Murhaaja Willie Bosket, 15 vuotta

Kuten saattaa arvatakin, Aaron oli Willie Bosketin isoisoisä. Aluksi taustatietoa hänestä, varsinaiseen aiheeseen tullaan ekan kuvan jälkeen. Crimelibrarystä tämäkin.

Tarinamme alkaa monen, monen vuoden takaa Mount Willingin piirikunnasta. Siellä asui plantaasinomistaja nimeltä John Bauskett ja hän ei ollutkaan kuka tahansa kaduntallaaja: hän omisti 221 afrikkalaista orjaa.
Yksi hänen ottamistaan orjista oli Ruben, joka otti sukunimekseen isännänsä nimen, joka aikanaan muotoutui Bosketiksi. Ruben myytiin Francis Pickensille, jolla oli 500 orjaa. Hän meni naimisiin ja sai pojan nimeltä Aaron. Aaron joutui eroon perheestään jo 10-vuotiaana, kun hänet myytiin toiselle, tuittupäiselle isännälle, joka syvensi mustien orjien vihaa valkoisia omistajiaan kohtaan.

Aaron vapautettiin 7 vuotta myöhemmin, vuonna 1865 ja hän allekirjoitti sopimuksen valkoisen plantaasinomistajan kanssa, että työskentelisi hänellä ja vastineeksi saisi hieman viljaa. Hän meni naimisiin, mutta elämä osoittautui ikuiseksi kamppailuksi. Hän koki valkoisten miesten huijaavan häntä, mutta ymmärsi tarvitsevansa majapaikkaa, jonka vain he saattoivat hänelle antaa. Hänen ympärillään Ku Klux Klan oli alkanut ahdistella vapautettuja orjia ja hän ei tahtonut ottaa riskiä.

Aaronilla oli poika nimeltä Clifton, jota kutsuttiin Pudiksi. Pojasta kasvoi ylpeä ja kestävä. Pud halusi kunnioitusta. Maine oli kaikki kaikessa ja hän piti itseään valkoisen miehen veroisena. Pud oli seurallinen ja vakuuttava ja hän oli perinyt vaaleahkon ihon äitinsä valkoiselta isältä. Kun hän oli 21 ja työskenteli viljanjakajana puuvillapellolla, maaherra päätti antaa hänelle selkään siitä että hän oli “paha neekeri.” Pud ei olisi suonut niin tapahtuvan, joten hän sieppasi ruoskan, viskasi sen pois ja tempaisi miehen vaunustaan. Sitten hän käveli pois. Hän oli saanut tuona päivänä jonkun varomaan itseään!

Eräänä päivänä kun Pudilla oli oikein matti kukkarossa, hän murtautui kahteen myymälään ja rosvosi 12 dollaria. Hänet pidätettiin, mutta ovelana hän onnistui pakenemaan. Kolme viikkoa myöhemmin sheriffi sai hänet kiinni ja parka määrättiin vuodeksi raskaisiin töihin läänin hyväksi. Tuomion suoritettuaan hän palautui yhteisössään sankarista “pahaksi mieheksi”. Hän sai kunnioitusta, jota halusi ja hänestä tuli yksi afroamerikkalaisen väen sankareista, musta paha mies. He nousivat yhdessä vastustamaan julmaa, rankaisevaa maailmaa vastaan, eivätkä vain selviytyneet siitä, vaan myös tarjosivat sitä. He olivat “raivon ja turhuuden purkaus.”

Pudista tuli hallitsemattoman väkivaltainen. Hän viilteli veitsellä ihmisiä, jotka kävivät hänen hermoonsa. Lisäksi hänellä oli vaimo ja kolme lasta, William, Freddie Lee ja James.
Pud kuoli auto-onnettomuudessa. Vaikka pojat olivat silloin nuoria, isän opit olivat menneet päähän. Hän oli kertonut heille urotöistään ja Bosketin maineesta, joka oli nyt heidän harteillaan. Että häntä kohtaan osoitettiin kunnioitusta ja niin pitäisi osoittaa heitäkin.

Kasvettuaan hieman isommaksi James huomasi, että Bosketin nimen mainitseminen sai ihmiset ottamaan askeleen taaksepäin. Pelko ja kavahdus sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaaksi. Hän tahtoi seurata isänsä jalanjälkiä ja sanoi isona aikovansa “pahaksi”. Hän kantoi mukanaan veistä ja rupesi juomaan. Hänkin alkoi kehittää tarinoita ja humalassa hänestä tuli väkivaltainen. Kerran hän ampui nuoren vaimonsa Marien, joka oli pakenemassa talosta. Marie oli valittanut miehen olevan julma ja väkivaltainen ja hän oli mennyt oikeuteen pyytääkseen apua itselleen ja vauvalleen, Willie Jamesille, jota kutsuttiin Butchiksi. James vanhempi mieluummin lähti osavaltiosta kuin maksaisi naiselle mitään. Hän sortui tekemään laumoittain pieniä varkauksia, hänet pidätettiin New Yerseyssä ja päätyi vankilaan.

Marie päätti myös suunnata pohjoiseen. 17-vuotiaana hän jätti vauvansa anopilleen Francesille ja lähti Chicagoon.
Nuori Butch, joka sai enimmäkseen pärjätä omillaan, oppi nuorena myymään itseään.
Hänen isoäitinsä ei ruokkinut häntä lainkaan, joten hän teki mitä vain saadakseen ruokaa.
Frances löi häntä jatkuvasti, nähden hänessä paholaisen, minkä seurauksena hän alkoi varastelemaan vain lisää ja muutti pian kaduille. Hän ymmärsi, että hänen piti tapella selviytyäkseen ja sitäpaitsi tappelu oli siellä, etelässä, sosiaalisesti arvostettua. Kunnia oli yhä tärkeä arvo Butchille, eikä hän kiintynyt keheenkään välttääkseen näyttämästä pehmeän puolensa. Hänestä tuli katujen ilkein poika.
Sitten James palasi kotiin ja hänkin pahoinpiteli Butchia: vyöllä. Marie tuli myös takaisin, mutta häntä ei päästetty sisään, joten hän suuntasi New Yorkiin.
Kun 8-vuotias Buch pidätettiin naisen ryöväämisestä, ehdonalaisvalvoja (probation officer) vei hänet New Yorkiin, jotta poikaa ei laitettaisi turvakotiin.
Marie ei ollut iloinen tavatessaan poikansa, jota ei tuntenutkaan ja hän sai lapsen tuntemaan itseensä jatkuvaksi rasitteeksi ja taakaksi.
Poika alkoi reissata eestaas metrolla välttääkseen sekä kotiin että kouluun menemisen.
Lopulta Marie heitti pojan ulos ja hän päätyi nuoriso-oikeuden eteen ja sieltä hoitolaitokseen. Siellä ei osattu käsitellä poikaa ja hän joutui taas oikeuteen, mistä hänet heitettiin Wiltwyckin poikakouluun. Se teki hyvää Butchille, hän oppi lukemaankin.
Kun Butch oli 14, hänet lähetettiin asumaan isälleen. Isä oli muuttanut New Yorkiin vapauduttuaan vankilasta, jonne oli joutunut tehtyään aseellisen ryöstön. Hän alkaa jälleen lyödä ja töniä poikaansa ja nyt Buch on tarpeeksi iso tapellakseen takaisin.
Tänä aikana hänelle kehittyi ja hän sai diagnoosin lapsuusiän skitsofrenia, joka myöhemmin muutettiin conduct disorderiksi. Hänen arveltiin kasvavan psykopaatiksi, impulssiiviseksi ja arvaamattomaksi, joka ei pystyisi kontrolloimaan itseään eikä tuntemaan empatiaa.
Hänen älykkyysosamääränsä testattiin: se oli 130. Lisäksi hänellä oli puolellaan hieno ulkonäkönsä.
Pian Butch pidätettiin aseellisesta ryöstöstä ja hän sai 5 vuotta vankeutta, kuten isänsäkin oli saanut. Hän joutui jatkuvasti tappeluihin ja hänellä todettiin antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, huonolla ennusteella.

Vapauduttuaan hän avioitui Laura Roane-nimisen naisen kanssa ja pian heille oli tulossa vauva, jonka he tahtoivat nimetä Willieksi. He muuttivat Milwaukeen aloittaakseen onnellisen perhe-elämän, mutta kaikki meni totaalisesti pieleen. Butch meni panttamaan joitain pornokuvia ja kun tuon kaupan omistaja yritti huijata häntä, hän räjähti. Hän tuikkasi tätä puukolla kuudesti tappaen tämän. Raivoissaan Butch puukotti vielä toisenkin miehen, joka oli sattumalta tuona päivän asioimassa kaupassa. Sillä hetkellä kun hän tajusi, mitä oli tehnyt, hän heitti romukoppaan kaikki kauniit suunnitelmansa Lauran kanssa: hän lähti Milwaukeesta.
Lopulta hänet saatiin kiinni ja palautettiin Wisconsiniin. Hän joutui vankilaan loppuiäkseen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka valtavan virheen hän oli tehnyt jätettyään raskaana olevan vaimonsa ja sikiönsä, kuinka tämä vaikutti hänen syntymättömään lapseensa.

Willie Bosketin isän, Butchin Wiltwyckissä tekemää taidetta

On vuosi 1978, sunnuntaipäivä 19. maaliskuuta. 15-vuotias Willie Bosket on seikkailemassa metrossa, etsien jotakuta kenet ryöstää. Hän on ollut oikeudessa useiden erilaisten kanteiden vuoksi 9-vuotiaasta asti ja hän on oppinut, että oli pieni force Manhattanin perheoikeudessa esitettyihin mielenlaatuihin. (there was little force behind the dispositions)
Häntä kuunneltiin ryöstäjänä ja hän tiesi, että rakastava pari oli aloittanut adoptioprosessin, jotta he saisivat huolehtia hänestä kun hänen isänsä olisi vankilassa ja äidillä oli hyvin vähän tekemistä hänen kanssaan. Ja sillä haavaa, kun osavaltio käsitteli adoptiopapereita, Willie vaelteli ulkona.
Eräänä iltana aikaisemmin poika oli löytänyt 380 dollaria metron lattialta, jotka olivat siihen eräältä nukahtaneelta matkustajaraasulta eksyneet. Hän ottaa rahat ja ostaa niillä aseita eräältä Charlesilta. Charles on mies, joka majaili siihen aikaan Willien äidin luona. Hän oli kertonut nuorelle Willielle, että asetta kantava mies herättää kaduilla kunnioitusta. Hän antoi pojalle kaksikymmentäkaksi kaliiperisen aseen 65:stä dollarista. Sen jämäkkää pintaa ja sulavia linjoja ihaillen Willie laittoi sen koteloon, jonka kiinnitti hihnalla sääreensä. Ase mukanaan hän tunsi itsensä vahvaksi.

Aamu rupesi jo sarastamaan ja 5:30 Willie huomasi olevansa metrossa keski-ikäisen miehen kanssa kahden. Mies torkkui. Hänellä oli kallis kultakello, jonka poika päätti saada omakseen. Lisäksi hänellä oli yllään vaaleanpunaiset aurinkolasit ja ne muistuttivat Willietä hänen tapaamastaan lakimiehestä, joka oli hänestä kauhea mulkero. Lasit herättivät Willien raivon. Armoton poika potkaisi tuota matkustajaa ja repi kultakellon hänen ranteestaan.
Mies heräsi iskuun ja avasi välittömästi silmänsä. Ennenkuin hän ehti tehdä mitään, Willie otti aseensa ja vei ne miehen laseille, vasemman silmän eteen. Mies nosti kätensä ulos ja alkoi epätoivoissaan huutaa. Willie ampui lävistäen miehen aivot. Willie pelästyi, ettei mies kuollutkaan ja ampui vielä uudestaan. Mies kaatui ja lysähti lattialle.

Juna pysähtyi viimeiselle pysäkilleen lähelle Yankee Stadiumia, Willie otti rannekellon, 15 dollaria, jotka löysi uhrin taskusta ja veti häneltä sormuksen, jonka myöhemmin kotimatkallaan myi 20:sta dollarista.

Tarinan miespoloksi osoittautui Noel Perez, 44-vuotias yksinasuva, joka työskenteli sairaalassa. Tapahtumasta kirjoitettiin sanomalehdissä mielivaltaisena ammuskeluna, jonka uhri oli valittu summamutikassa ja jolle ei ollut mitään motiivia. Syyllisen löytämiseksi ei ollut mitään vihjeitä.

Willielle tuo kohtaaminen määritti hänen kohtalonsa. Hän oli elänyt suuren osan elämästään tämän takia: tietääkseen, miltä tuntuu viedä jonkun henki. Vielä loistavammaksi asian teki, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Hän jopa kertoi siskolleen mitä oli tehnyt, kun asialla ei ollut välitöntä merkitystä.
Nyt hän oli paha, yhtä paha kuin hän oli sanonut kaikille jonain päivänä olevansa.

Maaliskuun 23. Willien serkku Herman Spates meni herättämään häntä torstai-aamuun. Willie laittoi aseensa huolellisesti koteloon, jonka kiinnitti hihnalla vyötäisilleen ja ehdotti, että he menisivät hankkimaan vähän rahaa. Oli kulunut neljä päivää siitä kun hän oli surmannut miehen ja hänellä oli kovis olo. Serkukset talsivat metroon numero 3, joka vei 148th Streetille ja Lexington Avenuelle.
Kentällä/pihalla (yard) he näkivät autoa ajavan miehen nimeltä Anthony Lamorte, joka oli kotoisin Brooklynista. Miehellä oli CB-radio, josta pojat arvelivat voivansa saada tuhansia dollareita. He lähtivät seuraamaan tätä kaveria.

Lamorte oli lähestymässä autonsa vaihdekeppiä parkeeratakseen asianmukaisesti. Hän huomautti 15- ja 17-vuotiaille pojille, ettei heidän pitäisi olla siellä.
“Teidän ei pitäisi olla täällä”, hän huomautti. “Painukaa hemmettiin.”
Williepä ei ottaisi käskyä valkoiselta mieheltä. Tuo oli vihollinen.
“Mikset tule ulos ja aja meitä pois?” Willie haastoi.
Lamorte otti muutaman askeleen ulos autosta kohti lähestyäkseen parivaljakkoa. Hänestä Willie oli baby-face, näytti aivan liian nuorelta joutuakseen tällä lailla ongelmiin…. Kun hän oli noin kolmenkymmenen jalan päässä, Willie vaati häneltä rahoja ja radiota.
Lamorte, joka haistoi vaikeuksia, palasi alikulkutunneliin autolleen. Hän kuuli poikien lähtevän seuraamaan häntä ja sitten kuului poksahdus. Hän tunsi turtumuksen selässään ja oikeanpuolen hartiassaan. Pian serkukset juoksivat pois. Lamorten onnistui kävellä ekspeditöörin toimistolle ja kertoa tulleensa ammutuksi.

Willie ja Herman eivät juosseet parantamaan tapojaan, vaan tehdäkseen kolme väkivaltaisempaa rikosta kolmen seuraavan yön aikana. He saivat 12 dollaria mieheltä, jonka tyrkkäsivät metroaseman portaita alas. Seuraavaksi he ampuivat 57-vuotiasta Matthew Connollya lantioon kun tämä hangoitteli heitä vastaan. Willie löydettiin ja kopattiin kiinni, mutta Transit Authorityn järjestyspoliisilta jäi täysin huomaamatta ase tämän housuissa. Kun uhri ei kyennyt tunnistamaan häntä ampunutta, Willie tunsi itsensä voittamattomaksi. Hän oli lain ylä puolella ja voisi tehdä mitä halusi.

Maaliskuun 27., maanantai-päivänä Willie ja Herman hyppäsivät 135th Streetille vievään kääntöporttiin ja etenivät esikaupunkiin lähtevien autojen jonosta viimeiselle kaaralle. Siellä könötti vain yksi matkustaja, latinalaisamerikkalainen mies, joka oli kolmenkympin paremmalla puolella.
Willie lähetti Hermanin kävelemään auton eteen tietäen, ettei mies voisi pysähtyä siksi että seuraavaan laituriin olisi lyhyt matka. Hän otti aseen esiin ja vaati miehen rahoja:
“Ei minulla ole yhtään.”
Väärä vastaus. Willie painoi liipasinta. Latinalaisamerikkalainen liukui istuimelta lattialle, veressään kylpien. Murhaaja kävi läpi hänen taskunsa ja löysi kaksi dollaria. Lompakosta paljastui uhrin nimi: Moises Perez.
Samasta sukunimestä huolimatta hän ei ollut sukua ensimmäiselle uhrille.
Willie heitti lompakon menemään kuin roskan ja käveli kotiin Hermanin kanssa, nauraen urotyölleen. Hän tunsi nyt olevansa kunnon tappaja, Paha mies. Kun murha päätyi seuraavan aamun lehteen, hän ylpeili estotta siskolleen.

Ironista kyllä, samana päivänä Albanyn nuorisosanktio oli antanut viimeisen suostumuksensa sille, että Willie saataisiin adoptoida perheeseen, johon hän halusi. Kaikki oli nyt muutoksen alla, eikä vain Willien elämä, vaan jokaisen New Yorkin väkivaltarikoksia tekevän vekaran.

Willie 9-vuotiaana Rose Nilesin huomassa.
Martin Davin selvitti metroasematappojen kulkua. Syylliseksi etsittiin epämääräisesti “sarjamurhaajaa” ja hän tiesi palapelistä puuttuvan liian monta palaa. Se, että Moises Perezin lompakko oli löytynyt, osoitti sen, että tappaja saattaisi olla naapurustosta.
Matthew Conollyn ampumisesta keksittiin epäillä Willie Bosketia ja Herman Spatesia.
57-vuotias mies ei ollut kyennyt tunnistamaan poikia, joten heidät oli pitänyt vapauttaa, mutta nyt heidät tutkittaisiin kunnolla, siitä Davin pitäisi huolen.

Willie oli lapsi, hän oli 15 ja Davin tiesi, että nyt pitäisi olla varovainen. Hän päätti jututtaa ensimmäiseksi Hermania, joka oli 17. Tästä huolimatta muutamat yli-innokkaat poliisit kaappasivat Willien mukaansa ja toivat hänet asemalle. Se tarkoitti, että Davinin oli nyt nopeasti löydettävä Herman, sillä alaikäisen pitäminen pidätettynä liian kauan saattaisi tarkoittaa, että koko jutusta jouduttaisiin luopumaan. Herman löydettiin hänen ehdonalaisvalvojansa avulla. Tämä työskenteli kernaasti Davinin kanssa, joka kertoi Hermanille tietävänsä, missä poika oli ollut ammuskelupäivänä. Herman väitti olleensa elokuvateatterissa, mutta sai kuulla, että Willie oli paljastanut hänet jo. Se oli Willie kuka sen miehen ampui, Herman sitten intti. Sitten hän vihjasi edellisestä murhasta ja paljasti, missä aseen olinpaikan.

Etsivät ryntäsivät Willien äidin kotiovelle. Tämä näytti heille vastahakoisesti missä ase oli ja lähti heidän mukaansa jututtamaan poikaansa. Yhtäkkiä Willie alkoi uhkailla piirikunnan asianajaja ja puheissaan kompuroiden hän tunnusti, että hänellä oli ollut ase.

Menneisyydessä Willien sotkuja oli aina selvitetty perheoikeudessa. Hänen monenkirjavat rikoksensa, joita hän oli tehnyt 9-vuotiaasta saakka oli käsitelty lähettämällä hänet turvakotiin. Alaikäisten pidätysten määrän nousu 70-luvun puolivälissä johti perheoikeuden uudistamiseen. Vuonna 1976 New York teki nuoriso-oikeutta koskevan lakiuudistuksen, jossa syntyi uusi kategoria alaikäisten tekemille rikoksille: määrätty törkeä rikos.
Tämä mahdollisti alaikäisten – 14-vuotiaiden ja sitä vanhempien – väkivaltarikollisten tuomitsemisen pidempiin rangaistuksiin kun raja oli tähän mennessä ollut 18 kuukautta. Heidät saattoi myös laittaa harjoittelukouluun (training school) kolmesta viiteen vuoteen. Oikeus ei enää toimisi lapsenvahtina, vaan säilyttääkseen turvallisuudentunteen yhteisössä. Lisäksi piirikunnan asianajaja osallistuisi näihin oikeussessioihin.

Amanuenssi D. A. Robert Silbering otti Willien tapauksen hoitaakseen (acquired). Heillä oli ase ja ballistiset testit, jotka voitiin yhdistää murhaan, mutta Silbering murehti sitä, ettei heillä ollut tunnustusta, eikä todistajia. Anthony Lamortea kuultiin ja hän sai osoittaa rivistä ampujansa. Hänestä Willie oli häntä ampunut henkilö. Silbering painosti Hermania todistamaan serkkuaan vastaan, mistä kiitokseksi saisi itse kevyemmän tuomion.

Kaikesta – Willien ennätyksellisetä rikosten määrästä ja selkeästä mahdollisuudesta, että hän tappaisi vielä – huolimatta oikeus ei voinut tehdä paljoakaan. Sen valta ei yltänyt alaikäisiin. Willie oli tehnyt monta kertaa oikeuden auktoriteeteille reklamaation, että hänen isänsä oli tappaja ja hänestä tulisi sellainen myös. Hän oli oppinut saavansa väkivallalla ihmisen osoittamaan kunnioitusta hänelle. Lisäksi itse hänen äitinsä oli ottanut etäisyyttä häneen, joten hän uskoi olevansa samanlainen kuin isänsä ja ettei hänestä koskaan tulisi hyvää. Kasvaessaan hän oli oppinut varastamaan, lyömään opettajia ja yksinkertaisesti elämään omien sääntöjensä mukaisesti. Hänen isoisänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen kun hän oli 9. Tavan takaa hän kertoi ihmisille, ettei välittänyt elikö vai kuoliko ja hän vaikutti siltä ettei hänellä olisi mitään menetettävää. Millään ei ollut mitään väliä. Hänen ei tarvinnut edes kohdata tekemiään rikoksia, sillä alaikäisenä häntä pidettiin kykenemättömänä ottamaan niistä vastuuta, joten hän taktikoi helposti läpi systeemin idealististen halkeamien ja palasi aina takaisin kotiin. Väkivallasta oli tullut urheilua, jossa hän oli hyvä.

Yhdentoista vuoden iässä hän oli ollut vihainen, vihamielinen, murhanhimoinen poika, jonka lähelle kukaan ei päässyt. Hän osoitti narsistisia piirteitä, kyvyttömyyttä hallita impulssejaan, mahtipontisuutta ja lapsenomaista kaikkivoipaisuutta. Hänen historiaansa kuului itsemurhayrityksiä ja päivittäistä tappelemista muiden kanssa. Hänen diagnoosinsa oli epäsosiaalinen käyttäytyminen, mistä oli vain muutama askel – hänen isälläänkin todettuun – epäsosiaaliseen persoonallisuushäiriöön. Willie ei ollut psykoottinen, mutta hän oli ehdottomasti vaarallinen. Niinkin nuorella iällä hänen olemuksensa ennakoi mahdollisuutta, että hän tappaisi jonkun.
Tällä taustalla ja niillä todisteilla, jotka hän vain jostain onnistuisi haalimaan, Silbering valmistautui oikeuteen.

15-vuotiaan Willien pidätyskuva

Willie Bosketin oikeudenkäynti pidettäisiin perheoikeustalolla Lafayette Streetillä eräällä manhattanilaisella nurkkauksella. Häntä vastaan oli nostettu kolme raskasta syytettä: kaksi murhaa ja yksi murhanyritys, mikä tarkoittaisi kolmea eri oikeudenkäyntiä.

Tuomari Edith Miller oli nähnyt Willie ennenkin ja ajatteli hänen olevan liian älykäs ollakseen niin paljon ongelmissa. Willien rivopuheisuus yllätti hänet. Mikä kyrsi häntä vielä enemmän oli se, että pojalta näytti täysin puuttuvan moraali ja myötätunto uhrien perheitä kohtaan. Willie pakotti Moises Perezin lesken todistamaan, että se oli todella hänen puolisonsa ruumis, jonka hän oli jo tunnistanut. Jopa Spoffordin nuorisokeskus, jossa hän oli ahtaalla, hän iski yhtä poikaa haarukalla, löi terapeuttia kasvoihin ja kuristi psykiatria. Myöhemmin hän rehenteli sillä, että vaikka hän oli vasta 15, hän oli tehnyt yli 2000 rikosta, joista 25 oli puukotuksia.

Oikeudenkäynteihin tullessaan hän ei tuntunut sisäistävän, että nyt käytettiin uutta menettelytapaa, erilaista kuin mikä vain 2 vuotta aikaisemmin oli ollut käytössä – ja että nyt oli kyse todella vakavista asioista. Hän jopa luuli, että halutettaan voisi skipata oikeudenkäynnin, eikä häntä todettaisi syylliseksi. Kun oikeudenkäynnit etenivät, Willie lopulta väsyi ja impulssiivisesti kertoi lakimiehelleen, yllättäen tämän, että ottaisi syyt niskoilleen.
Silbering vaati, että hänen olisi myönnettävä syyllisyytensä kaikkiin kolmeen syytteeseen, minkä hän tekikin. Rangaistusten täytäntöönpano päivä oli päätetty ja Silbering yritti keksiä keinoa saada pojalle maksimirangaistusta – 5 vuotta – pidemmän tuomion. Toiveita vain, ilman ennakkotapausta hän ei voinut tehdä asialle niin mitään.

Willielle määrättiin nuorisosanktiosta maksimirangaistus. Hän olisi 21 vuotta, kun hän vapautuisi.

Kaksi päivää sen jälkeen, kun Willie oli tuomittu oikeudessa, hän oli synnyttänyt valtavasti julkista huomiota. Kuvernööri Hugh Carey lensi Manhattanista Rochesteriin tehdäkseen näyttävän sotaretken. Tuon vuoden vaaleissa hänen repupblikaaninen vastapelurinsa hyökkäsi hänen kimppuunsa ajatellen hänen suhtautuvan liian pehmeästi Willien vakavaan rikokseen. Vastapeluri puhui uuden lakiehdotuksen puolesta, millä vakavan rikoksen, kuten raiskauksen tai murhat tehneitä alaikäisia voitaisiin kohdella oikeudessa aikuisina.

Carey, liberaali demokraatti vastusti voimakasta reaktiota. Hän tuumi, että se oli liian radikaalia, vaikka hän tiesi, että hänenkin puolellaan oli niitä, jotka puolsivat samaa suhtautumista kuin republikaanit.

Tuona aamuna, lukiessaan lehteä, hän huomasi selonteon Willien tuomiosta, jonka piti pysyä salassa, mutta se oli päässyt vuotamaan.
Daily News-lehdessä siteerattiin Herman Spatesia, joka sanoi Willien tappaneen, koska “hän sai kiksejä puhaltaessaan heidät pois.” Lehti myös paljasti, että yksi Willien kanssa työskennelleistä sosiaalityöntekijöistä oli saanut nuorisosanktion toimihenkilöiltä varoituksen, että poika oli vaarallinen.
Sillä hetkellä, lehtensä luettuaan, Carey taisi ymmärtää, ettei kaikkia lapsia ollut helppo kuntouttaa ja että perheoikeuden ensisijainen tarkoitus oli saada pidätetyille mahdollisimman pienet tuomiot tai että nämä välttäisivät tuomion kokonaan.
Carey vaihtoi asentoa ja soitti mid-air konferenssille. Hänestä alaikäiset saisi tuomita samoin kuin aikuiset ja hän vannoi, ettei Willie Bosket kävelisi enää koskaan vapaana kaduilla.
“Systeemi luhistui”, hän kertoi reporttereille. “Ja tämä todella on vain askeleen päässä nuorisosanktiosta. Moitteet ovat täysin jaoston harteilla.”
Nuorisosanktio, omalta osaltaan, koki tehneensä kaiken voitavansa.
Ei ollut toimintaohjelmia tai palveluita sellaiselle lapselle kuin Willie, jolla oli räjähtävää temperamentti.

Viikkoa myöhemmin Carey kutsui lainsäädäntöelimen takaisin Albanyyn aivan erityiseen sessioon, nyt lause jota en osannut kääntää: passing the Juvenile Offender Act of 1978 Sen mukaan +13-vuotiaita voitasiin oikeudessa kohdella aikuisina ja he voisivat saada samanlaisia tuomioita. Tämä laki oli peilikuva viimeiset 150 vuotta käytännössä olleelle traditiolle, jonka mukaan lapset olivat mukautuvia, kuntoutettavia ja heidät piti säästää. Nyt huomio kiinnittyi siihen, että oli todella pahoja lapsia kuten Willie ja heidät olisi suljettava yhteiskunnan ulkopuolelle. Oli liian myöhäistä saada tätä lakia sovellettua Willieen, mutta se koskisi muita hänen ikäisiään.

Tämän uuden lain läpimentyä New York oli ensimmäinen osavaltio, jossa sitä hyödynnettiin.
Kun alaikäisten tekemät rikokset lisääntyivät tilastoissa, muutkin osavaltion seurasivat perässä. New Yorkin lehdistö sekä syyttäjät alkoivat kutsua sitä Willie Bosket laiksi. Poika sai pahamaineisuutta, jota halusi, mutta ei ihan sen sorttista kuin oli toivonut kehuskellessaan kaikille tulevansa tappajaksi juuri niinkuin isänsä.

Butch Leavenworth vankilassa
Willien isä ei ollut oikein onnellinen kuullessaan poikansa seuranneen hänen jalanjälkiään. Vaikka hänen oli onnistunut paeta vankilasta Wisconsinista, hän oli jäänyt kiinni ryöstettyään jälleen useita New Yorkin pankkeja. Hänet oli lähetetty lusimaan liittovaltion vankilaan, Leavenworthiin, Kansasiin. Butch oli yrittänyt todella kovasti eheytyä – ja näyttää, että hänestä olisi koevapauteen. Butchilla oli intellektuaali sellikaveri, joka kannusti häntä jatkamaan opiskelua. Wisconsinissa hän oli suorittanut lukion ja saanut diplomin. Sitten Kansasissa hän otti 40 kurssia ja hitaasti, mutta varmasti valmistui collegesta Kansasin yliopistoon, jossa hän sai kaikista lähes parhaat mahdolliset arvosanat. Hän oli luokkansa etevimpien oppilaiden kärkikolmikossa. Lisäksi hänet oli valittu Phi Beta Kappaksi (kiistelty tapahtuma. Kun Kansas lopulta vapautti hänet, hänen piti palata Wisconsiin suorittamaan tuomionsa loppuun. Vittu mikä tuuri. Hän joutui uudestaan vankilaan.

Willie luki hänestä lehdistä. The Daily News kirjoitti Willien taustoista, ja myös sen, että lapsenkasvoisen murhaajan isä oli aikanaan tehnyt murhan. Willie suorastaan riemastui. Tämä oli ensimmäinen sitoutumaton todiste – äidin ja isoäidin kertomusten lisäksi – hänen isänsä kriminaalisista urotöistä. Willie istuutui alas ja kirjoitti isälleen kirjeen.

Butch oli yrittänyt etäännyttää itsensä perheestään, etunenässä isästään, eikä hän ollut hyvillään siitä, että hänen oma poikansa oli joutunut vankilaan murhasta. Hän ymmärsi pojan raivon heitteillejätöistä ja siitä, että hän oli kasvanut kaduilla, mutta hän yritti neuvoa Willietä muuttamaan elämänsä suunnan. Hän patisti Willietä palaamaan kouluun.

Ei tämä ollut sellainen vastaus, jonka Willie olisi tahtonut kirjeeseensä. Poika oli pettynyt. He puhuivat myös kerran puhelimessa ja Butch suositteli hänelle joitain kirjoja, joilla voisi laajentaa sanavarastoa ja oppia kielioppia.
Willie ei olisi voinut vähempää välittää noista neuvoista.
Hän lähti huitelemaan Goshen Center for Boysista muutaman pojan kanssa. Kaksi tuntia myöhemmin heidän haettiin takaisin. Häneltä oli unohtunut jotain oleellista: Goshenissa olo aikanaan hän oli ehtinyt täyttää 16. Karkaaminen rangaistuslaitoksesta oli törkeä rikos aikuiselta ja myös häneltä. Hänet tuomittiin neljäksi vuodeksi osavaltion vankilaan. Se oli kova isku.

Vankilassa hän tutustui joukkoon mustia, jotka opettivat häntä kanavoimaan vihaansa, pääasiassa valkoisia vastaan. Lyhyt isäsuhde oli ohi. Willie kulkisi omaa tietään, eikä se olisi enää Butchin, pettymyksen tuottaneen idolin tie.

Seuraavat neljä vuotta lusittuaan hän löysi itsensä taas nuorisosanktion edestä ja hänet laitettiin seuraavaan pojille suunnattuun laitokseen. Kun hän täytti 21, hän vapautui.
Willie ymmärsi haluavansa pysyä poissa vankilasta loppuikänsä. Hän tapasi tytön nimeltä Sharon Hayward, jolla oli lapsi ja he päättivät mennä naimisiin. Hän ilmoittautui collegeen ja ensimmäistä kertaa elämässään alkoi vakavissaan pohtia tulevaisuuttaan. Hän alkoi jopa etsiä töitä.
Vaikka tarmoa olisi, kaikki ei suju kuin saduissa. Yhtenä päivänä vieraillessaan siskollaan hän joutui yhteenottoon samassa rakennuksessa asustavan miehen kanssa. Se päättyi siihen, että tuo mies teki kannekirjeen Williestä, jossa väitti tämän yrittäneen ryöstää hänet. Kun Willie yritti selittää kyseessä olevan väärinkäsitys, hänet pidätettiin. Koko homma näytti absurdilta, mutta haisi poliitikalta: Willie oli menneisyydessään päässyt liian helpolla ja kuvernööri otti paineita hänen vapauttamisestaan. Oli miten oli, Willien elämä heitti nyt kuperkeikkaa.

Systeemi oli pelannut niin pitkään Willien pussiin, että nyt kelkan oli aika kääntyä ympäri. Hänen pitkä rikoshistoriansa pysyisi nyt hänen kanssaan ja mikä tahansa pikkuasia pidentäisi sitä. Vaikka hänen rikosrekisterinsä oli puhdistettu alaikäisenä tehdyistä rikoksista, hän oli kehittänyt pahan maineen lakien täytäntöönpanon henkilökunnan edessä. Enää hän ei pääsisi kuin koira veräjästä. Takuut, joita vastaan hän olisi vapautunut, olivat niin korkeat, että hänen perheellään ei ollut varaa maksaa niitä, joten hän pysyisi putkassa avoimen oikeudenkäyntinsä ajan.

Oikeudessa poliisi tökki Willietä saadakseen hänet liikkeelle ja kun tämä hangoitteli vastaan, kolme poliisia rupesi painamaan häntä. Willie vastasi heille siveettömillä rivouksilla, jolloin he alkoivat painaa häntä puolustuspöytää vasten, joka hajosi heidän painostaan. Pöydänjalat menivät säpäleiksi ja yksi poliiseista alkoi hakata Willietä pöydänjalalla. Willien asianajaja meni rähinään väliin ja miestä alettiin syyttää pahoinpitelystä, pidätyksen vastustamisesta sekä oikeuden halventamisesta.

Willie sai oikeudenkäynnin ulkopuolella syytteen törkeästä pahoinpitelystä ja tuntuvan rangaistuksen. Hänellä oli siis nyt kaksi törkeää rikosta kontollaan: karkaamisen yritys Goshenista sekä tämä… Toinen kova isku. Hän odotti sanktion olevan 3,5 vuodesta 7:ään vuoteen. Kolmannesta törkeäksi luokiteltavasta rikoksesta, oli se sitten mikä tahansa, seuraisi linnaa 25:stä vuodesta elinkautiseen, vuonna -65 säädetyn lain mukaisesti. Willie oli ollut vapaana vain satakunta päivää, ei neljää kuukauttakaan.

Tämä oli seuraava kääntöpiste Willielle. Hänestä tuli vain holtittomampi… hänellä ei jälleen enää mitään menetettävää. Hänen kohtalonsa oli elää vangittuna.

Oikeudenkäynnissä hän lähetti asianajajansa pois sanoen, ettei tunnustanut oikeuden valtaa häneen. Hän sanoi myös, ettei ollut Willie Bosket, vaan Bobby Reed.
Tuomari antoi hänen pitää päivänsä oikeudessa, niin naurettavia kuin hänen väitteensä olivatkin. Lopussa tuomari sanoi hänen olevan tikittävä aikapommi ja antoi hänelle maksimirangaistuksen, lisäten 30 päivää teeskentelevästä käyttäytymisestä oikeudessa.

Hänen piti vielä jäädä oikeuteen pahoinpideltyään poliiseja. Hän vaati jälleen saada olla itse itsensä asianajaja. Hän pisti sellaisen show’n pystyyn, että tuomari totesi hänet syyttömäksi. Hän oli välttynyt kolmannelta törkeältä rikokselta – toistaiseksi.

Sillä aikaa Butch pääsi vihdoin vankilasta ja aloitti uuden elämän. Ei kestänyt kauaakaan kun hän käytti seksuaalisesti hyväkseen lasta, joka oli hänellä hoidossa. Hänet pidätettiin jälleen. Epätoivoisesti vapauteen hamuileva Butch karkasi vankilasta, tappoi tyttöystävänsä ennenkuin tämä ehdittäisiin napata ja sitten itsensä tulitaistelussa poliisin kanssa.

Willie kuuli tästä kaikesta ja hänen uskonsa siihen, että Butch oli paha mies, palautui. Hänen mielessään Butch roihusi kunniassa.

Nyt Willie oli tuomittu, eikä hän pääsisi vankilasta ulos elävänä. He pitäisivät hänet siellä loppuun asti, jos voisivat. Hän nousi totaalisen sotaan järjestelmää vastaan, vartijat päämääränsä symboleina. Yksi hänen monista tappeluistaan päättyi jälleen syytteisiin törkeästä rikoksesta. Hän meni jälleen oikeuteen ja jälleen toimi omana asianajajanaan. Hän oli opiskellut lakia ahkerasti ja hän tiesi saattavansa voittaa oikeudessa. Hänen onnistui vapauttaa itsensä monista syytteistä, mutta hänet todettiin syylliseksi pahoinpitelyyn ja tuhopolttoon. Kolmas kova isku.

Seuraavat kolme syytettä törkeistä rikoksista olivat melko pieniä: pahoinpitelyn yritys, pako ja pahoinpitely/tuhopoltto. Willie ei pystynyt ymmärtämään, miksi hän sai näistä rötöksistä samantasoisen rangaistuksen kuin murhaajat. Niinhän kuitenkin sai. Hän katsoi tämn lupana tulla äärimmäiseksi kaikessa mitä teki. Hän oli sodassa. Hän puukotti vartijaa kotitekoisella veitsellä, osuen vain aavistuksen ohi miehen sydämestä. Tästä hyvästä hänet tuomittiin uudestaan elinkautiseen.
Muutama kuukausi tämän jälkeen hän löi toisen vartijan lyttyyn.
Sitten hän heitti kuumaa vettä erään vartijan kasvoille.
Pian hänet tunnettiin New Yorkin vaarallisimpana rikollisena. Häntä pidettiin eristyssellissä. Vartijat eivät saaneet puhua hänelle. Hän ei saanut katsella televisioita, eikä lukea sanomalehtiä. Neljä videokameraa tarkkailivat häntä. Häntä pidettiin kahleissa aina kun hän poistui jonnekin.
Joskus hän suree niitä iskuja, jotka nuorena löi, ja henkiä, jotka otti, joskus hän suree itseään ja sitä mitä menetti. Ja hänen takiaan nuoriso-oikeusjärjestelmä ei enää koskaan tule olemaan entisensä.

Willie, murhaaja 15-vuotiaana, ei ole enää uniikki poikkeus. Nuorten poikien syyllistyminen raskaisiin rikoksiin, kuten murhiin ja raiskauksiin, nousi räjähdysmäisesti 1990-luvulla – siitäkin huolimatta, että aikuisten murhatilastot laskivat. Krimonologit ennustavat tilanteen vain pahenevan.
New Yorkissa 85% nuorisosanktion vapauttamista nuorista on myös pidätetty aikaisemmin. Eräille ryhmille vankila edustaa vain riittiä.

Leave a comment

Filed under Alaikäisten tekemät murhat

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s