Category Archives: Alaikäisten tekemät murhat

Mary Bell

Täällä muidenkin hyviä käännöksiä Mary Bellistä

http://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?f=3&t=8749

Ja omaani, crime librarysta

“Brian Howella ei ollut äitiä joten häntä ei tulla kaipaamaan.”
– Mary Bell

“Etsikö Brianiasi?” kysyi Mary Bell. Brianin sisko Pat oli huolissaan kadonneesta taaperosta, jonka olisi pitänyt olla silloin kotona. Pieni, vaaleatukkainen, 3-vuotias Brian Howe oli usein leikkimässä lähellä kotia. Mary ja hänen paras ystävänsä Norma tarjoutuivat auliisti etsimään kadonnutta pikkupoikaa. He johdattivat Patin naapurustoon ja etsiskelivät sieltä täältä, tietäen tasan tarkkaan, missä Brian oli.

He ylittivät junaradan ratakiskot teollisuusalueelle, jossa Scotswoodin lapset tappasivat leikkiä rakennusmateriaalien, vanhojen autojen ja vaarallisten romujen keskellä. Pat oli huolissaan – vain muutamia viikkoja sitten pikkuinen Martin Brown oli löydetty kuolleena purettavaksi määrätystä talosta (condemned house?). Mary osoitti suuria betonilohkareita.
“Ehkä hän on leikkimässä lohkareiden takana, tai niiden välissä”, hän sanoi.
“Oi, ei, hän ei koskaan mene sinne”, Norma sirkutti.
Itseasiassa Brian makasi kuolleena juuri noiden lohkareiden välissä. Mary halusi Patin itse löytävän kuolleen veljensä, Norma myöhemmin kertoi, “koska halusi Pat Howen kokevan shokin”. Mutta Pat päätti lähteä paikalta. Newcastlen poliisi löysi lapsen ruumiin myöhemmin 23:10 sinä iltana.

Brian löydettiin peitetty maasta revittyyn rikkaruohoon. Hänet oli kuristettu. Lähellä nurmikolla lojui hajonneet sakset. Hänen reisissään oli pistojälkiä ja hänen sukuelimiään oli vahingoitettu. Nippuja hänen tukkaansa oli leikattu. Haavat olivat kummallisia: “Niissä oli kammottavaa leikkisyyttä, kammottavaa hellävaraisuutta, ja jotenkin se leikkisyys siinä teki siitä vielä hirvittävämpää”, sanoi komisario James Dobson. Brianin vatsaan oli “koristeltu” M-kirjain partaveitsen terällä. Viilto ei ollut syvä, päivien päästä sitä ei enää olisi nähnyt selvästi. Näytti siltä, että siihen oli tehty ensin “N”, joka oli – ehkäpä eri kädellä – korjattu kirjaimeksi M.

275 mailia pohjoiseen Lontoosta oleva Scotswood oli taloudellisten vaikeuksien riepoittelema, ja kun kesällä -68 alueella liikkui murhaaja – joka oli todennäköisesti lapsi – kylä oli paniikin vallassa. Poliisi hiillosti scotswoodilaisia ja haastatteli 3-15-vuotiaita lapsia. Aikuiset pohtivat, saattoiko Martin Brownin “onnettomuus” olla myös murha.
“Olimme todella hermostuneita”, Brownin täti sanoo, “mutta lapset tunsivat sen myös.”

Tutkijoiden epäilyt kohdistuivat pian 11-vuotiaaseen Mary Belliin ja 13-vuotiaaseen Norma Belliin. (He eivät olleet sukua toisilleen). Mary ei vastannut tutkijoiden kysymyksiin suoraan, vaan kierteli ja kaarteli ja tuntui välttelevän heitä. Hän käyttäytyi oudosti. Norma oli oikein innostunut murhasta, muistelee eräs viranomainen. “Hän hymyili kokoajan kuin se olisi valtava vitsi.”

Kun tutkijat laittoivat Maryn oikein ahtaalle, hän yhtäkkiä “muisti” nähneensä Brianin 8-vuotiaan pojan seurassa tämän kuolinpäivänä. Poika oli lyönyt Briania ilman mitään syytä, hän väitti. Hän oli myös nähnyt saman pojan leikkineen saksilla, jotka olivat menneet rikki. Mutta tuo kyseinen poika oli ollut lentokentällä sinä iltapäivänä kun Brian kuoli. Ja lisäksi: sakset olivat salassa pidettyä todistusaineistoa.

Tyttö kuvaili niitä täsmällisesti: “kuin hopeanväriset, jotain vikaa niissä oli, toinen saksi oli joko hajonnut tai taipunut”. Tuli selväksi, että joko Mary, Norma tai molemmat, olivat nähneet Brianin kuolevan. Ja todennäköisesti toinen heistä oli tappaja.

Brian Howe haudattiin elokuun 7. päivä. Etsivä Dobson oli paikalla: “Mary Bell oli seisoimassa Howejen talon edessä kun arkku tuotiin ulos. Minä olin, tietysti, tarkkailemassa tyttöä. Ja kun näin hänet, tiesin, etten raaskisi riskeerata toista päivää (And it was when I saw her there that I knew I did not dare risk another day.) Hän seisoi siellä, naureskellen. Naureskellen ja hieroen käsiään. Ajattelin, voi Jumala, minun täytyy tuoda hänet sisään, shell do another one.”

“Ainoa asia millä oli väliä oli valehdella hyvin.”
– Mary Bell (aikuisena)

Brianin hautajaisten jälkeen Dobson kyseli taas Normalta. Nyt hän väitti, että Mary oli kertonut hänelle tappaneensa Brianin, ja tuonut hänet betonilohkareille katsomaan ruumiista. Mary oli kertonut Normalle: “Puristin hänen kaulaansa ja painoin hänen keuhkojaan; sillä tavalla niitä tapetaan. Pidä sitten suusi kiinni äläkä kerro kenellekään.” Kun Norma oli nähnyt Brianin, hän tiesi, että tämä oli kuollut. “Hänen huulensa olivat liilat. Mary veti sormiaan pitkin hänen huuliaan. Hän sanoi että oli nauttinut siitä.” Sinä iltana Norma vietiin poliisiasemalle antamaan virallisen lausunnon.

Norman järkyttävän tarinan seurauksena Mary Bell haettiin samana iltana poliisiasemalle varttia yli kahdentoista. Hänen syvänsiniset silmänsä olivat sameat, mutta hän pysyi rauhallisena.
“Hän vaikutti näkevän itsensä latteassa kohtauksessa rosvo-poliisielokuvassa: mikään ei yllättänyt häntä eikä hän myöntänyt mitään”, Dobson kertoi Gitta Serenylle, joka on kirjoittanut tapauksesta laajasti.

“Minulla on syytä uskoa, että olit lähellä lohkareita Norman kanssa”, sanoi Dobson. “Mies huusi joillekin lapsille lähellä sitä paikkaa ja te molemmat juoksitte pois sieltä missä Brian oli makaamassa ruohossa. Tämä mies todennäköisesti tunnistaa sinut.”
“Hänellä täytyy olla hyvä näkö”, Mary vastasi.
“Miksi hänellä täytyisi olla hyvä näkö?” Dobson heitti takaisin, valmiina nappaaman hänet valheesta.
“Siksi että hän…” Mary jatkoi hetken päästä: “…pystyi näkemään minut kun en ollut siellä.”
Hän nousi seisomaan. “Minä menen kotiin… Tämä on aivopesua.”
Dobsonpa ei päästänyt häntä lähtemään. “Onko tämä paikaa ihan sekaisin?” Mary kysyi.

Mary ei antanut periksi. “En aio antaa lausuntoa. Olen antanut monia lausuntoja. Aina te tulette minun takiani. Norma on valehtelija, hän yrittää aina saada minut kiipeliin.”
Mary päästettiin lähtemään 3:30.
Dobson kyseenalaisti omat olettamuksensa, joista oli ollut niin varma. Mutta nähtyään Maryn käytöksen Brianin hautajaisissa ja saatuaan todistuksen Normalta, hän toi Maryn takaisin asemalle.
“Hän oli todella ahdistunut”, Dobson sanoo. “Hän antoi minulle sen vaikutelman, että tiesi ajan milloin arviointi oli tullut (the time of reckoning had come). Hän myönsi nyt olleensa läsnä kun Brian oli kuollut, mutta hänen ‘tunnustuksensa’ koki kummallisen käänteen.”

“En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen.”
– Mary Bell

Seuraavassa Mary Bellin virallinen lausunto:

Minä, Mary Flora Bell, haluan tehdä lausunnon. Haluan jonkun kirjoittavan ylös, mitä sanon. Minulle on sanottu, ettei minun tarvitse sanoa mitään ennen kuin haluan tehdä niin, mutta kaikkea, mitä sanon, voidaan käyttää todisteina.

Allekirjoittanut, Mary F. Bell

Brian oli kadulla ja minä ja Norma oltiin kävelemässä häntä vastaan. Me käveltiin hänen ohitseen ja Norma sanoo “Tuletko kauppaan Brian?” ja minä sanon “Norma, sinulla ei ole rahaa, miten voit mennä kauppaan? Mistä saat sitä?” Hän sanoo “Älä utele, pidä nenäsi erossa tästä.” Pikku Brian seurasi ja Norma sanoo: “Kävele edessä.” Minä halusin Brianin menevän kotiin, mutta Norma alkoi yskiä, jotta Brian ei voisi kuulla mitä puhuimme.

Me mentiin alas Crosshiil Roadille missä Brian oli yhä meidän edessä. Siellä oli värillinen poika ja Norma yritti aloittaa tappelua hänen kanssaan. Hän sanoi, Mutakuono, neekeri, aika mennä pesulle.” (Pojan) Isoveli tuli ja löi häntä. Hän huusi “Howay, nyrkit pystyyn”. Poju käveli pois ja katsoi Normaa kuin hän olisi hullu.

Menimme Dixons kauppaan ja kiipesimme suojakateiden yli, siis reiästä läpi ja rautatien yli. Sitten minä sanoin “Norma mihin olet menossa?” ja Norma sanoi: “Tiedätkö sinä sen pienen ammeen, mistä sammakonpoikaset tulee?” Kun pääsimme sinne, siellä oli pitkä, suuri vaunu, joissa oli suuria, pyöreitä reikiä. Norma sanoo Brianille:
“Oletko tulossa mukaan, koska tuolta tulee rouva numero 82:sella ja hänellä on laatikollinen karamellia ja sellaista?”

Me kaikki mentiin sisään, sitten Brian alkoi itkeä ja Norma kysyi häneltä, oliko hänellä kurkku kipeä. Hän alkoi puristaa Brianin kurkkua ja Brian alkoi itkeä. Hän sanoi: “Ei se rouva tänne tule, vaan tuonne, noiden isojen kivilohkareiden luo.”
Menimme niille lohkareille ja hän sanoo “Sinun pitää maata maassa” ja hän menee maahan makaamaan niiden lohkareiden väliin, josta hänet löydettiin. Norma sanoo “Työnnä kaula ylös” ja hän teki niin. Sitten hän kuristi Briania kovaa, sen näki, koska hänen sormen päänsä olivat käymässä valkoisiksi.
Brian pyristeli vastaan ja minä painoin Norman olkapäitä, mutta hän meni hulluksi. Yritin nyhtäistä hänen leukaansa, mutta hän huusi minulle.

Tässä välissä hän pamautti Brianin päätä jollain puulla tai puupalikalla ja Brian makasi tajuttomana. Hänen naamansa oli ihan valkoinen ja sininen ja silmät olivat auki. Hänen huulensa olivat purppurat ja kuolaa oli kaikkialla ja se muuttui joksikin niin kuin untuvaksi. Norma peitteli hänet ja sanoin “Norma, minulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa”. Pikku Lassie oli siellä ja se pillitti ja Norma sanoi “Älä aloita tai teen samoin sinullekin”. Se itki silti ja hän meni kuristamaan sen kurkkua, mutta se murisi sille. Hän sanoi sille: “Hys hys, nyt rauhassa”.

Menimme kotiin ja otin pikku Lassien mukaan. Norma käyttäytyi hassusti ja teki hölmöjä ilmeitä ja levitteli sormiaan. Hän sanoi “Tämä on ensimmäinen mutta ei tule olemaan viimeinen.” Minä säikähdin siitä.
Kannoin Lassieta ja laitoin hänet maahan junaradalle ja menimme ylös Crosswoodin polkua. Norma meni sisään taloon ja sai sieltä sakset ja laittoi ne housuihinsa sisään. Hän sanoi “Mene hakemaan kynä”. Sanoin “Enkä, mihin?” Hän sanoo “Että kirjoitetaan viesti hänen vatsaansa” ja en hakenut kynää. Hän haki Gillette-partakoneen terän. Menimme takaisin kivilohkareille ja Norma leikkasi hänen hiuksensa. Hän yritti leikata häneltä jalan ja korvan terällä.
Hän yritti näyttää minulle, että se oli terävä, hän otti mekkonsa yläosaan, (she took the top of her dress where it was raggie and cut it) jossa se oli rähjäisenä ja leikkasi ja teki viillon. Mies tuli alas rautatielle pikkuisen, vaaleatukkaisen tytön kanssa, ja hänellä oli punainen ruudullinen paita ja sinisen denimfarkut.

Kävelin pois. Hän piilotti partaveitsen terän suuren, nelikanttisen betonilohkareen alle. Hän jätti sakset pojan viereen. Hän käveli ennen minua nurmikon poikki Scotswood Roadille. En voinut juosta nurmikolla, koska olin juuri saanut mustat tohvelini päälle. Kun olimme jatkaneet matkaa vähän aikaa hän sanoi “May, sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä, koska joudut vaikeuksiin” ja minä en ollut tehnyt mitään ja minä en ollut ottanut sisälmyksiä ulos. En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen. Astelimme ylös ja menimme kotiin, minä melkein itkin. Sanoin, jos Pat saa selville, hän tappaa sinut, vähät Brianin tappamisesta, koska Pat on niin poikatyttö. Hän on aina kiipeilemässä vanhoissa rakennuksissa ja semmoista.

Myöhemmin autoin etsimään Briania ja yritin kertoa Patille, että tiesin missä hän oli lohkareiden välissä, mutta Norma sanoi “Helkkari älä mene sinne, hän ei koskaan mene sinne”, ja hän vakuutti, ettei Pat ollut siellä. Minua huudettiin kotoolta puoli kahdeksan ja jäin sisään. Heräsin jotain puoli kaksitoista ja seisoimme ovella kun Brian löydettiin: seuraavana päivänä Norma halusi –
The other day Norma wanted to get put in a home. She says will you run away with us and I said no. She says if you get put in a home and you feed the little ones and murder them then run away again.

Olen lukenut edellä olevan lausunnon ja minulle on sanottu, että voin oikaista, muutta tai lisätä mitä tahansa haluan. Tämä lausunto on tosi. Olen tehnyt sen omasta vapaasta tahdostani.

Mary Flora Bell (allekirjoitettu 6:55)

Maryn lausunnossa oli jotain, mikä oli totta, mutta enimmäkseen hän yritti syytellä Normaa. Dobson muodollisesti tuomitsi Mary Bellin Brian Howen murhasta. “Se on ihan oikein minulle”, Mary vastasi. Sitten Dobson pidätti Norma Bellin, joka kävi vihaiseksi syytteistä. “Saat vielä maksaa tästä”, hän uhosi etsivälle.

Tyttöjä pidettiin lukossa Newcastle West Endin poliisiasemalla. Tuleva oikeudenkäynti veti puoleensa kauhun viettelemää kansaa.

Varoitusmerkit

“Mitä tapahtuu jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?”
– Mary Bellin muistikirjasta

Etsivät tutkivat Martin Brownin salaperäistä kuolemaa nyt henkirikoksena. Itseasiassa Mary Bellin pöyhkeilevä käytös Martinin kuoleman jälkeen oli niin ilmiselvää, että oli ihme, ettei häntä oltu pidätetty aiemmin. Ehkäpä Brian Howen henki olisi silloin säästylnyt. Mutta kuten paikallinen poika sanoi, kaikki tiesivät Maryn olevan suuri esiintyjä ja hänen huudoilleen “Minä olen murhaaja!” oli yksinkertaisesti vain naurettu.

Jopa Martinin kuoleman jälkeen Mary satutti muita lapsia.

11. toukokuuta -68, 3-vuotias poika löydettiin pää verta vuotaen joidenkin tyhjien vajojen takaa läheltä pubia. Löytäjät olivat Norma Bell ja Mary Bell. Pieni poika oli Maryn serkku. Hän oli “pudonnut” kallion kielekkeeltä, laskeutuen monta jalkaa alas. Mary myönsi myöhemmin tyrkänneensä hänet alas penkereeltä.

Seuraavana päivänä Mary, Norma vieressään, hyökkäsivät kolmen tytön kimppuun, jotka olivat leikkimässä kotia. Yksi tytöistä sanoi Maryn “laittaneen kätensä kaulani ympärille ja kuristaneen lujaa… Tyttö [Mary] irrotti kätensä kaulastani ja teki saman Susanille.” Poliisille soitettiin pian. Norma kertoi, että Mary “meni toisten tyttöjen luo ja sanoi ‘Mitä tapahtuu, jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?’ Sitten Mary laittoi molemmat kätensä tytön kurkulle ja kuristi. Se tyttö alkoi mennä violetiksi… Sitten juoksin pois ja jätin Maryn. En ole nyt hänen ystävänsä.”

Viranomaisen raportin mukaan 15. toukokuuta, “Bellin tyttöjä on varoitettu toimenpiteistä, jotka heitä tulevaisuudessa seuraavat.”
10 päivää myöhemmin Martin Brownin tapettiin.

Martin Brown

“Yksi poika on vain käynyt maate ja kuollut.”
– Mary Bellin muistikirjasta

Martin nähtiin viimeisen kerran noin varttia yli 3 iltapäivällä ja hänet löydettiin puoli neljä makaamasta laudoitetun talon lattialla. Kolme repaleisessa metsikössä ruokaa tonkivaa poikaa löysivät lapsen ikkunan vierestä makaamasta selällään. Lapsessa oli verta ja kuola norui alas poskelle ja kaulalle. Säikähtäneet pojat kertoivat löydöstään ulkona oleville rakennustyöläisille, jotka muistivat antaneensa pikku-Martinille keksejä aikaisemmin sinä päivänä. He kiipesivät portaat ylös taloon ja yrittivät elvyttää – mutta Martin oli jo kuollut.

Yksi pojista huomasi Mary Bellin tulevan jonkun toisen lapsen kanssa taloa kohti ja pysähtyvän suoraan ikkunan eteen. “Mennäänkö tuosta?” Mary sanoi. He ahtoivat itsensä läpi lautojen päästäkseen sisään. Mary oli tuonut Norman näyttääkseen, että oli tappanut Martinin. Mutta heitä käskettiin lähtemään.

Tytöt lähtivät sitten etsimään Martinin tätiä kertoakseen tälle onnettomuudesta, jonka uhriksi uskoivat Martinin joutuneen, ja että siellä oli “verta kaikkialla”.
“Näytän sinulle, missä se on”, Mary sanoi järkyttynelle naiselle.

Outoa kyllä, poliisi ei löytänyt väkivallan merkkejä. Purkki aspiriinia oli vieressä – ehkä hän oli vetänyt sitä koko purkillisen. Lapsessa ei ollut näkyviä kuristusjälkiä ei ollut, eikä muitakaan merkkejä ja niinpä viranomaiset uskoivat, että se oli onnettomuus. Rikostutkintajaostoa ei kutsuttu paikalle.

Viranomaisen tekemässä raportissa ilmoitettiin, että Martin Brownin kuolinsyy oli auki. Mutta Scotswoodin yhteisö ei voinut vain haihduttaa mielestään traagista kuolemaa. Niinpä he keksivät marssia ja protestoida lähialueen vaarallisia taloja vastaan.

Samaan aikaan Scotswoodin todellinen uhka, Mary ja Norma kiusasivat Martinin tätiä urkkivilla kysymyksillään.
“He kyselivät minulta kyselemistään: ‘Kaipaatko Martinia?’ ja ‘Itketkä hänen takiaan?’ ja ‘Kaipaako June häntä?’ ja kaiken aikaa he virnuilivat. Kun en enää kestänyt sitä, käskin heitä lähtemään ja olemaan tulematta takaisin.”

June Richardson pitelee kuvaa pojastaan Martin Brownista

Tytöt kiusasivat myös hänen äitiään June Brownia. Kuultuaan koputuksen June avasi etuoveen ja Mary seisoi sen takana.
“Mary hymyili ja pyysi saada nähdä Martinin. Sanoin, ‘ei, kultapieni, Martin on kuollut’. Hän pyörähti ympyrän ja sanoi ‘Ääh, tiedän, että hän on kuollut. Halusin nähdä Martinin hänen arkussaan'” ja hän virnuili yhä. Olin sanaton siitä, että niin nuori lapsi halusi nähdä kuolleen vauvan ja paiskasin vain oven hänen edestään.”

Maryn pahaenteinen käytös ei kohdistunut ainoastaan Martinin surevaan perheeseen.
Sunnuntaina, seuraavana päivänä Martinin kuolemasta, Mary juhli 11-vuotissyntymäpäiviään yrittämällä kuristaa Norman pikkusiskon. Norman isä sattui näkemään Maryn kädet tämän kurkulla.
“Löin Maryn kädet pois”, isä kuvaili myöhemmin.

Mutta päivä ei ollut päättynyt vielä. Seuraavana aamuna Woodlands Crescentin päiväkodin henkilökohta teki puistattavan löydön.

Murhaavat viestit

“Varokaa TÄSTÄ on murhaajissa kyse”
– viesti joka löytyi vandalisoidusta päiväkodista

Maanantaiaamuna, 27. toukokuuta, kun erään päiväkodin opettajat Woodlands Crescentiltä, Whitehouse Roadin päädystä, saapuivat työpaikalleen, he näkivät selvästi, että siellä oli pengottu. Päiväkodin eväitä oli viskottu päättömästi ympäriinsä ja siivousvälineet oli roiskittu lattioille. Mutta kauhistuttavin löytö olivat neljä kirjoitettua viestiä, jotka kuuluivat näin:

Merkintä

“Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”

“vitu me murhattin varokaa Fannya ja Faggottia”

“me murhasimme Martain brownin Haistakaa paska Äpärät”

“Olette sälittäviä koka me murhattiin Martain Go Brown teidän Parasta varoa Murhaajat FANNYJA ja Faggot te hässijät”

(Faggot voi olla ihmisen nimi tai tarkoittaa homoa/hinttaria.)
Poliisi vei viestit asemalle pitäen niitä sairaana vitsinä. Mary myönsi jälkeen päin, että he kirjoittivat viestit “huvin vuoksi”. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Päiväkotiin murtauduttiin, joten sinne asennettiin hälytysjärjestelmä.

Maryn muistikirja

Samana aamuna Mary Bell piirsi muistikirjaansa kuvan lapsesta. Pieni piirroshahmo oli samassa asennossa, josta Martin Brown löydettiin, ja sen vieressä oli pullo, jonka vieressä taasen luki sana “TABLET..” (levy, laatta tai vastaava?) Piirroksessa oli mies, joka käveli lasta kohti ja sillä paperilla luki
“Lauantaina olin talossa, ja minun äiskä lähetti Minut kysymään Normalta Tulisiko hän ylös minun kanssa? me mentiin sinne ja tultiin Marget Roadille ja siellä oli väkijoukko ihmisiä vanhan talon luona. Minä kysyin, mikä oli hätänä. siellä oli poika kuka oli Vaan käynyt maate ja Kuollut.”
Maryn muistikirjan alkulehden kirjoitus ei ollut tuntunut opettajasta oudolta, vaikka hän olikin ainoa oppilas, joka oli kirjoittanut Martinin kuolemasta.

Alkulehti

Saman viikon perjantaina saatiin huomata, että Päiväkotiin juuri asennetusta hälytysjärjestelmästä oli hyötyä: Mary Bell ja Norma Bell saatiin kiinni rysän päältä, mutta he kielsivät murtautuneensa sinne aiemmin. Heidän palautettiin vanhempiensa huostaan ja murtoa käsiteltäisiin myöhemmin nuoriso-oikeudessa.

Viikkoa myöhemmin Mary hyökkäsi Norman kimppuun lähellä mainitun lastentarhan hiekkalaatikkoa. Muuan poika näki Maryn kynsivän kaveriaan ja potkivan tätä silmään, mutta hän vain nauroi, kun kuuli Maryn huutavan “Minä olen murhaaja!” Mary osoitti sen talon suuntaan, josta Martin Brown oli löydetty. “Tuo talo tuolla, siellä minä tapoin…” Koska Mary tunnettiin huomionkipeänä mahtalijana, poika ei ottanut kummallista kerskailua vakavissaan.

Heinäkuun lopulla Mary kävi Brian Howen kotona, kun tuo pieni poika oli vielä elossa, ja ilmoitti “Tiedän Normasta jotain, mikä saisi hänet kiipeliin, saisi ihan heti.”
Hän kertoi Howen kotiväelle salaisuuden: “Norma laittoi kätensä pojan kurkulle. Se oli Martin Brown – hän [Norma] puristi ja hän [Martin] vain kuukahti.”
Asiaansa havainnollistaakseen hän kahmaisi oman kurkkunsa elehtien kuristamista ja päästi sitten kätensä irti. Muutama päivä myöhemmin Mary kuristi Howen perheen oman pojan. Tämä kyltymätön tarve “näyttää ja kertoa” kuolettavat rikoksensa voisi purkautua näin toiseen viattomaan taaperoon.

Kiinniotto

“Murhaaminen ei ole niin paha, me kaikki kuolemme joskus kuitenkin.”
– Mary Bell yhdelle vartijoistaan

Ensimmäisenä yönään pienissä selleissään Newcastle West Endin poliisiasemalla tytöt olivat levottomia.
“He huutelivat toisilleen ovien läpi”, sanoi yksi lasten perään katsonut naispoliisi. Poliisiasemalla ei oltu totuttu majoittamaan sinne lapsia ja niin he tekivät vain parhaansa.
“Lopulta käskimme heitä sulkemaan suunsa. Yhteen aikaan kuulin Maryn huutavan vihaisesti äidistään.”
Mary, joka oli krooninen sängynkastelija, kauhistui nukkumaan käymisestä pelossa, että sotkisi vuoteensa. Hän uskoutui, että hänelle kävi niin usein. Vuosia myöhemmin Mary kertoi, että kun hän teki niin, hänen äitinsä hieroi hänen kasvojaan wc-pyttyyn ja vei patjan näytille koko naapurustolle.

Vangitsemisen aikana naisvartijat, jotka tutustuivat Maryyn paremmin, kuvailivat häntä itsevarmaksi ja älykkääksi “rääväsuuksi”. Jotkin Maryn kommenteista järkyttivät heitä, mutta toiset saivat heidät näkemään hänet pelokkaana pikkutyttönä, joka ei aivan ymmärtänyt, mitä tarkoitti viedä toisen ihmisen henki. Keskiyöllä Mary –
In the middle of the night Mary would “bolt upright.” Marys hostility had an almost naive quality: while tightly grabbing a stray cat by the neck, a guard told her not to hurt the cat.
(bolt uprigt = nousta äkisti istumaan tai jotain)

Maryn väitetään vastanneen: “Oi, ei hän tunne mitään, ja sitäpaitsi, minä tykkään satuttaa pieniä olioita, jotka eivät voi tapella vastaan. Erään toisen välikohtauksen sattuessa, hän sanoi haluavansa tulla isona sairaanhoitajaksi, “koska sitten voin tökätä neuloja ihmisiin. Minä pidän ihmisten satuttamisesta.”

Jos hänen vanhempansa olivat jotenkin vastuussa hänen käytöksestään, hän ei puhunut siitä. Hänet oli opetettu olemaan hiljaa, erityisesti viranomaisten läsnäollessa. Hänen isänsä Billy Bell oli elänyt perheen kanssa, mutta lapset (Mary ja hänen pikkuveljensä ja siskonsa) oli aina opetettu kutsumaan häntä “sedäksi”, jotta heidän äitinsä saisi sosiaaliavustuksia. Billy Bell oli rosvo, ja äiti Betty Bell oli prostituoitu, joka oli usein poissa Glasgowissa “bisneksillä”. Koska Bellin vanhemmat hankkivat toimeentulonsa näin hämärillä puuhilla, viranomaiset tiesivät hyvin vähän Maryn perheestä. Eräs etsivä, joka vieraili Maryn kotona, kuvaili, että siellä “ei tuntunut kodista, oli vain kuori. Erittäin outoa… ainoata elämää, mitä saattoi tuntea, oli suuri haukkuva koira.”

Oliko Maryn välinpitämättömyys syy sille, että psykiatrit pitivät häntä “psykopaattisena”? Jos hän olisi rikkonut hiljaisuuden kertomalla kotiväkivallasta, olisiko hän saanut myötätuntoisemman analyysin?
“Olen nähnyt paljon psykopaattilapsia”, tohtori Orton tavattuaan Maryn ensi kertaa kun tämä oli poliisilaitoksen putkassa. “Mutten ketään sellaista kuin Mary: niin älykästä, niin manipuloivaa tai niin vaarallista.”
Oikeudenkäynnin aikana Maryn käytös – During the murder trial, Marys behavior would do little to harvest sympathy.

Oikeudenkäynti alkaa

“No sehän oli tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
– Syyttäjän kysymys Norma Bellille

Mary ja Norma Bell tuotiin molempien poikien murhia käsittelevään oikeudenkäyntiin 5. joulukuuta -68. Oikeudenkäynti kestäisi 9 päivää. Mediahuomio – joka oli kyllä lievää verrattuna tämän päivän sensaationaalisiin standardeihin – synnytti kiinnostusta oikeudenkäynnin edetessä ja finaalipäivänä lehdistöä oli joka nurkassa. Vaikka oikeuden tiedonannoista yritettiin tehdä vähemmän uhkaavan tuntuisia lapsille, olivat Norma ja Mary järkyttyneitä. Mary näytti olevan tarkkaavainen, mutta myönsi myöhemmin, että koko juttu oli “hämäystä”.

Syyttäjä Rudolph Lyons avasi oikeudenkäynnin sanomalla, että se joka surmasi Brian Howen, surmasi myös Martin Brownin. Lyons kertoi suunnitelmallisesti molempien tyttöjen epäilyttävästä käytöksestä Martinin kuolinpaikalla, kuinka he olivat kiusanneet surevaa perhettä kammottavilla, pimeillä kysymyksillään, ja kuinka he olivat vandalisoineet Päiväkotia seuraavana päivänä, jättäen muistilappuja, joissa oli tunnustus. Normalle nämä laput koituivat turmiollisiksi. Käsiala-analyysi vahvisti hänen kirjoittaneen “Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”-viestin. Jos Norma todella oli viaton, miksi hän oli osallistunut näiden hirmuisten raapustusten kirjoitteluun?

“Miten Mary tiesi, että Martin oli tukehdutettu?” kysyi Lyons. Tämä ei ollut yleisessä tiedossa vielä kun Mary demonstroi Howen perheelle miten Martin oli kuristettu. Rikostekniset todisteet myös yhdistettiin Maryyn – molemmasta uhrista löytyi harmaita kuituja, jotka olivat tytön yhdestä hänen villamekostaan. Kuituja Norman kastanjanruskeasta hameesta löytyi Brianin kengistä. Vaikka Norman syyllisyydestä ei ollut epäilystä, Marya pidettiin pääsyyllisenä. Oikeudenkäynnissä olleen Gitta Serenyn mukaan vaikea kysymys kuului, oliko Mary sairas pikkutyttö vaiko hirviö, “pahan siemen”.

Maryn perheen läsnäolosta oikeudenkäynnissä ei ollut oikein apua. Hänen äitinsä Betty Bell häiritsi tiedonantoja kaikella nyyhkimisellä ja ulinallaan ja hänen pitkä, blondi peruukkiinsa putosi päästä. Kuin kaunistelemattoman saippuaooperan surkeasti näyttelevä hahmo, hän ryntäsi ulos kesken oikeudenkäynnin, vain palatakseen dramaattisesti hetkiä myöhemmin. Maryn isä Billy Bell istui hiljaa, välittämättä vaimonsa näyttävästä sekoiluista.

Tummatukkainen Mary, jota Sereny kuvasi hyvin sieväksi ja älykkääksi, katsoi jäänsinisillä silmillään, joista ei kuvastunut muita tunteita kuin viha. Oikeussalin sivustaseuraajat, kirjoitti Sereny, “seurasivat häntä kauhistuttavalla uteliaisuudella”.
Niin “manipuloivaksi” ja “viekkaaksi” pieneksi tytöksi kuin Mary, ei tiennyt mitään sympatialla houkuttelemisesta.
Mary kertoi poliisivirkailijalle kuinka “nainen hallissa hymyili minulle, mutta minä en hymyillyt takaisin. Se ei ole hymyilyn aihe. Tuomaristo ei pitäisi jos minä hymyilisin, vai kuinka?”

Normaa sen sijaan oli ympäröinyt paljon suopeampi perhe. Hän oli kolmas 11:sta lapsesta ja reagoi todisteisiin ja todistuksiin paljon lapsenomaisemmin, pelon ja hermostuksen sekaisin kyynelin (- Mary kieltäytyi itkemästä pitäen sitä heikkouden merkkinä).

Tytöt todistavat

Ensiksi todistajanaitioon meni Norma. Hänen asianajajansa R. P. Smith kysyi häneltä siitä päivästä, jona Martin murhattiin, kuinka Mary tyrkkäsi ulostetta hänen päähänsä (tytöt asuivat aivan lähekkäin) ja sanoi “On sattunut onnettomuus” ja vei hylätylle talolle, josta Martinin ruumis oli juuri löydetty. “Mary halusi kertoi Ritalle, että siellä oli ollut onnettomuus… ja jotain siitä, että verta oli kaikkialla”, Norma sanoi.

Norma oli tärkeä todistaja syyttäjille osatessaan kertoa Maryn väkivaltaisuudesta. “Näyttäikö [Mary] koskaan sinulle kuinka pikkupoikia tai -tyttöjä voisi tappaa? Näyttikö hän sinulle koskaan?” Kun Norma vastasi kyllä, Lyons sanoi:
“No sehän oli todella tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
Norma myönsi, että näin oli.

Yönä ennen todistustaan Mary kysyi naiselta, mitä tarkoitti sana ‘epäkypsä’.
“Lakimies sanoi, että Norma oli epäkypsempi. Tarkoittaako se, että jos olisin älykkäämpi, minua syytettäisiin kaikesta?”

Kuudentena päivänä Mary kutsuttiin todistamaan. Huone pörisi innokas odotus. Sereny kuvailee: “Yleisö ja lehdistöhallit olivat täynnä, ja yhtenä päivänä oikeuden tunnelmassa – toisin kuin muina päivinä – oli vaimea vivahdus kammottavasta lumouksesta, joka yhdistetään tämän tapaisiin murhaoikeudenkäynteihin.”

Vaikka tytöt syyttelivät toisiaan, heillä oli läpitunkematon yhteys. Serenyn mukaan oikeudenkäynnin aikaan “heidän päänsä kääntyivät toisiaan kohti, heidän silmänsä lukittuivat, he ilmaisivat itseään kasvoillaan ja heidän kasvonsa muuttuivat niin samanlaisiksi ja he selvästi kommunikoivat.” Silti heillä oli petoksen hetkensäkin: “He ravistelivat päitään epäuskoisesti tai epäilevästi toistensa sanoille; he kääntyivät äkillisesti, tuijottivat toisiaan vihaisesti kuullessaan toverinsa siteerauksia, joissa Norma syytti Marya jostain moraalittomasta tai toisinpäin; ja he kommentoivat niitä kuuluvasti – Norma kyynelillä ja itkemällä epätoivoisesti ‘Ei, ei’ – Mary kovaa ja hurjistuneesti huomauttelemalla.
Lopulta tuomari kielsi tyttöjä ottamasta kontaktia toisiinsa oikeudenkäynnin aikana.

Molemmat kielsivät osallisuutensa Martin Brownin kuolemaan, mutta tunnustivat olleensa yhdessä sinä päivänä kun Brian kuoli. Maryn mukaan maaninen Norma kuristi Brianin. Kun kysyttiin, pelkäsikö hän Norman tappavan hänet, Mary vastasi: “Ei hän raaskisi – koska kääntyisin ympäri ja löisin häntä.”

Norman synkkä versio tapahtumista oli lähempänä totuutta: “May [Maryn lempinimi] käski Brianin mennä maahan makaamaan” ja sitten “alkoi satuttaa häntä.” Norma demonstroi, kuinka Mary nipisti Brianin nenää. Brian oli muuttunut liilaksi ja yrittänyt vetää Maryn käsiä pois kaulaltaan.
“Kun hän todella satutti häntä [Briania] hän sanoi, Norma, käteni alkavat hikoa.”
Norma kertoi itkien lähteneensä paikalta, kun Brian oli vielä elossa. Hän meni sitten ystävänsä luo, jossa he tekivät pom-pomeja (cheerleadingissä käytettävä huiska). (Kenties outo aktiviteetti sellaiselle, joka on juuri todistanut murhaa?)
Jos Normaa todella harmitti, että Mary oli surmannut Brianin, miksi hän oli palannut Maryn kanssa tekemään merkkejä Brianin kehoon? Mary toi saksen mukanaan, koska halusi “leikata hänet kaljuksi”. Hänellä oli myös partakoneen terä, jolla hän aikoi viillellä Brianin vatsaa.

Oikeuden päätös

“Mikä on pahinta mitä minulle voi tapahtua? Hirttävätkö he minut?”
– Mary Bell

Maryn kohtalo oli selvä – hänet tuomittaisiin joko murhasta tai taposta.
Vaikka Normaa kohtaan tunnettiin enemmän sympatiaa, oli vielä epäselvää miten häntä rangaistaisiin, vai rangaistaisiinko ollenkaan. Puolustuksen täytyi voida todistaa, että Mary oli häiriintynyt, eikä mahtanut itselleen mitään, eikä ollut ymmärtänyt tekojensa suuruutta. Kun tytöt olivat todistaneet, paikalle kutsuttiin psykiatreja, jotka olivat tutkineet Maryn. Tohtori Robert Orton todisti, että “Luulen, että tämä tyttö on psykopaatti”, mitä hän perusteli “kyvyttömyydellä asettua toisen ihmisen asemaan” ja “toimimalla impulssiensa mukaan, ajattelematta tekojensa seurauksia”.

Kun tuli lopetuspuheenvuoron aika, syyttäjät luonnehtivat Marya pahaksi hengeksi. Norma-raukka oli “pahan ja mukaansatempaavan vaikutuksen” uhri, “melkein kuin se fiktiivinen Svengali.”
(Svengali on hahmo George du Maurierin novellista – sana tarkoittaa ilkeämielistä henkilöä, joka manipuloi muita, toim.huom.)
“Norma on yksinkertainen tyttö, jonka älyntaso ei vastaa ikäluokkaa. Mary on mitä epänormaalein tyttö, mikä voi olla, aggressiivinen, säälimätön, julma, kykenemätön katumaan tekojaan, tyttö, jolla on dominoiva luonne, tietyllä epätavallisella älykkyydellä ja oveluudella, se on kauhistuttavaa.”

Yrityksenä pelastaa Mary leimautumasta demoniseksi “pahan siemeneksi”, puolustus heitti ilmaan kysymyksiä: Miksi tämä tapahtui? Mikä sai Maryn tekemään niin?
“Se on…. hyvin helppoa herjata pientä tyttöä, kutsua kuin Svengaliksi, pysähtymättä hetkeksi miettimään, mikä johti koko tähän tilanteeseen…”

Viidestä naisesta ja seitsemästä miehestä koostuvalta tuomaristolta kesti 4 tuntia palauttaa oikeudenpäätös. Norma oli pakahtua ihastukseen kun hänet todettiin syyttömäksi molempiin tappoihin. Mary todettiin syylliseksi kahteen tappoon alentuneesti syyntakeisena. Tuomari Cusack kuulutti hänen tuomionsa elinkautisen samalla kun Mary itki. Hänen vankeutensa kestäisi jonkin epämääräisen ajan.

Norma Bellille annettiin myöhemmin kolme vuotta ehdonalaista ja hänet vietiin Woodlands Crescent Nurseryyn (päiväkotiin) ja laitettiin psykiatrisen tarkkailun alaiseksi.

Vangitseminen

“Hän nimitti minua murhaajaksi ja minä tartuin häntä tukasta ja paiskasin naaman hänen päivälliseensä.”
– Mary Bell

Koska Britanniassa ei ollut käytössä vankilaa murhaaville pikkutytöille, kaikkia hiersi yksi sama kysymys: Mihin Mary sijoitettaisiin? Vankilajakso 11-vuotiaalle oli poissa kysymyksestä. Mielisairaalloilla ei ollut resursseja ottaa häntä. Hän oli liian vaarallinen insituutioon, joissa asusti ongelmaisia lapsia. Lopulta kypsä murhaajatar laitettiin eräänlaiseen poikakotiin. Vaikka siellä tulisikin kuitenkin ongelmia, kun Mary ehtisi murrosikään.

Maryn vangitseminen oli kiehtova asia, koska hän selvästi “parani” jollain tavalla. Kun hän pääsi sieltä ulos 23 vuoden iässä, hänellä oli jo oma tytärkin. Hän väittää olevansa täysin eri ihminen kuin se “psykopaatti” lapsitappaja, joka hän kerran oli. Voiko väkivaltainen sosiopaatti parantua? Onko mahdollista, että hän oli vielä silloin 11 iässä kykeneväinen parantumaan? Oliko hän saanut “moraalisen herätyksen”, kuten kirjailija Gitta Sereny vihjailee? Vai onko hän vain loistava näyttelijä? Sosiopaatit osaavat halutessaan olla erinomaisen kaksinaamaisia. Oli miten oli, Maryn kokemukset vangittuna olosta ovat paljastamisen arvoiset.

Mary Bell sijoitettiin Red Bank Special Unitiin helmikuussa -69 marraskuuhun -73 saakka. Red Bank oli poikakoti, jonka turvallisuusaste oli korkea.
Useimpien mielestä laitos oli hyvin suunniteltu, kohtalaisen mukava paikka, jonka henkilökunta oli henkisesti tukevaa. Poikakotia johti entinen merivoimien mies James Dixon, joka tunnettiin vahvasta moraalisesta vaikutuksestaan. Herra Dixon piti Marylle tiukkaa järjestystä ja määräsi säännöt ja Mary oppi kunnioittamaan ja rakastamaan häntä. Jos Maryn äiti oli ollut paha, moraaliton kurinpitäjä, herra Dixon oli hyväntahtoinen, vahva isähahmo, joka oli puuttunut hänen elämästään. Mary rakasti Billy Belliä, (joka ei ollut hänen biologinen isänsä, mutta oli ollut hänen elämässään alusta saakka) mutta varkaana hän ei ollut ihanteellinen roolihahmo. Billy kävi tapaamassa Marya laitoksessa, mutta ei tullut enää sitten, kun hänet tuomittiin aseellisesta ryöstöstä samana vuonna, -69.

Maryn äiti oli kuria pitävä, mutta ei suuremmin puoltanut perhearvoja. Prostituoituna hän “kuritti” asiakkaitaan ruoskalla ja bondagella, väitti Mary. Mutta Betty Bell tosin kertoi: “Piilotan aina ruoskat lapsilta.” Betty kävi usein tapaamassa tytärtään, ja Mary odotti innokkaasti äitinsä käyntejä, mutta aina niiden jälkeen hän oli harmissaan ja aggressiivinen, kertoivat Red Bankin henkilökunta. Eräs lääkäri halusi lopettaa Bettyn käynnit, mutta siihen aikaan ei tullut kuuloonkaan kyseenalaistaa äidin oikeutta tavata tytärtään. Red Bankin henkilökunta vihasi ylidraamaattista ja manipuloivaa Bettyä.
“Hän ‘leikki’ äitinä olemisella”, sanoi yksi opettaja.

Betty Bell käytti hyväkseen tyttärensä pahamaineisuutta, myyden tämän tarinaa iltapäivälehdille ja yllytäen tyttöä kirjoittamaan kirjeitä ja runoja, joita olisi helppo kaupustella lehdille. Mary sanoi, että äiti halusi teroittaa hänen mieleensä, miten rankkaa hänellä oli ja miten hän kärsi kuuluisan lapsimurhaajan äitinä.
“Jeesus vain naulittiin ristiin, minua hakataan vasaralla sinne”, Mary kuvaili äitinsä mielenmaailmaa.

Kuva

Mary Bell 16-vuotiaana poikakodissa

Red Bankin filosofia oli keskittyä nykyhetkeen. Menneisyyden kokemuksissa vellominen oli vahingollista, joten Maryn kasvatukselle ja murhille ei annettu riittävästi tunnustusta. Ne ikäänkuin sivuutettiin. Erään psykiatrin mielestä Mary sulki ongelmallisen menneisyytensä pois tietoisuudestaan, eikä hänen mielestään pitäisi yrittää selvittää syitä miksi hän oli tappanut

“Hänellä on epätavallinen sisäinen himo… tarve, jota kukaan muu ei voi aivan ymmärtää eikä käsitellä”, hän sanoi. Mary kävi useilla terapeuteilla, joista hyvin harva tutustui häneen kunnolla. Hän oli manipuloiva ja aloitti tahallaan tappeluita poikien kanssa, ja väitti, että hänellä oli kaksoissisko nimeltä Paula. (“Luulen, että olin keksimässä kaksosta, joka oli ehkä tehnyt sen, mitä minä olin tosiasiassa tehnyt”, Mary sanoi jälkeenpäin.)

Vankila

“Voidaan epäillä, että tämä siirto oli tuhoisa Marylle”, Sereny kirjoittaa teoksessaan Cries Unheard. Maryn oli pitänyt sopeutua mitä poikamaisimpaan ilmapiiriin Red Bankissa ja nyt hänet laitettiin naistenvankila Styaliin, joka tietysti kuhisi neitejä ja rouvia.

Hän oli kapinoiva vanki ja häntä rangaistiin usein, mutta hän mukautui pian:
“Mitä minun piti tehdä, kyllä, taistella systeemiä vastaan, mutta minun piti nousta vangista konnaksi, mikä tarkoitti, että sen sijaan että olisin ollut avoin ja vihainen, minä olin hiljaa ja juonikas.” Lisäksi hän päätti ruveta näyttämään mieheltä.
“Jeesus Kristus, mitä seuraavaksi? Sinä olet murhaaja ja nyt sinä olet lesbo”, sanoi hänen äitinsä kun tästä kuuli.

Monet lapsipsykiatrit, jotka tekivät viikkottaisia ryhmäterapiasessioita Styliassa, huomasivat, että “[Mary] oli kulkenut pitkän tien maailmaansa, jossa hän oli maskuliininen. Hän asteli ylväästi… ja meikkasi kuin hänellä olisi parransänkeä kasvoissaan”, ja “kääri sukkia miehen sukuelinten muotoon ja osoitti minulle tämän luokassa. Luulen, että hän piti niitä kaiken aikaa.” Hän kysyi myöhemmin lääkäriltä, voisiko hän vaihtaa sukupuolta, mutta sai kieltävän vastauksen. (“Siinä oli ajatuksena, etten olisi enää minä”, hän sanoi.)

Kun hänet siirrettiin vähemmän turvalliseen laitokseen -77, hän karkasi. Hänet saatiin kiinni yhdessä kahden muun karkurin kanssa. Lyhyenä vapaudenaikanaan näiden kahden nuoren miehen seurassa Mary menetti neitsyytensä. Hänen kanssaan maannut jätkä myi tarinansa iltapäivälehdille ja väitti Maryn paenneen vankilasta, koska oli raskaana.
“Kun aikaa kului, painajaiseni oli lehdissä”, Mary sanoi. “En voinut koskaan ymmärtää, mitä he tahtoivat minusta.”
Mary sijoitettiin hostelliin muutama kuukausi ennen ehdonalaistaan vuonna -80, ja hän tapasi naimisissa olevan miehen, joka saattoi hänet raskaaksi.
“Hän sanoi, että hänet oli määrätty näyttämään minulle, että en ollut lesbo”, Mary kertoi. “Minun oli vaikea olla ajattelematta seksiä likaisena.”
Kun hän sai tietää, että oli raskaana, hän ajautui moraaliseen kriisiin. “Jos ajattelen, että melkein ensimmäinen asia, jonka tein päästyäni vankilasta, jonne olin joutunut tapettuani kaksi lasta, oli, että tapan lapsen sisälläni…”
Mutta Mary tunsi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa. Hän ei pitänyt lasta, jota ei koskaan tullutkaan.

Vapauteen 23-vuotiaana

“Mary Bell oli jakanut itsensä kahdeksi eri ihmiseksi, oman itsensä vuoksi.”
– Maryn ehdonalaisvalvoja

Mary Bell vapautettiin 14. toukokuuta -80 ja hän jäi Suffolkiin. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli, missäs muualla kuin paikallisella lastentarhalla, mutta ehdonalaisvalvojat päättivät, että se oli sopimaton pesti hänelle. Sitten hän toimi tarjoilijattarena ja kävi yliopistoa, mutta oli liian lannistettu jaksaakseen sitä loppuun saakka. Hän muutti takaisin äitinsä luo, tapasi nuoren miehen ja tuli raskaaksi. Heräsi tietenkin valtava huoli siitä, voisiko lapsia murhannut henkilö tulla itse äidiksi, mutta Mary taisteli oikeudestaan saada pitää lapsi, joka syntyi 1984.

Mary väittää, että lapsen syntymä sai hänet uudelleen tietoiseksi rikoksistaan.
Hänen annettin pitää lapsensa, joka oli teknisesti oikeuden suojelussa vuoteen -92.
“Jos minussa oli jotain vikaa kun olin lapsi, ei ollut enää. Minä tunsin, että jos he olisivat voineet katsoa röntgenillä sisään, he olisivat voineet nähdä, että kaikki hajonnut oli korjaantunut.”

Jollain tavalla Mary Bell oli muuttunut, ilman asianmukaista psykiatrista hoitoa, lapsimurhaajasta rakastavaksi äidiksi. Hänen vuotensa poikakodissa ja vankilassa olivat altistaneet hänet seksuaaliväkivallalle ja huumeriippuvuudelle, joskin hän väittää saaneensa uuden moraalitajun ja tunteneen syvää surua rikoksistaan. Voisiko tämä olla mahdollista? Voimmeko me uskoa, kuten Gitta Serene kirjoittaa, “muutoksen mahdollisuuteen”? Mary Bellistä oli tullut, kirjailijan mielestä, “kaksi ihmistä – lapsi ja aikuinen.”

Hän tapasi lopulta miehen ja rakastui ja asettui pieneen kaupunkiin.
Mutta ehdonalaisvalvojan piti informoida paikallisia viranomaisia hänen läsnäolostaan ja pian kylän asukkaat pystyttivät pitkin katua kylttejä, joissa luki: “Murhaaja vapaana!” Hän eli jatkuvassa pelossa paljastumisesta.

Kun hän yritti selittää, mitä hän oli käynyt läpi päässään lapsena, pääasiassa väkivaltaisten purkausten ajan, hän tunnusti käytöksensä vain osittain, ja hänen oli vaikea myöntää silloinen tarpeensa kuristaa muita lapsia. Sen sijaan hän kuvaili usein väkivaltaansa lyömisellä ja riuhtomisella: “Laitoin käteni hänen korvilleen tai kiskoin hiuksista tai jotain sellaista.”

Niin pitkälle kuin Martin Brownin tappamiseen, Maryn versiot tapauksista tuppasivat muuttumaan onnettomuudesta selittämättömään tarpeeseen. Hän sanoi tapelleensa äitinsä kanssa, ja ensimmäistä kertaa lyöneensä takaisin. Kun hän “painoi” Martinin kaulaa, hänen muistikuvansa ovat epämääräisiä: “En ole vihainen. Se ei ole se tunne… se on se tyhjyys joka tulee… se on kuilu… se on sokeaa raivoaa, sokeaa kipua, se on tunne, joka ammentaa tyhjiin.”
“En aikonut satuttaa Martinia; miksi minun olisi pitänyt? Hän oli vain pikkuruinen poika, joka oli perheestä niiltä kulmilta…”

Silti Mary yhä näkee Normalla olleen osittain vastuussa Brian Howen kuolemasta.
“Heikompi tekee toisesta vahvemmasta heikon”, hän sanoi puolustelevasti ollen itse se ‘vahvempi’.

Mary Belliä tekemässä

“Ottakaa se juttu pois minusta!”
– Betty Bell tyttärensä Maryn syntymästä

Mary Bellin tarussa, hänen äitinsä Betty on kuvailtu ensisijaisesti roistona ja syyllisenä hänen psykopatologiaansa.

Betty Bell syntyi Glasgowissa 1940 ja häntä kuvailtiin hyvin uskonnolliseksi lapseksi.
“Me kaikki luulimme, että hänestä tulisi nunna”, hänen äitinsä sanoi.
Siskokin muistelee hänen pitäneen “uskonnollisista jutuista”.
“Hän piirteli aina nunnia, ja alttareita ja hautoja ja hautausmaita.”
Perheen mukaan hän ei saanut ylettömästä rangaistuksia, eikä häntä pahoinpidelty, mutta Betty kuitenkin alkoi etääntyä. Kun hänen isänsä kuoli, “Betty dementoitui”, sanoi Isa, Bettyn sisko. Betty sai kiukunpuuskia, teeskenteli ottaneensa lääkeyliannostuksia, ja 1957 hän synnytti Mary Flora Bellin. Maryn isä jäi arvoitukseksi.

Maryn lyhyt lapsuus oli hylkäämisten ja huumeiden yliannostusten painajainen. Betty halusi malttamattomasti eroon tyttärestään – hän jätti tämän sukulaisten hoiviin yhtenään, ja haki sitten aikanaan pois huolimatta perheiden toiveista saada pitää hänet. Vuonna -60 Betty vei Maryn adoptiojärjestölle, antaen tämän järkyttyneelle naiselle, joka ei ollut saanut adoptoida, kun oli muuttamassa Australiaan.
“Minä toin tämän adoptoitavaksi. Saat hänet”, Betty Bell sanoi jättäen Maryn tuntemattomalle. Hänen siskosna Isa oli seurannut Bettyä, ja löysikin pian naisen, joka oli jo ostellut uusia mekkoja Marylle.

2-vuotiaana Mary kieltäytyi kiintymästä muihin – hän käyttäytyi jo silloin kylmästi ja oli kuin irtaantunut muista. Mary ei koskaan itkenyt, kun hän satutti itsensä, hänessä näkyi väkivaltaisuuden merkkejä ja hän murskasi erään sedän nenän lelulla. Asiaa ei helpottanut se, että hänen äitinsä hylkäsi hänet epäsäännöllisin väliajoin ja tuli sitten taas hakemaan hänet luokseen jostain.

Mary näki 5-vuotiaan ystävänsä jäävän bussin alle. Se on varmasti vaikuttanut hänen kykyynsä solmia siteitä muihin. 1961 Mary aloitti päiväkodin.
“Hän oli melkein aina ilkeä”, muistelee yksi opettaja, joka näki kerran Maryn laittavan kädet toisen lapsen kaulan ympärille. Kun hänelle sanottiin, että niin ei tehdä, hän vastasi “Miksi? Voiko se tappaa hänet?”
Hän potki, löi ja nipisteli muita lapsia ja kertoi “valheita kaiken aikaa”. Mary ei kuitenkaan ollut suinkaan se ainoa ilkeä, vaan muut lapset kiusasivat häntä, ja hän oli yksinäinen.

“Tahattomat” yliannostukset

Tuhoisimmat kaltoinkohtelut Marylle olivat säännölliset lääkeyliannostukset, jotka todennäköisesti antoi hänen äitinsä. Kun Mary oli vuoden, hän sai melkein yliannostuksen otettuaan pillereitä, jotka oli piilotettu kapeaan koloon gramofonin sisään.

Näytti mahdottomalta, että vauva olisi omin päin saanut pillerit suuhunsa, ja oudolta, että hän söisi niin monta “happaman makuista” lääkettä. Kun Mary oli kolme, hän ja hänen veljensä löydettiin syömässä “pieniä sinisiä pillereitä” yhdessä karamellien kanssa, jotka heidän tätinsä Cath oli ostanut heille. (Betty sanoi “heidän on täytynyt ottaa pullo käsilaukustani.”) Cath ja hänen miehensä tarjoutuivat usein adoptoimaan Maryn, mutta Betty kieltäytyi luopumasta lapsesta, ja pian katkaisi välit perheeseensä.

Kaikkein vakavin yliannostus sattui kun Mary nieli joukon rautapillereitä, jotka kuuluivat hänen äidilleen. Mary menetti tajunsa ja hänen vatsansa piti pupmpata. Betty Bellin mukaan nuori leikkitoveri antoi Marylle Smartieseja, joita he popsivat jossain, ja Mary tuli niistä sairaaksi.
Yliannostukset, erityisesti kasvavalle lapselle, voivat aiheuttaa vakavia aivovammoja – se on yleinen piirre väkivaltarikollisilla.

Betty Bell oli draamakuningas ja rakasti leikkiä marttyyria. Hän saattoi kärsiä välillisestä münchhausenin oireyhtymästä; yrittäen saada huomiota tyttärelleen traagisilla “vahingoilla”. Tämä syndrooma, jota kuvailtiin ensimmäisen kerran -77, vaivaa omaishoitajia, jotka jatkuvasti vammauttavat, tukehduttavat tai myrkyttävät lastaan saadakseen sympatiaa.

Välillisestä münchhausenin oireyhtymää sairastavalla äidillä on yleensä ei-toivottu lapsi, tai hän ei ole naimisissa. Tämä voi selittää sen, miksi Betty, huolimatta harmista, jonka aiheutti Marylle, halusi tämän aina takaisin. Mary oli jälkeenpäin katkera äitinsä ylettömästä valituksesta, joka meni yli hänen omien kärsimystensä. Itseasiassa tämä Bettyn taipumus näyttää vaivanneen Marya enemmän kuin seksuaalinen väkivalta. Tämä pakottava tarve saada draamaattista sympatiaa on kuvattu yhdellä onnettomuudella: Betty kertoi kyynelehtien sisarelleen, että rekka oli ajannut Maryn yli ja sai valtavasti huomiota ja sympatiaa. Seuraavana päivänä Betty myönsi, ettei se ollut totta; Mary oli ystävien luona, jotka olivat väliaikaisesti ottaneet tytön hoiviinsa.

Ehkä suurin tragedia, jos tämä on totta, on, että Betty käytti Marya prostituutiossa. Siinä, mitä kutsuu “yhdeksi pahimmasta lasten seksuaaliväkivallasta, johon olen koskaan törmännyt”, Sereny sanoo kuvatessaan kauhuja, joista Mary on joutunut selviytymään toimiessaan äitinsä bisnesten tukijana. Kukaan sukulaisista, myöskään Maryn pikkuveli, ei ollut tietoinen tästä väkivallasta, eikä ole vahvistanut sitä.
Tämä voisi selittää Maryn tasapainottoman käytöksen. Jos häntä oli vahingoitettu, se selittäisi hänen tarpeensa vahingoittaa muita ja ehkä se yllytti hänet kohtelemaan väkivaltaisesti pieniä uhrejaan.

Psykologinen portretti

“Ihmisten manipuloiminen on hänen päätavoitteensa”
– Tohtori Westbury tutkittuaan nuoren Maryn

Oikeudenkäynnissä psykiatri, joka oli tutkinut Maryn, todisti, että hän oli osoittanut klassisia psykopaatin (tai sosiopaatin) oireita kyvyttömyydellään eläytyä muiden asemaan.
“Hän ei osoittanut mitään katumusta, ei kyyneliä, ei ahdistusta. Hän oli täysin tunteeton koko asiasta ja vain harmistunut vain pidätyksestään”, sanoi tohtori Orton. “En voinut nähdä oikeaa rikollista motivaatiota.”

Maryn pahoinpitelevä äiti, hänen geneettinen villi korttinsa isästä ja todennäköisesti toistuvien lääkeyliannostusten aiheuttama fyysinen vahinko, kaikki edistivät hänen sosiopaattisuuttaan. Hänen kyvyttömyytensä kiintyä muihin rakastavalla tavalla oli vääristynyt kiintymisprosessiksi, joka perustui väkivaltaiselle aggressiolle. Mary vastasi muille sillä, miten häntä oli kohdeltu. Kun äiti on lapsen pelon lähde, lapsi alkaa suojautua jollain puolustusmekanismilla ulkomaailmaa vastaan. Psykopaatiksi kehittymisen uha on aina läsnä. Tietenkään kaikista ahdistavissa oloissa kasvaneista lapsista ei tule psykopaatteja. Geneettisillä tekijöillä ja neurologisilla vahingoilla on myös merkitystä. Jos lapsi on alistettu kaikille näille olosuhteille, ennuste voi olla tappava.

Hän ei tosiaankaan näyttänyt saaneensa kyllikisi murhattuaan Brianin. Hän oli väkivaltainen eläimiä kohtaan, kasteli sänkynsä säännöllisesti aikuisiälle saakka ja kun hän ei sytytellyt tulia, hän tuhosi tavaroita lyhyellä murhaajan urallaan. Nuo sarjamurhaajan tyypilliset oireet osoittavat myös, ettei hän todennäköisesti olisi lopettanut tappamista, ellei häntä olisi pidätetty. Mary saalisti uhreja, jotka olivat heikompia kuin hän, ja murhien jälkeen lisäsi itsensä rikostutkinnan väliin.

“Eläminen fantasiamaailmassa” on ok lapsille, mutta puhuttaessa psyykkisesti häiriintyneistä väkivaltarikollisista, fraasi kalkahtaa pahaenteiseltä. Mary ja Norma fantasioivat olevansa rikollisia ja pakenevansa Skotlantiin.
“Me rakentelimme ja rakentelimme [fantasiamaailmoja]… Me elättelimme toivoa, että meidät pidätettäisiin ja lähetettäisiin pois”, hän sanoi. “Me emme koskaan puhuneet mistään muusta kuin kauheiden asioiden tekemisestä ja siitä, että meidät vietäisin pois”.

Lääketieteen asiantuntijat eivät usko, että sosiopaatit voivat “parantua”. He yleensä vastustavat terapiaa – jossa Mary kävi laitosvuosinaan. Jotkut spekuloivat, että aggressiiviset taipumukset rauhoittuisivat iän myötä. Ehkä Mary on parempi. Emme voi tietää varmasti.

Manipuloiva

Kun Mary oli lapsi, häntä kuvattiin hyvin manipuloivaksi ja älykkääksi. Aikuisena, kun Gitta Sereny haastatteli häntä, hän näytti suruaan liiankin paljon, jopa siihen pisteeseen asti, että sai kirjoittajan epäilyt heräämään: “Hänen toipumisensa näistä kauheista murheen jaksoista, kuitenkin, oli hämmästyttävän nopea, ja aluksi nämä nopeat tunteidenvaihtelut herättivät minussa epäilyjä.”

“Vain yksi asia ylittää ne kaikki”, hän kirjoittaa Maryn traagisista kokemuksista, “järjestys, jonka hän oli kehittänyt sisäänsä antaakseen tyttärelleen normaalin elämä.” Sekä Sereny että Mary demonisoivat nopeasti Betty Bellyn äitinä ja nostavat Maryn äidin roolin vapauttavana tekijänä. Mutta jokin tässä ei istu oikein tähän yksinkertaisiin täyskäännökseen. Maryllä näyttää olevan liian paljon äidiltä perittyä “draamakuningattaren” taipumusta ja täytyy ihmetellä, kuinka hän on onnistunut puhdistamaan Betty Bellyn psyykeestään.

Mary antoi Bettyn olla osa elämäänsä, vaikka kaltoinkohtelu jatkui vielä vankilasta vapautumisen jälkeen. Hän halusi, että hänen tyttärensä tapaisi Mumminsa. Betty myi tytärtään kaikilla konsteilla, mitä kuvitella saattaa. Ensin hän myi tytärtään seksin ostajille, sitten myi tämän tarinan iltapäivälehdille. Emme voi tietää Bettyn tyttärelleen aiheuttaman vahingon suuruutta.

Läpi Cried Unheardin Mary esittää itsensä hyvin epäluotettavana. Hänellä on kieltämättä syytä valehdella ja liioitella äitinsä pahoinpitelyistä – niin monet sosiopaatit tekevät saadakseen sympatiaa ja oikeuttaakseen käytöksensä. Nyt Betty on kuollut, eikä kukaan muu ole vahvistanut syytöksistä kauheimpia. Mutta todennäköisesti vaikeneminen oli sen tukahdetumman aikakauden tuote, jolloin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei puhuttu niin avoimesti kuin nykyisin.

Cries Unheard

“Mutta kaikkein eniten tahdon elää normaalia elämää.”
– Mary Bell

Kun Cried Unheard julkaistiin vuonna -98, se sytytti vihaisen kohun siitä, että rikolliset hyötyivät teoistaan. Marylle maksettiin siitä, että hän avautui teoistaan, mikä raivostutti niin monia, että pääministeri Tony Blair halvensi julkisesti moista toimintaa. Tehtiin lakeja, jotka estäisivät muita – kuten vaikka sarjamurhaaja Dennis Nilsenia – tekemästä samoin. Maryn toive oli, että kirja paljastaisi kaikki faktat tapahtuneista ja katkaisisi huhuilta siivet. Hän uskoi, että jos hän kertoisi tarinansa, media jättäisi hänet rauhaan.

Kuva

Mary väittelemässä kirjan äärellä

Sereny kuitenkin sanoo, että kirja kirjoitettiin Maryn lapsen vuoksi, vaikka sen julkaisu on aiheuttanut vahinkoa tytölle. Median elpyvän kiinnostuksen Marya kohtaan toimittajat piirittäneet taloa.
Hänen teini-ikäinen tyttärensä sai tietää, että hänen äitinsä oli surullisenkuuluisa Mary Bell, kun perhe evakuoitiin kodistaan, peitot päidensä suojana, väistellen salamavaloja ja median huuteluja.
Mutta Mary sanoo, että tytär on hyväksynyt asian ja antanut hänelle anteeksi.
“Mutta äiti, mikset kertonut minulle. Olit vain pentu, nuorempi kuin minä nyt”, hän sanoi Maryn kertoman mukaan.

Ehkäpä Cries Unheard haluaa kertoa, miksi jotkut lapset käyttäytyvät väkivaltaisesti. Jossain mielessä Mary on poikkeava. Hän kuristi uhrinsa käsin, kun taas nykyään on vallalla spree killer-tyylinen ammuskelu (tilanteet, joissa monta ihmistä ammutaan yhteen menoon tai lyhyellä aikavälillä, esim. kouluammuskelut, toim. huom). Voidaanko Maryn tarinasta oppia jotain, millä estää jatkossa lasten pahoinpitely, se jää nähtäväksi. Se on epätavallinen varoittava tarina lapsen kyvystä väkivaltaan.
Jos on totta, että lapsia on siunattu luontaisella hyvyydelle, se lienee myös erittäin herkästi särkyvä siunaus.

Anonyymius

21. toukokuuta 2003 BBC Online raportoi, että lapsitappaja Mary Bell on saanut elinikäisen anonymiteetin.

High Courtin päätöstä seuraten Bellin ja hänen tyttärensä identiteetit pidetään nyt salassa heidän suojelemisekseen omankädenoikeudenharjoittajilta. Oikeuden väliaikaisen päätöksen nojalla Bellin ja hänen tyttärensä identiteettiä ja sijaintia ei voi paljastaa.

Oikeussalin ulkopuolella, Bellin toisen uhrin, Martinin sisko, sanoo, että päätös oli “ivaa”.
“Uhrit eivät ole asian sydämessä – ketään ei ole kiinnostanut meidän perhe”, hän sanoi.

Martinin äiti June Richardson sanoi BBC:lle huhtikuussa: “Parasta mitä hänelle olisi voinut tapahtua oli jäädä anonyymiksi ja vain häipyä ja meidän täytyy jatkaa elämäämme.”

BBC:n Andy Tighe raportoi tuomari daami Elizabeth Butler-Slossilla “stressanneen tapauksen ‘poikkeavuutta’ ja se ei tarkoittanut, että kaikissa tällaisissa tapauksissa myönnettäisiin anonymiteetti.”

BBC raportoi myöhemmin, että oikeuden ensisijainen ongelma oli päättää, kumpi oli tärkeämpää: Bellin oikues yksityisyyteen ja perhe-elämään vai avoin oikeus ja lehdistönvapaus.

Puolustaessaan päätöstään tuomari Butler-Sloss sanoi, että hän oli antanut määräyksiä erilaisista syistä samanlaisessa päätöksessä, jonka hän teki James Bulgerin lapsimurhaajien Robert Thompsonin ja Jon Venablesin tapauksessa. (she had granted the injunctions for different reasons from a similar decision she made in the case of child killers Robert Thompson and Jon Venables

Danny Shaw, BBC:n kirjeenvaihtaja kirjoitti tuomarin päätöksen olleen odotettu ja lisäsi, “jos High Court olisi päättänyt olla myöntämättä anonymiteettia Bellille, se olisi ollut yksi vuoden oikeudellisista shokeista”.

Leave a comment

Filed under Alaikäisten tekemät murhat

Duane Hurley, 55 ja Daniel Kovarbasich, 16

Tammikuun 22. päivä vuonna 2010 alkoi jälleen tyypillinen talvipäivä Pohjoisessa Ridgevillessä Terry Kovarbasichin kotona. Kaikki olivat iloisia siitä, että oli perjantai ja viikonloppu jo tulla kolkutti. Terry, joka sillä hetkellä oli työtön, valmistautui ajamaan vaimonsa Donnan töihin sinä aamuna, ja heittämään poikansa Danielin, 16, perhetutulle Duane Hurleylle, 55, joka oli myöntynyt viemään teinin kouluun.
Kovarbasichin taloudellinen tilanne ei ollut kehuttava, joten Terry oli pyytänyt Hurleyta kuljettamaan Danielia kouluun. Siten hän ajeli itse vähemmän, hänen tarvitsi ostaa vähemmän bensaa – ja hänelle jäi enemmän rahaa muuhun kuten ruokaan.

Daniel Kovarbasich

Daniel, tai Danny, ei ollut niitä poikia, jotka menivät mielellään kouluun ja vastasivat jokaiseen opettajan kysymykseen. Häiriökäyttäytyminen oli kestänyt ainakin ensimmäiset high school vuodet ja se oli tuonut sekä hänelle että hänen perheelleen ongelmia riesaksi asti. Hänet oli erotettu koulusta monta kertaa, minkä seurauksena hän kävi vaihtoehtoista koulua ongelmaisille nuorille. Vanhemmat toivoivat kovasti, että se saisi Danielin pulkan kääntämään suuntaansa.
Erityisesti tuona päivä Daniel oli haluton osallistumaan yhtään millekään tunnille, mutta vastineeksi kouluun menosta hänen vanhempansa olivat luvanneet auttaa häntä rahallisesti kynttiläillallisessa, jota hän oli suunnitellut tyttöystävälleen Katielle. Katie ja hän olivat olleet yhdessä vuoden ja hän tarvitsi noin 80 dollaria kynttiläillalliseen ja ruusukimppuun, joka kädessään voisi sanoa “rakastan sinua” kauniiden kinosten keskellä.

Vähän jälkeen puoli kahdeksan Terry jätti poikansa Hurleyn huomaan Ronald Drivella, eikä kellään ollut epäselvyyksiä sen järjestelyn suhteen, että perhetuttu veisi Dannyn kouluun sinä päivänä. Sen sijaan kukaan ei tiennyt sitä, että puolentoistatunnin päästä alkaisi todellinen painajainen murhatutkinnan muodossa, joka ei koskettanut ainoastaan keskiluokkaista perhettä vaan myös tyrmäisi koko yhteisön, joka oli amerikkalainen kuin baseball tai omenapiiras.

Terry Kovarbasich

Suunilleen kahdeksalta Terry sai Dannylta puhelinsoiton, jota voisi kuvailla vain shokkeeravaksi tai hirveäksi. Totaalisen vauhkona Danny sanoi Hurleyn yrittäneen “tappaa minut”.

Donna Kovarbasich

Vastaten Dannyn puhelun kiireellisyyteen, hän ajoi hurjaa vauhtia Duane Hurleyn kotikulmille, jossa hänen poikansa sillä oli. Danielin kädet olivat veren värjäämät ja hän sekoili – Terryn piti saada vain selville miksi. Daniel ei olisi halunnut palata Hurleyn talolle, mutta hänen isänsä vaati, että niin tehtäisiin. Hän halusi saada tietää, mitä oli tapahtunut edeltävinä 30 minuuttina. Terry yritti saada jotain vastausta Hurleylta, mutta miestä ei kuulunut eikä näkynyt. Sitten hän näki Hurleyn etuoven alueella, makaavan liikkumatta verilammikossa. Hurley näytti olevan kuollut.
Järkyttyneet Terry ja Danny ajoivat Marc’s-liikkeeseen, alennussupermarkettiin, jossa Donna oli töissä. Se sijaitsi alle kahden mailin päässä Hurleyn kotoa. Terry ol soittanut Donnalle 8:21, että jotain kauheaa oli tapahtunut ja että hän ja Danny olivat matkalla sinne. Hän tapasi heidät pysäköintialueella. Pojan käytös sai vanhemmat huolestumaan.
“Danny hyppeli ympäriinsä”, Donna myöhemmin kuvaili. “Hän päästi huutoja ja hyppeli ympäriinsä lyöden päänsä lasiin. Oli kuin hän olisi menettämässä järkensä.”
Kun he eivät saaneet Dannya rauhoittumaan, Donna kehotti miestään viemään pojan lääkäriin. Terry soitti hätänumeroon ja kertoi, missä tarvittiin apua. Kello oli silloin suunnilleen 15 vaille yhdeksän.
“Luulin poikani olevan vain askeleen päässä pehmustetusta, valkoisesta huoneesta”, Terry muisteli haastattelussa, jonka antoi vaimonsa kanssa In Sessionille.

Sairaalassa Danny pääsi lukuisiin lääketieteellisin testeihin, joista kävi ilmi, että hänellä oli kohonneet sydänentsyymiarvot, troponin, jonka useimmiten aiheuttaa korkea stressitila tai suuri jännittyneisyystila. Lääkärit sanoivat Kovarbasicheille, ettei Dannya voisi päästää pois ennen kuin sydänentsyymiarvot palaisivat normaaleiksi. Sillä aikaa kun häntä tutkailtiin ja tarkkailtiin, hänelle järjestettiin siirtoa pediatriseen sairaalaan, jossa hänen hoitoaan ja tarkkailuaan jatkettaisiin. Ennenkuin siirto tehtäisiin, paikallisen poliisin piti saada haastatella Dannya ja hänen vanhempiaan. Sgt. Vincent Abt Pohjois Ridgevillen poliisijaostosta tarttui toimeen ja hoiti esikuulustelun.
Kun hän yritti kerätä kokoon aamun yksityiskohtia Dannylta, Terrylta ja Donnalta, etsivät ja rikospaikkatutkijat jatkoivat Hurleyn asumuksen koluamista, etsiäkseen todistusaineistoa ja analysoidakseen tilannetta.
Abtille selvisi, että Duane Hurley, joka oli ennen työskennellyt kaupungille, oli yksinasuva poikamies. Hän asui alle mailin päässä Kovarbasicheilta. Daniel ja hänen isoveljensä saivat joskus häneltä rahaa kun tulivat auttamaan häntä kotiaskareissa. Pojat hengasivat muutenkin Hurleylla – hänellä oli tietokone, jossa oli nettiyhteys, kaapelitelevisio sekä urheiluautoja. He tulivat tapaamaan Hurleytä joka oli heille kuin isoisä, erityisesti Danny, joka oli käynyt hänen luonaan jo monta vuotta. Terry ja Donna, jotka olivat kiitollisia Hurleyn jalomielisyydestä, kutsuivat usein lomilla Hurleyn perheen luo. Hurley oli koko perheen mielestä erittäin mukava jätkä.

Kun Abt ensimmäistä kertaa kysyi Dannylta, mitä aamulla oli tapahtunut, tämä vastasi, ettei “oikein muista”. Abt alkoi hiillostaa saadakseen vähän raflaavamman vastauksen, jota tapahtumiin saataisiin joku tolkku.
Jonkin aikaa hiljaa mutistuaan Daniel kertoi ilmeinen huoli äänessään, kuinka hänet oli jätetty Hurleyn talolle. Hän oli pistänyt kahvin kiehumaan ja sillä välin kun se oli tippumassa, hän oli mennyt pihalle tupakalle. Hän palasi sisään, meni Hurleyn huoneeseen käyttääkseen tämän tietokonetta – mutta internet ei toiminut. Hän selitti kertoneensa Hurleylle, että panisi maate hetkeksi.
“Okei, minä käyn hakemassa pikkelsiä”, Hurley kuulemma vastasi.
Pikkelsiä? (Eräänlaista vihannessalaattia.) Abt yritti kysellä tästä omalaatuisesta kommentista ja siitä, liittyikö pikkelsi mitenkään mihinkään. Mutta Danny ei osannut vastata, mistä se tuli. Hän sanoi, että Hurley joskus hankki kaikenlaista tavaraa perheelleen ja mahdollisesti hän osti vihannessalaattia äidilleen. Abt, ajatellen kuin poliisi, veti johtopäätöksen, että Hurley oli mennyt hakemaan vihannessalaattia kinkyjä seksileikkejä varten.

Duane Hurley ja hänen koiransa

Abt halusi tietää, millainen suhde Dannylla ja Hurleylla oli. Poika kertoi, että he olivat ystävyksiä. Hän kertoi tavanneensa miehen useita vuosia sitten, kun tämä oli ollut ulkoiluttamassa koiriaan. Hurleysta oli pian tullut Dannylle isoisä jopa suuremmassa määrin kuin hänen oikea isoisänsä. Hän kuvaili Hurleyn olevan “vaan vanha mies koiran kanssa”.
Kun he olivat tunteneet vähän aikaa, he olivat alkaneet katsella televisiota yhdessä. Hurley oli ostanut hänelle vaatteita. Ja Danny ulkoilutti usein hänen kultaista noutajaansa, Tanner-koiraa, ja Hurley antoi pojan joskus käyttää tietokonettaan. Sekä autoaan.
Silloin kun Danny kaipasi itsensä ikäistä seuraa, hän oli veljensä Gregoryn kanssa.

Yksi asia, jonka Abt tahtoi tietää, oli, oliko Hurley koskaan lähestynyt häntä seksuaalisessa tarkoituksessa.
“Ei niin että muistaisin.”
Abt kyseli tarkemmin ja Danny kertoi nukkuneensa Hurleyn sängyssä, mutta ei Hurleyn kanssa. Kun hän oli maannut sängyssä, Hurley oli nukkunut lattialla ja päinvastoin.
Pitikö poika mahdollisena, että hänen kaverinsa olisi pedofiili? Danny tunsi monia, jotka uskoivat näin. Hänestä itsestään ei kuitenkaan tuntunut siltä, että niin olisi.
Mikä on viimeinen asia, minkä muistat Hurleyn kotona tapahtuneen?
Danny oli juossut pakoon aulaan Hurleyn makuuhuoneesta, uskoen että mies jahtasi häntä takaa.
Tässä kyselytuokiossa Abt kertoi Dannylle, että olosuhteet, joissa hän oli ollut, “liittyivät usein seksiin tai huumeisiin”.
Kuulustelussa empineet vanhemmat ilmoittivat, että halusivat palkata pojalleen asianajajan.
Abtiin kommentiin seksistä ja huumeista, Danny vastasi: “It’s one of the two things you said and that’s all I’m saying.
(Se kuka osaa suomentaa tuon järjellisesti, nostakoon kätensä ylös.)
Abt tuumi, että Hurleylla ja Danielilla saattaisi olla seksuaalinen suhde. Sen takia hän ei voisi enää jututtaa Dannya aiheesta ennenkuin paikalle saataisiin asianajaja pojan vanhempien toiveen mukaisesti.
Ennenkuin Donna ja Terry olivat pyytäneet lakimiestä, Danielia oli pyydetty riisumaan vaatteensa ja hänet oli tutkittu vammojen varalta. Kyynärvarren syrjässä näkyi muutama tuore naarmu, samoin rintakehässä, ja nenässä näkyi hankauma. Muita vaurioita ei kirjattu.

Kun poliisi oli lähtenyt Duane Hurleyn kotiin sinä aamuna tutkimaan ilmoitusta häiriöstä, millaisena he tulkitsivat 8:46 saaneensa soiton, Dannya tutkittiin ja hoidettiin sairaalassa – ennenkuin Abt saapui kuulustelemaan nuorta.
Hurleyn kotinurkilla olleet poliisit näkivät vilauksen miehestä etuovella, lojumassa mahallaan lyhyen matkan päässä portaikosta. Kun he menivät sisään, heille selvisi, että tuo mies oli kuollut. Poliisit näkivät useita viiltoja hänen päässään ja ylävartalossaan. Hänen päässään oli niin syviä haavoja, että niistä välkkyi kalloa. Ruumiin vieressä lojui veitsi, joka oli verestä märkä. Mies oli luultavasti kaadettu ja häntä oli pistelty monta kertaa veitsellä. Verta oli töhriintynyt koko taloon: sitä oli aulan seinissä ja ovessa, olohuoneen seinissä ja sisäkatossa…

 

Keittiössä oli verinen jalanjälki ja veripisaroita oli aulan matossa.
Tutkivat poliisit menivät Hurleyn makuuhuoneeseen ja heidän sieraimiinsa pisti vahva pikkelsin haju. Lattialla, sängyn vieressä, oli iso tölkillinen vihannessalaattia. Sitä oli päätynyt lattialle ja vuodevaatteille, samoin kuin jotain mehunestettä, todennäköisesti pikkelsipurkista peräisin olevaa.

Johtava poliisi teki esiraportin, johon kirjoitti, että hyökkäys oli alkanut makuuhuoneesta ja pikkelsipurkkia oli mahdollisesti käytetty siinä. Muita sellaisia aseita tai “aseita” huoneessa ei ollut, että niillä olisi voitu aiheuttaa Hurleyn päävammat.

Dannyn isän soittamasta häkepuhelusta huolimatta, Pohjois-Ridgevillen poliisipäällikkö Richard D. Thomas sanoi, ettei heillä ollut vielä ketään nimettynä epäillyksi ja julkisti muutamia yksityiskohtia, jotka viittasivat selvästi henkirikokseen. Thomas sanoi Hurleyn kuoleman olevan vasta neljäs tai viides henkirikos, joka oli sattunut tässä hiljaisessa yhteisössä sen jälkeen kun hän liittyi Pohjois-Ridgevillen poliisivoimiin -79. Kun tutkijat ja rikospaikkatutkijat olivat alkaneet työnsä kotona, Thomas sanoi heidän haalivan “kookasta erää todisteita”, mutta kieltäytyi antamasta tarkempia tietoja sillä kertaa.
“On valtavasti syitä, joiden vuoksi emme paljasta asioita… vielä”, poliisipäällikkö sanoi. Hän lisäsi, että Hurley ja Danny olivat “tutustuneet toisiinsa, mutta eivät toistensa naapurustosta”.
Myöhemmin paljastettiin, että uhrin ja epäillyn ikäerosta johtuen tutkijat pitivät seksuaalista hyväksikäyttöä potentiaalisena, jopa todennäköisenä motiivina hyökätä Hurleyn kimppuun. Hurleyn talosta ei löytynyt pornolehtiä, liukasteita, eikä seksileluja, mutta he löysivät hänen koneeltaan noin 1500 pornokuvaa, jotka oli ladattu netistä. Joissain kuvissa esiintyi alaikäisiä poikia. Yksi tutkijoista todisti myöhemmin, että suurin osa pornosta oli kuitenkin laillista. Hurleyn koneella oli käyty homopornosivuilla, joista löytyi myös alaikäisiä poikia.

Uutiset Duane Hurleyn kuolemasta henkirikoksen uhrina luonnollisesti herättivät kauhua naapurustossa. Hurleyn ruumiin pois siirtäminen ei auttanut asiaa. Naapurit muisitvat Hurleyn mukavana miehenä ja olivat shokissa ajatuksesta, että joku tahtoi hänelle pahaa.

“Sain puhelun naapuriltani ja hän sanoi ‘katso edessä olevaan ikkunaasi’ ja siellä poliisi oli eristämässä hänen kotinsa aluetta ja kaikki ne poliisiautot”, sanoi yksi naapuri, joka kertoi nimekseen vain Denise. “Hän oli mahtava ihminen, hän oli rakas ystäväni ja naapurini, ja ajattelin paljon häntä. En vain voi uskoa, että näin kävi… Pelkään kuollaakseni… onko täällä naapurustossa juoksemassa vapaasti joku joka haluaa aiheuttaa harmia ihmisille? Sitä minä ihmettelen.”

Kukaan ei tietenkään siinä vaiheessa tiennyt, että poliisi oli jo kohdistanut epäilystä erääseen henkilöön: Daniel Kovarbasichiin.

“Minulla ei ole mitään ajatusta, kuka tämän olisi voinut tehdä ja miksi”, sanoi Ray Kleinsmith, toinen naapuri.
“Hän on todella suloinen kaveri”, sanoi toinen naapuri, Steve Bobulsky. “Lainasin häneltä työkaluja ja muuta, ja me puhuimme aina meidän nurmikoistamme yhdessä, mutta en tiedä mitä siellä talossa on tapahtunut… tämä on hiljainen naapurusto, salli minun sanoa.”
“Hän ottaisi paitansa pois jos ajattelisi sinun tarvitsevan sinua”, Denise lisäsi. “Hän oli todella kiva ihminen… Se satuttaa minua… Minun täytyy katsoa ikkunastani ulos ja nähdä hänen talonsa. Hän ei ole enää siellä ja se todella satuttaa.”
Naapurit kertoivat tutkijoille ja reporttereille, että Hurley asui yksin ja oli hyvin ylpeä laajasta autokokoelmastaan, joka hänellä oli autotallissaan.
Muut naapurit, sanoivat ihmetelleensä joskus, mitä oli tapahtunut Hurleyn kotona – erityisesti sen jälkeen kun uutisissa sanottiin, että Danny Kovarbasich oli yhdistetty kuolemaan. Puheet siitä, että Hurleyn mahdollisetsti oli pedofiili, alkoivat levitä, ja monet heittivät ilmaan kysymyksen, mikä oli tuonut hänen ja Dannyn elämät yhteen ja mikä oli aiheuttanut tällaisen väkivallan teon.
“Miksi 16-vuotias poika puukottasi aikuista miestä?” kysyi naapuri John Buckner. “Sitä voimme vain miettiä.”
“Se on huuhaata”, kommentoi Denise pedofiilihuhuja. “Silkkaa roskaa. Ei hän ollut sellainen mies.”

Vai oliko?

Duane Hurley asui yksin kaksikerroksisessa talossa Ronald Drivella, jossa oli myös kasvanut nuorimpana seitsemästä sisaruksesta. Hän oli asunut äitinsä kanssa ja pitänyt tästä huolta, kunnes äiti muutti vanhainkotiin vuonna 2008.
Hurleyn molemmat polvet oli leikattu, mikä selvästi rajoitti hänen liikkumistaan. Hän usein maksoi lähialueen nuorille, kun nämä tulivat auttamaan häntä kotitöissä.
Hurleyn tuttavien mukaan hän suhtautui intohimoisesti trooppisiin kaloihin ja pikkuautoihin. Vaikka hänen rahansa olivat tiukilla, hän oli antelias. Hänen ensisijaisiin etuihinsa kuului talo ja kaksi autoa: Corvette ja Prowler, jotka hän oli ostanut käteisellä parempina aikoina.

Kävi kuitenkin ilmi, että Hurley oli ollut vankilassa korruptiosta työskennellessään Avon Laken kaupungille, mikä sijaitsee 11 mailin päässä Pohjois-Ridgevillestä. Hänen roolinsa Avon Lakelle työskentelijänä oli auttaa rakennusten kunnossapitoa ja huoltoa työnjohtajana. Hurley oli myös vastuussa yhdyskuntapalveluun määrättyjen vankien työn valvonnasta ja hän auttoi kaupungin maiden kunnossapidossa. Monet pikkukriminaaleista ajoivat nurmikoita ja korjasivat roskia osana yhdyskuntapalveluaan. Osa Hurleyn työstä oli aikatauluttaa heidän työnsä tunnit ja päivät, huolehtia siitä että he ilmestyivät suorittamaan rangaistuksensa, arvioida heidän työnjälkensä ja raportoida sitä ylemmille tahoille – oikeuteen ja ehdonalaisvalvojille.

Hurley oli väitetysti ottanut lahjuksia rikollisilta, jotta nämä pääsisivät helpommalla, “saamalla näyttämään siltä, että he suorittaisivat yhdyskuntapalvelunsa asianmukaisesti”, niinkuin Lorain piirikunnan syyttäjä Gregory White asian ilmaisee. On myös väitetty, että hän olisi vastaanottanut käteistä noilta tuomituilta, jotta näiden ei tarvitsisi suorittaa työtään. Hurley tuomittiin syylliseksi lahjusen ottamisesta lokakuussa 2003, varkaudesta ja dokumenttien falsifioimisesta.
Hänet tuomittiin tammikuussa -04 Lorainin piirikunnassa 90 päiväksi vankilaan, 3 vuodeksi ehdolliseen, 200 tunniksi yhdyskuntapalveluun ja 100 dollarin sakkoihin.
Avon Lakessa työskennellessään Hurley oli myös valmentanut nuorten baseball-joukkuetta. Kukaan ei koskaan raportoinut, että hän olisi käyttäytynyt sopimattomasti valmentaessaan noita poikia.
Ennen kuolemaansa Hurley oli vetäytynyt eläkkeelle ja elänyt työkyvyttömyyseläkkeen varassa.

Lääketieteen tutkija tohtori Paul Matus suoritti ruumiinavauksen Hurleylle. Se viimeistäänkin vahvisti, että kyseessä oli henkirikos. Ja “väkivaltaisilla aikomuksilla” suoritettu. Hurleyn lukuisia vammoja listatessaan Matus sanoi raportissaan – josta hän myöhemmin oikeudessa todisti – että Hurleyta oli isketty päähän ja kasvoihin kolmesti tylpällä esineellä ja että yksi pään haavoista olisi voinut olla kuolettava. Tohtori Matus, joka tutki Hurleyn ruumiin myös rikospaikalla, kertoi kääntäneensä ruumiin ympäri ja havainneensa puukoniskun, joka oli ollut vähällä osua Hurleyta sydämeen. Uskoen, että Hurleyta oli puukotettu makuuhuoneessa, Matus antoi ymmärtää olevansa yllättynyt siitä, että Hurley olisi päässyt ylös päähän saamansa iskun jälkeen ja vielä päässyt etuoven alueella, jossa heitti henkensä.
Ilmeni, että Hurleyn päässä oleva haava, joka olisi saattanut – Matuksen mukaan – aiheuttaa hengitystien tukkeutumisen (respiratory failure), oli tehty kun hän oli kääntynyt hyökkääjästään.

Matus laski ainakin 55 puukoniskua Hurleyn kasvoista ja päästä. Jotkut iskut olivat rei’ittäneet elintärkeitä elimiä, kuten sydäntä, maksaa, keuhkoja ja munuaisia. Hän teki sellaisen huomion, etteivät monet puukoniskut olleet verisiä, mikä viittasi siihen, että Hurleyta oli puukotettu vielä sen jälkeen kun hän oli kuollut.
Matus huomasi, ettei ollut merkkejä siitä, että Hurley olisi tapellut hyökkääjäänsä vastaan – paitsi se, että hänen kyntensä oli katkennut. Muuten Hurley oli alistunut kohtaloonsa.


Rikospaikalta löytynyt veitsi
Dannya ei pidätetty välittömästi mistään rikoksesta. Päästyään pediatrisesta sairaalaasta, Danny pääsi käymään kotona ja viettämään siellä muutaman päivän elpyäkseen tammikuun 22. päivän aiheuttamasta traumasta. Koska hänen sydänentsyyminsä olivat olleet normaalia korkeammat, lääkärit pelkäsivät, että hän saisi sydänkohtauksen ja neuvoivat vanhempia olemaan järkyttämättä häntä tai yrittämästä keskustella kun hänet lähetettiin takaisin kotiin. Joka tapauksessa, kuukauden päästä Danny sai syytteet yhdestä murhasta, yhdestä törkeästä rikoksesta, yhdestä törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä hyökkäyksestä kuolettavalla aseella.
Asianajajansa kintereilleen Danny meni Lorainin piirikunnan Nuoriso Pidätys keskukseen vireillä olevan oikeudenkäynnin takia. Ohion lain mukaan murhasyytteet luettiin hänelle kuin aikuiselle.

Daniel Kovarbasich ja asianajaja Michael Stepanik

Olisi pitänyt merkitä, että törkeä pahoinpitely kuolettavan aseen kanssa oli perusta sille, että veistä oli käytetty hyökkäyksessä Hurleya vastaan, ja törkeä murhasyyte oli perusta sille, että Hurleyn kuolema sattui tapahtumaan hyökkäyksen aikana.
Syyttäjä suunnitteli väittävänsä, että Danny olisi voinut paeta Hurleyn kotoa koska tahansa keittiön ovesta taikka ulko-ovesta, jos olisi kokenut Hurleyn olevan uhka.

Puolustus päätti viivytellä valamiehettömässä oikeudenkäynnissä kunnes lautamiehet saapuisivat, sillä perusteella, että he määräisivät ehkä lyhyemmän tuomion Dannylle.
Dannylla oli kaksi asianajajaa: Jack Bradley ja Michael Stepanik, jotka myönsivät ehdottomasti, että Danny oli tappanut Duane Hurleyn, mutta väittivät, että lieventävät asianhaarat huomioon ottaen teko oli jotain lievempää kuin murha.
Puolutus asetti Dannyn todistusaitioon puolustamaan itse itseään, vakuuttamaan tuomaristo siitä, että hän oli seksuaalisen väkivallan uhri – siitä huolimatta, että oli sanonut tutkijoille, ettei Hurley ollut koskenut häneen sopimattomasti.
Kaiken voisi kiteyttää pisteeseen, että Lorain piirikunnan tuomari James Burge yrtti päättää oliko Danny Kovarbasich uhri vai murhaaja. Burgeolla oli 30 vuoden kokemus valamiehettömistä oikeudenkäynneistä, sekä siviili- että rikostapauksia, myös 5 tapausta, joissa oli annettu kuolemantuomio Lorain piirikunassa.

Kun syytteitä luettiin, monet Dannyn koulukaverit olivat järkyttyneitä ja epäuskoisia pidätyksestä sekä raskaista syytteistä, jotka oli häntä vastaan nostettu.
“En voi uskoa, että hän tekisi jotain sellaista”, sanoi naisopiskelija. “Ei vaikuta yhtään sellaiselta asialta, minkä hän olisi voinut tehdä… hän vain ajoi (Hurleyn) nurmikkoa ja vain kävelytti hänen koiraansa, pesi hänen autoaan.”

Ennen kun avauslausunnot olisi esitettäisiin puolustukselle, kukaan puolustuksesta, edes syyttäjä Michael Kinlin, ei tiennyt minkälainen tapaus tässä oikein oli vireillä. Hamuilivatko he lyhyempää tuomiota taposta tai kuolemantuottamuksesta? Vai voisivatko he laittaa sen itsepuolustuksen piikkiin – että Danny oli tappanut Hurleyn välttyäkseen raiskatuksi tulemisesta?

Kinlinin suurimmat ponnistukset Dannyn syyttämisessä olisivat osoittaa, ettei ollut todisteita Hurleyn provosoimisesta ja Danny oli väijyksistä hyökännyt Hurleyn kiimppuun, eikä Hurley ollut voinut puolustaa itseään.
Tutkijat olivat näyttäneet keittiöstä löytynyttä veristä jalanjälkeä, joka kuului Dannylle. Tämä voisi saada Kinlinin väittämään, että Danny oli ollut Hurleyn keittiössä ja olisi voinut päästä karkuun keittiön ovesta takapihalle.
Sensijaan viranomaiset olivat kehittäneet teorian siitä, että Danny oli tarttunut veitseen hyökätäkseen sillä Hurleyn kimppuun, joka sillä hetkellä lojui aulan lattialla etuoven vieressä.

Tuomari James Burge

Valamiehetön oikeudenkäynti ennen Lorain piirikunnan yhteistä oikeusjuttua tuomari James Burge, alkoi maanantaina huhtikuun 26. vuonna 2010 ja kesti vain muutamia päiviä.
(The bench trial before Lorain County Common Pleas Court Judge James Burge began on Monday, April 26, 2010, and would last only a few days.)

Lorain piirikunnan apulaissyyttäjä Mike Kinlin sanoi tuomarille, että Danny Kovarbasich oli väijynyt Hurleya ja huitaissut tätä 10 paunan painoisella vihannespurkilla.
Syyttäjä sanoi, että Danny juoksi keittiöön, nappasi veitsen, joka löytyi rikospaikalta ja puukotti Hurleya useita kertoja sen jälkeen kun hän – Hurley – oli kompuroinut makuuhuoneeltaan aulaan, päästen jollain ilveelle etuovelle, mistä hänet löydettiin.

“Tammikuun 22. -10 välikohtaus ei ollut itsepuolustusta”, Kinlin sanoi. “…fyysiset todisteet viittaavat puhtaasti ja selkeästi siihen, että uhria väijyttiin. Oletan puolustusterapeutin väittävän, että Duane yrtti raiskata Danielin, mutta tulette huomaamaan, ettei se ole totta… Voi olla, että syytetyn ja Hurleyn välillä oli meneillään jotain seksuaalista, mutta ei raiskausta.”

Kinlin kuvaili kuinka Hurley ryömi aulan etuovelle töhrien lattian verellä.
“Eteisen perällä väijyttiin taas. Ruumiilliset todisteet eivät valehtele. Niillä ei ole syytä valehdella.”
Kinlin väitti, ettei Hurleyta ollut tapettu itsepuolustukseksi, sillä pojalla ei ollut puolustautumisesta tulleita haavoja.
Hän sanoi, että Hurley oli katkaissut sormenkyntensä tappelussa kun hän oli yrittänyt raapia tai kynsiä Dannyn rintakehää.

Syyttäjä Michael Kinlin

Kinlinin mielestä Hurleyn murhalle oli paljon muita motiiveja. Kinlinin mukaan joku muu oli käyttänyt Hurleyn luottokorttia tappamiseen (at restaurant prior to his slaying)

“Yksi potentiaalinen motiivi hyökätä: kaksi päivää aikaisemmin joku käytti Hurleyn luottokorttia ja siellä oli kuittaus Golden Corralista”, Kinlin sanoi. “Mutta allekirjoitus ei ole Hurleyn. Duane, kuten tiedätte, on poissa ja kykenemätön kertomaan meille todellista motiivia… perustuen siihen mitä olette kuulleet todistajilta ja mitä todisteista on selvinnyt, pyydän teitä palaamaan syyllisen lausunnon kaikkiin neljään syytekohtaan.”

Puolustusasianajaja Jack Bradley oli eri mieltä: nuori Daniel oli seksuaalisen hyväksikäytön uhri ja oli tappanut Hurleyn lopettaakseen pahoinpitelyn. Bradley selitti kuinka Danny ja Hurley olivat tavanneet puistossa, jossa Hurley säännöllisesti ulkoilutti koiraa päästäkseen teinien juttusille.

“Tälläiset ihmiset kuin Duane T. Hurley tietävät mitä etsivät”, Bradley sanoi. “He etsivät sulhoa. Lapsiraukkaa, jonka perheellä ei ole paljon aikaa… jotakuta, jolle voisivat esitellä maailmansa ja Danny oli tällainen ihminen.”

Puolustusasianajaja Jack Bradley

Bradley selvensi, kuinka Danny ja Hurley olivat tulleet läheisimmiksi, Hurley alkoi kertomaan seksuaalisia vitsejä, jätti kylppärin oven auki mennessään kuselle ja näytti Dannylle pornoa – homopornoa ja materiaalia, joka saattoi olla lapsipornoa.

“Tämä saalistaja… tiesi että Danny voisi päästä käsiksi hänen tietokoneeseensa ja nähdä laitonta pornoa, jossa oli 13-16-vuotiaita poikia sukupuolisessa kontaktissa.”

Kun aikaa kului, ne kaksi alkoivat kosketella toisiaan genitaalialueilta ja edettiin seksiin. Bradley kertoi myös, että Hurley tykkäsi ottaa kuvia Dannysta.
“Dannyssa otetuista kuvista hän hyväili koiraa, (petting – en tiedä onko välttämättä seksuaalista toim.huom.), istuskeli sohvalla, mutta oli myös kuvia Dannysta nukkumassa. Vääristynessä maailmassaan Duane päätti, että tämä olisi hänen rakkautensa. Että Dannysta tulisi hänen poikaystävänsä… Tästä tulisi kundi, joka olisi hänen sulhonsa ja rakastajansa.”

Bradley kuvaili kuinka Hurley omisti “kivoja juttuja joista pojat pitävät”, kuten autoja, joita hän käytti kiihokkeina, ja rahaa ja lahjoja, joilla taivutteli Dannya suostumaan seksuaalisiin palveluksiin.

“Tämä ei ole jotain mitä tapahtuu yhdessä yössä”, hän sanoi. “Tämä touhu jatkui ja jatkui, eikä jokaisen lapsen ole sitä helppo myöntää. Ei ole helppoa mennä sanomaan poliisille ‘Joo, olin sukupuolisessa suhteessa Duane T. Hurleyn kanssa’. Joten kun poliisi jututti häntä, hän kertonut mitään.”

Avauslausuntoa jatkaessaan Bradley sanoi viimeisimmän Hurleyn ja Danielin välisen seksuaalisen kohtaamisen sattuneen kaksi viikkoa ennen Hurleyn väkivaltaista kuolemaa. Danny oli nukkunut sohvalla, kertoi Bradley, kun Hurley alkoi harrastaa seksiä hänen kanssaan. Danny teeskenteli olevansa yhä unessa. Bradley antoi ymmärtää Dannyn suostuneen seksiin siksi, koska Duane osti hänelle asioita, joita hänen vanhempansa eivät voineet ostaa.

Kuten muistanette, Danny oli suunnitellut tyttöystävälleen romanttista illallista, kiinalaisessa ravintolassa, ja aikoi ojentaa tälle kukkia ja sanoa “rakastan sinua”. Danny kertoi näistä aatoksistaan Duanelle. Ja pyysi tätä tukemaan suunnitelmaa antamalla vähän kahisevaa, rikkaan perheen poika kun ei ollut.
“Mutta maksat sitten takaisin”, Bradley kertoi Hurleyn sanoneen Dannylle. “Ja tässä vaiheessa Danny tiesi, mitä Hurley tarkoitti… hän otti pikkelsipurkin ja iski sillä Duanea päähän ja näin siksi, mitä Duane oli hänelle tehnyt ja mitä Duane aikoi tehdä hänelle uudestaan.”
(Ellei merkitys välittynyt, Bradleyn mukaan mustasukkainen Duane siis tahtoi seksuaalisia korvauksia, toim. huom.)

Etsiviltä ja lääketieteen tutkijoilta todistajanlausuntoa seurannut Daniel Kovarbasich oli laitettu todistajanaitioon omassa puolustukssessaan. Daniel selitti, kuinka hänen ja Hurleyn suhde oli alkanut platonisena, mutta muuttunut jollain tapaa seksuaaliseksi. Hän oli ollut vain 12- tai 13-vuotias tavatessaan Hurleyn ensi kertaa. Hurley oli ollut kävelyttämässä Tanneria ja Danny oli pysähtynyt taputtamaan eläintä. Oletettavasti mies oli pyytänyt häntä katsomaan vähän aikaa koiran perään ja myöhemmin maksanut hänelle kolmekymppiä vaivan palkaksi. Vaikuttuneena helposta tavasta ansaita taskurahaa, ei Danny jahkaillut ruveta vanhan miehen kaveriksi.

Kun he tutustuivat toisiinsa syvemmin, Duane otti tavaksi kutsua Dannya kotiinsa tekemään joitain kotitöitä, joista myös maksoi. Danny toisti Duanen olleen hänelle “kuin isoisä” ja tapasi myös pojan perheen. Duane kutsuttiin heille viettämään lomia, kuten myös Pääsiäistä, Kiitospäivää ja Joulua. Aikanaan Hurley alkoi viedä Dannya ulos syömään, shoppailemaan ja antoi teinin välillä ajaa hänen autollaan. Danny kertoi naapuruston poikien ihailleen Duanen kahta urheiluautoa.
Suhde sai dramaattisen käänteen, kun Danny täytti 15. Hurley alkoi puhua hänelle seksuaalisia asioita… hän saattoi kysyä, kuinka monella eri tavalla Danny osasi sanoa penis. Ja se puheet kävivät vain intensiivisemmiksi. Jos Danny pyysi saada ajaa yhtä Hurleyn autoista, mies pyysi ensin nähdä teinin peniksen ja sitten saada koskea sitä.
He hyväilivät toisiaan. Ja masturboivat. Vastauksena asianajajan kysymykseen Danny kertoi, ettei hän muistanut, ejakuloiko hän näiden masturbointisessioiden aikana.

Asianajaja Bradley”, Burge pisti väliin, “olen tullut siihen tulokseen, että jos herra Hurley olisi pahoinpidellyt 15:n ikäistä Dannya, ja kosketellut häntä, oli poika sitten ejakuloinut tahi ei, siitä olisi joku todistaja.”

Ei ollut selvää, oliko tuomari Burge tarkoittanut kommenttinsa varoitukseksi vai ei, mutta Dannyn todistuksesta tuli nopeasti raflaavampi.
Yksi asia, jota häneltä kysyttiin, oli, miksei hän kertonut vanhemmilleen pahoinpitelystä.

“Hän osti minulle tavaraa”, Danny sanoi. “Jos vanhempani olisivat tieneet sen, he eivät olisi päästäneet minua hänen luokseen.” Teini kuvaili, kuinka suhde muutti muotoaan ja he alkoivat masturboida toisiaan ja lopulta harrastaa oraaliseksiä. Hänen oli vaikea selittää, miksi hän oli siihen ruvennut.
“En oikein tiedä. Kun halusin ajaa Corvettea, hän sanoi ‘tiedät mitä se tarkoittaa. Isompia leluja, isompia juttuja.'”

Kun Bradley uteli lisää, Danny kertoi heidän harrastaneen jopa anaaliseksiä. Hän myönsi antaneensa Hurleyn työntyä sisäänsä kolmesti ja kertoi työntäneensä itsensä Hurleyn sisään kahdesti. Viimeksi anaaliseksiä oli harrastettu arviolta kaksi viikkoa ennen Hurleyn kuolemaan.
Poliisi ei ollut löytänyt seksileluja eikä liukuvoiteita Hurleyn tavaroista. Bradey kysyi Dannylta, käyttikö hän liukastinta. Danny vastasi, että he olivat käyttäneet heidän “sylkeään”.

Danny seltti, kuinka Hurley odotti saavansa seksiä, jos auttaisi häntä järjestämään pienet vuosipäiväjuhlat tyttöystävälleen – Daniel ja Katie olivat pian olleet yhdessä vuoden. Pojan perheellä kun ylimääräistä rahaa yksinkertaisesti ollut.
Danny selitti, ettei halunnut seksiä Hurleyn kanssa ja että oli myös kertonut sen tälle. Hän ei kuitenkaan helposti löytänyt sanoja selittääkseen, miksi seksisuhde Hurleyn kanssa oli jatkunut.

“Kerroin hänelle, etten pitänyt siitä. Jostain syystä tein sen silti useita kertoja. En halunnut tehdä sitä enää. Yritin selittää sitä ja lopettaa sen.”

Sen jälkeen kun Danny oli lakannut tapaamasta Hurleya, tuo mies ilmestyi Dannyn kotitalolle tai soitteli tälle puhelimella. Danny kertoi kokeneensa, että häntä painostettiin menemään Hurleylle – hän nimittäin ei raaskinut sanoa perheelleen, ettei halunnut enää niin tehdä.

Danny todisti, että oli puhunut Hurleyn kanssa tammikuun 21.:n päivän iltana, jolloin Hurley oli sanonut, ettei hänen tarvitsisi mennä kouluun. Hurley oletettavasti kertoi myös, että auttaisi taloudellisesti juhlan järjestämisessä. Danny kertoi, ettei halunnut enää harrastaa seksiä Hurleyn kanssa. Mies suostui siihen, myös siinä tapauksessa, että Danny ja Katie joskus eroaisivat.
Danny olisi halunnut uskoa Hurleya, mutta hänestä tuntui, että mies olisi silti tahtonut häneltä seksiä.

Kun Danny oli jätetty Hurleyn kotiin seuraavana aamuna, he alkoivat puhua noista pienistä kekkereistä. Dannyn todistuksen mukaan Hurley käveli olohuoneesta makuuhuoneeseen. Danny ei halunnut mennä makuuhuoneeseen, mutta meni silti – omien sanojensa mukaan käyttääkseen tietokonetta. Epäonnekseen hän ei päässyt nettiin ja oli alkanut puhua juhlasta ennenkuin sulki tietokoneen.

“Hän aloitti sanomalla ‘haluat tätä tyttöystävällesi. Luuletko, että autan sinua saamatta vastapalvelusta?'” Danny sanoi. “Halusin vain viettää viikonlopun kaksin tyttöystäväni kanssa. Aloin miettiä, kuinka selittäisin sen hänelle. Näin hänen ilmeensä, ja tiesin.”
“Mitä tämä ilme tarkoitti sinulle?” Bradley kysyi.
“Hän aikoi harrastaa seksiä kanssani. Enkä halunnut tehdä niin enää. Löin häntä pikkelsipurkilla.”

Nuori tappaja

Danny ei muistanut iskeneensä Hurley pikkelsipurkilla kolmea kertaa kuten tohtori Matus uskoi hänen tehneen. Ensiksi hän sanoi heittäneensä pikkelsipurkin Hurleyn päähän.
“Muistan olleeni suunniltani, ottaneeni sen ja läimäytteeni häntä sillä takaraivoon.”

Kun Hurley sanoi “Mitä tuo oli?”, Danny oli ottanut taskussaan kantamansa veitsen – lahja Hurleylta – ja puukottanut. Danny kertoi, että veitsi oli hajonnut siinä mytäkässä ja hän oli mennyt keittiöön hakemaan uuden. Sillä aikaa Hurley oli kömpinyt aulan läpi lähelle etuovea.

“Hän jotenkin ryömi sinne vatsallaan”, Danny sanoi. “Sitten puukotin häntä keittiöveitsellä. Luulen, että iskin häntä 17 kertaa – tai 53. Se tapahtui nopeasti.”

Danny sanoi kunnostaneensa Hurleylta aikaisemmin saaneensa taskuveitsen ja pudotti sen viemäriin lähellä Hurleyn kotia. Sitten hän soitti isälleen.

Kun Bradley kysyi, miksei hän ollut kertonut poliisille suhteesta Hurleyn kanssa, hän selitti olleensa “peloissaan” ja että asia oli “häpeällinen.”

Oli kirjattu, että oikeudenkäynnin kriittisellä hetkellä poliisi ei ollut selvillä Dannyn aiemmasta todistuksesta, eikä Bradleyn avauslausunnosta, joiden mukaan kahta veistä oli käytetty Hurleyn pahoinpitelyssä. Sen seurauksena tutkijat lähtivät etsimään viemäriä oikeudenkäynnin tauolla, ja löysivät veitsen. Syyttäjä otti sen todistusaineistoksi.

Ristikuulustelu aikana Kinlin kyseli Dannylta taskuveitsestä. Poika kertoi puukottaneensa Hurleya sillä rintaan ja kasvoihin. Hän ei ollut suunnittellut tuikkaavansa Hurleya sillä, eikä siis ottanut sitä varta vasten tappamiseen.

Kinlin halusi kuulla tarkemmin “ilmeestä”, jonka Hurley oli suonut hänelle sinä aamuna.
“En osaa kuvailla”, hän sanoi. “Se on se ilme, mistä tiesin, että hän halusi seksuaalisia asioita.”

Danny myönsi, että meni makuuhuoneeseen ilman että kukaan sinne häntä pakotti ja ettei Hurley tiennyt, että hänen kimppuunsa hyökättäisiin vihannessalaatilla. Danny kertoi auliisti syyttäjälle, että oli potkinut Hurley naamaan ja takaraivoon kun tämä oli ollut lattialla, ja tunnusti että olisi voinut paeta etuovesta tai keittiön ovesta. Hän kertoi, ettei hänen mieleensäkään ollut tullut lähteä.

“Oletko pahoillasi tapahtuneesta?” Kinlin kysyi.
“Vähäsen”, Danny vastasi. “Tapoin miehen.”

“Jälkeenpäin ajateltuna sinun olisi pitänyt juosta ulos taka- tai etuovesta”, Kinlin sanoi.
“Jälkeenpäin ajateltuna minun ei olisi koskaan pitänyt mennä siihen taloon”, Danny sanoi.

Huhtikuun 29. -10, torstaina, harkittuaan koko 90 minuuttisen lounastauon ajan tuomari Burge julisti Daniel Kovarbasichin syylliseksi vapaaehtoiseen kuolemantuottamukseen ja raskauttavaan pahoinpitelyyn. Hän asetti tuomiopäivän torstaille, elokuun 12:lle.
Dannyn tuomio voisi olla mitä vain ehdollisesta 10 vuoden ehdottomaan rangaistukseen.

Burge lausui, että jokainen osatekijä todisti Dannya vastaan, mutta lisäsi, että puolustus oli myös todistanut asiassa olevan lieventäviä asianhaaroja.

4.4.-10 Kinlin haki “rangaistusmuistionsa” ja pyysi, että tuomari tuomitsisi Dannyn 10 vuodeksi, koska Hurleyn kuolema oli “katala ja hirvittävä.”

“Hurleylla ei ollut puolustautumisesta aiheutuneita haavoja”, Kinlin kirjoitti. “Hän ei tiennyt, mikä oli tuleva. (Syytetty) ansaitsisi pitkän linnatuomion, jotta yhteiskunta säästyisi hänen vihaltaan ja pitelemättömältä raivoltaan. Esiin tulleet herra Hurleyn seksuaaliset teot Dannyn kanssa, eivät oikeuta (Dannyn) brutaalia tekoa.”

13. heinäkuuta -10 yhteinen puolustusterapeutti Michael Stepanik ilmoitti, että hän ja Jack Bradley halusivat varmistaa Dannyn saavan oikeudenmukaisen rangaistuksen.

“Kaikki tietävät Danielin tarinan”, Stepanik totesi. “Niin kauan, hän on ollut eristyksissä, mikä ei olisi sama kuin jos hänet laitettaisiin vankilaan. Hän olisi sananmukaisesti poika miesten keskellä. Vankila on varattu ihmisille, joilla on väkivaltainen menneisyys, ihmisille, joilla on ollut paljon ongelmia. Se olisi epäterveellinen ympäristö Danielille. Me ymmärrämme, mitä laki sanoo – ja aiomme pitää huolen, että hän pääsee sinne minne hän kuuluu.”

Elokuun 12., 2010, Lorain piirikunnan tuomari James Burge tuomitsi Daniel Kovarbasichin 5 vuodeksi ehodolliseen Duane Hurleyn tappamisesta. Burge käski Danielin suorittaa lukion loppuun ja hankkia ajokortin ollessaan koevapaudessa, ja sinä aikana hän olisi “tarkan silmälläpidon” kohteena.
Hän sai viipyä Lorainin piirikunnan vankilassa kunnes oikeus löytäisi hänelle sopivan kuntouttamisohjelman.

Tarina päättyi tähän – onnellisemmin kuin odotin.

 

//Crime librarystä sain ilmoituksen, että Daniel Kovarbasich on vapautunut vankilassa istuttuaan 16 kuukautta ja on nyt kotiarestissa.

Ja sinne on ilmestynyt lisää juttua aiheesta. :) Kuten aikaisemmin totesin, hän sai 5 vuotta ehdollista, mutta hänen piti jäädä Lorainin piirikunnan vankilaan siihen asti, että oikeus löytäisi hänelle sopivan kuntoutusohjelman.

Tuomio ja Oprah

Kaksi kuukautta tuomionsa jälkeen Danielin annettiin matkustaa Chicagoon perheensä ja ehdonalaisvalvojansa kanssa päästäkseen The Opray Winfrey Showhun. Suositun tv-sarjan osa kertoi seksuaalisesti pahoinpidellyistä lapsista, jotka olivat nousseet hyväksikäyttäjiään vastaan ja siinä oli muitakin vieraita Kovarbasichin perheen lisäksi.
Lorain piirikunnan tuomari James Burge – sama mies, joka oli tuominnut hänet taposta ja raskauttavasta pahoinpitelystä – antoi suostumuksensa tälle matkalle.

“Jos voimme ehkäistä yhden pahoinpitelytapauksen ja yhden kauhean kuoleman, julkinen tiedotus on sen arvoinen”, Burge sanoi päätöksestään sallia Dannyn mennä ohjelmaan.

Danielin asianajajan Michael Stepanikin mukaan ohjelman ohjelman tarkoitus oli näyttää inhimmillisyyden puoli hyvin erikoisessa tapauksessa.

“Tämä on tapa varoittaa lapsia sellaisten olosuhteiden vaarallisuudesta,” Stepanik on sanonut. “Kuten tuomari Burge sitä kuvaili, tämä on julkinen tiedotus.”

Oprahin jakso keskittyi siihen karseaan prosessiin, kuinka Hurley oli rakentanut luottamuksen Dannyn ja hänen perheensä välille ja kuinka Danny oli napsahtanut ja paiskonut miestä pikkelsipurkilla ja puukottanut 55 kertaa.

“Tuntuuko sinusta, että rangaistus oli reilu?”, Oprah kysyi.
“Kyllä tuntuu”, hän vastasi.

Oprah kysyi Dannylta myös mitä tämä ehkä tahtoisi sanoa muille pahoinpidellyille lapsille, jotka hautoivat samanlaisia tunteita mielessään kuin hän oli hautonut.

Oprah Winfrey

“Teidän pitää tulla esiin ja sanoa jotain, koska se ei ole teidän vikanne. Kukaan ei tule syyttämään teitä”, hän sanoi. “Minusta ei tunnu hienolta, että tapoin jonkun. Tiedän, että se on väärin. Minusta tuntuu vapauttavalta, koska kaikki on nyt takana päin, mutta tuntuu minusta silti pahalta.”

Jakso näytettiin tv:stä maanantaina, lokakuun 18. päivä vuonna 2010.

Uhkaus puukottaa vartijaa

Daniel Kovarbasich

Vuoden 2011 tammikuussa Daniel Kovarbasich ja hänen sellikaverinsa olivat tutkinnan alla, kun heidän väitettiin puukottaneen Lorainin piirikunnan vangin vartijaa. Vanginvartijan raportin mukaan Danny ja tämä toinen vanki kiljuivat vanginvartija T.J. Collinsille, joka käski heitä olemaan hiljaa. Kun he eivät siihen suostuneet, toinen vanginvartija käänsi sisäpuhelimen päälle ja kuuli Dannyn ja hänen sellitoverinsa lyövän vartijaa.
Vanginvartija kuuli Dannyn sanovan myös “Jos olisi puukko, puukottaisin [häntä]”. Toisen vangin, joka oli myös nuori mies, kuultiin uhkailevan käyttää veistä vanginvartijoita vastaan.

Poikien selli tutkittiin tämän jälkeen, eikä mitään todisteita puukon olemassaolosta löytynyt, mutta vartijat löysivät kaksi kynää, jotka oli liimattu toisiinsa niin että niitä mahdollisesti aiottiin käyttää aseena.

“He olivat äänekkäitä ja hän käski heitä olemaan hiljaa ja istumaan alas”, sheriffin komisario Jack Hammond sanoi.

“Virkailija seurasi keskusteluja sellissä, joten hän painoi nappia kuullakseen alueelle, jossa nuo kaksi alaikäistä olivat.
Kovarbasich sanoi jotan sellaista kuin ‘jos se tyyppi tulee tänne, potkaisen sitä persauksiin. Jos olisi jotain millä puukottaa, puukottaisin vanhaa [kirosana]…’ Meillä käy näitä juttuja kaiken aikaa… Meidän täytyy seurata, kuka sanoo noin ja miksi he sanovat niin… meillä on nauhalla Kovarbasichin tekemä uhkaus… me syynätään ne kaikki… ottaen huomioon Danielin historian ja sen, miksi hän on joutunut vankilaan, me todella tutkimme uhkausta. Otimme sen hyvin vakavasti.”

Danny oli tarkoitus siirtää Akronin vankilaan edellisenä päivänä, mutta siirtoa ei sitten tehtykään, ja hän jäi piirikunnan vankilaan. Näin osittain siksi, että oikeuden oli vaikea löytää kotihoito-ohjelmaa, johon Danny hyväksyttäisiin enää sen jälkeen kun hän oli väkivaltaisesti surmannut toisen ihmisen.

“Nuoret ihmiset sanovat joskus asioita, joita eivät todella tarkoita”, Jack Bradley, Dannyn toinen asianajaja sanoi.

Rikkomus koevapaudessa

Sheriffin ylikonstaapelin Donald Barkerin mukaan yhteen liimatut kynät, jotka löydettiin Dannyn & sellikaverin häkistä, olivat kumpikin yli 6 tuumaa pitkät. Ne kuuluivat luultavasti tälle toiselle, nimeltä mainitsemattomalle nuorelle miehelle.

Kumpikin teini kielsi hyökkänneensä kyseisen vartijan kimppuun tai kenenkään muunkaan, ja he väittivät “vain kujeilevansa”, kertoi Hammond.

Kynän terä

Välikohtauksen vuoksi Danny ja hänen sellitoverinsa todettiin syylliseksi vankilan toiminnan häiritsemiseen, vartijalle niskoitteluun, vanginvartijan uhkailemiseen ja kielletyn tavaran hallussapitoon. Etuoikeudet (privileges) kumottiin ja kummallekin annettiin eristystä 40 päivää. Vanginvartijat veivät tapaukseen eteenpäin syyttäjille. He suosittelivat, että poikia vastaan nostettaisiin syytteet pelottelusta ja Danny saisi erikseen syytteen todisteiden peukaloinnista. Syytteiden peukalointi rikkomus lähti kahdesta kynästä, jotka oli liimattu toisiinsa partavaahtötölkistä peräisin olevalla sulatetulla muovilla.
Kynät olivat alkujaan lyhyitä, sellaiset 3 tuuman pituiset, samanlaisia mitä golfin pelaajat käyttävät.

“Daniel myönsi, että hänellä oli kaksi yhteen liimattua kynää hallussaan, mutta hän repi ne toisistaan ennen kuin ne voitaisiin löytää”, Hammond sanoi.

Danny myös oletettavasti tunnusti liimanneensa kynät toisiinsa ja sitten irrottaneensa ne toisistaan.

Bradley sanoi, ettei hänellä ollut ongelmaa sen seikan kanssa, että Danny ansaitsi rangaistuksen vankilan sääntöjen rikkomisesta. Hän sanoi, ettei kuitenkaan uskonut tällä vartijoiden kiusaamisella olevan mitään tekemistä Hurleyn tappamisen kanssa.

“Minä luulen, että heitä on kuritettu tarpeeksi, ja tätä tapahtuu piirikunnan jokaisessa vankilassa viikoittain”, Bradley tuumasi. “Kun nuo kynät käyvät aika lyhyiksi, on melko tavallista, että ne teipataan toisiinsa, jotta sinulla on jotain millä kirjoittaa.”

Ohion koevapaus viranomainen pyysi Lorainin piirikunnan päättämään että Danny oli rikkonut koevapautensa sääntöjä. (The Ohio Adult Parole Authority asked the Lorain County Common Pleas Court to rule that Danny had violated the terms of his probation with regard to the jail incident.)

Koevapaus kuuleminen

Lauantaina, 26. maaliskuuta 2011, kärsittyään rangaistukset vankilan sääntöjen rikkomisesta, Danny pääsi vankilasta toviksi, mutta ei suinkaan huvittelemaan, vaan osallistuakseen isoäitinsä hautajaisiin. Tuomari Burgen luvalla hän pääsi sinä päivänä vanhempiensa huostaan aamuyhdeksästä kello 17:00 saakka.

15. huhtikuuta 2011 pidettiin kuuleminen väitetyistä rikkomuksista: puukkokommenteista ja kynistä, ja Danny todettiin syylliseksi koevapautensa sääntöjen rikkomiseen.
Tuomari Burge oli armollinen, eikä kokenut Dannyn ansaitsevan lisärangaistusta kotiarestin ja 5 vuoden ehdollisensa lisäksi, vaikka syyttäjä olisikin halunnut häntä vielä kurittaa. Ja Lorainin piirikunnan aikuiskoevapauslautakunnalta tuli ehdotus, että hänet lähetettäisiin vankilaan.
Lorainin piirikunnan apulaissyyttäjä Tony Cillo myös väitti tuloksettomasti, että kynien liimaaminen “jotta niitä voitaisiin käyttä aseena” oli ehdottomasti vankilan sääntöjen vastaista.

“[Vankilan kynät] ovat tarkoituksella tehty hyvin pieniksi, joten ne ovat kömpelöitä, mutta nämä ovat hyvin vahvoja, jotta ne olisivat pidempiä ja niitä voitaisiin käyttää puukottamiseen”, Cillo on sanonut tuomarille. “Mutta mikä hämmentävintä, otettaessa huomioon syytetyn historia, oli se, ase oli olemassa ja hän puhui aseen käyttämisestä.”

Burge sanoi, että työskennellessään puolustusasianajajana, jotkut asiakkaat kertoivat tekevänsä kynilleen jotain samanlaista tehdäkseen ne pidemmiksi, jotta niillä olisi helpompi kirjoittaa.

“Daniel teki niin kynillä, kuten kaikki muutkin tekevät”, Stepanik sanoi. “En sano, että tämä on oikein. Se oli vastoin ohjesääntöjä, ja hän rikkoi sääntöjä.”

Kotiaresti

Vietettyään 16 kuukautta Lorainin piirikunnan vankilassa, Danny Kovarbasich vapautettiin sunnuntaiaamuna 8. toukokuuta 2011. Hänet vietiin vanhempiensa kotiin kotiarestiin tuomari Burgen käskystä. Häntä on pyydetty pitämään monitoriseurantajärjestelmää yllään ja hän saa lähteä talosta vain tavatakseen asianajajiaan tai mennääkseen testeihin ja määrittelyihin, joiden jälkeen hän voi ehkä päästä kotihoitoon.
Uskotaan, että psykologisella ja kasvatuksellisella testaamisella saadaan aikaan parempia tuloksia kuin vankilaan laittamisella.

Daniel Kovarbasich

“Tämä ei ole juhlahetki, tämä ei ole hänelle kotiinpaluu”, Stepanik kertoi The Chronicle-Telegram-sanomalehden toimittajalle. “Tämä on siirto hoitavaan laitokseen. Hänellä on vielä pitkä matka kuljettavanaan… asiantuntevat eivät usko, että laitokseen laitokseen laittamisella saadaan parhaimpia tuloksi… hän ei ole vain menossa kotiin nauttimaan elämästä ja ottamaan rennosti lopun elämäänsä.”

Burge määräsi, että aina kun Danny lähti kotoa, hänen piti mennä lyhintä reittiä määränpäähän ja takaisin kotiinsa ja vähintään toisen vanhemman piti olla mukana. Jos hän rikkoisi tätä sääntöä, hän voisi saada 10 vuotta ehdotonta vankeutta.

Dannyn saattaminen kotihoidon piiriin on osoittautunut oletettua vaikeammiksi. Hänen rikoksensa väkivaltainen laatu ja rahalliset vaikeudet ovat este.

“Me olemme yrittäneet etsiä sijoituspaikkaa tälle kakaralle siitä asti kun tuomitsin hänet, ja meillä on ehkä ollut vähän tuuria”, Burge kertoi toimittajalle selittelemättä asioita sen tarkemmin.

“Olen varma, että hänen vanhempansa ovat onnellisia nähdessään poikansa kasvokkain”, Stepanik sanoi. “Vankilassa heillä oli vain videomonitorit, joten he eivät ole nähneet poikaansa kasvokkain hetkeen.”

Samaan aikaan tuomari ja Dannyn asianajajat pysyvät “varovaisen optimistisina” siitä, vastaanotettaisiinko hänet hoitolaitokseen – mihin instituutioon tarkalleen ottaen, sitä ei tiedetä.
Stepanikin mukaan paikkaa hoitavaan laitokseen odotetaan kuukauden sisällä.

Reaktio Dannyn vapauttamiseen vankilasta

Duane Hurley, joka on siirtynyt ajasta ikuisuuteen

Duane Hurleyn naapurit olivat shokissa saatuaan tietää, että Danny Kovarbasich oli päässyt vankilasta. Useat ihmiset, mukaan lukien Hurleyn ystävät, eivät usko syytteitä hyväksikäytöstä ja Hurleyn perhe sanoo, ettei hän ole pedofiili. Hurleyn taustoja on tutkittu intensiivisesti ja hänen elämäänsä selvitelty useiden vuosikymmenten ajalta, ja tutkijat sanovat, että ainoa todiste seksuaalisesta suhteesta Dannyn ja Hurleyn välillä ovat Dannyn omat väitteet. Kukaan muu ei ole esittänyt Hurleysta vastaavanlaisia syytöksiä. Hurleyn tietokoneelta löytyneestä lapsipornosta voi päätellä jotain, mutta se ei todista Dannyn seksuaalistä hyväksikäyttöä. Jotkut Hurleyn ystävistä uskovat Dannyn saaneen vapaan kulkuluvan (free pass) teostaan vakavuudesta huolimatta.
(Free pass voisi kai olla myös ilmainen passi. Mutta kun Danielilla on tuo kotiaresti, niin arvelen sen tässä yhteydessä tarkoittavan oikeutta liikkua vapaasti.)

“Olin järkyttynyt, koska tämä on uskomatonta”, Ray Kleinsmith sanoi Fox 8:n uutistoimittajalle. “Miten näin on käynyt? Siis, joku on tappanut ihmisen sillä tavalla ja vain kävelee vapaaksi melkein heti… jos minulta kysytään, hänet pitäisi lukita iäksi.”

“Jos joku sanoo, että vangitseminen kahdeksi vuodeksi sekä lukitseminen hoitolaitokseen, intensiiviseen hoitolaitokseen, on vapaa kulkulupa, en välttämättä ole samaa mieltä”, Stepanik sanoi. “Tarkoitan, hän kävi läpi jotain hirvittävää, hän teki jotain hirvittävää, joten mitä me teemme? Emme voi vain heittää häntä pois… Hän on yhä lapsi, vaikka laki sanookin, että hän on aikuinen. Hän ei halunnut myöntää, mitä hänelle oli tapahtunut, mutta lopulta hänen täytyi.”

Lorainin piirikunnan apulaissyyttäjän Tony Cillon mukaan syyttäjien toimisto ei ollut tietoinen tuomarin päätöksestä vapauttaa Danny ennen kuin he kuulivat siitä medialta. Hän sanoi, ettei syyttäjien toimisto antanut siitä mitään tietoa ennen kuin tuomari oli tehnyt päätöksensä. (He said the prosecutor’s office did not provide any input about it prior to the judge making his decision.)
Cillo on kieltäytynyt sanomasta asiasta mitään muuta.

Syyttäjät ovat protestoineet Burgen alunperin asettamaa tuomiota vastaan – viiden vuoden ehdollista – ja ovat tehneet vetoomuksia, jotka eivät ole toteutuneet. Samaten Pohjois Ridgevillen poliisipäällikkö Richard Thomas pitää Burgea liian löysänä.
“Minusta tuomio oli törkeän riittämätön siitä, mitä nuori mies teki.”

Burgen tuomion mukaisesti Danny voi vapautua hoidosta kun hän täyttää 21.

Leave a comment

Filed under Alaikäisten tekemät murhat

Mustasukkainen Amy Fisher

Crime librarysta.

Amy Elizabeth Fisher syntyi elokuun 21. vuonna 1974 Long Islandissa Wantaghissa. Hän oli Roseannin ja Elliot Fisherin ainoa lapsi.
Sheila Wellerin Amy Fisherista kirjoittaman kirjan Amy Fisher: My story mukaan Amyn lapsuus oli melko normaali. Tosiasiassa se oli monesta vinkkelistä katsottuna traumaattinen.
Alusta saakka perheessä tuntui olevan ahdingossa ja pulassa. Amy vältteli tarkoituksellisesti omaa isäänsä – sillä hän pelkäsi Elliotia valtavasti. Tämä tietysti vaikutti syvästi Amyyn ja hänen myöhempiin suhteisiinsa miesten kanssa. Äitinsä kanssa hänellä sen sijaan oli läheiset ja rakastavat välit. Hänellä oli myös hyvät välit isoäitiinsä ja tätiinsä, joiden kanssa hän viihtyi aina. Nämä suhteet vahvistivat Amya ja auttoivat häntä sietämään isäänsä ja isäsuhdeongelmiaan.

Image

Amy Fisher lapsena

Nuoruudessaan Amy selvisi monista traumaattisista tilanteista, jotka muuttivat hänen elämänsä. Lapsuudessa perheenjäsen hyväksikäytti hätä seksuaalisesti useita kertoja. Kun hän oli 13, rakennusmestari, joka oli kunnostamassa taloa, raiskasi hänet hänen omalla sängyllään.

Tapahtumat vaikuttivat suuresti Amyyn kuten kehen tahansa muuhunkin samaa kokeneeseen. Hänen ainoa keinonsa selviytyä oli turruttaa tunteensa ja yrittää vain kestää tuska.

Kouluvuosinaan hänellä oli monia hyviä ystäviä luokkatovereissaan ja muissa tuttavapiirinsä tytöissä. Myöhemmin teini-iässä hänellä oli monia romanttisia suhteita, joista yksi johti raskauteen ja aborttiin. Vaikka hän oli syvästi kiintynyt kaikkiin poikiin, joita tapaili, kukaan ei vetänyt vertoja sille eräälle, jonka hän tapasi kesällä 1991.

Yhtenä iltana toukokuun lopussa kun Amy oli lähdessä ajelemaan autollaan, hän osui vahingossa liian lähelle autotallin seinää ja hajotti toisen sivupeilin. Kauhistuessaan ajatellessaan isänsä reaktiota asiaan, hän vei auton viivyttelemättä paikalliselle autovarustamolle toivoen saavansa vahingon korvattua ennenkuin isä pääsisi siitä jyvälle.
Kun hän oli saapunut Complete Auto Body & Fender Inc.-liikkeeseen Baldwiniin, hänelle selvisi, että korjaus maksoi paljon enemmän kuin mitä hänellä oli varaa laittaa likoon. Tyrmistynyt Amy yritti epätoivoisesti selittää hätätilannetta Joeylle, murjun omistajalle. Fisher ja Weller tuumivat, että tytön pitäisi vain kertoa totuus, mikä taasen olisi johtanut ongelmiin.
Joeylla oli ovelampi ehdotus: kerro, että joku muu hajotti sivupeilin.

Image

Complete Auto Body & Fender

Amy otti Joeyn neuvosta vaarin ja välttyi isänsä vihanpurkaukselta. Seuraavana päivänä hän palasi isä seuranaan liikeeseen keskustelemaan maksuasioista. Amyyn teki vaikutukseen, miten Joeyn karisma, asenne ja se miten tämä kohteli hänen isäänsä.
Myöhempinä kuukausina Amy työskenteli ahkerasti liikeen leivissä, mistä vastineeksi autopeili korjattiin. Näiden useiden käyntien seurauksena hän kiinnostui romanttisessa merkityksessä 35-vuotiaasta Joeysta.

Image

Tästä miehestä.

Heinäkuun toinen 1991, kun Amy lopetti työnsä liikkeessä, Joey lähti viemään häntä omalla autollaan Amyn kotiin. Ajomatkan aikana Joey teki fyysisen eleen, joka johti kaksikon Amyn makuuhuoneeseen. Se oli sitten menoa.

Suhteensa ensimmäisillä viikoilla Amylla ja Joeylla oli tapana kirjautua motelliin ja viettää aikaa kahden, muulta maailmalta paossa. Vaikka Joey oli jo naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta, Amy rakastui vanhempaan herraan.
Amyn mukaan Joey alkoi avautua enemmän elämästään ja kertoa, kuinka onneton oli avioliitossaan. Joey kuulemma oli myös toistuvasti vihjaillut päässeensä eroon Mary Josta, vaikka myöhemmin kielsi tämän.
Myös Amysta tuntui, että hän saattoi avautua Joeylle ja luottaa tähän. Hän paljasti itsestään puolia, joista kukaan muu ei vielä tiennyt. Amylle selvisi, että he olivat monessa suhteessa hyvin samanlaisia persoonia. Ja he tulivat vain läheisimmiksi.

Kahden viikon seurustelun jälkeen Amy löysi jotain ihottumaa itseltään. Hän suuntasi gynekologille ja sai tietää sairastavansa herpestä. Amy ei ollut ihan varma, mistä oli sen saanut. Amy pakotettiin kertomaan tartunnasta vanhemmilleen, joille hän väitti, ettei se ollut tullut Joeylta. Hän pelkäsi vanhempiensa alkavan syyttää Joeya raiskauksesta. Hän ei antaisi minkään viedä häneltä miestä, jota hän rakasti.

Elokuussa 1991 Amy sai kauppa-apulaisen töitä Jean Countrysta. Se oli vaatekauppa Massapequasissa Sunrise Mallilla. Hän ystävystyi muiden kauppa työskentelevien tyttöjen kanssa. Erityisesti yksi heistä, Jane, tuli hänelle läheiseksi ja hän paljasti tälle myös monia asioita suhteestaan Joeyyn.

Amy ei pysynyt töissä kauaa. Sellaisen kuukauden jälkeen hän sai potkut ja hän oli aivan lohduton, sillä hänellä oli vaikeuksia maksaa laskuja, erityisesti nyt uuden auton ostettuaan. Amy ymmärsi, että rahaa olisi saatava ja nopeasti. Näihin aikoihin Joey ehdotti Amy lähtisi ilotytöksi ABBA Escortsille, on väitetty.

Syyskuun lopulla -91 Amy alkoi harjoittaa maailman vanhinta ammattia. Työ oli raskasta, mutta ainakin hän sai autonsa maksettua. Suhde Joeyyn jatkui – vaikkakin se oli vähän karannut lapasesta.

Amylla ei tainnut mennä oikein hyvin. Suhteet ystäviin alkoivat rakoilla, hän vietti heidän kanssaan aikaa yhä harvemmin. Hän otti etäisyyttä läheisimmästä perheenjäsenestään ja tuli täysin riippuvaiseksi Joeysta. Hänen tunteistaan tuli pakkomielteisiä. Ensimmäistä kertaa suhteen aikana Joeyn vaimo Mary Jo oli olevinaan todellinen uhka Amylle.

Tuon vuoden marraskuussa Amy päätti, että antaisi Joeylle uhkavaatimuksen: joko hän tai Mary Jo. Kun hän esitti tälle vaihtoehdot, Joey valitsi Mary Jon. Amy oli järkyttynyt ja valtavan surullinen kuullessaan nuo sanat ja katkaisi suhteen.

Amy viilsi ranteensa auki kuolema toiveenaan. Haavat eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi syviä. Amy päätti antaa itselleen vielä toisen mahdollisuuden ja yrittää selvitä erosta äitinsä ja joidenkin ystäviensä tuella.

Ei ollut helppoa Amylla. Hänellä oli yhä syviä tunteita Joeya kohtaan ja hän oli todella mustasukkainen tämän vaimolle. Jopa siinä määrin, että kerran hän alkoi esittää myyvänsä karamellia ovelta ovelle nähdäkseen vilauksen Mary Josta.

Image

Paul Makely

Vuoden -92 tammikuun aikana Joey ja Amy palasivat yhteen. Tuohon aikaan Amylla tosin oli jo suhde toiseen mieheen, Paul Makelyyn. Hän oli Future Physique-nimisen kuntosalin omistaja. Joeylla ei ollut mitään Amyn osa-aikaista prostituoidun pestiä vastaan, saihan sitä vähän rahaa. Kuitenkin hän tunsi itsensä loukatuksi ja satuteksi kuullessaan suhteesta Pauliin. Amy päätti alkaa väheksyä suhdettaan Pauliin. Joey, johon hän kiintyi vain enemmän, oli hänen ensisijainen rakkautensa. Hän antaisi minkään tulla heidän väliinsä, etenkään Mary Jon.

Toukokuun 13. Amy meni The Quintessential Look-salonkiin, jossa hänen ystävänsä Jane oli töissä. Hän toivoi ystävänsä voivan auttaa häntä löytämään uudenlaiset vaatteet ja laittamaan hänen tukkaansa. Kun Jane oli näpräämässä hänen hiuksiaan, he aloittivat keskustelun, joka muutti Amyn elämän.

Jane valitti poikaystävänsä pettävän häntä toisen tytön kanssa. Kirjaa lukeva Amy neuvoi häntä hakemaan aseen ja ampumaan mokoman tytön ellei tämä jättäisi hänen poikaystäväänsä rauhaan. Vaikka Jane tulkitsi tämän vain kuvaannollisesti, se antoi Amylle itselleen idean…

Amy kysyi Janelta, tietäisikö tämä mistä saisi aseen, hän kun vihdoin haluaisi päästä eroon Joeyn vaimosta. Jane tuumasi, että Peter Guagenti, joka tunnettiin myös Petey G:nä, saattaisi osata auttaa. Tästä alkoi suunnitelma, jolla oli hirvittävät seuraukset.

Luultavasti tuona yönä Amy kertoi Janelle aikovansa tappaa Joeyn vaimon. Huhut liikkuvat, että Joeylle kerrotiin tästä karmivasta suunnitelmasta ja että mies olisi vielä antanut hänelle neuvoja. Amyn mukaan, Joey kertoi hänelle, että kun Mary Jo avaisi oven, pitäisi viivyttelemättä avata tuli; ampua ja ampua… Myöhemmin Joey on väittänyt, ettei hän mitään tällaista ole sanonut ja että se on vale.

Toukokuun 15. Joey otti Amyyn yhteyttä tämän hakulaitteella. Amy sanoo miehen soittaneen kysyäkseen, oliko hän – Amy – saanut aseen hankittua. Tämä oli myös kysynyt, oliko hän saanut takaisin pennoset, jotka Paul oli lainannut. Joey halusi Amyn päättävän suhteen Pauliin lopullisesti. Amy vakuutti, etteivät hän ja Paul enää tavanneet toisiaan. He olivatkin lopettaneet suhteensa edellisenä yönä.

Kaksi päivää myöhemmin Amy varasti jonkun rekisterikilven. Amy on kuvaillut, että hän ja Peter Guagenti laittoivat varastetut rekisterikilvet Peteyn Thunderbird-autoon ja matkasivat Buttafuoco-asuntoon vähän puoli kahdentoista jälkeen.

Automatkan aikana Petey antoi Amylle Titan .25 automaattisen aseen hansikkalokerosta. Nuori nainen oli alunperin olettanut, että Petey hoitaisi ampumispuolen, hänen itsensä seuratessa vierestä. Petey oli kieltäytynyt kunniasta ja osia oli vaihdettu, sanoo Amy jälkeenpäin.

Palatkaamme siihen hetken, kun Amy, Petey ja ase olivat autossa, pysäköineet sen Buttafuocojen eli Joeyn ja Mary Jon talon lähelle Adam Road Westillä Long Islandissa, New Yorkissa.
Mary Jo Buttafuoco ei aavistanut, mitä oli tekemässä kun avasi ovensa toukokuun 19. vuonna -92. Ovella seisoi teini-ikäinen tyttö, jolla oli soljuvat ruskeat hiukset. Oletko Joey Buttafuocon vaimo, hän tahtoi tietää. Olen, oli Mary Jo oli vastannut ja tuo tyttö oli ehdottanut, että puhuttaisiin vähän hänen miehestään.

Mary Jo astui ulos oviaukosta ja kysyi tytöltä, mitä hän halusi. Mary Jon yllätykseksi hän sanoi 16-vuotiaalla sisarellaan ja Joeylla olevan suhde. Nainen kysyi Amylta tylysti kuka hän oli ja mistä hän tuli. Tämä vastasi olevansa Ann Marie ja kotoisin Dolphinin piirikunnasta.

Image

Mary Jo

Dialogin aikana nainen huomasi, että hänen pihaansa oltiin parkkeerammassa autoa, jonka kuskin paikalla istui nuori mies. Mary Jo kysyi kuka tuota autoa ajoi, mihin Amy vastasi, että se oli hänen poikaystävänsä. Aihetta vaihtaen tyttö ilmoitti tälle hänellä olevan todisteita suhteesta ja näytti t-paitaa, jossa oli logo tekstillä “Complete Auto Body and Fender, Inc.” Ei ollut epäilystäkään, ettei paita ollut saatu Joeylta, mutta se nyt ei ollut kovin vedenpitävä todiste, sillä Joey oli antanut niitä paitoja monelle.

Noin 15 minuutin juttelun jälkeen, erikoisista syytöksistä tuohtunut Mary Jo ilmoitti keskustelun päättyneen. Hän vaati tyttöä poistumaan tontilta ja käänsi selkänsä aikoen mennä soittamaan Joeylle. Yht’äkkiä tyttö veti taskustaan 25-caliber puoliautomaattisen pistoolin ja tähtäsi sillä Mary Jota päähän. Maria Eftimiades sanoo kirjassaan Lethal Lolita, että Amy laittoi aseen piipun Mary Jon oikeaan ohimoon ja alkoi ampua.

Amy pudotti t-paidan, joka hänellä oli ollut mukanaan, kun hän oli näyttänyt sitä naiselle, sitten aseen, ja rynni autoon. Nuori mies, joka oli jo odotellut häntä siellä, käski hänen hakea jättämänsä tavarat. Amy totteli, toi paidan ja pyssyn ja kaksikko lähti matkaan.

Kolme naapuria oli kuullut laukaukset ja he lähtivät ottamaan selvää niiden alkuperästä. Miehet käänsivät nokkansa kohti Buttafuocojen taloa ja löysivät Mary Jonen lojumasta verantansa ulkopuolelta, päästä virratessa verta. Hän oli yhä elossa, mutta pulssi oli heikkenemässä. Yksi naapureista soitti 911:seen.

Ambulanssi saapui muutamassa minuutissa ja otti Mary Jon vietäväksi sairaalaan, Nassau Community Medical Centeriin. Kun poliisi yritti löytää tämän puolisoa, lääkärit valmistautuivat naisen leikkausoperaatioon.

Poliisi yritti selvittää eriskummalliselta vaikuttavaa tapahtumasarjaa. Ei ollut mitään merkkejä ryöstöstä, eikä kyseessä varmaankaan ollut mafian isku, sillä uhri oli kotivaimo. He eivät osanneet arvata, että syyllinen oli 17-vuotias tyttö nimeltä Amy Fisher. Ja hänellä se oli suhde Mary Jon mieheen Joeyyn, eikä hänen kuvitteellisella siskollaan.

Image

Amy Fisher

Uutiset ammuskelusta ja olettamukset kolmiodraamasta levisivät kulovalkean tavoin. Salaliittoteoriat ja huhut sekoittuivat faktoihin, tositarinan vartoessa paljastetuksi tulemista.

Mary Jon haavat olivat vakavia. Oli hyvin epätodennäköistä, että hän jäisi henkiin – mutta hän oli paljon onnekkaampi kuin kukaan aavistikaan.
Tuntien intenssiivisen työskentelyn jälkeen lääkärit saivat saatettua Mary Jon jonkinlaiseen tasapainoon. Selviämisprosentit nousivat kokoajan, mutta oli liian varhaista huokaista helpotuksesta – lääkärit eivät nimittäin kyenneet saamaan luotia pois Mary Jon päästä.

Joey oli löydetty ja etsivät haastattelivat häntä. He yrittivät löytää jotain tolkkua tästä käsittämättömästä rikoksesta. He kysyivät Joeylta, osasiko tämä epäillä ketään. Joey antoi heille vihjeen, jota he eivät olleet osanneet odottaa.

Yksi tapausta tutkivista etsivistä oli Martin Alger. Hän oli saanut tietää Joeya aikaisemmin jututtaneelta poliisilta, että sotkun takana saattoi olla kaksi ihmistä: joko Paul Makely tai hänen tyttöystävänsä Amy.
Alger kyseli näistä kahdesta ihmisestä ja Joey kertoi Makelyn tyttöystävän olevan hänen ystävänsä. Hän kertoi Makelyn käyttävän huumeita ja että Amy oli – hänen, Joeyn, kielloista huolimatta – antanut tälle rahaa huumeisiin.
Algerista Joeyn tarinaa oli vaikea uskoa. Mutta hänellä ei toistaiseksi ollut muutakaan.
Toukokuun 20. Mary Jon levätessä sairaalaan sängyllä siinä kunnossa että saattoi vastaanottaa vieraita, Alger lähti välittömästi tapaamaan häntä. Mary Jo oli elpynyt ammuskelusta ja Alger toivoi hartaasti hänen muistavan siitä jotain.

Onnettomuus ei ollut vienyt Mary Jon muistia. Hän paljasti etsivälle, että häntä oli ampunut nuori tyttö, jolla oli ruskeat hiukset ja jonka nimi oli Ann Marie ja joka asui Dolphin piirikunnassa. Hän kertoi myös nuoresta miehestä, joka oli istunut kastanjanruskeassa autossa ja jota ampuja oli väittänyt poikaystäväkseen. Tyttö näytti minulle yhtä Joeyn paidoista, Mary Jo jatkoi.
Kävi selväksi, että Joeyn osuus ammuskeluun oli paljon suurempi kuin mitä oli odotettu.

Kun Mary Jota oli haastateltu, Joey kertoi etsiville, että ammuskelun takana saattoi olla tyttö nimeltä Amy Fisher. Hän kertoi antaneensa tälle tytölle paidan, joka oli ollut Mary Jota ampuneella tytöllä. Vaikka tarina ei täysin yhtynyt Mary Jon tarinaan, Alger otti neuvosta vaarin.

Alger sai valokuvan Amysta ja vei sen Mary Jolle näytettäväksi. Siinä oli tyttö joka oli yrittänyt tappaa Mary Jon!
Amy paikallistettiin pian pidätysmääräyksen tekemisen jälkeen. Poliisit lähtivät Amyn kotitalolle, vaikka he tuumivat, ettei Amy olisi siellä, jos hän todella oli syyllinen.

Toukokuun 21. ei näkynyt mitään viittauksia siihen, että Amy olisi kotonaan ja Alger oli kyrpiintynyt. Hän päätti kokeilla onneaan uudella konstilla: Joey soittaisi tytölle. Hän palkkasi Joeyn soittamaan tälle ja selvittämään Amyn olinpaikan. Empivä Joey teki näin. Kun vahvistui, että Amy oli kotonaan, poliisit tulivat pidättämään hänet.

Amy sai tietää pian pidätyksensä jälkeen, että kiitos hänen kiinni jäämisestään kuului pitkälti Joeylle – vaikka hänen oli vaikea tätä asiaa niellä. Lopulta Amy myönsi olleensa paikalla, kun Mary Jota ammuttiin. Hän kuitenkin ilmoitti ampumisen olevan vahinko – ase vain meni vahingossa päälle kun hän oli puhumassa naiselle.
(Ehkä paras selitys ikinä! :) toim. huom.)

Kuulusteluissa Amy vältti paljastamasta Paulin ja Janen nimeä, jotta heitä ei yhdistettäisi siihen, mitä hän oli tehnyt. Hän myönsi, että hän ja Joey olivat rakastavaiset. Jotain hän Joeysta valehtelikin – hän väitti saaneensa aseen tältä.

Tutkijat olivat kuin puulla päähän lyötyjä Amyn tarinoita kuullessaan. Ne vaihtuivat kokoajan ääripäästä toiseen ja hänellä tuntui olevan vaikeuksia erottaa faktaa fiktiosta. Amy yritti suojella jotakuta, siitä ei ollut epäilystäkään – mutta ketä tai keitä?
Kummalliset käänteet hänen kertomuksissaan olivat melkein murtaneet hänen uskottavuuteensa.

Lopulta etsivät pääsivät perille Janen olemassaolosta ja hänen mahdollisesta osuudestaan murhayritykseen. Janen äiti oli silmänräpäyksessä puolustamassa tytärtään ja hankki tälle asianajajan. Lopulta Jane kuitenkin onnistuisi kumoamaan syytteet… ei ollut mitään varmoja todisteita siitä, että hän liittyi millään tavalla ampumiseen.

Etsivät lähtivät tavoittelemaan Paulia. He pitivät mahdollisena, että hänellä oli osuutta rikokseen ja arvelivat, että hän oli ajanut kastanjanruskeaa autoa. Yksi Buttafuocojen naapureistakin pääsi tutkinnassa ääneen ja hänestä jälkimmäinen arvaus ei osunut oikeaan. Paulia ei enää epäilty mistään.
Poliisi tahtoi tietää, miksi Amy oli mennyt talolle, jos Joeylla oli jokin rooli rikoksessa ja kuka oli istunut Thunderbirds-auton ratin takana.

Toukokuun 22. Joey oli poliisilaitoksessa haastateltavana.

Etsivät halusivat ennen kaikkea tietää, oliko Joey hankkinut Amylle aseen. Kun asiaa kysyttiin suoraan, hän antoi ponnekkaasti kieltävän vastauksen.

Joey tiesi, ettei poliisilla ollut suoria todisteita, että hän olisi osallistunut rikokseen. Lisäksi hän ymmärsi, että hänen ja Amyn suhteen salaaminen kävisi erittäin hankalaksi. Poliisi oli jo metsästämässä maksutositteita ja silminnäkijöitä, jotka olivat nähneet heidät yhdessä.

Iltapäivälehdet ja talk-show’t käsittelivät mielellään tätä sensaatiomaista aihetta. Lehtien etusivuilla paistoi sellaiset otsikot ja lööpit kuin Fatal Attraction ja Long Island Lolita. Suosituimmat talk-show’t kilpailivat siitä kuka pääsisi ensimmäinen haastattelemaan jotakuta, joka tunsi tai oli tuntenut Amyn tai Joeyn tai Mary Jon.

Media etsi kynsiinsä Amyn entisiä poikaystäviä, kavereita ja tuttuja, jopa hänen asiakkaitaan prostituution maailmasta. Erityisesti yksi heistä pääsi hetkeksi parrasvaloihin: Peter DeRosa. Tämä mies oli tehnyt nauhan ostettuaan seksiä Amylta ja myi sen hyvästä hinnasta uutisohjelmalle A Current Affair. Tuo nauha oli todella vahingollinen Amyn julkiselle identiteetille, sillä se sai hänet näyttämään villiä, tunteetonta seksiä harrastavalta nymfolta. Se koitui myös vahinhgolliseksi itse rikostapaukselle.

Toukokuun 29. tuomaristo syytti Amya kolmannen asteen murhayrityksestä, ensimmäisen asteen tuliaseen väärinkäytöstä, törkeästä aseellisesta rikoksesta, pahoinpitelystä ja vielä muutamista muista asioista. Amy ei näihin asioihin tunnustanut syyllistyneensä. Takuista, joita vastaan hänet vapautettaisiin, keskusteltaisiin vielä myöhemmin tuolla viikolla Nassau County Criminal-oikeudessa.

Takuista sopimispäivää edeltävänä yönä DeRosan pornonauha oli kansakunnan televisiossa. Amyn asianajaja Eric W. Naiburg tiesi sen aiheuttavan ongelmia rikoksen selvittämiselle. Se teki hallaa hänen uskottavuudelleen ja julkisuuskuvalleen ja Naiburg toivoi, ettei sitä käytettäisi oikeudessa hänen päämiestään vastaan.

Kesäkuun 2. tuomari Marvin Goodman johti Amyn takuuoikeudenkäyntiä. (Tästä hienosta termistä kiitos Sajakille! toim. huom.) Oikeuden tiedonantojen aikana avustava piirikunnan asianajaja Fred Klein Nassau piirikunnan DA:n toimistolta väitti, että Amy oli hallitsemattomissa oleva, manipuloiva, väkivaltainen ja ehdottomasti vaarallinen tyttö. Hän edesauttoi Amyn korostamista holtittosti käyttäytyväksi tuomalla esiin sitä, että hän oli prostituoitu ja että hän oli varastanut rahaa seksipalvelujensa asiakkailta.

Image

Eric Nailburg

Klein vihjaili Amyn olevan suuri riski yhteiskunnalle ja että häneltä pitäisi evätä mahdollisuus tulla vapautetuksi takuita vastaan. Hän ehdotti, että jos takuista ei luovuttaisi, ne olisivat 2 miljoonaa dollaria. Se oli mistä tahansa vinkkelistä katsottuna valtava kasa rahaa ja Nailburg protestoi voimakkaasti ajatusta vastaan.
Kukapa yhden nailburin mielipiteistä välitti. Amy Fisher vangittiin kahden miljoonan dollarin takuita vastaan. Eftimiadesin mukaan se siihen mennessä suurin takuusumma Long Islandissa Nassau piirikunnan historiassa. Raivostunut Nailburg yritti selvittää, voisiko takuusummaa saada laskettua hieman inhimmillisempiin lukemiin. Hän tiesi, että oli pieni, ellei olematon, riski, että Amy karkaisi. Hänen pitäisi vain voida todistaa se jotenkin.
Hän järjesti uuden takuuoikeudenkäynnin kesäkuun kuudennelle. Ensimmäisen ja tämän toisen takuuoikeudenkäynnin välissä kaksi Amyn tuttua olivat päässeet valtakunnnan televisioon ja murskasivat tytön mainetta yhä lisää. Televiohaastattelussa kaksi poikaa väittivät Amyn harrastaneen heidän kanssaan seksiä saadakseen aseen, jolla ampui Mary Jota. Amy kyllä myöhemmin ilmoitti, ettei se ollut totta, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

Toisessa takuuoikeudenkäynnissä Klein käytti hyväkseen Amyn ikävää mainetta seksillä kontrolloivana pitääkseen takuut 2 miljoonassa. Fisherin ja Wellerin mukaan Klein kertoi oikeudelle Amyn olevan riski ja että hän luisuisi jälleen siihen rähjäiseen maailmaan (prostituutioon) ja että hän ei pystynyt huolehtimaan itsestään. Jälleen kerran Kleinin onnistui hoitaa asiat niin, että hän sai pitää päänsä ja takuusumma pysyi ennätyksellisissä lukemissa.

Samaan aikaan Joey pysyi täysin syyttömänä. Hän oli niin varma syyttömyydestään, että kesäkuussa 1992 hän soitti The Howard Stern Show’lle ja sanoi, ettei koskaan ole pettänyt vaimoaan, ettei hänellä ja Amylla ole ollut mitään suhdetta. Oli täysi syy epäillä Joeyn väitettä niinkauan kun hän jatkoi syyttömyytensä vakuuttelua.
Hänen koko perheensä, myös Mary Jo, tukivat häntä kieltäytyen uskomasta, että hänellä oli mitään tekemistä Amyn tai ampumisen kanssa.

Monien yllätykseksi, Amyn vietettyä yli 2 kuukautta vangittuna, hänet vapautettiin takuita vastaan. KLM Productions, heidän agenttinsa Ron Yatter ja International Fidelity Insurance-yrityksen omistaja pääsivät yksimielisyyteen takuiden maksamisesta. KLM Productions auttoi rahan keruussa Amyn vuoksi. Se oli epätavanomainen toimi, mutta voitokas Amylle ja Naiburgille.

Viikko myöhemmin Mary Jo nosti syytteet Amya, hänen vanhempiaan ja Peter Guagenti vastaan. Petey G oli kuukautta aikaisemmin myöntänyt hankkineensa aseen ja toimittaneensa sen Amylle. Ase, joka oli myöhemmin löytynyt Amyn kotoa, oli tärkeä todiste. Joey ja Mary Jo toivoivat, että todisteet ja aineellinen todistusaineisto riittäisivät Amyn pitämiseksi lukkojen takana kauan. Jos Amy todettaisiin syylliseksi noihin syytteisiin, häntä saattaisi odottaa 50 vuoden tuomio.

Naiburg halusi pitää huolen siitä, ettei Amy viettäisi suurinta osa elämästään vankilassa. Naiburg teki sopimuksen Kleinin kanssa, että Amy saisi linnaa viidestä viitentoista vuoteen sekä syytesuojan todisteista Joeya vastaan. Buttafuocojen suureksi raivoksi ja pettymykseksi Amyn puolustussopimus (a plea bargain) hyväksyttiin syyskuun lopulla 1992.

Kaksi päivää Amyn puolustussopimuksen jälkeen tuhoisaa nauhaa näytettiin uutisohjelmassa Hard Copy. Amyn entinen poikaystävä Paul Makely teki videon salaa puolustussopimusta edeltävä päivänä. Nauhalla Paul ja Amy käyvät keskustelua siitä, mitä Amy tekisi mentyään vankilaan. Amy vitsaili haluavansa Ferrarin selvitäkseen siitä aiheutuvasta paineesta. Hän sanoi myös toivovansa, että he menisivät naimisiin, jotta Paul pääsisi vankilaan puolison tapaamisiin.

Image

Joey ja Mary Jo Buttafuoco

Vaikka nauhalla käytävä dialogi oli humoristista, se ei parantanut Amyn julkisuuskuvaa. Pikemmin se vähensi hänen uskottavuuttaan. Amy oli suunniltaan Paulin nauhasta. Hän yritti itsemurhaa ottamalla yliannostuksen rauhoittavia. Kun Amyn vatsalaukku oli pumpattu, hänet laitettiin psykiatriselle osastolle Huntington sairaalaan, jossa hänen olonsa parani pienen hitusen yli kuukauden jälkeen.

Lokakuun -92 lopussa Nassau piirikunnan DAn toimiston edustaja ilmoitti, ettei Joeya voinut asettaa syytteeseen rikokseen osallistumisesta. Buttafuocojen epätietoisuus ja tuska saivat lopulta onnellisen päätöksen ja Joey sai kuuluttaa koko maailmalle vapautuneensa syytteistä.

Amy ei ollut niin onnekas. Hänet tuomittiin joulukuussa Albion Correctional Facility vankilaan 15 vuoden ajaksi. Guagenti, punaruskean auton kuljettaja, tuomittiin seuraavan vuoden helmikuussa. Hän sai 6 kuukautta aseen antamisesta Amylle.

Helmikuussa 1993 Nassau piirikunnan DA:n toimisto ilmoitti avaavansa keissin uudelleen – Amy oli nostanut raiskaussyytteen Joeya vastaan. Häntä ei koskaan ollut vapautettu (absolve) mistään väärinteoista, kuten hän alkujaan uskoi.
Tosiasiassa häntä vastaan ei vain ollut ollut tarpeeksi todisteita – ennenkuin nyt, kun tapaus avattiin jälleen.

Keväällä 1993 Amy saatettiin pois vankilasta ja tuotiin valamiehistön eteen ennenkuin se todistaisi Joeya vastaan.
Amy kertoi heille Joeyn vieneen häntä 16-vuotiaasta asti motellista toiseen ja ottanut seksuaalisia palveluja. Valamiehistöllä oli todisteita kuten hotellien maksutositteita, jotka tukivat Amyn kertomusta.

Image

Hotellin kuitti

Mary Jo antoi valamiehistölle todistajanlausunnon, mutta miehensä eduksi. Hän sanoi Amyn olevan valehtelija ja että hänen miehensä ei pettänyt häntä. Hänen pyynnöistään ja puolusteluistaan huomaamatta Joeya syytettiin törkeistä rikoksista: raiskauksesta ja sodomiasta. Häntä syytettiin myös alaikäisen hyvinvoinnin vaarantamisesta. Joey lähti paikalta käsiraudoissa syyttömyyttään vakuutellen.

Kuukausien jälkeen DA:n toimisto pystyi vihdoin keräämään tarpeeksi todisteita Joeya vastaan. Niin paljon, että miehen mahdollisuus saada rikoksistaan synninpäästö, oli hyvin pieni. Joey tajusi tämän ja myönsi yhden syytekohdan oikeaksi: raiskauksen, oikeudenkäynnissään lokakuussa -93. Hän sai istua tämän vuoksi 6 kuukautta.

Vapautumisensa jälkeen hän muutti Los Angelesiin ja alkoi ajamaan takaa näyttelijän uraa. Väliaikaisesti hän esiintyi myös kaapeli tv-show’ssa ja hän oli mukana joissain television mainospätkissä ja lyhyesti sanottuna cameo-rooleissa (eli näissä, toim. huom.) useissa eri elokuvissa. Vuonna -95 Joey pidätettiin jälleen koevapaudelleen asetettetujen sääntöjen rikkomisesta seksin myymisestä/ostamisesta vakoilupoliisinaiselta (soliciting sex from an undercover policewoman posing as a prostitute).

Keväällä 2003 Joey ja Mary Jo erosivat 26 vuoden avioliiton jälkeen. Heidän on sanottu eronneen sulassa sovussa. Associated Pressin reportissa toukokuussa -03 Joey sanoo olevansa ok eron kanssa ja että he kumpikin katselivat jo muita joka tapauksessa.

Joey palasi uutisiin jälleen kun häntä myöhemmin samana vuonna syytettiin osallisuudesta vakuutushuijaukseen. USA Today lehti kirjoitti tammikuussa -04, että hän kertoi etsiville, kuinka saada vakuutusrahoja autosta, joka ei tosiasiassa ole kärsinyt vahinkoa. Hänen odotetaan joutuvan oikeuteen joskus vuonna -04.
Jos Joey todetaan syylliseksi petokseen, häntä saattaa odottaa 6 ja 1/2 vuotta lusimista.

Image

Joeya syytetään petoksesta

Lusittuaan 7 vuotta Amy vapautettiin ja päästettiin ehdonalaiseen 2003. Vapautumisensa jälkeen hän on työskennellyt monessa eri paikassa, kuten kahdesti kuussa ilmestyvän sanomalehden New Island Earin kolumnistina. Amy on vaihtanut nimensä, muuttanut ulkonäköään ja pyrkinyt kouluttautumaan.

2003 Amy avioitui häntä 24 vuotta vanhemman miehen, pienen lapsen isän kanssa. Miehen nimi on Lou. He asuvat New Yorkissa, jossa heillä on yritys.

Image

Amy on todennut yhdessä kolumnissaan, että on pilannut asioita, mutta uskoo maksaneensa velkansa yhteiskunnalle ja pysyy pyrkimyksissään olla kivempi ihminen.
Parhaillaan hän on aloittanut oman bisneksen – myydä taidetta ja käsitöitä. Hän on myös tekemässä lastenkirjaa liittyen aiheeseen, sekä väkivallasta, ammentaen omia huonoja kokemuksiaan tehdäkseen muiden elämästä valoisampaa.

Loppu.

Amyn pornokuvia löytyy Googlella kiitettävästi, jos joku haluaa nähdä.

Image

Suomennan vielä tämän artikkelin.

Amy, joka on nyt 30, on kirjoittanut kirjan, jossa kuvailee suhdettaan Joeyn kanssa.
“Jos tietäisin sitten yksityiskohdat suhteesta ja ampumavälikohtauksesta, kuten hänen vuosistaan vankilassakin. Menimme asiaan ja kaikki oli ok rouva Fisherille. Hän on nykyisin vaimo, äiti ja kirjoittaja. Hän on onnellinen, hän on pahoillaan ja hän on valmis auttamaan vanhempia estääkseen heidän lapsiaan tulemasta pieniksi Amy Fishereiksi.” (Kirjan viimeisestä osiosta Varoitusmerkit.)

Kirja ei ole mitään soopaa, joka kuulostaa siltä, että kuulet sen ensimmäistä kertaa ruokakaupassa. Amyn lisäksi sitä on kirjoittanut Robbie Woliver, The Long Island Pressin toimitusjohtaja. Se on viikoittain ilmestyvä sanomalehti, johon Amy on jo kahden vuoden ajan kirjoittanut kolumnia liittyen aihepiiriin “vanhempien miesten tapailu sekä Lizzie Grubmanin ja Martha Stewartin neuvot”.

Tässä haastattelussa herra Wolive sanoo, ettei rouva Fisher ole “enää ‘pahamainen tyttöystävä’, vaan äiti, vaimo, journalisti ja taiteilija, jolla on omatunto.”
Mutta palataan vuoteen 1991 jolloin hän oli John F. Kennedy lukion oppilas Bellmoressa ja hän aloitti suhteen herra Buttafuocon kanssa. Toukokuun 19. -92 hän meni miehensä Massapequassa ja ampui tämän vaimon Mary Jon oviaukolle.
Rouva Buttafuoco, jolla on edelleen .25 kalibeerinen luoti juuttuneena niskassa, kertoi New York Statelle, että on antanut anteeksi rouva Fisherille ja että kannusti ajatusta, että tämä pääsisi koevapauteen, ja 1999 rouva Fisher vapautettiin Albion Correctional Facilitysta melkein 7 vuoden jälkeen.

Näinä päivinä Amy Fisher on olemassa vain paperilla. Hän on ottanut uuden nimen, jota hän ei paljasta. Hän ei enää halua olla tyttö, joka inspiroitui sarjakuvista, kaupantekokorteista, kolmesta televisioelokuvasta ja musikaalista. Mutta nyt kun Amy vielä myy kirjoja (ja sanomalehtiä), se on hänen kirjoittajanimensä.

Kasvoille, jotka tuhannet iltapäivälehdet tekivät tunnetuksi, on tehty kosmeettisia leikkauksia, mutta hän näyttää silti Amy Fisherilta.

Hänellä ja hänen miehellään on 3-vuotias poika, Brett. Yksityisyyttään suojellakseen jokaiseen asuinpaikkaan liittyvään kysymykseen hän vastaa “out by the Hamptons.”

“Asun keskellä ei-mitään, kanien ja peurojen kanssa”, hän sanoo. “Eläimet eivät sano ‘hei, tuolla on Long-Island-Lolita.'”

Viime torstaina hän uskaltautui Nassau piirikuntaan haastatteluun The Long Island Pressin kokoushuoneeseen (yllään vaaleanpunainen neulepusero, farkut, mustat saappaat, upeat hiukset ja kynnet, valtava kivi sormuksessa sormessaan).

Hän on viidennellä kuulla raskaana. Se on tyttö ja mikään ei voi pilata hänen hyvää tuultaan, ei edes se että Cindy Adams kutsui häntä “siaksi” aamun New York Postissa.

Rouva Fisher sanoo saaneensa luvan laittaa Joeysta vain yhden kuvan kirjaansa.
“Pidätyskuvan”, hän sanoo ivaten.

Herra Buttafuoco, joka oli vankilassa 4 kuukautta raiskauksesta, elää nyt Kaliforniassa.
“Olen vain iloinen, että hän on nykyisin länsirannikkolla”, rouva Fisher sanoo. “Joka kerta kun hän tekee jotain väärin, nettiverkkooni läiskäytetään ‘Long-Island Lolita’. Ja mitä minä olen tehnyt? En muuta kuin noussut aamulla sängystä sinä aamuna.”

Vapautumisensa jälkeen hän on viettänyt vuosia välttelen mediaa, mennyt collegeen ja yrittänyt jatkaa elämäänsä. Se ei ole ollut helppoa.

Uutta nimeä käyttäen hän vihdoin löysi töitä tarjoilijana TGI Friday’siltä, mutta pomo sai selville, kuka hän oli ja antoi hänelle potkut. Hän taisteli menestyksekkäästi saadakseen käyttöönsä www-osoitteen pornoryhmältä. (Nyt siellä ilmeisesti on taas lesbopornoa, ihan hyvää sellaista, toim. huom.)

Hän kutsuu kirjaansa tarinaksi “vekarasta, jolla oli paljon ongelmia ja joka oli johdettu harhaan ja lopulta veuhdottiin ylös ja jonka tilanne parani hänen omilla pyrkimyksillään.”

“Jos voin auttaa yhdenkin teinitytön kierteestä, kirjan kirjoittaminen oli sen arvoista. Se ei ole sellaista ‘voi minua raukkaa’. Elämäni on hyvää.”

“Vanhempien pitää tulla tietoisemmiksi lastensa tekemisistä. Opettajani olisi sanonut vanhemmilleni ‘hän on oikein mukava tyttö’. He tiesivät, ettei heillä ollut mitään murehtimisen aihetta. Ennenkuin aloin juosta Joey Buttafuocon perässä.”

Kun hän pääsi koevapauteen ja halusi löytää sydänystävän, hän kokeili nettideittejä ja löysi miehensä Match.comilla.
“Missä minä muuten tapaisin miehiä? En aio etsiä heitä Pathmarkista.” (Kauppakeskus, toim. huom.)

Listassa oli vanhempi herra nimeltä Lou. Hänen profiilissaan oli varsin komea lupaus: hän oli miljonääri.
“Olin että ai, hänelllä on rahaa.”
Kuten hän myöhemmin kertoi lukijoilleen “se oli intohimoa ensisilmäyksellä.”
Mies kertoi liioitelleensa hieman sanoessaan olevansa miljonääri.
“Sanoin hänelle: ‘Minullakin on tunnustettavaa. Olen Amy Fisher.'”
Louta se ei haitannut. Heillä on 3-vuotias lapsi, he ovat olleet 5 vuotta yhdessä ja viime vuonna he menivät naimisiin.

“En uskonut pääseväni siihen pisteeseen, että elämäni olisi hyvää. Se on pelottavaa. Tämä on täydellistä.”

Lopuksi hän summaa: “En koskaan ollut hyvä tapailemaan, mutta olen hyvin naimissa.”

Leave a comment

Filed under Alaikäisten tekemät murhat, Uncategorized

Lesbomurhaajat Holly Harvey, 15 ja Sandra Ketchum, 16

Tarinassa on yhtämäkohtia Pauline Parkerin ja Juliet Hulmen vuosien takaiselle tapaukselle, kenties sieltä on jopa otettu mallia.
Vuonna 2003 sattui vielä samankaltaisempi tapaus, johon liittyi sellaiset ihmiset kuin Sharon Patterson ja Larketa Collier (vieläpä sama sukunimi kuin Hollyn isovanhemmilla, mutta se on vain sattumaa). Voin näpyttää senkin tänne.

Holly Harvey oli 15-vuotias tyttö, joka asui isovanhempiensa Carl, 74 ja Sarah, 73, Collierin luona Fayette piirikunnassa. Ja 4 kuukauden päästä hän päätti saaneensa tarpeekseen. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mennä heidän kanssaan kirkkoon, eikä hän pitänyt näiden määräämistä säännöistä. Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: hän ei aikonut luopua suuresta rakkaudestaan 16-vuotiaasta Sandra Ketchumista, jota häntä oli kielletty tapaamasta.

Image

Isovanhemmat eivät enää päättäisi hänen elämästään, vaan hän tekisi elämällään ihan mitä halusi. Joten kesällä 2004 hän palkkasi rakkaansa Sandyn avustamaan häntä karmeassa suunnitelmassaan. Nuoret uskoivat, että sen toteuduttua he saisivat tapailla toisiaan vapaasti ja olisivat loppuelämänsä yhdessä. Heidän katala suunnitelmansa oli murskata Carl ja Sarah Collier.

Jon Shireksin 11Alive.com artikkelin mukaan iäkäs pariskunta alkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunnossa heidän lapsenlapsessaan ja he alkoivat pelätä tätä. Hollysta tuli päivä päivältä halveksivampi heitä kohtaan: hän oli jopa tehnyt kuolemauhkauksia. Tilanne äityi niin pahaksi, että Carl otti yhteyttä adoptoimaansa poikaan Keviniin joskus kesäkuun lopussa ja kertoi Hollyn toivovan hänen kuolemaansa – jos reportteriin on uskominen.

Holly, sen enempää kuin Sandykään, ei salannut pimeitä ajatuksiaan: he kertoivat avoimesti ystävilleen aikovansa tappaa Hollyn isovanhemmat. Tytöt kyselivät tuttaviltaan asetta lainaksi. He eivät lannistuneet, vaikka eivät saaneetkaan yhtään asetta käyttöönsä. Elokuun 2., yhä 2004, tytöt panivat töpinäksi.

Image

Tuona iltana Sandy Ketchum, joka oli hiipinyt pohjakerrokseen, Hollyn makuuhuoneeseen edellisenä päivänä, puhui vanhusten tappamisesta. Tytöt kävivät yksityiskohtaisesti läpi suunnitelmansa, jossa oli neljä oleellista puutetta.
Suunnitelman siitä, mitä he tekisivät, Holly oli kirjoittanut käteensä musteella. Lista kuului näin: Tapa, avaimet, raha ja korut.
(Kill, keys, money and jewelry – tuosta keysistä en saanut varmaa selkoa, toim. huom.)

He polttivat marihuanaa toivoen houkuttelevansa Carlin ja Sarahin alakertaan sen hajulla. Eikä kestänyt kauaakaan, kun vanha pariskunta saapui huoneeseen. Juuri ennen sitä Sandy oli sujahtanut sängyn alle, veitsi kädessään. Myös Holly kantoi veistä, odottaen kumman isovanhempansa pääsisi teurastamaan ensimmäisenä.
Kun Carl ja Sarah saapuivat huoneeseen, Holly iski isoäitiään veitsellä selkään. Isovanhemmat yrittivät työntää Hollyn sängylle estääkseen tätä vahingoittamasta ketään enää, mihin Holly vastasi huutamalla apua. Sandy ilmestyi sängyn alta ja hyökkäsi vanhusten kimppuun.

Hyökkäyksen aikana Sarah sai 20 puukoniskua selkäänsä ja rintakehäänsä – kunnes kuoli.
Vaikka myös Carl oli saanut ankaria puukoniskuja, hänen onnistui juosta yläkertaan keittiöön, jossa hän yritti soittaa poliisille. Holly seurasi perässä ja leikkasi puhelinlinjat. Rochelle Carter raportoi The Atlanta Journal and Constitution-julkaisussa, että Carl yritti estää lapsenlapsensa hyökkäyksen viskomalla kahvikupin tätä päin – turhaan.
Holly sai hänet kiinni ja suoritti työnsä loppuun yltä päältä veressä lilluvan Carlin maatessa kasvot keittiön lattiaa vasten. Miehellä oli puukoniskuja kaulassaan ja rintakehässään.

Image

Murhattuaan Carl ja Sarah Collierin raa’asti, he päättivät tyhjentää talon rahasta ja koruista. He löysivät vain jälkimmäistä ja pakkasivat helyt laukkuun vaatteiden ja muutamien muiden tavaroiden kanssa. Sitten he pöllivät Carlin auton avaimet ja ottivat hänen tumman sinisen 2002 Chevrolet Silverado-autonsa. Tytöt ajoivat Griffiniin, Georgiaan ja soittivat Sara P.:lle. Sara P. oli 16 vuotta ja heidän kaverinsa. He astuivat sisään tämän luo. Surmatyön jälkeen rakastavaisten paidat olivat luonnollisesti veren värjäämät, minkä he selittivät Saralle sanomalla tulleensa ryöstetyiksi – tämän kertoi Sara itse Diane Sawyerille ohjelmassa Good Morning America. Kun tytöt olivat saaneet peseydyttyä ja vaihdettua vaatteet, Holly kertoi Saralle tapahtumien todellisen kulun. Sara P. käski heidän häipyä hänen kotoaan ja kertoi vanhemmilleen, mitä tytöt olivat kertoneet tehneensä.

ImageSara P. ja Diane Sawyer ohjelmassa Good Morning America

Hetken päästä Sara soitti poliisille ja kertoi itkien murhasta. Poliisi lähti viivyttelemättä Colliersien talolle ja löysi Sarahin ja Carlin elottomat ruumiit. Fayette piirikunnalla työskentelevä sheriffi Randall Johnson on sanonut, ettei ollut 28 vuoden urallaan nähnyt yhtä vakavaa sukulaisrikosta. Tehtiin pidätysmääräys ja poliisi löysi nopeasti sekä tytöt että heidän varastamansa lava-auton.

Image
Carl Collierin lava-auto

Image

Sheriffi Randall Johnsson

Image

ybee Islandin kartta
Sillä aikaa Holly ja Sandy olivat seikkaileet itsensä rannalle Typee Islandille, Savannahin ulkopuolelle, Georgiassa. Siellä he tapasivat veljekset Claytonin, 22, ja Brettin, 14, jotka olivat juuri muutama tunti sitten muuttaneet vanhempiensa kanssa uuteen taloon. Käyttäen pseudonyymejä Jessica ja Casey, tytöt kertoivat pojille, ettei heillä ollut paikkaa minne mennä ja toinen tytöistä kertoi isoäitinsä juuri kuolleen. Tracey Christensen kirjoittaa elokuussa -04 ilmestyneessä julkaisussa, että toinen tytöistä näytti Claytonille isoäitinsä koruja kysyen, haluaisiko tämä ostaa niitä, jotta hän ja hänen ystävänsä saisivat vähän rahaa. Clayton ei ostanut.
Tytöillä ei siis ollut rahaa, eikä paikkaa minne mennä, joten he kysyivät veljeksiltä, voisivatko he yöpyä näiden luona. Poikien äiti antoi siihen luvan.
Seuraavana aamuna koko poppoon herätti 25 poliisia, jotka seisoivat heidän ulko-ovensa edessä. Holly ja Sandy oli jäljitetty heidän matkapuhelimiensa signaalien avulla. Perhe oli shokissa, kun herttaiset tytöt, joille he olivat tarjonneet majapaikan, pidätettiin Colliersien raaoista murhista. Kun Sandya otettiin talteen, poliisit löysivät veitsen hänen taskustaan.
Bruce Jordan Fayette piirikunnan sheriffitoimistolta sanoi pitävänsä mahdollisena, että tytöt aikoivat tappaa poikien äidin saadakseen tämän auton. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan perhe selvisi fyysisittä vaurioitta.

Pidätyksessä Holly yllätti poliisit naureskelemalla kävellessään heidän takana. “Hän oli paatunut ja pöyhkeilevä. Hän on kylmin ja sydämettömin ihminen, jota olen koskaan haastattelut”, Jordan sanoo. “Hänet sai melkein kikattamaan se, että olimme tuoneet niin monta poliisia pidättämään häntä.”
Sen sijaan Sandy oli katuvainen ja sanoi poliiseille tekevänsä heidän kanssaan yhteistyötä kuulusteluissa.

Image

Sandra Ketchum pidätettäessä
Pian tyttöjen kiinni jäämisen jälkeen löytyi Carlin trukki. Etsivät löysivät tyttöjen laukun, jossa oli kaksi veristä veistä ja verisiä vaatteita. Kiitos näin vankan todistusaineiston, niin mikään ei kyseenalaistanut tyttöjen syyllisyyttä – se, mikä jäi epäselväksi sekä tutkijoille että tyttöjen perheille, oli, mikä oli saanut tytöt tekemään nämä teot. Siihen kysymykseen heidän asianajajansa saisivat vastata oikeudessa.

Carl ja Sarah Collier eivät voineet saada lapsia biologisesti, joten he olivat päättäneet adoptoida kaksi lasta ja kasvattaa nämä ominaan. Poikaansa Keviniä he katsoivat ylpeyttä tuntien vielä 30 vuotta myöhemmin: hän oli aktiivinen kirkon jäsen ja isänsä lailla työskenteli Delta Air Lines-yrityksessä. Heidän ottotyttärensä Carlakin oli uskovainen – mutta baptisti.

Image

Carla Harvey
Carlalla oli kaksi tytärtä, joilla oli eri isät.
Hän oli milloin missäkin ongelmissa ja syksyllä -04 hänet oli viety Metro State vankilaan huumausainerikoksesta. Tästä syystä Colliersit olivatkin ottaneet Hollyn asumaan heille – tytön isä oli kyvytön huolehtimaan tästä jouduttuaan halvaantuneena pyörätuoliin auto-onnettomuuden seurauksena.
Collierseilla oli kädet täynnä työtä Hollyn kanssa, joka oli äitiääkin kapinoivampi. Hän yritti toistuvasti karata, vaikka joutui aina palaamaan heti takaisin. Riippumatta siitä, kuinka paljon rakkautta ja myötätuntoa he osoittivat lapsenlastaan kohtaan, he tulivat torjutuiksi. Oli selvää, että Holly oli pahoissa ongelmissa oleva nuori nainen.

Murhien jälkeen etsivät löysivät Hollyn kirjoittaman runon, jonka rivien välistä loisti hänen mielenterveysongelmansa. Holly kuvaili kuinka masentunut oli ja että itki itsensä uneen.
“En halua muuta kuin tappaa”, oli hän kirjoittanut.

Sandynkään elämä ei ollut ollut ruusuilla tanssimista. 11Alive.comin artikkelissa elokuussa -04 lukee, että hänen äitinsä hylkäsi hänet kun hän oli 15 kuukautta. Sen jälkeen hänellä on ollut kolme äitipuolta, joista yksi pahoinpiteli häntä fyysisesti. Tultuaan pahoinpidellyksi ja jätetyksi niiden naisten taholta, joiden olisi pitänyt huolehtia hänestä ja olla hänen tukenaan, hän alkoi etsiä läheistä suhdetta naiseen kodin ulkopuolelta. Ja löysi sellaisen Hollystä. Tämän rakkaus oli hänelle niin tärkeää, että hän pystyi tekemään sen vuoksi mitä vain – kuten tappamaan.

Image

Teinimurhaajalla oli sama sukunimi kuin tällä pojalla.
Elokuun 5. -04 tytöt ilmestyivät luotiliivit yllään ennenkuin Fayette piirikunnan tuomari kuuli tyttöjä vastaan nostetut syyteet. Syytteet olivat raskaat: törkeää murhaa, pahanilkistä murhaa…
Kun syytekohdat oli luettu ääneen, molemmat tytöt nyykyttivät, lopulta sisäistettyään rikoksensa. Kuolemantuomion he välttivät Georgian osavaltion lain nojalla siksi, että sattuivat olemaan alle 17-vuotiaita. Kuitenkin heitä kohdeltiin oikeudessa aikusina.
Jos heidät tuomittaisiin murhasta, heitä odottaisi elinkautinen. Kun syytteet oli luotettu, tytöt saatettiin kahteen eri vangitsemiskeskukseen, joissa heitä pidettiin seuraavaan kuulemiseen saakka.

Image

Fayette piirikunnan korkeamman oikeuden vaakuna

Image

Holly Harvey oikeudessa

Kaksi viikkoa myöhemmin Holly ja Sandra pöllähtivät korkeampaan oikeuteen selvittämään, voitaisiinkohan heidät vapauttaa takuita vastaan. Tiedonannon aikana Bruce Jordan todisti, että Sandy kaunisteli ja vähätteli rikoksiaan todella paljon. Shirek reporttoi, ettei Hollya ja Sandya syytetty ainoastaan törkeistä ja pahantahtoisista murhista, vaan myös aseellisesta ryöstöstä. Tuomari julisti tytöt as flight riskeiksi (pakovaara?) ja sanoi, että voisi nopeuttaa aikaa oikeudenkäyntiin.

Helmikuussa 2005 tytöt menivät Fayette piirikunnan korkeimpaan oikeuteen ja luopuivat oikeuksistaan virallisiin järjestelyihin. Näin tehdessään tytöt siis merkittiin syyttömiksi. Oikeudenkäynti päätettiin pitää maaliskuun 25., mutta missä, se oli vielä epäselvää. Tyttöjen asianajajilla oli mahdollisuus vedota käräjäpaikan vaihtamiseksi tapauksen herättämän suuren mediahuomion vuoksi
Sandyn asianajaja Lloyd Walker on arvostellut järjestelmää: “Todistus osoittaa, että monet ihmiset ovat hylänneet tämän lapsen.”

Lopulta huhtikuun 14. -05 Holly Harvey todettiin syylliseksi kahteen pahantahtoiseen murhaan ja tuomittiin kahteen peräkkäiseen elinkautiseen. Hän tulee olemaan kelvollinen koevapauteen 20 vuotta lusittuaan. Sandy Ketchum tuomittiin murhasta ja aseellisesta ryöstöstä. Hän saa odottaa ehdonalaiseen pääsyä 10 vuotta.

Colliersien hautajaisiin osallistui melkein 1000 ihmistä.

Lehtiartikkeli.
Image

Murhien uhrit.

Image

Holly saapumassa oikeuteen.

Image

Sandra

Leave a comment

Filed under Alaikäisten tekemät murhat, Perhemurha

Murhaaja Willie Bosket, 15 vuotta

Kuten saattaa arvatakin, Aaron oli Willie Bosketin isoisoisä. Aluksi taustatietoa hänestä, varsinaiseen aiheeseen tullaan ekan kuvan jälkeen. Crimelibrarystä tämäkin.

Tarinamme alkaa monen, monen vuoden takaa Mount Willingin piirikunnasta. Siellä asui plantaasinomistaja nimeltä John Bauskett ja hän ei ollutkaan kuka tahansa kaduntallaaja: hän omisti 221 afrikkalaista orjaa.
Yksi hänen ottamistaan orjista oli Ruben, joka otti sukunimekseen isännänsä nimen, joka aikanaan muotoutui Bosketiksi. Ruben myytiin Francis Pickensille, jolla oli 500 orjaa. Hän meni naimisiin ja sai pojan nimeltä Aaron. Aaron joutui eroon perheestään jo 10-vuotiaana, kun hänet myytiin toiselle, tuittupäiselle isännälle, joka syvensi mustien orjien vihaa valkoisia omistajiaan kohtaan.

Aaron vapautettiin 7 vuotta myöhemmin, vuonna 1865 ja hän allekirjoitti sopimuksen valkoisen plantaasinomistajan kanssa, että työskentelisi hänellä ja vastineeksi saisi hieman viljaa. Hän meni naimisiin, mutta elämä osoittautui ikuiseksi kamppailuksi. Hän koki valkoisten miesten huijaavan häntä, mutta ymmärsi tarvitsevansa majapaikkaa, jonka vain he saattoivat hänelle antaa. Hänen ympärillään Ku Klux Klan oli alkanut ahdistella vapautettuja orjia ja hän ei tahtonut ottaa riskiä.

Aaronilla oli poika nimeltä Clifton, jota kutsuttiin Pudiksi. Pojasta kasvoi ylpeä ja kestävä. Pud halusi kunnioitusta. Maine oli kaikki kaikessa ja hän piti itseään valkoisen miehen veroisena. Pud oli seurallinen ja vakuuttava ja hän oli perinyt vaaleahkon ihon äitinsä valkoiselta isältä. Kun hän oli 21 ja työskenteli viljanjakajana puuvillapellolla, maaherra päätti antaa hänelle selkään siitä että hän oli “paha neekeri.” Pud ei olisi suonut niin tapahtuvan, joten hän sieppasi ruoskan, viskasi sen pois ja tempaisi miehen vaunustaan. Sitten hän käveli pois. Hän oli saanut tuona päivänä jonkun varomaan itseään!

Eräänä päivänä kun Pudilla oli oikein matti kukkarossa, hän murtautui kahteen myymälään ja rosvosi 12 dollaria. Hänet pidätettiin, mutta ovelana hän onnistui pakenemaan. Kolme viikkoa myöhemmin sheriffi sai hänet kiinni ja parka määrättiin vuodeksi raskaisiin töihin läänin hyväksi. Tuomion suoritettuaan hän palautui yhteisössään sankarista “pahaksi mieheksi”. Hän sai kunnioitusta, jota halusi ja hänestä tuli yksi afroamerikkalaisen väen sankareista, musta paha mies. He nousivat yhdessä vastustamaan julmaa, rankaisevaa maailmaa vastaan, eivätkä vain selviytyneet siitä, vaan myös tarjosivat sitä. He olivat “raivon ja turhuuden purkaus.”

Pudista tuli hallitsemattoman väkivaltainen. Hän viilteli veitsellä ihmisiä, jotka kävivät hänen hermoonsa. Lisäksi hänellä oli vaimo ja kolme lasta, William, Freddie Lee ja James.
Pud kuoli auto-onnettomuudessa. Vaikka pojat olivat silloin nuoria, isän opit olivat menneet päähän. Hän oli kertonut heille urotöistään ja Bosketin maineesta, joka oli nyt heidän harteillaan. Että häntä kohtaan osoitettiin kunnioitusta ja niin pitäisi osoittaa heitäkin.

Kasvettuaan hieman isommaksi James huomasi, että Bosketin nimen mainitseminen sai ihmiset ottamaan askeleen taaksepäin. Pelko ja kavahdus sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaaksi. Hän tahtoi seurata isänsä jalanjälkiä ja sanoi isona aikovansa “pahaksi”. Hän kantoi mukanaan veistä ja rupesi juomaan. Hänkin alkoi kehittää tarinoita ja humalassa hänestä tuli väkivaltainen. Kerran hän ampui nuoren vaimonsa Marien, joka oli pakenemassa talosta. Marie oli valittanut miehen olevan julma ja väkivaltainen ja hän oli mennyt oikeuteen pyytääkseen apua itselleen ja vauvalleen, Willie Jamesille, jota kutsuttiin Butchiksi. James vanhempi mieluummin lähti osavaltiosta kuin maksaisi naiselle mitään. Hän sortui tekemään laumoittain pieniä varkauksia, hänet pidätettiin New Yerseyssä ja päätyi vankilaan.

Marie päätti myös suunnata pohjoiseen. 17-vuotiaana hän jätti vauvansa anopilleen Francesille ja lähti Chicagoon.
Nuori Butch, joka sai enimmäkseen pärjätä omillaan, oppi nuorena myymään itseään.
Hänen isoäitinsä ei ruokkinut häntä lainkaan, joten hän teki mitä vain saadakseen ruokaa.
Frances löi häntä jatkuvasti, nähden hänessä paholaisen, minkä seurauksena hän alkoi varastelemaan vain lisää ja muutti pian kaduille. Hän ymmärsi, että hänen piti tapella selviytyäkseen ja sitäpaitsi tappelu oli siellä, etelässä, sosiaalisesti arvostettua. Kunnia oli yhä tärkeä arvo Butchille, eikä hän kiintynyt keheenkään välttääkseen näyttämästä pehmeän puolensa. Hänestä tuli katujen ilkein poika.
Sitten James palasi kotiin ja hänkin pahoinpiteli Butchia: vyöllä. Marie tuli myös takaisin, mutta häntä ei päästetty sisään, joten hän suuntasi New Yorkiin.
Kun 8-vuotias Buch pidätettiin naisen ryöväämisestä, ehdonalaisvalvoja (probation officer) vei hänet New Yorkiin, jotta poikaa ei laitettaisi turvakotiin.
Marie ei ollut iloinen tavatessaan poikansa, jota ei tuntenutkaan ja hän sai lapsen tuntemaan itseensä jatkuvaksi rasitteeksi ja taakaksi.
Poika alkoi reissata eestaas metrolla välttääkseen sekä kotiin että kouluun menemisen.
Lopulta Marie heitti pojan ulos ja hän päätyi nuoriso-oikeuden eteen ja sieltä hoitolaitokseen. Siellä ei osattu käsitellä poikaa ja hän joutui taas oikeuteen, mistä hänet heitettiin Wiltwyckin poikakouluun. Se teki hyvää Butchille, hän oppi lukemaankin.
Kun Butch oli 14, hänet lähetettiin asumaan isälleen. Isä oli muuttanut New Yorkiin vapauduttuaan vankilasta, jonne oli joutunut tehtyään aseellisen ryöstön. Hän alkaa jälleen lyödä ja töniä poikaansa ja nyt Buch on tarpeeksi iso tapellakseen takaisin.
Tänä aikana hänelle kehittyi ja hän sai diagnoosin lapsuusiän skitsofrenia, joka myöhemmin muutettiin conduct disorderiksi. Hänen arveltiin kasvavan psykopaatiksi, impulssiiviseksi ja arvaamattomaksi, joka ei pystyisi kontrolloimaan itseään eikä tuntemaan empatiaa.
Hänen älykkyysosamääränsä testattiin: se oli 130. Lisäksi hänellä oli puolellaan hieno ulkonäkönsä.
Pian Butch pidätettiin aseellisesta ryöstöstä ja hän sai 5 vuotta vankeutta, kuten isänsäkin oli saanut. Hän joutui jatkuvasti tappeluihin ja hänellä todettiin antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, huonolla ennusteella.

Vapauduttuaan hän avioitui Laura Roane-nimisen naisen kanssa ja pian heille oli tulossa vauva, jonka he tahtoivat nimetä Willieksi. He muuttivat Milwaukeen aloittaakseen onnellisen perhe-elämän, mutta kaikki meni totaalisesti pieleen. Butch meni panttamaan joitain pornokuvia ja kun tuon kaupan omistaja yritti huijata häntä, hän räjähti. Hän tuikkasi tätä puukolla kuudesti tappaen tämän. Raivoissaan Butch puukotti vielä toisenkin miehen, joka oli sattumalta tuona päivän asioimassa kaupassa. Sillä hetkellä kun hän tajusi, mitä oli tehnyt, hän heitti romukoppaan kaikki kauniit suunnitelmansa Lauran kanssa: hän lähti Milwaukeesta.
Lopulta hänet saatiin kiinni ja palautettiin Wisconsiniin. Hän joutui vankilaan loppuiäkseen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka valtavan virheen hän oli tehnyt jätettyään raskaana olevan vaimonsa ja sikiönsä, kuinka tämä vaikutti hänen syntymättömään lapseensa.

Willie Bosketin isän, Butchin Wiltwyckissä tekemää taidetta

On vuosi 1978, sunnuntaipäivä 19. maaliskuuta. 15-vuotias Willie Bosket on seikkailemassa metrossa, etsien jotakuta kenet ryöstää. Hän on ollut oikeudessa useiden erilaisten kanteiden vuoksi 9-vuotiaasta asti ja hän on oppinut, että oli pieni force Manhattanin perheoikeudessa esitettyihin mielenlaatuihin. (there was little force behind the dispositions)
Häntä kuunneltiin ryöstäjänä ja hän tiesi, että rakastava pari oli aloittanut adoptioprosessin, jotta he saisivat huolehtia hänestä kun hänen isänsä olisi vankilassa ja äidillä oli hyvin vähän tekemistä hänen kanssaan. Ja sillä haavaa, kun osavaltio käsitteli adoptiopapereita, Willie vaelteli ulkona.
Eräänä iltana aikaisemmin poika oli löytänyt 380 dollaria metron lattialta, jotka olivat siihen eräältä nukahtaneelta matkustajaraasulta eksyneet. Hän ottaa rahat ja ostaa niillä aseita eräältä Charlesilta. Charles on mies, joka majaili siihen aikaan Willien äidin luona. Hän oli kertonut nuorelle Willielle, että asetta kantava mies herättää kaduilla kunnioitusta. Hän antoi pojalle kaksikymmentäkaksi kaliiperisen aseen 65:stä dollarista. Sen jämäkkää pintaa ja sulavia linjoja ihaillen Willie laittoi sen koteloon, jonka kiinnitti hihnalla sääreensä. Ase mukanaan hän tunsi itsensä vahvaksi.

Aamu rupesi jo sarastamaan ja 5:30 Willie huomasi olevansa metrossa keski-ikäisen miehen kanssa kahden. Mies torkkui. Hänellä oli kallis kultakello, jonka poika päätti saada omakseen. Lisäksi hänellä oli yllään vaaleanpunaiset aurinkolasit ja ne muistuttivat Willietä hänen tapaamastaan lakimiehestä, joka oli hänestä kauhea mulkero. Lasit herättivät Willien raivon. Armoton poika potkaisi tuota matkustajaa ja repi kultakellon hänen ranteestaan.
Mies heräsi iskuun ja avasi välittömästi silmänsä. Ennenkuin hän ehti tehdä mitään, Willie otti aseensa ja vei ne miehen laseille, vasemman silmän eteen. Mies nosti kätensä ulos ja alkoi epätoivoissaan huutaa. Willie ampui lävistäen miehen aivot. Willie pelästyi, ettei mies kuollutkaan ja ampui vielä uudestaan. Mies kaatui ja lysähti lattialle.

Juna pysähtyi viimeiselle pysäkilleen lähelle Yankee Stadiumia, Willie otti rannekellon, 15 dollaria, jotka löysi uhrin taskusta ja veti häneltä sormuksen, jonka myöhemmin kotimatkallaan myi 20:sta dollarista.

Tarinan miespoloksi osoittautui Noel Perez, 44-vuotias yksinasuva, joka työskenteli sairaalassa. Tapahtumasta kirjoitettiin sanomalehdissä mielivaltaisena ammuskeluna, jonka uhri oli valittu summamutikassa ja jolle ei ollut mitään motiivia. Syyllisen löytämiseksi ei ollut mitään vihjeitä.

Willielle tuo kohtaaminen määritti hänen kohtalonsa. Hän oli elänyt suuren osan elämästään tämän takia: tietääkseen, miltä tuntuu viedä jonkun henki. Vielä loistavammaksi asian teki, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Hän jopa kertoi siskolleen mitä oli tehnyt, kun asialla ei ollut välitöntä merkitystä.
Nyt hän oli paha, yhtä paha kuin hän oli sanonut kaikille jonain päivänä olevansa.

Maaliskuun 23. Willien serkku Herman Spates meni herättämään häntä torstai-aamuun. Willie laittoi aseensa huolellisesti koteloon, jonka kiinnitti hihnalla vyötäisilleen ja ehdotti, että he menisivät hankkimaan vähän rahaa. Oli kulunut neljä päivää siitä kun hän oli surmannut miehen ja hänellä oli kovis olo. Serkukset talsivat metroon numero 3, joka vei 148th Streetille ja Lexington Avenuelle.
Kentällä/pihalla (yard) he näkivät autoa ajavan miehen nimeltä Anthony Lamorte, joka oli kotoisin Brooklynista. Miehellä oli CB-radio, josta pojat arvelivat voivansa saada tuhansia dollareita. He lähtivät seuraamaan tätä kaveria.

Lamorte oli lähestymässä autonsa vaihdekeppiä parkeeratakseen asianmukaisesti. Hän huomautti 15- ja 17-vuotiaille pojille, ettei heidän pitäisi olla siellä.
“Teidän ei pitäisi olla täällä”, hän huomautti. “Painukaa hemmettiin.”
Williepä ei ottaisi käskyä valkoiselta mieheltä. Tuo oli vihollinen.
“Mikset tule ulos ja aja meitä pois?” Willie haastoi.
Lamorte otti muutaman askeleen ulos autosta kohti lähestyäkseen parivaljakkoa. Hänestä Willie oli baby-face, näytti aivan liian nuorelta joutuakseen tällä lailla ongelmiin…. Kun hän oli noin kolmenkymmenen jalan päässä, Willie vaati häneltä rahoja ja radiota.
Lamorte, joka haistoi vaikeuksia, palasi alikulkutunneliin autolleen. Hän kuuli poikien lähtevän seuraamaan häntä ja sitten kuului poksahdus. Hän tunsi turtumuksen selässään ja oikeanpuolen hartiassaan. Pian serkukset juoksivat pois. Lamorten onnistui kävellä ekspeditöörin toimistolle ja kertoa tulleensa ammutuksi.

Willie ja Herman eivät juosseet parantamaan tapojaan, vaan tehdäkseen kolme väkivaltaisempaa rikosta kolmen seuraavan yön aikana. He saivat 12 dollaria mieheltä, jonka tyrkkäsivät metroaseman portaita alas. Seuraavaksi he ampuivat 57-vuotiasta Matthew Connollya lantioon kun tämä hangoitteli heitä vastaan. Willie löydettiin ja kopattiin kiinni, mutta Transit Authorityn järjestyspoliisilta jäi täysin huomaamatta ase tämän housuissa. Kun uhri ei kyennyt tunnistamaan häntä ampunutta, Willie tunsi itsensä voittamattomaksi. Hän oli lain ylä puolella ja voisi tehdä mitä halusi.

Maaliskuun 27., maanantai-päivänä Willie ja Herman hyppäsivät 135th Streetille vievään kääntöporttiin ja etenivät esikaupunkiin lähtevien autojen jonosta viimeiselle kaaralle. Siellä könötti vain yksi matkustaja, latinalaisamerikkalainen mies, joka oli kolmenkympin paremmalla puolella.
Willie lähetti Hermanin kävelemään auton eteen tietäen, ettei mies voisi pysähtyä siksi että seuraavaan laituriin olisi lyhyt matka. Hän otti aseen esiin ja vaati miehen rahoja:
“Ei minulla ole yhtään.”
Väärä vastaus. Willie painoi liipasinta. Latinalaisamerikkalainen liukui istuimelta lattialle, veressään kylpien. Murhaaja kävi läpi hänen taskunsa ja löysi kaksi dollaria. Lompakosta paljastui uhrin nimi: Moises Perez.
Samasta sukunimestä huolimatta hän ei ollut sukua ensimmäiselle uhrille.
Willie heitti lompakon menemään kuin roskan ja käveli kotiin Hermanin kanssa, nauraen urotyölleen. Hän tunsi nyt olevansa kunnon tappaja, Paha mies. Kun murha päätyi seuraavan aamun lehteen, hän ylpeili estotta siskolleen.

Ironista kyllä, samana päivänä Albanyn nuorisosanktio oli antanut viimeisen suostumuksensa sille, että Willie saataisiin adoptoida perheeseen, johon hän halusi. Kaikki oli nyt muutoksen alla, eikä vain Willien elämä, vaan jokaisen New Yorkin väkivaltarikoksia tekevän vekaran.

Willie 9-vuotiaana Rose Nilesin huomassa.
Martin Davin selvitti metroasematappojen kulkua. Syylliseksi etsittiin epämääräisesti “sarjamurhaajaa” ja hän tiesi palapelistä puuttuvan liian monta palaa. Se, että Moises Perezin lompakko oli löytynyt, osoitti sen, että tappaja saattaisi olla naapurustosta.
Matthew Conollyn ampumisesta keksittiin epäillä Willie Bosketia ja Herman Spatesia.
57-vuotias mies ei ollut kyennyt tunnistamaan poikia, joten heidät oli pitänyt vapauttaa, mutta nyt heidät tutkittaisiin kunnolla, siitä Davin pitäisi huolen.

Willie oli lapsi, hän oli 15 ja Davin tiesi, että nyt pitäisi olla varovainen. Hän päätti jututtaa ensimmäiseksi Hermania, joka oli 17. Tästä huolimatta muutamat yli-innokkaat poliisit kaappasivat Willien mukaansa ja toivat hänet asemalle. Se tarkoitti, että Davinin oli nyt nopeasti löydettävä Herman, sillä alaikäisen pitäminen pidätettynä liian kauan saattaisi tarkoittaa, että koko jutusta jouduttaisiin luopumaan. Herman löydettiin hänen ehdonalaisvalvojansa avulla. Tämä työskenteli kernaasti Davinin kanssa, joka kertoi Hermanille tietävänsä, missä poika oli ollut ammuskelupäivänä. Herman väitti olleensa elokuvateatterissa, mutta sai kuulla, että Willie oli paljastanut hänet jo. Se oli Willie kuka sen miehen ampui, Herman sitten intti. Sitten hän vihjasi edellisestä murhasta ja paljasti, missä aseen olinpaikan.

Etsivät ryntäsivät Willien äidin kotiovelle. Tämä näytti heille vastahakoisesti missä ase oli ja lähti heidän mukaansa jututtamaan poikaansa. Yhtäkkiä Willie alkoi uhkailla piirikunnan asianajaja ja puheissaan kompuroiden hän tunnusti, että hänellä oli ollut ase.

Menneisyydessä Willien sotkuja oli aina selvitetty perheoikeudessa. Hänen monenkirjavat rikoksensa, joita hän oli tehnyt 9-vuotiaasta saakka oli käsitelty lähettämällä hänet turvakotiin. Alaikäisten pidätysten määrän nousu 70-luvun puolivälissä johti perheoikeuden uudistamiseen. Vuonna 1976 New York teki nuoriso-oikeutta koskevan lakiuudistuksen, jossa syntyi uusi kategoria alaikäisten tekemille rikoksille: määrätty törkeä rikos.
Tämä mahdollisti alaikäisten – 14-vuotiaiden ja sitä vanhempien – väkivaltarikollisten tuomitsemisen pidempiin rangaistuksiin kun raja oli tähän mennessä ollut 18 kuukautta. Heidät saattoi myös laittaa harjoittelukouluun (training school) kolmesta viiteen vuoteen. Oikeus ei enää toimisi lapsenvahtina, vaan säilyttääkseen turvallisuudentunteen yhteisössä. Lisäksi piirikunnan asianajaja osallistuisi näihin oikeussessioihin.

Amanuenssi D. A. Robert Silbering otti Willien tapauksen hoitaakseen (acquired). Heillä oli ase ja ballistiset testit, jotka voitiin yhdistää murhaan, mutta Silbering murehti sitä, ettei heillä ollut tunnustusta, eikä todistajia. Anthony Lamortea kuultiin ja hän sai osoittaa rivistä ampujansa. Hänestä Willie oli häntä ampunut henkilö. Silbering painosti Hermania todistamaan serkkuaan vastaan, mistä kiitokseksi saisi itse kevyemmän tuomion.

Kaikesta – Willien ennätyksellisetä rikosten määrästä ja selkeästä mahdollisuudesta, että hän tappaisi vielä – huolimatta oikeus ei voinut tehdä paljoakaan. Sen valta ei yltänyt alaikäisiin. Willie oli tehnyt monta kertaa oikeuden auktoriteeteille reklamaation, että hänen isänsä oli tappaja ja hänestä tulisi sellainen myös. Hän oli oppinut saavansa väkivallalla ihmisen osoittamaan kunnioitusta hänelle. Lisäksi itse hänen äitinsä oli ottanut etäisyyttä häneen, joten hän uskoi olevansa samanlainen kuin isänsä ja ettei hänestä koskaan tulisi hyvää. Kasvaessaan hän oli oppinut varastamaan, lyömään opettajia ja yksinkertaisesti elämään omien sääntöjensä mukaisesti. Hänen isoisänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen kun hän oli 9. Tavan takaa hän kertoi ihmisille, ettei välittänyt elikö vai kuoliko ja hän vaikutti siltä ettei hänellä olisi mitään menetettävää. Millään ei ollut mitään väliä. Hänen ei tarvinnut edes kohdata tekemiään rikoksia, sillä alaikäisenä häntä pidettiin kykenemättömänä ottamaan niistä vastuuta, joten hän taktikoi helposti läpi systeemin idealististen halkeamien ja palasi aina takaisin kotiin. Väkivallasta oli tullut urheilua, jossa hän oli hyvä.

Yhdentoista vuoden iässä hän oli ollut vihainen, vihamielinen, murhanhimoinen poika, jonka lähelle kukaan ei päässyt. Hän osoitti narsistisia piirteitä, kyvyttömyyttä hallita impulssejaan, mahtipontisuutta ja lapsenomaista kaikkivoipaisuutta. Hänen historiaansa kuului itsemurhayrityksiä ja päivittäistä tappelemista muiden kanssa. Hänen diagnoosinsa oli epäsosiaalinen käyttäytyminen, mistä oli vain muutama askel – hänen isälläänkin todettuun – epäsosiaaliseen persoonallisuushäiriöön. Willie ei ollut psykoottinen, mutta hän oli ehdottomasti vaarallinen. Niinkin nuorella iällä hänen olemuksensa ennakoi mahdollisuutta, että hän tappaisi jonkun.
Tällä taustalla ja niillä todisteilla, jotka hän vain jostain onnistuisi haalimaan, Silbering valmistautui oikeuteen.

15-vuotiaan Willien pidätyskuva

Willie Bosketin oikeudenkäynti pidettäisiin perheoikeustalolla Lafayette Streetillä eräällä manhattanilaisella nurkkauksella. Häntä vastaan oli nostettu kolme raskasta syytettä: kaksi murhaa ja yksi murhanyritys, mikä tarkoittaisi kolmea eri oikeudenkäyntiä.

Tuomari Edith Miller oli nähnyt Willie ennenkin ja ajatteli hänen olevan liian älykäs ollakseen niin paljon ongelmissa. Willien rivopuheisuus yllätti hänet. Mikä kyrsi häntä vielä enemmän oli se, että pojalta näytti täysin puuttuvan moraali ja myötätunto uhrien perheitä kohtaan. Willie pakotti Moises Perezin lesken todistamaan, että se oli todella hänen puolisonsa ruumis, jonka hän oli jo tunnistanut. Jopa Spoffordin nuorisokeskus, jossa hän oli ahtaalla, hän iski yhtä poikaa haarukalla, löi terapeuttia kasvoihin ja kuristi psykiatria. Myöhemmin hän rehenteli sillä, että vaikka hän oli vasta 15, hän oli tehnyt yli 2000 rikosta, joista 25 oli puukotuksia.

Oikeudenkäynteihin tullessaan hän ei tuntunut sisäistävän, että nyt käytettiin uutta menettelytapaa, erilaista kuin mikä vain 2 vuotta aikaisemmin oli ollut käytössä – ja että nyt oli kyse todella vakavista asioista. Hän jopa luuli, että halutettaan voisi skipata oikeudenkäynnin, eikä häntä todettaisi syylliseksi. Kun oikeudenkäynnit etenivät, Willie lopulta väsyi ja impulssiivisesti kertoi lakimiehelleen, yllättäen tämän, että ottaisi syyt niskoilleen.
Silbering vaati, että hänen olisi myönnettävä syyllisyytensä kaikkiin kolmeen syytteeseen, minkä hän tekikin. Rangaistusten täytäntöönpano päivä oli päätetty ja Silbering yritti keksiä keinoa saada pojalle maksimirangaistusta – 5 vuotta – pidemmän tuomion. Toiveita vain, ilman ennakkotapausta hän ei voinut tehdä asialle niin mitään.

Willielle määrättiin nuorisosanktiosta maksimirangaistus. Hän olisi 21 vuotta, kun hän vapautuisi.

Kaksi päivää sen jälkeen, kun Willie oli tuomittu oikeudessa, hän oli synnyttänyt valtavasti julkista huomiota. Kuvernööri Hugh Carey lensi Manhattanista Rochesteriin tehdäkseen näyttävän sotaretken. Tuon vuoden vaaleissa hänen repupblikaaninen vastapelurinsa hyökkäsi hänen kimppuunsa ajatellen hänen suhtautuvan liian pehmeästi Willien vakavaan rikokseen. Vastapeluri puhui uuden lakiehdotuksen puolesta, millä vakavan rikoksen, kuten raiskauksen tai murhat tehneitä alaikäisia voitaisiin kohdella oikeudessa aikuisina.

Carey, liberaali demokraatti vastusti voimakasta reaktiota. Hän tuumi, että se oli liian radikaalia, vaikka hän tiesi, että hänenkin puolellaan oli niitä, jotka puolsivat samaa suhtautumista kuin republikaanit.

Tuona aamuna, lukiessaan lehteä, hän huomasi selonteon Willien tuomiosta, jonka piti pysyä salassa, mutta se oli päässyt vuotamaan.
Daily News-lehdessä siteerattiin Herman Spatesia, joka sanoi Willien tappaneen, koska “hän sai kiksejä puhaltaessaan heidät pois.” Lehti myös paljasti, että yksi Willien kanssa työskennelleistä sosiaalityöntekijöistä oli saanut nuorisosanktion toimihenkilöiltä varoituksen, että poika oli vaarallinen.
Sillä hetkellä, lehtensä luettuaan, Carey taisi ymmärtää, ettei kaikkia lapsia ollut helppo kuntouttaa ja että perheoikeuden ensisijainen tarkoitus oli saada pidätetyille mahdollisimman pienet tuomiot tai että nämä välttäisivät tuomion kokonaan.
Carey vaihtoi asentoa ja soitti mid-air konferenssille. Hänestä alaikäiset saisi tuomita samoin kuin aikuiset ja hän vannoi, ettei Willie Bosket kävelisi enää koskaan vapaana kaduilla.
“Systeemi luhistui”, hän kertoi reporttereille. “Ja tämä todella on vain askeleen päässä nuorisosanktiosta. Moitteet ovat täysin jaoston harteilla.”
Nuorisosanktio, omalta osaltaan, koki tehneensä kaiken voitavansa.
Ei ollut toimintaohjelmia tai palveluita sellaiselle lapselle kuin Willie, jolla oli räjähtävää temperamentti.

Viikkoa myöhemmin Carey kutsui lainsäädäntöelimen takaisin Albanyyn aivan erityiseen sessioon, nyt lause jota en osannut kääntää: passing the Juvenile Offender Act of 1978 Sen mukaan +13-vuotiaita voitasiin oikeudessa kohdella aikuisina ja he voisivat saada samanlaisia tuomioita. Tämä laki oli peilikuva viimeiset 150 vuotta käytännössä olleelle traditiolle, jonka mukaan lapset olivat mukautuvia, kuntoutettavia ja heidät piti säästää. Nyt huomio kiinnittyi siihen, että oli todella pahoja lapsia kuten Willie ja heidät olisi suljettava yhteiskunnan ulkopuolelle. Oli liian myöhäistä saada tätä lakia sovellettua Willieen, mutta se koskisi muita hänen ikäisiään.

Tämän uuden lain läpimentyä New York oli ensimmäinen osavaltio, jossa sitä hyödynnettiin.
Kun alaikäisten tekemät rikokset lisääntyivät tilastoissa, muutkin osavaltion seurasivat perässä. New Yorkin lehdistö sekä syyttäjät alkoivat kutsua sitä Willie Bosket laiksi. Poika sai pahamaineisuutta, jota halusi, mutta ei ihan sen sorttista kuin oli toivonut kehuskellessaan kaikille tulevansa tappajaksi juuri niinkuin isänsä.

Butch Leavenworth vankilassa
Willien isä ei ollut oikein onnellinen kuullessaan poikansa seuranneen hänen jalanjälkiään. Vaikka hänen oli onnistunut paeta vankilasta Wisconsinista, hän oli jäänyt kiinni ryöstettyään jälleen useita New Yorkin pankkeja. Hänet oli lähetetty lusimaan liittovaltion vankilaan, Leavenworthiin, Kansasiin. Butch oli yrittänyt todella kovasti eheytyä – ja näyttää, että hänestä olisi koevapauteen. Butchilla oli intellektuaali sellikaveri, joka kannusti häntä jatkamaan opiskelua. Wisconsinissa hän oli suorittanut lukion ja saanut diplomin. Sitten Kansasissa hän otti 40 kurssia ja hitaasti, mutta varmasti valmistui collegesta Kansasin yliopistoon, jossa hän sai kaikista lähes parhaat mahdolliset arvosanat. Hän oli luokkansa etevimpien oppilaiden kärkikolmikossa. Lisäksi hänet oli valittu Phi Beta Kappaksi (kiistelty tapahtuma. Kun Kansas lopulta vapautti hänet, hänen piti palata Wisconsiin suorittamaan tuomionsa loppuun. Vittu mikä tuuri. Hän joutui uudestaan vankilaan.

Willie luki hänestä lehdistä. The Daily News kirjoitti Willien taustoista, ja myös sen, että lapsenkasvoisen murhaajan isä oli aikanaan tehnyt murhan. Willie suorastaan riemastui. Tämä oli ensimmäinen sitoutumaton todiste – äidin ja isoäidin kertomusten lisäksi – hänen isänsä kriminaalisista urotöistä. Willie istuutui alas ja kirjoitti isälleen kirjeen.

Butch oli yrittänyt etäännyttää itsensä perheestään, etunenässä isästään, eikä hän ollut hyvillään siitä, että hänen oma poikansa oli joutunut vankilaan murhasta. Hän ymmärsi pojan raivon heitteillejätöistä ja siitä, että hän oli kasvanut kaduilla, mutta hän yritti neuvoa Willietä muuttamaan elämänsä suunnan. Hän patisti Willietä palaamaan kouluun.

Ei tämä ollut sellainen vastaus, jonka Willie olisi tahtonut kirjeeseensä. Poika oli pettynyt. He puhuivat myös kerran puhelimessa ja Butch suositteli hänelle joitain kirjoja, joilla voisi laajentaa sanavarastoa ja oppia kielioppia.
Willie ei olisi voinut vähempää välittää noista neuvoista.
Hän lähti huitelemaan Goshen Center for Boysista muutaman pojan kanssa. Kaksi tuntia myöhemmin heidän haettiin takaisin. Häneltä oli unohtunut jotain oleellista: Goshenissa olo aikanaan hän oli ehtinyt täyttää 16. Karkaaminen rangaistuslaitoksesta oli törkeä rikos aikuiselta ja myös häneltä. Hänet tuomittiin neljäksi vuodeksi osavaltion vankilaan. Se oli kova isku.

Vankilassa hän tutustui joukkoon mustia, jotka opettivat häntä kanavoimaan vihaansa, pääasiassa valkoisia vastaan. Lyhyt isäsuhde oli ohi. Willie kulkisi omaa tietään, eikä se olisi enää Butchin, pettymyksen tuottaneen idolin tie.

Seuraavat neljä vuotta lusittuaan hän löysi itsensä taas nuorisosanktion edestä ja hänet laitettiin seuraavaan pojille suunnattuun laitokseen. Kun hän täytti 21, hän vapautui.
Willie ymmärsi haluavansa pysyä poissa vankilasta loppuikänsä. Hän tapasi tytön nimeltä Sharon Hayward, jolla oli lapsi ja he päättivät mennä naimisiin. Hän ilmoittautui collegeen ja ensimmäistä kertaa elämässään alkoi vakavissaan pohtia tulevaisuuttaan. Hän alkoi jopa etsiä töitä.
Vaikka tarmoa olisi, kaikki ei suju kuin saduissa. Yhtenä päivänä vieraillessaan siskollaan hän joutui yhteenottoon samassa rakennuksessa asustavan miehen kanssa. Se päättyi siihen, että tuo mies teki kannekirjeen Williestä, jossa väitti tämän yrittäneen ryöstää hänet. Kun Willie yritti selittää kyseessä olevan väärinkäsitys, hänet pidätettiin. Koko homma näytti absurdilta, mutta haisi poliitikalta: Willie oli menneisyydessään päässyt liian helpolla ja kuvernööri otti paineita hänen vapauttamisestaan. Oli miten oli, Willien elämä heitti nyt kuperkeikkaa.

Systeemi oli pelannut niin pitkään Willien pussiin, että nyt kelkan oli aika kääntyä ympäri. Hänen pitkä rikoshistoriansa pysyisi nyt hänen kanssaan ja mikä tahansa pikkuasia pidentäisi sitä. Vaikka hänen rikosrekisterinsä oli puhdistettu alaikäisenä tehdyistä rikoksista, hän oli kehittänyt pahan maineen lakien täytäntöönpanon henkilökunnan edessä. Enää hän ei pääsisi kuin koira veräjästä. Takuut, joita vastaan hän olisi vapautunut, olivat niin korkeat, että hänen perheellään ei ollut varaa maksaa niitä, joten hän pysyisi putkassa avoimen oikeudenkäyntinsä ajan.

Oikeudessa poliisi tökki Willietä saadakseen hänet liikkeelle ja kun tämä hangoitteli vastaan, kolme poliisia rupesi painamaan häntä. Willie vastasi heille siveettömillä rivouksilla, jolloin he alkoivat painaa häntä puolustuspöytää vasten, joka hajosi heidän painostaan. Pöydänjalat menivät säpäleiksi ja yksi poliiseista alkoi hakata Willietä pöydänjalalla. Willien asianajaja meni rähinään väliin ja miestä alettiin syyttää pahoinpitelystä, pidätyksen vastustamisesta sekä oikeuden halventamisesta.

Willie sai oikeudenkäynnin ulkopuolella syytteen törkeästä pahoinpitelystä ja tuntuvan rangaistuksen. Hänellä oli siis nyt kaksi törkeää rikosta kontollaan: karkaamisen yritys Goshenista sekä tämä… Toinen kova isku. Hän odotti sanktion olevan 3,5 vuodesta 7:ään vuoteen. Kolmannesta törkeäksi luokiteltavasta rikoksesta, oli se sitten mikä tahansa, seuraisi linnaa 25:stä vuodesta elinkautiseen, vuonna -65 säädetyn lain mukaisesti. Willie oli ollut vapaana vain satakunta päivää, ei neljää kuukauttakaan.

Tämä oli seuraava kääntöpiste Willielle. Hänestä tuli vain holtittomampi… hänellä ei jälleen enää mitään menetettävää. Hänen kohtalonsa oli elää vangittuna.

Oikeudenkäynnissä hän lähetti asianajajansa pois sanoen, ettei tunnustanut oikeuden valtaa häneen. Hän sanoi myös, ettei ollut Willie Bosket, vaan Bobby Reed.
Tuomari antoi hänen pitää päivänsä oikeudessa, niin naurettavia kuin hänen väitteensä olivatkin. Lopussa tuomari sanoi hänen olevan tikittävä aikapommi ja antoi hänelle maksimirangaistuksen, lisäten 30 päivää teeskentelevästä käyttäytymisestä oikeudessa.

Hänen piti vielä jäädä oikeuteen pahoinpideltyään poliiseja. Hän vaati jälleen saada olla itse itsensä asianajaja. Hän pisti sellaisen show’n pystyyn, että tuomari totesi hänet syyttömäksi. Hän oli välttynyt kolmannelta törkeältä rikokselta – toistaiseksi.

Sillä aikaa Butch pääsi vihdoin vankilasta ja aloitti uuden elämän. Ei kestänyt kauaakaan kun hän käytti seksuaalisesti hyväkseen lasta, joka oli hänellä hoidossa. Hänet pidätettiin jälleen. Epätoivoisesti vapauteen hamuileva Butch karkasi vankilasta, tappoi tyttöystävänsä ennenkuin tämä ehdittäisiin napata ja sitten itsensä tulitaistelussa poliisin kanssa.

Willie kuuli tästä kaikesta ja hänen uskonsa siihen, että Butch oli paha mies, palautui. Hänen mielessään Butch roihusi kunniassa.

Nyt Willie oli tuomittu, eikä hän pääsisi vankilasta ulos elävänä. He pitäisivät hänet siellä loppuun asti, jos voisivat. Hän nousi totaalisen sotaan järjestelmää vastaan, vartijat päämääränsä symboleina. Yksi hänen monista tappeluistaan päättyi jälleen syytteisiin törkeästä rikoksesta. Hän meni jälleen oikeuteen ja jälleen toimi omana asianajajanaan. Hän oli opiskellut lakia ahkerasti ja hän tiesi saattavansa voittaa oikeudessa. Hänen onnistui vapauttaa itsensä monista syytteistä, mutta hänet todettiin syylliseksi pahoinpitelyyn ja tuhopolttoon. Kolmas kova isku.

Seuraavat kolme syytettä törkeistä rikoksista olivat melko pieniä: pahoinpitelyn yritys, pako ja pahoinpitely/tuhopoltto. Willie ei pystynyt ymmärtämään, miksi hän sai näistä rötöksistä samantasoisen rangaistuksen kuin murhaajat. Niinhän kuitenkin sai. Hän katsoi tämn lupana tulla äärimmäiseksi kaikessa mitä teki. Hän oli sodassa. Hän puukotti vartijaa kotitekoisella veitsellä, osuen vain aavistuksen ohi miehen sydämestä. Tästä hyvästä hänet tuomittiin uudestaan elinkautiseen.
Muutama kuukausi tämän jälkeen hän löi toisen vartijan lyttyyn.
Sitten hän heitti kuumaa vettä erään vartijan kasvoille.
Pian hänet tunnettiin New Yorkin vaarallisimpana rikollisena. Häntä pidettiin eristyssellissä. Vartijat eivät saaneet puhua hänelle. Hän ei saanut katsella televisioita, eikä lukea sanomalehtiä. Neljä videokameraa tarkkailivat häntä. Häntä pidettiin kahleissa aina kun hän poistui jonnekin.
Joskus hän suree niitä iskuja, jotka nuorena löi, ja henkiä, jotka otti, joskus hän suree itseään ja sitä mitä menetti. Ja hänen takiaan nuoriso-oikeusjärjestelmä ei enää koskaan tule olemaan entisensä.

Willie, murhaaja 15-vuotiaana, ei ole enää uniikki poikkeus. Nuorten poikien syyllistyminen raskaisiin rikoksiin, kuten murhiin ja raiskauksiin, nousi räjähdysmäisesti 1990-luvulla – siitäkin huolimatta, että aikuisten murhatilastot laskivat. Krimonologit ennustavat tilanteen vain pahenevan.
New Yorkissa 85% nuorisosanktion vapauttamista nuorista on myös pidätetty aikaisemmin. Eräille ryhmille vankila edustaa vain riittiä.

Leave a comment

Filed under Alaikäisten tekemät murhat

Terry King – lapset murhasivat isänsä

Crime Librarysta pitkälti tämäkin.

Vuonna 1995 Kelly Marino jätti miehensä Terry Kingin ja heidän neljä poikaansa. Hän asui toisen miehen kanssa vähän aikaa ja kun tämä löi häntä, hän palasi entisen perheensä luo – vain vähäksi aikaa.
Pojat lähetettiin lastenkotiin, joka lopetti toimintansa vuosi myöhemmin. Nuorimmat, kaksoset, annettiin sijaiskotiin. He eivät koskaan enää palanneet veljiensä ja vanhempiensa luo.
Vanhin lapsista, Derek, päätyi myös sijaiskotiin. Sijaisvanhemmat kertoivat, että poika oli hulluna tuleen. Derek piti heitä ärsyttävinä ja raivostuttavina ja vuonna 2001 hänen isänsä Terry King ottikin hänet takaisin hoiteisiinsa.
Heitä oli siis kolme: Derek, vuoden nuorempi Alex ja heidän isänsä.
Pojat alkoivat viettää paljon aikaa isänsä ystävän Ricky Chavisin seurassa. Ilmeisesti myös Chavis oli kiintynyt poikiin. Chavis oli automekaanikko, joka antoi heidän valvoa myöhään, katsella kaapelitv:tä, pelata videopelejä… ja polttaa marihuanaa.
Isä Terrylla oli palaa hihat, sillä hän ei ollut niin vapaamielinen kasvatuksen suhteen. Pian hän kielsi Derekia ja Alexia enää hengailemasta Chavisin kanssa.

Marraskuussa Terrylle paljastui, että pojat eivät välittäneet hänen kiellostaan.
Chavis oli hakenut heidät koulusta ja oli myöhemmin palannut Kingin talolle palauttamaan keittokirjaa, jonka pojat olivat unohtaneet hänen autoonsa.

Terry salli poikien tapaavan Chavisin vielä kerran voidaakseen sanoa jäähyväiset. Vaivihkaa Chavis antoi Alexille kahdenkympin setelin ja avaimet kotiinsa – siis asuntovaunuun – luvaten, että pojat voisivat tulla hänen luokseen asumaan, jos eivät haluaisi enää asua isänsä kanssa ja päättäisivät karata.

Chavis oli aina ollut sitä mieltä, että Terry oli liian tiukka. Hän antoi Alexin jopa ymmärtää, että Terry pahoinpitelisi heitä. Alex kertoi myöhemmin, että se oli liioittelua: isä oli lyönyt häntä vain muutaman kerran ja hänestä oli aina hauska auttaa isäänsä pihatöissä ja muissa isän asioissa.
Sillä hetkellä pojat suuressa vapaudenkaipuussaan eivät kuitenkaan ajatelleet sitä, vaan tarttuivat Chavisin tarjoamaan tilaisuuteen. He odottivat innolla elämää ilman sääntöjä. Alex kertoi tutkijoille myöhemmin, että suunnitteli asuvansa Chavisilla 16-vuotiaaksi asti.

Kun Chavis oli ottanut pojat luokseen, hän kertoi heille, ettei Terry antaisi heidän ikinä olla hänen kanssaan ja rankaisisi poikia löytäessään heidät. Jos veljekset haluaisivat surmata isänsä ja Chavisin entisen ystävän, he saisivat edelleen kodin Chavisin luota.

Alex kertoi heille myös ymmärtäneensä olevansa homo. Hän kertoi, että hänellä oli luonteeltaan eroottinen suhde Chavisiin, johon oli syvästi rakastunut ja että hän halusi olla samanlainen tyyppi kuin Chavis. Tämä on hyvin mahdollista siinä valossa, että Chavis oli jäänyt -84 kiinni kolmen pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Eräänä kiitospäivän jälkeisenä sunnuntaina palokunta sai tehtäväkseen sammuttaa erästä tulipaloa Muscogee Roadin liepeillä. Tuosta talosta Terry King löydettiin kuolleena kotoaan. Hän oli nukahtanut nojatuoliin ja joku oli varmistanut, ettei hän koskaan heräisi. Hänen jalkansa olivat yhä levollisesti pöydällä. Miehen pää oli hakattu tohjoksi ja hän oli liekkien keskellä.

Marraskuun 27. päivä vuonna 2001 Chavis ajoi pojat Escambian läänin sherriffin toimistolle. Pojat myönsivät surmanneensa isänsä ja heidät pidätettiin murhasta. Chavista syytettiin avunannosta, todisteiden peukaloinnista sekä Alexin seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Lapset kuvailivat, että idea oli Alexin ja toteutus Derekin. Derek oli lyönyt isäänsä 10 kertaa – varmistaakseen, että Terry menehtyisi. He kertoivat, että pelkäsivät sanktioita kotoa karkaamisesta 10:n päivän viettämisestä Chavisin asuntovaunussa.

Tämän jälkeen pojat peruivat puheensa ja sanoivat ensin Chavisin pakottaneen heidät surmatyöhön, sitten Chavisin itse suoritaaneen sen.

Alexia ja Derekiä kohdeltiin oikeudessa aikuisina. Puolustuksen aikana he sanoivat, että Ricky Chavis tappoi heidän isänsä näiden tapellessa puolustaaksen poikia. Pojat olivat olleet asuntovaunussa sillä aikaa kun Chavis oli ollut murhaamassa Terrya.
Pojat ilmoittivat Chavisin käskeneen heitä ottamaan murhan kontolleen sillä perusteella, että alaikäisinä heitä ei tuomittaisi kuolemaan johtaneesta itsepuolustuksesta ja siten he kaikki kolme pääsisivät kuin koira veräjästä.
Alex sanoi Chavisin vakuuttaneen hänet siitä, että hänen isänsä oli terrorisoiva hirviö, jolta Chavis pelasti hänet.

Puolustus väitti Chavisin murhanneen Terryn salatakseen suhteensa Alexin kanssa. Syyttäjä, David Rimmer, sen sijaan sanoi toimittajille uskovansa, että Chavis oli laittanut pojat murhaamaan isänsä.
Työnjohtaja Lynn Schwarz sanoi valamiehistölle uskovansa, että pojat olivat auttaneet Chavisia tappamaan Terryn, mutta että Chavis oli hakannut miehen pesäpallomailalla. Schwarz kertoi hänen sydämensä murtuvan kun hän joutui tuomitsemaan pojat toisen asteen murhasta.
Niin se murtuikin, kun selvisi, että Chavis oli syytön ensimmäisen asteen murhaan sekä tuhopolttoon.

Ricky Chavisin oikeudenkäynnin aika oli elokuussa 2002. Kuulemistilaisuuksia kesti 4 päivää ja viiden tunnin harkinnan jälkeen valamiehistö teki päätöksen, mutta tuomio ilmoitettaisiin vasta myöhemmin samassa kuussa kun poikien oikeudenkäynti olisi hoidettu pois alta.
Myös poikien tutkimuksen puheenjohtoa hoitanut tuomari Frank Bell luopui nopeasti aikeesta syyttää Chavista surmatyön pääjehuksi. Hän ottaisi asian uudelleen harkintaan vain jos Chavis tunnustaisi murhan.
Puolustusasianajaja Mike Rollo teki sanoi, että tavattuaan äitinsä isän hautajaisten jälkeen, pojat eivät ensin tunnistaneet tätä ja sitten murtuivat ja kertoivat yksityiskohtaisesti kuinka olivat tappaneet isänsä.

Pojat kertoivat valamiehistölle, että tapeltuaan isänsä kanssa 25. marraskuuta, he pyysivät päästä ajelulle Chavisin kanssa. Kun Chavis oli saapunut, hän oli käskenyt poikia piiloutumaan autonsa takakonttiin ja mennyt itse Kingin asuntoon. Tulleessaan sieltä hän oli sanonut pojille, että oli ollut tappelu ja heidän isänsä oli kuollut.
Alex kertoi Chavisin sanoneen hänelle, ettei Terry koskaan antanut hänen olla poikien kanssa ja hän oli surmannut Terryn puolustaakseen Alexia ja Derekia.
Derek kertoi Chavisin sanoneen hänelle, että oli luvannut äidilleen ennen tämän kuolemaa, ettei enää koskaan joutuisi kiven sisään.

alex-and-derek-king5

 
Alex ja Derek sitten todettiin syyllisiksi. Heidät laitettiin valtion ylläpitämään nuorten vankilaan Alex 8, Derek 7 vuodeksi, mikä jenkkilässä on varsin vähän. Derek oli 13-vuotias ja Alex 12-vuotias.

rick-chavis

Tuomaristo ei voinut tuomita Chavista vain poikien ohjailijana ja määräilijänä.

Chavis veli Michael kertoi tuomaristolle olleensa veljensä kanssa, kun he kuulivat uutisen tulipalosta hänen poliisiskanneristaan. Sitten Ricky oli saanut puhelinsoiton. Hän oli lähtenyt ja palannut poikien kanssa. Michael kertoi, että sitten Derek oli kertonut tarkkaan, kuinka oli tuikannut talon tuleen ja tappanut isänsä.

Etsivä Terry Kilgore kertoi tuomaristolle, ettei hänellä ollut näyttöä siitä, että Chavis olisi ollut mukana murhassa.

Poikien lausuntoja ei voitu käyttää heitä syytettäessä. Chavis tuomittiin Alexin luvattomasta vangitsemista, mutta ei sukupuolisesta ahdistelusta.

kingbrothers
Murhatuomion määrääminen jäi sinetöitäväksi Kingin veljesten oikeudenkäynnissä.

Poikien isoisä ei ollut yllättynyt. Hän kertoi lehdistölle seuraavaa: “Minulla oli tunne, että he olivat osallisia poikani murhaan. Minä en vihaa heitä. Minä rakastan heitä. Mutta minä arvasin, että he olivat osallisia siihen.” Mies kertoi Connie Chungille, että oli nähnyt poikien järkyttävän väkivaltaisen taistelun kun he olivat vankilassa. Kun hän oli kysynyt, mitä sinä yönä oli oikein tapahtunut, Derek oli uhkaavasti käskenyt pikkuveljeään vaikenemaan.

Mutta poikien lakitiimin onnistui saada poikien tuomio kyseenalaistetuksi lokakuussa 2002.
Tuomari Frank Bell myönsi, että molempien osapuolten olisi harkittava asian uudelleen käsittelyä kyseenalaistaen syyttäjän päätöstä kokeilla syyttää poikia samasta rikoksesta.

Poikien äiti, Kelly Marino yritti korvata heidän asianajajansa Jayne Weintraubin ja Ben Kuehnen liksat, jotka Rosie O’Donnell oli palkannut, tuloksetta.
Marraskuussa 2002 syyttäjä David Rimmer ja puolustusasianajat James Stokes ja Sharon Potter pääsivät kompromissiin: pojat tunnustivat syyllisyytensä kolmannen asteen murhaan sekä tuhopolttoon.
He myönsivät tehneensä itse murhan, mutta Chavis oli toimittanut veljeksille marihuanaa ja sanonut, että he voisivat asua hänen kanssaan.
Kelly Marino väitti, että hänen lapsensa eivät olleet riittävän kypsiä hyväksyäkseen perusteita(=plea). Hän sanoi, että syyttäjät olivat vakuuttaneet pojat ottamaan perusteet esittämällä vankilaan menon kuin se olisi kuin kesäleirille menisi.
Potter sanoi, ettei Kelly ollut viettänyt poikien kanssa tarpeeksi aikaa tietääkseen tuomioista ja perusteista.

Tuomaristo viittasi kintaalla Kellyn puheisiin. Alex tuomittiin 7 ja Derek 8 vuodeksi valtion nuorisovankilaan.
Marino, joka asuu nykyisin Lexingtonissa, yritti saada poikien huoltajuuden. Tästä ajatuksesta poikien isän äiti ja veli, Joyce Tracy and Greg King, eivät pitäneet.
*Marinoa on myöhemmin syytetty sosiaaliturvatarkastuksien varastamisesta, joihin pojat joutuivat isänsä kuoleman jälkeen.*

Maaliskuussa 2003 Ricky Chavis todettiin syylliseksi todisteiden ja todistajien peukalointiin, kolmannen asteen murhaan osallistumiseen sekä Alexin vangitsemiseen. Chavis oli pessyt veren poikien vaatteista ja piilottanut heidät, kun poliisit olivat tutkineet asuntovaunua. Hänet tuomittiin enimmäisrangaistukseen eli 35 vuodeksi.

Alex King pääsi pois vankilasta huhtikuussa 2008. Hän muutti asumaan Kathryn Medicon ja tämän perheen luo Jacksonvilleen. Kathryn Medico on kirjoittanut kirjan Alexista.
Derek King vapautui maaliskuussa 2009. Hän muutti isoäitinsä luo. Veljet erotettiin toisistaan vankilassa. He ovat suunnitelleet menevänsä samaan lukioon.
Molemmat heistä ovat esiintyneet talkshow-ohjelmissa., joissa he vaikuttavat päässeen yli isänsä murhasta.
Derek on sanonut, että kaikki tekevät virheitä ja toivoo, että häntä ja hänen veljeään ei tänä päivänä arvosteltaisi enää sen perusteella.
Alex on sanonut, ettei halua elää menneisyydessä, vaan saada elämänsä takaisin.

Seuraavat tekstin pätkät ovat täältä: http://vanceholmes.com/court/trial_king.html Jokainen voi muodostaa oman käsityksensä sivuston reiluudesta ja puoleellisuudesta. En jaksa suomentaa koko sivua, mutta tässä on joitain (mahdollisesti) oleelliseimpia kohtia.

Alex ja Derek Kingiä ei koskaan kohdeltu väärin millään tavalla. He valehtelivat paljon poliiseille ja syyttivät isänsä ystävän Rick Chavisin aivopesseen heidät.
“Hän sanoi tappaneensa isämme suojellakseen meitä”, Alex valehteli Chavisista. “Hän sanoi, että jos ottaisimme syyt niskoilemme, se tulkittaisiin itsepuolustukseksi, koska olemme niin nuoria.”
Rick Chavis vapautettiin kaikista syytteistä, myös seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vaikka Chavis olisi muuten tehnyt paljon syntiä, hän ei millään tavalla osallistunut Terry Kingin murhaamiseen.

On selvää, että isänmurha oli nuoremman veljen Alexin idea. Hän halusi isänsä kuolevan ja yritti saada isoveljensä Derekin tappaamaan tämän. Derek saattoi alunperin uskoa Alexin tuskaiset kidutustarinat. Alexin kirjoitukset, myös rakkauskirjeet Chavisille, paljastavat hienostunutta kielenkäyttöä ja hohdokasta melodraamaa.
He keksivät jostain tv-ohjelmasta piilottaa jälkensä polttamalla talon.

Tähän päivään mennessä kumpikaan tappajista ei ole millään tavoin selittänyt tekoaan. Kumpikaan ei myöskään ole ottanut teostaan täyttä vastuuta, eikä täysin myöntänyt syyllisyyttään.
Alex ja Derek ovat valehdelleet niin paljon, että todennäköisesti eivät itsekään enää muista, kenen piti olla syyllinen ja miksi. Näyttö on kuitenkin yksinkertainen, suoraviivainen ja tuhoisa.

Derek suunnitteli murhaa kaksi päivää ennen toteutusta. Hänen entinen sijaisäitinsä Nancy Lay kertoo järkyttyneensä kun Derek kertoi, että hän ja Alex suunnittelivat Terryn murhaa.
“Et voi lähettää meitä takaisin, koska veljeni aikoo murhata hänet”, oli Derek sanonut marraskuun 24. päivä. “Meillä on jo suunnitelma.”

Kun Alexilta tivattiin, pahoinpitelikö Terry häntä, hän sanoi tämän joskus katsovan häntä ankarasti suoraan silmiin.

Ankaran katseen mies.

”Alex ehdotti, että tappaisin isän. Murhasin isän alumiinisela pesäpallolla. Sytytin talon tuleen makuuhuoneesta.”
-Derek King, 14-vuotiaana
”Ihmiset tekevät virheen esineellistäessään lapsia. He eivät ole esineitä, vaan pieniä ihmisiä, joilla on tunteet ja niitä tunteita olisi suojeltava.”
– Terry King

“Sanoin Alexille, että se menisi todella vakavaksi, jos joutuisin fyysiseen tappeluun isän kanssa. Alex sanoi minulle olevansa heikko ja että hänellä ei ollut voimia taistella isää vastaan. Kun teimme jotain väärin ja sitten yritimme puhua siitä isällemme, tämä sanoi ‘Minä sanon viimeisen sanan’. Hän työnsi meitä pois”, selitti 13-vuotias Derek King Floridassa poliisiasemalla.
Derek sanoi, että viimeinen pisara oli, kun Terry tönäisi (siis tahallisesti) 12-vuotiasta Alexia saaden tämän itkemään.
“Isä oli todella vihainen, koska olimme karanneet. Sanoin Alexille, ettei olisi huolissaan, minä hoitaisin asian”, Derek sanoi poliisille.
“Varmistin että hän nukkuisi. Otin mailan ja iskin häntä päähän”, Derekin voidaan kuulla sanovan Sandersin nauhalle. “Löin häntä kerran ja kuulin hänen voihkivan. Pelästyin, että hän virkoaisi ja huomaisi meidät, joten iskin häntä 10 kertaa.”
Derekin lausunnon mukaan Alex seurasi häntä talossa sekä hyökkäyksen aikaan että sen jälkeen. Derek asetti alumiinisen pesäpallomailan isänsä sänkyyn ja sytytti patjan tuleen.

“Sanoin toivovani, että hän olisi kuollut”, kertoi Alex ja näytti naarmuja käsivarressaan, jotka väitti isänsä tehneen. Hän kertoi, että he suunnittelivat alunperin tappavansa isänsä veitsellä, mutta ajattelivat, että se ei välttämättä työntyisi kunnolla läpi. Sitten he ajattelivat tappaa htämän vasaralla, mutta eivät löytäneet yhtäkään.

Aled kertoi katselleensa veljensä hyökkäävän nukkuvan isänsä kimppuun. “Olin vain seuraamassa sivusta siellä”, hän kertoi rauhallisesti. “Oli selvää, että hän oli kuollut. Hänen aivojaan oli hieman lentänyt seinille.”

Palomiehet löysivät Terry Kingin keskeltä liekkejä nojatuolista kädet ristissä rinnan päällä ja jalat ristissä jalkatuella. Häneen oli isketty useita kovia iskuja ja hänen osiaan kuten aivoja oli jopa 12 metrin etäisyydellä.

king001

Rick Chavis antoi pojille savukkeita. Vaikkei hän kannustanut heitä polttamaan, hän ei myöskään estellyt heitä.
Silloin Alex rakastui Chavisiin. “Hän sanoi rakastavansa minua. Että olemme erilaisia ja olemme homoja.”

Alex kertoi Chavisin sanoneen myös, että kaikki tulisi olemaan hyvin, kun palo peittäisi todistusaineiston.

Poikien haastatteluista…
“Tiesikö isäsi, että sinä ja Chavis harrastitte sekiä?”
Alex: “Ei, sir, kukaan ei tiennyt, ennen kuin minut laitettiin lukkojen taakse.”
“Sanoitko koskaan, että halusit isäsi kuolevan?”
Alex: “Ei sir. Rakastin isääni, en halunnut hänelle koskaan tapahtuvan mitään pahaa.”

“Kertoiko Chavis sinulle isäsi kohtelevan sinua väärin.”
Alex: “Kyllä rouva.”
“Mutta sinä tiesit, että se ei ollut totta.”
Alex: “Kyllä rouva.”
“Läimikö hän sinua?”
Alex: “Ei rouva.”
“Hän tuskin koskaan läimi sinua.”
Alex: “Kyllä rouva.”

 

 

 

 

Leave a comment

Filed under Alaikäisten tekemät murhat, Perhemurha

Junko Furuta, 16 – vangittu ja murhattu

Vuosi oli 1988, paikka Japani. Neljä 16-18-vuotiasta poikaa sieppasivat 16-vuotiaan tytön, Junko Furutan, joka opiskeli high schoolissa kolmannella luokalla. Hänet majoitettiin erään sieppaajan Poika C:n kotiin, Adachiin, Tokioon.
Jotta Furutasta ei tehtäisi katoamisilmoitusta, nuorukaiset pakottivat hänet soittamaan vanhemmilleen ja sanomaan, että oli karannut ystävänsä luokse ja oli turvassa, sekä esittäytymään Poika C:n tyttöystävänä, jotta tämän vanhemmat eivät olisi soittaneet poliiseja.
Furuta yritti paeta toistamiseen ja pyytäen jatkuvasti vankilassa työskenteleviltä vanhemmiltaan apua (ilmeisesti sai uudelleen yhteyden vanhempiinsa?). Näiltä ei apua herunut, luultavasti siitä syystä, että he pelkäsivät Poika A:ta. Poika A:lla oli yhteyksiä yakuzaan(=Japanin mafia) ja hän leuhki voivansa tapattaa kenet vain halusi.

Oikeudenkäynnissä kaikki neljä poikaa myönsivät osallistuneensa innokkaasti Furutan seksuaaliseen hyväksikäyttöön: häntä raiskattiin, hänen sisäänsä työnnettiin esineitä, kuten hehkulamppu ja hänet pakotettin masturboimaan.
Hänen nännejään leikeltiin pihdeillä, häntä hakattiin metallisilla putkilla sekä golf-mailoilla, häntä poltettiin tupakoilla ja tupakansytyttimillä, hänet pakotettiin nielemään virtsaansa ja syömään torakoita, käsipainoja pudotettiin hänen vatsalleen, hänen anukseensa laitettiin ilotulitteita ja sytytettiin niitä.
Hänen fyysiset vammansa olivat yhteen aikaan niin pahat, että häneltä kului tunti ryömiä alakerran WC:hen.

Pojat kertoivat noin 100:n ihmisen heidän lisäkseen tienneen, että Furutaa pidettiin talossa vankina, mutta ei ole tietoa siitä, osallistuivatko he pahoinpitelyihin. Poika C:n vanhemmat asuivat talossa, mutta he eivät tehneet mitään.

Tammikuussa 1989 Furuta oli edelleen vankina. He pahoinpitelivät häntä rautaisella painonnostoon tarkoitetulla tangolla, kaatoivat tupakansytyttimen nestettä kaikkialle hänen päälleen ja sytyttivät hänet palamaan. Tässä vaiheessa pojat väittivät, etteivät olleet tienneet, kuinka huonossa kunnossa tyttö oli.
Myöhemmin tuona päivänä Junko Furuta menehtyi shokkiin.
Seuraavana päivänä pojat survosivat hänen ruumiinsa 55-gallonaiseen sementtimyllyyn.

Poikia kohdeltiin oikeudessa aikuisina, mutta heidän nimiään ei julkaistu, paitsi kerran lehdessä Shūkan Bunshun, perusteella “ihmisoikeudet eivät kuulu elukoille/raakalaisille”.
Poika A:n vanhemmat antoivat Furutan perheelle korvauksia 50 miljoonaa jeniä, jotka saivat myytyään talonsa.

Poika C istui kahdeksan vuotta nuorisovankilassa, kunnes hänet vapautettiin elokuussa -99. Kesäkuussa 2004 hänet pidätettiin, kun hän oli pahoinpidellyt tuttavansa, jonka ajatteli vikittelevän tyttöystävää häneltä ja hänen väitetään tällöin kehuskelleen Junkon pahoinpitelyllä.

Tapaus on innoittanut useita populäärikulttuurin tuotteita. Vuonna 1995 Katsuya Matsumura ohjasi Junko Furutan tapauksesta eksploitaatioelokuvan.

Leave a comment

Filed under Alaikäisten tekemät murhat