollut ymmärtänyt tekojensa suuruutta. Kun tytöt olivat todistaneet, paikalle kutsuttiin psykiatreja, jotka olivat tutkineet Maryn. Tohtori Robert Orton todisti, että “Luulen, että tämä tyttö on psykopaatti”, mitä hän perusteli “kyvyttömyydellä asettua toisen ihmisen asemaan” ja “toimimalla impulssiensa mukaan, ajattelematta tekojensa seurauksia”.

Kun tuli lopetuspuheenvuoron aika, syyttäjät luonnehtivat Marya pahaksi hengeksi. Norma-raukka oli “pahan ja mukaansatempaavan vaikutuksen” uhri, “melkein kuin se fiktiivinen Svengali.”
(Svengali on hahmo George du Maurierin novellista – sana tarkoittaa ilkeämielistä henkilöä, joka manipuloi muita, toim.huom.)
“Norma on yksinkertainen tyttö, jonka älyntaso ei vastaa ikäluokkaa. Mary on mitä epänormaalein tyttö, mikä voi olla, aggressiivinen, säälimätön, julma, kykenemätön katumaan tekojaan, tyttö, jolla on dominoiva luonne, tietyllä epätavallisella älykkyydellä ja oveluudella, se on kauhistuttavaa.”

Yrityksenä pelastaa Mary leimautumasta demoniseksi “pahan siemeneksi”, puolustus heitti ilmaan kysymyksiä: Miksi tämä tapahtui? Mikä sai Maryn tekemään niin?
“Se on…. hyvin helppoa herjata pientä tyttöä, kutsua kuin Svengaliksi, pysähtymättä hetkeksi miettimään, mikä johti koko tähän tilanteeseen…”

Viidestä naisesta ja seitsemästä miehestä koostuvalta tuomaristolta kesti 4 tuntia palauttaa oikeudenpäätös. Norma oli pakahtua ihastukseen kun hänet todettiin syyttömäksi molempiin tappoihin. Mary todettiin syylliseksi kahteen tappoon alentuneesti syyntakeisena. Tuomari Cusack kuulutti hänen tuomionsa elinkautisen samalla kun Mary itki. Hänen vankeutensa kestäisi jonkin epämääräisen ajan.

Norma Bellille annettiin myöhemmin kolme vuotta ehdonalaista ja hänet vietiin Woodlands Crescent Nurseryyn (päiväkotiin) ja laitettiin psykiatrisen tarkkailun alaiseksi.

Vangitseminen

“Hän nimitti minua murhaajaksi ja minä tartuin häntä tukasta ja paiskasin naaman hänen päivälliseensä.”
– Mary Bell

Koska Britanniassa ei ollut käytössä vankilaa murhaaville pikkutytöille, kaikkia hiersi yksi sama kysymys: Mihin Mary sijoitettaisiin? Vankilajakso 11-vuotiaalle oli poissa kysymyksestä. Mielisairaalloilla ei ollut resursseja ottaa häntä. Hän oli liian vaarallinen insituutioon, joissa asusti ongelmaisia lapsia. Lopulta kypsä murhaajatar laitettiin eräänlaiseen poikakotiin. Vaikka siellä tulisikin kuitenkin ongelmia, kun Mary ehtisi murrosikään.

Maryn vangitseminen oli kiehtova asia, koska hän selvästi “parani” jollain tavalla. Kun hän pääsi sieltä ulos 23 vuoden iässä, hänellä oli jo oma tytärkin. Hän väittää olevansa täysin eri ihminen kuin se “psykopaatti” lapsitappaja, joka hän kerran oli. Voiko väkivaltainen sosiopaatti parantua? Onko mahdollista, että hän oli vielä silloin 11 iässä kykeneväinen parantumaan? Oliko hän saanut “moraalisen herätyksen”, kuten kirjailija Gitta Sereny vihjailee? Vai onko hän vain loistava näyttelijä? Sosiopaatit osaavat halutessaan olla erinomaisen kaksinaamaisia. Oli miten oli, Maryn kokemukset vangittuna olosta ovat paljastamisen arvoiset.

Mary Bell sijoitettiin Red Bank Special Unitiin helmikuussa -69 marraskuuhun -73 saakka. Red Bank oli poikakoti, jonka turvallisuusaste oli korkea.
Useimpien mielestä laitos oli hyvin suunniteltu, kohtalaisen mukava paikka, jonka henkilökunta oli henkisesti tukevaa. Poikakotia johti entinen merivoimien mies James Dixon, joka tunnettiin vahvasta moraalisesta vaikutuksestaan. Herra Dixon piti Marylle tiukkaa järjestystä ja määräsi säännöt ja Mary oppi kunnioittamaan ja rakastamaan häntä. Jos Maryn äiti oli ollut paha, moraaliton kurinpitäjä, herra Dixon oli hyväntahtoinen, vahva isähahmo, joka oli puuttunut hänen elämästään. Mary rakasti Billy Belliä, (joka ei ollut hänen biologinen isänsä, mutta oli ollut hänen elämässään alusta saakka) mutta varkaana hän ei ollut ihanteellinen roolihahmo. Billy kävi tapaamassa Marya laitoksessa, mutta ei tullut enää sitten, kun hänet tuomittiin aseellisesta ryöstöstä samana vuonna, -69.

Maryn äiti oli kuria pitävä, mutta ei suuremmin puoltanut perhearvoja. Prostituoituna hän “kuritti” asiakkaitaan ruoskalla ja bondagella, väitti Mary. Mutta Betty Bell tosin kertoi: “Piilotan aina ruoskat lapsilta.” Betty kävi usein tapaamassa tytärtään, ja Mary odotti innokkaasti äitinsä käyntejä, mutta aina niiden jälkeen hän oli harmissaan ja aggressiivinen, kertoivat Red Bankin henkilökunta. Eräs lääkäri halusi lopettaa Bettyn käynnit, mutta siihen aikaan ei tullut kuuloonkaan kyseenalaistaa äidin oikeutta tavata tytärtään. Red Bankin henkilökunta vihasi ylidraamaattista ja manipuloivaa Bettyä.
“Hän ‘leikki’ äitinä olemisella”, sanoi yksi opettaja.

Betty Bell käytti hyväkseen tyttärensä pahamaineisuutta, myyden tämän tarinaa iltapäivälehdille ja yllytäen tyttöä kirjoittamaan kirjeitä ja runoja, joita olisi helppo kaupustella lehdille. Mary sanoi, että äiti halusi teroittaa hänen mieleensä, miten rankkaa hänellä oli ja miten hän kärsi kuuluisan lapsimurhaajan äitinä.
“Jeesus vain naulittiin ristiin, minua hakataan vasaralla sinne”, Mary kuvaili äitinsä mielenmaailmaa.

Mary Bell 16-vuotiaana poikakodissa

Red Bankin filosofia oli keskittyä nykyhetkeen. Menneisyyden kokemuksissa vellominen oli vahingollista, joten Maryn kasvatukselle ja murhille ei annettu riittävästi tunnustusta. Ne ikäänkuin sivuutettiin. Erään psykiatrin mielestä Mary sulki ongelmallisen menneisyytensä pois tietoisuudestaan, eikä hänen mielestään pitäisi yrittää selvittää syitä miksi hän oli tappanut

“Hänellä on epätavallinen sisäinen himo… tarve, jota kukaan muu ei voi aivan ymmärtää eikä käsitellä”, hän sanoi. Mary kävi useilla terapeuteilla, joista hyvin harva tutustui häneen kunnolla. Hän oli manipuloiva ja aloitti tahallaan tappeluita poikien kanssa, ja väitti, että hänellä oli kaksoissisko nimeltä Paula. (“Luulen, että olin keksimässä kaksosta, joka oli ehkä tehnyt sen, mitä minä olin tosiasiassa tehnyt”, Mary sanoi jälkeenpäin.)

Vankila

“Voidaan epäillä, että tämä siirto oli tuhoisa Marylle”, Sereny kirjoittaa teoksessaan Cries Unheard. Maryn oli pitänyt sopeutua mitä poikamaisimpaan ilmapiiriin Red Bankissa ja nyt hänet laitettiin naistenvankila Styaliin, joka tietysti kuhisi neitejä ja rouvia.

Hän oli kapinoiva vanki ja häntä rangaistiin usein, mutta hän mukautui pian:
“Mitä minun piti tehdä, kyllä, taistella systeemiä vastaan, mutta minun piti nousta vangista konnaksi, mikä tarkoitti, että sen sijaan että olisin ollut avoin ja vihainen, minä olin hiljaa ja juonikas.” Lisäksi hän päätti ruveta näyttämään mieheltä.
“Jeesus Kristus, mitä seuraavaksi? Sinä olet murhaaja ja nyt sinä olet lesbo”, sanoi hänen äitinsä kun tästä kuuli.

Monet lapsipsykiatrit, jotka tekivät viikkottaisia ryhmäterapiasessioita Styliassa, huomasivat, että “[Mary] oli kulkenut pitkän tien maailmaansa, jossa hän oli maskuliininen. Hän asteli ylväästi… ja meikkasi kuin hänellä olisi parransänkeä kasvoissaan”, ja “kääri sukkia miehen sukuelinten muotoon ja osoitti minulle tämän luokassa. Luulen, että hän piti niitä kaiken aikaa.” Hän kysyi myöhemmin lääkäriltä, voisiko hän vaihtaa sukupuolta, mutta sai kieltävän vastauksen. (“Siinä oli ajatuksena, etten olisi enää minä”, hän sanoi.)

Kun hänet siirrettiin vähemmän turvalliseen laitokseen -77, hän karkasi. Hänet saatiin kiinni yhdessä kahden muun karkurin kanssa. Lyhyenä vapaudenaikanaan näiden kahden nuoren miehen seurassa Mary menetti neitsyytensä. Hänen kanssaan maannut jätkä myi tarinansa iltapäivälehdille ja väitti Maryn paenneen vankilasta, koska oli raskaana.
“Kun aikaa kului, painajaiseni oli lehdissä”, Mary sanoi. “En voinut koskaan ymmärtää, mitä he tahtoivat minusta.”
Mary sijoitettiin hostelliin muutama kuukausi ennen ehdonalaistaan vuonna -80, ja hän tapasi naimisissa olevan miehen, joka saattoi hänet raskaaksi.
“Hän sanoi, että hänet oli määrätty näyttämään minulle, että en ollut lesbo”, Mary kertoi. “Minun oli vaikea olla ajattelematta seksiä likaisena.”
Kun hän sai tietää, että oli raskaana, hän ajautui moraaliseen kriisiin. “Jos ajattelen, että melkein ensimmäinen asia, jonka tein päästyäni vankilasta, jonne olin joutunut tapettuani kaksi lasta, oli, että tapan lapsen sisälläni…”
Mutta Mary tunsi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa. Hän ei pitänyt lasta, jota ei koskaan tullutkaan.

Vapauteen 23-vuotiaana

“Mary Bell oli jakanut itsensä kahdeksi eri ihmiseksi, oman itsensä vuoksi.”
– Maryn ehdonalaisvalvoja

Mary Bell vapautettiin 14. toukokuuta -80 ja hän jäi Suffolkiin. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli, missäs muualla kuin paikallisella lastentarhalla, mutta ehdonalaisvalvojat päättivät, että se oli sopimaton pesti hänelle. Sitten hän toimi tarjoilijattarena ja kävi yliopistoa, mutta oli liian lannistettu jaksaakseen sitä loppuun saakka. Hän muutti takaisin äitinsä luo, tapasi nuoren miehen ja tuli raskaaksi. Heräsi tietenkin valtava huoli siitä, voisiko lapsia murhannut henkilö tulla itse äidiksi, mutta Mary taisteli oikeudestaan saada pitää lapsi, joka syntyi 1984.

Mary väittää, että lapsen syntymä sai hänet uudelleen tietoiseksi rikoksistaan.
Hänen annettin pitää lapsensa, joka oli teknisesti oikeuden suojelussa vuoteen -92.
“Jos minussa oli jotain vikaa kun olin lapsi, ei ollut enää. Minä tunsin, että jos he olisivat voineet katsoa röntgenillä sisään, he olisivat voineet nähdä, että kaikki hajonnut oli korjaantunut.”

Jollain tavalla Mary Bell oli muuttunut, ilman asianmukaista psykiatrista hoitoa, lapsimurhaajasta rakastavaksi äidiksi. Hänen vuotensa poikakodissa ja vankilassa olivat altistaneet hänet seksuaaliväkivallalle ja huumeriippuvuudelle, joskin hän väittää saaneensa uuden moraalitajun ja tunteneen syvää surua rikoksistaan. Voisiko tämä olla mahdollista? Voimmeko me uskoa, kuten Gitta Serene kirjoittaa, “muutoksen mahdollisuuteen”? Mary Bellistä oli tullut, kirjailijan mielestä, “kaksi ihmistä – lapsi ja aikuinen.”

Hän tapasi lopulta miehen ja rakastui ja asettui pieneen kaupunkiin.
Mutta ehdonalaisvalvojan piti informoida paikallisia viranomaisia hänen läsnäolostaan ja pian kylän asukkaat pystyttivät pitkin katua kylttejä, joissa luki: “Murhaaja vapaana!” Hän eli jatkuvassa pelossa paljastumisesta.

Kun hän yritti selittää, mitä hän oli käynyt läpi päässään lapsena, pääasiassa väkivaltaisten purkausten ajan, hän tunnusti käytöksensä vain osittain, ja hänen oli vaikea myöntää silloinen tarpeensa kuristaa muita lapsia. Sen sijaan hän kuvaili usein väkivaltaansa lyömisellä ja riuhtomisella: “Laitoin käteni hänen korvilleen tai kiskoin hiuksista tai jotain sellaista.”

Niin pitkälle kuin Martin Brownin tappamiseen, Maryn versiot tapauksista tuppasivat muuttumaan onnettomuudesta selittämättömään tarpeeseen. Hän sanoi tapelleensa äitinsä kanssa, ja ensimmäistä kertaa lyöneensä takaisin. Kun hän “painoi” Martinin kaulaa, hänen muistikuvansa ovat epämääräisiä: “En ole vihainen. Se ei ole se tunne… se on se tyhjyys joka tulee… se on kuilu… se on sokeaa raivoaa, sokeaa kipua, se on tunne, joka ammentaa tyhjiin.”
“En aikonut satuttaa Martinia; miksi minun olisi pitänyt? Hän oli vain pikkuruinen poika, joka oli perheestä niiltä kulmilta…”

Silti Mary yhä näkee Normalla olleen osittain vastuussa Brian Howen kuolemasta.
“Heikompi tekee toisesta vahvemmasta heikon”, hän sanoi puolustelevasti ollen itse se ‘vahvempi’.

Mary Belliä tekemässä

“Ottakaa se juttu pois minusta!”
– Betty Bell tyttärensä Maryn syntymästä

Mary Bellin tarussa, hänen äitinsä Betty on kuvailtu ensisijaisesti roistona ja syyllisenä hänen psykopatologiaansa.

Betty Bell syntyi Glasgowissa 1940 ja häntä kuvailtiin hyvin uskonnolliseksi lapseksi.
“Me kaikki luulimme, että hänestä tulisi nunna”, hänen äitinsä sanoi.
Siskokin muistelee hänen pitäneen “uskonnollisista jutuista”.
“Hän piirteli aina nunnia, ja alttareita ja hautoja ja hautausmaita.”
Perheen mukaan hän ei saanut ylettömästä rangaistuksia, eikä häntä pahoinpidelty, mutta Betty kuitenkin alkoi etääntyä. Kun hänen isänsä kuoli, “Betty dementoitui”, sanoi Isa, Bettyn sisko. Betty sai kiukunpuuskia, teeskenteli ottaneensa lääkeyliannostuksia, ja 1957 hän synnytti Mary Flora Bellin. Maryn isä jäi arvoitukseksi.

Maryn lyhyt lapsuus oli hylkäämisten ja huumeiden yliannostusten painajainen. Betty halusi malttamattomasti eroon tyttärestään – hän jätti tämän sukulaisten hoiviin yhtenään, ja haki sitten aikanaan pois huolimatta perheiden toiveista saada pitää hänet. Vuonna -60 Betty vei Maryn adoptiojärjestölle, antaen tämän järkyttyneelle naiselle, joka ei ollut saanut adoptoida, kun oli muuttamassa Australiaan.
“Minä toin tämän adoptoitavaksi. Saat hänet”, Betty Bell sanoi jättäen Maryn tuntemattomalle. Hänen siskosna Isa oli seurannut Bettyä, ja löysikin pian naisen, joka oli jo ostellut uusia mekkoja Marylle.

2-vuotiaana Mary kieltäytyi kiintymästä muihin – hän käyttäytyi jo silloin kylmästi ja oli kuin irtaantunut muista. Mary ei koskaan itkenyt, kun hän satutti itsensä, hänessä näkyi väkivaltaisuuden merkkejä ja hän murskasi erään sedän nenän lelulla. Asiaa ei helpottanut se, että hänen äitinsä hylkäsi hänet epäsäännöllisin väliajoin ja tuli sitten taas hakemaan hänet luokseen jostain.

Mary näki 5-vuotiaan ystävänsä jäävän bussin alle. Se on varmasti vaikuttanut hänen kykyynsä solmia siteitä muihin. 1961 Mary aloitti päiväkodin.
“Hän oli melkein aina ilkeä”, muistelee yksi opettaja, joka näki kerran Maryn laittavan kädet toisen lapsen kaulan ympärille. Kun hänelle sanottiin, että niin ei tehdä, hän vastasi “Miksi? Voiko se tappaa hänet?”
Hän potki, löi ja nipisteli muita lapsia ja kertoi “valheita kaiken aikaa”. Mary ei kuitenkaan ollut suinkaan se ainoa ilkeä, vaan muut lapset kiusasivat häntä, ja hän oli yksinäinen.

“Tahattomat” yliannostukset

Tuhoisimmat kaltoinkohtelut Marylle olivat säännölliset lääkeyliannostukset, jotka todennäköisesti antoi hänen äitinsä. Kun Mary oli vuoden, hän sai melkein yliannostuksen otettuaan pillereitä, jotka oli piilotettu kapeaan koloon gramofonin sisään.

Näytti mahdottomalta, että vauva olisi omin päin saanut pillerit suuhunsa, ja oudolta, että hän söisi niin monta “happaman makuista” lääkettä. Kun Mary oli kolme, hän ja hänen veljensä löydettiin syömässä “pieniä sinisiä pillereitä” yhdessä karamellien kanssa, jotka heidän tätinsä Cath oli ostanut heille. (Betty sanoi “heidän on täytynyt ottaa pullo käsilaukustani.”) Cath ja hänen miehensä tarjoutuivat usein adoptoimaan Maryn, mutta Betty kieltäytyi luopumasta lapsesta, ja pian katkaisi välit perheeseensä.

Kaikkein vakavin yliannostus sattui kun Mary nieli joukon rautapillereitä, jotka kuuluivat hänen äidilleen. Mary menetti tajunsa ja hänen vatsansa piti pupmpata. Betty Bellin mukaan nuori leikkitoveri antoi Marylle Smartieseja, joita he popsivat jossain, ja Mary tuli niistä sairaaksi.
Yliannostukset, erityisesti kasvavalle lapselle, voivat aiheuttaa vakavia aivovammoja – se on yleinen piirre väkivaltarikollisilla.

Betty Bell oli draamakuningas ja rakasti leikkiä marttyyria. Hän saattoi kärsiä välillisestä münchhausenin oireyhtymästä; yrittäen saada huomiota tyttärelleen traagisilla “vahingoilla”. Tämä syndrooma, jota kuvailtiin ensimmäisen kerran -77, vaivaa omaishoitajia, jotka jatkuvasti vammauttavat, tukehduttavat tai myrkyttävät lastaan saadakseen sympatiaa.

Välillisestä münchhausenin oireyhtymää sairastavalla äidillä on yleensä ei-toivottu lapsi, tai hän ei ole naimisissa. Tämä voi selittää sen, miksi Betty, huolimatta harmista, jonka aiheutti Marylle, halusi tämän aina takaisin. Mary oli jälkeenpäin katkera äitinsä ylettömästä valituksesta, joka meni yli hänen omien kärsimystensä. Itseasiassa tämä Bettyn taipumus näyttää vaivanneen Marya enemmän kuin seksuaalinen väkivalta. Tämä pakottava tarve saada draamaattista sympatiaa on kuvattu yhdellä onnettomuudella: Betty kertoi kyynelehtien sisarelleen, että rekka oli ajannut Maryn yli ja sai valtavasti huomiota ja sympatiaa. Seuraavana päivänä Betty myönsi, ettei se ollut totta; Mary oli ystävien luona, jotka olivat väliaikaisesti ottaneet tytön hoiviinsa.

Ehkä suurin tragedia, jos tämä on totta, on, että Betty käytti Marya prostituutiossa. Siinä, mitä kutsuu “yhdeksi pahimmasta lasten seksuaaliväkivallasta, johon olen koskaan törmännyt”, Sereny sanoo kuvatessaan kauhuja, joista Mary on joutunut selviytymään toimiessaan äitinsä bisnesten tukijana. Kukaan sukulaisista, myöskään Maryn pikkuveli, ei ollut tietoinen tästä väkivallasta, eikä ole vahvistanut sitä.
Tämä voisi selittää Maryn tasapainottoman käytöksen. Jos häntä oli vahingoitettu, se selittäisi hänen tarpeensa vahingoittaa muita ja ehkä se yllytti hänet kohtelemaan väkivaltaisesti pieniä uhrejaan.

Psykologinen portretti

“Ihmisten manipuloiminen on hänen päätavoitteensa”
– Tohtori Westbury tutkittuaan nuoren Maryn

Oikeudenkäynnissä psykiatri, joka oli tutkinut Maryn, todisti, että hän oli osoittanut klassisia psykopaatin (tai sosiopaatin) oireita kyvyttömyydellään eläytyä muiden asemaan.
“Hän ei osoittanut mitään katumusta, ei kyyneliä, ei ahdistusta. Hän oli täysin tunteeton koko asiasta ja vain harmistunut vain pidätyksestään”, sanoi tohtori Orton. “En voinut nähdä oikeaa rikollista motivaatiota.”

Maryn pahoinpitelevä äiti, hänen geneettinen villi korttinsa isästä ja todennäköisesti toistuvien lääkeyliannostusten aiheuttama fyysinen vahinko, kaikki edistivät hänen sosiopaattisuuttaan. Hänen kyvyttömyytensä kiintyä muihin rakastavalla tavalla oli vääristynyt kiintymisprosessiksi, joka perustui väkivaltaiselle aggressiolle. Mary vastasi muille sillä, miten häntä oli kohdeltu. Kun äiti on lapsen pelon lähde, lapsi alkaa suojautua jollain puolustusmekanismilla ulkomaailmaa vastaan. Psykopaatiksi kehittymisen uha on aina läsnä. Tietenkään kaikista ahdistavissa oloissa kasvaneista lapsista ei tule psykopaatteja. Geneettisillä tekijöillä ja neurologisilla vahingoilla on myös merkitystä. Jos lapsi on alistettu kaikille näille olosuhteille, ennuste voi olla tappava.

Hän ei tosiaankaan näyttänyt saaneensa kyllikisi murhattuaan Brianin. Hän oli väkivaltainen eläimiä kohtaan, kasteli sänkynsä säännöllisesti aikuisiälle saakka ja kun hän ei sytytellyt tulia, hän tuhosi tavaroita lyhyellä murhaajan urallaan. Nuo sarjamurhaajan tyypilliset oireet osoittavat myös, ettei hän todennäköisesti olisi lopettanut tappamista, ellei häntä olisi pidätetty. Mary saalisti uhreja, jotka olivat heikompia kuin hän, ja murhien jälkeen lisäsi itsensä rikostutkinnan väliin.

“Eläminen fantasiamaailmassa” on ok lapsille, mutta puhuttaessa psyykkisesti häiriintyneistä väkivaltarikollisista, fraasi kalkahtaa pahaenteiseltä. Mary ja Norma fantasioivat olevansa rikollisia ja pakenevansa Skotlantiin.
“Me rakentelimme ja rakentelimme [fantasiamaailmoja]… Me elättelimme toivoa, että meidät pidätettäisiin ja lähetettäisiin pois”, hän sanoi. “Me emme koskaan puhuneet mistään muusta kuin kauheiden asioiden tekemisestä ja siitä, että meidät vietäisin pois”.

Lääketieteen asiantuntijat eivät usko, että sosiopaatit voivat “parantua”. He yleensä vastustavat terapiaa – jossa Mary kävi laitosvuosinaan. Jotkut spekuloivat, että aggressiiviset taipumukset rauhoittuisivat iän myötä. Ehkä Mary on parempi. Emme voi tietää varmasti.

Manipuloiva

Kun Mary oli lapsi, häntä kuvattiin hyvin manipuloivaksi ja älykkääksi. Aikuisena, kun Gitta Sereny haastatteli häntä, hän näytti suruaan liiankin paljon, jopa siihen pisteeseen asti, että sai kirjoittajan epäilyt heräämään: “Hänen toipumisensa näistä kauheista murheen jaksoista, kuitenkin, oli hämmästyttävän nopea, ja aluksi nämä nopeat tunteidenvaihtelut herättivät minussa epäilyjä.”

“Vain yksi asia ylittää ne kaikki”, hän kirjoittaa Maryn traagisista kokemuksista, “järjestys, jonka hän oli kehittänyt sisäänsä antaakseen tyttärelleen normaalin elämä.” Sekä Sereny että Mary demonisoivat nopeasti Betty Bellyn äitinä ja nostavat Maryn äidin roolin vapauttavana tekijänä. Mutta jokin tässä ei istu oikein tähän yksinkertaisiin täyskäännökseen. Maryllä näyttää olevan liian paljon äidiltä perittyä “draamakuningattaren” taipumusta ja täytyy ihmetellä, kuinka hän on onnistunut puhdistamaan Betty Bellyn psyykeestään.

Mary antoi Bettyn olla osa elämäänsä, vaikka kaltoinkohtelu jatkui vielä vankilasta vapautumisen jälkeen. Hän halusi, että hänen tyttärensä tapaisi Mumminsa. Betty myi tytärtään kaikilla konsteilla, mitä kuvitella saattaa. Ensin hän myi tytärtään seksin ostajille, sitten myi tämän tarinan iltapäivälehdille. Emme voi tietää Bettyn tyttärelleen aiheuttaman vahingon suuruutta.

Läpi Cried Unheardin Mary esittää itsensä hyvin epäluotettavana. Hänellä on kieltämättä syytä valehdella ja liioitella äitinsä pahoinpitelyistä – niin monet sosiopaatit tekevät saadakseen sympatiaa ja oikeuttaakseen käytöksensä. Nyt Betty on kuollut, eikä kukaan muu ole vahvistanut syytöksistä kauheimpia. Mutta todennäköisesti vaikeneminen oli sen tukahdetumman aikakauden tuote, jolloin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei puhuttu niin avoimesti kuin nykyisin.

Cries Unheard

“Mutta kaikkein eniten tahdon elää normaalia elämää.”
– Mary Bell

Kun Cried Unheard julkaistiin vuonna -98, se sytytti vihaisen kohun siitä, että rikolliset hyötyivät teoistaan. Marylle maksettiin siitä, että hän avautui teoistaan, mikä raivostutti niin monia, että pääministeri Tony Blair halvensi julkisesti moista toimintaa. Tehtiin lakeja, jotka estäisivät muita – kuten vaikka sarjamurhaaja Dennis Nilsenia – tekemästä samoin. Maryn toive oli, että kirja paljastaisi kaikki faktat tapahtuneista ja katkaisisi huhuilta siivet. Hän uskoi, että jos hän kertoisi tarinansa, media jättäisi hänet rauhaan.

Mary väittelemässä kirjan äärellä

Sereny kuitenkin sanoo, että kirja kirjoitettiin Maryn lapsen vuoksi, vaikka sen julkaisu on aiheuttanut vahinkoa tytölle. Median elpyvän kiinnostuksen Marya kohtaan toimittajat piirittäneet taloa.
Hänen teini-ikäinen tyttärensä sai tietää, että hänen äitinsä oli surullisenkuuluisa Mary Bell, kun perhe evakuoitiin kodistaan, peitot päidensä suojana, väistellen salamavaloja ja median huuteluja.
Mutta Mary sanoo, että tytär on hyväksynyt asian ja antanut hänelle anteeksi.
“Mutta äiti, mikset kertonut minulle. Olit vain pentu, nuorempi kuin minä nyt”, hän sanoi Maryn kertoman mukaan.

Ehkäpä Cries Unheard haluaa kertoa, miksi jotkut lapset käyttäytyvät väkivaltaisesti. Jossain mielessä Mary on poikkeava. Hän kuristi uhrinsa käsin, kun taas nykyään on vallalla spree killer-tyylinen ammuskelu (tilanteet, joissa monta ihmistä ammutaan yhteen menoon tai lyhyellä aikavälillä, esim. kouluammuskelut, toim. huom). Voidaanko Maryn tarinasta oppia jotain, millä estää jatkossa lasten pahoinpitely, se jää nähtäväksi. Se on epätavallinen varoittava tarina lapsen kyvystä väkivaltaan.
Jos on totta, että lapsia on siunattu luontaisella hyvyydelle, se lienee myös erittäin herkästi särkyvä siunaus.

Anonyymius

21. toukokuuta 2003 BBC Online raportoi, että lapsitappaja Mary Bell on saanut elinikäisen anonymiteetin.

High Courtin päätöstä seuraten Bellin ja hänen tyttärensä identiteetit pidetään nyt salassa heidän suojelemisekseen omankädenoikeudenharjoittajilta. Oikeuden väliaikaisen päätöksen nojalla Bellin ja hänen tyttärensä identiteettiä ja sijaintia ei voi paljastaa.

Oikeussalin ulkopuolella, Bellin toisen uhrin, Martinin sisko, sanoo, että päätös oli “ivaa”.
“Uhrit eivät ole asian sydämessä – ketään ei ole kiinnostanut meidän perhe”, hän sanoi.

Martinin äiti June Richardson sanoi BBC:lle huhtikuussa: “Parasta mitä hänelle olisi voinut tapahtua oli jäädä anonyymiksi ja vain häipyä ja meidän täytyy jatkaa elämäämme.”

BBC:n Andy Tighe raportoi tuomari daami Elizabeth Butler-Slossilla “stressanneen tapauksen ‘poikkeavuutta’ ja se ei tarkoittanut, että kaikissa tällaisissa tapauksissa myönnettäisiin anonymiteetti.”

BBC raportoi myöhemmin, että oikeuden ensisijainen ongelma oli päättää, kumpi oli tärkeämpää: Bellin oikues yksityisyyteen ja perhe-elämään vai avoin oikeus ja lehdistönvapaus.

Puolustaessaan päätöstään tuomari Butler-Sloss sanoi, että hän oli antanut määräyksiä erilaisista syistä samanlaisessa päätöksessä, jonka hän teki James Bulgerin lapsimurhaajien Robert Thompsonin ja Jon Venablesin tapauksessa. (she had granted the injunctions for different reasons from a similar decision she made in the case of child killers Robert Thompson and Jon Venables

Danny Shaw, BBC:n kirjeenvaihtaja kirjoitti tuomarin päätöksen olleen odotettu ja lisäsi, “jos High Court olisi päättänyt olla myöntämättä anonymiteettia Bellille, se olisi ollut yksi vuoden oikeudellisista shokeista”.

Firenzen hirviö – pariskuntien teurastaja

crime librarystä tämäkin

Mysteerin alku

Barbara Locci oli 32-vuotias nainen, joka oli kotoisin Lastra a Signasta.
Hän oli naimisissa ja olipa hänellä lapsikin, mutta hänessä oli vähän jakorasian vikaa ja kaikki kaupungissa tiesivät sen. Viimeisin lempinimi, jonka hän oli saanut, oli “Queen Bee”.

Vuosi 1986. Elokuun 21:n iltana Barbara, hänen nuori poikansa plus rakastajansa olivat palaamassa elokuvateatterista. Lähistöllä oli hautausmaa ja rakastaja Antonio Lo Bianco ehdotti, että he pysähtyisivät sinne pikapanolle. Kun lapsi oli nukahtanut auton takapenkille, Barbara lähti juttuun mukaan innoissaan. Hupi loppui lyhyen. Kun Antonio alkoi repiä naisen vaatteita, tumma hahmo ilmaantui pimeästä ja ampui heidät kaksi. Mysteerinen hahmo kahmaisi pikkupojan pois autosta ja vei hänet pois.

Myöhemmin tuona yönä paikallinen maanviljelijä heräsi koputukseen etuoveltaan. Mies avasi oven ja koputtajaksi paljastui itkevä poika.
“Minun äiti ja setä on kuolleet”, hän sanoi.
Farmari ilmoitti välittömästi poliisille.
Kaksoismurhaaja ei ollut halunnut vahingoittaa nuorta poikaa ja oli lopulta jättänyt hänet viljelijän rappusille.

Rikostutkijat lähtivät rikospaikalle eli hautausmaalle ja löysivät kahdeksan .22-kalibeerista hylsyä autosta. Kyseinen kulkuneuvo oli valkoinen Alfa Romeo “Giulietta”, jossa oli asianmukaiset rekisterikilvet Arezzon provinssilta. Auton rekisteriote tsekattiin ja sen mukaan auto kuului henkilölle nimeltä Antonio Lo Bianco. Tutkijat olivat lähes puulla päähän lyötyjä. Kuka kumma oli tehnyt tällaisen rikoksen – ja miksi?

Aamukuuden ja seitsemän välillä poliisin partioauto kaarsi Stefano Melen, Barbaran aviomiehen, pihaan. Kun tutkijat seikkailivat itsensä Melen etuovelle, se aukesi äkkiä juuri silloin ja mies astui ulos matkalaukku tassussa. Hän näytti kiireiseltä.
Tutkijat kertoivat suru-uutiset hänen Barbarasta. Mele reagoi siihen kyllä jotenkin, mutta varsin kylmästi kun otti huomioon, että kyseessä oli hänen lähipiiriinsä kuuluva saati vaimonsa. Rikostutkijoiden epäilykset heräsivät. Mele suostui estotta puhumaan tutkijoille ja seurasi heitä poliisien päämajaan.

Stefano Melen

Asemalla Mele kertoi tutkijoille, että oli voinut pahoin eilisiltapäivästä saakka ja jäänyt kotiin, minä aikana häntä oli tullut tapaamaan kaksi ihmistä: Carmelo Cutrona ja Antonio Lo Bianco. Kumpainenkin oli kuulunut hänen vaimonsa rakastajiin. Kuulustelussa Mele mainitsi Barbaran kolmannenkin rakastajan, Francesco Vincin. Vinci oli pidätetty marraskuussa -67 hänen vaimonsa syytettyä miestä aviorikoksesta. Heti kun Vinci pääsi vankilasta, hän hyppäsi Barbaran syliin.
Barbaralla oli ollut suhde kaikkien Vincin veljeskunnan jäsenten kanssa: Giovannin, Salvatoren ja Francescon. Tutkijat päättivät ottaa suurennuslasin alle Melen väitteistä mielenkiintoisimmat ja häntä pyydettiin palaamaan poliisiasemalle seuraavana päivänä.

Paljastuksia

Salvatore Vinci

Seuraavana päivä, siispä elokuun 23., kerrottuaan epäilyksensä vaimojen rakastajien mahdollisesta osallisuudesta kaksoismurhaan, Mele tunnusti jotain, mitä kukaan ei ollut osannut odottaa. Hän ja Salvatore Vinci olivat surmaneet Barbaran ja Antonion. Mele kertoi, että kun hänen vaimonsa ja poikansa eivät olleet saapuneet 11:20:n mennessä iltasella, hän oli lähtenyt etsimään heitä.
Lopulta hän päätyi Lastra a Signaan, jossa hän tapasi Salvatore Vincin ja kertoi tälle Barbaran menneen elokuviin, todennäköisesti Antonion ja lapsen kanssa. Vinci nuhteli Stefanoa siitä, että tämä salli kerta toisensa perään vaimon pettävän häntä ja sanoi, että hänen pitäisi laittaa stoppi moiselle touhulle. Vincillä oli pieni ase mukanaan ja kaksikko lähti ajamaan Signaan.

Miehekkeet saapuivat Signaan. He näkivät Antonion Alfa Romeo Giuliettan pysäköitynä lähelle Giardino Michelacci-elokuvateatteria. Stefano ja Salvatore pysähtyivät odottamaan uloskäynnille. Lopulta he näkivät, kun Lo Bianco ja Barbara, lapsi käsivarsillaan, poistuivat teatterista. Stefano ja Salvatore hyppäsivät takaisin autoonsa ja huristivat noiden perässä hautausmaalle. Stefano kertoi tutkijoille, että kun Antonio ja Barbara meinasivat alkaa muhinoida, Salvatore kaivoi laukusta pienen aseen.

Stefano kertoi talsineensa autolle ja tulittaneensa aseen tyhjäksi. Hänen poikansa oli nukkunut koko toimituksen ajan, mutta herännyt sitten välittömästi.
Stefano palasi Salvatoren autolle ja kertoi tälle ampuneensa Barbaran ja Antonion. Kaksikko suuntasi matkansa Signa Bridgreen, jossa he hylkäsivät aseen. Tovin kuluttua Stefano oli taas kotona.

Rikollinen päätti lausuntonsa sanomalla “Tapoin vaimoni ja hänen rakastajansa koska väsyin jatkuvaan nöyryytykseen. Vaimoni on pettänyt minua lukuisten vuosien ajan, mutta vain muutama kuukausi sitten päätin erota hänestä.” Heti kättelyssä oli selvää, että Stefano ei kertonut koko totuutta tai satuili kokonaan. Hän ei ollut muistanut keksiä, oliko hänen poikansa nähnyt hänet tai miten poika oli päätynyt maalaistaloon. Mies pidätettiin aikailematta.

Tämän jälkeen, 24. päivä poliisi lähti epätoivoissaan metsästämään hylättyä asetta. Sitä ei löytynyt sitten mistään.
Syyttäjä kyseli Stefanolta pistoolista ja tämä vaihtoi heti tarinaa, sanoen, että ei ollutkaan heittänyt sitä pois, vaan antanut sen takaisin omistajalleen Salvatore Vincille. Muutama tunti myöhemmin hän pyörsi päänsä ja ilmoitti, että aseen omistikin Salvatoren veli Francesco ja että Francesco oli myös surmannut Barbaran. Seuraavina kolmena päivänä Stefano kertoi taas aivan muunlaisia tarinoita. Poliisit repivät hiuksiaan.
Kaksi vuotta kaksoismurhan jälkeen Stefano Mele todettiin yksin syylliseksi rikoksiin hätäisesti pidetyssä oikeudenkäynnissä ja tuomittiin 14 vuodeksi vankilaan osittain hulluna (14 years in prison on the grounds of partial insanity alentuneesti syyntakeeton?).

Silpomista ja hulluutta

Kaksoismurhista kului kuusi vuotta, tultiin vuoteen -74 ja Stefano Melen nimi oli kaikkea muuta kuin unohdettu ja paikalliset viranomaiset keskittyivät toiseen kaksoismurhaan. 14. syyskuuta -74 rikostutkijat kutsuttiin Borgo San Lorenzoon, yhteen Firenze pohjoisosista. Ohikulkija oli löytänyt pysäköidyn auton luota kaksi nuorta ruumista: 18-vuotiaan Stefania Pettinin ja 19-vuotiaan Pasquale Gentilcoren. Hän oli soittanut poliisien päämajaan.

Tutkijat huristivat rikosnäyttämölle ja löysivät nuoren miehen puolialastoman ruumiin Fiat 127:n kuskin paikalta. Jälkeenpäin osoittautui, että kaara kuului hänen isälleen. Nuorukaisen ruumiista löytyi lukuisia aseen jättämiä jälkiä. Kamppailun jälkiä ei näkynyt, ja copper-jacketed luotien hylsyjä lojui hujan hajan rikospaikalla.

Maasta, auton takaa tutkijat löysivät täysin alastomaksi riisutun nuoren naisen ruumiin. Tappaja oli vääntänyt hänen ruumistaan kammottavasti – tytön raajat olivat spread-eagled-asennossa eli eräänlaisessa haara-asennossa, joka on kieron seksin, bondagen, ystäville tuttu. Viiniköynnöksen oksa sojotti hänen silvotuista sukuelimistään. Ensiksi näytti siltä, että hänet oli puukotettu kuoliaaksi.

Stefania Pettini rikospaikalla

Rikostutkijat löysivät nuoren naisen käsilaukun läheiseltä pellolta, laukun sisältö levittyneenä maahan. Rikospaikka tutkittiin, ja siitä otettiin valokuvia. Molemmat ruumiit pakattiin, että niitä päästäisiin tutkimaan ruumishuoneelle.

Uhrien ruumiinavauksessa ilmeni nopeasti, että kumpaistakin oli ammuttu useita kertoja pieni-kaliiperiselle aseella. Ballistinen raportti sai tutkijat siihen tulokseen, että murha-ase oli mallia 73 tai 74, .22 automaattinen Beretta ja että luodit olivat erikoislaatuista Winchester-tyyppiä, mitä on valmistettu Australiassa 50-luvulla. Miesuhrin maallisen vaelluksen oli päättänyt viisi luodin aiheuttamaa haavaa – naisenalkua taas oli ammuttu kolmesti. Rikospaikalta löytyvä yksiteräinen (single-edged blade) veitsi arvioitiin 10-12 cm pituiseksi ja 1,5 cm leveäksi.

Tutkijoilla oli kolme pääepäiltyä: 53-vuotias Bruno Mocali, self-proclaim (itse julistava?) parantaja; Giuseppe Francini, henkisesti epävakaa mies, joka oli vapaasta tahdostaan tullut poliisiasemalle ilmoittamaan olevansa syyllinen; sekä Guido Gionvanni, tirkistelijä, joka useiden silminnäkijähavaintojen mukaan kyttäsi pariskuntia tuolla alueella, jossa rikos oli tapahtunut. Mutta mitään todisteita kolmesta miehestä ketään vastaan ei ollut, ja heidät päästettin menemään mahdollisina epäiltyinä.

Rikostutkijat päättelivät, että murhaajan täytyi olla maaninen ja seksuaalisesti häiriintynyt. Tapauksen tutkinta jatkui mitään tähdellisiä johtolankoja löytämättä ja epäiltyjä saamatta.

Käännekohta

Muuan lauantaipäivänä, kesäkuun kuudentena -81, poliisiylikonstaapeli ja hänen nuori poikansa olivat kävelyllä maalaismaisemissa. Ylikonstaapelin huomion kiinnitti kuparinvärisen Ritmo-henkilöauto, joka oli parkkeerattuna tien viereen. Auton ovet olivat suljettu, mutta naisen käsilaukku lojui lähellä kuskin paikan ovea ja laukun sisältö oli maassa levällään. Konstaapeli vilkuili tuota näkyä etäältä, sitten uteliaisuus voitti ja hän päätti mennä tutkimaan autoa lähempää.
Hän näki kaksi ruumista.
Myöhemmin osoittautui, että ne olivat kuuluneet 21-vuotiaalle Carmela De Nucciolle ja hänen 30-vuotiaalle rakastajalleen Giovanni Foggille.
Kuskin sivuikkuna oli rikottu. Ratissa istui mies, jonka kurkku oli viilletty. Konstaapeli lähti välittömästi viilettämään kauhuauton luota ja soitti poliisille.

Seitsemän vuotta oli vierähtänyt Bongo San Lorenzon murhista. Kaikkien aikaisempien epäiltyjen nimet, myös Stefano Melen, olivat tutkijoiden tuoreessa muistissa.

Tutkijat Foggin ja Nuccion kuolinpaikalla

(Aikaisemmin tuolla mainittiin konstaapelin vahingossa löytäneen ruumiit kävelyllä ollessaan – sitten todetaan, että naisen ruumis löytyikin vasta kun tutkijat tulivat paikale. Eli en nyt en tiedä miten asian laita on, sikäli kun se on oleellista.)

Rikostutkijat lähtivät rikospaikalle, jossa ahdistunut konstaapeli jo odotteli. Pian tuo joukkio näki naisuhrin ruumiin lojumassa jyrkällä penkereellä, vain 20 jaardin (päälle 18 metrin) päässä punertavasta Fiatista. Naisen haarat oli levitetty, t-paita ja farkut viilletty, ja mikä kaikkein hirveintä – hänen vaginansa oli julmasti poistettu. Sen paikalla ei ollut mitään.
Jalanjälkiä taikka mitään todistajia ei ollut.

Ruumiinavauksessa selvisi, että molemmat uhritolivat kuolleet luoteihin, ja heitä oli ammuttu autossa istuessaan. Sitten nuori mies oli saanut kolme puukon tai vastaavan esineen iskua, kaksi kaulaansa ja yhden rintakehäänsä.
Tytön vaginan silpominen oli hoidettu jollakin erittäin terävällä esineellä.
Patologi tuli siihen tulokseen, että murhaajan oli täytynyt olla taitava käyttämään sitä työvälinettä, jolla oli vaginan poistanut.

Ballistisessa raportissa oli viittaus siihen, että molemmat uhrit oli tapettu minimissään 7 luotiin, .22-kaliiperisestä automaattisesta pistoolista Winchesterin teillä. Tämä paljastus sai tutkijoiden silmät muljahtamaan; he pyysivät sydän pamppaillen, että luoteja verrattaisiin niihin luoteihin, jotka ammuttiin vuoden -74 kaksoismurhassa. Ballistinen tutkija teki työtä käskettyä ja luodit täsmäsivät; sama sarjamurhaaja oli luultavasti kumpaisenkin tapauksen takana.

Tutkijat keskittivät huomionsa mieheen nimeltä Enzo Spalletti. Hänellä oli ajoittain taipumusta voeyurismiin, tirkistelyyn, ja hänen punainen Fordinsa oli nähty pysäköitynä lähelle murhapaikkaa. Spalletilla oli melko vakavasti otettava alibi – mutta toisaalta hän oli kertonut vaimolleen kahdesta ruumiista ja kuparinvärisestä Ritmosta aamulla 9:30. Häno oli väittänyt lukeneensa siitä sanomalehdestä, mutta lehtiin se tieto tuli vasta päivää myöhemmin. Spalletti pidätettiin nopeasti ja laitettiin lukkojen taakse odottamaan oikeudenkäyntiä.

Ja sitten niitä oli kahdeksan

Lokakuun 23. -81, vain kuukausia Nuccion ja Foggin kuolemasta, tappaja iski jälleen. Nuori pariskunta, 24-vuotias Susanna Cambi ja hänen 26-vuotias poikaystävänsä Stefano Baldi, aikoivat viettää iltaa luonnonkauniissa näkymissä lähellä Calenzanoa, aivan pohjois-Firenzessä. He eivät huomanneet vaanivaa murhaajaa… Myöhemmin illalla löytyi jälleen nuori pariskunta kuulat kallossa ja pillu silvottuna.

Susanna Cambi ja rikospaikka

Tutkijat saapuivat paikalle ja löysivät miehen makaavan Volkswagenin vieressä. Hän oli puolialasti ja näytti siltä, että häntä oli ammuttu ja puukotettu useita kertoja. Naisuhri lojui auton vastakkaisella puolella. Hänellä oli hyvin samankaltaiset haavat kuin vieressä makaavalla miehellään – ja hänen vaginansa oli poistettu samalla tekniikalla kuin Carmela De Nuccion.

Susanna Cambin ruumista viedään rikospaikalta

Patologi tuli siihen tulokseen, että molempia uhreja oli ammuttu etuikkunasta läpi ja että he olivat olleet elossa saadessaan ensimmäiset puukon iskut. Luultavasti kumpaakaan ruumista ei olllut siirretty mihinkään. Rikosvälineenä käytetty veitsi arvioitiin yksipäiseksi, 3 cm leveäksi ja viidestä seitsemään senttimetriä pitkäksi.

Näytti siltä, että vagina oli poistettu samalla välineellä kuin edellisessä murhassa, mutta tässä se oli silvottu huolimattomammin ja paljon laajempi osa oli poistettu. Vatsaontelo oli silvottu kiireisesti ja osa suolista oli puhkaistu. Ballistiset testit paljastivat, että tässä oli käytetty samaa Beretta .22-asetta kuin edellisessä kaksoismurhassa.

Kun nämä kauheat tapahtumat pääsivät lehtiin, kaksi eri pariskuntaa ilmoitti nähneensä punaisen Alfa GT:n, jossa oli mieskuljettaja, eikä muita matkustajia, ajavan ylinopeutta pois rikospaikalta. Tutkijat päättivät julkaista teoriansa, että Firenzeä piti otteessaan nuoria pariskuntia nistivä sarjamurhaaja. He olivat toivoneet, että näkyvyyden tuominen tapaukselle rohkaisisi ihmisiä kertomaan epäilynsä mahdollisista Firenzen hirviöistä. Mutta mitään tähdellisiä vihjeitä ei saatu ja hirviö sai rauhassa jatkaa mellastamistaan.

Tutkijat päättivät myös luopua syytteistä Enzo Spallettia vastaan, jotka oli nostettu vuoden -81 murhista. Spalletti oli ollut lukkojen takana, kun tämä viimeisin kaksoismurha oli tehty, joten hän ei mitenkään voinut olla syyllinen. Hänen oikeudenkäyntinsä peruttiin ja hänet vapautettiin vankilasta.

Luihuja taktiikoita

Firenzeläisten pelot kävivät toteen seuraavan kerran 19. päivä kesäkuussa -82.
Paolo Mainardi, 22 ja hänen tyttöystävänsä Antonella Migliorini, 20, olivat lähteneet viettämään lauantai-iltaa lähelle Montespetrolia, Firenzen lounaisosaa. He olivat autossa pysäköintialueella lähellä Via Nuovo Virgiliota maaseudun ajorataa. He olivat osoittamassa rakkauttaan toisilleen fyysisellä tavalla ja silloin joku ilmestyi pusikoista ja alkoi ammuskella. Molempiin osui ensimmäisellä osumalla ja Antonella kuoli melkein heti. Paolo haavoittui vakavasti, mutta kykeni kuitenkin käynnistämään auton, ja kääntämään sen ympäri.
Paolo ajoi vahingossa ojaan, eikä päässyt sieltä pois. Tappaja tuhlasi hetken aikaansa ja ampui ajovalot sammuksiin. Oli siis aivan pimeää ja tappajan luodit olivat loppu.

Murhaaja hermostui silminnähden alueella pörräävästä liikenteestä, päätti jättää tällä kertaa väliin silpomisrituaalin, ja lähti viilettämään paikalta Paolo Mainardin vielä eläessä.

Paoloa ei löydetty ennen seuraavaa aamua ja hän kuoli vain muutama tunti myöhemmin, palaamatta tajuihinsa.

Myöhemmin samana aamuna piirikunnan apulaisasianajaja Silvia Della Monica valittiin juttuun mukaan. Hän kutsui useita median reporttereita toimistoonsa ja pyysi heitä levittämään pientä valhetta. Monica halusi lehtiin raportin, jonka mukaan Paolo Mainardi olisi ollut elossa tullessaan sairaalaan ja vielä kyennyt antamaan kuvauksen tappajasta ennen kuolemaansa. Kaikki reportterit suostuivat tähän ja niin tuo viheliäinen tieto luki seuraavan päivän lehdissä. Silvia Della Monica toivoi, että saisi näin tappajan levottomaksi ja tekemään jonkin virheliikkeen.

Monican juoni todella sai tappajan hermostuneeksi.
Kun iltapäivälehti oli ilmestynyt, yksi Punaisen ristin hätäavun työntekijöistä, joka oli saatellut Paolo Mainardia sairaalaan, sai kaksi puhelua henkilöltä, joka väitti ensin olevansa piirikunnan asianajajan toimistolta ja myöhemmin väitti olevansa murhaaja itse. Salaperäinen soittaja tahtoi tietää, että mitä nuori Mainardi oli sanonut ennen kuolemaansa.

Muutama päivä Paolo Mainardin & Antonella Migliorinin murhan jälkeen, poliiisivoimien konstaapeli Francesco Fiore palautti mieleensä Barbara Loccin & Antonio Lo Biancon murhan vuodelta -68, jonka tutkimukseen hänkin oli osallistunut. Francesco Fiore alkoi pohtia, olisiko tuolla kaksoismurhalla yhteys näihin tuorempiin murhiin.
Hänen vaatimuksestaan hylsyjä vertailtiin keskenään, ja ilmi kävi, että samalla .22-kaliiperisella Beretta-pistoolilla oli ammuttu kaikki Winchester luodit ja että hylsyt olivat peräisin 50 luodin laatikosta. Locci ja Lo Bianco oli murhattu Firenzen hirviön käyttämällä aseella vuonna -68.

Analysoitaessa tilannetta 14 vuotta vuoden -68 murhien jälkeen, oli päivänselvää, ettei Stefano Mele, ensimmäisen murhatun naisen aviomies, voinut olla Firenzen hirviö, sillä hän oli ollut vankilassa sekä vuodet -74 että -81.
Tutkijat ajattelivat tässä vaiheessa, että Melellä oli rikostoveri – joku, joka oli jatkanut murhailua hänen ollessaan vangittuna. Joka tapauksessa Mele vannoi yhä syyttömyyttään ja kieltäytyi yhteistyöstä tutkijoiden kanssa.

Syyttömiä murhaajia

Poliisin luonnos Hirviöstä (mihin tämä luonnos perustuu, en tiedä, toim. huom.)

Syyskuun 9. -83 eli noin vuosi edellisestä kaksoismurhasta, Hirviö iski jälleen. Ja samalla yllätti poliisit rikkomalla kaavansa, vaikkakin vahingossa; hän murhasi kaksi länsisaksalaista poikaa, Horst Meyerin ja Uwe Rusch Sensin. Nuoret pojat olivat vetämässä sikeitä Volkswagen-asuntoautossa ruohikkoisella aholla, vain 19 mailin päässä Etelä-Firenzestä. Joidenkin myöhempien raporttien mukaan Sens ja Meyer olisivat olleet homoseksuaalisia rakastajia, mutta tätä väitettä ei ole voitu vahvistaa.

Ruumiita ei nähtävästi oltu viilelty ja tutkijat eivät alkujaan osanneetkaan yhdistää tapahtumia Firenzen hirviöön. Kumminkin ballistiset testit osottivat murhavälineeksi Hirviön käyttämän Beretta .22-aseen. Ballistisien testien tulokset saivat tutkijat hämilleen. Ehkä murhaaaja oli erehtynyt. Toisella uhreista hyvin pitkä, vaalea tukka, häntä olisi voinut luulla tytöksi. Ja ymmärrettyään, että tuokin uhri oli poika, murhaajan ei ollut tehnyt mieli runnella tämä sukuelimiä.

Pistoolin ja patruunoiden lisäksi tutkijat olivat löytäneet rikoksista muutamia muitakin yhteisiä tekijöitä: kaikki uhrit olivat viettäneet viimeisen ehtoonsa samankaltaisissa olosuhteissa – murhaaja iski useimminten lauantaisin – ja mieluiten silloin kun kuu oli mennyt pilveen.
Viimeiseksi mainitussa seikassa saattoi olla jotain kryptistä selitystä, tai ehkä se oli vain varotoimenpide – murhaaja oli halunnut minimoida riskit, että joku pystyisi tunnistamaan hänet.
Se, miksi murhaaja mylläsi naisuhrien sukupuolielimiä, oli auki. Joku kehitteli teorian, että murhaaja otti tällaisia makaabereja matkamuistoja.

Uskonnollinen historiankirjoittaja Massimo Introvigne, joka oli seurannut uutisointia viimeisimmistä murhista, halusi päästä puhumaan tutkijoille. Hän kertoi heille, että Firenzellä – joka oli osittain inspiroitunut runoilija Dantea kirjoittamaan Infernonsa – oli pitkä taikuuden traditio. Hän informoi heitä, että okkultistiset lahkot eivät välttämättä olleet satanistisia ja että murhaajalla ehkä oli luonnonrituaaleihin liittyviä fetissejä (the ritual nature of the murders suggested fetishists were involved). Introvigne saattoi hyvinkin olla oikeilla jäljillä, tuumivat tutkijat. He olivat jo alkaneet epäilemään, että sukupuolielimiä oli poisteltu voitonmerkeiksi jonkin uskonnollisen rituaalin nimissä.

Punaisen Ristin hätäavun työntekijä – joka oli auttanut Mainardin sairaalaan -82, ja kehen murhaaja myöhemmin otti yhteyttä – sai toisen häiritsevän puhelinsoiton lomallaan Riminissä, pian kahden matkailijan murhan jälkeen.
Murhaaja jatkoi vinkumistaan siitä, mitä Mainardi oli kertonut poliisille ennen kuolemaansa.
PR:n työntekijän ahdistelu järkytti poliisia. Kuka olisi tiennyt, että hän oli lomalla ja kuinka tämä joku tiesi, miten ottaa yhteyttä PR:n työntekijään?

Toinen pitkä tauko

Murhaaja odotti jälleen noin vuoden ennen kuin murhasi uusiksi – nuoren pariskunnan Vicchio di Mugellossa, aivan pohjois-Firenzessä 29. heinäkuuta -84. Tämän kertaisessa kaksoismurhassa toistui kaikki Hirviölle tyypilliset kuviot. Miehen ruumis löytyi auton takapenkiltä, yllään vain alushousut ja liivit. Ihan lyhyen matkan päässä autosta, puskien takana, oli alastoman tyttösen ruumis. Kuten edeltäjänsä, hänkin oli bondageen liittyvässä spread eagle-asennossa ja hänen sukupuolielimensä oli poistettu. Oikeastaan ainoa eroavaisuus edellisiin tapahtumiin oli se, että murhaaja oli myös saanut päähänsä poistaa hänen vasemman rintansa ja viillellä häntä yli 100 kertaa.

Ruumiinavauksessa selvii, että molempia uhreja oli ammuttu auton ikkunan läpi ja sitten puukotettu veitsellä. Tytön ruumiis oli sitten siirretty nilkoista vetämällä noin 10 jaardin päähän.
Ballististen testien tulokset eivät yllättäneet rikostutkijoita – sama automaattinen Beretta .22. Samoin veitsi oli yksiteräinen ja sopi edellisiin silpomisiin. Lisäksi paikalta ei löytynyt sormenjälkiä, mikä vahvisti tutkijoiden uskomusta, että Firenzen hirviö piti murhaillessaan kirurgisia hanskoja.

Tutkijoita kiinnosti, mikä oli saanut Hirviön poistamaan viimeisimmän uhrin rinnan. Oliko hän vain muuttunut makaaberimmaksi vai liittyikö tämä kulttitouhuihin?

Tutkijat myönsivät avoimesti lehdistölle, että murhaaja oli tässä etuasemassa ja että he olivat yhtä hämmästyksissä kuin aiemminkin.

Francisco Fleury sanoi: “Murhaaja voi olla kunnioitettava naapurisi, mies epäilyksien yläpuolella.”

Murhaajan päämääristä ei ollut epäilystäkään. Hän oli yksinäinen sadisti, joka saalisti nuoria pariskuntia maaseudulla. Tutkijaveteraaneille tappaja oli haamu. Miltei kahden vuosikymmenen jatkuneen tutkinnan jälkeen heillä ei ollut epäiltyä, ei kunnollisia vihjeitä ja pikkuriikkisen toivoa saada Hirviö koskaan kiinni.

Viimeinen mätä teko

Viimeinen Firenzen hirviön tekosiksi tiedettävä murha tapahtui syyskuun 8. päivä 1985. Ranskalainen pariskunta, Jean-Michel Kraveichvili, 25, ja Nadine Mauriot, 36, olivat leiriytyneet San Cascianon alueella aivan Firezen ulkopuolelle. Naisen ruumiista, joka löytyi suljetusta teltasta, selvisi, että häntä oli ammuttu 4 kertaa. Ensimmäiset kolme luotia olivat tunkeutuneet hänen kalloonsa – yksi suuhun, kaksi vasempaan käsivarteen ja yksi oikeaan kyynärään.

Patologin raportin mukaan kaikki luodit oli ammuttu, ei pidemmän matkan kuin 15 tai 20 inchin päästä (38-50 cm). Patologi arveli pariskunnan rakastelleen kun heitä väijyttiin. Mies oli luultavasti maannut selällään ja nainen oli ollut hänen päällään. Hänen onnistui päästä ulos teltasta ja tuosta noin 30 jaardin matkan ennen kuin murhaaja sai hänet kiinni ja puukotti kuoliaaksi. Sitten hänet viskattiin tienpenkkaan puskiin, josta hänet myöhemmin löydettiin.
Miehen murhattuaan Hirviö astui sisään telttaan ja päättäväisesti poisti naisen vaginan ja vasemman rinnan. Patologin tulkinnan mukaan murhaaja oli suorittanut operaation 10 minuutissa.

Heti Jean-Michelin ja Nadinen löytymisen jälkeen tutkijat tuumivat, että he olivat ensimmäistä kertaa oikeasti askeleen edellä murhaaja kun copper-jacketed Winchester luoti löytyi jalkakäytävältä läheisen sairaalan edestä.
Tutkijat olivat jo arvelleet, että murhia oli suoritettu kirurgisten hanskojen ja leikkausveitsen kanssa – ja nyt murhaajan luoti löytyi sairaalan läheltä. Eikö olisi hyvin mahdollista, että Hirviö olisi yksi sairaalan työntekijöistä?
Mitään epäiltyjä ei silti saatu ja tutkijat joutuivat häntä koipien välissä myöntämään, etteivät he olleet edelleenkään johdossa.

Eräänä päivänä tovi viimeisten murhien jälkeen julkisten syyttäjien toimistoon saapui erikoinen kirje. Se oli osoitettu piirikunnan asianajaja Silvia Della Monicalle ja osoitetta ei ollut kirjoitettu kuoren päälle, vaan kirjaimia oli leikattu ja liimattu lehdistä ja siinä oli kirjoitusvirheitä. Kirjekuoren sisällä oli taiteltu paperiarkki ja pieni muovinen pussi. Pussissa oli lihakuutio Nadie Mauriotsin vasemmasta rinnasta.

Televisioitu oikeus

Pietro Pacciani, epäilty

Seuraavan 8 vuoden ajan tutkijat haastattelivat yli 100 000 ihmistä. 90-luvun alussa he ottivat pääuhrikseen 68-vuotiaaseen Pietro Paccianiin. Pacciani ei osannut lukea erityisen hyvin/ei ollut sivistynyt (semi-literate) ja hän nautti metsästyksestä ja eläinten täyttämisestä.
Tutkijoita kiinnosti eritoten se seikka, että Pacciani oli pidätetty kiertelevän myyntimiehen murhasta -51. Hän oli saanut myyntimiehen kiinni nukkumasta kihlattunsa kanssa. Pacciani puukotti tätä 19 kertaa ja talloi kuoliaaksi. Sitten hän raiskasi myyntimiehen ruumiin. Hänet tuomittiin pian ja laitettiin 13 vuodeksi vankilaan. Vapauduttuaan hän meni naimisiin ja perusti perheen. Hänet vangittiin uusiksi -87, koska hän pahoinpiteli vaimoaan ja käytti seksuaalisesti hyväkseen kahta tytärtään. Hän vapautui -91.

Tämänsorttisen rikollisen taustan lisäksi, tuntemattomat lähteet raportoivat Paccianin kuuluvan okkultistiseen ryhmään, jossa oli kolme muuta miestä: Mario Vanni, Giovanni Faggi ja Giancarlo Lotti (jonka kaikki tiesivät tirkistelevän uroskissoja niiden yöllisen samoilun takia / jotka kaikki tiesivät tirkistelijöiksi heidän yöllisten hiippailujensa tähden – who were all known as peeping toms because of their nocturnal ramblings).
Paccianin ja Vannin väitetään myös harrastaneen mustia messuja, joissa käytettiin naisen ruumiin osia San Cacianossa talossa, joka kuulemma kuului velholle. Sairaanhoitajat klinikalla, jotka oli viimeksi palkannut Paccianin puutarhuriksi, tulivat myös esiin ja väittivät hänen kertoneen heille osallistuneensa saatananpalvontaseremonioihin, joita tohtori oli johtanut.

Vaikka Firenzen etsiväjaoston päällikkö Michele Giuttari uskoi Paccianin olevan liian huolimaton ja epätarkka suunnittellakseen Firenzen hirviön rikokset, hänet pidätettiin tammikuun 17. -93.

Pietro Paccianin oikeudenkäynti alkoi miltei vuosi myöhemmin, marraskuussa 1994. Syyttäjät olivat aivan varmoja, että hän oli yksi Euroopan tuotteliampia sarjamurhaajia ja pyysivät, että oikeudenkäynti televisioitaisiin. Yleisö herkutteli mahdollisuudella ja melkein kaikki alkoivat seurata sitä pakonomaisesti. Firenzeläinen sanomalehti avasi “Monsterin kuuman linjan”, jonne lukijat saattoivat soittaa kertoakseen mielipiteitään.

(Asiassa ei sinänsä ole mitään hauskaa, mutta… Monsterin kuuma linja. toim.huom.

Täpötäysi oikeussali houkutteli katsojia, mutta kaikesta draamasta huolimatta todisteista oli huutava pula. Eräs poliisivartija pyörtyi oikeussalissa, koska ei kestänyt raakoja, väkivaltaisia kuvia uhreista. Pacciani oli vakuuttanut syyttömyyttään alusta saakka ja vakuutti sitä oikeudessakin. Vaikka häntä vastaan ei liiemmin ollut todisteita, joilla pitäisi olla mitään merkitystä, hänet tuomittiin seitsemästä kaksoismurhasta elinkautiseen. Kun oikeuden järkähtämätön päätös lausuttiin ilmi, Pacciani raahattiin ulos salista samalla kun hän ulvoi olevansa “syytön kuin Kristus ristillä”.

Epätasapainossa

Pietro Pacciani oikeudessa juuri ennen edellisestä rangaistuksesta vapautumista

13. helmikuuta -96 muutoksenhakuoikeus pyörsi 71-vuotiaan Pietro Paccianin tuomion ja julisti hänet syyttömäksi. Tämä päätös vapauttaa Pacciani, tehtiin viikko sen jälkeen kun julkinen syyttäjä oli sanonut, että todisteet häntä vastaan eivät olleet asianmukaiset. Jotkut kuitenkin uskoivat Paccianin olevan syyllinen – mahdollisesti hänen aikaisemman rikoshistoriansa vuoksi. Hänen vapauttamisensa sai aikaan voimakkaan, julkisen protestin.
Vain muutama tunti Paccianin vapautuksen jälkeen pidätettiin hänen ystävänsä Mario Vanni ja Giancarlo Lotti, osallisuudesta murhiin.

Tutkijat alkoivat epäilemään, että Firenzen hirviö ei olisikaan vain yksi, vaan kokonainen joukko verenhimoisia murhaajia. He tulivat pian johtopäätökseen, että ryhmää johti 71-vuotias Pietro Pacciani ja siihen kuului 70-vuotias Mario Vanni, 54-vuotias Giancarlo Lotti ja 77-vuotias Giovanni Faggi.

Italian korkein oikeus kumosi nopeasti päätöksen vapauttaa Pacciani ja 12. joulukuuta -96 määrättiin uusi oikeudenkäynti uusien todisteiden valossa. Lottin on väitetetty tunnustaneen poliisille, että hän ja Pacciani tekivät murhat.

Toukokuun 21. -97 Mario Vanni ja Giancarlo Lotti menivät oikeuteen osallisuudestaan viiteen kaksoismurhaan. Vanni sai elinkautisen ja Lotti 26 vuotta.

Helmikuun 23. -98 Pacciani löytyi kotoaan makaamasta kasvot lattialla, lennkkarit nilkkojen alla ja paita kaulan ympärillä. Vaikka hänen kasvonsa olivat siniset ja runnellut, poliisi pystyi vetämään johtopäätöksen, että hän oli kuollut sydämen pysähdykseen. Kuolemanjälkeinen ruumiinavaus paljasti joukon lääkkeitä aiheuttaneen kuoleman. Tutkiva käräjätuomari Paolo Canessa, uskoi Pacciani oli vaiennettu, jotta hän ei paljastaisi oikeaa Hirviötä, tai hirviöitä.

Voisi olettaa, että kun Pacciani oli kuollut ja Mario Vanni ja Giancarlo Lotti lukkojen takana, Firenzen hirviön tarina saisi päätöksensä.

Hannibal kannibaali

Yksi Firenzessä Paccianin oikeudenkäynnissä -92 vierailleista oli kirjailija Thomas Harris. Hänen bestsellerinsä on inspiroitunut Oscarin voittaneen elokuvan Silence of the Lambs, Lampaiden hiljaisuus. Oikeudenkäynti kiehtoi häntä kovasti ja hän päätti sijoittaa myös kolmannen romaaninsa, Hannibalin Firenzen maisemiin.

Thomas Harris

Harrisin tuotannon pohjalta on tehty elokuvia, joissa Anthony Hopkins on esittänyt kannibaalipsykiatri Hannibal Lecteristä ja Julianne Moore FBI agentti Clarice Starlingina. Vuonna 2000 Ridley Scott, elokuvaohjaaja, jolle MGM-Universal Pictures on antanut 80 miljoonan budjetin, päätti filmata useiden elokuvien kohtauksia Firenzessä ja hankkia asianmukaiset luvat kaupungilta kuvata siellä.
Kaksi poliittista puoluetta ovat vaatineet, että kammottavan murhakohtauksen kuvaaminen Lilies-salongin sisällä, Palazzo Vecchion kaupungissa, keskeytettäisiin. The scene was a partial re-enactment of a killing which actually took place there in 1478.

Monet poliitikot kokivat Firenzen maineen kärsineen tapreeksi Hirviön murhien takia ja heitä kyrsi, että kaupunkia käytettiin nyt kannibaalisarjamurhaajista kertovien elokuvien kuvaamiseen.

Avoimessa kirjeessä Mayor Leonardo Domenicille, kaksi puoluetta kerjäsivät häntä peruuttamaan lupansa kuvata siellä kolmepäiväinen ammuskelu. “Tämä ei tuo mitään Firenzen maineelle maailmassa”, he kirjoittivat. “Me uskomme, että sen sijaan kaupungin lähialueista tulisi tapahtumapaikka sairaille väristyksille ja rivoille kauheuksille.”
Tutkijat olivat myös huolestuneita, että nouseva julkisuus voisi toimia yllykkeenä tappajalle, tai mikä pahempaa, voisi saada jonkun matkimaan Hirviön tekoja.

Firenzen taivaanranta

Poliitikoiden typeristä vaatimuksista huolimatta filmaaminen keskeytettiin vain tilapäisesti, ja Hannibal oli kykenevä keksimään uudelleen itsensä Dantea siteeraavana Capponi kirjaston uskottuna miehenä, after brutally creating a vacancy.

Uusia epäiltyjä

Elokuussa -01 tutkijat alkoivat uudelleen tutkia Firenzen hirviötä. Etsivät olivat haluttomia kertomaan yksityiskohtia, mutta sanoivat, että heillä oli uusia epäiltyjä. Julkisten syyttäjien toimistoa lähellä oleva lähde on sanonut poliisin uskovan, että 10-12 varakkaan, “sivistyneen” italiaanon ryhmä organisoi murhat. Tutkijat arvelivat, että uskonnollinen lahko oli pyytänyt heitä suorittamaan nämä kaksoismurhat ja antaneet heille .22 Beretta revolverin sekä kirurgisen veitsen.

Kun tutkijat alkoivat tyhjentää varastoaan alkuperäisistä tiedostoista, he saivat useita nimettömiä kirjeitä, joiden uskotaan nimeävän joitain epäiltyjä, myös tuntemattomaksi jäänyt tohtori sekä Swiss artisti. Artisti muutti paikalta 1997, mutta poliisi on sanonut hänen piirrelleen silvottuja naisia ja keräilleen epäilyttäviä lehtiartikkeleita.

Kuukausi jälkeen päin, syyskuussa -01 Firenzen tutkijat tekivät ratsian kahden ihmisen kotiin ja toimistoon: Aurelio Mattein, joka oli psykologi Italian Sisde Salaisessa palvelussa (a psychologist with the Sisde Secret Service). Ja Francesco Brunon, joka oli Italian johtavia kriminaalipsykologeja. Tietokoneen disketit, kirjat ja kirjoitukset tapoista takavarikoitiin ja kumpaakin jututettiin heltymättä yli 9 tuntia. Kun kumpaakaan miestä ei oltu epäilty murhista, etsivät uskoivat, että he saattoivat pitää kriittistä todistusaineistoa piilossa.

Näistä uusista paljastuksista huolimatta Vanni ja Lotti jäivät vankilaan.
Firenzen hirviön mysteeri on vielä auki. Tutkijat jatkavat yhäti hirviöjahtia.

Tuossa jimin dokkarissa sanottiin, että saatananpalvonta oli suosittua tuohon aikaan Italiassa eli oikein mahdollista, että sillä on jotain tekemistä asian kanssa.

 

Yalen murhamysteeri, Annie Le

Trutv:n crimelibrarystä:

Annie Le kihlattunsa kanssa

Annie Lellä oli kaikki, mitä saattoi toivoa. Hän oli fiksu, sievä ja viehättävä. Maahanmuuttajapariskunnan tytär oli lahjakkuudellaan ja kovalla työllään saavuttanut paikan arvostetussa lääketieteen oppilaitoksessa. Hän oli aikeissa mennä naimisiin miehen kanssa, jota kutsui parhaaksi ystäväkseen.

Syyskuun 8. -09, viisi päivää ennen sovittua hääpäivää, hän katosi.

Sinä päivänä kun hänen oli pitänyt mennä naimisiin, New Havenin poliisi löysi hänen ruumiinsa sieltä, missä hän teki tutkimustyötään, eli Yale eläinlaboratiosta – sullottuna sen seinien väliin.

Poliisit olivat jo kuulustelleet hänen kihlattuaan, Jonathan Widawskya, kuten myös professroia, koska hän oli yhtäkkiä peruuttanut oppitunnin sinä päivänä kuten Annie Le katosi. Mutta etsivät olivat tarkkailleet muuan teknikkoa, Raymond Clark III:a – itseasiassa viranomaiset saivat nopeasti kasattua riittävästi todistusaineistoa pidättääkseen hänet ja nostettua syytteen. Syyttäjät olivat varmoja, että todisteet riittäisivät Clarkin tuomitsemiseen.

Kysymys kuului: miksi Annie Le oli tapettu? Jotkut toimittajat spekuloivat, että hänellä ja Clarkilla olisi ollut sukupuolinen suhde. Poliisi ja uhrin ystävät eivät sitä uskoneet. Jotkut ehdottivat, että tappo olisi ollut Ivy Leaguen yliopiston opiskelijoiden ja duunareiden välisen tappelun huipentuma. Len ystävät epäilivät sitäkin: hän oli ollut lämmin, persoonallinen nuori neiti, joka oli tyynnyttänyt kaikki konfliktit ystävällisellä hymyllä.

Työkaverit sanoivat, että Clark oli ollut kontrollifriikki labralla, ja omannut erittäin lyhyen temperamentin: he uskoivat, että atleettinen, kuumapäinen kaveri oli voinut vahingoittaa ja piestä itseään puolet pienempää naista.

Yalen (mainittu oppilaitos) presidentti Richard Levin syyttää tragediasta “ihmissieun pimeää puolta”.

Annie Le

Annie Le syntyi San Josessa, Kaliforniassa -85 vietnamilaisille vanhemmilleen. Hänen tätinsä ja setänsä, Robert Linh Nguyen ja Ngoc-Tuyet Bui kasvattivat hänet pienessä kylässä Placervillessa Kaliforniassa – jonne on Sacramentosta matkaa sellaiset 45 minuuttia – puutarhan ja viinitilan keskellä Sierra Nevadalla. Kun Annie asusti Nguyenseillä, hänen vanhempansa erosivat. Hänet isänsä Hoang Le meni uusiin naimisiin. Äiti Vivian Van Le perusti ketjun kynsisalonkeja.

Le loisti akateemisesti, erityisesti matematiikassa ja luonnontieteissä. Hänen luokkatoverinsa Union Mine High Schoolissa, El Doradossa, äänestivät hänet “Uudeksi Einsteiniksi” ja hän valmistui priimuksena 2003. Jo silloin hän keskittyi lääketieteeseen ja käytti taitojaan muiden auttamiseen, ilmoittautuen vapaaehtoiseksi patologian labraan Placervillen Marshall lääketieteen keskukseen.

Raymond Clark

Hän pisti menemään 102 stipendihakemusta ja sai täyden stipendin Rochesterin yliopistoon New Yorkissa. Siellä hän opiskeli kehityksellista biologiaa – ja tapasi ja rakastui Jonathan Widawskyyn. Annie sai kesäksi työharjoittelupaikan National Institues of Healthsta, ja vapaa-ajallaan ehti työskennellä vapaaehtoisena leipäjonossa ja hän kävi usein kirkossa.

Hän kirjoittautui Yalen farmakologiaohjelmaan vuonna -07. Widawsky tähtäsi New Yorkiin päästäkseen opiskelemaan fysiikkaa Columbian yliopistoon. He tekivät säännöllisesti puolentoistatunnin matkoja kahden kampuksen välillä tavatakseen toisiaan, ja pian he kihlautuivat.

Le olisi ansainnut tohtorin arvon -03. Hänen tiedekunta neuvonantaja Anton Bennettin mukaan hän oli opiskelemassa kuinka rasvahapot reguloivat entsyymeihin liittyen aineenvaihdunnallisten sairauksen ennaltaehkäisemiseen sekä maksasyövän hoitoa, diabetesta sekä lihassairauksia.

Ironista kyllä, hän varasti itseltään opiskeluaikaa kirjoittaakseen artikkelin kampusturvallisuudesta, kehottaen ikätovereitaan olemaan varovaisia ja pitämään mielessä, että Yale sijaitsi väkivaltaisella (rough), urbaanilla alueella. Hän oli ahkera käyttämään koulunsa turvallisuussaattuetta päästäkseen autolleen iltaisin.

Mutta hän ei ollut pelkkää vakavuutta. Häntä kiinnosti muoti – Chanelin huippumuodista kahden dollarin t-paitoihin. Hänen ystävänsä kutsuivat häntä hauskaksi ja nopeatempoiseksi, aina valmiina vitsailuun. Tällä sirolla, näennäisen vakavalla tytöllä oli julma puolensa: kun hänen akateeminen ja kouluajan ulkopuolinen ahkeruutensa ei vienyt häntä siihen kouluun, johon hän eniten halusi, hän lähetti koulun dekaanille kuvan perästään.

Akateemisesti ja persoonallisesti hän oli erikoislaatuinen nuori neito.
Ja hänen elämänsä päättyi lyhyen.

Valvontakamerakuva Anniesta tulossa labraan

Kuten tavallista, Le oli Sterling Hall-toimistossaan varhain aamulla, syyskuun 8. -09, tiistaina. Hän jätti käsilaukkunsa, rahapussinsa ja matkapuhelimensa toimistoonsa ja asteli korttelin tai pari osoitteeseen 10 Amistad Street tarkistaakseen hiiret, joita käytti entsyymitutkimuksessaan. Elektroninen avain rekisteröi, että klo 10:00 hän astui sisään Amistad Streetin labraan – ja valvontakuvamateriaali näyttää hänen pitäneen silloin ruskeaa hametta ja vihreää t-paitaa. Avaimesta ei selviä, eikä kameroista näy, että hän olisi poistunut rakennuksesta.

Hänen viisi huonekaveriaan odottivat häntä kotiin sinä iltana, eikä Le ollut niitä ihmisiä, jotka myöhästelivät tai peruivat suunnitelmia. Hän ei vastannut matkapuhelimeensa. Ilta 9:ltä huonetoverit olivat siinä määrin huolestuneita, että soittivat poliisille.

Hänen ystävänsä ja perheensä – ja jopa hänet tavannut henkilökunta Nort Ritz Clubilta, Syossetista, Long Islandilta eli paikasta, jossa hänen piti mennä naimisiin järvenpuoleisessa huvimajassa – olivat varmoja, että hän oli aivan rakastunut sekä valmistautunut häihin, häämatkalleen Kreikkaan plus viettämään elämänsä Widawskyn kanssa.

Poliisin kalloon ei mahtunut, miten Le olisi voinut poistua rakennuksesta ilman että se olisi jäänyt kameraan tai avaimen rekisteriin. Niinpä poliisit lähtivät etsimään Hartfordin kaatopaikalle, jonne Yalen roskat viedään – eivätkä etsinnät tuottaneet tulosta. He toivat laboratorioon verta imppaavia (blood-sniffing) koiria sen varalta, että hänen ruumiinsa olisi yhä siellä – mutta koiria näytti hämäävän tutkimuseläinten haju.

Tutkijat kyselivät eräältä professorilta mitä oli tapahtunut sinä päivänä, kun Le katosi.
Ensimmäiset epäilyt kohdistuivat hänen kihlattuunsa, mutta tuo ei tuntunut kovin todennäköiseltä syylliseltä. Oli luultavampaa, että se oli sattumanvarainen hyökkääjä, joka oli kyennyt hortoilemaan labraan, jossa Le teki eläintutkimustaan, ja päässyt avainkortillaan sisään vartijoista huolimatta. Poliisi päätti ensitöiksi siivilöidä Yalen oppilaitoksen väen.

Lauantaina poliisi löysi veriset vaatteet piilotettuna sisäkaton tiilien sisään. Ne eivät olleet vihreä t-paita ja ruskea hame, joita Le oli pitänyt rakennukseen tullessaan. Rakennuksen piirrustukset kädessään tutkijat jatkoivat etsintöjä.

Sunnuntaina syyskuun 13., sinä päivänä kun Len ja Widawskyn piti mennä naimisiin, saksanpaimenkoira Max vainusi Len hajun. Max ja hänen kouluttajansa (handler) löysivät Len ruumiin joltain kanavalta/putkelta (utility conduit) laboratorion pohjakerroksien seinien välistä. Connecticutin osavaltion lääketieen tutkija tuli siihen tulokseen, että Len kohtaloksi oli koitunut tukehtumiskuolema. Kaula oli ollut puristuksissa. Hänet oli kuristettu.

Poliiseilla oli jo seuraava epäilty.

aymond Clark III

Raymond Clark kasvoi Brandfordissa, Connecticutissa työväenluokkaisessa kulmakunnassa lähellä Eclin/Dana tehdasta. Hänen isänsä on vetäytynyt eläkkeelle ja äiti työskentelee Walmart-kauppaketjussa.

Clark ei ollut niin loistava oppilas kuin Annie Le, mutta hän oli honors programissa Branfordin High Schoolissa, jossa opiskeli jonkin aikaa. 2. vuonaan ja juniorina (as a sophomore and junior) hän kävi Lyman Hall High Schoolia lähellä Wallingfordia. Hän liittyi Branfordin lukion Interact Clubiin (lukioversio Rotary-clubista) ja Asian Awareness Clubiin (Aasiatieto-klubiin). Hän oli syöttäjä baseball-joukkueessa ja pelasi amerikkalaista jalkapalloa pelinrakentajana.

Hänen lukioaikainen tyttöystävänsä, Jessica Del Rocco, on raportoinut Clarkin olleen kontrolloiva ja jopa väkivaltainen. Hän sanoo miehen yrittäneen sanella, keiden kanssa hän saisi hengata, miten hän saisi pukeutua ja miten hänen pitäisi käyttäytyä. Hän sanoo, että Clark raiskasi hänet, mutta syytteitä ei koskaan nostettu. Kun hän lopetti suhteen, poliisin piti sotkeutua juttuun. Hänet saatettiin autolleen joka päivä koulun jälkeen kunnes hän alkoi tapailla jotakuta toista.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kun Clark oli valmistunut lukiosta, hän sai siskonsa avulla työpaikan, jossa sisko itse sekä tämän aviomies työskentelivät: Yale Amistad Street Laboratorio. Clark oli onnekas päästessään sinne suhteilla, sillä työpaikat Yalella olivat todella himoittuja. Myös Clark himoitsi tuota työpaikkaa niin paljon, että hakemukseen väitti omistavansa farmin, jossa hänen ensisijainen tehtävänsä oli ollut hoitaa eläimiä.

techs get blamed and they can face disciplinary action.
Hän otti työnsä pesijänä (a washer) vakavasti, ja hänet ylennettiin laboratorioteknikoksi. Se oli hyvää, mutta stressaavaa työtä. Laboratorioteknikot ovat vastuussa eläimistä (Clarkin tapauksessa hiiristä) ja lisäksi heidän tulee valvoa, että tutkijat pitävät hyvää huolta niistä. Jos mikään Yalen labrojen eläimissä menee pieleen, labrateknikot saavat kaikki syyt niskoilleen ja he voivat joutua kurinpidollisiin toimiin.

Clarkia oltaisiin voitu syyttää murhasta.

Yalen lääketieteellisen oppilaitoksen laboratorioteknikot puhdistavat hiirien häkit ja ruokkivat otukset. He pitävät huolen, että eläimet ovat puhtaita, eivätkä sairaita tai kuivuneita ja he päästävät ne kärsimyksistään, kun se on aiheellista. Lisäksi heidät laitetaan varmistamaan, että professorit ja opiskelijat noudattavat labran sääntöjä. Heidän pitää nuhdella tutkijoita, jotka unohtavat laittaa työkaavun tullessaan labraan, tai jotka tökkivät eläimiä turhaan ottaessaan DNA:ta.

Akateemikot, jotka työskentelevät maineikkaissa tutkimusprojekteissa ja työläiset, jotka siivovavat heidän jälkiään, kokevat usein olevansa aivan eri maailmoista. New Havenin lehdistö ja kansalaiset ovat sanoneet, että Yalen labrateknikot ja tutkijat eivät ole kovinkaan ystävällisiä toisiaan kohtaan. Murhaa edeltävinä päivinä, muuan lähde pilkallisesti viittasi Clarkin olevan “enemmän tai vähemmän talonmies.”
Muuan tutkija julisti koppavasti, että tukijat ja eläimistä huolta pitävät ovat selvästi erkaannutettava ja erotettava opiskelijoihin ja talonmiehiin. Eräs toinen tutkija leuhki sillä, että hädin tuskin sanoi “terve” labrateknikoille.
Hän stressasi siitä, että Clarkilla oli “matalapalkkainen ja kykyjä vaatimaton työ”, joka ei edes ollut “oikeassa labrassa, vaan vain eläinhuoneessa”.

Labroratorioteknikoille on tavallista hiukan ojentaa tutkijoita: se on heidän työtään. Mutta jotkut tutkijat tuumivat Clarkin olevan ylimielinen pomottelija ja liian järkähtämätön vahtiessaan, ettei labran sääntöjä rikottu. He kutsuivat häntä “kontrollifriikiksi” ja ivasivat tanakkaa, tatuoitua lukion käynyttä pojua, jonka ainoa tehtävä elämässä oli määräillä heitä, kun he tekivät arvokasta, työtään. Tiiminjohtaja reportoi Clarkin valvojalle, että tämä oli töykeä.

Clarkilla näytti olleen draamantäytteinen suhde sekä tyttöystäväänsä Jennifer Hromadkaan, että toisiin labratyöläisiin. Murhan aikaan hiljattain kihlautuneet Hromadka ja Clark asustivat Wharfside Commonsin asunnoilla Middletownissa, Connecticutissa, noin 30 mailin päässä Yalesta, jossa he kumpikin työskentelivät. Vuonna 2008 Hromadka postasi blogiinsa pitkän puolustuspuheen poikaystävästään, kiistäen väitteet, joiden mukaan Clark pettäisi häntä muiden labratyöläisten kanssa. Hän käytti tätä julkista foorumia kertoakseen poikaystäväns olevan sinisilmäinen, halventavien puheiden uhri, joka oli hänelle se Oikea.

Clark ja Jennifer

Annie Le ei kertonut ystävilleen minkäännäköisistä ihmissuhdeongelmista labralla. Viranomaiset sanovat heittäneensä romukoppaan mahdollisuuden, että hänellä ja Clarkilla olisi ollut seksuaalinen suhde tai että Clark olisi väijynyt tätä.
He tiesivät kyllä Clarkin olevan vihainen Lelle siitä, ettei tämä pitänyt riittävän hyvää huolta hiirien häkeistä. Hän oli kirjoittanut aiheesta valitussähköpostinkin Lelle. Len sähköposteista selviää, että hän onnistui hoitamaan tuon kiistan nätisti ja siloisesti. Mutta rikostutkijat arvelivat jonkin silti menneen pieleen Len ja Clarkin välillä syyskuun 8.

Annie Le

Syyttäjät uskoivat Clarkin – joka oli 5 jalkaa ja 9 inchiä korkea ja 190 paunaa painavaa (noin 175 cm ja 86.4 kiloa) – hyökänneen Len – joka oli 4 jalkaa ja 11 inchiä ja 90 paunaa painava (noin 152 cm ja 40 kiloa) – kimppuun ja tappaneen tämän todennäköisesti hiirien huolessapidosta aiheutuneen riidan päätteeksi. He uskoivat Clarkin ensin lyöneen ja sitten kuristaneen nuoren naisen.

Elektronisen avaimen rekisteri todistaa Clarkin olleen viimeinen henkilö, jolla oli lupa tulla laboratorioon Len kanssa.

Tuo rekisteri antaa viittauksia myös siihen, että hän vietti huoneessa melkein tunnin sen jälkeen, kun Le oli (arvioiden mukaan) kuollut ja sitten hän siirtyi vikkelästi huoneesta toiseen, myös sellaisiin huoneisiin, joihin hänellä ei tavallisesti olisi asiaa. Hän on ehkä yrittänyt hahmotella mielessään, mitä tekisi Len ruumiille tai varmistaa, ettei kukaan kuullut heidän tappeluaan. Lopulta hän oli päättänyt piilottaa ruumiin laboratorion lattian alle. Valvontakamera näyttää hänen poistuneen huoneesta sen jälkeen kun palohälytin meni pois päältä. Rikostutkijat ovat spekuloineet Clarkin itse ehkä kytkeneen palohälyttimen virran pois varmistaakseen viedäkseen pois huomion Len katoamisesta.

Clark halusi aina välttämättä tehdä allekirjoituksensa uniikilla, vihreällä kynällä ja hän vahingossa, huomaamattaan tiputti tuon kynän tapellessaan Len kanssa. Hän palasi myöhemmin hakemaan kynää kera langan, ongenkoukun ja purkan, mutta turvallisuuspalvelu oli sulkenut rakennuksen ja kynä jäi sinne – kunnes viranomaiset löysivät sen. He osasivat yhdistää sen Clarkin allekirjoitukseen lokikirjassa.

Annie Len katoamista seuraavina päivinä poliisit ja tuttavat huomasivat Clarkilla olevan mustelmia ja viiltohaavoja käsivarsissaan, rintakehässä, korvassa ja silmän alla.

Esitutkinnassa Clark kielsi tavanneensa Leta murhapäivänä. Koppalakit uskoivat hänen valehtelevan – ja yllättyivät, että hän sepitti asiasta, jonka oikea laita oli niin helposti selvitettävissä. He laittoivat hänet valheenpaljastustestiin. Valheenpaljastinkoneen vastaus lähti pois diagrammilta (The polygraph response went off the charts) kun he kysyivät, tiesikö hän missä Le oli. Nokkelasti Clark pyysi sitten päästä puhumaan lakimiehelleen ja näin siis vältti valheenpaljastustestin.

Sunnuntaina, jona Len olisi pitänyt mennä naimisiin, minkä sijasta löytyi hänen kuollut ruumiinsa, Clark oli pelaamassa baseballia. Hänen äitinsä ja tyttöystävänsä ryhmä New Havenin salaisia poliiseja seurasivat häntä avokatsomosta. Hän näytti rennolta ja rentoutuneelta, joskin hiljaiselta. Etsivät onnittelivat häntä myöhemmin hyvästä pelistä.

Pelin jälkeen hän kävi tapaamassa sukulaisiaan. Sitten hän ajoi tunnin koilliseen, Harvest Fairiin, jonka Lions Club järjestää joka syksy Hebronissa, Connecticutissa. Etsivät seurasivat häntä diskreetisti.

Seuraavana päivänä etsivät aloittivat avoimesti varjostamaan Clarkia ja yrittivät saada hänet puhumaan – minkä hän oli välttänyt FBI:n kuulusteluissa.

Tiistaina, syyskuun 15. rikostutkijat saivat DNA-näytteitä Clarkilta. Viranomaiset päästivät Clarkin menemään kun DNA tulokset olivat vielä ratkaisematta, mutta nyt sekä rikostutkijat että lehdistö varjosti häntä. Häiriköt huutelivat hänelle pidätystä edeltävänä yönä.

Uutiset murhasta näyttivät yllättävän hänen baseballkaverinsa kun reportterit hiillostivat heitä päivän pelistä. Clark oli uusi heidän joukkuessaan Wild Hogsissa, mutta hän oli pelannut toisessa joukkueessa edellisenä vuonna, toiseen samaan pelitiimiin kuuluvan pojun kanssa. Kun Clarkin vanha joukkue ei voinut koota yhteen riittävästi pelaajia päästäkseen seuraavalle kaudelle, Wild Hogs otti oikein mielellään lahjakkaan Clarkin. Baseball-toverit tiesivät hänen olevan temperamenttinen – edellisellä kaudella joidenkin oli pitänyt mennä väliin kun hän oli menettänyt hermonsa erotuomariin ja erottaa hänet tästä erottaa tuomarin kimpusta, ei joukkueesta – mutta he ajattelivat hänen olevan hyvä pelaaja ja luotettava jätkä.

Rikostutkijoille selvisi pian, että Clarkin DNA sopi Len vaatteista ja ruumiista löytyneeseen materiaaliin. Len verta oli saappaissa, joissa oli Clarkin nimi, ja tutkijat löysivät Len hiuksia Clarkin vaatteista. Torstaina, syyskuun 17., Clark pidätettiin Super 8 motellissa Cromwellissä Connecticutissa ja sai syytteet murhasta. Poliisi hinasi itselleen hänen autonsa ja hänen isänsä Ford Taurus-auton, jolla he uskoivat Clarkin ajelleen. Syytetyn eläkkeellä oleva isukki asusti noin puolen mailin päässä. Clark oli majaillut hänen luonaan, ilmeisesti päästäkseen pois murhan vuoksi häneen kohdistuneelta huomiolta.

Raymond Clark is being held on $3 million bail at South Suffield’s maximum-security MacDougall-Walker Correctional Institution. He’s expected to plead not guilty at his hearing, which has been postponed until October 20.
Raymond Clarkia pidetään 3 miljoonan dollarin takuita vastaan South Suffieldin huipputurvallisessa MacDougall-Walker vankilassa. Hänen ei otaksuta tunnustavan syyllisyyttään oikeudenkäynnissään, joka on lykätty lokakuun 20. päivälle. (He’s expected to plead not guilty at his hearing, which has been postponed until October 20.)

Clarkin asianajajat ovat tehneet muutoksenhaun pitääkseen etsintämääräyksen valaehtoisen todistuksen sinetöitynä koska he pelkäävät että tieto näistä dokumenteista tulisi vaikuttamaan lautamiehiin. (Clark’s lawyers have petitioned to keep the search warrant affidavits sealed, as they fear the information in these documents will bias potential jurors.) Hänen julkinen puolustusasianajajansa Thomas Ullmann on jo murehtinut tietovuotojen olevan haitallisia puolustukselle.

22. syyskuuta 400 ihmistä kokoontui Annie Len kihlatun synagogaan, Temple Beth El in Hunningtoniin, Long Islandilla, muistelemaan Letä. Hänen sulhasensa piti hääsormustaan. 26. syyskuuta toiset 500 ystävää ja sukulaista kävivät viettämässä hänen hautajaisiaan Pyhän kolminaisuuden katolisessa kirkossa El Doradossa, Hillsissä, Kaliforniassa. Yalen yliopiston väki piti muistojuhlan lokakuun 12. päivä.

Järjetön spreekiller George Banks

Wilkes-Barre

Wilke-Barren kaupunki sijaitsee keskellä luonnonkaunista Susquehanna-virtaa koillisessa Pennsylvaniassa. Uudisraivaajat Conneticutista, jotka Uuden-Englannin tapaa seuraten rakensivat kaupungin aukion ympärille, löysivät maalauksellisen paikan vuonna 1770. Vuosisadan vaihteessa Wilker-Barre alue ylpeili sanomalehdissä, postitoimistossa ja oikeustalossa.

1800-luvun lopussa tuhannet maahanmuuttajat kerääntyivät alueelle työskentelemään kivihiilikaivoksille. Kukoistava, vihreä laakso muuttui eristetystä maanviljelysalueesta kasvavaksi suurkaupungiksi. Kivihiiliteollisuuden menestys toi vankan virran yrittäjiä, jotka muodostivat uusia liikeyhtiöitä. Silkki- ja vaatemyllyistä tuli pian merkittäviä työllistäjiä yritysten rinnalla, kuten myös Empire Silkki Myllystä, japanilaisten silkkien maahantuojasta.

Wilkes-Barre oli Diamond Cityn lempinimi. Alunperin kaupungin tunnukseen kuului timantti, joka symboloi kivihiilialan “mustia timantteja”, niin kuin myös kaupungin torin timanttia muistuttavaa muotoa. Pennsylvanialaisella Wilkes-Barren kaupungilla oli noin 50 000 asukkia. Yksi heistä oli George Emil Banks.

George Banks

Tarinan traagista käännettä edeltävän vuoden aikana miehen mielenterveys järkkyi vakavasti. Kukaan ei osannut lähteä arvioimaan, mitä hänen sisällään mylläsi.
Elettiin vuotta 1982. Syyskuun 25. päivän aamun varhaisina tunteita George heräsi itse aiheuttamaansa sumuun. 40-vuotias vanginvartija oli ottanut cocktailin reseptilääkettä ja giniä edellisenä iltana puoli kaksitoista.
George yritti kohdistaa katseensa ja nähdä ympärilleen. Hänen vieressään lojui puoliautomaattinen AR-15, jonka hän oli hankkinut edellisenä vuonna. Hänen 4-vuotias poikansa Bowendy torkkui viereisessä punkassa. Tyttöystävät Regina Clemens, 29, Susan Yuhas, 23, ja Dorohty Lyons, 29, istuksivat läheisissä tuoleissa. Susan, keinutellen pariskunnan vuoden ikäistä tytärtä Mauritaniaa, havahtui, kun George alkoi liikkua.

Regina Clemens ja Montanzima

Kun hän siveli armeijatyylisen rynnäkkökiväärinsä pintaa, hänen kasvonsa vääristyivät vihasta ja silmiin ilmestyi raivoisa palo.

Sitten, antamatta mitään selitystä ja näyttämättä mitään tunteita, hän nosti aseen ja ampui Regina Clemensin. Luoti lävisti naisen oikean posken, lähti liukumaan alas, matkasi suoraan sydämeen, tappaen hänet välittömästi. Reginan ruumis kallistui sivuun jääden retkottomaan elottomana.

Pelon jäytämät Susan ja Dorothy seurasivat Georgen riehumista avuttomina. Mies ampui Susania viisi kertaa rintakehään. Nuori nainen aneli armoa, mutta pyynnöt kaikuivat kuuroille korville. Yksittäinen luoti osui Mauritanian vasempaan korvaan ja päätyi hänen oikeaan silmäänsä, äitinsä Susan yrittäessä turhaan pelastaa häntä. Seuraava uhri oli Dorothy. Hän yritti suojata kasvojaan luodeilta oikealla kädellään. George tulitti jälleen, kahdesti. Ensimmäinen luoti lävisti Dorothyn kädet ja rintakehän; seuraava osui kaulaan ja sai hänet lysähtämään lattialle. Hänen silmänsä olivat auki, lasittuneina kuoleman edessä.

Bowendy käänsi katseensa pois isästä kun ase lauloi; luoti matkasi läpi hänen oikean poskensa ja päätyi hänen oikeaan korvaansa, tuhoten lapsen kasvot. AR-15 hiljeni äkillisesti Georgen pysähtyessä verilöylyn keskellä. Käytetyt hylsyt törkysivät lattian, ruutien ja kalman haju täyttivät ilman. Hänen verenhimonsa ei ollut vielä täytetty, ei läheskään. Hän lähti harppomaan yläkertaan lasten makuuhuoneisiin.

Tulitukseen herännyt 6-vuotias Montanzima oli noussut istumaan sängylleen. Hän katsoi isäänsä kysyvästi kun tämä astui huoneeseen. George nosti pistoolin ja osoitti sillä tytärtään. Hän ampui tätä rintakehään. Lapsen valuessa lattialle, George varmisti kuoleman ampumalla häntä päähän.

Murhaajan seuraava pysäkki oli 11-vuotiaan Nancy Lyonsin huone. Hänkin istui sängyllään, pidellen käsivarsillaan 1-vuotiasta velipuoltaan Forarounde Banksia. George oli asettunut sängyn eteen ja tähtäsi. Tyttö näki vihan leiskuvan miehen silmistä ja yritti suojella pikkupoikaa. Mies hoiti homman kolmella luodilla: hän ampui Foraroundea takaraivoon, josta luoti meni vasempaan silmään. Hän ampui Nancya vasempaan käsivarteen ja suoraan kasvoihin, niin että luoti päätyi hänen kalloonsa. George poistui huoneesta molempien lasten lojuessa kuolleina. George, jonka päälle verta oli roiskunut, meni makuuhuoneeseensa ja sonnustautui maastokuvioisiin vaatteisiin ja t-paitaan, jossa luki Kill em all and let God sort em out.

Olsen

Talon kauhun hetket kuuluivat ulos kadulle asti. 22-vuotias Jimmy Olsen ja 24-vuotias Ray Hall junior olivat kävelemässä siellä ja päättelivät epäilyttävistä äänistä, että kannattaisi lähteä, ja äkkiä. He pääsivät autolleen, kun George oli tullut talosta. Banks kiri nuoret miehet kiinni ja huusi “Ette tule elämään kertoaksenne tästä kenellekään!” samalla kun ammuskeli luoteja säästelemättä. Hall ja Olsen saivat kumpainenkin osuman rintaansa ja lysähtivät tien kiveykselle. Kylmästi George astui ruumiiden yli ja otti juuri surmaamiensa miesten auton, jolla huristeli pois.

Heather Highlandsin kyltti

George ajeli noin 4 mailin päähän rikospaikalta, School House Lanesta, Heather Highlandsille eräälle siirrettävälle talolle Plains Townshipissa.
Siellä asuivat hänen entinen tyttöystävänsä Sharon Mazzillo, pariskunnan poika Kissamayu Banks, Sharonin äiti Alice, tämän veljet Keith ja Angelo, ja vierailulla oli sisarenpoika Scott. George astui etuovesta väistellen erikokoisia ja -näköisiä leluja ja polkupyöriä, joita pihalla oli. Pahaa-aavistamaton Sharon oli uusien tyttöystävien lailla huomattavasti Georgea nuorempi, 24-vuotias. Hän tervehti varovasti miestä ovelta. Sitten hän näki kiväärin ex-miehensä kädessä, mistä ilmeisesti ymmärsi, ettei kaikki ollut kunnossa, ja yritti sulkea oven, jonka George repi väkisin auki.

Tässä on AR-15

Nuori nainen uupui nopeasti painissa Georgea vastaan. Mies otti aseen ja alkoi ampua. Luoti osui naista rintakehään ja sai veren lentämään. Sharonin ruumis lysähti maahan. George astui sen yli ja meni sisään asuntoon. Hän näki poikansa Kissamayun nukkuvan leposohvalla, peitto vedettynä päänsä yli. Hän käveli 5-vuotiaan luo, suuntasi piipun parin tuuman päähän tämän otsasta, ja ampui.

Sharonin äiti, 47-vuotias Alice, oli kuullut laukaukset. Hän yritti epätoivoisesti soittaa apua. Hänen poikansa, Angelo, 10, ja Keith, 13, etsivät paikkaa, jonne piiloutua. Nuorempi kömpi äitinsä sängyn alle. Keith sulkeutui vaatekaappiin. George astui naisen huoneeseen ja strategisesti kohdisti aseensa piipun naisen nenälle. Hän ampui laukauksen. Alicen aivot lävähtivät seinille.

Scott Mazillo

Keith katseli tapahtumia kauhuissaan kaapin oven raosta samalla kun 7-vuotias Scott juoksi huoneeseen huutaen. Kun hän näki Georgen hahmon ja sukulaisensa lojuvan kuolleena, hän ryntäsi aulaan. George nappasi hänet, kaatoi hänet maahan ja löi häntä. Kun Scott lakkasi pyristelemästä vastaan, George painoi nyyhkivän pojan olkapäätä, laittoi aseen aivan vasemman korvan alapuolelle ja ampui. George nosti kätensä ja jätti Scottin ruumiin paikalleen, kuten muutkin uhrit. Hän totesi, ettei ollut jättänyt ketään henkiin, hän poistui siirrettävästä talosta ja, ennenkuin lähti menojaan, huusi hän innoissaan “Tapoin heidät kaikki!”

Joskus puoli kolmen tienoilla aamuyöstä Jenksinsin kunnan järjestyspoliisi John Darski ja etsiväkapteeni Ray McGarry, saivat kesken rutiini partiotehtävänsä puhelinsoiton, jossa heitä pyydettiin tutkimaan mahdollista ammuskelua Heather Highlandsissa. Kun nämä kaksi kokenutta viranomaista kääntyivät läpi puiston sisäänkäynnin, he eivät aavistaneet, minkälaisen hirveyden soppaan olivat lusikkaansa työntämässä.
He törmäsivät pian kaukaasialaiseen naiseen, joka makasi maassa, veren peitossa, parin askeleen päässä kotioveltaan. Hänestä ei enää näkynyt merkkejä elämästä ja oli ilmeisestä, että hän oli menehtynyt ampumahaavaan.

Tutkittuaan huolella sisäänkäynnin, poliisit löysivät Kissamayun leposohvalta, Scottin kasvot lattiaa vasten eteisestä ja mestatun Alicen ruumiin makuuhuoneesta. Keith ja Angelo ymmärsivät vaaran olevan ohi ja tulivat ulos piilopaikoistaan. Poliisit olivat ihmeissään, kuinka nämä kaksi lasta olivat selviytyneet. Kokemuksistaan huolimatta he pystyivät kertomaan, että syyllinen oli George Banks. Viranomaiset antoivat kaikille yksiköille määräyksen pidättää Banks.

Samoihin aikoihin Jenkinsin kunnan poliisi John Lowe löysi kahden kaukaasialaisen miehen ruumiit lojumasta kadulla Schoolhouse Lanesta. Lowe soitti välittömästi varmistussoiton ennenkuin astui ajokistaan ulos arvioimaan tilanteen.

Vailla mitään tietoa siitä, oliko murhaaja yhä lähistöllä, Lowe asteli varovaisesti sisään pieneen, valkeaan taloon. Toivoen yllättävänsä ammuskelijan talosta, hän osoitti taskulampulla itselleen tietä. Painajaismainen näyttämö avautui Lowelle.
Tuoreen ruudin haju yhä saastutti ilmaa ja kuolleet ruumiit olivat levällään huoneistossa.

Ensihoitajat lähetettin matkaan sinne, missä James Olsen ja Raymond Hall olivat saaneet aseesta. Molemmilla oli tietysti vakavia vammoja ja he olivat kriittisessä tilassa, kun heidät kiikutettiin Wilkes-Barren yleiseen sairaalaan. Ensihoitajien auttaessa haavoittuneita, paikallinen poliisiyksikkö oli vasta saapumassa rikospaikalle. Wilkes-Barren etsivä Tino Andreoli oli yksi tutkijoista, jotka saivat kunnian tulla osoitteeseen School House Lane 28. Etsivä Patrick Curley tervehti häntä vakavasti kun hän talsi sisään Banksin etuovesta:
“Meillä on täällä henkirikos.”
“Kuinka monta?” (tarkoittanee uhria, toim. huom.)
“Sekosin laskuissa.”

Etsivä Andreoli joutui talossa kauhun valtaan: kaikkina vuosinaan… hän ei koskaan ollut katsonut silmiin tällaista teurastusta. Huoneet olivat veren täyttämät ja ammuttuja luoteja oli kaikkialla ympärillä. Etsivät miettivät hiljaa mielessään, mikä oli saanut jonkun joukkolahtaamaan viattomat lapset.

“Poliisin eristämä alue”-nauha vedettiin yksinäisen talon ympärille. Syyllinen oli vapaalla jalalla. Pelko levisi kaupungissa. George oli oikein hyvin perillä siitä, että oli ihmisjahdin kohteena. Hän vaihtoi ajoneuvoa harhauttaakseen poliisia. Kulkupelinsä hylättyään hän pysäytti moottoripyöräilijän Cabaret Loungessa Wilkes-Barressa. George uhkaili miestä luovuttamaan pyöränsä suuntamalla aseen piipun miehen päähän. Varastamallaan 72 Chevyllä hän ajoi etelään päin ja jätti moottoripyörän jonnekin lojumaan. Yhä ottamiensa lääkkeiden ja alkoholin vaikutuksen alaisena hän käveli autiolle alueelle, lysähti maahan ja menetti tajuntansa.

Raymond Hall, Junior todettiin kuolleeksi Wilkes-Barren yleisessä sairaalassa kello 3:30.
Hengenpelastushelikopteri rymisti hakemaan James Olsenin lääketieteen keskukseen Danvilleen, kun miehen tila heikentyi entisestään.
Ja poliisivoimat jahtasivat edelleen Banksia. Partiointiautot kiersivät läpi kaupungin valot välkkyen, tutkien kujat ja takapihat toivoen näkevänsä edes vilahduksen syyllisestä.
5:30 George toikeni, kivääri vierellään, vielä sama maastokuvioinen puku yllään.
Neuvoton Banks juoksi äitinsä Mary Banks Yellandin kotiin, Metcalfe kadulle 98. Viinalta lemuava George itki äitinsä avatessa oven:
“Äiti, jos et vie minua minne tahdon, täältä tulee tulitaistelu ja sinuun tulee sattumaan.”
“George, mikä on hätänä?” Yelland vastasi.
“Kaikki on ohi, äiti. Kaikki on ohi. Tein sen” ja lisäsi: “Tapoin kaikki”, aivan eri sävyyn kuin oli sanonut saman lauseen murhattuaan kaksi nuorta miestä.
“Kenet sitä olet tappanut, George? Kenet sitä tapoit?”
“Tapoin heidät kaikki, äiti. Lapset ja tytöt; Reginan, Sharonin, kaikki.”
“Georgie, ei!”
“Kaikki on ohi, äiti. Kaikki on ohi.”
Tämän keskustelun käytyään, George astui sisään ja istuutui äitinsä keittiön pöydän ääreen. Hän alkoi luonnostella testamenttia, jossa määräisi kaiken omaisuutensa äidilleen.
Shokissa oleva Mary Banks päätti soittaa Georgen kotiin. Jos tämä olisikin vain humalaisen hourailua…. jos kaikki ei olisikaan menetetty… Piirikunnan pääsheriffi Jim Zardecki vastasi puhelimeen Schoolhouse Lanessa. George otti puhelimen äidiltään ja esitteli itsensä:
“George Banks tässä, mites lapset?”
“He ovat elossa, George”, vastasi Zardecki.
“Valehtelet, tiedän että tapoin heidät!” George ulvahti ja sulki puhelimen.

Zardecki oli toivonut, että jos George luulisi lasten olevan elossa, hän olisi pysynyt linjalla niin kauan, että poliisi oli saanut paikannettua hänet. Se suunnitelma oli epäonnistunut. George lastasi ampumisvälineitä laukkuun ja pyysi äitiään viemään hänet Monroe katu 24:ään, vuokrataloon, josta eräs ystävä oli vast’ikään muuttanut pois. Yelland teki työtä käskettyä, jätti hänet talon eteen ja ajoi pois. Hän palasi kotiin ja kertoi empien poliiseille, mihin oli Georgen vienyt.

Banksin uhreille osoitettiin kunnioitusta: 20 yli 7 Wilkes-Barren poliisijaosto, Luzernen piirikunnan sheriffijaosto ja Pennsylvanian osavaltion poliisi piirittivät taloa Monroe kadulla. Banks oli sulkenut ovet ja työntänyt huonekaluja niiden eteen, ja heittänyt jotain toisesta kerroksesta makuuhuoneen ikkunasta nähdessään poliisien tulon. Sellaiset 110 lainvalvojaa valmistautuivat mahdolliseen tulitaisteluun Banksin kanssa.

Patrick Curley, Wilkes-Barren etsivä, sekä James Zardecki, Luzerne piirikunnan pääetsivä, ottivat esiin megafonin. He ehdottivat Georgelle, että tämä antautuisi ja käskivät häntä asettamasta vaaraan itseään tai ketään muutakaan.
Banksillä ei ollut megafonia, mutta hän huusi takaisin jotain elämisestä rasistisessa yhteisössä ja siitä, ettei halunnut lastensa kasvavan rasistisessa maailmassa. Hän oli valmis ampumaan poliiseja koska tahansa jos joku heistä liikkuisi.
Etsivät Harold Crawley ja Jerry Dessoye olivat piiloutuneet toiselle puolelle katua siitä paikasta, jossa Banks oli, ja he voisivat saada osuman Banksiin, jos tämä ilmestyisi ikkunaan huutamaan. He ottivat radiopuhelimella yhteyttä johtaja John Swimiin ja kysyivät lupaa ampua tällaiseen mahdollisuuden sattuessa. He saivat pettyä: “Jos te ammutte ja menee huti, tai vain vahingoitatte häntä, Jumala tietää, mitä seuraa”, sanoi Swim.

Noin kello 8:15 pääetsivä Zardecki otti luurin tassuun ja soitti Banksille. Hän kokeili jälleen huijata, että lapset olisivat elossa: “George, sinun pitää huolehtia lapsistasi. He tarvitsevat vertasi selviytyäkseen. Tule ulos, George, sinun pitää kantaa huolta lapsistasi.”
Banks vastasi, että hänen täytyi saada olla varma, että lapset olivat elossa. Ja juuri ennen kuin löi luurin korvaan, Banks sanoi Zardeckille tahtovansa transistoriradion voidakseen kuulla uutisia, kun niissä puhuttaisiin hänen teoistaan.

Vähän aamuyhdeksän jälkeen poliisi toi Georgen äidin paikalle toivoen, että tämä saisi taottua pojalle järkeä, kun kukaan muu ei saanut. Rouva Yelland sai lainata poliisin kovaäänistä:
“Tule ulos minun takiani George. Rakastan sinua. Poika kiltti. Kukaan lapsistasi ei ole kuollut. Usko minua.”
“Haluan että he tappavat minut!” vastasi Banks.
“Ei, olet ottanut sitä lääkettä.”
“Olen väsynyt. Haluan heidän tappavan minut.”

Nämä puuduttavat ponnistukset lopettaakseen asianajaja nimeltä Robert Gillespie pyysi apua paikalliselta radioasemalta WILKiltä. Hän kertoi, että Banks antautuisi, jos kuulisi lasten olevan elossa. WILKin uutisjohtaja Pat Ward myöntyi. Hän satuili, etteivät Banksin lapset olleet kuolleet, vaikkakin vakavasti vahingoittuneet. Radio tuotiin 9:58 paikalle, jossa poliisit maanittelivat Banksia antautumaan. Joukkumurhaajaa ei ilmeisesti voinut huijata noin vain: uutiskatsauksen kuultuaan hän sanoi, ettei uskonut raporttia, eikä antautuisi kenellekään.

Wilkes-Barren poliisi Dale Minnick yritti taivutella Banksia ulos talosta pian mainitun radiolähetyksen jälkeen. “Kuulit lähetyksen radiosta. Heitä aseesi ja tule ulos”, Minnick sanoi äänitorveen. “Emme valehtelisi sinulle”, hän valehteli. “Voit mennä sairaalaan katsomaan lapsiasi. Sinulla, niin kuin meilläkin, on ollut pitkä päivä. Heitä aseesi ulos ikkunasta. Kuulit sen radiosta, mitä vielä tahdot meiltä?”
Ei auttanut. Banks ei vaivautunut edes vastaamaan.

Robert Brunson, Wilkes-Barren vakituinen asiakas sekä Banksin ystävä ja entinen työkaveri, oli kuullut uutisista Monroe kadulla käynnissä olevasta umpikujasta. Brunson oli kokenut velvollisuudekseen auttaa. Eronnut, työtön herra huristeli kiiresti paikalle ja pyysi pääpoliisi John Swimilta lupaa puhua Banksille.
“Tunnen, että voisin puhua hänelle ja haluaisin mahdollisuuden yrittää.”

Swim, jolla oli keinot vähissä, suostui.

Robert Brunson lausui: “George, voinko puhua kanssasi ennen kuin kuolet? Jos tulit tänne kuolemaan, niin anna mennä. Mutta anna minun puhua sinulle ennen kuin teet sen.”
“On hyvä päivä kuolla!” tyyppi vastasi.
“Ei, on ihmisiä, jotka välittävät. Tule tänne alas niin puhun sinulle”, Brunson maanitteli.
“Ei, mies, ne käyttävät sinua.”
“Ei, haluan olla täällä”, Brunson oikaisi. “Jos ammut yhden laukauksen, poliiisi ampuu sinut, juuri niin kuin sinä tekisit tai minä tekisin, jos olisimme vankilatornissa. Ota ensimmäinen askel, kaveri. Olen täällä ottamassa kaikki seuraavat askeleet vierelläsi.”
“Minulla on ongelmia, joita en voi selvittää. Haluan että minua kohdellaan arvokkuudella.”
“George, kuuntele kamu. Kaikki tarvitsevat joskus tukea. Tässä minä tuen sinua. Laitan itseni sinun ja näiden aseistettujen miesten väliin. Mutta sinun täytyy luottaa poliiseihin.”

Pidätyskuva, alkujaan julkaistu lehdessä Citizens Voice

George Banks oli piilopaikassaan hetken hiljaa, ja lopultakin, kello 11:17, kun viranomaiset olivat seisoneet siellä neljä tuntia elämästään, hän suostui tulemaan ulos. Hän murskasi takaikkunan ja pyysi, etteivät poliisit ampuisi häntä. Häntä ohjeistettiin antamaan aseensa järjestyspoliisi Donald Smithille ikkunan kautta ja tulemaan itse ulos etuovesta. George suostui.

Alkuvaiheessa tehnyt kotietsinnän yhteydessä löytyi 30 patruunan lipas sekä noin 300 ammusta. Todettiin myös Banksin sulkeneen ikkunat huonekaluilla ja isoilla kodinkoneilla.

Paikallinen historia ei tunne mitään vastaavaa piiritystilannetta. Verilöyly jätti jälkensä Wilkes-Barren historiaan. Kansalaisten oli vaikea ymmärtää mikä sai vakaalta vaikuttavan Banksin surmaamaan päistikkaa 13 henkeä.

George Emil Banks syntyi kesäkuun 22. vuonna -42 syntyi ja kasvoi Wilkes-Baressa. Äiti oli iholtaan valkoinen ja isä musta. He eivät koskaan solmineet avioliittoa. Sekaverisyys tuntui vaivaavan ja piinavan Georgea läpi elämän. Hän kävi St. Maryn katolilaista koulua, jossa oli alisuoriutuja: kumma juttu sinänsä, sillä hänen älykkyysosamääränsä todettiin olevan 121. George koki olleensa vieroksuttu ja kiusattu koko lapsuutensa sekä mustien että valkoisten lasten taholta, hän kun ei kuulunut kumpiinkaan.

“Olen joutunut selviämään rotupelleistä koko ikäni. Kaikenlaista on tapahtunut sinä aikana” George muistelee elämänsä alkua. “Lapsi nimeltä Bones löi minua takaa päin päähän ja jatkoi kiusaamistani vain nähdäkseen olisiko minusta miestä tappelemaan vastaan.”

Georgen mukaan ongelmat pahenivat kun hän kasvoi. Teini-iän lopulla ihon väriin liittyvä kiusaaminen paheni ja George koki, että häntä ahdisteltiin kokoajan.
“Vuonna 1959 minut melkein lynkattiin soodan juomisen ja donitsin syömisen takia jalkakäytävällä.”

Kaksikymppisenä Georgen mieleen välkähti, että hän halusi palvelemaan armeijaan: se oli kuin pakotie vaikeasta nuoruudesta. Ja hän kirjoittautuikin Yhdysvaltojen armeijaan. Unelma murskaantui 2 vuoden kuluttua, koska hän ei tullut toimeen upseerien kanssa. Armeijasta vapautumisen jälkeen miehen elämä alkoi mennä spiraalin lailla takapakkia.

Varhain aamulla syyskuun 9. vuonna -61, George yritti kahden muun henkilön kanssa ryöstää Brazil and Roche-baarin, joka sijaitsi Pittson bulevardilla eteläisessä Scrantonissa. Ryöstöyritys oli alusta asti tuhoon tuomittu. Saluunanpitäjä Thomas Roche oli tekemässä jotain työtä tavernassa. Roche kieltäytyi mistään yhteistyöstä hyökkääjien kanssa. Äkäinen George veti pistoolin esiin, ampui saluunanpitäjää suoraan rintakehään. Tyhjin taskuin hän lähti läpyttelemään paikalta rikostoveriensa kanssa.
Wilkes-Barren ja Kingstonin poliisivoimat pääsivät nopeasti syyllisten jäljille. George sai linnaa kuudesta viitentoista vuoteen, jotka hän meni lusimaan Graterford-vankilaan Pennsylvaniassa.

Maaliskuussa -64 George pakeni Graterfordista. Kolme tuntia myöhemmin kiinniotettu George sai puolestatoista vuodesta viiteen vuoteen istumista paosta. Hänet armahdettiin koevapauteen maaliskuun 28. -69, vietettyään 7 ½ vuotta lukkojen takana. Vapautumisen jälkeen alkoi päivä alkoi paistaa risukasaan – hän sai töitä ja oli useassa eri työpaikassa, ja avioitui pitkäaikaisen ystävänsä Doris Jonesin kanssa. Doris oli musta nainen, jonka kanssa George sai kaksi tytärtä.

Vuonna -71 George pääsi teknikoksi State Department of Environmental Resourcesiin, lyhennettynä DERiin. Työ oli arvostetuin, jossa hän oli ikinä ollut, ja siitä maksettiin ihan mukavasti. George anoi tuomionsa lieventämistä -74. Pennsylvanian entinen kuvernööri Milton Shapp myöntyi pyyntöön ja näinpä siis Georgen ehdonalainen oli ohi.

Ainaiset perheriidat saivat Georgen eroamaan vaimostaan -76. Doris muutti kahden lapsensa kanssa Ohioon. Yllättävää kyllä, lopullisen päätöksen erosta teki George, eikä Doris.

Eron jälkeen George hankki asunnon 28 Schoolhouse Lanesta Wilkes-Barresta ja alkoi kerätä kunnon haaremia naisia. Hän valitsi valkoisia, häntä vähintään 10 vuotta nuorempia, helposti manipuloitavissa olevia, ehkä vähän tyhmiä naisia. Ja naisia, joiden elämäntilanne oli huono, osan jopa niin huono, että he olivat kodittomia: ja tietysti lankesivat Georgen syliin päästäkseen vihdoin pois armottomilta kaduilta.
George eli melkein kuin kulttijohtaja, hankkien nopeasti neljä tyttöä, joista kaksi olivat sisaruksia. George & naiset elivät kaikki yhdessä ja jokainen naisista synnytti hänelle ainakin yhden lapsen.

Regina (Duryea) Clemens, Georgen ensimmäinen rakastaja tuli raskaaksi ja synnytti tytön, Montanzima Banksin, -76. Pian sen jälkeen Sharon Mazzillo muutti taloon ja sai pojan, Kissamayu Banksin, saman vuoden lokakuun 6. päivä. Sitten Reginan sisko Susan (Dureya) Yuhas liittyi laumaan ja sai pojan, Bowendy Banksin, -78.

Lasten syntymät ja niiden tuomat velvollisuudet saivat Georgen mielenterveyden aaltoilemaan. Häntä pyydettiin eroamaan työpaikaltaan -79.
“Hän teki töitä siinä missä muutkin, mutta olimme yhtä mieltä siitä että hänen pitäisi lähteä”, James Chester, DERin silloinen työnohjaaja, sanoi. “Hänen työn jälkensä alkoi kärsiä henkilökohtaisten ongelmien vuoksi ja virasto tuumi olevan parasta lopettaa työsuhde.”

Etupäässä valkoisten ihmisten keskellä eläminen alkoi käydä tukalaksi. George väitti valkeiden naapuriensa pelottelevan hänen naisiaan ja nimittelevän heidän lapsiaan “afrikan neekereiksi”.
Kerran hänen taloonsa heitettiin tulipommi.
“Ne yrittivät polttaa taloni, hajottivat useita ikkunoita, ruiskuttivat vauvojani vedellä kun he olivat pihalla, pelottelivat tyttöjä ja lapsia.”
George kertoi, että yhtenä päivänä McCarraghnerin ja High streetsin kadunkulmauksessa, häntä “lyötiin kaljatölkillä, koska kävelin jalkakäytävällä – nimittelivät minua rasistisilla sanoilla ja jahtasivat minua. Minun täytyi tarttua piippuun/putkeen (a pipe) pidätelläkseni heitä poliisin tuloon asti. Kun se oli ohi, noin 100 ihmistä oli kerääntynyt katsomaan sitä.”

“Tämmöisistä jutuista olen joutunut selviämään koko ikäni”, George on sanonut. “Ne käyttäytyivät kuin pelkurit. Ne katsovat minua nenänvarttaan pitkin, mutta pahoinpitelivät viattomia ihmisiä. He vahingoittivat omaisuuttani ja kiusasivat perhettäni.”

Entinen naapuri Lester Scoble kuvailee Georgia ihmiseksi, joka ei halunnut kenenkään vaivaavan häntä. “Hän ei halunnut lasten leikkivän pihalla. Hän ei halunnut heidän (naisystävien) puhuuvan muille ihmisille. Luulen, ettei kukaan heistä edes käynyt ulkona.”

Vuonna -80 George sai – huolimatta rikosrekisteristään (despite prior arrest record ?) – töitä vanginvartijana State Correctional Institute-rangaistuslaitoksesta Pennsylvanian Camp Hillissa. Siihen aikaan Dorothy Lyons liittyi Banksin haaremiin. Hän toi mukanaan tyttärensä edellisestä avioliitostaan, 9-vuotiaan Nancy Lyonsin.
Muutaman kuukauden päästä hän odotti lasta Georgelle: sisaruspuolta Nancylle. Tammikuun 25. -81 hän synnytti pojan, Forarounde Banksin. Pian tämän jälkeen Susan Yuhas synnytti seuraavan lapsen, tytön nimeltä Mauritania Banksin. Sharon Mazzillo sai tarpeekseen Georgesta ja hänen kasvavasta laumastaan. Hän lähti ja muutti äitinsä luo.

Georgen mielenterveysongelmat pahenivat -81. Hän oli saanut postimyyntityötä kirkolta, Universal Life Churchilta, mutta sekin tuotti jonkin pettymyksen. (He had obtained a mail-order ordination from the Universal Life Church; however, he became angry after being rejected for religious tax exemptions by the state and picketed city hall in rebuttal.)
Hän alkoi pitää huolellisesti pikkutarkkaa päiväkirjaa ajatuksistaan ja ideoistaan.
Hän laati listan omista sankareistaan: kulttijohtaja Jim Jones, joka pakotti lähes 1000 ihmistä tekemään itsemurhan – Charles Manson, joka järjesti massamurhan – John Gacy, joka oli sarjamurhaaja. George alkoi keräillä survivalistilehtiä ja etsiä tietoa murhista ja rasismista. Ja – mikä ehkä antoi selkeimmin viittauksen tuleviin hirmutöihin – hän paloi halusta rakentaa ase- ja ammusvarasto.
Entinen naapuri sanoo Georgen “lukeneen puolisotilaallisia lehtiä kuten Solider of Forture, omistaneen kirjoja pommien valmistuksesta ja puhuneen usein sodan aloittamisesta”.

Kesällä -82 George alkoi puhua töissä vartijatovereilleen massamurhan suorittamisesta, lastensa valmistamisesta sodankäyntiin sekä suunnitelmastaan kiivetä näköalatorniin ja läsäyttää aivonsa ulos. Virkamiehet saattoivat Georgen psykiatrisen avun pariin tuon vuoden syyskuuden 6. päivä. Sitten Camp Hillin viranomaiset ottivat yhteyttä Luzerne-Wyoming piirikunnan mielenterveyskeskukseen Wilkes-Barressa ja pyysivät sieltä tukea Georgelle. Arviointi Georgen henkisestä tilasta ajoitettiin syyskuun 29:lle päivälle.
“Hänet vapautettiin työtehtävistä instituutiosta ja laitettiin sairaslomalle onnettomuuden (itsemurhauhkauksen) jälkeen”, Kenneth Robinson, Camp Hillin entinen edustaja muistelee.

Syyskuun 24. -82 George horjui särkymispisteessään. Hän oli katkeroitunut siitä, että hänet oli pakotettu lopettamaan työt. Ja vielä katkeroituneempi hän oli huoltajuuskiistasta Sharonin kanssa, heidän lapsestaan Kissamayusta. George olisi halunnut täyden kontrollin ja täyden huoltajuuden ja oli raivoissaan siitä, että Sharon julkesi astua poikkiteloin. George oli kertonut tuomaristolle alustavassa huoltajuusselvityksessä, että Sharon voisi tulla katsomaan poikaa koska tahansa vain halusi. “Minä vain haluan ultimaalisen määräysvallan hänen tulevaisuudestaan, kuten myös koulutuksestaan.”
Tuomari Chester B. Muroski päätti, että lapsen huoltajuus säilyisi edelleen Georgilla, mutta myönsi osittaisen huoltajuuden Sharonille. Sekä Sharon että George olivat siis Kissamayun huoltajia, mutta George ensisijainen huoltaja. Tämä järjestely ei tyydyttänyt Sharonia ja hän piti lapsen itsellään.
Varhain aamulla syyskuun 25. George Banks heräsi itseaihettamaansa huume/viinapilveen, menettäneenä kaiken kontrollin.

Wilkes-Barren poliisin päämaja

Tapahtumat olivat koskettaneet suurinta osaa Wilkes-Barren poliiseista.
“Katsoin häntä hänen ollessa käsiraudoitettuna tuoliin”, sanoo Zardecki. “Tunsin kuin ilmapallo olisi yhtäkkiä puhkaistu. Aloin vapista. Silmäni vetistyivät. Ajattelin vain – mitä siellä oikein tapahtui? Voi hyvä Jumala, mitä siellä todella tapahtui? Meillä ei ollut aikaa miettiä sitä. Olimme enemmän kuin onnekkaita. Hän olisi voinut pamauttaa kenet vain kuoliaaksi.”

Kun George pidätettiin, hän ilmoitti tutkijoille haluavansa kuolla ja että jos tietäisi varmasti lastensa kuolleen, hän työntäisi kiväärin suuhunsa ja läväyttäisi itsensä hengiltä. Hän vastasi vältellen suoriin kysymyksiin murhista – joskin myönsi tehneensä ne. Hän ei ollut varma, kuinka monta ihmistä oli murhannut. Hän ei ollut halukas puhumaan teoistaan. Useimpiin poliisin kysymyksiin hän vastasi jotain ylimalkaista rasismista.

Pian klo 16:00:n jälkeen George sai viisi henkirikossyytettä ja lisää syytteitä satelisi myöhemmin viikolla. Piirikunnan tuomari Joseph Verespy käski pitää Banksin lukkojen takana Luzerne piirikunnan vankilassa ilman takuita, jossa hän saisi odotella alustavaa kuulemista.Se pidettiin lokakuun 6. päivä.
George pysyi rauhallisena ja liikkumatta koko tiedonannon ajan.

Oltuaan vain muutaman päivän lukkojen takana George alkoi uhkailla muita ja puhua itsemurhasta. Kerran kinatessaan vanginvartijan kanssa, hän sanoi:
“Olen tappanut jo 7 ihmistä. Yksi ruumis lisää ei muuta mitään.”
George laitettiin erikoistarkkailun alle, jottei hän tekisi itsemurhaa.
Hänen ei sallittu olevan minkäänlaisessa kanssakäymisessä tai vuorovaikutuksessa muiden vankien kanssa, eikä osallistuvan vankilan aktiviteetteihin. George alkoi masentua entisestään.

Tummiin lenkkareihin ja keltaruskeaan takkiin pukeutunut George ilmestyi alustavaan kuunteluunsa lokakuun alussa ennen piirikunnan tuomaria.
Syytekohdat kuuluivat näin: 13 raskauta murhaa (aggravated murder), kaksi ryöstöä, murhanyritys, raskauttava pahoinpitely, harkitsematon toisen ihmisen vaarantaminen ja varkaus.
Banks, with tears streaming down his face, entered pleas of not guilty to 13 counts of aggravated murder; two counts of robbery; and one count each of the following: attempted murder, aggravated assault, recklessly endangering another person, and theft.

Puolustuspuheessa George pyysi tuomaristoa päättämään hänen lopullisen kohtalonsa.

15.1.1982 tohtori Anthony Turchetti tutki Georgen tämän puolustuksen pyynnöstä ja katsoi hänet oikeuskelpoiseksi.
“Hän (Banks) pystyy ymmärtämään rikollisen tiedonantojen luonnon ja kykenee avustamaan omassa puolustuksessaan”, kirjoitti Turchetti raportissaan.
Georgen pyynnöstä käräjäpaikka vaihdettiin siitä mikä sen alunperin piti olla: Pennsylvanian korkein oikeus päätti helmikuun 26. -83, että Georgen oikeudenkäynti pidettäisiin Pennsylvanian Pittsburghissa, noin 250 mailin päässä Wilkes-Barresta. Tuomaristoa lähdettiin kokoamaan 23.5.83 ja neljä päivää myöhemmin siihen oli valittu viisi miestä, seitsemän naista ja 6 vuorottelevaa henkilöä. (Ihmisiä, jotka odottelivat sitten siellä vaihdossa, en tiedä parempaa suomenkielistä termiä, toim. huom.)

Kesäkuun 6. päivä vuonna -83, suunnilleen varttia yli 9 aamulla – Luzerne piirikunnan oikeustalossa lukittujen ovien takana – alkoi George Banksin oikeudenkäynti. Piirikunnan asianajaja Robert Gillespiesta sekä avustavista piirikunnan asianajajista Lawrence Klemovista ja Michael Bartista koostuva syyttäjätiimi oli valittu edustamaan osavaltiota (represent the state). Julkinen puolustusasianajaja Basil Russin sekä kaksi avustajaa Joseph Sklarosky ja Al Flora Jr. oli laitettu edustamaan Georgia.

Syyttäjät olivat monessa suhteessa etulyöntiasemassa: George oli osittain tunnustanut rikokset, murha-ase oli löydetty, heillä oli yli 40 todistajaa ja uhreista oli yli 100 valokuvaa. Georgen asianajajat, päämiehensä toiveista huolimatta, olivat valmistautuneet pistämään rikokset “hulluuden” piikkiin ja suunnittelivat tuovansa esiin Georgen erikoisen elämäntyylinen sekä epänormaalin käytöksen.

Yksi ensimmäisistä todistamaan päässeistä oli tohtori Michael K. Spodak, puolustuksen psykiatri. Spodak todisti, että ensi kerran haastatellessaan Georgia, oli käynyt ilmi, että hän oli itsemurhahakuinen, paranoidinen ja hänellä oli deluusioita (harhaluuloja). Koko tuon keskustelun ajan George oli todistellut Spodakille olevansa salajuonen uhri – salajuonen, johon piirikunnan asianajajan, tuomarit, poliisi ja kaupungin viranomaiset kuuluivat. Ristikuulustelussa Gillespie kysyi Spodakilta, arveliko hän Banksin teeskentelevän mielisairautta. Spodak vastasi: “Voin olla varma, ettei hän yrittänyt olla harhaanjohtava.”

Oikeudenkäynnissä George jankutti olevansa henkisesti tasapainossa ja vaati saada todistaa. Puolustus oli huolissaan siitä, että nyt tuomaristo kuvittelisi, ettei hänellä ollut mielenterveysongelmia. George ei välittänyt asianajajiensa vastalauseista ja sanoi vain oman todistuksensa olevan hänen ainoa mahdollisuutensa riisua paholaisen maski.

George Banks oikeudessa

Välillä istuen, välillä seisten, George selosti viileästi ja itsevarmasti murhayön tapahtumia, rönsyilevällä tyylillä antaen kertomuksensa katkeilla. Hän oli sitä mieltä, että oli vain vahingoittanut uhreja, ja poliisi, koska oli rasistisessa salaliitossa häntä vastaan, oli ampunut kuolettavat luodit jälkeenpäin. Tämän mielenkiintoisen teorian todistaakseen George halusi uhrien ruumiit kaivettavan maasta ja niille tehtävän oikeuslääketieteelliset tutkimukset. Sitten hän näytti tuomaristolle karmivia kuvia uhreista, kuvia, jotka hänen asianajajansa olivat kaikin keinoin yrittäneet pitää poissa tuomariston silmistä.
“Nämä kuvat”, George vakuutti, “todistavat teoriani poliisin salaliitosta.”
Kun George antoi todistustaan, julkinen apulaispuolustaja Al Flora Junior painoi päänsä ja alkoi itkeä.

Lopuksi puolustus otti yhteyttä Georgen äitiin, veljeen ja uskonnolliseen neuvonantajaan tarkoituksenaan osoittaa, että George kärsi mielenterveysongelmista eikä ymmärtänyt tekojensa seurauksia. Tämä todistus kuitenkin tuli vähän myöhään: George oli jo ehtinyt ladella tuomaristolle omat vahingolliset näkemyksensä.

Kun tuli syyttäjien vuoro esittää kantansa, James Olson, ainoa murhasarjasta selviytynyt, pyydettiin puhumaan.
Olsen todisti, että George Banks ampui häntä syyskuun 25. -82 ja jätti kuoleman kieliin. Olsenin todistuksen jälkeen syyttäjät kutsuivat etsiviä ja lääketieteen tutkijoita edelleen vahvistamaan tapausta Georgea vastaan. Kukin tutkija esitti näkemyksensä rikollisten tapahtumien kulusta.

21. kesäkuuta -83 tapauksesta alettiin tehdä yhteenvetoa. Asianajaja Sklarosky esitti tuomaristolle argumenttinsa kuuluvalla äänellä. Hän kertoi Georgen kantaneen hirveitä muistoja koko elinikänsä ja viettäneen unettomia öitä. Hän huomautti, että syytetty oli kyllä suorittanut rikokset, mutta hän oli, ja on yhä, hyvin sairas. Sklarosky haastoi tuomariston osoittamaan urhoollisuutensa ja muistutti, että yksi ihminen voi pelastaa hänen elämänsä (One person can save his life).

Piirikunnan asianajaja Gillespie vastusti puolustuksen pakkomielteistä vetoamista ei-tunteellisiin argumentteihin (passionate appeal with unemotional arguments).

Hän kohdisti tuomariston oikeudellisiin pulmakysymyksiin, väittäen todisteiden osoittavan kolme mahdollista raskauttavaa yksityiskohtaa. Ensiksikin oli Georgen rikosrekisteri; toisekseen se, että hän oli vaarantanut muut murhahetkillä; ja lopuksi, hän ei ollut tarkoituksellisesti vienyt vain yhden, vaan 13 ihmisen hengen.
Gillespie sanoi todisteiden osoittavan “merkittävän historian” väkivaltarikosten tekijänä. Hän kuvaili näkemyksiään Georgesta: “Hän on valmistunut nyt. Hän ei enää pahoinpitele aikoen tappaa. Hän tappaa 13 kertaa.”

Asianajajien väitteitä seurannut tuomari Toole opasti lautamiehiä 25 minuutin ajan ja päästi heidät sitten puimaan Georgen kohtaloa. 8:n naisen 4:n miehen tuomaristo mietti hetken aikaa päätöstään.
George Banks oli todettu syylliseksi 12 ensimmäisen asteen murhaan, yhteen kolmannen asteen murhaan, murhanyritykseen, raskauttavaan pahoinpitelyyn sekä yhteen ryöstöön, yhteen varkauteen ja toisen ihmisen vaarantamiseen. George pysyi vaiti, kun lautamiehet, puolustuksen pyynnöstä yksitellen äänestettyään, lausuivat mielipiteensä. Oikeuden päätöstä seuraten tuomari Toole asetti tuomiopäivän seuraavalle päivälle ja päätti sen kertaisen oikeudenistunnon.

George vietti 41-vuotissyntymäpäivänsä eli kesäkuun 22.:n odottaen selissään tuomariston päättävän hänen kohtalostaan. Reportterit, televisiotoimittajat ja sen katsojat seurasivat tilannetta yötä myöten. Ja yksi näistä seuraajista ja myötäeläjistä oli Raymond Hall, Sr., uhrin, Raymond Hall, Jr:n isä.
“Mikään ei auta meitä menetyksessämme”, isä sanoi odotellessaan, että kuulisi oikeuden päätöksen.

Viiden ja puolen tunnin harkinnan jälkeen tuomaristo oli päätöksensä tehnyt. George pysyi tunteettomana ja ilmeettömänä kun tuomariston puheenjohtaja kailotti “Me tuomaristo olemme tulleet siihen tulokseen että syytetty George Emil Banks, on syyllistynyt tekoihin, joista voidaan langettaa kuolemantuomio.”
Puheenjohtaja luki ääneen tuomariston määräykseen, että George olisi tapettava. Kuten edellisenä päivänäkin, lautamiehien tuli äänestää yksitellen puolustuksen pyynnöstä. Kun toinen juristi, 24-vuotias nainen, antoi äänensä, hän joutui mielenliikutuksen valtaan. Hänen lausuntoaan seuraava George tokaisi: “Se ei ole sinun syysi, rouva. Sinulle valehdeltiin. Kaksituntinen teloitus olisi tehnyt minusta selvää.” Nuori nainen vaipui lautamies-toverinsa käsivarsille ottaessaan paikkaansa.

Tuomariston äänestyksen jälkeen tuomario Toole selitti Banksille, että tuomio vielä – kuten laki määräsi – käsiteltäisiin uudelleen korkeimmassa oikeudessa, lisäten “Toivon vilpittömästi Jumalan koskettaneen sinua ja toivon Jumalan antavan sinulle anteeksi mitä olet tehnyt. Tästä hetkestä lähtien elämäsi on Jumalan sekä muutoksenhaku-tuomioistuinten käsissä.”

Kun George oli lähtenyt oikeustalosta, Toole lausui tuomaristolle “Olette nyt kulkeneet tämän juridisen taipaleen loppuun. Olen varma että jokainen läsnä oleva toivottavasti ymmärtää paineen ja upean vastuun, jota kaikki olette kantaneet.” Tuomari Toole sanoi – sen sijaan että yrittäisi ilmaista kunnioituksensa ja kiitoksensa pitkäveteisten puheiden kera – hän mieluummn sanoi vain “Kiitos”. Sitten hän päästi tuomariston menemään.

George Banks tuomioinnissa

Tuomitsemisen jälkeen Al Flora Jr. – avustava asianajaja, jonka päämies oli saanut hänet kyyneliin – kuvaili reaktiotaan: “Luulenpa tuomariston esittäneen enemmän urhoollisuutta kuin minulla olisi koskaan ollut. Olen varma, että oikeus on toteutunut. He tekivät ratkaisun, jota tulen aina kunnioittamaan ja jota en koskaan ryhdy kyseenalaistamaan.”
Piirikunnan asianajaja Gillespie näytti olevan sekavissa tunnelmissa oikeuden päätöksen jälkeen. “Ei ole mikään ilonpäivä kun kuolemanrangaistus annetaan, sympatiani ovat tuomariston jäsenten puolella. He ovat niitä, joita sietäisi onnitella. He olivat tosiaan urhoollisia.”

Oikeudenkäynnin jälkeen George Banks vangittiin huipputurvalliseen osastoon osavaltion vankilaan Hunningtonille. Hän pysyisi siellä vuoden -85 marraskuuhun saakka, jonka jälkeen hänet siirrettäisiin osavaltion vankilaan Gratefordiin sen seurauksena, että korkein oikeus oli kieltäytynyt kumoamasta Georgelle määrättyä kuolemantuomiota.

George Emil Banks oli massamurhaaja. Mikä ihmisen ajaa sellaiseksi? Mikä sai hänet tappamaan ja tappamaan? Tiedemiehet ja kriminologit pohtivat tällaisia kysymyksiä näinä vuosi kymmeninä. Yksi yhteinen piirre, joka heistä kaikista tuntuu löytyvän, on tietyn ahdistuksen alaisena toimiminen. Historia tuntuu osoittavan, että näiden väkivaltaisten miesten järki on sumentunut. Ahdistus ajoi Georgen surmaamaan 13 ihmistä, joista tuli – drove him to kill 13 people who became a burdensome responsibility, opposed him or got in his way during his murderous rampage (enosaakääntää.com)

Tyypillinen massamurhaaja on konservatiivinen, keski-ikäinen, valkoinen mies, joka on suhteellisen vakaasta, hieman keskiluokkaa alhaisemmasta kodista.

Näille ihmisille on tavanomaista tavoitella suurempia kuin mitä he pystyvät saavuttamaan, ja kun he epäonnistuvat pyrkimyksissään, he syyttelevät muita.
Lopulta he ovat valmiita murhaamaan kenet tahansa, jonka katsovat olevan tavoitteidensa tiellä. Melko usein he päättävät itse kuolla siinä samassa kun vievät jonkun muun hengen.

Banks sopi tähän profiiliin jossain määrin. Hän piti itseään yhteiskunnan vainoamana, hän oli möhlinyt työpaikkansa ja hänellä oli kulttuurissaan hiukan valtavirrasta poikkeava elämäntyyli – useamman naisen kanssa kun asusti.

Massamurhaajia on kolme yleistä tyyppiä: perheen tuhoajat, puolisotilaallisten kannattajat ja närkästyneet työntekijät. Heidän sosiaalinen elämänsä ei ole aivan kunnossa. Työttömäksi jääminen, yksinäisyys, perheen hajoaminen tai riita pomon kanssa voivat laukaista heidän kuolemattoman raivonsa.

Wilkes-Barren kaupunki oli täysin valmistautumaton 80-luvun alussa tehtyyn verilöylyyn. Vaikka George Banksin suorittamista 13 murhasta on miltei 20 vuotta, Wilkes-Barren asukkaat muistavat yhä kaupunkia riepoitelleen kauhun. Jotkut kaupungin asukkaat vertaavat sitä Kennedyn murhaan. “Muistamme täsmälleen missä olimme ja mitä tekemässä, kun kuulimme siitä ensimmäisen kerran.”

Wilkes-Barre

George on jatkanut muutoksenhakua tapaukseensa vuodesta -87 vuoteen 2000. Yhdysvaltojen korkein oikeus on kieltäytynyt kuuntelemasta väitteitä, ettei George olisi ollut psyykkisesti riittävän tasapainoinen seisomaan oikeudessa rikoksistaan. Pennsylvanian osavaltion kuvernööri Tom Ridge on allekirjoittanut Georgen kuolemanmääräyksen kahdesti oikeudenkäynnin jälkeen; kummallakin kerralla muutoksenhaku-tuomioistuimet ovat pysyneet päätöksessä teloittaa hänet.

Banks oikeudessa

Georgen kotia ei enää ole. Se joutui tuhopolttajan kohteeksi.
Venäläinen ortodoksinen kirkko osti Georgen veljeltä tuon tontin -87, aikomuksenaan rakentaa sinne kirkko. Tontti on kuitenkin edelleen tyhjä. Nykyään George Banks asustaa Pennsylvanian osavaltion vankilassa, jossa hän joidenkin raporttien mukaan on kuolemaisillaan maksasyöpään. Banks siirrettiin osavaltion vankilasta Gratefordista saadakseen parempaa terveydenhoitoa.

Maaliskuussa -01 Muutostenhakujen Piirin Kolmas Oikeus (Third Circuit Court of Appeals) laitettiin päättämään, ansaitsisiko George uuden oikeudenkäynnin.
Viimeisintä muutoksenhakua kuultiin tuon vuden huhtikuussa, ja se tähtäsi kahteen väitteeseen – että vuoden -83 oikeudenkäynti tehtiin virhe kun Banks määrättiin tuomaristo kuolemantuomion lievennys 1983 trial court erred when it instructed Banks jury about mitigation of the death penalty, ja että Banks ei tieten ja vapaaehtoisesti luopunut laillisesta oikeudestaan terapiaan toimiessaan omana asianajajanaan ja antaessaan valokuvat todisteiksi, jotka oikeus oli aikaisemmin viskannut menemään.
Asianajaja Scott Gartley on vastannut, ettei George koskaan luopunut oikeudestaan terapiaan, ja että hänen asianajajansa seisoivat hänen takanaan vuoden -83 oikeudenkäynnissä. Banks odottaa yhä Muutoksenhakujen Kolmannen Piirin päätöstä hänen tuomiostaan tämän tekstin kirjoitushetkellä.

(Huom.alkuperäistekstin kirjoitusaikaan. En tiedä miten asia on nyt.)

Tässä sivu George Banksista, “Onko George Banks vittumainen?

Miksi George Banks olisi vituttava?
– Hän liittyi USAn armeijaan -59, mutta sai potkut kaksi vuotta myöhemmin, koska tappeli johtavien upseerien kanssa.
– Hän ampui baarimikkoa rintakehään -61 ja vietti melkein 8 vuotta vankilassa.
– Erottuaan avioliitosta mustan naisen kanssa, hän alkoi kerätä haaremia yksinäisistä, masentuneista naisista.
– Hän nimesi lapsensa: Montanzima, Kissmayu, Boende, Mauritania ja Foraroude.
– Vaikka hänellä oli rikosrekisteri, hänen annettiin työskennellä vanginvartijana.
– Selitettyään vartijatovereille lasten valmistelusta sodankäyntiin sekä siitä, että aikoi pasauttaa aivonsa ulos, hänet laitettiin sairaslomalle psykiatrisen avun piiriin.
– Sairaslomallaan hän otti kuolettavan sekoituksen huumeita ja giniä ja “napsahti”.
– Hän tappoi kaikki naiset ja lapset, ampui heitä kasvoihin ja päähän.
– Hän meni ex-naisensa kotiin (nainen oli jättänyt hänet), tappoi hänet, heidän lapsensa ja naisen äidin, jonka hän löi lattiaan, veti aseen piipun tämän kasvoihin ja ampui.
– Hän on yrittänyt neljä kertaa itsemurhaa vankilassa ja epäonnistunut joka kerran.
– Hän harhaisesti kuvitteli osallistuneensa “yksityiseen sotaan Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn kanssa”.

Miksi hän ei olisi vituttava?

– Hän väittää kokeneensa rotusyrjintää sekä valkoisten että mustien taholta.
– Teini-iässä hänet ÄO:nsa oli 121.
– Hänellä oli skitsofrenia (ei diagnosoitu).
– Hänen oma asianajajansa purskahti itkuun turhautumisesta oikeussalissa.
– Hänet tuomittiin murhasta 41-vuotissyntymäpäivänään.

 

Duane Hurley, 55 ja Daniel Kovarbasich, 16

Tammikuun 22. päivä vuonna 2010 alkoi jälleen tyypillinen talvipäivä Pohjoisessa Ridgevillessä Terry Kovarbasichin kotona. Kaikki olivat iloisia siitä, että oli perjantai ja viikonloppu jo tulla kolkutti. Terry, joka sillä hetkellä oli työtön, valmistautui ajamaan vaimonsa Donnan töihin sinä aamuna, ja heittämään poikansa Danielin, 16, perhetutulle Duane Hurleylle, 55, joka oli myöntynyt viemään teinin kouluun.
Kovarbasichin taloudellinen tilanne ei ollut kehuttava, joten Terry oli pyytänyt Hurleyta kuljettamaan Danielia kouluun. Siten hän ajeli itse vähemmän, hänen tarvitsi ostaa vähemmän bensaa – ja hänelle jäi enemmän rahaa muuhun kuten ruokaan.

Daniel Kovarbasich

Daniel, tai Danny, ei ollut niitä poikia, jotka menivät mielellään kouluun ja vastasivat jokaiseen opettajan kysymykseen. Häiriökäyttäytyminen oli kestänyt ainakin ensimmäiset high school vuodet ja se oli tuonut sekä hänelle että hänen perheelleen ongelmia riesaksi asti. Hänet oli erotettu koulusta monta kertaa, minkä seurauksena hän kävi vaihtoehtoista koulua ongelmaisille nuorille. Vanhemmat toivoivat kovasti, että se saisi Danielin pulkan kääntämään suuntaansa.
Erityisesti tuona päivä Daniel oli haluton osallistumaan yhtään millekään tunnille, mutta vastineeksi kouluun menosta hänen vanhempansa olivat luvanneet auttaa häntä rahallisesti kynttiläillallisessa, jota hän oli suunnitellut tyttöystävälleen Katielle. Katie ja hän olivat olleet yhdessä vuoden ja hän tarvitsi noin 80 dollaria kynttiläillalliseen ja ruusukimppuun, joka kädessään voisi sanoa “rakastan sinua” kauniiden kinosten keskellä.

Vähän jälkeen puoli kahdeksan Terry jätti poikansa Hurleyn huomaan Ronald Drivella, eikä kellään ollut epäselvyyksiä sen järjestelyn suhteen, että perhetuttu veisi Dannyn kouluun sinä päivänä. Sen sijaan kukaan ei tiennyt sitä, että puolentoistatunnin päästä alkaisi todellinen painajainen murhatutkinnan muodossa, joka ei koskettanut ainoastaan keskiluokkaista perhettä vaan myös tyrmäisi koko yhteisön, joka oli amerikkalainen kuin baseball tai omenapiiras.

Terry Kovarbasich

Suunilleen kahdeksalta Terry sai Dannylta puhelinsoiton, jota voisi kuvailla vain shokkeeravaksi tai hirveäksi. Totaalisen vauhkona Danny sanoi Hurleyn yrittäneen “tappaa minut”.

Donna Kovarbasich

Vastaten Dannyn puhelun kiireellisyyteen, hän ajoi hurjaa vauhtia Duane Hurleyn kotikulmille, jossa hänen poikansa sillä oli. Danielin kädet olivat veren värjäämät ja hän sekoili – Terryn piti saada vain selville miksi. Daniel ei olisi halunnut palata Hurleyn talolle, mutta hänen isänsä vaati, että niin tehtäisiin. Hän halusi saada tietää, mitä oli tapahtunut edeltävinä 30 minuuttina. Terry yritti saada jotain vastausta Hurleylta, mutta miestä ei kuulunut eikä näkynyt. Sitten hän näki Hurleyn etuoven alueella, makaavan liikkumatta verilammikossa. Hurley näytti olevan kuollut.
Järkyttyneet Terry ja Danny ajoivat Marc’s-liikkeeseen, alennussupermarkettiin, jossa Donna oli töissä. Se sijaitsi alle kahden mailin päässä Hurleyn kotoa. Terry ol soittanut Donnalle 8:21, että jotain kauheaa oli tapahtunut ja että hän ja Danny olivat matkalla sinne. Hän tapasi heidät pysäköintialueella. Pojan käytös sai vanhemmat huolestumaan.
“Danny hyppeli ympäriinsä”, Donna myöhemmin kuvaili. “Hän päästi huutoja ja hyppeli ympäriinsä lyöden päänsä lasiin. Oli kuin hän olisi menettämässä järkensä.”
Kun he eivät saaneet Dannya rauhoittumaan, Donna kehotti miestään viemään pojan lääkäriin. Terry soitti hätänumeroon ja kertoi, missä tarvittiin apua. Kello oli silloin suunnilleen 15 vaille yhdeksän.
“Luulin poikani olevan vain askeleen päässä pehmustetusta, valkoisesta huoneesta”, Terry muisteli haastattelussa, jonka antoi vaimonsa kanssa In Sessionille.

Sairaalassa Danny pääsi lukuisiin lääketieteellisin testeihin, joista kävi ilmi, että hänellä oli kohonneet sydänentsyymiarvot, troponin, jonka useimmiten aiheuttaa korkea stressitila tai suuri jännittyneisyystila. Lääkärit sanoivat Kovarbasicheille, ettei Dannya voisi päästää pois ennen kuin sydänentsyymiarvot palaisivat normaaleiksi. Sillä aikaa kun häntä tutkailtiin ja tarkkailtiin, hänelle järjestettiin siirtoa pediatriseen sairaalaan, jossa hänen hoitoaan ja tarkkailuaan jatkettaisiin. Ennenkuin siirto tehtäisiin, paikallisen poliisin piti saada haastatella Dannya ja hänen vanhempiaan. Sgt. Vincent Abt Pohjois Ridgevillen poliisijaostosta tarttui toimeen ja hoiti esikuulustelun.
Kun hän yritti kerätä kokoon aamun yksityiskohtia Dannylta, Terrylta ja Donnalta, etsivät ja rikospaikkatutkijat jatkoivat Hurleyn asumuksen koluamista, etsiäkseen todistusaineistoa ja analysoidakseen tilannetta.
Abtille selvisi, että Duane Hurley, joka oli ennen työskennellyt kaupungille, oli yksinasuva poikamies. Hän asui alle mailin päässä Kovarbasicheilta. Daniel ja hänen isoveljensä saivat joskus häneltä rahaa kun tulivat auttamaan häntä kotiaskareissa. Pojat hengasivat muutenkin Hurleylla – hänellä oli tietokone, jossa oli nettiyhteys, kaapelitelevisio sekä urheiluautoja. He tulivat tapaamaan Hurleytä joka oli heille kuin isoisä, erityisesti Danny, joka oli käynyt hänen luonaan jo monta vuotta. Terry ja Donna, jotka olivat kiitollisia Hurleyn jalomielisyydestä, kutsuivat usein lomilla Hurleyn perheen luo. Hurley oli koko perheen mielestä erittäin mukava jätkä.

Kun Abt ensimmäistä kertaa kysyi Dannylta, mitä aamulla oli tapahtunut, tämä vastasi, ettei “oikein muista”. Abt alkoi hiillostaa saadakseen vähän raflaavamman vastauksen, jota tapahtumiin saataisiin joku tolkku.
Jonkin aikaa hiljaa mutistuaan Daniel kertoi ilmeinen huoli äänessään, kuinka hänet oli jätetty Hurleyn talolle. Hän oli pistänyt kahvin kiehumaan ja sillä välin kun se oli tippumassa, hän oli mennyt pihalle tupakalle. Hän palasi sisään, meni Hurleyn huoneeseen käyttääkseen tämän tietokonetta – mutta internet ei toiminut. Hän selitti kertoneensa Hurleylle, että panisi maate hetkeksi.
“Okei, minä käyn hakemassa pikkelsiä”, Hurley kuulemma vastasi.
Pikkelsiä? (Eräänlaista vihannessalaattia.) Abt yritti kysellä tästä omalaatuisesta kommentista ja siitä, liittyikö pikkelsi mitenkään mihinkään. Mutta Danny ei osannut vastata, mistä se tuli. Hän sanoi, että Hurley joskus hankki kaikenlaista tavaraa perheelleen ja mahdollisesti hän osti vihannessalaattia äidilleen. Abt, ajatellen kuin poliisi, veti johtopäätöksen, että Hurley oli mennyt hakemaan vihannessalaattia kinkyjä seksileikkejä varten.

Duane Hurley ja hänen koiransa

Abt halusi tietää, millainen suhde Dannylla ja Hurleylla oli. Poika kertoi, että he olivat ystävyksiä. Hän kertoi tavanneensa miehen useita vuosia sitten, kun tämä oli ollut ulkoiluttamassa koiriaan. Hurleysta oli pian tullut Dannylle isoisä jopa suuremmassa määrin kuin hänen oikea isoisänsä. Hän kuvaili Hurleyn olevan “vaan vanha mies koiran kanssa”.
Kun he olivat tunteneet vähän aikaa, he olivat alkaneet katsella televisiota yhdessä. Hurley oli ostanut hänelle vaatteita. Ja Danny ulkoilutti usein hänen kultaista noutajaansa, Tanner-koiraa, ja Hurley antoi pojan joskus käyttää tietokonettaan. Sekä autoaan.
Silloin kun Danny kaipasi itsensä ikäistä seuraa, hän oli veljensä Gregoryn kanssa.

Yksi asia, jonka Abt tahtoi tietää, oli, oliko Hurley koskaan lähestynyt häntä seksuaalisessa tarkoituksessa.
“Ei niin että muistaisin.”
Abt kyseli tarkemmin ja Danny kertoi nukkuneensa Hurleyn sängyssä, mutta ei Hurleyn kanssa. Kun hän oli maannut sängyssä, Hurley oli nukkunut lattialla ja päinvastoin.
Pitikö poika mahdollisena, että hänen kaverinsa olisi pedofiili? Danny tunsi monia, jotka uskoivat näin. Hänestä itsestään ei kuitenkaan tuntunut siltä, että niin olisi.
Mikä on viimeinen asia, minkä muistat Hurleyn kotona tapahtuneen?
Danny oli juossut pakoon aulaan Hurleyn makuuhuoneesta, uskoen että mies jahtasi häntä takaa.
Tässä kyselytuokiossa Abt kertoi Dannylle, että olosuhteet, joissa hän oli ollut, “liittyivät usein seksiin tai huumeisiin”.
Kuulustelussa empineet vanhemmat ilmoittivat, että halusivat palkata pojalleen asianajajan.
Abtiin kommentiin seksistä ja huumeista, Danny vastasi: “It’s one of the two things you said and that’s all I’m saying.”
(Se kuka osaa suomentaa tuon järjellisesti, nostakoon kätensä ylös.)
Abt tuumi, että Hurleylla ja Danielilla saattaisi olla seksuaalinen suhde. Sen takia hän ei voisi enää jututtaa Dannya aiheesta ennenkuin paikalle saataisiin asianajaja pojan vanhempien toiveen mukaisesti.
Ennenkuin Donna ja Terry olivat pyytäneet lakimiestä, Danielia oli pyydetty riisumaan vaatteensa ja hänet oli tutkittu vammojen varalta. Kyynärvarren syrjässä näkyi muutama tuore naarmu, samoin rintakehässä, ja nenässä näkyi hankauma. Muita vaurioita ei kirjattu.

Kun poliisi oli lähtenyt Duane Hurleyn kotiin sinä aamuna tutkimaan ilmoitusta häiriöstä, millaisena he tulkitsivat 8:46 saaneensa soiton, Dannya tutkittiin ja hoidettiin sairaalassa – ennenkuin Abt saapui kuulustelemaan nuorta.
Hurleyn kotinurkilla olleet poliisit näkivät vilauksen miehestä etuovella, lojumassa mahallaan lyhyen matkan päässä portaikosta. Kun he menivät sisään, heille selvisi, että tuo mies oli kuollut. Poliisit näkivät useita viiltoja hänen päässään ja ylävartalossaan. Hänen päässään oli niin syviä haavoja, että niistä välkkyi kalloa. Ruumiin vieressä lojui veitsi, joka oli verestä märkä. Mies oli luultavasti kaadettu ja häntä oli pistelty monta kertaa veitsellä. Verta oli töhriintynyt koko taloon: sitä oli aulan seinissä ja ovessa, olohuoneen seinissä ja sisäkatossa…

 

Keittiössä oli verinen jalanjälki ja veripisaroita oli aulan matossa.
Tutkivat poliisit menivät Hurleyn makuuhuoneeseen ja heidän sieraimiinsa pisti vahva pikkelsin haju. Lattialla, sängyn vieressä, oli iso tölkillinen vihannessalaattia. Sitä oli päätynyt lattialle ja vuodevaatteille, samoin kuin jotain mehunestettä, todennäköisesti pikkelsipurkista peräisin olevaa.

Johtava poliisi teki esiraportin, johon kirjoitti, että hyökkäys oli alkanut makuuhuoneesta ja pikkelsipurkkia oli mahdollisesti käytetty siinä. Muita sellaisia aseita tai “aseita” huoneessa ei ollut, että niillä olisi voitu aiheuttaa Hurleyn päävammat.

Dannyn isän soittamasta häkepuhelusta huolimatta, Pohjois-Ridgevillen poliisipäällikkö Richard D. Thomas sanoi, ettei heillä ollut vielä ketään nimettynä epäillyksi ja julkisti muutamia yksityiskohtia, jotka viittasivat selvästi henkirikokseen. Thomas sanoi Hurleyn kuoleman olevan vasta neljäs tai viides henkirikos, joka oli sattunut tässä hiljaisessa yhteisössä sen jälkeen kun hän liittyi Pohjois-Ridgevillen poliisivoimiin -79. Kun tutkijat ja rikospaikkatutkijat olivat alkaneet työnsä kotona, Thomas sanoi heidän haalivan “kookasta erää todisteita”, mutta kieltäytyi antamasta tarkempia tietoja sillä kertaa.
“On valtavasti syitä, joiden vuoksi emme paljasta asioita… vielä”, poliisipäällikkö sanoi. Hän lisäsi, että Hurley ja Danny olivat “tutustuneet toisiinsa, mutta eivät toistensa naapurustosta”.
Myöhemmin paljastettiin, että uhrin ja epäillyn ikäerosta johtuen tutkijat pitivät seksuaalista hyväksikäyttöä potentiaalisena, jopa todennäköisenä motiivina hyökätä Hurleyn kimppuun. Hurleyn talosta ei löytynyt pornolehtiä, liukasteita, eikä seksileluja, mutta he löysivät hänen koneeltaan noin 1500 pornokuvaa, jotka oli ladattu netistä. Joissain kuvissa esiintyi alaikäisiä poikia. Yksi tutkijoista todisti myöhemmin, että suurin osa pornosta oli kuitenkin laillista. Hurleyn koneella oli käyty homopornosivuilla, joista löytyi myös alaikäisiä poikia.

Uutiset Duane Hurleyn kuolemasta henkirikoksen uhrina luonnollisesti herättivät kauhua naapurustossa. Hurleyn ruumiin pois siirtäminen ei auttanut asiaa. Naapurit muisitvat Hurleyn mukavana miehenä ja olivat shokissa ajatuksesta, että joku tahtoi hänelle pahaa.

“Sain puhelun naapuriltani ja hän sanoi ‘katso edessä olevaan ikkunaasi’ ja siellä poliisi oli eristämässä hänen kotinsa aluetta ja kaikki ne poliisiautot”, sanoi yksi naapuri, joka kertoi nimekseen vain Denise. “Hän oli mahtava ihminen, hän oli rakas ystäväni ja naapurini, ja ajattelin paljon häntä. En vain voi uskoa, että näin kävi… Pelkään kuollaakseni… onko täällä naapurustossa juoksemassa vapaasti joku joka haluaa aiheuttaa harmia ihmisille? Sitä minä ihmettelen.”

Kukaan ei tietenkään siinä vaiheessa tiennyt, että poliisi oli jo kohdistanut epäilystä erääseen henkilöön: Daniel Kovarbasichiin.

“Minulla ei ole mitään ajatusta, kuka tämän olisi voinut tehdä ja miksi”, sanoi Ray Kleinsmith, toinen naapuri.
“Hän on todella suloinen kaveri”, sanoi toinen naapuri, Steve Bobulsky. “Lainasin häneltä työkaluja ja muuta, ja me puhuimme aina meidän nurmikoistamme yhdessä, mutta en tiedä mitä siellä talossa on tapahtunut… tämä on hiljainen naapurusto, salli minun sanoa.”
“Hän ottaisi paitansa pois jos ajattelisi sinun tarvitsevan sinua”, Denise lisäsi. “Hän oli todella kiva ihminen… Se satuttaa minua… Minun täytyy katsoa ikkunastani ulos ja nähdä hänen talonsa. Hän ei ole enää siellä ja se todella satuttaa.”
Naapurit kertoivat tutkijoille ja reporttereille, että Hurley asui yksin ja oli hyvin ylpeä laajasta autokokoelmastaan, joka hänellä oli autotallissaan.
Muut naapurit, sanoivat ihmetelleensä joskus, mitä oli tapahtunut Hurleyn kotona – erityisesti sen jälkeen kun uutisissa sanottiin, että Danny Kovarbasich oli yhdistetty kuolemaan. Puheet siitä, että Hurleyn mahdollisetsti oli pedofiili, alkoivat levitä, ja monet heittivät ilmaan kysymyksen, mikä oli tuonut hänen ja Dannyn elämät yhteen ja mikä oli aiheuttanut tällaisen väkivallan teon.
“Miksi 16-vuotias poika puukottasi aikuista miestä?” kysyi naapuri John Buckner. “Sitä voimme vain miettiä.”
“Se on huuhaata”, kommentoi Denise pedofiilihuhuja. “Silkkaa roskaa. Ei hän ollut sellainen mies.”

Vai oliko?

Duane Hurley asui yksin kaksikerroksisessa talossa Ronald Drivella, jossa oli myös kasvanut nuorimpana seitsemästä sisaruksesta. Hän oli asunut äitinsä kanssa ja pitänyt tästä huolta, kunnes äiti muutti vanhainkotiin vuonna 2008.
Hurleyn molemmat polvet oli leikattu, mikä selvästi rajoitti hänen liikkumistaan. Hän usein maksoi lähialueen nuorille, kun nämä tulivat auttamaan häntä kotitöissä.
Hurleyn tuttavien mukaan hän suhtautui intohimoisesti trooppisiin kaloihin ja pikkuautoihin. Vaikka hänen rahansa olivat tiukilla, hän oli antelias. Hänen ensisijaisiin etuihinsa kuului talo ja kaksi autoa: Corvette ja Prowler, jotka hän oli ostanut käteisellä parempina aikoina.

Kävi kuitenkin ilmi, että Hurley oli ollut vankilassa korruptiosta työskennellessään Avon Laken kaupungille, mikä sijaitsee 11 mailin päässä Pohjois-Ridgevillestä. Hänen roolinsa Avon Lakelle työskentelijänä oli auttaa rakennusten kunnossapitoa ja huoltoa työnjohtajana. Hurley oli myös vastuussa yhdyskuntapalveluun määrättyjen vankien työn valvonnasta ja hän auttoi kaupungin maiden kunnossapidossa. Monet pikkukriminaaleista ajoivat nurmikoita ja korjasivat roskia osana yhdyskuntapalveluaan. Osa Hurleyn työstä oli aikatauluttaa heidän työnsä tunnit ja päivät, huolehtia siitä että he ilmestyivät suorittamaan rangaistuksensa, arvioida heidän työnjälkensä ja raportoida sitä ylemmille tahoille – oikeuteen ja ehdonalaisvalvojille.

Hurley oli väitetysti ottanut lahjuksia rikollisilta, jotta nämä pääsisivät helpommalla, “saamalla näyttämään siltä, että he suorittaisivat yhdyskuntapalvelunsa asianmukaisesti”, niinkuin Lorain piirikunnan syyttäjä Gregory White asian ilmaisee. On myös väitetty, että hän olisi vastaanottanut käteistä noilta tuomituilta, jotta näiden ei tarvitsisi suorittaa työtään. Hurley tuomittiin syylliseksi lahjusen ottamisesta lokakuussa 2003, varkaudesta ja dokumenttien falsifioimisesta.
Hänet tuomittiin tammikuussa -04 Lorainin piirikunnassa 90 päiväksi vankilaan, 3 vuodeksi ehdolliseen, 200 tunniksi yhdyskuntapalveluun ja 100 dollarin sakkoihin.
Avon Lakessa työskennellessään Hurley oli myös valmentanut nuorten baseball-joukkuetta. Kukaan ei koskaan raportoinut, että hän olisi käyttäytynyt sopimattomasti valmentaessaan noita poikia.
Ennen kuolemaansa Hurley oli vetäytynyt eläkkeelle ja elänyt työkyvyttömyyseläkkeen varassa.

Lääketieteen tutkija tohtori Paul Matus suoritti ruumiinavauksen Hurleylle. Se viimeistäänkin vahvisti, että kyseessä oli henkirikos. Ja “väkivaltaisilla aikomuksilla” suoritettu. Hurleyn lukuisia vammoja listatessaan Matus sanoi raportissaan – josta hän myöhemmin oikeudessa todisti – että Hurleyta oli isketty päähän ja kasvoihin kolmesti tylpällä esineellä ja että yksi pään haavoista olisi voinut olla kuolettava. Tohtori Matus, joka tutki Hurleyn ruumiin myös rikospaikalla, kertoi kääntäneensä ruumiin ympäri ja havainneensa puukoniskun, joka oli ollut vähällä osua Hurleyta sydämeen. Uskoen, että Hurleyta oli puukotettu makuuhuoneessa, Matus antoi ymmärtää olevansa yllättynyt siitä, että Hurley olisi päässyt ylös päähän saamansa iskun jälkeen ja vielä päässyt etuoven alueella, jossa heitti henkensä.
Ilmeni, että Hurleyn päässä oleva haava, joka olisi saattanut – Matuksen mukaan – aiheuttaa hengitystien tukkeutumisen (respiratory failure), oli tehty kun hän oli kääntynyt hyökkääjästään.

Matus laski ainakin 55 puukoniskua Hurleyn kasvoista ja päästä. Jotkut iskut olivat rei’ittäneet elintärkeitä elimiä, kuten sydäntä, maksaa, keuhkoja ja munuaisia. Hän teki sellaisen huomion, etteivät monet puukoniskut olleet verisiä, mikä viittasi siihen, että Hurleyta oli puukotettu vielä sen jälkeen kun hän oli kuollut.
Matus huomasi, ettei ollut merkkejä siitä, että Hurley olisi tapellut hyökkääjäänsä vastaan – paitsi se, että hänen kyntensä oli katkennut. Muuten Hurley oli alistunut kohtaloonsa.

Rikospaikalta löytynyt veitsi
Dannya ei pidätetty välittömästi mistään rikoksesta. Päästyään pediatrisesta sairaalaasta, Danny pääsi käymään kotona ja viettämään siellä muutaman päivän elpyäkseen tammikuun 22. päivän aiheuttamasta traumasta. Koska hänen sydänentsyyminsä olivat olleet normaalia korkeammat, lääkärit pelkäsivät, että hän saisi sydänkohtauksen ja neuvoivat vanhempia olemaan järkyttämättä häntä tai yrittämästä keskustella kun hänet lähetettiin takaisin kotiin. Joka tapauksessa, kuukauden päästä Danny sai syytteet yhdestä murhasta, yhdestä törkeästä rikoksesta, yhdestä törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä hyökkäyksestä kuolettavalla aseella.
Asianajajansa kintereilleen Danny meni Lorainin piirikunnan Nuoriso Pidätys keskukseen vireillä olevan oikeudenkäynnin takia. Ohion lain mukaan murhasyytteet luettiin hänelle kuin aikuiselle.

Daniel Kovarbasich ja asianajaja Michael Stepanik

Olisi pitänyt merkitä, että törkeä pahoinpitely kuolettavan aseen kanssa oli perusta sille, että veistä oli käytetty hyökkäyksessä Hurleya vastaan, ja törkeä murhasyyte oli perusta sille, että Hurleyn kuolema sattui tapahtumaan hyökkäyksen aikana.
Syyttäjä suunnitteli väittävänsä, että Danny olisi voinut paeta Hurleyn kotoa koska tahansa keittiön ovesta taikka ulko-ovesta, jos olisi kokenut Hurleyn olevan uhka.

Puolustus päätti viivytellä valamiehettömässä oikeudenkäynnissä kunnes lautamiehet saapuisivat, sillä perusteella, että he määräisivät ehkä lyhyemmän tuomion Dannylle.
Dannylla oli kaksi asianajajaa: Jack Bradley ja Michael Stepanik, jotka myönsivät ehdottomasti, että Danny oli tappanut Duane Hurleyn, mutta väittivät, että lieventävät asianhaarat huomioon ottaen teko oli jotain lievempää kuin murha.
Puolutus asetti Dannyn todistusaitioon puolustamaan itse itseään, vakuuttamaan tuomaristo siitä, että hän oli seksuaalisen väkivallan uhri – siitä huolimatta, että oli sanonut tutkijoille, ettei Hurley ollut koskenut häneen sopimattomasti.
Kaiken voisi kiteyttää pisteeseen, että Lorain piirikunnan tuomari James Burge yrtti päättää oliko Danny Kovarbasich uhri vai murhaaja. Burgeolla oli 30 vuoden kokemus valamiehettömistä oikeudenkäynneistä, sekä siviili- että rikostapauksia, myös 5 tapausta, joissa oli annettu kuolemantuomio Lorain piirikunassa.

Kun syytteitä luettiin, monet Dannyn koulukaverit olivat järkyttyneitä ja epäuskoisia pidätyksestä sekä raskaista syytteistä, jotka oli häntä vastaan nostettu.
“En voi uskoa, että hän tekisi jotain sellaista”, sanoi naisopiskelija. “Ei vaikuta yhtään sellaiselta asialta, minkä hän olisi voinut tehdä… hän vain ajoi (Hurleyn) nurmikkoa ja vain kävelytti hänen koiraansa, pesi hänen autoaan.”

Ennen kun avauslausunnot olisi esitettäisiin puolustukselle, kukaan puolustuksesta, edes syyttäjä Michael Kinlin, ei tiennyt minkälainen tapaus tässä oikein oli vireillä. Hamuilivatko he lyhyempää tuomiota taposta tai kuolemantuottamuksesta? Vai voisivatko he laittaa sen itsepuolustuksen piikkiin – että Danny oli tappanut Hurleyn välttyäkseen raiskatuksi tulemisesta?

Kinlinin suurimmat ponnistukset Dannyn syyttämisessä olisivat osoittaa, ettei ollut todisteita Hurleyn provosoimisesta ja Danny oli väijyksistä hyökännyt Hurleyn kiimppuun, eikä Hurley ollut voinut puolustaa itseään.
Tutkijat olivat näyttäneet keittiöstä löytynyttä veristä jalanjälkeä, joka kuului Dannylle. Tämä voisi saada Kinlinin väittämään, että Danny oli ollut Hurleyn keittiössä ja olisi voinut päästä karkuun keittiön ovesta takapihalle.
Sensijaan viranomaiset olivat kehittäneet teorian siitä, että Danny oli tarttunut veitseen hyökätäkseen sillä Hurleyn kimppuun, joka sillä hetkellä lojui aulan lattialla etuoven vieressä.

Tuomari James Burge

Valamiehetön oikeudenkäynti ennen Lorain piirikunnan yhteistä oikeusjuttua tuomari James Burge, alkoi maanantaina huhtikuun 26. vuonna 2010 ja kesti vain muutamia päiviä.
(The bench trial before Lorain County Common Pleas Court Judge James Burge began on Monday, April 26, 2010, and would last only a few days.)

Lorain piirikunnan apulaissyyttäjä Mike Kinlin sanoi tuomarille, että Danny Kovarbasich oli väijynyt Hurleya ja huitaissut tätä 10 paunan painoisella vihannespurkilla.
Syyttäjä sanoi, että Danny juoksi keittiöön, nappasi veitsen, joka löytyi rikospaikalta ja puukotti Hurleya useita kertoja sen jälkeen kun hän – Hurley – oli kompuroinut makuuhuoneeltaan aulaan, päästen jollain ilveelle etuovelle, mistä hänet löydettiin.

“Tammikuun 22. -10 välikohtaus ei ollut itsepuolustusta”, Kinlin sanoi. “…fyysiset todisteet viittaavat puhtaasti ja selkeästi siihen, että uhria väijyttiin. Oletan puolustusterapeutin väittävän, että Duane yrtti raiskata Danielin, mutta tulette huomaamaan, ettei se ole totta… Voi olla, että syytetyn ja Hurleyn välillä oli meneillään jotain seksuaalista, mutta ei raiskausta.”

Kinlin kuvaili kuinka Hurley ryömi aulan etuovelle töhrien lattian verellä.
“Eteisen perällä väijyttiin taas. Ruumiilliset todisteet eivät valehtele. Niillä ei ole syytä valehdella.”
Kinlin väitti, ettei Hurleyta ollut tapettu itsepuolustukseksi, sillä pojalla ei ollut puolustautumisesta tulleita haavoja.
Hän sanoi, että Hurley oli katkaissut sormenkyntensä tappelussa kun hän oli yrittänyt raapia tai kynsiä Dannyn rintakehää.

Syyttäjä Michael Kinlin

Kinlinin mielestä Hurleyn murhalle oli paljon muita motiiveja. Kinlinin mukaan joku muu oli käyttänyt Hurleyn luottokorttia tappamiseen (at restaurant prior to his slaying)

“Yksi potentiaalinen motiivi hyökätä: kaksi päivää aikaisemmin joku käytti Hurleyn luottokorttia ja siellä oli kuittaus Golden Corralista”, Kinlin sanoi. “Mutta allekirjoitus ei ole Hurleyn. Duane, kuten tiedätte, on poissa ja kykenemätön kertomaan meille todellista motiivia… perustuen siihen mitä olette kuulleet todistajilta ja mitä todisteista on selvinnyt, pyydän teitä palaamaan syyllisen lausunnon kaikkiin neljään syytekohtaan.”

Puolustusasianajaja Jack Bradley oli eri mieltä: nuori Daniel oli seksuaalisen hyväksikäytön uhri ja oli tappanut Hurleyn lopettaakseen pahoinpitelyn. Bradley selitti kuinka Danny ja Hurley olivat tavanneet puistossa, jossa Hurley säännöllisesti ulkoilutti koiraa päästäkseen teinien juttusille.

“Tälläiset ihmiset kuin Duane T. Hurley tietävät mitä etsivät”, Bradley sanoi. “He etsivät sulhoa. Lapsiraukkaa, jonka perheellä ei ole paljon aikaa… jotakuta, jolle voisivat esitellä maailmansa ja Danny oli tällainen ihminen.”

Puolustusasianajaja Jack Bradley

Bradley selvensi, kuinka Danny ja Hurley olivat tulleet läheisimmiksi, Hurley alkoi kertomaan seksuaalisia vitsejä, jätti kylppärin oven auki mennessään kuselle ja näytti Dannylle pornoa – homopornoa ja materiaalia, joka saattoi olla lapsipornoa.

“Tämä saalistaja… tiesi että Danny voisi päästä käsiksi hänen tietokoneeseensa ja nähdä laitonta pornoa, jossa oli 13-16-vuotiaita poikia sukupuolisessa kontaktissa.”

Kun aikaa kului, ne kaksi alkoivat kosketella toisiaan genitaalialueilta ja edettiin seksiin. Bradley kertoi myös, että Hurley tykkäsi ottaa kuvia Dannysta.
“Dannyssa otetuista kuvista hän hyväili koiraa, (petting – en tiedä onko välttämättä seksuaalista toim.huom.), istuskeli sohvalla, mutta oli myös kuvia Dannysta nukkumassa. Vääristynessä maailmassaan Duane päätti, että tämä olisi hänen rakkautensa. Että Dannysta tulisi hänen poikaystävänsä… Tästä tulisi kundi, joka olisi hänen sulhonsa ja rakastajansa.”

Bradley kuvaili kuinka Hurley omisti “kivoja juttuja joista pojat pitävät”, kuten autoja, joita hän käytti kiihokkeina, ja rahaa ja lahjoja, joilla taivutteli Dannya suostumaan seksuaalisiin palveluksiin.

“Tämä ei ole jotain mitä tapahtuu yhdessä yössä”, hän sanoi. “Tämä touhu jatkui ja jatkui, eikä jokaisen lapsen ole sitä helppo myöntää. Ei ole helppoa mennä sanomaan poliisille ‘Joo, olin sukupuolisessa suhteessa Duane T. Hurleyn kanssa’. Joten kun poliisi jututti häntä, hän kertonut mitään.”

Avauslausuntoa jatkaessaan Bradley sanoi viimeisimmän Hurleyn ja Danielin välisen seksuaalisen kohtaamisen sattuneen kaksi viikkoa ennen Hurleyn väkivaltaista kuolemaa. Danny oli nukkunut sohvalla, kertoi Bradley, kun Hurley alkoi harrastaa seksiä hänen kanssaan. Danny teeskenteli olevansa yhä unessa. Bradley antoi ymmärtää Dannyn suostuneen seksiin siksi, koska Duane osti hänelle asioita, joita hänen vanhempansa eivät voineet ostaa.

Kuten muistanette, Danny oli suunnitellut tyttöystävälleen romanttista illallista, kiinalaisessa ravintolassa, ja aikoi ojentaa tälle kukkia ja sanoa “rakastan sinua”. Danny kertoi näistä aatoksistaan Duanelle. Ja pyysi tätä tukemaan suunnitelmaa antamalla vähän kahisevaa, rikkaan perheen poika kun ei ollut.
“Mutta maksat sitten takaisin”, Bradley kertoi Hurleyn sanoneen Dannylle. “Ja tässä vaiheessa Danny tiesi, mitä Hurley tarkoitti… hän otti pikkelsipurkin ja iski sillä Duanea päähän ja näin siksi, mitä Duane oli hänelle tehnyt ja mitä Duane aikoi tehdä hänelle uudestaan.”
(Ellei merkitys välittynyt, Bradleyn mukaan mustasukkainen Duane siis tahtoi seksuaalisia korvauksia, toim. huom.)

Etsiviltä ja lääketieteen tutkijoilta todistajanlausuntoa seurannut Daniel Kovarbasich oli laitettu todistajanaitioon omassa puolustukssessaan. Daniel selitti, kuinka hänen ja Hurleyn suhde oli alkanut platonisena, mutta muuttunut jollain tapaa seksuaaliseksi. Hän oli ollut vain 12- tai 13-vuotias tavatessaan Hurleyn ensi kertaa. Hurley oli ollut kävelyttämässä Tanneria ja Danny oli pysähtynyt taputtamaan eläintä. Oletettavasti mies oli pyytänyt häntä katsomaan vähän aikaa koiran perään ja myöhemmin maksanut hänelle kolmekymppiä vaivan palkaksi. Vaikuttuneena helposta tavasta ansaita taskurahaa, ei Danny jahkaillut ruveta vanhan miehen kaveriksi.

Kun he tutustuivat toisiinsa syvemmin, Duane otti tavaksi kutsua Dannya kotiinsa tekemään joitain kotitöitä, joista myös maksoi. Danny toisti Duanen olleen hänelle “kuin isoisä” ja tapasi myös pojan perheen. Duane kutsuttiin heille viettämään lomia, kuten myös Pääsiäistä, Kiitospäivää ja Joulua. Aikanaan Hurley alkoi viedä Dannya ulos syömään, shoppailemaan ja antoi teinin välillä ajaa hänen autollaan. Danny kertoi naapuruston poikien ihailleen Duanen kahta urheiluautoa.
Suhde sai dramaattisen käänteen, kun Danny täytti 15. Hurley alkoi puhua hänelle seksuaalisia asioita… hän saattoi kysyä, kuinka monella eri tavalla Danny osasi sanoa penis. Ja se puheet kävivät vain intensiivisemmiksi. Jos Danny pyysi saada ajaa yhtä Hurleyn autoista, mies pyysi ensin nähdä teinin peniksen ja sitten saada koskea sitä.
He hyväilivät toisiaan. Ja masturboivat. Vastauksena asianajajan kysymykseen Danny kertoi, ettei hän muistanut, ejakuloiko hän näiden masturbointisessioiden aikana.

Asianajaja Bradley”, Burge pisti väliin, “olen tullut siihen tulokseen, että jos herra Hurley olisi pahoinpidellyt 15:n ikäistä Dannya, ja kosketellut häntä, oli poika sitten ejakuloinut tahi ei, siitä olisi joku todistaja.”

Ei ollut selvää, oliko tuomari Burge tarkoittanut kommenttinsa varoitukseksi vai ei, mutta Dannyn todistuksesta tuli nopeasti raflaavampi.
Yksi asia, jota häneltä kysyttiin, oli, miksei hän kertonut vanhemmilleen pahoinpitelystä.

“Hän osti minulle tavaraa”, Danny sanoi. “Jos vanhempani olisivat tieneet sen, he eivät olisi päästäneet minua hänen luokseen.” Teini kuvaili, kuinka suhde muutti muotoaan ja he alkoivat masturboida toisiaan ja lopulta harrastaa oraaliseksiä. Hänen oli vaikea selittää, miksi hän oli siihen ruvennut.
“En oikein tiedä. Kun halusin ajaa Corvettea, hän sanoi ‘tiedät mitä se tarkoittaa. Isompia leluja, isompia juttuja.'”

Kun Bradley uteli lisää, Danny kertoi heidän harrastaneen jopa anaaliseksiä. Hän myönsi antaneensa Hurleyn työntyä sisäänsä kolmesti ja kertoi työntäneensä itsensä Hurleyn sisään kahdesti. Viimeksi anaaliseksiä oli harrastettu arviolta kaksi viikkoa ennen Hurleyn kuolemaan.
Poliisi ei ollut löytänyt seksileluja eikä liukuvoiteita Hurleyn tavaroista. Bradey kysyi Dannylta, käyttikö hän liukastinta. Danny vastasi, että he olivat käyttäneet heidän “sylkeään”.

Danny seltti, kuinka Hurley odotti saavansa seksiä, jos auttaisi häntä järjestämään pienet vuosipäiväjuhlat tyttöystävälleen – Daniel ja Katie olivat pian olleet yhdessä vuoden. Pojan perheellä kun ylimääräistä rahaa yksinkertaisesti ollut.
Danny selitti, ettei halunnut seksiä Hurleyn kanssa ja että oli myös kertonut sen tälle. Hän ei kuitenkaan helposti löytänyt sanoja selittääkseen, miksi seksisuhde Hurleyn kanssa oli jatkunut.

“Kerroin hänelle, etten pitänyt siitä. Jostain syystä tein sen silti useita kertoja. En halunnut tehdä sitä enää. Yritin selittää sitä ja lopettaa sen.”

Sen jälkeen kun Danny oli lakannut tapaamasta Hurleya, tuo mies ilmestyi Dannyn kotitalolle tai soitteli tälle puhelimella. Danny kertoi kokeneensa, että häntä painostettiin menemään Hurleylle – hän nimittäin ei raaskinut sanoa perheelleen, ettei halunnut enää niin tehdä.

Danny todisti, että oli puhunut Hurleyn kanssa tammikuun 21.:n päivän iltana, jolloin Hurley oli sanonut, ettei hänen tarvitsisi mennä kouluun. Hurley oletettavasti kertoi myös, että auttaisi taloudellisesti juhlan järjestämisessä. Danny kertoi, ettei halunnut enää harrastaa seksiä Hurleyn kanssa. Mies suostui siihen, myös siinä tapauksessa, että Danny ja Katie joskus eroaisivat.
Danny olisi halunnut uskoa Hurleya, mutta hänestä tuntui, että mies olisi silti tahtonut häneltä seksiä.

Kun Danny oli jätetty Hurleyn kotiin seuraavana aamuna, he alkoivat puhua noista pienistä kekkereistä. Dannyn todistuksen mukaan Hurley käveli olohuoneesta makuuhuoneeseen. Danny ei halunnut mennä makuuhuoneeseen, mutta meni silti – omien sanojensa mukaan käyttääkseen tietokonetta. Epäonnekseen hän ei päässyt nettiin ja oli alkanut puhua juhlasta ennenkuin sulki tietokoneen.

“Hän aloitti sanomalla ‘haluat tätä tyttöystävällesi. Luuletko, että autan sinua saamatta vastapalvelusta?'” Danny sanoi. “Halusin vain viettää viikonlopun kaksin tyttöystäväni kanssa. Aloin miettiä, kuinka selittäisin sen hänelle. Näin hänen ilmeensä, ja tiesin.”
“Mitä tämä ilme tarkoitti sinulle?” Bradley kysyi.
“Hän aikoi harrastaa seksiä kanssani. Enkä halunnut tehdä niin enää. Löin häntä pikkelsipurkilla.”

Nuori tappaja

Danny ei muistanut iskeneensä Hurley pikkelsipurkilla kolmea kertaa kuten tohtori Matus uskoi hänen tehneen. Ensiksi hän sanoi heittäneensä pikkelsipurkin Hurleyn päähän.
“Muistan olleeni suunniltani, ottaneeni sen ja läimäytteeni häntä sillä takaraivoon.”

Kun Hurley sanoi “Mitä tuo oli?”, Danny oli ottanut taskussaan kantamansa veitsen – lahja Hurleylta – ja puukottanut. Danny kertoi, että veitsi oli hajonnut siinä mytäkässä ja hän oli mennyt keittiöön hakemaan uuden. Sillä aikaa Hurley oli kömpinyt aulan läpi lähelle etuovea.

“Hän jotenkin ryömi sinne vatsallaan”, Danny sanoi. “Sitten puukotin häntä keittiöveitsellä. Luulen, että iskin häntä 17 kertaa – tai 53. Se tapahtui nopeasti.”

Danny sanoi kunnostaneensa Hurleylta aikaisemmin saaneensa taskuveitsen ja pudotti sen viemäriin lähellä Hurleyn kotia. Sitten hän soitti isälleen.

Kun Bradley kysyi, miksei hän ollut kertonut poliisille suhteesta Hurleyn kanssa, hän selitti olleensa “peloissaan” ja että asia oli “häpeällinen.”

Oli kirjattu, että oikeudenkäynnin kriittisellä hetkellä poliisi ei ollut selvillä Dannyn aiemmasta todistuksesta, eikä Bradleyn avauslausunnosta, joiden mukaan kahta veistä oli käytetty Hurleyn pahoinpitelyssä. Sen seurauksena tutkijat lähtivät etsimään viemäriä oikeudenkäynnin tauolla, ja löysivät veitsen. Syyttäjä otti sen todistusaineistoksi.

Ristikuulustelu aikana Kinlin kyseli Dannylta taskuveitsestä. Poika kertoi puukottaneensa Hurleya sillä rintaan ja kasvoihin. Hän ei ollut suunnittellut tuikkaavansa Hurleya sillä, eikä siis ottanut sitä varta vasten tappamiseen.

Kinlin halusi kuulla tarkemmin “ilmeestä”, jonka Hurley oli suonut hänelle sinä aamuna.
“En osaa kuvailla”, hän sanoi. “Se on se ilme, mistä tiesin, että hän halusi seksuaalisia asioita.”

Danny myönsi, että meni makuuhuoneeseen ilman että kukaan sinne häntä pakotti ja ettei Hurley tiennyt, että hänen kimppuunsa hyökättäisiin vihannessalaatilla. Danny kertoi auliisti syyttäjälle, että oli potkinut Hurley naamaan ja takaraivoon kun tämä oli ollut lattialla, ja tunnusti että olisi voinut paeta etuovesta tai keittiön ovesta. Hän kertoi, ettei hänen mieleensäkään ollut tullut lähteä.

“Oletko pahoillasi tapahtuneesta?” Kinlin kysyi.
“Vähäsen”, Danny vastasi. “Tapoin miehen.”

“Jälkeenpäin ajateltuna sinun olisi pitänyt juosta ulos taka- tai etuovesta”, Kinlin sanoi.
“Jälkeenpäin ajateltuna minun ei olisi koskaan pitänyt mennä siihen taloon”, Danny sanoi.

Huhtikuun 29. -10, torstaina, harkittuaan koko 90 minuuttisen lounastauon ajan tuomari Burge julisti Daniel Kovarbasichin syylliseksi vapaaehtoiseen kuolemantuottamukseen ja raskauttavaan pahoinpitelyyn. Hän asetti tuomiopäivän torstaille, elokuun 12:lle.
Dannyn tuomio voisi olla mitä vain ehdollisesta 10 vuoden ehdottomaan rangaistukseen.

Burge lausui, että jokainen osatekijä todisti Dannya vastaan, mutta lisäsi, että puolustus oli myös todistanut asiassa olevan lieventäviä asianhaaroja.

4.4.-10 Kinlin haki “rangaistusmuistionsa” ja pyysi, että tuomari tuomitsisi Dannyn 10 vuodeksi, koska Hurleyn kuolema oli “katala ja hirvittävä.”

“Hurleylla ei ollut puolustautumisesta aiheutuneita haavoja”, Kinlin kirjoitti. “Hän ei tiennyt, mikä oli tuleva. (Syytetty) ansaitsisi pitkän linnatuomion, jotta yhteiskunta säästyisi hänen vihaltaan ja pitelemättömältä raivoltaan. Esiin tulleet herra Hurleyn seksuaaliset teot Dannyn kanssa, eivät oikeuta (Dannyn) brutaalia tekoa.”

13. heinäkuuta -10 yhteinen puolustusterapeutti Michael Stepanik ilmoitti, että hän ja Jack Bradley halusivat varmistaa Dannyn saavan oikeudenmukaisen rangaistuksen.

“Kaikki tietävät Danielin tarinan”, Stepanik totesi. “Niin kauan, hän on ollut eristyksissä, mikä ei olisi sama kuin jos hänet laitettaisiin vankilaan. Hän olisi sananmukaisesti poika miesten keskellä. Vankila on varattu ihmisille, joilla on väkivaltainen menneisyys, ihmisille, joilla on ollut paljon ongelmia. Se olisi epäterveellinen ympäristö Danielille. Me ymmärrämme, mitä laki sanoo – ja aiomme pitää huolen, että hän pääsee sinne minne hän kuuluu.”

Elokuun 12., 2010, Lorain piirikunnan tuomari James Burge tuomitsi Daniel Kovarbasichin 5 vuodeksi ehodolliseen Duane Hurleyn tappamisesta. Burge käski Danielin suorittaa lukion loppuun ja hankkia ajokortin ollessaan koevapaudessa, ja sinä aikana hän olisi “tarkan silmälläpidon” kohteena.
Hän sai viipyä Lorainin piirikunnan vankilassa kunnes oikeus löytäisi hänelle sopivan kuntouttamisohjelman.

Tarina päättyi tähän – onnellisemmin kuin odotin.

 

//Crime librarystä sain ilmoituksen, että Daniel Kovarbasich on vapautunut vankilassa istuttuaan 16 kuukautta ja on nyt kotiarestissa.

Ja sinne on ilmestynyt lisää juttua aiheesta. Kuten aikaisemmin totesin, hän sai 5 vuotta ehdollista, mutta hänen piti jäädä Lorainin piirikunnan vankilaan siihen asti, että oikeus löytäisi hänelle sopivan kuntoutusohjelman.

Tuomio ja Oprah

Kaksi kuukautta tuomionsa jälkeen Danielin annettiin matkustaa Chicagoon perheensä ja ehdonalaisvalvojansa kanssa päästäkseen The Opray Winfrey Showhun. Suositun tv-sarjan osa kertoi seksuaalisesti pahoinpidellyistä lapsista, jotka olivat nousseet hyväksikäyttäjiään vastaan ja siinä oli muitakin vieraita Kovarbasichin perheen lisäksi.
Lorain piirikunnan tuomari James Burge – sama mies, joka oli tuominnut hänet taposta ja raskauttavasta pahoinpitelystä – antoi suostumuksensa tälle matkalle.

“Jos voimme ehkäistä yhden pahoinpitelytapauksen ja yhden kauhean kuoleman, julkinen tiedotus on sen arvoinen”, Burge sanoi päätöksestään sallia Dannyn mennä ohjelmaan.

Danielin asianajajan Michael Stepanikin mukaan ohjelman ohjelman tarkoitus oli näyttää inhimmillisyyden puoli hyvin erikoisessa tapauksessa.

“Tämä on tapa varoittaa lapsia sellaisten olosuhteiden vaarallisuudesta,” Stepanik on sanonut. “Kuten tuomari Burge sitä kuvaili, tämä on julkinen tiedotus.”

Oprahin jakso keskittyi siihen karseaan prosessiin, kuinka Hurley oli rakentanut luottamuksen Dannyn ja hänen perheensä välille ja kuinka Danny oli napsahtanut ja paiskonut miestä pikkelsipurkilla ja puukottanut 55 kertaa.

“Tuntuuko sinusta, että rangaistus oli reilu?”, Oprah kysyi.
“Kyllä tuntuu”, hän vastasi.

Oprah kysyi Dannylta myös mitä tämä ehkä tahtoisi sanoa muille pahoinpidellyille lapsille, jotka hautoivat samanlaisia tunteita mielessään kuin hän oli hautonut.

Oprah Winfrey

“Teidän pitää tulla esiin ja sanoa jotain, koska se ei ole teidän vikanne. Kukaan ei tule syyttämään teitä”, hän sanoi. “Minusta ei tunnu hienolta, että tapoin jonkun. Tiedän, että se on väärin. Minusta tuntuu vapauttavalta, koska kaikki on nyt takana päin, mutta tuntuu minusta silti pahalta.”

Jakso näytettiin tv:stä maanantaina, lokakuun 18. päivä vuonna 2010.

Uhkaus puukottaa vartijaa

Daniel Kovarbasich

Vuoden 2011 tammikuussa Daniel Kovarbasich ja hänen sellikaverinsa olivat tutkinnan alla, kun heidän väitettiin puukottaneen Lorainin piirikunnan vangin vartijaa. Vanginvartijan raportin mukaan Danny ja tämä toinen vanki kiljuivat vanginvartija T.J. Collinsille, joka käski heitä olemaan hiljaa. Kun he eivät siihen suostuneet, toinen vanginvartija käänsi sisäpuhelimen päälle ja kuuli Dannyn ja hänen sellitoverinsa lyövän vartijaa.
Vanginvartija kuuli Dannyn sanovan myös “Jos olisi puukko, puukottaisin [häntä]”. Toisen vangin, joka oli myös nuori mies, kuultiin uhkailevan käyttää veistä vanginvartijoita vastaan.

Poikien selli tutkittiin tämän jälkeen, eikä mitään todisteita puukon olemassaolosta löytynyt, mutta vartijat löysivät kaksi kynää, jotka oli liimattu toisiinsa niin että niitä mahdollisesti aiottiin käyttää aseena.

“He olivat äänekkäitä ja hän käski heitä olemaan hiljaa ja istumaan alas”, sheriffin komisario Jack Hammond sanoi.

“Virkailija seurasi keskusteluja sellissä, joten hän painoi nappia kuullakseen alueelle, jossa nuo kaksi alaikäistä olivat.
Kovarbasich sanoi jotan sellaista kuin ‘jos se tyyppi tulee tänne, potkaisen sitä persauksiin. Jos olisi jotain millä puukottaa, puukottaisin vanhaa [kirosana]…’ Meillä käy näitä juttuja kaiken aikaa… Meidän täytyy seurata, kuka sanoo noin ja miksi he sanovat niin… meillä on nauhalla Kovarbasichin tekemä uhkaus… me syynätään ne kaikki… ottaen huomioon Danielin historian ja sen, miksi hän on joutunut vankilaan, me todella tutkimme uhkausta. Otimme sen hyvin vakavasti.”

Danny oli tarkoitus siirtää Akronin vankilaan edellisenä päivänä, mutta siirtoa ei sitten tehtykään, ja hän jäi piirikunnan vankilaan. Näin osittain siksi, että oikeuden oli vaikea löytää kotihoito-ohjelmaa, johon Danny hyväksyttäisiin enää sen jälkeen kun hän oli väkivaltaisesti surmannut toisen ihmisen.

“Nuoret ihmiset sanovat joskus asioita, joita eivät todella tarkoita”, Jack Bradley, Dannyn toinen asianajaja sanoi.

Rikkomus koevapaudessa

Sheriffin ylikonstaapelin Donald Barkerin mukaan yhteen liimatut kynät, jotka löydettiin Dannyn & sellikaverin häkistä, olivat kumpikin yli 6 tuumaa pitkät. Ne kuuluivat luultavasti tälle toiselle, nimeltä mainitsemattomalle nuorelle miehelle.

Kumpikin teini kielsi hyökkänneensä kyseisen vartijan kimppuun tai kenenkään muunkaan, ja he väittivät “vain kujeilevansa”, kertoi Hammond.

Kynän terä

Välikohtauksen vuoksi Danny ja hänen sellitoverinsa todettiin syylliseksi vankilan toiminnan häiritsemiseen, vartijalle niskoitteluun, vanginvartijan uhkailemiseen ja kielletyn tavaran hallussapitoon. Etuoikeudet (privileges) kumottiin ja kummallekin annettiin eristystä 40 päivää. Vanginvartijat veivät tapaukseen eteenpäin syyttäjille. He suosittelivat, että poikia vastaan nostettaisiin syytteet pelottelusta ja Danny saisi erikseen syytteen todisteiden peukaloinnista. Syytteiden peukalointi rikkomus lähti kahdesta kynästä, jotka oli liimattu toisiinsa partavaahtötölkistä peräisin olevalla sulatetulla muovilla.
Kynät olivat alkujaan lyhyitä, sellaiset 3 tuuman pituiset, samanlaisia mitä golfin pelaajat käyttävät.

“Daniel myönsi, että hänellä oli kaksi yhteen liimattua kynää hallussaan, mutta hän repi ne toisistaan ennen kuin ne voitaisiin löytää”, Hammond sanoi.

Danny myös oletettavasti tunnusti liimanneensa kynät toisiinsa ja sitten irrottaneensa ne toisistaan.

Bradley sanoi, ettei hänellä ollut ongelmaa sen seikan kanssa, että Danny ansaitsi rangaistuksen vankilan sääntöjen rikkomisesta. Hän sanoi, ettei kuitenkaan uskonut tällä vartijoiden kiusaamisella olevan mitään tekemistä Hurleyn tappamisen kanssa.

“Minä luulen, että heitä on kuritettu tarpeeksi, ja tätä tapahtuu piirikunnan jokaisessa vankilassa viikoittain”, Bradley tuumasi. “Kun nuo kynät käyvät aika lyhyiksi, on melko tavallista, että ne teipataan toisiinsa, jotta sinulla on jotain millä kirjoittaa.”

Ohion koevapaus viranomainen pyysi Lorainin piirikunnan päättämään että Danny oli rikkonut koevapautensa sääntöjä. (The Ohio Adult Parole Authority asked the Lorain County Common Pleas Court to rule that Danny had violated the terms of his probation with regard to the jail incident.)

Koevapaus kuuleminen

Lauantaina, 26. maaliskuuta 2011, kärsittyään rangaistukset vankilan sääntöjen rikkomisesta, Danny pääsi vankilasta toviksi, mutta ei suinkaan huvittelemaan, vaan osallistuakseen isoäitinsä hautajaisiin. Tuomari Burgen luvalla hän pääsi sinä päivänä vanhempiensa huostaan aamuyhdeksästä kello 17:00 saakka.

15. huhtikuuta 2011 pidettiin kuuleminen väitetyistä rikkomuksista: puukkokommenteista ja kynistä, ja Danny todettiin syylliseksi koevapautensa sääntöjen rikkomiseen.
Tuomari Burge oli armollinen, eikä kokenut Dannyn ansaitsevan lisärangaistusta kotiarestin ja 5 vuoden ehdollisensa lisäksi, vaikka syyttäjä olisikin halunnut häntä vielä kurittaa. Ja Lorainin piirikunnan aikuiskoevapauslautakunnalta tuli ehdotus, että hänet lähetettäisiin vankilaan.
Lorainin piirikunnan apulaissyyttäjä Tony Cillo myös väitti tuloksettomasti, että kynien liimaaminen “jotta niitä voitaisiin käyttä aseena” oli ehdottomasti vankilan sääntöjen vastaista.

“[Vankilan kynät] ovat tarkoituksella tehty hyvin pieniksi, joten ne ovat kömpelöitä, mutta nämä ovat hyvin vahvoja, jotta ne olisivat pidempiä ja niitä voitaisiin käyttää puukottamiseen”, Cillo on sanonut tuomarille. “Mutta mikä hämmentävintä, otettaessa huomioon syytetyn historia, oli se, ase oli olemassa ja hän puhui aseen käyttämisestä.”

Burge sanoi, että työskennellessään puolustusasianajajana, jotkut asiakkaat kertoivat tekevänsä kynilleen jotain samanlaista tehdäkseen ne pidemmiksi, jotta niillä olisi helpompi kirjoittaa.

“Daniel teki niin kynillä, kuten kaikki muutkin tekevät”, Stepanik sanoi. “En sano, että tämä on oikein. Se oli vastoin ohjesääntöjä, ja hän rikkoi sääntöjä.”

Kotiaresti

Vietettyään 16 kuukautta Lorainin piirikunnan vankilassa, Danny Kovarbasich vapautettiin sunnuntaiaamuna 8. toukokuuta 2011. Hänet vietiin vanhempiensa kotiin kotiarestiin tuomari Burgen käskystä. Häntä on pyydetty pitämään monitoriseurantajärjestelmää yllään ja hän saa lähteä talosta vain tavatakseen asianajajiaan tai mennääkseen testeihin ja määrittelyihin, joiden jälkeen hän voi ehkä päästä kotihoitoon.
Uskotaan, että psykologisella ja kasvatuksellisella testaamisella saadaan aikaan parempia tuloksia kuin vankilaan laittamisella.

Daniel Kovarbasich

“Tämä ei ole juhlahetki, tämä ei ole hänelle kotiinpaluu”, Stepanik kertoi The Chronicle-Telegram-sanomalehden toimittajalle. “Tämä on siirto hoitavaan laitokseen. Hänellä on vielä pitkä matka kuljettavanaan… asiantuntevat eivät usko, että laitokseen laitokseen laittamisella saadaan parhaimpia tuloksi… hän ei ole vain menossa kotiin nauttimaan elämästä ja ottamaan rennosti lopun elämäänsä.”

Burge määräsi, että aina kun Danny lähti kotoa, hänen piti mennä lyhintä reittiä määränpäähän ja takaisin kotiinsa ja vähintään toisen vanhemman piti olla mukana. Jos hän rikkoisi tätä sääntöä, hän voisi saada 10 vuotta ehdotonta vankeutta.

Dannyn saattaminen kotihoidon piiriin on osoittautunut oletettua vaikeammiksi. Hänen rikoksensa väkivaltainen laatu ja rahalliset vaikeudet ovat este.

“Me olemme yrittäneet etsiä sijoituspaikkaa tälle kakaralle siitä asti kun tuomitsin hänet, ja meillä on ehkä ollut vähän tuuria”, Burge kertoi toimittajalle selittelemättä asioita sen tarkemmin.

“Olen varma, että hänen vanhempansa ovat onnellisia nähdessään poikansa kasvokkain”, Stepanik sanoi. “Vankilassa heillä oli vain videomonitorit, joten he eivät ole nähneet poikaansa kasvokkain hetkeen.”

Samaan aikaan tuomari ja Dannyn asianajajat pysyvät “varovaisen optimistisina” siitä, vastaanotettaisiinko hänet hoitolaitokseen – mihin instituutioon tarkalleen ottaen, sitä ei tiedetä.
Stepanikin mukaan paikkaa hoitavaan laitokseen odotetaan kuukauden sisällä.

Reaktio Dannyn vapauttamiseen vankilasta

Duane Hurley, joka on siirtynyt ajasta ikuisuuteen

Duane Hurleyn naapurit olivat shokissa saatuaan tietää, että Danny Kovarbasich oli päässyt vankilasta. Useat ihmiset, mukaan lukien Hurleyn ystävät, eivät usko syytteitä hyväksikäytöstä ja Hurleyn perhe sanoo, ettei hän ole pedofiili. Hurleyn taustoja on tutkittu intensiivisesti ja hänen elämäänsä selvitelty useiden vuosikymmenten ajalta, ja tutkijat sanovat, että ainoa todiste seksuaalisesta suhteesta Dannyn ja Hurleyn välillä ovat Dannyn omat väitteet. Kukaan muu ei ole esittänyt Hurleysta vastaavanlaisia syytöksiä. Hurleyn tietokoneelta löytyneestä lapsipornosta voi päätellä jotain, mutta se ei todista Dannyn seksuaalistä hyväksikäyttöä. Jotkut Hurleyn ystävistä uskovat Dannyn saaneen vapaan kulkuluvan (free pass) teostaan vakavuudesta huolimatta.
(Free pass voisi kai olla myös ilmainen passi. Mutta kun Danielilla on tuo kotiaresti, niin arvelen sen tässä yhteydessä tarkoittavan oikeutta liikkua vapaasti.)

“Olin järkyttynyt, koska tämä on uskomatonta”, Ray Kleinsmith sanoi Fox 8:n uutistoimittajalle. “Miten näin on käynyt? Siis, joku on tappanut ihmisen sillä tavalla ja vain kävelee vapaaksi melkein heti… jos minulta kysytään, hänet pitäisi lukita iäksi.”

“Jos joku sanoo, että vangitseminen kahdeksi vuodeksi sekä lukitseminen hoitolaitokseen, intensiiviseen hoitolaitokseen, on vapaa kulkulupa, en välttämättä ole samaa mieltä”, Stepanik sanoi. “Tarkoitan, hän kävi läpi jotain hirvittävää, hän teki jotain hirvittävää, joten mitä me teemme? Emme voi vain heittää häntä pois… Hän on yhä lapsi, vaikka laki sanookin, että hän on aikuinen. Hän ei halunnut myöntää, mitä hänelle oli tapahtunut, mutta lopulta hänen täytyi.”

Lorainin piirikunnan apulaissyyttäjän Tony Cillon mukaan syyttäjien toimisto ei ollut tietoinen tuomarin päätöksestä vapauttaa Danny ennen kuin he kuulivat siitä medialta. Hän sanoi, ettei syyttäjien toimisto antanut siitä mitään tietoa ennen kuin tuomari oli tehnyt päätöksensä. (He said the prosecutor’s office did not provide any input about it prior to the judge making his decision.)
Cillo on kieltäytynyt sanomasta asiasta mitään muuta.

Syyttäjät ovat protestoineet Burgen alunperin asettamaa tuomiota vastaan – viiden vuoden ehdollista – ja ovat tehneet vetoomuksia, jotka eivät ole toteutuneet. Samaten Pohjois Ridgevillen poliisipäällikkö Richard Thomas pitää Burgea liian löysänä.
“Minusta tuomio oli törkeän riittämätön siitä, mitä nuori mies teki.”

Burgen tuomion mukaisesti Danny voi vapautua hoidosta kun hän täyttää 21.

Steven Beard – kaksi lesboa ja rikas mies

Steven Beard, eläkkeelle vetäytynyt television johtohenkilö, hätkähti hereille lokakuun toisena päivänä vuonna 1999, huomatakseen sisuksiensa lojuvan siinä missä pitäisi olla hänen vatsansa.
Hereillä, mutta hyvin ymmällään hän otti puhelimensa yöpöydältään ja soitti 911:n.

Steven Beard

“Tarvitsen ambulanssin”, 75-vuotias Beard sanoi. “Suoleni ovat hypänneet ulos vatsalaukustani. Ne ovat lentäneet ulos – juu ne ovat lentäneet ulos vatsalaukustani. Ne on mahani päällä.”
“OK”, sanoi hätäkeskuspäivystäjä. “Ne ovat mahasi päällä?”
“Minuun sattuu kamalasti.”
“Miten tämä tapahtui?”
“Se vain tapahtui. Heräsin äsken. Heräsin ihan äsken.”
Seuraavan lyhyen sananvaihdon jälkeen päivystäjä totesi: “Minun on hyvin vaikea tajuta, mitä on tapahtunut.”
Niin oli Beardinkin.
“En tiedä mitä on tapahtunut. Näin ei ole käynyt koskaan ennen.”

Apulaissheriffien ja ambulanssin kiitäessä paikalle, Beard kysyi päivystäjältä, soittaisiko tämä hänen nuorelle vaimolleen, Celestelle, joka oli nukkumassa 5300 neliöjalan kokoisen kartanon toisessa siivessä, hintavassa Toro Canyonissa läntisessä Austinissa.
Mutta kilisevä puhelin ei saanut Celesteä heräämään.

Talo oli tiukasti lukittu kun apu Beardille saapui. Pelastajat tiirailivat ikkunoista ennenkuin huomasivat verta valuvan Beardin makaavan sängyllä. He hajottivat sisäpihan oven päästäkseen sisään.
EMS:n henkilökunta hoitivat haavan ja arvelivat viiltohaavan olevan epäonnistuneen kohjuleikkauksen seurausta.
Mutta kun he nostivat 300 paunaista (136,3 kiloa) miestä paareille, Travis piirikunnan apulaissheriffi Russell Thompson löysi makuuhuoneen lattialta jotain, mikä selitti miksi Beardin suolet olivat lentäneet ulos. Se oli 20-kaliiperinen haulikko, jolla oli vast’ikään ammuttu.
Beard lennätettiin helikopterilla Brackenridgen sairaalaan Austinissa.

Celeste Beard

Hänen vaimonsa ja teini-ikäiset tyttärensä, kaksoset, jotka Beard oli hiljattain adoptoinut, seurasivat häntä ambulanssilla sairaalaan. Tyttöjen poikaystävät liittyivät seuraan ja niin viisi ihmistä odotti, mitä tuleman piti.

Paul Knight, sheriffin tutkija, oli lähetetty sairaalaan kuulostelemaan heitä. Hän kysyi sen kysymyksen, mikä henkirikostutkijan pitää aina kysyä ratkaisemattoman väkivaltateon äärellä.
“Onko mitään ajatuksia siitä, kuka tämän olisi voinut tehdä?
Christopher Doose, toisen tytön poikaystävä tuumi ääneen:
“Olisiko hullu Tracey?”

Hullu Tracey (crazy Tracey) kuten nuoret häntä kutsuivat, oli Tracey Nolyne Tarlton.
Seitsemän kuukautta ennen kuin hänen miehensä ammuttiin, Celeste Beard oli saanut ystävän kirjakaupan johtajatädistä.

Tracey Celeste Beardin kanssa

Tarlton, pyylevä, tavallinen 35-vuotias oli viettänyt jokseenkin ongelmaista elämää, liiittyen sekä alkoholin että huumeiden väärinkäyttöön. Hän oli käynyt läpi psyykkisiä ongelmia ja yrittänyt itsemurhaa.
Hän oli arvostetun Fort Worth lakimiehen tytär ja valmistunut Texas A&M:sta biologian tutkinnolla vuonna -86. Hän työskenteli useilla toteuttamattomien luonnonvarojen aloilla (unfulfilling natural resources jobs) kunnes hänet -94 palkattiin BookPeople-liikkeeseen, Austinin keskustaan.
Ja sieltä hän löysi paikkansa, työskennellen 60 tuntia viikossa paikassa, joka viehätti monenkirjavimpia ihmisiä hyvin monenkirjavassa kaupungissa.
Tarlton oli lesbo ja hänestä tuntui oikein mukavalta, kun hänen ei tarvinnut salata sitä avaramielisiltä ystäviltään ja kollegoiltaan BookPeoplessa.

Hän loisti työssään ja hänet ylennettiin pian johtajaksi. Hän saavutti alueellista huomiota kirja-alalla, ilmestyi C-SPANiin puhumaan kirjoista, kommentoi lehdissä jotain uutta julkaisua tai kirjatrendiä.

Mutta helmikuussa 1999 Tarlton joutui kokemaan kovan, julkisen kolauksen töissään kun hän kirkui hävyttömästi ja käyttäytyi väkivaltaisesti.

Rohkaisevien ystävien ja perheen tuella hän meni St. David’s Pavilioniin, Austinin mielisairaalaan, yrittäen päästä jälleen tasapainoon.

Celeste Beardillakin oli ongelmia.
Niinkuin vaikka se, että hän törsäsi miehensä rahoja hullun lailla.
Hän antoi tälle 10 000 dollaria kuussa, mutta se ei ollut läheskään tarpeeksi.
Hänellä oli vaatekaappeinaan 3 komeroa, jotka oli täytetty loputtomilla kenkäpareilla ja kutakin varten oli kenkiin sopiva käsilaukku. Hän olisi voinut elää puolitoistavuotta käyttämättä kahdesti samoja kenkiä.

Eräällä shoppailureissullaan hän kulutti 50 000. Rahaa paloi myös juhlissa, joita hän järjesti ystävilleen. Hän ja hänen miehensä Steven käyttivät 100 000 dollaria Kiinan reissullaan vuonna 1998.

Steven Beard oli äveriäs, mutta ei mikään Donald Trump.

Varakas pariskunta

Hänellä on arvioitu olevan omaisuutta 12 miljoonaa. Neljän avioliittovuoden jälkeen Celeste oli hyvinkin käyttänyt siitä yli miljoonan.
Kyllä he nahistelivat Celesten rahankäytöstä. Jäävuoren huippu oli, kun Stevenin kirjanpitäjä kertoi, kuinka paljon rahaa Celeste oli käyttänyt shoppailuun ja muuhun huvitteluun lomallaan -98: lähes 300 000.
Steven vannoi ottavansa luottokortit pois häneltä. Mitä teki Celeste tällöin? Uhkasi tekevänsä itsemurhan.

Steven maksoi lähettääkseen hänet St. David’s Pavilioniin – huomattavan suuren summan, mutta se voisi pidemmän päälle olla myös iso säästö.
St. Davidissa, maaliskuussa 1999, Celeste tutustui Tracey Tarltoniin.

Tarlton hullaantui oitis viehättävään, varrekkaaseen naiseen. Muutama viikko jälkeen päin hän kirjoitti tälle rakkauskirjeen.
“Celeste, olet niin kaunis. Ajattelen pitkää, silkkistä vartaloasi ja upeita, pitkiä sääriäsi enkä vain voi vastustaa niitä. Ja sitten ajattelen upeita kasvojasi ja haluan… stand outside your building ja vaikeroida ennenkuin minut keskeytetään/pidätetään. Me ei edes puhuta siitä mitä tapahtuu kun kuuntelen suloista, seksikästä, lujaa ääntäsi.”

Christopher Doose ei ollut ainoa, joka ehdotti Tarltonia mahdolliseksi tappajaksi. Kun Beardin karmea kohtalo tulla ammutuksi, päätyi uutisiin, lukuisat ihmiset nousivat ilmoittamaan epäilevänsä Tarltonia.

Etsivä Rick Wines kävi vierailemassa Tarltonin asunnolla kaksi päivää ammuskelun jälkeen.
“Kysyimme, omistiko hän 20-kaliiperista asetta ja hän vastasi ‘kyllä minulla on'”, kertoi Wines CBS:n (tv/radioyhtiö) 48 hoursissa.
Tarlton oli innokas skeetin harrastaja (ampumaurheilua, jossa ammutaan savikiekkoja). Jokseenkin vastahakoisesti hän luovutti aseensa ballistisia testejä varten. 1000 dollarin arvoiseen, Italiassa valmistettuun Franchi-aseeseen oli kaiverrettu Tarltonin nimi. Ase oli lahja hänen isältään.

Muutama päivä tämän jälkeen poliisi sai testien tulokset.

“Haulikon hylsy, jonka löysimme rikospaikalta on peräisin aseesta, jonka löysimme hänen talostaan”, Wines sanoi. “Tiedättehän, kaksi plus kaksi on minulle ollut aina neljä.”
Lokakuun 8., kuusi päivää ammuskelun jälkeen, Tarlton pidätettiin ja häntä syytettiin pahoinpitelystä.

Samaan aikaan, vastoin odotuksia, Steven näytti hiljakseen toipuvan.
Hänen hyökkääjänsä oli tähdännyt huonosti valaisemattomassa makuuhuoneessa: tärkeimmät eli aivot ja sydän olivat säästyneet, joskin ruoansulatuselimet olivat suureksi osaksi tuhoutuneet.
Hänen tilansa tasapainottui seitsemän leikkauksen jälkeen, ja näytti siltä, ettei hänen henkensä ollut enää välittömässä vaarassa.
Aikanaan hän pääsi sairaalasta, vaikka hän puntaroi, ottaisiko sitä riskiä, saisiko jonkin infektion haavastaan ulkomaailmassa.

Haulikon aiheuttamat haavat keskivartalossa voivat tappaa nopeasti.

Kun ruoansulatusalue on rei’itetty, vuoto voi osoittautua kuolettavaksi lukemattomien infektioiden vuoksi, mukaan lukien peritoniitti tai bakteeriverenmyrkytys veressä.

Beardia hoidettiin antibiooteilla infektioiden kurissa pitämiseksi, ja hänen parantumisensa näytti olevan käynnissä, kun hän pääsi sairaalasta tammikuun 21. vuonna 2000. Hän kuoli neljä päivää myöhemmin.

Joidenkin käsitysten mukaan Celeste Beard valpas, ja rakastava vaimo miehensä viimeisinä kuukausina. Ystävät kertoivat hänen viettäneen tuntikausia Stevenin vierellä.
Kyseenalaistamattomana tosiseikkana voidaan sanoa, että aviomiehensä menetettyään hän lohdutti itseään lempiharrastuksellaan – shoppailulla.
Stevenin tilintarkastajalta selviää, että Celeste käytti hänen rahojaan 321 000 dollaria loka- ja marraskuussa -99, 249 000 § joulukuussa ja 100 000 § kuutena viikkona maaliskuun -00 päättyessä.

Tutkijat ymmärsivät, että ammuskeluun liittyvät yksityiskohdat ja olosuhteet olivat liian erikoisia ollakseen yhteensattumaa.
Nainen, joka oli rakastunut Celeste Beardiin, murhasi tämän aviomiehen.
Kaikella järjellä ajateltuna voisi päätellä, että leski Beard vain teeskenteli surua.
Mutta Tracey Tarlton ei kielinyt mitään.

Syyttäjät kehottivat poliiseja hieromaan kauppoja Tarltonin kanssa, jotta tämä kertoisi, mitä oli tapahtunut – turhaan. Mykkä Tarlton kykki sellissään kuukaudesta toiseen.

racey Tarlton matkalla oikeuden eteen

Valamiehistö kutsuttiin kuulemaan todisteet tapauksesta, jota oli hoidettu aktiivisesti yli vuosi Stevenin kuoleman jälkeen. Tutkimuksia oli pidetty yllä, koska valamiehistö toivoi Tarltonin mielevän muuttuvan ja hänen kertovan Celesten osuudesta.

Lopulta he luovuttivat ja Tarlton tuomittiin murhasta helmikuun 16. vuonna 2001.
Ja sitten tapahtui jotain odottamatonta. Tarlton aikoi paljastaa yllättävän tiedon, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä syyttäjäviranomaisten ehdotusten ja anelujen kanssa.
Istuessaan sellissä ja lukiessaan Austin sanomalehteä, hän bongasi lehdestä osasen, jossa puhuttiin hänestä Celesten lemmittynä.

Beardin leski oli päässyt yli surustaan ja hissukseen mennyt naimisiin Cole Johnsonin kanssa. Johnson oli baarimikko ja muusikko osa-aikaisessa, baareissa soittavassa orkesterissa. Heidän yksityiset häänsä oli pidetty keskellä vuorison loistoa Aspenissa, Colossa.

Miehensä jättämä Tarlton ymmärsi, että häntä oli puijattu.
Raivostunut nainen pyysi saada tavata syyttäjät.
He kuulivat sanat, jollaisia olivat odottaneet 18 kuukautta:
“Minä tein sen Celesten takia.”

Celeste Beardin avioliitto Cole Johnsonin kanssa oli hänen viides reissunsa alttarille.

Celeste kasvoi Kaliforniassa Ventura piirikunnassa yhtenä Edwin ja Nancy Johnsonin neljästä adoptoidusta lapsesta. Hän on kertonut läheisimmille ystävilleen Edwinin käyttäneen häntä seksuaalisesti hyväksi kun hän on oli 4-12-vuotias. Nancy oli epävakaa ja usein sijoitettuna laitoshoitoon.
Hän on syyttänyt pahoinpitelyä ongelmista, joita hänellä on ollut myöhemmin elämässään.
Tyttärensä Kristinan mukaan, yhdessä heidän keskustelussaan hän sanoi: “Tiedätkö miltä se tuntuu kun olet 4-vuotias – et vielä edes lastentarhassa? Tiedätkö mitä se tekee sinulle?”

Hän on myöhemmin sanonut, että myös hänen adoptoitu isoveljensä on pahoinpidellyt häntä seksuaalisesti. Celeste yritti itsemurhaa teini-iässä.
Hän tuli raskaaksi 17:n iässä, puolisoitui toisen teinin, Craig Bratcherin kanssa ja synnytti kaksoset: Kristinan ja Jenniferin.

Kristina Beard

Jennifer Beard

Ja nyt hän oli sitten naimisissa pojan kanssa, joka käytti henkistä väkivaltaa ja kontrolloi häntä.

He erosivat -83. Hän avioitui Harald Wolfin – Air forcen mekaanikon – kanssa ja he erosivat -91. (Celesten mukaan hänen eroasianajajansa maksoi hälle saadakseen tissiä.)

Celeste muutti sitten Arizonaan, jossa joutui ongelmiin varastetuksi ilmoittamansa, palavan auton takia. Hänet tuomittiin vakuutuspetoksesta ja hän vietti kolme kuukautta vankilassa.

Aviomies numero 3 oli meksikolaisamerikkalainen nimeltä Jimmy Martinez.
Huumorintajuinen Celeste keksi tälle lempinimen: BMW, Big Mexican Weiner.

Avioliitto möhläytyi jälleen ja sinkku Celeste oli päätynyt Texasin Austiniin.
30:n iän saavutettuaan, vuonna -93, hän polki vettä työskennellen tarjoilijattarena Austinin piirikunnan Clubissa.
Kaksi klubin säännöllisistä kävijöistä olivat nimeltään Steven ja Elise Beard. He olivat kumpikin kuusikymppisiä ja heillä oli aikuisia lapsia.

Elise oli innokas golfinpelaaja, Steve nautti enemmän sisätoiminnasta – syömisestä ja juomisesta.
Elise sairastui syöpään ja kuoli lokakuun 13. vuonna -93.
Steven ei pärjännyt yksin.
Muutama viikko hautajaisten jälkeen hän kaipasi tukea ja ajoi takaa Celeste Johnson Bratcher Wolf Martinezin kumppaanuutta.
Elisen kuolemasta ei ollut kulunut kolmea viikkoaakaan ennenkuin he pitivät ensimmäiset treffinsä.

Beard, 68 kestitsi Celesteä, 30, avokätisesti Mama Mian italialaisessa ravintolassa Austinissa. He nauttivat yömyssyistä minikartanossa ja Beard antoi Celesten ajaa itse kotiin hänen 50 000 §:n Lexus umpiautollaan.

Tämä, Celesten on täytynyt sanoa itselleen, käy minulle oikein hyvin. Lexus päihitti BMW-miehen 10-0.

Joulukuussa 1993 Beard osti Celestelle timantti cocktail sormuksen, joka maksoi 16 000 – rannekellon, joka maksoi 3000 – ja uuden Ford Explorer-maastoauton.
Beard suosutteli häntä muuttamaan luokseen ja he alkoivat leikkiä kotia tammikuun 1. päivästä vuonna -94.

Ensimmäisenä seurusteluvuonna Beard maksoi 20 000 §:n korvauslaskun Celesten vakuutuspetoksesta Arizonassa. Ja kulut Celesten ja tämän ex-miehen välisen huoltajuuskiistan heidän tyttäristään.

Alkujaan Texasista kotoisin oleva Steven on palvellut Navy Air Corpsissa ja käynyt collegea sekä Texas Christianissa että Southern Methodistissa.
Hän työskenteli radion ja mainonnan alalla Dallasissa 50-luvulta 60-luvulle, aloittaen pohjalta, edeten isoihin bisneksiin. Ihmisten olohuoneisiin hän ilmestyi 70-luvulla, ja -81 hän oli saavuttanut taloudellista menestystä partnerina ja pääjohtajana KBVO:lla.

1985 asemasta tuli yksi aloittelevan Fox nettiverkoston yhteistyökumppaneista. Sen arvostus kasvoi seuraavalla vuosikymmenellä, ja lokakuun 3:na -94, vuosi vaimonsa kuoleman jälkeen, Beard myi osuutensa asemasta pienestä omaisuudesta.

Helmikuun 18. -95 Celeste ja Steven menivät naimisiin Austin Country Clubilla.

Kuherruskuukauteen kuului penis-jäykistysruiske, jota sai antaa Celeste. Hän piti neuloja ja hoitoja epäromanttisina ja “vähän traumaattisina”, niinkuin hän itse asian ilmaisee.

Hän on myöhemmin kertonut heillä olleen seksuaalista kanssakäymistä vain kahdesti: silloin, kun hän muutti Stevenin luo asumaan plus heidän hääpäivänään.

Ensimmäiset avioliittokuukaudet eivät aivan tyydyttäneet Steveniä – luultavasti siksi, ettei Celeste oikein mielellään kantanut noita neuloja jotta he voisivat harrastaa seksiä.

Beard kävi niin epätoivoiseksi, että laittoi avioerohakemuksen liikkeelle neljä kuukautta häiden jälkeen. Hän perui tuon hakemuksen, kun pariskunnalle tapahtui jotain, mitä Celeste myöhemmin kuvaili “oraaliseksisoluutioksi”. Sunnuntaiaamut Beardin minikartanossa oli varattu juuri siitä varten.
“Minun täytyy vähän mennä tienaamaan rahaa”, hän saattoi sanoa tyttärilleen – tai kenelle tahansa kuuloetäisyydellä olevalle – kun hän laahusti jurona kohti aviomiehensä luolaa tämän viikottaisille seksuaalisille palveluksille.

Celeste piti huolen, ettei siellä ollut häiriötekijöitä – lemmikit lukittiin, ovet laitettiin kiinni, puhelimet suljettiin – koska hän toivoi Stevenin saavan mahdollisimman nopeasti onnellisen loppunsa, kertoo Suzy Spencer kirjassaan The Fortune Hunter. Hän inhosi keskeytyksiä ja aloitti alusta kerran aloitettuaan.

Suzy Spencer: The Fortune Hunter

Aikoinaan ratkaistessaan tätä seksuaalista kieroutta parisuhteessaan, rahasta tuli heidän konfliktiensa ensisijainen aiheuttaja.
500 000 $ avioehto oli riitaisa pulmakysymys Celestelle, ja eräänä päivänä Beard päätti yksinkertaisesti antaa hänelle rahaa ja elää sen kanssa. Kai hän ajatteli, että nainen tuhlaisi vähemmän rahaa, jos saisi sitä ihan itselleen.

Jos hän näin ajatteli, hän oli väärässä.
Puoli miljoonaa oli palanut puolessa vuodessa.
Tämän tuhlausputken jälkeen Celeste rupesi yhä kovempaan ääneen luennoimaan, kuinka vastenmielisenä piti vanhempaa, ylipainoista miestään.

Tyttäriensä ja ystäviensä mukaan Celeste alkoi Stevenia Beardia “vanhaksi hölmöksi” ja “lihavaksi paskiaiseksi”.
Useampi kuin yksi ihminen oli kuullut hänen sanovan: “Miksei hän vain kuole!”

Celeste alkoi viettää viikonloppuisin yhä enemmän ja enemmän aikaa Stevenin omistamassa talossa Pedernales Riverissa, 40 mailin päässä Austinista.
Suhde exään, BMW mieheen eli Jimmy Martineziin, oli syttynyt uudestaan.
Tyttäret paljastavat jälkeenpäin Celesten usein livistäneen talosta, kun Steven meni nukkumaan klo 9:30. Joskus, he kertovat, hän joudutti entisestään miehensä aikaista nukkumaanmenoaikaa terästämällä tämän ruoan tai juoman unilääkkeillä.

Kun vanha mies kuukahti, Celeste livahti tapaamaan Martinezia tai juhlimaan parhaan juomakaverinsa – kauneussalongin vastaanottovirkailijan Donna Goodsonin – kanssa.

Lopulta uuden vuoden -99 jälkeen, Steven alkoi uhmata naistaan – teemoista hallinnasta karannut rahan tuhlaus ja salaiset tapaamiset Martinezin kanssa.
Elettyään hyvin leveästi yli viiden vuoden ajan, Celeste ei voinut millään käsittää entistä elämäänsä – autoja tuleen sytyttelevää (siis vakuutuspetoksia, toim. huom.), lautasista huolehtivaa Celesteä. Enää edes 500 000 §:n avioehto ei tuntunut hohdokkaalta. (Even her prenup nest egg had evaporated.)

Celeste tytärtensä kanssa

Hän yritti itsemurhaa ja pääsi taas lepäämään St. David’s Pavilioniin.
Tyttäret ovat tuomitsevasti sanoneet hänen näyttelevän “saadakseen mitä hän haluaa”, kuten Kristina asian ilmaisee.
Mennessään naimisiin Beardin kanssa, hän halusi paljon rahaa ilman velkoja.
St. Davidilla hän otti ensimmäisen typerän askeleen toteuttaakseen toiveensa. Tracey Tarlton ja Celeste Beard tapasivat St. Davidilla, sitten siirtyivät kumpainenkin Timberlawniin, mielisairaalaan Dallasissa.
Timberlawnilla naiset olivat intohimoisen rakastuneita toisiinsa ja henkilökunta yritti pitää heitä erossa toisistaan. Siinä he eivät onnistuneet.

“Celeste oli todella flirttaileva minulle alusta saakka”, kertoo Tarlton CBS:lle. “Ja minä vastasin ystävällisesti. Viimeinkin hän tuli huoneeseeni ja suuteli minua. Hän halusi sukupuolisen suhteen kanssani.”

Tarlton kertoo heidän harrastaneen seksiä ensimmäistä kertaa 20.3.1999 ja fyysisen suhteen jatkuneen lokakuun ensimmäiseen, jolloin hän ampui Beardin.

Sairaalaan ulkopuolella he eivät käyttäytyneet suhteessaan niin hillitysti kuin sen sisäpuolella.

Tracey Tarlton

Valokuvassa, joka on otettu BookPeoplen juhlissa, näkyy kuinka Celeste istuu Tarltonin sylissä. Muut juhlissa olleet kertovat naisten suudelleen intohimoisesti.
“Tracey ei ollut salaileva”, toteaa hänen entinen työkaverinsa Jeremy Ellis CBS:lle. “Jokainen liikkessä tiesi hänen tapailevan jotakuta Celeste-nimistä. Hän puhui tästä niinkuin tämä olisi hänen tyttöystävänsä. He olivat aika lähellä toisiaan ja ajattelin ‘No, hyvä Traceylle’.”

Tarlton lähetti Celestelle rakkauskirjeitä ja Celeste lähetti Tarltonille syntymäpäiväkortin, jossa luki “Sille, jota rakastan”. Heistä tuli Austin Red Roof Innin kanta-asiakkaita.

Ei miestä, ei ongelmia? Näin ei ollut ainakaan Celestellä.
Kesäkuussa naiset kävivät terapiaistunnossa Barbara Grantilla, austinilaisella psykoterapeutilla, puhumassa parisuhteestaan.
Grant on kertonut Celesten sanoneen epäilevänsä, oliko hän (Celeste) lesbo, sillä hän tarvitsi alkoholia voidakseen harrastaa seksiä Tarltonin kanssa. Muuten häntä olisi hermostuttanut liikaa.
Tyttäret Jennifer ja Kristina ovat saaneet naiset kiinni sänkypuuhista ainakin kahdesti. Ja kaikkialla talossa oli levällään sapfolaista kirjallisuutta.

Kun tyttäret tivasivat selitystä äitinsä käytökselle, tämä vastasi: “Tracey on lesbo ja rakastunut minuun. Eikö ole hassua?”
Kristina sanoo valaehtoisessa todistuksessaan: “Äitini vahvisti olevansa romanttisessa suhteessa Tracey Tarltonin kanssa ja että hänellä ja Traceylla oli sukupuolinen suhde. Tracey Tarlton on avoimesti myöntänyt minulle, että hän ja äitini ovat rakastavaisia. Syyskuussa 1999 olen nähnyt hänen ja äitini suutelevan intohimoisesti.”
Stevenkin näki tämän tapahtuman syyskuun 29. päivä. Minkä seurauksena hän heitti Tarltonin ulos talosta.

Toinen terapeutti, Susan Milholland, on paljastanut, että Tarltonilla oli romanssiin liittyviä ongelmia omasta takaa.
Milholland sanoi Tarltonin kertoneen hänelle, että hänellä oli itsetuhoinen tapa rakastua intohimoisesti naimisissa oleviin heteronaisiin.
Tarlton haaveili avioitumisesta Celesten kanssa ja näki Stevenin esteenä elän-elämäni-onnellisena-loppuun-asti-fantasialleen.

Parisuhteen kehittyessä urputti katkerasti Tarltonille, että Steven oli väkivaltainen. Tämä vähätteli, pilkkasi ja painoi häntä alas henkisesti, kertoi Celeste. Hän sanoi pelkäävänsä Stevenin pahoinpitelevän hänet, jos hän uhkaisi avioerolla.
Tuo suhde teki hänet suisidaaliseksi.
Tarlton ei osannut kuvitella elämää ilman Celesteä ja hän vannoi tekevänsä kaikkensa pelastaakseen hänet julmalta Breadilta. Tarltonin mukaan naiset alkoivat yhdessä vehkeillä hoitaakseen Celesten miesongelman.

Lukuisat erilaiset murhaustavat ja -tekniikat tulivat tutuiksi mysteerinovelleista.
Esimerkiksi he yrittivät kotikonstein kyhätä kokoon botulismia (bakteerin aiheuttama myrkytyssairaus) antamalla ruoan pilaantua. Naisihmiset pirskottivat sinne katalaa chili-pippuria. Beard söi sen – ja piti siitä.

He terästivät hänen juomansa ja kiersivät muovipussin hänen päähänsä kun hän oli tajuttomana. He laittoivat hänen ruokaansa unilääkkeitä ja kerran tilaisuuden tullen 10 ekstaasitablettia. Hän selvisi kaikesta siitä.

Juonittelua kiirrellistettiin yhä enemmän syyskuun lopussa. Beard ja hänen vaimonsa olivat suunnitelleet matkustavansa Eurooppaan. Celeste odotti pelolla reissua ja vakuutti Tarltonin – hyvin vimmoissaan olevan draamakuningattarensa – siitä että hänen elämänsä oli nyt hiuskarvan varassa.
“Hän tuli luokseni ja oli vain aivan hysteerinen”, Tarlton kertoi CBS:lle. “Hän sanoi ‘En ikinä selviä siitä matkasta!’ Halusin auttaa häntä.”

Kaksi naista tuumivat, että haulikko olisi oiva ratkaisu.
Tarlton kertoi tutkijoille, että Celeste järjesti kaiken. Beard oli nukkumassa, ovet olivat auki ja Celeste oli kartanon toisessa siivessä.
Tarlton hiippaili sisään, avasi tulen ja livahti huomaamatta ulos.

Homma niin sanotusti kusi, sillä puoli Austinia tuntui tietävän, että Celestellä oli lesborakastaja, joka omisti haulikon.

Celeste ja Tarlton soittelivat usein toisilleen ensimmäisten 9 vankeuskuukauden ajan. Mutta suhde alkoi muuttua teennäiseksi, kun Celestestä tuli yhä hermostuneempi.
Lopulta, kesällä 2000, he lopettivat seurustelun.
“Celeste alkoi menettää kontrolliaan, oli hysteerisenä kaiken aikaa”, Tarlton kertoi CBS:lle. “Sanoimme molemmat: Emme jatka tätä enää. Et näe minua enää.”
Tarlton oli järkyttynyt ja nähtävästi otti yliannostuksen Valiumia. Silti hän kieltäytyi sotkemasta Celesteä murhaan.
Se seikka muuttui, kun muutamaa viikkoa eron jälkeen hän luki sanomalehdestä, että tarinan Celestestä. Siinä sanottiin, että tämä oli mennyt naimisiin jonkun Cole Johnson-nimisen kanssa kesäkuun 3. vuonna 2000 – vain muutama päivä eron jälkeen.
Tarlton koki, että häntä oli käytetty hyväksi.
“Hän on häämatkallaan Aspenissa”, kertoi Tarlton CBS:lle. “Edes minä en voinut antaa anteeksi sitä. Oli kuin kaikki purkautuisi nopeasti, kun olin lukenut sen artikkelin… Aloin ymmärtää, että Celeste oli valehdellut minulle kokoajan – ettei se mies pahoinpidellyt häntä, että hän oli mennyt naimisiin tämän kanssa rahan vuoksi ja että hän oli valehdellut suhteestamme. Kaikki oli farssia.”
Tarlton istuutui alas ja kertoi syyttäjille ja etsiville tarinansa.

Celeste Beard

Celeste pidätettiin 28. maaliskuuta 2002 ja tuomittiin ex-miehensä murhasta.
Tuomaristo päätti, että hänet vapautettaisiin 8 miljoonan takuita vastaan – ottaen huomioon, että Celeste oli juuri tienannut kaksi miljoonaa myytyään minikartanon vain kuukausia Beardin kuoleman jälkeen. Naisen asianajaja väitti, että hänellä oli vain 7,289 § jäljellä – vuosi ja neljä kuukautta myöhemmin.

Celesten ongelmat pahenivat muutama kuukausi myöhemmin, kun hänet tuomittiin toisestakin törkeästä rikoksesta, joka taisi olla jopa idealistisempi kuin murha. Viranomaiset uskoivat, että hän oli yrittänyt palkata ystävänsä Donna Goodsonin tappamaan Tracey Tarltonin.

Donna Goodson

Celesten oikeudenkäynti oli kuin painajaismainen variaatio This Is Your Lifesta (televisiosarja).
“Hän ei voinut sietää Steven Beardia”, syyttäjä Allison Weitzel kertoi tuomaristolle. “Hän puhui ihmisille, kuinka vihasi tätä. Mies kuvotti häntä… Se mitä on tapahtunut, on ahne, manipuloiva syytetty on ottanut yliotteen henkisesti sairaasta naisesta, joka oli rakastunut häneen. Hän kertoi Traceylle, että kun Steve saataisiin pois kuvioista, he voisivat olla yhdessä.”

Oikeuteen yrmeänä ilmestynyt Tarlton seisoi todistajan aitiossa yhteensä 15 tuntia kolmena päivänä. Hän opasti valamiehiä läpi tapauksen ja murhakaavan. (Hän oli tunnustanut syyllisyytensä ja suostunut todistamaan sen sijaan, että olisi saanut 20 vuoden tuomion.)

“Minä näin tämän rakastamani naisen niin epätoivoisessa tilanteessa ja yritin auttaa häntä selviytymään miehestä, joka oli niin hirveä”, Tarlton sanoi. “Hänellä oli suunnitelma. Hän halusi minun ampuvan miehen Toro Canyonilla haulikollani. Suostuin ampumaan tämän, menin ja tein niin.”

Hän myönsi, että häntä ja Steveniä oli “petkuttanut sama nainen”.
Sukulaiset, ystävät, kallonkutistajat ja Tarltonin kollegat BookPeoplesta todistivat kaikki uskovansa, että Tarltonilla ja Celestellä oli sukupuolinen suhde. Syyttäjät ottivat esiin valokuvia, kirjoituksia, kortteja ja Tarltonin päiväkirjan edelleen todistusaineistoksi.

Dick DeGuerin, merkittävä – ja kallis – puolustusasianajaja vähätteli todistusaineistovuorta osana fantasiaa “aggressiivisesta, ahneesta lesbosta”. Puolustuksen strategian saattoi kiteyttää kolmeen sanaan: Tracey on hullu.

“Tässä on kyse kohtalokkaasta viehätyksestä”, sanoi DeGuerin. “Tracey Tarlton on psykoottinen. Hänellä on diagnosoitu deluusioita (harhaluuloja) ja hän on nähnyt asioita, joita ei ole, ja kuullut asioita, joita ei ole.”

Esioikeudenkäynnin todistajanlausunnon aikana Celeste oli tylysti kieltänyt suudelleensa Traceya niin paljon. Lausunto luettiin valamiehille, joiden päät sai pyörälle Celesten kieltävä vastaus. Olihan se ristiriidassa tusinan silminnäkijän lausunnon kanssa. Myös Celesten tyttäret olivat ilmoittaneet nähneensä äitinsä tekemässä seksuaalisia asioita Tarltonin kanssa.

Vietettyään yli kolme päivää todistajanaitiossa nuori nainen sanoi Celesten olleen Stevenin kanssa rahanahneessa avioliitossa.
“Hän sanoi avioituneensa Stevenin kanssa rahan vuoksi”, Jennifer kertoi.
Kristina lisäsi: “Hän sanoi usein jotain sellaista kuin ‘miksei hän jo kuole?’… Hän saattoi sanoa, että hän (Steven) kuvotti häntä.”

Celeste Beard

Yhtään yksityiskohtaa ei säästelty, ei edes Sapatti seksiä.
“Mikä oli ‘sunnuntai-imeskely’?” kysyi syyttäjä Weitzel.
“Celeste otti Stevenilta suihin rahaa vastaan”, vastasi Jennifer. (blow job)
Tyttäret kertoivat, että Celeste ensin rähisi sunnuntai-imeskelystä ja sitten riensi tapaamaan Tarltonia tai Jimmy Martinezia.

Valamiehet kuulivat, kuinka rivoa kieltä Celeste käytti kun Kristina esitti heille ääninauhaa, jonka oli tehnyt yhdestä hänen ja äitinsä keskustelusta.

Kun tyttö syytti äitinsä yrittäneen itsemurhaa helmikuussa -99. “Saitte mitä halusitte!” Celeste kirkui. “Minä olin v-tun masentunut, sinä senkin pikkunarttu!”

Pankkiiri ja kirjanpitäjä tarjoutuivat luettelemaan yksityiskohtia Celesten järjettömästä tuhlausvimmasta. He kertoivat myös täsmällisesti avioehdosta ja todistivat Celesten saaneen puolet miehensä kuolinpesästä tämän menehdyttyä – karkeasti arvioiden 6 miljoonaa.
Todistusosion päätteeksi syyttäjä Weitzel summasi: “Tässä kaikessa on kyse vain rahasta.”
Valamiehet puntaroivat asioita 23 tuntia yli kolmena päivänä ennenkuin äänestivät tuomitsemisesta.

Syyttäjät eivät haikailleet kuolemanrangaistusta ja tuomiosta tuli elinkautinen.
Beardin läheiset eivät pitäneet sitä liian ankarana.
“Toivon että palat helvetissä”, sanoi uhrin poika Steven Beard III.
“Sanoit, että käännyimme sinua vastaan. No, sinä käännyitkin meitä vastaan”, sanoi Kristina. “Sinä käännyit koko Beardin perhettä vastaan. Hän päästi sinut kotiinsa, rakasti sinua, kunnioitti sinua, totteli sinua, ja sinä loukkasit häntä ja murhasit hänet… Häpeä!”

Texasin lain mukaisesti Celesten on istuttava vankilassa ainakin 40 vuotta. Hän ei voi anoa pääsyä koevapauteen ennen 80:n vuoden ikää.

Tracey Tarlton

Aseen liipaisimesta painanut Tracey Tarlton saattaisi päästä vapaaksi jo 2009.
Celeste kielsi saaneensa perintöä, joka hänen väitettiin saaneen.
Beardin kuolinpesä meni hänen biologisille lapsilleen sekä adoptiotyttärille Jenniferille ja Kristinalle.

TV-haastatteluissa Celeste väitti edelleen, ettei hänellä ollut osuutta murhaan. Hän sanoi olevansa – rahan vuoksi juonivien – tytärtensä uhri.
“Inhoan myöntää tätä, mutta ainoa syy, miksi he ovat kääntyneet minua vastaan, on raha”, hän sanoi CBS:lle. “Heillä oli kaksi miljoonaa syytä (dollaria) valehdella.”

Celeste sai yli miljoonan laillisesti. (Celeste did receive more than $1 million from the sale of property for which she was legally the co-owner.) Rahoista merkittävästä osuudesta pääsi nauttimaan DeGuerin (asianajaja), mutta jäi hänelle itselleenkin 6-numeroinen summa.

Vuoteen 2043 saakka hänen shoppailumahdollisuutensa rajoittuvat vankilan kahvioon.

 

///En tiedä. Olen googlaillut lisätietoa tästä, mutta melkein kaikki lähteet ovat vain crimelibraryn artikkelista mukaeltuja.
Hän on siis saattanut jo vapautua, tai saattaa olla, että häntä pidetään vankilassa helmikuun toiseen päivään vuonna 2021 saakka.
Celeste on tiukasti lukkojen takana (ellei mitään aivan yllättävää käännettä ole tapahtunut) ja on mielestään syytön.Linkin takaa löytyy myös osoite, jonne Celestelle voi kirjoittaa. (Jos joku aikoo kirjoittaa, saa kertoa täälläkin!)

Suomennanpa vielä täältä.
Tuolta löytyy pari kuvaa, joita en ollut aikaisemmin nähnyt. (Sattumalta sivulla pyörii myös sama peikkomainos kuin minfossa.) Olen suomentanut ne kohdat, joita crimelibraryssa ei kerrottu ja laittanut sulkeisiin jotain lisäselvennyksiä, jotta tarina olisi helpommin ymmärrettävissä.

Tarltonin edellinen naisystävä oli hiussalongin omistaja nimeltä Zan Ray. Ray oli ollut poissa New Yorkista ja palatessaan löytänyt miehensä kuolleen ruumiin. Rayn mies oli tehnyt itsemurhan ja siitä hän puhui monesti Tarltonin kanssa. Ellen ole väärin ymmärtänyt, hän alkoi seurustella Tarltonin kanssa tämän jälkeen ja he olivat yhdessä jo jonkin aikaa ennenkuin hän kertoi suhteesta läheisilleen, jotka ihmettelivät asiaa. Tarlton eristi Rayta ystävistään ja kaikista muista ihmisistä, oli aina tämän kanssa pitäen tätä käsikynkässä. Pian Tarlton muutti hiussalonkiin.
He seurustelivat kunnes Zan jätti Tarltonin.

Menninger-klinikan raportin mukaan Tarlton on sanonut: “Itsemurhanhakuinen, niin voisi sanoa. Olen ollut itsemurhanhakuinen monta, monta vuotta. Ja olen sitä välillä vieläkin.
Diagnoosini on bipolaarinen mielialahäiriö psykoottisin oirein. Olen menneisyydessäni kuullut ääniä, jotka ovat sanoneet, että minun pitäisi tappaa itseni. Te tiedätte, että teidän täytyy saada se loppumaan.”
Kyseinen klinikka sijaitsee Topekassa, Kansasissa.

Tarlton on sanonut:
Celeste on sanonut: En ajatellut Traceya lesbona. Ajattelin häntä Traceyna, ystävänäni. Hän oli ystävällinen ja huomaavainen.

Kun Tarlton sitten sai tietää, että Celeste oli valehdellut hänelle ja käyttänyt häntä hyväkseen (minkä seurauksena hän kertoi syyttäjille ja etsiville mitä oli tapahtunut), hän sanoi: “Minusta tuntuu, että hän manipuloi minua alusta asti.”
Tarltonin äiti oli ollut etäinen ja pahoinpitelevä alkoholisti. Tartlon oli etsinyt rakkautta 10-vuotiaasta lähtien ja Celesten tavattuaan hän oli luullut löytäneensä jonkun joka rakasti häntä.
(Mutta Celestellähän oli mennyt uusiin naimisiin heti kun he oliva eronneet.)

Oikeudessa Celesten asianajaja Dick DeGuerin sanoi: “Luulenpa, että todennäköisesti Tracey otti yliotteen Celestesta… nimitti sitä sitten rekrytoimiseksi tai miksi vain. En usko, että se on oikein. En usko, että se on normaalia.”
Dr. Howard Miller sanoi puolustukselle (called by the Defense): “Traceyn täytyi uskoa, että Celeste rakasti häntä. Hän pn järkähtämättä pysynyt siinä uskossa.”
DeGuerin sanoi: “Traceyn mielenterveysongelmat ovat niin pahoja, että hän on voinut kuvitella tai sepittää, että hänellä olisi romanttinen suhde Celesteen.”
DeGuerin soitti Katrina Loftonin, joka oli ollut kaksi kuukautta Tarltonin sellikaverina, todistamaan. Tämä sanoi: “Hän rakasti Celestea mutta Celeste ei rakastanut häntä. Tracey rankaisi Celestea kun tämä ei suostunut seksuaalisiin asioihin. (Tracey was out to punish Celeste for refusing her sexual advances.) “Hän sanoi vain, että Celeste ei tulisi enää elämään onnellisena kun hän (Tracey) pääsisi vankilasta.

DeGuerin: “Se oli Tracey, joka manipuloi. Tracey antoi Celestelle viinaa tai marihuanaa ja sitten yritti vietellä hänet. Hän on sairas, sairas, sairas. Ja kaikki jotka ovat nähneet hänet sanovat niin. Homman nimi on kohtalokas viehätys. Homman nimi on pakkomielle. Tracey on psykoottinen. Hänellä on diagnosoitu deluusioita ja hänen on todettu näkevän ja kuulevan asioita, joita ei ole. Sukupuolinen suhde oli olemassa vain Traceyn mielikuvituksessa. Tracey ampui Stevenin omista itsekkäistä ja sairaista syistään.
Onko olemassa yhtään päiväkirjamerkintää, jossa lukisi ‘meillä oli vihdoinkin seksiä’?”
“Ei”, Tracey vastasi.
“Olen vuorenvarma”, DeGuerin jatkoi, “että siitä on tässä murhatapauksessa kyse. Pakkomielteestä. Tässä on nainen, josta tuli kuolettavan riippuvainen Celestesta ja oli valmis tekemään mitä vain hänen puolestaan. Tracey halusi sitä, mutta Celeste torjui hänet tylysti. Hänellä oli fantasioita Celesten rakastajana olemisesta.”

Celeste oli sanonut psykoterapeutti Barbara Grantille, että oli harrastanut seksiä Traceyn kanssa otettuaan alkoholia ensin rohkaisuksi.
Oikeudessa hän sanoi: “Meillä ei koskaan ollut seksiä. Ei koskaan.”

Tyttäret Jennifer ja Kristina ovat nähneet heidän koskettelevan toisiaan tavalla, jossa oli selvästi seksuaalinen sävy.
Traceyn mukaan “valokuvat, joissa olemme juhlissa, todistavat, että olimme pari.”
Brandy Whitte, Traceyn työkaveri: “He tuijottivat toisiaan rakastavasti ja se ei ollut sellainen tapa, jolla platoniset ystävykset katsovat toisiaan. He olivat hyvin helliä toistensa seurassa. Kerran Celeste istui Traceyn sylissä ja olen nähnyt Traceyn hierovan nenäänsä Celesten korvaan.”
Traceyn mukaan Celeste kertoi miehensä kohtelevan häntä hyvin huonosti, niin huonosti, että ajoi Celestea itsemurhaan.
“Me (minä ja Celeste) olimme parhaat ystävät. Me näimme toisiamme yleensä joka päivä. Celesten kanssa on hauskaa. Hän rakastaa hauskuutta.”

Celeste taasen on kuvaillut Traceya näin: “Minä todella pidin hänestä. Siis, hän oli mukava persoona. Hänessä oli paljon hyviä ominaisuuksia. Välitin hänestä ystävänä todella paljon.”
Tracey sanoo: “Olin rakastunut Celesteen ja siihen aikaan ajattelin hänenkin olevan rakastunut minuun.”
Celeste oli ostanut hänelle kortin, jossa luki “Sille jota rakastan”.
“Rakastan Traceya ystävänä. Välitin hänestä todella paljon, ystävänä.”

Tracey kertoi, että Celeste oli ohjannut hänet ampumaan Stevenin. Celeste taas sanoi: “En tiedä miksi hän ampui aviomieheni.”
“Celeste sanoi, että Beard oli ainoa asia mikä oli yhteisen tulevaisuutemme tiellä.”

 

Taustatietoa englanniksi

http://cmm.lefora.com/2008/11/08/steven-beard-2/