Mary Bell

Täällä muidenkin hyviä käännöksiä Mary Bellistä

http://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?f=3&t=8749

Ja omaani, crime librarysta

“Brian Howella ei ollut äitiä joten häntä ei tulla kaipaamaan.”
– Mary Bell

“Etsikö Brianiasi?” kysyi Mary Bell. Brianin sisko Pat oli huolissaan kadonneesta taaperosta, jonka olisi pitänyt olla silloin kotona. Pieni, vaaleatukkainen, 3-vuotias Brian Howe oli usein leikkimässä lähellä kotia. Mary ja hänen paras ystävänsä Norma tarjoutuivat auliisti etsimään kadonnutta pikkupoikaa. He johdattivat Patin naapurustoon ja etsiskelivät sieltä täältä, tietäen tasan tarkkaan, missä Brian oli.

He ylittivät junaradan ratakiskot teollisuusalueelle, jossa Scotswoodin lapset tappasivat leikkiä rakennusmateriaalien, vanhojen autojen ja vaarallisten romujen keskellä. Pat oli huolissaan – vain muutamia viikkoja sitten pikkuinen Martin Brown oli löydetty kuolleena purettavaksi määrätystä talosta (condemned house?). Mary osoitti suuria betonilohkareita.
“Ehkä hän on leikkimässä lohkareiden takana, tai niiden välissä”, hän sanoi.
“Oi, ei, hän ei koskaan mene sinne”, Norma sirkutti.
Itseasiassa Brian makasi kuolleena juuri noiden lohkareiden välissä. Mary halusi Patin itse löytävän kuolleen veljensä, Norma myöhemmin kertoi, “koska halusi Pat Howen kokevan shokin”. Mutta Pat päätti lähteä paikalta. Newcastlen poliisi löysi lapsen ruumiin myöhemmin 23:10 sinä iltana.

Brian löydettiin peitetty maasta revittyyn rikkaruohoon. Hänet oli kuristettu. Lähellä nurmikolla lojui hajonneet sakset. Hänen reisissään oli pistojälkiä ja hänen sukuelimiään oli vahingoitettu. Nippuja hänen tukkaansa oli leikattu. Haavat olivat kummallisia: “Niissä oli kammottavaa leikkisyyttä, kammottavaa hellävaraisuutta, ja jotenkin se leikkisyys siinä teki siitä vielä hirvittävämpää”, sanoi komisario James Dobson. Brianin vatsaan oli “koristeltu” M-kirjain partaveitsen terällä. Viilto ei ollut syvä, päivien päästä sitä ei enää olisi nähnyt selvästi. Näytti siltä, että siihen oli tehty ensin “N”, joka oli – ehkäpä eri kädellä – korjattu kirjaimeksi M.

275 mailia pohjoiseen Lontoosta oleva Scotswood oli taloudellisten vaikeuksien riepoittelema, ja kun kesällä -68 alueella liikkui murhaaja – joka oli todennäköisesti lapsi – kylä oli paniikin vallassa. Poliisi hiillosti scotswoodilaisia ja haastatteli 3-15-vuotiaita lapsia. Aikuiset pohtivat, saattoiko Martin Brownin “onnettomuus” olla myös murha.
“Olimme todella hermostuneita”, Brownin täti sanoo, “mutta lapset tunsivat sen myös.”

Tutkijoiden epäilyt kohdistuivat pian 11-vuotiaaseen Mary Belliin ja 13-vuotiaaseen Norma Belliin. (He eivät olleet sukua toisilleen). Mary ei vastannut tutkijoiden kysymyksiin suoraan, vaan kierteli ja kaarteli ja tuntui välttelevän heitä. Hän käyttäytyi oudosti. Norma oli oikein innostunut murhasta, muistelee eräs viranomainen. “Hän hymyili kokoajan kuin se olisi valtava vitsi.”

Kun tutkijat laittoivat Maryn oikein ahtaalle, hän yhtäkkiä “muisti” nähneensä Brianin 8-vuotiaan pojan seurassa tämän kuolinpäivänä. Poika oli lyönyt Briania ilman mitään syytä, hän väitti. Hän oli myös nähnyt saman pojan leikkineen saksilla, jotka olivat menneet rikki. Mutta tuo kyseinen poika oli ollut lentokentällä sinä iltapäivänä kun Brian kuoli. Ja lisäksi: sakset olivat salassa pidettyä todistusaineistoa.

Tyttö kuvaili niitä täsmällisesti: “kuin hopeanväriset, jotain vikaa niissä oli, toinen saksi oli joko hajonnut tai taipunut”. Tuli selväksi, että joko Mary, Norma tai molemmat, olivat nähneet Brianin kuolevan. Ja todennäköisesti toinen heistä oli tappaja.

Brian Howe haudattiin elokuun 7. päivä. Etsivä Dobson oli paikalla: “Mary Bell oli seisoimassa Howejen talon edessä kun arkku tuotiin ulos. Minä olin, tietysti, tarkkailemassa tyttöä. Ja kun näin hänet, tiesin, etten raaskisi riskeerata toista päivää (And it was when I saw her there that I knew I did not dare risk another day.) Hän seisoi siellä, naureskellen. Naureskellen ja hieroen käsiään. Ajattelin, voi Jumala, minun täytyy tuoda hänet sisään, shell do another one.”

“Ainoa asia millä oli väliä oli valehdella hyvin.”
– Mary Bell (aikuisena)

Brianin hautajaisten jälkeen Dobson kyseli taas Normalta. Nyt hän väitti, että Mary oli kertonut hänelle tappaneensa Brianin, ja tuonut hänet betonilohkareille katsomaan ruumiista. Mary oli kertonut Normalle: “Puristin hänen kaulaansa ja painoin hänen keuhkojaan; sillä tavalla niitä tapetaan. Pidä sitten suusi kiinni äläkä kerro kenellekään.” Kun Norma oli nähnyt Brianin, hän tiesi, että tämä oli kuollut. “Hänen huulensa olivat liilat. Mary veti sormiaan pitkin hänen huuliaan. Hän sanoi että oli nauttinut siitä.” Sinä iltana Norma vietiin poliisiasemalle antamaan virallisen lausunnon.

Norman järkyttävän tarinan seurauksena Mary Bell haettiin samana iltana poliisiasemalle varttia yli kahdentoista. Hänen syvänsiniset silmänsä olivat sameat, mutta hän pysyi rauhallisena.
“Hän vaikutti näkevän itsensä latteassa kohtauksessa rosvo-poliisielokuvassa: mikään ei yllättänyt häntä eikä hän myöntänyt mitään”, Dobson kertoi Gitta Serenylle, joka on kirjoittanut tapauksesta laajasti.

“Minulla on syytä uskoa, että olit lähellä lohkareita Norman kanssa”, sanoi Dobson. “Mies huusi joillekin lapsille lähellä sitä paikkaa ja te molemmat juoksitte pois sieltä missä Brian oli makaamassa ruohossa. Tämä mies todennäköisesti tunnistaa sinut.”
“Hänellä täytyy olla hyvä näkö”, Mary vastasi.
“Miksi hänellä täytyisi olla hyvä näkö?” Dobson heitti takaisin, valmiina nappaaman hänet valheesta.
“Siksi että hän…” Mary jatkoi hetken päästä: “…pystyi näkemään minut kun en ollut siellä.”
Hän nousi seisomaan. “Minä menen kotiin… Tämä on aivopesua.”
Dobsonpa ei päästänyt häntä lähtemään. “Onko tämä paikaa ihan sekaisin?” Mary kysyi.

Mary ei antanut periksi. “En aio antaa lausuntoa. Olen antanut monia lausuntoja. Aina te tulette minun takiani. Norma on valehtelija, hän yrittää aina saada minut kiipeliin.”
Mary päästettiin lähtemään 3:30.
Dobson kyseenalaisti omat olettamuksensa, joista oli ollut niin varma. Mutta nähtyään Maryn käytöksen Brianin hautajaisissa ja saatuaan todistuksen Normalta, hän toi Maryn takaisin asemalle.
“Hän oli todella ahdistunut”, Dobson sanoo. “Hän antoi minulle sen vaikutelman, että tiesi ajan milloin arviointi oli tullut (the time of reckoning had come). Hän myönsi nyt olleensa läsnä kun Brian oli kuollut, mutta hänen ‘tunnustuksensa’ koki kummallisen käänteen.”

“En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen.”
– Mary Bell

Seuraavassa Mary Bellin virallinen lausunto:

Minä, Mary Flora Bell, haluan tehdä lausunnon. Haluan jonkun kirjoittavan ylös, mitä sanon. Minulle on sanottu, ettei minun tarvitse sanoa mitään ennen kuin haluan tehdä niin, mutta kaikkea, mitä sanon, voidaan käyttää todisteina.

Allekirjoittanut, Mary F. Bell

Brian oli kadulla ja minä ja Norma oltiin kävelemässä häntä vastaan. Me käveltiin hänen ohitseen ja Norma sanoo “Tuletko kauppaan Brian?” ja minä sanon “Norma, sinulla ei ole rahaa, miten voit mennä kauppaan? Mistä saat sitä?” Hän sanoo “Älä utele, pidä nenäsi erossa tästä.” Pikku Brian seurasi ja Norma sanoo: “Kävele edessä.” Minä halusin Brianin menevän kotiin, mutta Norma alkoi yskiä, jotta Brian ei voisi kuulla mitä puhuimme.

Me mentiin alas Crosshiil Roadille missä Brian oli yhä meidän edessä. Siellä oli värillinen poika ja Norma yritti aloittaa tappelua hänen kanssaan. Hän sanoi, Mutakuono, neekeri, aika mennä pesulle.” (Pojan) Isoveli tuli ja löi häntä. Hän huusi “Howay, nyrkit pystyyn”. Poju käveli pois ja katsoi Normaa kuin hän olisi hullu.

Menimme Dixons kauppaan ja kiipesimme suojakateiden yli, siis reiästä läpi ja rautatien yli. Sitten minä sanoin “Norma mihin olet menossa?” ja Norma sanoi: “Tiedätkö sinä sen pienen ammeen, mistä sammakonpoikaset tulee?” Kun pääsimme sinne, siellä oli pitkä, suuri vaunu, joissa oli suuria, pyöreitä reikiä. Norma sanoo Brianille:
“Oletko tulossa mukaan, koska tuolta tulee rouva numero 82:sella ja hänellä on laatikollinen karamellia ja sellaista?”

Me kaikki mentiin sisään, sitten Brian alkoi itkeä ja Norma kysyi häneltä, oliko hänellä kurkku kipeä. Hän alkoi puristaa Brianin kurkkua ja Brian alkoi itkeä. Hän sanoi: “Ei se rouva tänne tule, vaan tuonne, noiden isojen kivilohkareiden luo.”
Menimme niille lohkareille ja hän sanoo “Sinun pitää maata maassa” ja hän menee maahan makaamaan niiden lohkareiden väliin, josta hänet löydettiin. Norma sanoo “Työnnä kaula ylös” ja hän teki niin. Sitten hän kuristi Briania kovaa, sen näki, koska hänen sormen päänsä olivat käymässä valkoisiksi.
Brian pyristeli vastaan ja minä painoin Norman olkapäitä, mutta hän meni hulluksi. Yritin nyhtäistä hänen leukaansa, mutta hän huusi minulle.

Tässä välissä hän pamautti Brianin päätä jollain puulla tai puupalikalla ja Brian makasi tajuttomana. Hänen naamansa oli ihan valkoinen ja sininen ja silmät olivat auki. Hänen huulensa olivat purppurat ja kuolaa oli kaikkialla ja se muuttui joksikin niin kuin untuvaksi. Norma peitteli hänet ja sanoin “Norma, minulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa”. Pikku Lassie oli siellä ja se pillitti ja Norma sanoi “Älä aloita tai teen samoin sinullekin”. Se itki silti ja hän meni kuristamaan sen kurkkua, mutta se murisi sille. Hän sanoi sille: “Hys hys, nyt rauhassa”.

Menimme kotiin ja otin pikku Lassien mukaan. Norma käyttäytyi hassusti ja teki hölmöjä ilmeitä ja levitteli sormiaan. Hän sanoi “Tämä on ensimmäinen mutta ei tule olemaan viimeinen.” Minä säikähdin siitä.
Kannoin Lassieta ja laitoin hänet maahan junaradalle ja menimme ylös Crosswoodin polkua. Norma meni sisään taloon ja sai sieltä sakset ja laittoi ne housuihinsa sisään. Hän sanoi “Mene hakemaan kynä”. Sanoin “Enkä, mihin?” Hän sanoo “Että kirjoitetaan viesti hänen vatsaansa” ja en hakenut kynää. Hän haki Gillette-partakoneen terän. Menimme takaisin kivilohkareille ja Norma leikkasi hänen hiuksensa. Hän yritti leikata häneltä jalan ja korvan terällä.
Hän yritti näyttää minulle, että se oli terävä, hän otti mekkonsa yläosaan, (she took the top of her dress where it was raggie and cut it) jossa se oli rähjäisenä ja leikkasi ja teki viillon. Mies tuli alas rautatielle pikkuisen, vaaleatukkaisen tytön kanssa, ja hänellä oli punainen ruudullinen paita ja sinisen denimfarkut.

Kävelin pois. Hän piilotti partaveitsen terän suuren, nelikanttisen betonilohkareen alle. Hän jätti sakset pojan viereen. Hän käveli ennen minua nurmikon poikki Scotswood Roadille. En voinut juosta nurmikolla, koska olin juuri saanut mustat tohvelini päälle. Kun olimme jatkaneet matkaa vähän aikaa hän sanoi “May, sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä, koska joudut vaikeuksiin” ja minä en ollut tehnyt mitään ja minä en ollut ottanut sisälmyksiä ulos. En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen. Astelimme ylös ja menimme kotiin, minä melkein itkin. Sanoin, jos Pat saa selville, hän tappaa sinut, vähät Brianin tappamisesta, koska Pat on niin poikatyttö. Hän on aina kiipeilemässä vanhoissa rakennuksissa ja semmoista.

Myöhemmin autoin etsimään Briania ja yritin kertoa Patille, että tiesin missä hän oli lohkareiden välissä, mutta Norma sanoi “Helkkari älä mene sinne, hän ei koskaan mene sinne”, ja hän vakuutti, ettei Pat ollut siellä. Minua huudettiin kotoolta puoli kahdeksan ja jäin sisään. Heräsin jotain puoli kaksitoista ja seisoimme ovella kun Brian löydettiin: seuraavana päivänä Norma halusi –
The other day Norma wanted to get put in a home. She says will you run away with us and I said no. She says if you get put in a home and you feed the little ones and murder them then run away again.

Olen lukenut edellä olevan lausunnon ja minulle on sanottu, että voin oikaista, muutta tai lisätä mitä tahansa haluan. Tämä lausunto on tosi. Olen tehnyt sen omasta vapaasta tahdostani.

Mary Flora Bell (allekirjoitettu 6:55)

Maryn lausunnossa oli jotain, mikä oli totta, mutta enimmäkseen hän yritti syytellä Normaa. Dobson muodollisesti tuomitsi Mary Bellin Brian Howen murhasta. “Se on ihan oikein minulle”, Mary vastasi. Sitten Dobson pidätti Norma Bellin, joka kävi vihaiseksi syytteistä. “Saat vielä maksaa tästä”, hän uhosi etsivälle.

Tyttöjä pidettiin lukossa Newcastle West Endin poliisiasemalla. Tuleva oikeudenkäynti veti puoleensa kauhun viettelemää kansaa.

Varoitusmerkit

“Mitä tapahtuu jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?”
– Mary Bellin muistikirjasta

Etsivät tutkivat Martin Brownin salaperäistä kuolemaa nyt henkirikoksena. Itseasiassa Mary Bellin pöyhkeilevä käytös Martinin kuoleman jälkeen oli niin ilmiselvää, että oli ihme, ettei häntä oltu pidätetty aiemmin. Ehkäpä Brian Howen henki olisi silloin säästylnyt. Mutta kuten paikallinen poika sanoi, kaikki tiesivät Maryn olevan suuri esiintyjä ja hänen huudoilleen “Minä olen murhaaja!” oli yksinkertaisesti vain naurettu.

Jopa Martinin kuoleman jälkeen Mary satutti muita lapsia.

11. toukokuuta -68, 3-vuotias poika löydettiin pää verta vuotaen joidenkin tyhjien vajojen takaa läheltä pubia. Löytäjät olivat Norma Bell ja Mary Bell. Pieni poika oli Maryn serkku. Hän oli “pudonnut” kallion kielekkeeltä, laskeutuen monta jalkaa alas. Mary myönsi myöhemmin tyrkänneensä hänet alas penkereeltä.

Seuraavana päivänä Mary, Norma vieressään, hyökkäsivät kolmen tytön kimppuun, jotka olivat leikkimässä kotia. Yksi tytöistä sanoi Maryn “laittaneen kätensä kaulani ympärille ja kuristaneen lujaa… Tyttö [Mary] irrotti kätensä kaulastani ja teki saman Susanille.” Poliisille soitettiin pian. Norma kertoi, että Mary “meni toisten tyttöjen luo ja sanoi ‘Mitä tapahtuu, jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?’ Sitten Mary laittoi molemmat kätensä tytön kurkulle ja kuristi. Se tyttö alkoi mennä violetiksi… Sitten juoksin pois ja jätin Maryn. En ole nyt hänen ystävänsä.”

Viranomaisen raportin mukaan 15. toukokuuta, “Bellin tyttöjä on varoitettu toimenpiteistä, jotka heitä tulevaisuudessa seuraavat.”
10 päivää myöhemmin Martin Brownin tapettiin.

Martin Brown

“Yksi poika on vain käynyt maate ja kuollut.”
– Mary Bellin muistikirjasta

Martin nähtiin viimeisen kerran noin varttia yli 3 iltapäivällä ja hänet löydettiin puoli neljä makaamasta laudoitetun talon lattialla. Kolme repaleisessa metsikössä ruokaa tonkivaa poikaa löysivät lapsen ikkunan vierestä makaamasta selällään. Lapsessa oli verta ja kuola norui alas poskelle ja kaulalle. Säikähtäneet pojat kertoivat löydöstään ulkona oleville rakennustyöläisille, jotka muistivat antaneensa pikku-Martinille keksejä aikaisemmin sinä päivänä. He kiipesivät portaat ylös taloon ja yrittivät elvyttää – mutta Martin oli jo kuollut.

Yksi pojista huomasi Mary Bellin tulevan jonkun toisen lapsen kanssa taloa kohti ja pysähtyvän suoraan ikkunan eteen. “Mennäänkö tuosta?” Mary sanoi. He ahtoivat itsensä läpi lautojen päästäkseen sisään. Mary oli tuonut Norman näyttääkseen, että oli tappanut Martinin. Mutta heitä käskettiin lähtemään.

Tytöt lähtivät sitten etsimään Martinin tätiä kertoakseen tälle onnettomuudesta, jonka uhriksi uskoivat Martinin joutuneen, ja että siellä oli “verta kaikkialla”.
“Näytän sinulle, missä se on”, Mary sanoi järkyttynelle naiselle.

Outoa kyllä, poliisi ei löytänyt väkivallan merkkejä. Purkki aspiriinia oli vieressä – ehkä hän oli vetänyt sitä koko purkillisen. Lapsessa ei ollut näkyviä kuristusjälkiä ei ollut, eikä muitakaan merkkejä ja niinpä viranomaiset uskoivat, että se oli onnettomuus. Rikostutkintajaostoa ei kutsuttu paikalle.

Viranomaisen tekemässä raportissa ilmoitettiin, että Martin Brownin kuolinsyy oli auki. Mutta Scotswoodin yhteisö ei voinut vain haihduttaa mielestään traagista kuolemaa. Niinpä he keksivät marssia ja protestoida lähialueen vaarallisia taloja vastaan.

Samaan aikaan Scotswoodin todellinen uhka, Mary ja Norma kiusasivat Martinin tätiä urkkivilla kysymyksillään.
“He kyselivät minulta kyselemistään: ‘Kaipaatko Martinia?’ ja ‘Itketkä hänen takiaan?’ ja ‘Kaipaako June häntä?’ ja kaiken aikaa he virnuilivat. Kun en enää kestänyt sitä, käskin heitä lähtemään ja olemaan tulematta takaisin.”

June Richardson pitelee kuvaa pojastaan Martin Brownista

Tytöt kiusasivat myös hänen äitiään June Brownia. Kuultuaan koputuksen June avasi etuoveen ja Mary seisoi sen takana.
“Mary hymyili ja pyysi saada nähdä Martinin. Sanoin, ‘ei, kultapieni, Martin on kuollut’. Hän pyörähti ympyrän ja sanoi ‘Ääh, tiedän, että hän on kuollut. Halusin nähdä Martinin hänen arkussaan'” ja hän virnuili yhä. Olin sanaton siitä, että niin nuori lapsi halusi nähdä kuolleen vauvan ja paiskasin vain oven hänen edestään.”

Maryn pahaenteinen käytös ei kohdistunut ainoastaan Martinin surevaan perheeseen.
Sunnuntaina, seuraavana päivänä Martinin kuolemasta, Mary juhli 11-vuotissyntymäpäiviään yrittämällä kuristaa Norman pikkusiskon. Norman isä sattui näkemään Maryn kädet tämän kurkulla.
“Löin Maryn kädet pois”, isä kuvaili myöhemmin.

Mutta päivä ei ollut päättynyt vielä. Seuraavana aamuna Woodlands Crescentin päiväkodin henkilökohta teki puistattavan löydön.

Murhaavat viestit

“Varokaa TÄSTÄ on murhaajissa kyse”
– viesti joka löytyi vandalisoidusta päiväkodista

Maanantaiaamuna, 27. toukokuuta, kun erään päiväkodin opettajat Woodlands Crescentiltä, Whitehouse Roadin päädystä, saapuivat työpaikalleen, he näkivät selvästi, että siellä oli pengottu. Päiväkodin eväitä oli viskottu päättömästi ympäriinsä ja siivousvälineet oli roiskittu lattioille. Mutta kauhistuttavin löytö olivat neljä kirjoitettua viestiä, jotka kuuluivat näin:

Merkintä

“Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”

“vitu me murhattin varokaa Fannya ja Faggottia”

“me murhasimme Martain brownin Haistakaa paska Äpärät”

“Olette sälittäviä koka me murhattiin Martain Go Brown teidän Parasta varoa Murhaajat FANNYJA ja Faggot te hässijät”

(Faggot voi olla ihmisen nimi tai tarkoittaa homoa/hinttaria.)
Poliisi vei viestit asemalle pitäen niitä sairaana vitsinä. Mary myönsi jälkeen päin, että he kirjoittivat viestit “huvin vuoksi”. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Päiväkotiin murtauduttiin, joten sinne asennettiin hälytysjärjestelmä.

Maryn muistikirja

Samana aamuna Mary Bell piirsi muistikirjaansa kuvan lapsesta. Pieni piirroshahmo oli samassa asennossa, josta Martin Brown löydettiin, ja sen vieressä oli pullo, jonka vieressä taasen luki sana “TABLET..” (levy, laatta tai vastaava?) Piirroksessa oli mies, joka käveli lasta kohti ja sillä paperilla luki
“Lauantaina olin talossa, ja minun äiskä lähetti Minut kysymään Normalta Tulisiko hän ylös minun kanssa? me mentiin sinne ja tultiin Marget Roadille ja siellä oli väkijoukko ihmisiä vanhan talon luona. Minä kysyin, mikä oli hätänä. siellä oli poika kuka oli Vaan käynyt maate ja Kuollut.”
Maryn muistikirjan alkulehden kirjoitus ei ollut tuntunut opettajasta oudolta, vaikka hän olikin ainoa oppilas, joka oli kirjoittanut Martinin kuolemasta.

Alkulehti

Saman viikon perjantaina saatiin huomata, että Päiväkotiin juuri asennetusta hälytysjärjestelmästä oli hyötyä: Mary Bell ja Norma Bell saatiin kiinni rysän päältä, mutta he kielsivät murtautuneensa sinne aiemmin. Heidän palautettiin vanhempiensa huostaan ja murtoa käsiteltäisiin myöhemmin nuoriso-oikeudessa.

Viikkoa myöhemmin Mary hyökkäsi Norman kimppuun lähellä mainitun lastentarhan hiekkalaatikkoa. Muuan poika näki Maryn kynsivän kaveriaan ja potkivan tätä silmään, mutta hän vain nauroi, kun kuuli Maryn huutavan “Minä olen murhaaja!” Mary osoitti sen talon suuntaan, josta Martin Brown oli löydetty. “Tuo talo tuolla, siellä minä tapoin…” Koska Mary tunnettiin huomionkipeänä mahtalijana, poika ei ottanut kummallista kerskailua vakavissaan.

Heinäkuun lopulla Mary kävi Brian Howen kotona, kun tuo pieni poika oli vielä elossa, ja ilmoitti “Tiedän Normasta jotain, mikä saisi hänet kiipeliin, saisi ihan heti.”
Hän kertoi Howen kotiväelle salaisuuden: “Norma laittoi kätensä pojan kurkulle. Se oli Martin Brown – hän [Norma] puristi ja hän [Martin] vain kuukahti.”
Asiaansa havainnollistaakseen hän kahmaisi oman kurkkunsa elehtien kuristamista ja päästi sitten kätensä irti. Muutama päivä myöhemmin Mary kuristi Howen perheen oman pojan. Tämä kyltymätön tarve “näyttää ja kertoa” kuolettavat rikoksensa voisi purkautua näin toiseen viattomaan taaperoon.

Kiinniotto

“Murhaaminen ei ole niin paha, me kaikki kuolemme joskus kuitenkin.”
– Mary Bell yhdelle vartijoistaan

Ensimmäisenä yönään pienissä selleissään Newcastle West Endin poliisiasemalla tytöt olivat levottomia.
“He huutelivat toisilleen ovien läpi”, sanoi yksi lasten perään katsonut naispoliisi. Poliisiasemalla ei oltu totuttu majoittamaan sinne lapsia ja niin he tekivät vain parhaansa.
“Lopulta käskimme heitä sulkemaan suunsa. Yhteen aikaan kuulin Maryn huutavan vihaisesti äidistään.”
Mary, joka oli krooninen sängynkastelija, kauhistui nukkumaan käymisestä pelossa, että sotkisi vuoteensa. Hän uskoutui, että hänelle kävi niin usein. Vuosia myöhemmin Mary kertoi, että kun hän teki niin, hänen äitinsä hieroi hänen kasvojaan wc-pyttyyn ja vei patjan näytille koko naapurustolle.

Vangitsemisen aikana naisvartijat, jotka tutustuivat Maryyn paremmin, kuvailivat häntä itsevarmaksi ja älykkääksi “rääväsuuksi”. Jotkin Maryn kommenteista järkyttivät heitä, mutta toiset saivat heidät näkemään hänet pelokkaana pikkutyttönä, joka ei aivan ymmärtänyt, mitä tarkoitti viedä toisen ihmisen henki. Keskiyöllä Mary –
In the middle of the night Mary would “bolt upright.” Marys hostility had an almost naive quality: while tightly grabbing a stray cat by the neck, a guard told her not to hurt the cat.
(bolt uprigt = nousta äkisti istumaan tai jotain)

Maryn väitetään vastanneen: “Oi, ei hän tunne mitään, ja sitäpaitsi, minä tykkään satuttaa pieniä olioita, jotka eivät voi tapella vastaan. Erään toisen välikohtauksen sattuessa, hän sanoi haluavansa tulla isona sairaanhoitajaksi, “koska sitten voin tökätä neuloja ihmisiin. Minä pidän ihmisten satuttamisesta.”

Jos hänen vanhempansa olivat jotenkin vastuussa hänen käytöksestään, hän ei puhunut siitä. Hänet oli opetettu olemaan hiljaa, erityisesti viranomaisten läsnäollessa. Hänen isänsä Billy Bell oli elänyt perheen kanssa, mutta lapset (Mary ja hänen pikkuveljensä ja siskonsa) oli aina opetettu kutsumaan häntä “sedäksi”, jotta heidän äitinsä saisi sosiaaliavustuksia. Billy Bell oli rosvo, ja äiti Betty Bell oli prostituoitu, joka oli usein poissa Glasgowissa “bisneksillä”. Koska Bellin vanhemmat hankkivat toimeentulonsa näin hämärillä puuhilla, viranomaiset tiesivät hyvin vähän Maryn perheestä. Eräs etsivä, joka vieraili Maryn kotona, kuvaili, että siellä “ei tuntunut kodista, oli vain kuori. Erittäin outoa… ainoata elämää, mitä saattoi tuntea, oli suuri haukkuva koira.”

Oliko Maryn välinpitämättömyys syy sille, että psykiatrit pitivät häntä “psykopaattisena”? Jos hän olisi rikkonut hiljaisuuden kertomalla kotiväkivallasta, olisiko hän saanut myötätuntoisemman analyysin?
“Olen nähnyt paljon psykopaattilapsia”, tohtori Orton tavattuaan Maryn ensi kertaa kun tämä oli poliisilaitoksen putkassa. “Mutten ketään sellaista kuin Mary: niin älykästä, niin manipuloivaa tai niin vaarallista.”
Oikeudenkäynnin aikana Maryn käytös – During the murder trial, Marys behavior would do little to harvest sympathy.

Oikeudenkäynti alkaa

“No sehän oli tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
– Syyttäjän kysymys Norma Bellille

Mary ja Norma Bell tuotiin molempien poikien murhia käsittelevään oikeudenkäyntiin 5. joulukuuta -68. Oikeudenkäynti kestäisi 9 päivää. Mediahuomio – joka oli kyllä lievää verrattuna tämän päivän sensaationaalisiin standardeihin – synnytti kiinnostusta oikeudenkäynnin edetessä ja finaalipäivänä lehdistöä oli joka nurkassa. Vaikka oikeuden tiedonannoista yritettiin tehdä vähemmän uhkaavan tuntuisia lapsille, olivat Norma ja Mary järkyttyneitä. Mary näytti olevan tarkkaavainen, mutta myönsi myöhemmin, että koko juttu oli “hämäystä”.

Syyttäjä Rudolph Lyons avasi oikeudenkäynnin sanomalla, että se joka surmasi Brian Howen, surmasi myös Martin Brownin. Lyons kertoi suunnitelmallisesti molempien tyttöjen epäilyttävästä käytöksestä Martinin kuolinpaikalla, kuinka he olivat kiusanneet surevaa perhettä kammottavilla, pimeillä kysymyksillään, ja kuinka he olivat vandalisoineet Päiväkotia seuraavana päivänä, jättäen muistilappuja, joissa oli tunnustus. Normalle nämä laput koituivat turmiollisiksi. Käsiala-analyysi vahvisti hänen kirjoittaneen “Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”-viestin. Jos Norma todella oli viaton, miksi hän oli osallistunut näiden hirmuisten raapustusten kirjoitteluun?

“Miten Mary tiesi, että Martin oli tukehdutettu?” kysyi Lyons. Tämä ei ollut yleisessä tiedossa vielä kun Mary demonstroi Howen perheelle miten Martin oli kuristettu. Rikostekniset todisteet myös yhdistettiin Maryyn – molemmasta uhrista löytyi harmaita kuituja, jotka olivat tytön yhdestä hänen villamekostaan. Kuituja Norman kastanjanruskeasta hameesta löytyi Brianin kengistä. Vaikka Norman syyllisyydestä ei ollut epäilystä, Marya pidettiin pääsyyllisenä. Oikeudenkäynnissä olleen Gitta Serenyn mukaan vaikea kysymys kuului, oliko Mary sairas pikkutyttö vaiko hirviö, “pahan siemen”.

Maryn perheen läsnäolosta oikeudenkäynnissä ei ollut oikein apua. Hänen äitinsä Betty Bell häiritsi tiedonantoja kaikella nyyhkimisellä ja ulinallaan ja hänen pitkä, blondi peruukkiinsa putosi päästä. Kuin kaunistelemattoman saippuaooperan surkeasti näyttelevä hahmo, hän ryntäsi ulos kesken oikeudenkäynnin, vain palatakseen dramaattisesti hetkiä myöhemmin. Maryn isä Billy Bell istui hiljaa, välittämättä vaimonsa näyttävästä sekoiluista.

Tummatukkainen Mary, jota Sereny kuvasi hyvin sieväksi ja älykkääksi, katsoi jäänsinisillä silmillään, joista ei kuvastunut muita tunteita kuin viha. Oikeussalin sivustaseuraajat, kirjoitti Sereny, “seurasivat häntä kauhistuttavalla uteliaisuudella”.
Niin “manipuloivaksi” ja “viekkaaksi” pieneksi tytöksi kuin Mary, ei tiennyt mitään sympatialla houkuttelemisesta.
Mary kertoi poliisivirkailijalle kuinka “nainen hallissa hymyili minulle, mutta minä en hymyillyt takaisin. Se ei ole hymyilyn aihe. Tuomaristo ei pitäisi jos minä hymyilisin, vai kuinka?”

Normaa sen sijaan oli ympäröinyt paljon suopeampi perhe. Hän oli kolmas 11:sta lapsesta ja reagoi todisteisiin ja todistuksiin paljon lapsenomaisemmin, pelon ja hermostuksen sekaisin kyynelin (- Mary kieltäytyi itkemästä pitäen sitä heikkouden merkkinä).

Tytöt todistavat

Ensiksi todistajanaitioon meni Norma. Hänen asianajajansa R. P. Smith kysyi häneltä siitä päivästä, jona Martin murhattiin, kuinka Mary tyrkkäsi ulostetta hänen päähänsä (tytöt asuivat aivan lähekkäin) ja sanoi “On sattunut onnettomuus” ja vei hylätylle talolle, josta Martinin ruumis oli juuri löydetty. “Mary halusi kertoi Ritalle, että siellä oli ollut onnettomuus… ja jotain siitä, että verta oli kaikkialla”, Norma sanoi.

Norma oli tärkeä todistaja syyttäjille osatessaan kertoa Maryn väkivaltaisuudesta. “Näyttäikö [Mary] koskaan sinulle kuinka pikkupoikia tai -tyttöjä voisi tappaa? Näyttikö hän sinulle koskaan?” Kun Norma vastasi kyllä, Lyons sanoi:
“No sehän oli todella tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
Norma myönsi, että näin oli.

Yönä ennen todistustaan Mary kysyi naiselta, mitä tarkoitti sana ‘epäkypsä’.
“Lakimies sanoi, että Norma oli epäkypsempi. Tarkoittaako se, että jos olisin älykkäämpi, minua syytettäisiin kaikesta?”

Kuudentena päivänä Mary kutsuttiin todistamaan. Huone pörisi innokas odotus. Sereny kuvailee: “Yleisö ja lehdistöhallit olivat täynnä, ja yhtenä päivänä oikeuden tunnelmassa – toisin kuin muina päivinä – oli vaimea vivahdus kammottavasta lumouksesta, joka yhdistetään tämän tapaisiin murhaoikeudenkäynteihin.”

Vaikka tytöt syyttelivät toisiaan, heillä oli läpitunkematon yhteys. Serenyn mukaan oikeudenkäynnin aikaan “heidän päänsä kääntyivät toisiaan kohti, heidän silmänsä lukittuivat, he ilmaisivat itseään kasvoillaan ja heidän kasvonsa muuttuivat niin samanlaisiksi ja he selvästi kommunikoivat.” Silti heillä oli petoksen hetkensäkin: “He ravistelivat päitään epäuskoisesti tai epäilevästi toistensa sanoille; he kääntyivät äkillisesti, tuijottivat toisiaan vihaisesti kuullessaan toverinsa siteerauksia, joissa Norma syytti Marya jostain moraalittomasta tai toisinpäin; ja he kommentoivat niitä kuuluvasti – Norma kyynelillä ja itkemällä epätoivoisesti ‘Ei, ei’ – Mary kovaa ja hurjistuneesti huomauttelemalla.
Lopulta tuomari kielsi tyttöjä ottamasta kontaktia toisiinsa oikeudenkäynnin aikana.

Molemmat kielsivät osallisuutensa Martin Brownin kuolemaan, mutta tunnustivat olleensa yhdessä sinä päivänä kun Brian kuoli. Maryn mukaan maaninen Norma kuristi Brianin. Kun kysyttiin, pelkäsikö hän Norman tappavan hänet, Mary vastasi: “Ei hän raaskisi – koska kääntyisin ympäri ja löisin häntä.”

Norman synkkä versio tapahtumista oli lähempänä totuutta: “May [Maryn lempinimi] käski Brianin mennä maahan makaamaan” ja sitten “alkoi satuttaa häntä.” Norma demonstroi, kuinka Mary nipisti Brianin nenää. Brian oli muuttunut liilaksi ja yrittänyt vetää Maryn käsiä pois kaulaltaan.
“Kun hän todella satutti häntä [Briania] hän sanoi, Norma, käteni alkavat hikoa.”
Norma kertoi itkien lähteneensä paikalta, kun Brian oli vielä elossa. Hän meni sitten ystävänsä luo, jossa he tekivät pom-pomeja (cheerleadingissä käytettävä huiska). (Kenties outo aktiviteetti sellaiselle, joka on juuri todistanut murhaa?)
Jos Normaa todella harmitti, että Mary oli surmannut Brianin, miksi hän oli palannut Maryn kanssa tekemään merkkejä Brianin kehoon? Mary toi saksen mukanaan, koska halusi “leikata hänet kaljuksi”. Hänellä oli myös partakoneen terä, jolla hän aikoi viillellä Brianin vatsaa.

Oikeuden päätös

“Mikä on pahinta mitä minulle voi tapahtua? Hirttävätkö he minut?”
– Mary Bell

Maryn kohtalo oli selvä – hänet tuomittaisiin joko murhasta tai taposta.
Vaikka Normaa kohtaan tunnettiin enemmän sympatiaa, oli vielä epäselvää miten häntä rangaistaisiin, vai rangaistaisiinko ollenkaan. Puolustuksen täytyi voida todistaa, että Mary oli häiriintynyt, eikä mahtanut itselleen mitään, eikä ollut ymmärtänyt tekojensa suuruutta. Kun tytöt olivat todistaneet, paikalle kutsuttiin psykiatreja, jotka olivat tutkineet Maryn. Tohtori Robert Orton todisti, että “Luulen, että tämä tyttö on psykopaatti”, mitä hän perusteli “kyvyttömyydellä asettua toisen ihmisen asemaan” ja “toimimalla impulssiensa mukaan, ajattelematta tekojensa seurauksia”.

Kun tuli lopetuspuheenvuoron aika, syyttäjät luonnehtivat Marya pahaksi hengeksi. Norma-raukka oli “pahan ja mukaansatempaavan vaikutuksen” uhri, “melkein kuin se fiktiivinen Svengali.”
(Svengali on hahmo George du Maurierin novellista – sana tarkoittaa ilkeämielistä henkilöä, joka manipuloi muita, toim.huom.)
“Norma on yksinkertainen tyttö, jonka älyntaso ei vastaa ikäluokkaa. Mary on mitä epänormaalein tyttö, mikä voi olla, aggressiivinen, säälimätön, julma, kykenemätön katumaan tekojaan, tyttö, jolla on dominoiva luonne, tietyllä epätavallisella älykkyydellä ja oveluudella, se on kauhistuttavaa.”

Yrityksenä pelastaa Mary leimautumasta demoniseksi “pahan siemeneksi”, puolustus heitti ilmaan kysymyksiä: Miksi tämä tapahtui? Mikä sai Maryn tekemään niin?
“Se on…. hyvin helppoa herjata pientä tyttöä, kutsua kuin Svengaliksi, pysähtymättä hetkeksi miettimään, mikä johti koko tähän tilanteeseen…”

Viidestä naisesta ja seitsemästä miehestä koostuvalta tuomaristolta kesti 4 tuntia palauttaa oikeudenpäätös. Norma oli pakahtua ihastukseen kun hänet todettiin syyttömäksi molempiin tappoihin. Mary todettiin syylliseksi kahteen tappoon alentuneesti syyntakeisena. Tuomari Cusack kuulutti hänen tuomionsa elinkautisen samalla kun Mary itki. Hänen vankeutensa kestäisi jonkin epämääräisen ajan.

Norma Bellille annettiin myöhemmin kolme vuotta ehdonalaista ja hänet vietiin Woodlands Crescent Nurseryyn (päiväkotiin) ja laitettiin psykiatrisen tarkkailun alaiseksi.

Vangitseminen

“Hän nimitti minua murhaajaksi ja minä tartuin häntä tukasta ja paiskasin naaman hänen päivälliseensä.”
– Mary Bell

Koska Britanniassa ei ollut käytössä vankilaa murhaaville pikkutytöille, kaikkia hiersi yksi sama kysymys: Mihin Mary sijoitettaisiin? Vankilajakso 11-vuotiaalle oli poissa kysymyksestä. Mielisairaalloilla ei ollut resursseja ottaa häntä. Hän oli liian vaarallinen insituutioon, joissa asusti ongelmaisia lapsia. Lopulta kypsä murhaajatar laitettiin eräänlaiseen poikakotiin. Vaikka siellä tulisikin kuitenkin ongelmia, kun Mary ehtisi murrosikään.

Maryn vangitseminen oli kiehtova asia, koska hän selvästi “parani” jollain tavalla. Kun hän pääsi sieltä ulos 23 vuoden iässä, hänellä oli jo oma tytärkin. Hän väittää olevansa täysin eri ihminen kuin se “psykopaatti” lapsitappaja, joka hän kerran oli. Voiko väkivaltainen sosiopaatti parantua? Onko mahdollista, että hän oli vielä silloin 11 iässä kykeneväinen parantumaan? Oliko hän saanut “moraalisen herätyksen”, kuten kirjailija Gitta Sereny vihjailee? Vai onko hän vain loistava näyttelijä? Sosiopaatit osaavat halutessaan olla erinomaisen kaksinaamaisia. Oli miten oli, Maryn kokemukset vangittuna olosta ovat paljastamisen arvoiset.

Mary Bell sijoitettiin Red Bank Special Unitiin helmikuussa -69 marraskuuhun -73 saakka. Red Bank oli poikakoti, jonka turvallisuusaste oli korkea.
Useimpien mielestä laitos oli hyvin suunniteltu, kohtalaisen mukava paikka, jonka henkilökunta oli henkisesti tukevaa. Poikakotia johti entinen merivoimien mies James Dixon, joka tunnettiin vahvasta moraalisesta vaikutuksestaan. Herra Dixon piti Marylle tiukkaa järjestystä ja määräsi säännöt ja Mary oppi kunnioittamaan ja rakastamaan häntä. Jos Maryn äiti oli ollut paha, moraaliton kurinpitäjä, herra Dixon oli hyväntahtoinen, vahva isähahmo, joka oli puuttunut hänen elämästään. Mary rakasti Billy Belliä, (joka ei ollut hänen biologinen isänsä, mutta oli ollut hänen elämässään alusta saakka) mutta varkaana hän ei ollut ihanteellinen roolihahmo. Billy kävi tapaamassa Marya laitoksessa, mutta ei tullut enää sitten, kun hänet tuomittiin aseellisesta ryöstöstä samana vuonna, -69.

Maryn äiti oli kuria pitävä, mutta ei suuremmin puoltanut perhearvoja. Prostituoituna hän “kuritti” asiakkaitaan ruoskalla ja bondagella, väitti Mary. Mutta Betty Bell tosin kertoi: “Piilotan aina ruoskat lapsilta.” Betty kävi usein tapaamassa tytärtään, ja Mary odotti innokkaasti äitinsä käyntejä, mutta aina niiden jälkeen hän oli harmissaan ja aggressiivinen, kertoivat Red Bankin henkilökunta. Eräs lääkäri halusi lopettaa Bettyn käynnit, mutta siihen aikaan ei tullut kuuloonkaan kyseenalaistaa äidin oikeutta tavata tytärtään. Red Bankin henkilökunta vihasi ylidraamaattista ja manipuloivaa Bettyä.
“Hän ‘leikki’ äitinä olemisella”, sanoi yksi opettaja.

Betty Bell käytti hyväkseen tyttärensä pahamaineisuutta, myyden tämän tarinaa iltapäivälehdille ja yllytäen tyttöä kirjoittamaan kirjeitä ja runoja, joita olisi helppo kaupustella lehdille. Mary sanoi, että äiti halusi teroittaa hänen mieleensä, miten rankkaa hänellä oli ja miten hän kärsi kuuluisan lapsimurhaajan äitinä.
“Jeesus vain naulittiin ristiin, minua hakataan vasaralla sinne”, Mary kuvaili äitinsä mielenmaailmaa.

Kuva

Mary Bell 16-vuotiaana poikakodissa

Red Bankin filosofia oli keskittyä nykyhetkeen. Menneisyyden kokemuksissa vellominen oli vahingollista, joten Maryn kasvatukselle ja murhille ei annettu riittävästi tunnustusta. Ne ikäänkuin sivuutettiin. Erään psykiatrin mielestä Mary sulki ongelmallisen menneisyytensä pois tietoisuudestaan, eikä hänen mielestään pitäisi yrittää selvittää syitä miksi hän oli tappanut

“Hänellä on epätavallinen sisäinen himo… tarve, jota kukaan muu ei voi aivan ymmärtää eikä käsitellä”, hän sanoi. Mary kävi useilla terapeuteilla, joista hyvin harva tutustui häneen kunnolla. Hän oli manipuloiva ja aloitti tahallaan tappeluita poikien kanssa, ja väitti, että hänellä oli kaksoissisko nimeltä Paula. (“Luulen, että olin keksimässä kaksosta, joka oli ehkä tehnyt sen, mitä minä olin tosiasiassa tehnyt”, Mary sanoi jälkeenpäin.)

Vankila

“Voidaan epäillä, että tämä siirto oli tuhoisa Marylle”, Sereny kirjoittaa teoksessaan Cries Unheard. Maryn oli pitänyt sopeutua mitä poikamaisimpaan ilmapiiriin Red Bankissa ja nyt hänet laitettiin naistenvankila Styaliin, joka tietysti kuhisi neitejä ja rouvia.

Hän oli kapinoiva vanki ja häntä rangaistiin usein, mutta hän mukautui pian:
“Mitä minun piti tehdä, kyllä, taistella systeemiä vastaan, mutta minun piti nousta vangista konnaksi, mikä tarkoitti, että sen sijaan että olisin ollut avoin ja vihainen, minä olin hiljaa ja juonikas.” Lisäksi hän päätti ruveta näyttämään mieheltä.
“Jeesus Kristus, mitä seuraavaksi? Sinä olet murhaaja ja nyt sinä olet lesbo”, sanoi hänen äitinsä kun tästä kuuli.

Monet lapsipsykiatrit, jotka tekivät viikkottaisia ryhmäterapiasessioita Styliassa, huomasivat, että “[Mary] oli kulkenut pitkän tien maailmaansa, jossa hän oli maskuliininen. Hän asteli ylväästi… ja meikkasi kuin hänellä olisi parransänkeä kasvoissaan”, ja “kääri sukkia miehen sukuelinten muotoon ja osoitti minulle tämän luokassa. Luulen, että hän piti niitä kaiken aikaa.” Hän kysyi myöhemmin lääkäriltä, voisiko hän vaihtaa sukupuolta, mutta sai kieltävän vastauksen. (“Siinä oli ajatuksena, etten olisi enää minä”, hän sanoi.)

Kun hänet siirrettiin vähemmän turvalliseen laitokseen -77, hän karkasi. Hänet saatiin kiinni yhdessä kahden muun karkurin kanssa. Lyhyenä vapaudenaikanaan näiden kahden nuoren miehen seurassa Mary menetti neitsyytensä. Hänen kanssaan maannut jätkä myi tarinansa iltapäivälehdille ja väitti Maryn paenneen vankilasta, koska oli raskaana.
“Kun aikaa kului, painajaiseni oli lehdissä”, Mary sanoi. “En voinut koskaan ymmärtää, mitä he tahtoivat minusta.”
Mary sijoitettiin hostelliin muutama kuukausi ennen ehdonalaistaan vuonna -80, ja hän tapasi naimisissa olevan miehen, joka saattoi hänet raskaaksi.
“Hän sanoi, että hänet oli määrätty näyttämään minulle, että en ollut lesbo”, Mary kertoi. “Minun oli vaikea olla ajattelematta seksiä likaisena.”
Kun hän sai tietää, että oli raskaana, hän ajautui moraaliseen kriisiin. “Jos ajattelen, että melkein ensimmäinen asia, jonka tein päästyäni vankilasta, jonne olin joutunut tapettuani kaksi lasta, oli, että tapan lapsen sisälläni…”
Mutta Mary tunsi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa. Hän ei pitänyt lasta, jota ei koskaan tullutkaan.

Vapauteen 23-vuotiaana

“Mary Bell oli jakanut itsensä kahdeksi eri ihmiseksi, oman itsensä vuoksi.”
– Maryn ehdonalaisvalvoja

Mary Bell vapautettiin 14. toukokuuta -80 ja hän jäi Suffolkiin. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli, missäs muualla kuin paikallisella lastentarhalla, mutta ehdonalaisvalvojat päättivät, että se oli sopimaton pesti hänelle. Sitten hän toimi tarjoilijattarena ja kävi yliopistoa, mutta oli liian lannistettu jaksaakseen sitä loppuun saakka. Hän muutti takaisin äitinsä luo, tapasi nuoren miehen ja tuli raskaaksi. Heräsi tietenkin valtava huoli siitä, voisiko lapsia murhannut henkilö tulla itse äidiksi, mutta Mary taisteli oikeudestaan saada pitää lapsi, joka syntyi 1984.

Mary väittää, että lapsen syntymä sai hänet uudelleen tietoiseksi rikoksistaan.
Hänen annettin pitää lapsensa, joka oli teknisesti oikeuden suojelussa vuoteen -92.
“Jos minussa oli jotain vikaa kun olin lapsi, ei ollut enää. Minä tunsin, että jos he olisivat voineet katsoa röntgenillä sisään, he olisivat voineet nähdä, että kaikki hajonnut oli korjaantunut.”

Jollain tavalla Mary Bell oli muuttunut, ilman asianmukaista psykiatrista hoitoa, lapsimurhaajasta rakastavaksi äidiksi. Hänen vuotensa poikakodissa ja vankilassa olivat altistaneet hänet seksuaaliväkivallalle ja huumeriippuvuudelle, joskin hän väittää saaneensa uuden moraalitajun ja tunteneen syvää surua rikoksistaan. Voisiko tämä olla mahdollista? Voimmeko me uskoa, kuten Gitta Serene kirjoittaa, “muutoksen mahdollisuuteen”? Mary Bellistä oli tullut, kirjailijan mielestä, “kaksi ihmistä – lapsi ja aikuinen.”

Hän tapasi lopulta miehen ja rakastui ja asettui pieneen kaupunkiin.
Mutta ehdonalaisvalvojan piti informoida paikallisia viranomaisia hänen läsnäolostaan ja pian kylän asukkaat pystyttivät pitkin katua kylttejä, joissa luki: “Murhaaja vapaana!” Hän eli jatkuvassa pelossa paljastumisesta.

Kun hän yritti selittää, mitä hän oli käynyt läpi päässään lapsena, pääasiassa väkivaltaisten purkausten ajan, hän tunnusti käytöksensä vain osittain, ja hänen oli vaikea myöntää silloinen tarpeensa kuristaa muita lapsia. Sen sijaan hän kuvaili usein väkivaltaansa lyömisellä ja riuhtomisella: “Laitoin käteni hänen korvilleen tai kiskoin hiuksista tai jotain sellaista.”

Niin pitkälle kuin Martin Brownin tappamiseen, Maryn versiot tapauksista tuppasivat muuttumaan onnettomuudesta selittämättömään tarpeeseen. Hän sanoi tapelleensa äitinsä kanssa, ja ensimmäistä kertaa lyöneensä takaisin. Kun hän “painoi” Martinin kaulaa, hänen muistikuvansa ovat epämääräisiä: “En ole vihainen. Se ei ole se tunne… se on se tyhjyys joka tulee… se on kuilu… se on sokeaa raivoaa, sokeaa kipua, se on tunne, joka ammentaa tyhjiin.”
“En aikonut satuttaa Martinia; miksi minun olisi pitänyt? Hän oli vain pikkuruinen poika, joka oli perheestä niiltä kulmilta…”

Silti Mary yhä näkee Normalla olleen osittain vastuussa Brian Howen kuolemasta.
“Heikompi tekee toisesta vahvemmasta heikon”, hän sanoi puolustelevasti ollen itse se ‘vahvempi’.

Mary Belliä tekemässä

“Ottakaa se juttu pois minusta!”
– Betty Bell tyttärensä Maryn syntymästä

Mary Bellin tarussa, hänen äitinsä Betty on kuvailtu ensisijaisesti roistona ja syyllisenä hänen psykopatologiaansa.

Betty Bell syntyi Glasgowissa 1940 ja häntä kuvailtiin hyvin uskonnolliseksi lapseksi.
“Me kaikki luulimme, että hänestä tulisi nunna”, hänen äitinsä sanoi.
Siskokin muistelee hänen pitäneen “uskonnollisista jutuista”.
“Hän piirteli aina nunnia, ja alttareita ja hautoja ja hautausmaita.”
Perheen mukaan hän ei saanut ylettömästä rangaistuksia, eikä häntä pahoinpidelty, mutta Betty kuitenkin alkoi etääntyä. Kun hänen isänsä kuoli, “Betty dementoitui”, sanoi Isa, Bettyn sisko. Betty sai kiukunpuuskia, teeskenteli ottaneensa lääkeyliannostuksia, ja 1957 hän synnytti Mary Flora Bellin. Maryn isä jäi arvoitukseksi.

Maryn lyhyt lapsuus oli hylkäämisten ja huumeiden yliannostusten painajainen. Betty halusi malttamattomasti eroon tyttärestään – hän jätti tämän sukulaisten hoiviin yhtenään, ja haki sitten aikanaan pois huolimatta perheiden toiveista saada pitää hänet. Vuonna -60 Betty vei Maryn adoptiojärjestölle, antaen tämän järkyttyneelle naiselle, joka ei ollut saanut adoptoida, kun oli muuttamassa Australiaan.
“Minä toin tämän adoptoitavaksi. Saat hänet”, Betty Bell sanoi jättäen Maryn tuntemattomalle. Hänen siskosna Isa oli seurannut Bettyä, ja löysikin pian naisen, joka oli jo ostellut uusia mekkoja Marylle.

2-vuotiaana Mary kieltäytyi kiintymästä muihin – hän käyttäytyi jo silloin kylmästi ja oli kuin irtaantunut muista. Mary ei koskaan itkenyt, kun hän satutti itsensä, hänessä näkyi väkivaltaisuuden merkkejä ja hän murskasi erään sedän nenän lelulla. Asiaa ei helpottanut se, että hänen äitinsä hylkäsi hänet epäsäännöllisin väliajoin ja tuli sitten taas hakemaan hänet luokseen jostain.

Mary näki 5-vuotiaan ystävänsä jäävän bussin alle. Se on varmasti vaikuttanut hänen kykyynsä solmia siteitä muihin. 1961 Mary aloitti päiväkodin.
“Hän oli melkein aina ilkeä”, muistelee yksi opettaja, joka näki kerran Maryn laittavan kädet toisen lapsen kaulan ympärille. Kun hänelle sanottiin, että niin ei tehdä, hän vastasi “Miksi? Voiko se tappaa hänet?”
Hän potki, löi ja nipisteli muita lapsia ja kertoi “valheita kaiken aikaa”. Mary ei kuitenkaan ollut suinkaan se ainoa ilkeä, vaan muut lapset kiusasivat häntä, ja hän oli yksinäinen.

“Tahattomat” yliannostukset

Tuhoisimmat kaltoinkohtelut Marylle olivat säännölliset lääkeyliannostukset, jotka todennäköisesti antoi hänen äitinsä. Kun Mary oli vuoden, hän sai melkein yliannostuksen otettuaan pillereitä, jotka oli piilotettu kapeaan koloon gramofonin sisään.

Näytti mahdottomalta, että vauva olisi omin päin saanut pillerit suuhunsa, ja oudolta, että hän söisi niin monta “happaman makuista” lääkettä. Kun Mary oli kolme, hän ja hänen veljensä löydettiin syömässä “pieniä sinisiä pillereitä” yhdessä karamellien kanssa, jotka heidän tätinsä Cath oli ostanut heille. (Betty sanoi “heidän on täytynyt ottaa pullo käsilaukustani.”) Cath ja hänen miehensä tarjoutuivat usein adoptoimaan Maryn, mutta Betty kieltäytyi luopumasta lapsesta, ja pian katkaisi välit perheeseensä.

Kaikkein vakavin yliannostus sattui kun Mary nieli joukon rautapillereitä, jotka kuuluivat hänen äidilleen. Mary menetti tajunsa ja hänen vatsansa piti pupmpata. Betty Bellin mukaan nuori leikkitoveri antoi Marylle Smartieseja, joita he popsivat jossain, ja Mary tuli niistä sairaaksi.
Yliannostukset, erityisesti kasvavalle lapselle, voivat aiheuttaa vakavia aivovammoja – se on yleinen piirre väkivaltarikollisilla.

Betty Bell oli draamakuningas ja rakasti leikkiä marttyyria. Hän saattoi kärsiä välillisestä münchhausenin oireyhtymästä; yrittäen saada huomiota tyttärelleen traagisilla “vahingoilla”. Tämä syndrooma, jota kuvailtiin ensimmäisen kerran -77, vaivaa omaishoitajia, jotka jatkuvasti vammauttavat, tukehduttavat tai myrkyttävät lastaan saadakseen sympatiaa.

Välillisestä münchhausenin oireyhtymää sairastavalla äidillä on yleensä ei-toivottu lapsi, tai hän ei ole naimisissa. Tämä voi selittää sen, miksi Betty, huolimatta harmista, jonka aiheutti Marylle, halusi tämän aina takaisin. Mary oli jälkeenpäin katkera äitinsä ylettömästä valituksesta, joka meni yli hänen omien kärsimystensä. Itseasiassa tämä Bettyn taipumus näyttää vaivanneen Marya enemmän kuin seksuaalinen väkivalta. Tämä pakottava tarve saada draamaattista sympatiaa on kuvattu yhdellä onnettomuudella: Betty kertoi kyynelehtien sisarelleen, että rekka oli ajannut Maryn yli ja sai valtavasti huomiota ja sympatiaa. Seuraavana päivänä Betty myönsi, ettei se ollut totta; Mary oli ystävien luona, jotka olivat väliaikaisesti ottaneet tytön hoiviinsa.

Ehkä suurin tragedia, jos tämä on totta, on, että Betty käytti Marya prostituutiossa. Siinä, mitä kutsuu “yhdeksi pahimmasta lasten seksuaaliväkivallasta, johon olen koskaan törmännyt”, Sereny sanoo kuvatessaan kauhuja, joista Mary on joutunut selviytymään toimiessaan äitinsä bisnesten tukijana. Kukaan sukulaisista, myöskään Maryn pikkuveli, ei ollut tietoinen tästä väkivallasta, eikä ole vahvistanut sitä.
Tämä voisi selittää Maryn tasapainottoman käytöksen. Jos häntä oli vahingoitettu, se selittäisi hänen tarpeensa vahingoittaa muita ja ehkä se yllytti hänet kohtelemaan väkivaltaisesti pieniä uhrejaan.

Psykologinen portretti

“Ihmisten manipuloiminen on hänen päätavoitteensa”
– Tohtori Westbury tutkittuaan nuoren Maryn

Oikeudenkäynnissä psykiatri, joka oli tutkinut Maryn, todisti, että hän oli osoittanut klassisia psykopaatin (tai sosiopaatin) oireita kyvyttömyydellään eläytyä muiden asemaan.
“Hän ei osoittanut mitään katumusta, ei kyyneliä, ei ahdistusta. Hän oli täysin tunteeton koko asiasta ja vain harmistunut vain pidätyksestään”, sanoi tohtori Orton. “En voinut nähdä oikeaa rikollista motivaatiota.”

Maryn pahoinpitelevä äiti, hänen geneettinen villi korttinsa isästä ja todennäköisesti toistuvien lääkeyliannostusten aiheuttama fyysinen vahinko, kaikki edistivät hänen sosiopaattisuuttaan. Hänen kyvyttömyytensä kiintyä muihin rakastavalla tavalla oli vääristynyt kiintymisprosessiksi, joka perustui väkivaltaiselle aggressiolle. Mary vastasi muille sillä, miten häntä oli kohdeltu. Kun äiti on lapsen pelon lähde, lapsi alkaa suojautua jollain puolustusmekanismilla ulkomaailmaa vastaan. Psykopaatiksi kehittymisen uha on aina läsnä. Tietenkään kaikista ahdistavissa oloissa kasvaneista lapsista ei tule psykopaatteja. Geneettisillä tekijöillä ja neurologisilla vahingoilla on myös merkitystä. Jos lapsi on alistettu kaikille näille olosuhteille, ennuste voi olla tappava.

Hän ei tosiaankaan näyttänyt saaneensa kyllikisi murhattuaan Brianin. Hän oli väkivaltainen eläimiä kohtaan, kasteli sänkynsä säännöllisesti aikuisiälle saakka ja kun hän ei sytytellyt tulia, hän tuhosi tavaroita lyhyellä murhaajan urallaan. Nuo sarjamurhaajan tyypilliset oireet osoittavat myös, ettei hän todennäköisesti olisi lopettanut tappamista, ellei häntä olisi pidätetty. Mary saalisti uhreja, jotka olivat heikompia kuin hän, ja murhien jälkeen lisäsi itsensä rikostutkinnan väliin.

“Eläminen fantasiamaailmassa” on ok lapsille, mutta puhuttaessa psyykkisesti häiriintyneistä väkivaltarikollisista, fraasi kalkahtaa pahaenteiseltä. Mary ja Norma fantasioivat olevansa rikollisia ja pakenevansa Skotlantiin.
“Me rakentelimme ja rakentelimme [fantasiamaailmoja]… Me elättelimme toivoa, että meidät pidätettäisiin ja lähetettäisiin pois”, hän sanoi. “Me emme koskaan puhuneet mistään muusta kuin kauheiden asioiden tekemisestä ja siitä, että meidät vietäisin pois”.

Lääketieteen asiantuntijat eivät usko, että sosiopaatit voivat “parantua”. He yleensä vastustavat terapiaa – jossa Mary kävi laitosvuosinaan. Jotkut spekuloivat, että aggressiiviset taipumukset rauhoittuisivat iän myötä. Ehkä Mary on parempi. Emme voi tietää varmasti.

Manipuloiva

Kun Mary oli lapsi, häntä kuvattiin hyvin manipuloivaksi ja älykkääksi. Aikuisena, kun Gitta Sereny haastatteli häntä, hän näytti suruaan liiankin paljon, jopa siihen pisteeseen asti, että sai kirjoittajan epäilyt heräämään: “Hänen toipumisensa näistä kauheista murheen jaksoista, kuitenkin, oli hämmästyttävän nopea, ja aluksi nämä nopeat tunteidenvaihtelut herättivät minussa epäilyjä.”

“Vain yksi asia ylittää ne kaikki”, hän kirjoittaa Maryn traagisista kokemuksista, “järjestys, jonka hän oli kehittänyt sisäänsä antaakseen tyttärelleen normaalin elämä.” Sekä Sereny että Mary demonisoivat nopeasti Betty Bellyn äitinä ja nostavat Maryn äidin roolin vapauttavana tekijänä. Mutta jokin tässä ei istu oikein tähän yksinkertaisiin täyskäännökseen. Maryllä näyttää olevan liian paljon äidiltä perittyä “draamakuningattaren” taipumusta ja täytyy ihmetellä, kuinka hän on onnistunut puhdistamaan Betty Bellyn psyykeestään.

Mary antoi Bettyn olla osa elämäänsä, vaikka kaltoinkohtelu jatkui vielä vankilasta vapautumisen jälkeen. Hän halusi, että hänen tyttärensä tapaisi Mumminsa. Betty myi tytärtään kaikilla konsteilla, mitä kuvitella saattaa. Ensin hän myi tytärtään seksin ostajille, sitten myi tämän tarinan iltapäivälehdille. Emme voi tietää Bettyn tyttärelleen aiheuttaman vahingon suuruutta.

Läpi Cried Unheardin Mary esittää itsensä hyvin epäluotettavana. Hänellä on kieltämättä syytä valehdella ja liioitella äitinsä pahoinpitelyistä – niin monet sosiopaatit tekevät saadakseen sympatiaa ja oikeuttaakseen käytöksensä. Nyt Betty on kuollut, eikä kukaan muu ole vahvistanut syytöksistä kauheimpia. Mutta todennäköisesti vaikeneminen oli sen tukahdetumman aikakauden tuote, jolloin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei puhuttu niin avoimesti kuin nykyisin.

Cries Unheard

“Mutta kaikkein eniten tahdon elää normaalia elämää.”
– Mary Bell

Kun Cried Unheard julkaistiin vuonna -98, se sytytti vihaisen kohun siitä, että rikolliset hyötyivät teoistaan. Marylle maksettiin siitä, että hän avautui teoistaan, mikä raivostutti niin monia, että pääministeri Tony Blair halvensi julkisesti moista toimintaa. Tehtiin lakeja, jotka estäisivät muita – kuten vaikka sarjamurhaaja Dennis Nilsenia – tekemästä samoin. Maryn toive oli, että kirja paljastaisi kaikki faktat tapahtuneista ja katkaisisi huhuilta siivet. Hän uskoi, että jos hän kertoisi tarinansa, media jättäisi hänet rauhaan.

Kuva

Mary väittelemässä kirjan äärellä

Sereny kuitenkin sanoo, että kirja kirjoitettiin Maryn lapsen vuoksi, vaikka sen julkaisu on aiheuttanut vahinkoa tytölle. Median elpyvän kiinnostuksen Marya kohtaan toimittajat piirittäneet taloa.
Hänen teini-ikäinen tyttärensä sai tietää, että hänen äitinsä oli surullisenkuuluisa Mary Bell, kun perhe evakuoitiin kodistaan, peitot päidensä suojana, väistellen salamavaloja ja median huuteluja.
Mutta Mary sanoo, että tytär on hyväksynyt asian ja antanut hänelle anteeksi.
“Mutta äiti, mikset kertonut minulle. Olit vain pentu, nuorempi kuin minä nyt”, hän sanoi Maryn kertoman mukaan.

Ehkäpä Cries Unheard haluaa kertoa, miksi jotkut lapset käyttäytyvät väkivaltaisesti. Jossain mielessä Mary on poikkeava. Hän kuristi uhrinsa käsin, kun taas nykyään on vallalla spree killer-tyylinen ammuskelu (tilanteet, joissa monta ihmistä ammutaan yhteen menoon tai lyhyellä aikavälillä, esim. kouluammuskelut, toim. huom). Voidaanko Maryn tarinasta oppia jotain, millä estää jatkossa lasten pahoinpitely, se jää nähtäväksi. Se on epätavallinen varoittava tarina lapsen kyvystä väkivaltaan.
Jos on totta, että lapsia on siunattu luontaisella hyvyydelle, se lienee myös erittäin herkästi särkyvä siunaus.

Anonyymius

21. toukokuuta 2003 BBC Online raportoi, että lapsitappaja Mary Bell on saanut elinikäisen anonymiteetin.

High Courtin päätöstä seuraten Bellin ja hänen tyttärensä identiteetit pidetään nyt salassa heidän suojelemisekseen omankädenoikeudenharjoittajilta. Oikeuden väliaikaisen päätöksen nojalla Bellin ja hänen tyttärensä identiteettiä ja sijaintia ei voi paljastaa.

Oikeussalin ulkopuolella, Bellin toisen uhrin, Martinin sisko, sanoo, että päätös oli “ivaa”.
“Uhrit eivät ole asian sydämessä – ketään ei ole kiinnostanut meidän perhe”, hän sanoi.

Martinin äiti June Richardson sanoi BBC:lle huhtikuussa: “Parasta mitä hänelle olisi voinut tapahtua oli jäädä anonyymiksi ja vain häipyä ja meidän täytyy jatkaa elämäämme.”

BBC:n Andy Tighe raportoi tuomari daami Elizabeth Butler-Slossilla “stressanneen tapauksen ‘poikkeavuutta’ ja se ei tarkoittanut, että kaikissa tällaisissa tapauksissa myönnettäisiin anonymiteetti.”

BBC raportoi myöhemmin, että oikeuden ensisijainen ongelma oli päättää, kumpi oli tärkeämpää: Bellin oikues yksityisyyteen ja perhe-elämään vai avoin oikeus ja lehdistönvapaus.

Puolustaessaan päätöstään tuomari Butler-Sloss sanoi, että hän oli antanut määräyksiä erilaisista syistä samanlaisessa päätöksessä, jonka hän teki James Bulgerin lapsimurhaajien Robert Thompsonin ja Jon Venablesin tapauksessa. (she had granted the injunctions for different reasons from a similar decision she made in the case of child killers Robert Thompson and Jon Venables

Danny Shaw, BBC:n kirjeenvaihtaja kirjoitti tuomarin päätöksen olleen odotettu ja lisäsi, “jos High Court olisi päättänyt olla myöntämättä anonymiteettia Bellille, se olisi ollut yksi vuoden oikeudellisista shokeista”.

Leave a comment

Filed under Alaikäisten tekemät murhat

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s