Järjetön spreekiller George Banks

Wilkes-Barre

Wilke-Barren kaupunki sijaitsee keskellä luonnonkaunista Susquehanna-virtaa koillisessa Pennsylvaniassa. Uudisraivaajat Conneticutista, jotka Uuden-Englannin tapaa seuraten rakensivat kaupungin aukion ympärille, löysivät maalauksellisen paikan vuonna 1770. Vuosisadan vaihteessa Wilker-Barre alue ylpeili sanomalehdissä, postitoimistossa ja oikeustalossa.

1800-luvun lopussa tuhannet maahanmuuttajat kerääntyivät alueelle työskentelemään kivihiilikaivoksille. Kukoistava, vihreä laakso muuttui eristetystä maanviljelysalueesta kasvavaksi suurkaupungiksi. Kivihiiliteollisuuden menestys toi vankan virran yrittäjiä, jotka muodostivat uusia liikeyhtiöitä. Silkki- ja vaatemyllyistä tuli pian merkittäviä työllistäjiä yritysten rinnalla, kuten myös Empire Silkki Myllystä, japanilaisten silkkien maahantuojasta.

Wilkes-Barre oli Diamond Cityn lempinimi. Alunperin kaupungin tunnukseen kuului timantti, joka symboloi kivihiilialan “mustia timantteja”, niin kuin myös kaupungin torin timanttia muistuttavaa muotoa. Pennsylvanialaisella Wilkes-Barren kaupungilla oli noin 50 000 asukkia. Yksi heistä oli George Emil Banks.

George Banks

Tarinan traagista käännettä edeltävän vuoden aikana miehen mielenterveys järkkyi vakavasti. Kukaan ei osannut lähteä arvioimaan, mitä hänen sisällään mylläsi.
Elettiin vuotta 1982. Syyskuun 25. päivän aamun varhaisina tunteita George heräsi itse aiheuttamaansa sumuun. 40-vuotias vanginvartija oli ottanut cocktailin reseptilääkettä ja giniä edellisenä iltana puoli kaksitoista.
George yritti kohdistaa katseensa ja nähdä ympärilleen. Hänen vieressään lojui puoliautomaattinen AR-15, jonka hän oli hankkinut edellisenä vuonna. Hänen 4-vuotias poikansa Bowendy torkkui viereisessä punkassa. Tyttöystävät Regina Clemens, 29, Susan Yuhas, 23, ja Dorohty Lyons, 29, istuksivat läheisissä tuoleissa. Susan, keinutellen pariskunnan vuoden ikäistä tytärtä Mauritaniaa, havahtui, kun George alkoi liikkua.

Regina Clemens ja Montanzima

Kun hän siveli armeijatyylisen rynnäkkökiväärinsä pintaa, hänen kasvonsa vääristyivät vihasta ja silmiin ilmestyi raivoisa palo.

Sitten, antamatta mitään selitystä ja näyttämättä mitään tunteita, hän nosti aseen ja ampui Regina Clemensin. Luoti lävisti naisen oikean posken, lähti liukumaan alas, matkasi suoraan sydämeen, tappaen hänet välittömästi. Reginan ruumis kallistui sivuun jääden retkottomaan elottomana.

Pelon jäytämät Susan ja Dorothy seurasivat Georgen riehumista avuttomina. Mies ampui Susania viisi kertaa rintakehään. Nuori nainen aneli armoa, mutta pyynnöt kaikuivat kuuroille korville. Yksittäinen luoti osui Mauritanian vasempaan korvaan ja päätyi hänen oikeaan silmäänsä, äitinsä Susan yrittäessä turhaan pelastaa häntä. Seuraava uhri oli Dorothy. Hän yritti suojata kasvojaan luodeilta oikealla kädellään. George tulitti jälleen, kahdesti. Ensimmäinen luoti lävisti Dorothyn kädet ja rintakehän; seuraava osui kaulaan ja sai hänet lysähtämään lattialle. Hänen silmänsä olivat auki, lasittuneina kuoleman edessä.

Bowendy käänsi katseensa pois isästä kun ase lauloi; luoti matkasi läpi hänen oikean poskensa ja päätyi hänen oikeaan korvaansa, tuhoten lapsen kasvot. AR-15 hiljeni äkillisesti Georgen pysähtyessä verilöylyn keskellä. Käytetyt hylsyt törkysivät lattian, ruutien ja kalman haju täyttivät ilman. Hänen verenhimonsa ei ollut vielä täytetty, ei läheskään. Hän lähti harppomaan yläkertaan lasten makuuhuoneisiin.

Tulitukseen herännyt 6-vuotias Montanzima oli noussut istumaan sängylleen. Hän katsoi isäänsä kysyvästi kun tämä astui huoneeseen. George nosti pistoolin ja osoitti sillä tytärtään. Hän ampui tätä rintakehään. Lapsen valuessa lattialle, George varmisti kuoleman ampumalla häntä päähän.

Murhaajan seuraava pysäkki oli 11-vuotiaan Nancy Lyonsin huone. Hänkin istui sängyllään, pidellen käsivarsillaan 1-vuotiasta velipuoltaan Forarounde Banksia. George oli asettunut sängyn eteen ja tähtäsi. Tyttö näki vihan leiskuvan miehen silmistä ja yritti suojella pikkupoikaa. Mies hoiti homman kolmella luodilla: hän ampui Foraroundea takaraivoon, josta luoti meni vasempaan silmään. Hän ampui Nancya vasempaan käsivarteen ja suoraan kasvoihin, niin että luoti päätyi hänen kalloonsa. George poistui huoneesta molempien lasten lojuessa kuolleina. George, jonka päälle verta oli roiskunut, meni makuuhuoneeseensa ja sonnustautui maastokuvioisiin vaatteisiin ja t-paitaan, jossa luki Kill em all and let God sort em out.

Olsen

Talon kauhun hetket kuuluivat ulos kadulle asti. 22-vuotias Jimmy Olsen ja 24-vuotias Ray Hall junior olivat kävelemässä siellä ja päättelivät epäilyttävistä äänistä, että kannattaisi lähteä, ja äkkiä. He pääsivät autolleen, kun George oli tullut talosta. Banks kiri nuoret miehet kiinni ja huusi “Ette tule elämään kertoaksenne tästä kenellekään!” samalla kun ammuskeli luoteja säästelemättä. Hall ja Olsen saivat kumpainenkin osuman rintaansa ja lysähtivät tien kiveykselle. Kylmästi George astui ruumiiden yli ja otti juuri surmaamiensa miesten auton, jolla huristeli pois.

Heather Highlandsin kyltti

George ajeli noin 4 mailin päähän rikospaikalta, School House Lanesta, Heather Highlandsille eräälle siirrettävälle talolle Plains Townshipissa.
Siellä asuivat hänen entinen tyttöystävänsä Sharon Mazzillo, pariskunnan poika Kissamayu Banks, Sharonin äiti Alice, tämän veljet Keith ja Angelo, ja vierailulla oli sisarenpoika Scott. George astui etuovesta väistellen erikokoisia ja -näköisiä leluja ja polkupyöriä, joita pihalla oli. Pahaa-aavistamaton Sharon oli uusien tyttöystävien lailla huomattavasti Georgea nuorempi, 24-vuotias. Hän tervehti varovasti miestä ovelta. Sitten hän näki kiväärin ex-miehensä kädessä, mistä ilmeisesti ymmärsi, ettei kaikki ollut kunnossa, ja yritti sulkea oven, jonka George repi väkisin auki.

Tässä on AR-15

Nuori nainen uupui nopeasti painissa Georgea vastaan. Mies otti aseen ja alkoi ampua. Luoti osui naista rintakehään ja sai veren lentämään. Sharonin ruumis lysähti maahan. George astui sen yli ja meni sisään asuntoon. Hän näki poikansa Kissamayun nukkuvan leposohvalla, peitto vedettynä päänsä yli. Hän käveli 5-vuotiaan luo, suuntasi piipun parin tuuman päähän tämän otsasta, ja ampui.

Sharonin äiti, 47-vuotias Alice, oli kuullut laukaukset. Hän yritti epätoivoisesti soittaa apua. Hänen poikansa, Angelo, 10, ja Keith, 13, etsivät paikkaa, jonne piiloutua. Nuorempi kömpi äitinsä sängyn alle. Keith sulkeutui vaatekaappiin. George astui naisen huoneeseen ja strategisesti kohdisti aseensa piipun naisen nenälle. Hän ampui laukauksen. Alicen aivot lävähtivät seinille.

Scott Mazillo

Keith katseli tapahtumia kauhuissaan kaapin oven raosta samalla kun 7-vuotias Scott juoksi huoneeseen huutaen. Kun hän näki Georgen hahmon ja sukulaisensa lojuvan kuolleena, hän ryntäsi aulaan. George nappasi hänet, kaatoi hänet maahan ja löi häntä. Kun Scott lakkasi pyristelemästä vastaan, George painoi nyyhkivän pojan olkapäätä, laittoi aseen aivan vasemman korvan alapuolelle ja ampui. George nosti kätensä ja jätti Scottin ruumiin paikalleen, kuten muutkin uhrit. Hän totesi, ettei ollut jättänyt ketään henkiin, hän poistui siirrettävästä talosta ja, ennenkuin lähti menojaan, huusi hän innoissaan “Tapoin heidät kaikki!”

Joskus puoli kolmen tienoilla aamuyöstä Jenksinsin kunnan järjestyspoliisi John Darski ja etsiväkapteeni Ray McGarry, saivat kesken rutiini partiotehtävänsä puhelinsoiton, jossa heitä pyydettiin tutkimaan mahdollista ammuskelua Heather Highlandsissa. Kun nämä kaksi kokenutta viranomaista kääntyivät läpi puiston sisäänkäynnin, he eivät aavistaneet, minkälaisen hirveyden soppaan olivat lusikkaansa työntämässä.
He törmäsivät pian kaukaasialaiseen naiseen, joka makasi maassa, veren peitossa, parin askeleen päässä kotioveltaan. Hänestä ei enää näkynyt merkkejä elämästä ja oli ilmeisestä, että hän oli menehtynyt ampumahaavaan.

Tutkittuaan huolella sisäänkäynnin, poliisit löysivät Kissamayun leposohvalta, Scottin kasvot lattiaa vasten eteisestä ja mestatun Alicen ruumiin makuuhuoneesta. Keith ja Angelo ymmärsivät vaaran olevan ohi ja tulivat ulos piilopaikoistaan. Poliisit olivat ihmeissään, kuinka nämä kaksi lasta olivat selviytyneet. Kokemuksistaan huolimatta he pystyivät kertomaan, että syyllinen oli George Banks. Viranomaiset antoivat kaikille yksiköille määräyksen pidättää Banks.

Samoihin aikoihin Jenkinsin kunnan poliisi John Lowe löysi kahden kaukaasialaisen miehen ruumiit lojumasta kadulla Schoolhouse Lanesta. Lowe soitti välittömästi varmistussoiton ennenkuin astui ajokistaan ulos arvioimaan tilanteen.

Vailla mitään tietoa siitä, oliko murhaaja yhä lähistöllä, Lowe asteli varovaisesti sisään pieneen, valkeaan taloon. Toivoen yllättävänsä ammuskelijan talosta, hän osoitti taskulampulla itselleen tietä. Painajaismainen näyttämö avautui Lowelle.
Tuoreen ruudin haju yhä saastutti ilmaa ja kuolleet ruumiit olivat levällään huoneistossa.

Ensihoitajat lähetettin matkaan sinne, missä James Olsen ja Raymond Hall olivat saaneet aseesta. Molemmilla oli tietysti vakavia vammoja ja he olivat kriittisessä tilassa, kun heidät kiikutettiin Wilkes-Barren yleiseen sairaalaan. Ensihoitajien auttaessa haavoittuneita, paikallinen poliisiyksikkö oli vasta saapumassa rikospaikalle. Wilkes-Barren etsivä Tino Andreoli oli yksi tutkijoista, jotka saivat kunnian tulla osoitteeseen School House Lane 28. Etsivä Patrick Curley tervehti häntä vakavasti kun hän talsi sisään Banksin etuovesta:
“Meillä on täällä henkirikos.”
“Kuinka monta?” (tarkoittanee uhria, toim. huom.)
“Sekosin laskuissa.”

Etsivä Andreoli joutui talossa kauhun valtaan: kaikkina vuosinaan… hän ei koskaan ollut katsonut silmiin tällaista teurastusta. Huoneet olivat veren täyttämät ja ammuttuja luoteja oli kaikkialla ympärillä. Etsivät miettivät hiljaa mielessään, mikä oli saanut jonkun joukkolahtaamaan viattomat lapset.

“Poliisin eristämä alue”-nauha vedettiin yksinäisen talon ympärille. Syyllinen oli vapaalla jalalla. Pelko levisi kaupungissa. George oli oikein hyvin perillä siitä, että oli ihmisjahdin kohteena. Hän vaihtoi ajoneuvoa harhauttaakseen poliisia. Kulkupelinsä hylättyään hän pysäytti moottoripyöräilijän Cabaret Loungessa Wilkes-Barressa. George uhkaili miestä luovuttamaan pyöränsä suuntamalla aseen piipun miehen päähän. Varastamallaan 72 Chevyllä hän ajoi etelään päin ja jätti moottoripyörän jonnekin lojumaan. Yhä ottamiensa lääkkeiden ja alkoholin vaikutuksen alaisena hän käveli autiolle alueelle, lysähti maahan ja menetti tajuntansa.

Raymond Hall, Junior todettiin kuolleeksi Wilkes-Barren yleisessä sairaalassa kello 3:30.
Hengenpelastushelikopteri rymisti hakemaan James Olsenin lääketieteen keskukseen Danvilleen, kun miehen tila heikentyi entisestään.
Ja poliisivoimat jahtasivat edelleen Banksia. Partiointiautot kiersivät läpi kaupungin valot välkkyen, tutkien kujat ja takapihat toivoen näkevänsä edes vilahduksen syyllisestä.
5:30 George toikeni, kivääri vierellään, vielä sama maastokuvioinen puku yllään.
Neuvoton Banks juoksi äitinsä Mary Banks Yellandin kotiin, Metcalfe kadulle 98. Viinalta lemuava George itki äitinsä avatessa oven:
“Äiti, jos et vie minua minne tahdon, täältä tulee tulitaistelu ja sinuun tulee sattumaan.”
“George, mikä on hätänä?” Yelland vastasi.
“Kaikki on ohi, äiti. Kaikki on ohi. Tein sen” ja lisäsi: “Tapoin kaikki”, aivan eri sävyyn kuin oli sanonut saman lauseen murhattuaan kaksi nuorta miestä.
“Kenet sitä olet tappanut, George? Kenet sitä tapoit?”
“Tapoin heidät kaikki, äiti. Lapset ja tytöt; Reginan, Sharonin, kaikki.”
“Georgie, ei!”
“Kaikki on ohi, äiti. Kaikki on ohi.”
Tämän keskustelun käytyään, George astui sisään ja istuutui äitinsä keittiön pöydän ääreen. Hän alkoi luonnostella testamenttia, jossa määräisi kaiken omaisuutensa äidilleen.
Shokissa oleva Mary Banks päätti soittaa Georgen kotiin. Jos tämä olisikin vain humalaisen hourailua…. jos kaikki ei olisikaan menetetty… Piirikunnan pääsheriffi Jim Zardecki vastasi puhelimeen Schoolhouse Lanessa. George otti puhelimen äidiltään ja esitteli itsensä:
“George Banks tässä, mites lapset?”
“He ovat elossa, George”, vastasi Zardecki.
“Valehtelet, tiedän että tapoin heidät!” George ulvahti ja sulki puhelimen.

Zardecki oli toivonut, että jos George luulisi lasten olevan elossa, hän olisi pysynyt linjalla niin kauan, että poliisi oli saanut paikannettua hänet. Se suunnitelma oli epäonnistunut. George lastasi ampumisvälineitä laukkuun ja pyysi äitiään viemään hänet Monroe katu 24:ään, vuokrataloon, josta eräs ystävä oli vast’ikään muuttanut pois. Yelland teki työtä käskettyä, jätti hänet talon eteen ja ajoi pois. Hän palasi kotiin ja kertoi empien poliiseille, mihin oli Georgen vienyt.

Banksin uhreille osoitettiin kunnioitusta: 20 yli 7 Wilkes-Barren poliisijaosto, Luzernen piirikunnan sheriffijaosto ja Pennsylvanian osavaltion poliisi piirittivät taloa Monroe kadulla. Banks oli sulkenut ovet ja työntänyt huonekaluja niiden eteen, ja heittänyt jotain toisesta kerroksesta makuuhuoneen ikkunasta nähdessään poliisien tulon. Sellaiset 110 lainvalvojaa valmistautuivat mahdolliseen tulitaisteluun Banksin kanssa.

Patrick Curley, Wilkes-Barren etsivä, sekä James Zardecki, Luzerne piirikunnan pääetsivä, ottivat esiin megafonin. He ehdottivat Georgelle, että tämä antautuisi ja käskivät häntä asettamasta vaaraan itseään tai ketään muutakaan.
Banksillä ei ollut megafonia, mutta hän huusi takaisin jotain elämisestä rasistisessa yhteisössä ja siitä, ettei halunnut lastensa kasvavan rasistisessa maailmassa. Hän oli valmis ampumaan poliiseja koska tahansa jos joku heistä liikkuisi.
Etsivät Harold Crawley ja Jerry Dessoye olivat piiloutuneet toiselle puolelle katua siitä paikasta, jossa Banks oli, ja he voisivat saada osuman Banksiin, jos tämä ilmestyisi ikkunaan huutamaan. He ottivat radiopuhelimella yhteyttä johtaja John Swimiin ja kysyivät lupaa ampua tällaiseen mahdollisuuden sattuessa. He saivat pettyä: “Jos te ammutte ja menee huti, tai vain vahingoitatte häntä, Jumala tietää, mitä seuraa”, sanoi Swim.

Noin kello 8:15 pääetsivä Zardecki otti luurin tassuun ja soitti Banksille. Hän kokeili jälleen huijata, että lapset olisivat elossa: “George, sinun pitää huolehtia lapsistasi. He tarvitsevat vertasi selviytyäkseen. Tule ulos, George, sinun pitää kantaa huolta lapsistasi.”
Banks vastasi, että hänen täytyi saada olla varma, että lapset olivat elossa. Ja juuri ennen kuin löi luurin korvaan, Banks sanoi Zardeckille tahtovansa transistoriradion voidakseen kuulla uutisia, kun niissä puhuttaisiin hänen teoistaan.

Vähän aamuyhdeksän jälkeen poliisi toi Georgen äidin paikalle toivoen, että tämä saisi taottua pojalle järkeä, kun kukaan muu ei saanut. Rouva Yelland sai lainata poliisin kovaäänistä:
“Tule ulos minun takiani George. Rakastan sinua. Poika kiltti. Kukaan lapsistasi ei ole kuollut. Usko minua.”
“Haluan että he tappavat minut!” vastasi Banks.
“Ei, olet ottanut sitä lääkettä.”
“Olen väsynyt. Haluan heidän tappavan minut.”

Nämä puuduttavat ponnistukset lopettaakseen asianajaja nimeltä Robert Gillespie pyysi apua paikalliselta radioasemalta WILKiltä. Hän kertoi, että Banks antautuisi, jos kuulisi lasten olevan elossa. WILKin uutisjohtaja Pat Ward myöntyi. Hän satuili, etteivät Banksin lapset olleet kuolleet, vaikkakin vakavasti vahingoittuneet. Radio tuotiin 9:58 paikalle, jossa poliisit maanittelivat Banksia antautumaan. Joukkumurhaajaa ei ilmeisesti voinut huijata noin vain: uutiskatsauksen kuultuaan hän sanoi, ettei uskonut raporttia, eikä antautuisi kenellekään.

Wilkes-Barren poliisi Dale Minnick yritti taivutella Banksia ulos talosta pian mainitun radiolähetyksen jälkeen. “Kuulit lähetyksen radiosta. Heitä aseesi ja tule ulos”, Minnick sanoi äänitorveen. “Emme valehtelisi sinulle”, hän valehteli. “Voit mennä sairaalaan katsomaan lapsiasi. Sinulla, niin kuin meilläkin, on ollut pitkä päivä. Heitä aseesi ulos ikkunasta. Kuulit sen radiosta, mitä vielä tahdot meiltä?”
Ei auttanut. Banks ei vaivautunut edes vastaamaan.

Robert Brunson, Wilkes-Barren vakituinen asiakas sekä Banksin ystävä ja entinen työkaveri, oli kuullut uutisista Monroe kadulla käynnissä olevasta umpikujasta. Brunson oli kokenut velvollisuudekseen auttaa. Eronnut, työtön herra huristeli kiiresti paikalle ja pyysi pääpoliisi John Swimilta lupaa puhua Banksille.
“Tunnen, että voisin puhua hänelle ja haluaisin mahdollisuuden yrittää.”

Swim, jolla oli keinot vähissä, suostui.

Robert Brunson lausui: “George, voinko puhua kanssasi ennen kuin kuolet? Jos tulit tänne kuolemaan, niin anna mennä. Mutta anna minun puhua sinulle ennen kuin teet sen.”
“On hyvä päivä kuolla!” tyyppi vastasi.
“Ei, on ihmisiä, jotka välittävät. Tule tänne alas niin puhun sinulle”, Brunson maanitteli.
“Ei, mies, ne käyttävät sinua.”
“Ei, haluan olla täällä”, Brunson oikaisi. “Jos ammut yhden laukauksen, poliiisi ampuu sinut, juuri niin kuin sinä tekisit tai minä tekisin, jos olisimme vankilatornissa. Ota ensimmäinen askel, kaveri. Olen täällä ottamassa kaikki seuraavat askeleet vierelläsi.”
“Minulla on ongelmia, joita en voi selvittää. Haluan että minua kohdellaan arvokkuudella.”
“George, kuuntele kamu. Kaikki tarvitsevat joskus tukea. Tässä minä tuen sinua. Laitan itseni sinun ja näiden aseistettujen miesten väliin. Mutta sinun täytyy luottaa poliiseihin.”

Pidätyskuva, alkujaan julkaistu lehdessä Citizens Voice

George Banks oli piilopaikassaan hetken hiljaa, ja lopultakin, kello 11:17, kun viranomaiset olivat seisoneet siellä neljä tuntia elämästään, hän suostui tulemaan ulos. Hän murskasi takaikkunan ja pyysi, etteivät poliisit ampuisi häntä. Häntä ohjeistettiin antamaan aseensa järjestyspoliisi Donald Smithille ikkunan kautta ja tulemaan itse ulos etuovesta. George suostui.

Alkuvaiheessa tehnyt kotietsinnän yhteydessä löytyi 30 patruunan lipas sekä noin 300 ammusta. Todettiin myös Banksin sulkeneen ikkunat huonekaluilla ja isoilla kodinkoneilla.

Paikallinen historia ei tunne mitään vastaavaa piiritystilannetta. Verilöyly jätti jälkensä Wilkes-Barren historiaan. Kansalaisten oli vaikea ymmärtää mikä sai vakaalta vaikuttavan Banksin surmaamaan päistikkaa 13 henkeä.

George Emil Banks syntyi kesäkuun 22. vuonna -42 syntyi ja kasvoi Wilkes-Baressa. Äiti oli iholtaan valkoinen ja isä musta. He eivät koskaan solmineet avioliittoa. Sekaverisyys tuntui vaivaavan ja piinavan Georgea läpi elämän. Hän kävi St. Maryn katolilaista koulua, jossa oli alisuoriutuja: kumma juttu sinänsä, sillä hänen älykkyysosamääränsä todettiin olevan 121. George koki olleensa vieroksuttu ja kiusattu koko lapsuutensa sekä mustien että valkoisten lasten taholta, hän kun ei kuulunut kumpiinkaan.

“Olen joutunut selviämään rotupelleistä koko ikäni. Kaikenlaista on tapahtunut sinä aikana” George muistelee elämänsä alkua. “Lapsi nimeltä Bones löi minua takaa päin päähän ja jatkoi kiusaamistani vain nähdäkseen olisiko minusta miestä tappelemaan vastaan.”

Georgen mukaan ongelmat pahenivat kun hän kasvoi. Teini-iän lopulla ihon väriin liittyvä kiusaaminen paheni ja George koki, että häntä ahdisteltiin kokoajan.
“Vuonna 1959 minut melkein lynkattiin soodan juomisen ja donitsin syömisen takia jalkakäytävällä.”

Kaksikymppisenä Georgen mieleen välkähti, että hän halusi palvelemaan armeijaan: se oli kuin pakotie vaikeasta nuoruudesta. Ja hän kirjoittautuikin Yhdysvaltojen armeijaan. Unelma murskaantui 2 vuoden kuluttua, koska hän ei tullut toimeen upseerien kanssa. Armeijasta vapautumisen jälkeen miehen elämä alkoi mennä spiraalin lailla takapakkia.

Varhain aamulla syyskuun 9. vuonna -61, George yritti kahden muun henkilön kanssa ryöstää Brazil and Roche-baarin, joka sijaitsi Pittson bulevardilla eteläisessä Scrantonissa. Ryöstöyritys oli alusta asti tuhoon tuomittu. Saluunanpitäjä Thomas Roche oli tekemässä jotain työtä tavernassa. Roche kieltäytyi mistään yhteistyöstä hyökkääjien kanssa. Äkäinen George veti pistoolin esiin, ampui saluunanpitäjää suoraan rintakehään. Tyhjin taskuin hän lähti läpyttelemään paikalta rikostoveriensa kanssa.
Wilkes-Barren ja Kingstonin poliisivoimat pääsivät nopeasti syyllisten jäljille. George sai linnaa kuudesta viitentoista vuoteen, jotka hän meni lusimaan Graterford-vankilaan Pennsylvaniassa.

Maaliskuussa -64 George pakeni Graterfordista. Kolme tuntia myöhemmin kiinniotettu George sai puolestatoista vuodesta viiteen vuoteen istumista paosta. Hänet armahdettiin koevapauteen maaliskuun 28. -69, vietettyään 7 ½ vuotta lukkojen takana. Vapautumisen jälkeen alkoi päivä alkoi paistaa risukasaan – hän sai töitä ja oli useassa eri työpaikassa, ja avioitui pitkäaikaisen ystävänsä Doris Jonesin kanssa. Doris oli musta nainen, jonka kanssa George sai kaksi tytärtä.

Vuonna -71 George pääsi teknikoksi State Department of Environmental Resourcesiin, lyhennettynä DERiin. Työ oli arvostetuin, jossa hän oli ikinä ollut, ja siitä maksettiin ihan mukavasti. George anoi tuomionsa lieventämistä -74. Pennsylvanian entinen kuvernööri Milton Shapp myöntyi pyyntöön ja näinpä siis Georgen ehdonalainen oli ohi.

Ainaiset perheriidat saivat Georgen eroamaan vaimostaan -76. Doris muutti kahden lapsensa kanssa Ohioon. Yllättävää kyllä, lopullisen päätöksen erosta teki George, eikä Doris.

Eron jälkeen George hankki asunnon 28 Schoolhouse Lanesta Wilkes-Barresta ja alkoi kerätä kunnon haaremia naisia. Hän valitsi valkoisia, häntä vähintään 10 vuotta nuorempia, helposti manipuloitavissa olevia, ehkä vähän tyhmiä naisia. Ja naisia, joiden elämäntilanne oli huono, osan jopa niin huono, että he olivat kodittomia: ja tietysti lankesivat Georgen syliin päästäkseen vihdoin pois armottomilta kaduilta.
George eli melkein kuin kulttijohtaja, hankkien nopeasti neljä tyttöä, joista kaksi olivat sisaruksia. George & naiset elivät kaikki yhdessä ja jokainen naisista synnytti hänelle ainakin yhden lapsen.

Regina (Duryea) Clemens, Georgen ensimmäinen rakastaja tuli raskaaksi ja synnytti tytön, Montanzima Banksin, -76. Pian sen jälkeen Sharon Mazzillo muutti taloon ja sai pojan, Kissamayu Banksin, saman vuoden lokakuun 6. päivä. Sitten Reginan sisko Susan (Dureya) Yuhas liittyi laumaan ja sai pojan, Bowendy Banksin, -78.

Lasten syntymät ja niiden tuomat velvollisuudet saivat Georgen mielenterveyden aaltoilemaan. Häntä pyydettiin eroamaan työpaikaltaan -79.
“Hän teki töitä siinä missä muutkin, mutta olimme yhtä mieltä siitä että hänen pitäisi lähteä”, James Chester, DERin silloinen työnohjaaja, sanoi. “Hänen työn jälkensä alkoi kärsiä henkilökohtaisten ongelmien vuoksi ja virasto tuumi olevan parasta lopettaa työsuhde.”

Etupäässä valkoisten ihmisten keskellä eläminen alkoi käydä tukalaksi. George väitti valkeiden naapuriensa pelottelevan hänen naisiaan ja nimittelevän heidän lapsiaan “afrikan neekereiksi”.
Kerran hänen taloonsa heitettiin tulipommi.
“Ne yrittivät polttaa taloni, hajottivat useita ikkunoita, ruiskuttivat vauvojani vedellä kun he olivat pihalla, pelottelivat tyttöjä ja lapsia.”
George kertoi, että yhtenä päivänä McCarraghnerin ja High streetsin kadunkulmauksessa, häntä “lyötiin kaljatölkillä, koska kävelin jalkakäytävällä – nimittelivät minua rasistisilla sanoilla ja jahtasivat minua. Minun täytyi tarttua piippuun/putkeen (a pipe) pidätelläkseni heitä poliisin tuloon asti. Kun se oli ohi, noin 100 ihmistä oli kerääntynyt katsomaan sitä.”

“Tämmöisistä jutuista olen joutunut selviämään koko ikäni”, George on sanonut. “Ne käyttäytyivät kuin pelkurit. Ne katsovat minua nenänvarttaan pitkin, mutta pahoinpitelivät viattomia ihmisiä. He vahingoittivat omaisuuttani ja kiusasivat perhettäni.”

Entinen naapuri Lester Scoble kuvailee Georgia ihmiseksi, joka ei halunnut kenenkään vaivaavan häntä. “Hän ei halunnut lasten leikkivän pihalla. Hän ei halunnut heidän (naisystävien) puhuuvan muille ihmisille. Luulen, ettei kukaan heistä edes käynyt ulkona.”

Vuonna -80 George sai – huolimatta rikosrekisteristään (despite prior arrest record ?) – töitä vanginvartijana State Correctional Institute-rangaistuslaitoksesta Pennsylvanian Camp Hillissa. Siihen aikaan Dorothy Lyons liittyi Banksin haaremiin. Hän toi mukanaan tyttärensä edellisestä avioliitostaan, 9-vuotiaan Nancy Lyonsin.
Muutaman kuukauden päästä hän odotti lasta Georgelle: sisaruspuolta Nancylle. Tammikuun 25. -81 hän synnytti pojan, Forarounde Banksin. Pian tämän jälkeen Susan Yuhas synnytti seuraavan lapsen, tytön nimeltä Mauritania Banksin. Sharon Mazzillo sai tarpeekseen Georgesta ja hänen kasvavasta laumastaan. Hän lähti ja muutti äitinsä luo.

Georgen mielenterveysongelmat pahenivat -81. Hän oli saanut postimyyntityötä kirkolta, Universal Life Churchilta, mutta sekin tuotti jonkin pettymyksen. (He had obtained a mail-order ordination from the Universal Life Church; however, he became angry after being rejected for religious tax exemptions by the state and picketed city hall in rebuttal.)
Hän alkoi pitää huolellisesti pikkutarkkaa päiväkirjaa ajatuksistaan ja ideoistaan.
Hän laati listan omista sankareistaan: kulttijohtaja Jim Jones, joka pakotti lähes 1000 ihmistä tekemään itsemurhan – Charles Manson, joka järjesti massamurhan – John Gacy, joka oli sarjamurhaaja. George alkoi keräillä survivalistilehtiä ja etsiä tietoa murhista ja rasismista. Ja – mikä ehkä antoi selkeimmin viittauksen tuleviin hirmutöihin – hän paloi halusta rakentaa ase- ja ammusvarasto.
Entinen naapuri sanoo Georgen “lukeneen puolisotilaallisia lehtiä kuten Solider of Forture, omistaneen kirjoja pommien valmistuksesta ja puhuneen usein sodan aloittamisesta”.

Kesällä -82 George alkoi puhua töissä vartijatovereilleen massamurhan suorittamisesta, lastensa valmistamisesta sodankäyntiin sekä suunnitelmastaan kiivetä näköalatorniin ja läsäyttää aivonsa ulos. Virkamiehet saattoivat Georgen psykiatrisen avun pariin tuon vuoden syyskuuden 6. päivä. Sitten Camp Hillin viranomaiset ottivat yhteyttä Luzerne-Wyoming piirikunnan mielenterveyskeskukseen Wilkes-Barressa ja pyysivät sieltä tukea Georgelle. Arviointi Georgen henkisestä tilasta ajoitettiin syyskuun 29:lle päivälle.
“Hänet vapautettiin työtehtävistä instituutiosta ja laitettiin sairaslomalle onnettomuuden (itsemurhauhkauksen) jälkeen”, Kenneth Robinson, Camp Hillin entinen edustaja muistelee.

Syyskuun 24. -82 George horjui särkymispisteessään. Hän oli katkeroitunut siitä, että hänet oli pakotettu lopettamaan työt. Ja vielä katkeroituneempi hän oli huoltajuuskiistasta Sharonin kanssa, heidän lapsestaan Kissamayusta. George olisi halunnut täyden kontrollin ja täyden huoltajuuden ja oli raivoissaan siitä, että Sharon julkesi astua poikkiteloin. George oli kertonut tuomaristolle alustavassa huoltajuusselvityksessä, että Sharon voisi tulla katsomaan poikaa koska tahansa vain halusi. “Minä vain haluan ultimaalisen määräysvallan hänen tulevaisuudestaan, kuten myös koulutuksestaan.”
Tuomari Chester B. Muroski päätti, että lapsen huoltajuus säilyisi edelleen Georgilla, mutta myönsi osittaisen huoltajuuden Sharonille. Sekä Sharon että George olivat siis Kissamayun huoltajia, mutta George ensisijainen huoltaja. Tämä järjestely ei tyydyttänyt Sharonia ja hän piti lapsen itsellään.
Varhain aamulla syyskuun 25. George Banks heräsi itseaihettamaansa huume/viinapilveen, menettäneenä kaiken kontrollin.

Wilkes-Barren poliisin päämaja

Tapahtumat olivat koskettaneet suurinta osaa Wilkes-Barren poliiseista.
“Katsoin häntä hänen ollessa käsiraudoitettuna tuoliin”, sanoo Zardecki. “Tunsin kuin ilmapallo olisi yhtäkkiä puhkaistu. Aloin vapista. Silmäni vetistyivät. Ajattelin vain – mitä siellä oikein tapahtui? Voi hyvä Jumala, mitä siellä todella tapahtui? Meillä ei ollut aikaa miettiä sitä. Olimme enemmän kuin onnekkaita. Hän olisi voinut pamauttaa kenet vain kuoliaaksi.”

Kun George pidätettiin, hän ilmoitti tutkijoille haluavansa kuolla ja että jos tietäisi varmasti lastensa kuolleen, hän työntäisi kiväärin suuhunsa ja läväyttäisi itsensä hengiltä. Hän vastasi vältellen suoriin kysymyksiin murhista – joskin myönsi tehneensä ne. Hän ei ollut varma, kuinka monta ihmistä oli murhannut. Hän ei ollut halukas puhumaan teoistaan. Useimpiin poliisin kysymyksiin hän vastasi jotain ylimalkaista rasismista.

Pian klo 16:00:n jälkeen George sai viisi henkirikossyytettä ja lisää syytteitä satelisi myöhemmin viikolla. Piirikunnan tuomari Joseph Verespy käski pitää Banksin lukkojen takana Luzerne piirikunnan vankilassa ilman takuita, jossa hän saisi odotella alustavaa kuulemista.Se pidettiin lokakuun 6. päivä.
George pysyi rauhallisena ja liikkumatta koko tiedonannon ajan.

Oltuaan vain muutaman päivän lukkojen takana George alkoi uhkailla muita ja puhua itsemurhasta. Kerran kinatessaan vanginvartijan kanssa, hän sanoi:
“Olen tappanut jo 7 ihmistä. Yksi ruumis lisää ei muuta mitään.”
George laitettiin erikoistarkkailun alle, jottei hän tekisi itsemurhaa.
Hänen ei sallittu olevan minkäänlaisessa kanssakäymisessä tai vuorovaikutuksessa muiden vankien kanssa, eikä osallistuvan vankilan aktiviteetteihin. George alkoi masentua entisestään.

Tummiin lenkkareihin ja keltaruskeaan takkiin pukeutunut George ilmestyi alustavaan kuunteluunsa lokakuun alussa ennen piirikunnan tuomaria.
Syytekohdat kuuluivat näin: 13 raskauta murhaa (aggravated murder), kaksi ryöstöä, murhanyritys, raskauttava pahoinpitely, harkitsematon toisen ihmisen vaarantaminen ja varkaus.
Banks, with tears streaming down his face, entered pleas of not guilty to 13 counts of aggravated murder; two counts of robbery; and one count each of the following: attempted murder, aggravated assault, recklessly endangering another person, and theft.

Puolustuspuheessa George pyysi tuomaristoa päättämään hänen lopullisen kohtalonsa.

15.1.1982 tohtori Anthony Turchetti tutki Georgen tämän puolustuksen pyynnöstä ja katsoi hänet oikeuskelpoiseksi.
“Hän (Banks) pystyy ymmärtämään rikollisen tiedonantojen luonnon ja kykenee avustamaan omassa puolustuksessaan”, kirjoitti Turchetti raportissaan.
Georgen pyynnöstä käräjäpaikka vaihdettiin siitä mikä sen alunperin piti olla: Pennsylvanian korkein oikeus päätti helmikuun 26. -83, että Georgen oikeudenkäynti pidettäisiin Pennsylvanian Pittsburghissa, noin 250 mailin päässä Wilkes-Barresta. Tuomaristoa lähdettiin kokoamaan 23.5.83 ja neljä päivää myöhemmin siihen oli valittu viisi miestä, seitsemän naista ja 6 vuorottelevaa henkilöä. (Ihmisiä, jotka odottelivat sitten siellä vaihdossa, en tiedä parempaa suomenkielistä termiä, toim. huom.)

Kesäkuun 6. päivä vuonna -83, suunnilleen varttia yli 9 aamulla – Luzerne piirikunnan oikeustalossa lukittujen ovien takana – alkoi George Banksin oikeudenkäynti. Piirikunnan asianajaja Robert Gillespiesta sekä avustavista piirikunnan asianajajista Lawrence Klemovista ja Michael Bartista koostuva syyttäjätiimi oli valittu edustamaan osavaltiota (represent the state). Julkinen puolustusasianajaja Basil Russin sekä kaksi avustajaa Joseph Sklarosky ja Al Flora Jr. oli laitettu edustamaan Georgia.

Syyttäjät olivat monessa suhteessa etulyöntiasemassa: George oli osittain tunnustanut rikokset, murha-ase oli löydetty, heillä oli yli 40 todistajaa ja uhreista oli yli 100 valokuvaa. Georgen asianajajat, päämiehensä toiveista huolimatta, olivat valmistautuneet pistämään rikokset “hulluuden” piikkiin ja suunnittelivat tuovansa esiin Georgen erikoisen elämäntyylinen sekä epänormaalin käytöksen.

Yksi ensimmäisistä todistamaan päässeistä oli tohtori Michael K. Spodak, puolustuksen psykiatri. Spodak todisti, että ensi kerran haastatellessaan Georgia, oli käynyt ilmi, että hän oli itsemurhahakuinen, paranoidinen ja hänellä oli deluusioita (harhaluuloja). Koko tuon keskustelun ajan George oli todistellut Spodakille olevansa salajuonen uhri – salajuonen, johon piirikunnan asianajajan, tuomarit, poliisi ja kaupungin viranomaiset kuuluivat. Ristikuulustelussa Gillespie kysyi Spodakilta, arveliko hän Banksin teeskentelevän mielisairautta. Spodak vastasi: “Voin olla varma, ettei hän yrittänyt olla harhaanjohtava.”

Oikeudenkäynnissä George jankutti olevansa henkisesti tasapainossa ja vaati saada todistaa. Puolustus oli huolissaan siitä, että nyt tuomaristo kuvittelisi, ettei hänellä ollut mielenterveysongelmia. George ei välittänyt asianajajiensa vastalauseista ja sanoi vain oman todistuksensa olevan hänen ainoa mahdollisuutensa riisua paholaisen maski.

George Banks oikeudessa

Välillä istuen, välillä seisten, George selosti viileästi ja itsevarmasti murhayön tapahtumia, rönsyilevällä tyylillä antaen kertomuksensa katkeilla. Hän oli sitä mieltä, että oli vain vahingoittanut uhreja, ja poliisi, koska oli rasistisessa salaliitossa häntä vastaan, oli ampunut kuolettavat luodit jälkeenpäin. Tämän mielenkiintoisen teorian todistaakseen George halusi uhrien ruumiit kaivettavan maasta ja niille tehtävän oikeuslääketieteelliset tutkimukset. Sitten hän näytti tuomaristolle karmivia kuvia uhreista, kuvia, jotka hänen asianajajansa olivat kaikin keinoin yrittäneet pitää poissa tuomariston silmistä.
“Nämä kuvat”, George vakuutti, “todistavat teoriani poliisin salaliitosta.”
Kun George antoi todistustaan, julkinen apulaispuolustaja Al Flora Junior painoi päänsä ja alkoi itkeä.

Lopuksi puolustus otti yhteyttä Georgen äitiin, veljeen ja uskonnolliseen neuvonantajaan tarkoituksenaan osoittaa, että George kärsi mielenterveysongelmista eikä ymmärtänyt tekojensa seurauksia. Tämä todistus kuitenkin tuli vähän myöhään: George oli jo ehtinyt ladella tuomaristolle omat vahingolliset näkemyksensä.

Kun tuli syyttäjien vuoro esittää kantansa, James Olson, ainoa murhasarjasta selviytynyt, pyydettiin puhumaan.
Olsen todisti, että George Banks ampui häntä syyskuun 25. -82 ja jätti kuoleman kieliin. Olsenin todistuksen jälkeen syyttäjät kutsuivat etsiviä ja lääketieteen tutkijoita edelleen vahvistamaan tapausta Georgea vastaan. Kukin tutkija esitti näkemyksensä rikollisten tapahtumien kulusta.

21. kesäkuuta -83 tapauksesta alettiin tehdä yhteenvetoa. Asianajaja Sklarosky esitti tuomaristolle argumenttinsa kuuluvalla äänellä. Hän kertoi Georgen kantaneen hirveitä muistoja koko elinikänsä ja viettäneen unettomia öitä. Hän huomautti, että syytetty oli kyllä suorittanut rikokset, mutta hän oli, ja on yhä, hyvin sairas. Sklarosky haastoi tuomariston osoittamaan urhoollisuutensa ja muistutti, että yksi ihminen voi pelastaa hänen elämänsä (One person can save his life).

Piirikunnan asianajaja Gillespie vastusti puolustuksen pakkomielteistä vetoamista ei-tunteellisiin argumentteihin (passionate appeal with unemotional arguments).

Hän kohdisti tuomariston oikeudellisiin pulmakysymyksiin, väittäen todisteiden osoittavan kolme mahdollista raskauttavaa yksityiskohtaa. Ensiksikin oli Georgen rikosrekisteri; toisekseen se, että hän oli vaarantanut muut murhahetkillä; ja lopuksi, hän ei ollut tarkoituksellisesti vienyt vain yhden, vaan 13 ihmisen hengen.
Gillespie sanoi todisteiden osoittavan “merkittävän historian” väkivaltarikosten tekijänä. Hän kuvaili näkemyksiään Georgesta: “Hän on valmistunut nyt. Hän ei enää pahoinpitele aikoen tappaa. Hän tappaa 13 kertaa.”

Asianajajien väitteitä seurannut tuomari Toole opasti lautamiehiä 25 minuutin ajan ja päästi heidät sitten puimaan Georgen kohtaloa. 8:n naisen 4:n miehen tuomaristo mietti hetken aikaa päätöstään.
George Banks oli todettu syylliseksi 12 ensimmäisen asteen murhaan, yhteen kolmannen asteen murhaan, murhanyritykseen, raskauttavaan pahoinpitelyyn sekä yhteen ryöstöön, yhteen varkauteen ja toisen ihmisen vaarantamiseen. George pysyi vaiti, kun lautamiehet, puolustuksen pyynnöstä yksitellen äänestettyään, lausuivat mielipiteensä. Oikeuden päätöstä seuraten tuomari Toole asetti tuomiopäivän seuraavalle päivälle ja päätti sen kertaisen oikeudenistunnon.

George vietti 41-vuotissyntymäpäivänsä eli kesäkuun 22.:n odottaen selissään tuomariston päättävän hänen kohtalostaan. Reportterit, televisiotoimittajat ja sen katsojat seurasivat tilannetta yötä myöten. Ja yksi näistä seuraajista ja myötäeläjistä oli Raymond Hall, Sr., uhrin, Raymond Hall, Jr:n isä.
“Mikään ei auta meitä menetyksessämme”, isä sanoi odotellessaan, että kuulisi oikeuden päätöksen.

Viiden ja puolen tunnin harkinnan jälkeen tuomaristo oli päätöksensä tehnyt. George pysyi tunteettomana ja ilmeettömänä kun tuomariston puheenjohtaja kailotti “Me tuomaristo olemme tulleet siihen tulokseen että syytetty George Emil Banks, on syyllistynyt tekoihin, joista voidaan langettaa kuolemantuomio.”
Puheenjohtaja luki ääneen tuomariston määräykseen, että George olisi tapettava. Kuten edellisenä päivänäkin, lautamiehien tuli äänestää yksitellen puolustuksen pyynnöstä. Kun toinen juristi, 24-vuotias nainen, antoi äänensä, hän joutui mielenliikutuksen valtaan. Hänen lausuntoaan seuraava George tokaisi: “Se ei ole sinun syysi, rouva. Sinulle valehdeltiin. Kaksituntinen teloitus olisi tehnyt minusta selvää.” Nuori nainen vaipui lautamies-toverinsa käsivarsille ottaessaan paikkaansa.

Tuomariston äänestyksen jälkeen tuomario Toole selitti Banksille, että tuomio vielä – kuten laki määräsi – käsiteltäisiin uudelleen korkeimmassa oikeudessa, lisäten “Toivon vilpittömästi Jumalan koskettaneen sinua ja toivon Jumalan antavan sinulle anteeksi mitä olet tehnyt. Tästä hetkestä lähtien elämäsi on Jumalan sekä muutoksenhaku-tuomioistuinten käsissä.”

Kun George oli lähtenyt oikeustalosta, Toole lausui tuomaristolle “Olette nyt kulkeneet tämän juridisen taipaleen loppuun. Olen varma että jokainen läsnä oleva toivottavasti ymmärtää paineen ja upean vastuun, jota kaikki olette kantaneet.” Tuomari Toole sanoi – sen sijaan että yrittäisi ilmaista kunnioituksensa ja kiitoksensa pitkäveteisten puheiden kera – hän mieluummn sanoi vain “Kiitos”. Sitten hän päästi tuomariston menemään.

George Banks tuomioinnissa

Tuomitsemisen jälkeen Al Flora Jr. – avustava asianajaja, jonka päämies oli saanut hänet kyyneliin – kuvaili reaktiotaan: “Luulenpa tuomariston esittäneen enemmän urhoollisuutta kuin minulla olisi koskaan ollut. Olen varma, että oikeus on toteutunut. He tekivät ratkaisun, jota tulen aina kunnioittamaan ja jota en koskaan ryhdy kyseenalaistamaan.”
Piirikunnan asianajaja Gillespie näytti olevan sekavissa tunnelmissa oikeuden päätöksen jälkeen. “Ei ole mikään ilonpäivä kun kuolemanrangaistus annetaan, sympatiani ovat tuomariston jäsenten puolella. He ovat niitä, joita sietäisi onnitella. He olivat tosiaan urhoollisia.”

Oikeudenkäynnin jälkeen George Banks vangittiin huipputurvalliseen osastoon osavaltion vankilaan Hunningtonille. Hän pysyisi siellä vuoden -85 marraskuuhun saakka, jonka jälkeen hänet siirrettäisiin osavaltion vankilaan Gratefordiin sen seurauksena, että korkein oikeus oli kieltäytynyt kumoamasta Georgelle määrättyä kuolemantuomiota.

George Emil Banks oli massamurhaaja. Mikä ihmisen ajaa sellaiseksi? Mikä sai hänet tappamaan ja tappamaan? Tiedemiehet ja kriminologit pohtivat tällaisia kysymyksiä näinä vuosi kymmeninä. Yksi yhteinen piirre, joka heistä kaikista tuntuu löytyvän, on tietyn ahdistuksen alaisena toimiminen. Historia tuntuu osoittavan, että näiden väkivaltaisten miesten järki on sumentunut. Ahdistus ajoi Georgen surmaamaan 13 ihmistä, joista tuli – drove him to kill 13 people who became a burdensome responsibility, opposed him or got in his way during his murderous rampage (enosaakääntää.com)

Tyypillinen massamurhaaja on konservatiivinen, keski-ikäinen, valkoinen mies, joka on suhteellisen vakaasta, hieman keskiluokkaa alhaisemmasta kodista.

Näille ihmisille on tavanomaista tavoitella suurempia kuin mitä he pystyvät saavuttamaan, ja kun he epäonnistuvat pyrkimyksissään, he syyttelevät muita.
Lopulta he ovat valmiita murhaamaan kenet tahansa, jonka katsovat olevan tavoitteidensa tiellä. Melko usein he päättävät itse kuolla siinä samassa kun vievät jonkun muun hengen.

Banks sopi tähän profiiliin jossain määrin. Hän piti itseään yhteiskunnan vainoamana, hän oli möhlinyt työpaikkansa ja hänellä oli kulttuurissaan hiukan valtavirrasta poikkeava elämäntyyli – useamman naisen kanssa kun asusti.

Massamurhaajia on kolme yleistä tyyppiä: perheen tuhoajat, puolisotilaallisten kannattajat ja närkästyneet työntekijät. Heidän sosiaalinen elämänsä ei ole aivan kunnossa. Työttömäksi jääminen, yksinäisyys, perheen hajoaminen tai riita pomon kanssa voivat laukaista heidän kuolemattoman raivonsa.

Wilkes-Barren kaupunki oli täysin valmistautumaton 80-luvun alussa tehtyyn verilöylyyn. Vaikka George Banksin suorittamista 13 murhasta on miltei 20 vuotta, Wilkes-Barren asukkaat muistavat yhä kaupunkia riepoitelleen kauhun. Jotkut kaupungin asukkaat vertaavat sitä Kennedyn murhaan. “Muistamme täsmälleen missä olimme ja mitä tekemässä, kun kuulimme siitä ensimmäisen kerran.”

Wilkes-Barre

George on jatkanut muutoksenhakua tapaukseensa vuodesta -87 vuoteen 2000. Yhdysvaltojen korkein oikeus on kieltäytynyt kuuntelemasta väitteitä, ettei George olisi ollut psyykkisesti riittävän tasapainoinen seisomaan oikeudessa rikoksistaan. Pennsylvanian osavaltion kuvernööri Tom Ridge on allekirjoittanut Georgen kuolemanmääräyksen kahdesti oikeudenkäynnin jälkeen; kummallakin kerralla muutoksenhaku-tuomioistuimet ovat pysyneet päätöksessä teloittaa hänet.

Banks oikeudessa

Georgen kotia ei enää ole. Se joutui tuhopolttajan kohteeksi.
Venäläinen ortodoksinen kirkko osti Georgen veljeltä tuon tontin -87, aikomuksenaan rakentaa sinne kirkko. Tontti on kuitenkin edelleen tyhjä. Nykyään George Banks asustaa Pennsylvanian osavaltion vankilassa, jossa hän joidenkin raporttien mukaan on kuolemaisillaan maksasyöpään. Banks siirrettiin osavaltion vankilasta Gratefordista saadakseen parempaa terveydenhoitoa.

Maaliskuussa -01 Muutostenhakujen Piirin Kolmas Oikeus (Third Circuit Court of Appeals) laitettiin päättämään, ansaitsisiko George uuden oikeudenkäynnin.
Viimeisintä muutoksenhakua kuultiin tuon vuden huhtikuussa, ja se tähtäsi kahteen väitteeseen – että vuoden -83 oikeudenkäynti tehtiin virhe kun Banks määrättiin tuomaristo kuolemantuomion lievennys 1983 trial court erred when it instructed Banks jury about mitigation of the death penalty, ja että Banks ei tieten ja vapaaehtoisesti luopunut laillisesta oikeudestaan terapiaan toimiessaan omana asianajajanaan ja antaessaan valokuvat todisteiksi, jotka oikeus oli aikaisemmin viskannut menemään.
Asianajaja Scott Gartley on vastannut, ettei George koskaan luopunut oikeudestaan terapiaan, ja että hänen asianajajansa seisoivat hänen takanaan vuoden -83 oikeudenkäynnissä. Banks odottaa yhä Muutoksenhakujen Kolmannen Piirin päätöstä hänen tuomiostaan tämän tekstin kirjoitushetkellä.

(Huom.alkuperäistekstin kirjoitusaikaan. En tiedä miten asia on nyt.)

Tässä sivu George Banksista, “Onko George Banks vittumainen?

Miksi George Banks olisi vituttava?
– Hän liittyi USAn armeijaan -59, mutta sai potkut kaksi vuotta myöhemmin, koska tappeli johtavien upseerien kanssa.
– Hän ampui baarimikkoa rintakehään -61 ja vietti melkein 8 vuotta vankilassa.
– Erottuaan avioliitosta mustan naisen kanssa, hän alkoi kerätä haaremia yksinäisistä, masentuneista naisista.
– Hän nimesi lapsensa: Montanzima, Kissmayu, Boende, Mauritania ja Foraroude.
– Vaikka hänellä oli rikosrekisteri, hänen annettiin työskennellä vanginvartijana.
– Selitettyään vartijatovereille lasten valmistelusta sodankäyntiin sekä siitä, että aikoi pasauttaa aivonsa ulos, hänet laitettiin sairaslomalle psykiatrisen avun piiriin.
– Sairaslomallaan hän otti kuolettavan sekoituksen huumeita ja giniä ja “napsahti”.
– Hän tappoi kaikki naiset ja lapset, ampui heitä kasvoihin ja päähän.
– Hän meni ex-naisensa kotiin (nainen oli jättänyt hänet), tappoi hänet, heidän lapsensa ja naisen äidin, jonka hän löi lattiaan, veti aseen piipun tämän kasvoihin ja ampui.
– Hän on yrittänyt neljä kertaa itsemurhaa vankilassa ja epäonnistunut joka kerran.
– Hän harhaisesti kuvitteli osallistuneensa “yksityiseen sotaan Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn kanssa”.

Miksi hän ei olisi vituttava?

– Hän väittää kokeneensa rotusyrjintää sekä valkoisten että mustien taholta.
– Teini-iässä hänet ÄO:nsa oli 121.
– Hänellä oli skitsofrenia (ei diagnosoitu).
– Hänen oma asianajajansa purskahti itkuun turhautumisesta oikeussalissa.
– Hänet tuomittiin murhasta 41-vuotissyntymäpäivänään.

 

Leave a comment

Filed under Perhemurha

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s