Dartmouthin murha – kaksi professoria puukotettiin

Crime librarysta

Tappo!

New Hampshiren osavaltion tunnus

27. tammikuuta vuonna 2001 auto kiisi pitkin Tretscott Roadia hiljaisessa maalaiskylässä New Hampshiren alueella Etnassa. Autossa istui Roxana Verona, Dartmouthin Collegen italian ja ranskan professori, joka oli menossa illastamaan parin kollegansa luo.

Verona saapui Half (lausutaan “hahlf”) ja Susanne Zantopin ajotielle 18:30:n tienoilla. Vasta laskeutunut lumi ratisi professorin tossujen alla kun hän käveli talolle.

Päähuoneissa huonessa oli valot päällä. Susanne oli kertonut Veronalle, että etuovi ei olisi lukittu, mutta kun Verona tarttui tuon oven nuppiin, hän sai aavemaisen tunteen, että jokin oli vinossa. Hänen sieraimiinsa ei kantautunut Susannen gourmet-ruoan tuoksu ja hänen korviinsa ei kuulunut mitään turvallisuuden tunnetta valavia ääniä.

Rohjettuaan astua punatiiliseen aulaan, Roxana näki, että talo oli, kuten tavallista, puhdas ja siisti.

“Susanne”, Verona uikui. “Olen täällä. Missä sinä olet?”
Ei vastausta.

Zantopin talo

Hän käveli keittiöön läpi olohuoneen. Ruoka oli keittiötasolla, mutta mitään ei ollut valmistettu.
“Susanne?” Verona kutsui. “Half?”

Hän asteli huolissaan ympäri taloa. Ja sitten hän näki Susannen ja Halfin makaavan hiljaa, veri peittonaan.

Verona rynni ulos talosta, käynnisti autonsa ja ajoi lähimmälle naapurille. Kathryn Marchoski sanoo Union Leaderin artikkelissa, että tuossa talossa oltiin viettämässä syntymäpäiviä Robert McCollumille, eläkkeelle vetäytyneelle dekaanille Dartmouthin lääketieteellisestä koulusta. Hänet ja hänen vaimonsa Audrey keskeytettiin yllättäin tuona lauantai-iltana koputukseen etuovelta.

Robert McCollum

McCollumsin päästivät järkyttyneen Veronan sisään ja hän vuodatti, mitä oli nähnyt Zantopin talossa. Marchocki sanoo edelleen artikkelissaan “Robert McCollum ja hänen tyttärensä Cindy ajoivat Zantopin kotiin [Veronan kanssa], jossa he näkivät Susannen ja tämän aviomiehen makaavan lattialla.” Artikkelissa sanotaan, että tohtori McCollum ymmärsi heti heidän kuolleen. Viranomaisiin otettiin pian yhteyttä.

Hirvittävä läheisyys

Viranomaiset eristivät alueen ja kutsuivat paikalle lisää poliiseja sekä rikosteknisiä kriminologisteja.

Ei ollut merkkejä siitä, että taloon olisi murtauduttu, tultu väkisin.

Puisella lattialla oli verinen jalanjälki, tai osa sellaisesta.

Asumuksesta löytyi kaksi merkillistä esinettä: 12 tuumaa pitkät muoviset veitsen suojukset, joissa kummassakin koreili kohokuviot: kirjaimet SOG. Veitsiä itsejään sen sijaan ei löytynyt mistään.
Tutkijat arvelivat kahden suojukset tarkoittavan, että todennäköisesti oli kaksi asetta ja kaksi tappaajaa.

Olivatko tapot suunniteltuja? Tämän sorttiset murhat tehtiin yleensä pyssyllä. Nämä olivat sotkuisia tappoja. The New York Timesin kirjoituksessa Carey Goldberg siteeraa Audrey McCollumin sanoneen, että hänen lääkärimiehensä piti rikospaikkaa “kauheimpana asiana minkä olen koskaan nähnyt.”

Jos surmat oli suunniteltu, miksi tappaja tai tappajat olivat olleet niin huolimattomia, että olivat jättäneet veitsen suojukset jälkeensä? Toisaalta, jos tapot olivat tapahtuneen spontaanisti, riidan päätteeksi, miksi taloon oli tuotu kaksi taisteluveistä?

The Dartmouth Murders-kirjan kansi

Asiantuntijat pitävät epätodennäköisenä, että motiivi olisi ollut ryöstö, koska niin paljon arvotavaraa oli jätetty rahaa. Kuten Eric Francis kirjoittaa opuksessa The Dartmouth Murders, “Vähemmän hienostuneemmat ryöstäjät eivät ehkä olisi tajunneet Rodinin (muuan patsas, toim. huom.) tai hienojen maalausten tai antiikkikirjojen arvoa, mutta tämä tappaja oli myös sivuuttanut runsaat määrät hopeaa aulasta (front room), ruokailuhuoneesta ja keittiöstä, sekä timanteilla koristetut pinnit, korvakorut ja muun koruston, jota Susanne piti makuuhuoneessaan. Tappaja ei ollut piitannut kalliista Applen tietokoneista, stereolaitteista, televisioista, eikä kodinkoneista, joita oli ympäri taloa.”

Halfin lompakko oli kateissa, mutta viranomaiset tuumasivat olevan epätodennäköistä, että joku, joka oli tullut varastamaan, ei olisi vienyt sen enempää.

Koska asuntoon murrosta ei ollut todisteita, oli syytä uskoa, että tappajat olivat Zantopsien tuttuja. Murhan uhreilla ja tekijöillä oli ollut läheinen ihmissuhde. Puukottaminen liittyy hirvittävään läheisyyteen. Tappaja oli roiskinut uhrin verellä ja ollut tarpeeksi lähellä kuullaksen huudot ja tunteakseen kuolinkamppailut. Puukottajat ovat yleensä raivon vallassa ja heidän raivonsa kohdistuu juuri siihen henkilöön, jota he puukottavat.

Selvittääksen, kuka hautoisi sellaista vihaa Halfia ja Susannea kohtaan, tutkijat lähtivät selvittelemään tarkemmin uhrien taustoja.

Half ja Susanne

Half Zantop

Half Zantop syntyi 24. huhtikuuta 1938 Eckernfordessa, Saksassa. Hän oli kotiäidin ja painajan neljäs lapsi.
Hänen nimensä tulee saksan kielen sanasta “auttaa”.

Toista maailmansotaa paetakseen perhe muutti Espanjaan kun Half oli vuoden. Kolme vuotta myöhemmin, -42, Zantopsit palasivat Saksaan. Ja he palasivat takaisin Espanjaan -48.

Geologia kiehtoi Halfia. Nuorena miehenä hän palasi Saksaan saadakseen dekaatin arvon geologiassa Freiburgin yliopistosta. Sitten hän matkasi Yhdysvaltoihin edistyäkseen opinnoissaan.

Stanfordin yliopistossa, tavoitellessaan tohtorin arvoa, hän tapasi toisen saksalaisen opiskelijan, vilkkaan ja sorjan Susanne Korsukewitzin. Korsukewitz oli saavuttanut dekaatin arvon politiikan tutkimuksessa ja hän työskenteli lehtorilleen. Half ja Susanne alkoivat seurustella.

Susanne syntyi 12. elokuuta 1945 Kissingenissä, Saksassa. Tehtaanjohtajan ja kotiäidin kolmesta lapsista vanhin Susanne rakasti badmintonia, kissoja ja pianon soittoa. Hän nautti myös lukemisesta ja piti erityisesti historiakirjoista. Boston Globen artikkelissa siteerataan hänen veljeään tohtori Thomas Korsukewitzia, Saksassa asuvaa lääkäriä: “Hän [Susanne] oli aina paras tai toisiksi paras luokassa, mutta enimmäkseen paras.”

Todennäköisesti Half ja Susanne ihastuivat toisiinsa, eivät ainoastaan siksi, että heillä oli samanlaiset sukujuuret, vaan koska he jakoivat trauman ollen saksalaisia, jotka kasvoivat holokaustin varjossa. Union Leaderissä McCollum sanoo Susannen “kasvaneen nuorena tyttönä Saksassa, saaden tietää holokaustista 12- tai 13-vuotiaana ja että ‘hänelle oli täydellisen musertavaa että heidän maansa ja kansansa'” oli tehnyt sellaisia kauheuksia.

Half saavutti geologian tohtorin arvon -69, sai töitä geologina, ja matkasi Etelä-Amerikkaan ensimmäiselle suurelle työtehtävälleen. Susanne lähti hänen mukaansa ja he menivät naimisiin 1970. He matkustelivat usein hänen työtehtäviensä perässä Etelä-Amerikassa, Euroopassa ja Afrikassa. Susanne synnytti kaksi lasta, Veronikan ja Mariannan.

Kokeneet professorit

Vuonna 1975 perhe lähti Saksaan, jotta Half voisi tehdä tutkimustyötä Heidelbergin yliopistossa. -76 hän sai töitä Ivy Leagueen (murattiliittoon) kuuluvasta Dartmouth Collegesta, Hanoverista, New Hampshiresta. Perhe suuntasi Yhdysvaltoihin.

Vuonna 1769 perustettu Dartmouth on yksi Amerikan arvostetuimpia yliopistoja. Sillä on myös kepeä puolensa, sen oppilaskunnat ja tyttökerhot olivat inspiroineet komediaelokuvaa Animal House.

Half oli Dartmouthin professorina noin 25 vuotta. Union Leaderin kirjoituksessa Paula Tracy paljastaa, että ystävät olivat keksineet Halfille lempinimen “herra Herttaisuus”. Tracy kirjoitti “Half Zantop meni joka marraskuu Meksikoon oppilaidensa kanssa opiskelemaan vulkaaneja ja geologian rakenteita. Ne kiehtoivat häntä ja hän siirsi rakkautensa niitä kohtaan oppilaisiinsa noilla retkillä.”

Kidnapattu Amber Hagerman, 9 – avoin tapaus

Amber Rene Hagerman

Yli kymmenen vuotta jälkeenpäin Glenda Whitson palauttelee mieleensä jokaista sekuntia niistä 8 minuutista, jotka muuttivat hänen perheensä elämän.
Hänen lapsenlapsensa Amber, 9 vuotta ja Ricky 5, olivat tulleet kyläilemään.
He pysähtyivät hänen kotinsa kohdalla, Arlingtonissa, Texasissa, äitinsä Donnan kanssa, siinä kolmen tienoilla iltapäivällä. Oli lauantai ja tammikuun 12. vuona 1996.

Whitsonin aviomies Jimmie oli pihalla näpertelemässä auton kanssa.
Hän keskeytti puuhansa tervehtiäkseen Amberia, kastanjanruskeatukkaista tyttöstä, joka rakasti Burger Kingiä, Barbie-nukkeja sekä America the Beautiful-laulua, sillä siinä mainitaan hänen nimensä: for amber waves of grain.

Jimmie Whitson piti talossa kahta polkupyörää lapsenlapsiaan varten ja penskat kysyivät, josko voisivat käydä lyhyellä ajelulla tuona tuulisena talvipäivänä.
“Aviomieheni ja tyttäreni sanoivat ‘okei, mutta vain korttelin ympäri'”, Glenda Whitson kertoi Crime Librarylle.

Glenda Whitson

He olivat kaupustelemassa tavaraerää noin 2 kulmauksen päässä jo jonkin aikaa suljettuna olleen Winn-Dixie-ruokakaupan pysäköintialueesta. Naapurin lapset kävivät siellä mielellään ajelemassa rampilla (polkupyörillä tai rullalaudalla).

Kun lapset lähtivät pois, aikuiset eivät uhranneet sille ajatustakaan.

Whitsonit olivat asuneet siellä Highland Drivessa, Arlingtonin ylämaan puisto additiossa vuodesta 1975. Lasten äiti oli kasvaessaan pyöräillyt noilla samoilla kaduilla.
Arlington oli luonnollisesti muuttunut noiden 21 vuoden aikana.
Avaran Dallas-Fort Worth Metroplexin väkiluku oli miltei kaksinkertaistunut siitä kun Whitsonit muuttivat sinne.

Mutta pysäköintialue, jossa Amber ja Ricky olivat, oli vilkaan E. Abramin kadun varressa vain korttelin päässä laajasta yleismoottorialueesta. Paikka oli kaikkea muuta kuin eristetty, ja se oli aivan päivänvalossa.
“He pyöräilivät sinne ja menivät rampille”, Whitson sanoo. “Ricky sanoi sisarelleen: ‘Menen takaisin kotiin, koska äiti käski kiertää vain korttelin’. Joten hän ajoi takaisin sinne ja puolisoni kysyi häneltä ‘Missä Sissy on?’ Hän sanoi, että tämä oli jäänyt vielä yhdelle ajelulle rampille, joten hänet (Ricky) lähetettiin takaisin hakemaan siskoaan.”
Ricky Hagerman lähti, mutta palasi vain oltuaan minuutin tai kaksi poissa ja sanoi: “En löydä Sissyä.”
Jimmie Whitson hyppäsi lava-autoonsa ja huristi pysäköintialueelle.
Hän huomasi poliisiauton ja meni juttusille. Poliisi kertoi hänelle, että lähistöllä asuva mies oli kuullut huutoa ja nähnyt toisen miehen kantavan nuorta tyttöä lava-autoon. Tuo todistaja oli soittanut 911:n ja allekirjoittanut poliisi oli saanut paikalle – pari minuuttia liian myöhään. Hän ei löytänyt kuin polkupyörän.

Jimmie Whitsonin sydän murtui.
“Tuo on lapsenlapseni fillari.”
Kerratessa näitä tapahtumia 10 ja ½ vuotta myöhemmin, Jimmie Whitsonin vaimo päästää pitkän huokauksen.
“Niin siinä kävi. 8 minuttia – 8 minuuttia kesti siitä kun hän lähti pyöräilemään pois, siihen kun mies soitti hätänumeroon. Ihmisten täytyy tietää kuinka nopeasti tällaista voi tapahtua.”

Amber Hagermanin kidnappausta Arlingtonissa seurattiin surullisesta kuvaelmasta, josta on tullut tuttu modernissa Amerikassa: Amberin rakkaat menivät esiintymään televisioon anellakseen, että Amber palautettaisiin turvaan.
“Ole kiltti äläkä satuta lastani”, Amberin äiti itki. “Hän on vain viaton lapsi. Ole niin kiltti, päästä hänet takaisin kotiin turvallisesti. Ole kiltti.”
Tragedian ainoa todistaja oli Jim Kevil – Amberin huudot kuultuaan hätänumeroon soittanut mies – ja häntä haastateltiin.
“Näin hänen pyöräilevän ylös, alas”, Kevil kertoi reporttereille. “Hän oli yksinään. Näin kun hänet otettiin autoon. Hän (kaappaaja) tuli ulos, hyppäsi ja tarttui kiinni tyttöön… Kun hän alkoi huutaa, ajattelin, että poliisin pitäisi tietää asiasta, joten soitin heille. Toivon, että tietäisin enemmän. Tein kaiken, minkä pystyin.”

Todistaja kuvailee, että mies “ei ollut iso, mutta hyvin nopea.” Hän oli valkoinen tai latinoamerikkalainen ja hänen autonsa oli tumma. Mutta hän oli liian kaukana, jotta Kevil voisi antaa yksityiskohtia.

Poliisi on tullut siihen tulokseen, että syyllinen ja tyttö eivät tunteneet toisiaan.

National Center for Missing & Exploited children (Kansainvälinen keskus kadonneille ja hyväksikäytetyille lapsille)-järjestön mukaan joka vuosi noin 750 000 amerikkalaista lasta ilmoitetaan kadonneeksi. Suurin osa heistä on karanneita tai perheen jäsenen kaappaamia.

Summittain 100 lasta ilmoitetaan tuntemattoman kaappaamaksi – keskimäärin yksi joka kolmas tai neljäs päivä. Mutta tuntemattoman kaappaamat lapset ovat kadonneista lapsista kaikkein ongelmallisin ryhmä: 9/10 on tyttöjä, joka toista käytetään seksuaalisesti hyväksi ja 3/4 murhataan 3 tunnin sisällä.

Näissä tapauksissa jokainen minuutti on kriittinen.

Amber Hagermanin kaappajan lava-auto oli nähty pesulan ulkopuolella lähellä Winn-Dixieta ennenkuin Amber kaapattiin.

Poliisi on esittänyt teorian, että kyseessä olisi harkitsematon rikos ja että Amber osui sen kohteeksi vain, koska sattui pyöräilemään siellä siihen päivän aikaan.
Mies luultavasti katseli Amberia ja Rickya näiden pyöräillessä parkkeerausalueella. Hän kaappasi tytön vain hetki sen jälkeen kun poika oli lähtenyt pyöräilemään isovanhempiensa talolle.

Silminnäkijä Kevil on sanonut, että kaappaja ajoi länteen päin parkkeerausalueelta, ja katosi.

Kaappaus oli etusivun juttu Texasissa. Poliisi oli toivekas löytämään lisää todistajia: ehkäpä joku oli nähnyt ärhäkän tytön pyristelevän kaappajaa vastaan kun tämä oli yrittänyt ajaa.

Poliisi ja FBI päättivät panostaa tapauksen: he laativat eritysen task forcen tutkinnalle ja tytön hymyilevästi valokuvasta tuli kaikkialla läsnä oleva Dallas Metroplexissa.

Paikallinen TV-asema oli satunnaisesti työstänyt tarinaa Donna Hagermanin ponnisteluista päästä irti sosiaaliavustuksesta, ja asema julkaisi videonauhan tytöstä muille median toimipisteille.

Tytön kuva tuli tutkinnan aikana niin laajasti tunnetuksi, että paikallinen poliisimestari alkoi myöhemmin kutsua Amberia “Arlingtonin lapseksi.”

Mutta tutkinta ei saanut onnellista loppua.
Yhtään useampaa todistajaa ei löytynyt ja Amberin omaisten rukoukset kaikuivat tyhjille seinille.

Neljä päivää kaappauksen jälkeen koiraa ulkoiluttanut mies löysi Amberin alastoman ruumiin joen kourusta läheltä kerrostaloasuntoa (apartment complex) Pohjois-Arlingtonista. Tytön kurkku oli villetty.

Kolme viikkoa kaappauksen jälkeen tappajasta tehtiin psykologinen profiili siinä toivossa että sillä päästäisiin hänen jäljilleen.
Profiili esitti seuraavaa: mies oli vähintään 25 vuotta ja asui tai kävi töissä lähellä paikkaa, josta ruumis oli löydetty. Tyttö oli elänyt kaksi kokonaista päivää sen jälkeen kun hänet oli kaapattu, mikä todennäköisesti tarkoitti, että fyysistä todistusaineistoa oli levittynyt laajalle pitkin Dallasia.

Poliisi arveli, että jokin oli saanut tappajan napsahtamaan – riita rakastetun kanssa, kaunat kotiasioista tai työpaikan menetys. Tappajan persoonallisuus tai ulkonäkö oli saattanut muuttua trauman seurauksena.

Kuten Arlingtonin poliisiedustaja asian ilmaisi: “Meidän toivomme on… että joku kuulee tämän ja ajattelee: ‘jukolauta, tuo kuulostaa joltain minun tutultani.'”

Ja moni ajattelikin: poliisi sai 18 kuukaudessa 5500 tapaukseen liittyvää vihjettä. Yksikään niistä ei vienyt murhaajan jäljille.

Kesällä 1997, laitettuaan enemmän kuin miljoona dollaria Amberin etsintään, poliisi lakkautti task forcen.

Tapaus on yhä tänä päivänä auki, mutta tytön isoäiti sanoo, että hän ei ole luopunut toivosta.
“Heillä ei todellisuudessa ole paljon mihin nojata – muutaman kuidun he löysivät hänen ruumiistaan”, Glenda Whitson kertoo. “He työstävät sitä edelleen ja soittelevat meille nyt ja jatkossa. He sanovat, etteivät koskaan luovuta… Yli kymmenessä vuodessa luovut toivosta, että he saisivat häntä koskaan kiinni, mutta minulla on vielä vähän toivoa jäljellä.”

65-vuotias isoäiti rukoilee, että tappaja saadaan hänen elinaikanaan kiinni.
“Se ei tuo häntä (Amberia) takaisin, mutta ainakin me tietäisimme, että hän sai mitä ansaitsi.” (we would know that he got what he had coming to him)

Sillä aikaa Amberin lähiomaisia piristää hänen muistonsa.

Murhan jälkeen Dallasman kysyi jotain oleellista: Kun lapsi on kaapattu ja jokaisella minuutilla on merkitystä, miksei poliisi ja media yhdessä voi tiedottaa siitä samaan tapaan kuin vaikkapa tornadoista ja hurrikaaneista tiedotetaan?
Metroplexin radion ja televion johtohenkilökunta adoptoi idean, ja Dallas Amber suunnitelma pantiin alulle heinäkuussa -97. Suunnitelma kuului niin, että poliisi välitti säännöllisesti informaatiota tv- ja radio-lähettäjälle – antoi myös kuvailuja ja valokuvia – jotta sana kiirisi nopeasti julkiselle yleisölle.

16 kuukautta myöhemmin Amber suunnitelma todisti arvonsa.

Sandra Fallis, lapsenvahti, jolla oli huumeongelma kaikkosi näkyvistä 8-viikkoisen lapsen kanssa. Hälytys tehtiin ja Fallis otettiin kiinni 90 minuuttia sen jälkeen, kun radiota kuunnellut autoilija oli nähnyt naisen trukin. Lapsi palautettiin kotio turvassa.

Houston järjesti oman Amber suunnitelmansa vuonna 2000, ja kaksi vuotta myöhemmin Texas järjesti Amber-hälytyksen. Samana vuonna U.S. Justice Department aloitti yhteistyöohjelman kaupunkien ja osavaltioiden kanssa.

Tänä päivänä kaikilla 50 osavaltiolla ja tuhansilla kaupungeilla on Amber-hälytys suunnitelma.

Amber-hälytys postimerkki

Federaalisen hallituksen laskujen mukaan noin 240 lasta on löytynyt ainakin osittain Amber-hälytyksen ansiosta.

Glenda Whitson sanoo, että hänen sydäntään kylmää aina kun hän kuulee lapsenlapsensa etunimen telkkarista tai radiosta.
“Sydämeni jäätyy. Koska minä tiedän mitä ne ihmisten (kadonneiden lasten vanhemmat) käyvät läpi.”

Hän kutsuu Amber-hälytys systeemiä “oikeaksi legaatiksi lapsenlapselleen”.
“Tuntuu hyvältä kun jonkun lapsi tuodaan takaisin kotiin ja meidän lapsemme auttoi. Sitä vain katsoo taivaaseen ja sanoo ‘sinä teit sen taas, kulta’. Tietysti tiedän, että aina katoamistapaukset eivät pääty onnellisesti, mutta Amber hälytys auttaa pitkän matkan ihan alusta.”

Kun lisää osavaltioita liittyi Amber-systeemiin edellisessä vuosikymmenellä, kadonneita lapsia on alkanut löytyä enemmän- vuonna 1999 heitä löytyi kahdeksan, vuonna 2002 heitä löytyi 26 kpl:ta ja vuonna 2003 heitä löytyi 72.
Kuvaus kaappajan autosta sekä sen rekisterinumero ovat yleensä tärkeimpiä tietoja.
Esimerkiksi nämäkin lapset ovat löytyneet Amber-hälytyksen avulla:

Katron Walker

– Kesäkuussa 2006 kaksi taaperoa vietiin isovanhemmiltaan. Kaappaaja oli poikien isä, Katron Walker. Amber-hälytys tehtiin, koska oli syytä epäillä, että hän käyttäytyisi väkivaltaisesti. Veronmaksaja, joka näki hälytyksen tv:ssä, huomasi epäilyttävän auton lähellä järveä ja soitti poliisin. Walker pidätettiin toisen poikansa kuoleman tuottamisesta, toinen saatiin palautettua turvan kunnossa.

Walkerin lapset

Firenzen hirviö – pariskuntien teurastaja

crime librarystä tämäkin

Mysteerin alku

Barbara Locci oli 32-vuotias nainen, joka oli kotoisin Lastra a Signasta.
Hän oli naimisissa ja olipa hänellä lapsikin, mutta hänessä oli vähän jakorasian vikaa ja kaikki kaupungissa tiesivät sen. Viimeisin lempinimi, jonka hän oli saanut, oli “Queen Bee”.

Vuosi 1986. Elokuun 21:n iltana Barbara, hänen nuori poikansa plus rakastajansa olivat palaamassa elokuvateatterista. Lähistöllä oli hautausmaa ja rakastaja Antonio Lo Bianco ehdotti, että he pysähtyisivät sinne pikapanolle. Kun lapsi oli nukahtanut auton takapenkille, Barbara lähti juttuun mukaan innoissaan. Hupi loppui lyhyen. Kun Antonio alkoi repiä naisen vaatteita, tumma hahmo ilmaantui pimeästä ja ampui heidät kaksi. Mysteerinen hahmo kahmaisi pikkupojan pois autosta ja vei hänet pois.

Myöhemmin tuona yönä paikallinen maanviljelijä heräsi koputukseen etuoveltaan. Mies avasi oven ja koputtajaksi paljastui itkevä poika.
“Minun äiti ja setä on kuolleet”, hän sanoi.
Farmari ilmoitti välittömästi poliisille.
Kaksoismurhaaja ei ollut halunnut vahingoittaa nuorta poikaa ja oli lopulta jättänyt hänet viljelijän rappusille.

Rikostutkijat lähtivät rikospaikalle eli hautausmaalle ja löysivät kahdeksan .22-kalibeerista hylsyä autosta. Kyseinen kulkuneuvo oli valkoinen Alfa Romeo “Giulietta”, jossa oli asianmukaiset rekisterikilvet Arezzon provinssilta. Auton rekisteriote tsekattiin ja sen mukaan auto kuului henkilölle nimeltä Antonio Lo Bianco. Tutkijat olivat lähes puulla päähän lyötyjä. Kuka kumma oli tehnyt tällaisen rikoksen – ja miksi?

Aamukuuden ja seitsemän välillä poliisin partioauto kaarsi Stefano Melen, Barbaran aviomiehen, pihaan. Kun tutkijat seikkailivat itsensä Melen etuovelle, se aukesi äkkiä juuri silloin ja mies astui ulos matkalaukku tassussa. Hän näytti kiireiseltä.
Tutkijat kertoivat suru-uutiset hänen Barbarasta. Mele reagoi siihen kyllä jotenkin, mutta varsin kylmästi kun otti huomioon, että kyseessä oli hänen lähipiiriinsä kuuluva saati vaimonsa. Rikostutkijoiden epäilykset heräsivät. Mele suostui estotta puhumaan tutkijoille ja seurasi heitä poliisien päämajaan.

Stefano Melen

Asemalla Mele kertoi tutkijoille, että oli voinut pahoin eilisiltapäivästä saakka ja jäänyt kotiin, minä aikana häntä oli tullut tapaamaan kaksi ihmistä: Carmelo Cutrona ja Antonio Lo Bianco. Kumpainenkin oli kuulunut hänen vaimonsa rakastajiin. Kuulustelussa Mele mainitsi Barbaran kolmannenkin rakastajan, Francesco Vincin. Vinci oli pidätetty marraskuussa -67 hänen vaimonsa syytettyä miestä aviorikoksesta. Heti kun Vinci pääsi vankilasta, hän hyppäsi Barbaran syliin.
Barbaralla oli ollut suhde kaikkien Vincin veljeskunnan jäsenten kanssa: Giovannin, Salvatoren ja Francescon. Tutkijat päättivät ottaa suurennuslasin alle Melen väitteistä mielenkiintoisimmat ja häntä pyydettiin palaamaan poliisiasemalle seuraavana päivänä.

Paljastuksia

Salvatore Vinci

Seuraavana päivä, siispä elokuun 23., kerrottuaan epäilyksensä vaimojen rakastajien mahdollisesta osallisuudesta kaksoismurhaan, Mele tunnusti jotain, mitä kukaan ei ollut osannut odottaa. Hän ja Salvatore Vinci olivat surmaneet Barbaran ja Antonion. Mele kertoi, että kun hänen vaimonsa ja poikansa eivät olleet saapuneet 11:20:n mennessä iltasella, hän oli lähtenyt etsimään heitä.
Lopulta hän päätyi Lastra a Signaan, jossa hän tapasi Salvatore Vincin ja kertoi tälle Barbaran menneen elokuviin, todennäköisesti Antonion ja lapsen kanssa. Vinci nuhteli Stefanoa siitä, että tämä salli kerta toisensa perään vaimon pettävän häntä ja sanoi, että hänen pitäisi laittaa stoppi moiselle touhulle. Vincillä oli pieni ase mukanaan ja kaksikko lähti ajamaan Signaan.

Miehekkeet saapuivat Signaan. He näkivät Antonion Alfa Romeo Giuliettan pysäköitynä lähelle Giardino Michelacci-elokuvateatteria. Stefano ja Salvatore pysähtyivät odottamaan uloskäynnille. Lopulta he näkivät, kun Lo Bianco ja Barbara, lapsi käsivarsillaan, poistuivat teatterista. Stefano ja Salvatore hyppäsivät takaisin autoonsa ja huristivat noiden perässä hautausmaalle. Stefano kertoi tutkijoille, että kun Antonio ja Barbara meinasivat alkaa muhinoida, Salvatore kaivoi laukusta pienen aseen.

Stefano kertoi talsineensa autolle ja tulittaneensa aseen tyhjäksi. Hänen poikansa oli nukkunut koko toimituksen ajan, mutta herännyt sitten välittömästi.
Stefano palasi Salvatoren autolle ja kertoi tälle ampuneensa Barbaran ja Antonion. Kaksikko suuntasi matkansa Signa Bridgreen, jossa he hylkäsivät aseen. Tovin kuluttua Stefano oli taas kotona.

Rikollinen päätti lausuntonsa sanomalla “Tapoin vaimoni ja hänen rakastajansa koska väsyin jatkuvaan nöyryytykseen. Vaimoni on pettänyt minua lukuisten vuosien ajan, mutta vain muutama kuukausi sitten päätin erota hänestä.” Heti kättelyssä oli selvää, että Stefano ei kertonut koko totuutta tai satuili kokonaan. Hän ei ollut muistanut keksiä, oliko hänen poikansa nähnyt hänet tai miten poika oli päätynyt maalaistaloon. Mies pidätettiin aikailematta.

Tämän jälkeen, 24. päivä poliisi lähti epätoivoissaan metsästämään hylättyä asetta. Sitä ei löytynyt sitten mistään.
Syyttäjä kyseli Stefanolta pistoolista ja tämä vaihtoi heti tarinaa, sanoen, että ei ollutkaan heittänyt sitä pois, vaan antanut sen takaisin omistajalleen Salvatore Vincille. Muutama tunti myöhemmin hän pyörsi päänsä ja ilmoitti, että aseen omistikin Salvatoren veli Francesco ja että Francesco oli myös surmannut Barbaran. Seuraavina kolmena päivänä Stefano kertoi taas aivan muunlaisia tarinoita. Poliisit repivät hiuksiaan.
Kaksi vuotta kaksoismurhan jälkeen Stefano Mele todettiin yksin syylliseksi rikoksiin hätäisesti pidetyssä oikeudenkäynnissä ja tuomittiin 14 vuodeksi vankilaan osittain hulluna (14 years in prison on the grounds of partial insanity alentuneesti syyntakeeton?).

Silpomista ja hulluutta

Kaksoismurhista kului kuusi vuotta, tultiin vuoteen -74 ja Stefano Melen nimi oli kaikkea muuta kuin unohdettu ja paikalliset viranomaiset keskittyivät toiseen kaksoismurhaan. 14. syyskuuta -74 rikostutkijat kutsuttiin Borgo San Lorenzoon, yhteen Firenze pohjoisosista. Ohikulkija oli löytänyt pysäköidyn auton luota kaksi nuorta ruumista: 18-vuotiaan Stefania Pettinin ja 19-vuotiaan Pasquale Gentilcoren. Hän oli soittanut poliisien päämajaan.

Tutkijat huristivat rikosnäyttämölle ja löysivät nuoren miehen puolialastoman ruumiin Fiat 127:n kuskin paikalta. Jälkeenpäin osoittautui, että kaara kuului hänen isälleen. Nuorukaisen ruumiista löytyi lukuisia aseen jättämiä jälkiä. Kamppailun jälkiä ei näkynyt, ja copper-jacketed luotien hylsyjä lojui hujan hajan rikospaikalla.

Maasta, auton takaa tutkijat löysivät täysin alastomaksi riisutun nuoren naisen ruumiin. Tappaja oli vääntänyt hänen ruumistaan kammottavasti – tytön raajat olivat spread-eagled-asennossa eli eräänlaisessa haara-asennossa, joka on kieron seksin, bondagen, ystäville tuttu. Viiniköynnöksen oksa sojotti hänen silvotuista sukuelimistään. Ensiksi näytti siltä, että hänet oli puukotettu kuoliaaksi.

Stefania Pettini rikospaikalla

Rikostutkijat löysivät nuoren naisen käsilaukun läheiseltä pellolta, laukun sisältö levittyneenä maahan. Rikospaikka tutkittiin, ja siitä otettiin valokuvia. Molemmat ruumiit pakattiin, että niitä päästäisiin tutkimaan ruumishuoneelle.

Uhrien ruumiinavauksessa ilmeni nopeasti, että kumpaistakin oli ammuttu useita kertoja pieni-kaliiperiselle aseella. Ballistinen raportti sai tutkijat siihen tulokseen, että murha-ase oli mallia 73 tai 74, .22 automaattinen Beretta ja että luodit olivat erikoislaatuista Winchester-tyyppiä, mitä on valmistettu Australiassa 50-luvulla. Miesuhrin maallisen vaelluksen oli päättänyt viisi luodin aiheuttamaa haavaa – naisenalkua taas oli ammuttu kolmesti. Rikospaikalta löytyvä yksiteräinen (single-edged blade) veitsi arvioitiin 10-12 cm pituiseksi ja 1,5 cm leveäksi.

Tutkijoilla oli kolme pääepäiltyä: 53-vuotias Bruno Mocali, self-proclaim (itse julistava?) parantaja; Giuseppe Francini, henkisesti epävakaa mies, joka oli vapaasta tahdostaan tullut poliisiasemalle ilmoittamaan olevansa syyllinen; sekä Guido Gionvanni, tirkistelijä, joka useiden silminnäkijähavaintojen mukaan kyttäsi pariskuntia tuolla alueella, jossa rikos oli tapahtunut. Mutta mitään todisteita kolmesta miehestä ketään vastaan ei ollut, ja heidät päästettin menemään mahdollisina epäiltyinä.

Rikostutkijat päättelivät, että murhaajan täytyi olla maaninen ja seksuaalisesti häiriintynyt. Tapauksen tutkinta jatkui mitään tähdellisiä johtolankoja löytämättä ja epäiltyjä saamatta.

Käännekohta

Muuan lauantaipäivänä, kesäkuun kuudentena -81, poliisiylikonstaapeli ja hänen nuori poikansa olivat kävelyllä maalaismaisemissa. Ylikonstaapelin huomion kiinnitti kuparinvärisen Ritmo-henkilöauto, joka oli parkkeerattuna tien viereen. Auton ovet olivat suljettu, mutta naisen käsilaukku lojui lähellä kuskin paikan ovea ja laukun sisältö oli maassa levällään. Konstaapeli vilkuili tuota näkyä etäältä, sitten uteliaisuus voitti ja hän päätti mennä tutkimaan autoa lähempää.
Hän näki kaksi ruumista.
Myöhemmin osoittautui, että ne olivat kuuluneet 21-vuotiaalle Carmela De Nucciolle ja hänen 30-vuotiaalle rakastajalleen Giovanni Foggille.
Kuskin sivuikkuna oli rikottu. Ratissa istui mies, jonka kurkku oli viilletty. Konstaapeli lähti välittömästi viilettämään kauhuauton luota ja soitti poliisille.

Seitsemän vuotta oli vierähtänyt Bongo San Lorenzon murhista. Kaikkien aikaisempien epäiltyjen nimet, myös Stefano Melen, olivat tutkijoiden tuoreessa muistissa.

Tutkijat Foggin ja Nuccion kuolinpaikalla

(Aikaisemmin tuolla mainittiin konstaapelin vahingossa löytäneen ruumiit kävelyllä ollessaan – sitten todetaan, että naisen ruumis löytyikin vasta kun tutkijat tulivat paikale. Eli en nyt en tiedä miten asian laita on, sikäli kun se on oleellista.)

Rikostutkijat lähtivät rikospaikalle, jossa ahdistunut konstaapeli jo odotteli. Pian tuo joukkio näki naisuhrin ruumiin lojumassa jyrkällä penkereellä, vain 20 jaardin (päälle 18 metrin) päässä punertavasta Fiatista. Naisen haarat oli levitetty, t-paita ja farkut viilletty, ja mikä kaikkein hirveintä – hänen vaginansa oli julmasti poistettu. Sen paikalla ei ollut mitään.
Jalanjälkiä taikka mitään todistajia ei ollut.

Ruumiinavauksessa selvisi, että molemmat uhritolivat kuolleet luoteihin, ja heitä oli ammuttu autossa istuessaan. Sitten nuori mies oli saanut kolme puukon tai vastaavan esineen iskua, kaksi kaulaansa ja yhden rintakehäänsä.
Tytön vaginan silpominen oli hoidettu jollakin erittäin terävällä esineellä.
Patologi tuli siihen tulokseen, että murhaajan oli täytynyt olla taitava käyttämään sitä työvälinettä, jolla oli vaginan poistanut.

Ballistisessa raportissa oli viittaus siihen, että molemmat uhrit oli tapettu minimissään 7 luotiin, .22-kaliiperisestä automaattisesta pistoolista Winchesterin teillä. Tämä paljastus sai tutkijoiden silmät muljahtamaan; he pyysivät sydän pamppaillen, että luoteja verrattaisiin niihin luoteihin, jotka ammuttiin vuoden -74 kaksoismurhassa. Ballistinen tutkija teki työtä käskettyä ja luodit täsmäsivät; sama sarjamurhaaja oli luultavasti kumpaisenkin tapauksen takana.

Tutkijat keskittivät huomionsa mieheen nimeltä Enzo Spalletti. Hänellä oli ajoittain taipumusta voeyurismiin, tirkistelyyn, ja hänen punainen Fordinsa oli nähty pysäköitynä lähelle murhapaikkaa. Spalletilla oli melko vakavasti otettava alibi – mutta toisaalta hän oli kertonut vaimolleen kahdesta ruumiista ja kuparinvärisestä Ritmosta aamulla 9:30. Häno oli väittänyt lukeneensa siitä sanomalehdestä, mutta lehtiin se tieto tuli vasta päivää myöhemmin. Spalletti pidätettiin nopeasti ja laitettiin lukkojen taakse odottamaan oikeudenkäyntiä.

Ja sitten niitä oli kahdeksan

Lokakuun 23. -81, vain kuukausia Nuccion ja Foggin kuolemasta, tappaja iski jälleen. Nuori pariskunta, 24-vuotias Susanna Cambi ja hänen 26-vuotias poikaystävänsä Stefano Baldi, aikoivat viettää iltaa luonnonkauniissa näkymissä lähellä Calenzanoa, aivan pohjois-Firenzessä. He eivät huomanneet vaanivaa murhaajaa… Myöhemmin illalla löytyi jälleen nuori pariskunta kuulat kallossa ja pillu silvottuna.

Susanna Cambi ja rikospaikka

Tutkijat saapuivat paikalle ja löysivät miehen makaavan Volkswagenin vieressä. Hän oli puolialasti ja näytti siltä, että häntä oli ammuttu ja puukotettu useita kertoja. Naisuhri lojui auton vastakkaisella puolella. Hänellä oli hyvin samankaltaiset haavat kuin vieressä makaavalla miehellään – ja hänen vaginansa oli poistettu samalla tekniikalla kuin Carmela De Nuccion.

Susanna Cambin ruumista viedään rikospaikalta

Patologi tuli siihen tulokseen, että molempia uhreja oli ammuttu etuikkunasta läpi ja että he olivat olleet elossa saadessaan ensimmäiset puukon iskut. Luultavasti kumpaakaan ruumista ei olllut siirretty mihinkään. Rikosvälineenä käytetty veitsi arvioitiin yksipäiseksi, 3 cm leveäksi ja viidestä seitsemään senttimetriä pitkäksi.

Näytti siltä, että vagina oli poistettu samalla välineellä kuin edellisessä murhassa, mutta tässä se oli silvottu huolimattomammin ja paljon laajempi osa oli poistettu. Vatsaontelo oli silvottu kiireisesti ja osa suolista oli puhkaistu. Ballistiset testit paljastivat, että tässä oli käytetty samaa Beretta .22-asetta kuin edellisessä kaksoismurhassa.

Kun nämä kauheat tapahtumat pääsivät lehtiin, kaksi eri pariskuntaa ilmoitti nähneensä punaisen Alfa GT:n, jossa oli mieskuljettaja, eikä muita matkustajia, ajavan ylinopeutta pois rikospaikalta. Tutkijat päättivät julkaista teoriansa, että Firenzeä piti otteessaan nuoria pariskuntia nistivä sarjamurhaaja. He olivat toivoneet, että näkyvyyden tuominen tapaukselle rohkaisisi ihmisiä kertomaan epäilynsä mahdollisista Firenzen hirviöistä. Mutta mitään tähdellisiä vihjeitä ei saatu ja hirviö sai rauhassa jatkaa mellastamistaan.

Tutkijat päättivät myös luopua syytteistä Enzo Spallettia vastaan, jotka oli nostettu vuoden -81 murhista. Spalletti oli ollut lukkojen takana, kun tämä viimeisin kaksoismurha oli tehty, joten hän ei mitenkään voinut olla syyllinen. Hänen oikeudenkäyntinsä peruttiin ja hänet vapautettiin vankilasta.

Luihuja taktiikoita

Firenzeläisten pelot kävivät toteen seuraavan kerran 19. päivä kesäkuussa -82.
Paolo Mainardi, 22 ja hänen tyttöystävänsä Antonella Migliorini, 20, olivat lähteneet viettämään lauantai-iltaa lähelle Montespetrolia, Firenzen lounaisosaa. He olivat autossa pysäköintialueella lähellä Via Nuovo Virgiliota maaseudun ajorataa. He olivat osoittamassa rakkauttaan toisilleen fyysisellä tavalla ja silloin joku ilmestyi pusikoista ja alkoi ammuskella. Molempiin osui ensimmäisellä osumalla ja Antonella kuoli melkein heti. Paolo haavoittui vakavasti, mutta kykeni kuitenkin käynnistämään auton, ja kääntämään sen ympäri.
Paolo ajoi vahingossa ojaan, eikä päässyt sieltä pois. Tappaja tuhlasi hetken aikaansa ja ampui ajovalot sammuksiin. Oli siis aivan pimeää ja tappajan luodit olivat loppu.

Murhaaja hermostui silminnähden alueella pörräävästä liikenteestä, päätti jättää tällä kertaa väliin silpomisrituaalin, ja lähti viilettämään paikalta Paolo Mainardin vielä eläessä.

Paoloa ei löydetty ennen seuraavaa aamua ja hän kuoli vain muutama tunti myöhemmin, palaamatta tajuihinsa.

Myöhemmin samana aamuna piirikunnan apulaisasianajaja Silvia Della Monica valittiin juttuun mukaan. Hän kutsui useita median reporttereita toimistoonsa ja pyysi heitä levittämään pientä valhetta. Monica halusi lehtiin raportin, jonka mukaan Paolo Mainardi olisi ollut elossa tullessaan sairaalaan ja vielä kyennyt antamaan kuvauksen tappajasta ennen kuolemaansa. Kaikki reportterit suostuivat tähän ja niin tuo viheliäinen tieto luki seuraavan päivän lehdissä. Silvia Della Monica toivoi, että saisi näin tappajan levottomaksi ja tekemään jonkin virheliikkeen.

Monican juoni todella sai tappajan hermostuneeksi.
Kun iltapäivälehti oli ilmestynyt, yksi Punaisen ristin hätäavun työntekijöistä, joka oli saatellut Paolo Mainardia sairaalaan, sai kaksi puhelua henkilöltä, joka väitti ensin olevansa piirikunnan asianajajan toimistolta ja myöhemmin väitti olevansa murhaaja itse. Salaperäinen soittaja tahtoi tietää, että mitä nuori Mainardi oli sanonut ennen kuolemaansa.

Muutama päivä Paolo Mainardin & Antonella Migliorinin murhan jälkeen, poliiisivoimien konstaapeli Francesco Fiore palautti mieleensä Barbara Loccin & Antonio Lo Biancon murhan vuodelta -68, jonka tutkimukseen hänkin oli osallistunut. Francesco Fiore alkoi pohtia, olisiko tuolla kaksoismurhalla yhteys näihin tuorempiin murhiin.
Hänen vaatimuksestaan hylsyjä vertailtiin keskenään, ja ilmi kävi, että samalla .22-kaliiperisella Beretta-pistoolilla oli ammuttu kaikki Winchester luodit ja että hylsyt olivat peräisin 50 luodin laatikosta. Locci ja Lo Bianco oli murhattu Firenzen hirviön käyttämällä aseella vuonna -68.

Analysoitaessa tilannetta 14 vuotta vuoden -68 murhien jälkeen, oli päivänselvää, ettei Stefano Mele, ensimmäisen murhatun naisen aviomies, voinut olla Firenzen hirviö, sillä hän oli ollut vankilassa sekä vuodet -74 että -81.
Tutkijat ajattelivat tässä vaiheessa, että Melellä oli rikostoveri – joku, joka oli jatkanut murhailua hänen ollessaan vangittuna. Joka tapauksessa Mele vannoi yhä syyttömyyttään ja kieltäytyi yhteistyöstä tutkijoiden kanssa.

Syyttömiä murhaajia

Poliisin luonnos Hirviöstä (mihin tämä luonnos perustuu, en tiedä, toim. huom.)

Syyskuun 9. -83 eli noin vuosi edellisestä kaksoismurhasta, Hirviö iski jälleen. Ja samalla yllätti poliisit rikkomalla kaavansa, vaikkakin vahingossa; hän murhasi kaksi länsisaksalaista poikaa, Horst Meyerin ja Uwe Rusch Sensin. Nuoret pojat olivat vetämässä sikeitä Volkswagen-asuntoautossa ruohikkoisella aholla, vain 19 mailin päässä Etelä-Firenzestä. Joidenkin myöhempien raporttien mukaan Sens ja Meyer olisivat olleet homoseksuaalisia rakastajia, mutta tätä väitettä ei ole voitu vahvistaa.

Ruumiita ei nähtävästi oltu viilelty ja tutkijat eivät alkujaan osanneetkaan yhdistää tapahtumia Firenzen hirviöön. Kumminkin ballistiset testit osottivat murhavälineeksi Hirviön käyttämän Beretta .22-aseen. Ballistisien testien tulokset saivat tutkijat hämilleen. Ehkä murhaaaja oli erehtynyt. Toisella uhreista hyvin pitkä, vaalea tukka, häntä olisi voinut luulla tytöksi. Ja ymmärrettyään, että tuokin uhri oli poika, murhaajan ei ollut tehnyt mieli runnella tämä sukuelimiä.

Pistoolin ja patruunoiden lisäksi tutkijat olivat löytäneet rikoksista muutamia muitakin yhteisiä tekijöitä: kaikki uhrit olivat viettäneet viimeisen ehtoonsa samankaltaisissa olosuhteissa – murhaaja iski useimminten lauantaisin – ja mieluiten silloin kun kuu oli mennyt pilveen.
Viimeiseksi mainitussa seikassa saattoi olla jotain kryptistä selitystä, tai ehkä se oli vain varotoimenpide – murhaaja oli halunnut minimoida riskit, että joku pystyisi tunnistamaan hänet.
Se, miksi murhaaja mylläsi naisuhrien sukupuolielimiä, oli auki. Joku kehitteli teorian, että murhaaja otti tällaisia makaabereja matkamuistoja.

Uskonnollinen historiankirjoittaja Massimo Introvigne, joka oli seurannut uutisointia viimeisimmistä murhista, halusi päästä puhumaan tutkijoille. Hän kertoi heille, että Firenzellä – joka oli osittain inspiroitunut runoilija Dantea kirjoittamaan Infernonsa – oli pitkä taikuuden traditio. Hän informoi heitä, että okkultistiset lahkot eivät välttämättä olleet satanistisia ja että murhaajalla ehkä oli luonnonrituaaleihin liittyviä fetissejä (the ritual nature of the murders suggested fetishists were involved). Introvigne saattoi hyvinkin olla oikeilla jäljillä, tuumivat tutkijat. He olivat jo alkaneet epäilemään, että sukupuolielimiä oli poisteltu voitonmerkeiksi jonkin uskonnollisen rituaalin nimissä.

Punaisen Ristin hätäavun työntekijä – joka oli auttanut Mainardin sairaalaan -82, ja kehen murhaaja myöhemmin otti yhteyttä – sai toisen häiritsevän puhelinsoiton lomallaan Riminissä, pian kahden matkailijan murhan jälkeen.
Murhaaja jatkoi vinkumistaan siitä, mitä Mainardi oli kertonut poliisille ennen kuolemaansa.
PR:n työntekijän ahdistelu järkytti poliisia. Kuka olisi tiennyt, että hän oli lomalla ja kuinka tämä joku tiesi, miten ottaa yhteyttä PR:n työntekijään?

Toinen pitkä tauko

Murhaaja odotti jälleen noin vuoden ennen kuin murhasi uusiksi – nuoren pariskunnan Vicchio di Mugellossa, aivan pohjois-Firenzessä 29. heinäkuuta -84. Tämän kertaisessa kaksoismurhassa toistui kaikki Hirviölle tyypilliset kuviot. Miehen ruumis löytyi auton takapenkiltä, yllään vain alushousut ja liivit. Ihan lyhyen matkan päässä autosta, puskien takana, oli alastoman tyttösen ruumis. Kuten edeltäjänsä, hänkin oli bondageen liittyvässä spread eagle-asennossa ja hänen sukupuolielimensä oli poistettu. Oikeastaan ainoa eroavaisuus edellisiin tapahtumiin oli se, että murhaaja oli myös saanut päähänsä poistaa hänen vasemman rintansa ja viillellä häntä yli 100 kertaa.

Ruumiinavauksessa selvii, että molempia uhreja oli ammuttu auton ikkunan läpi ja sitten puukotettu veitsellä. Tytön ruumiis oli sitten siirretty nilkoista vetämällä noin 10 jaardin päähän.
Ballististen testien tulokset eivät yllättäneet rikostutkijoita – sama automaattinen Beretta .22. Samoin veitsi oli yksiteräinen ja sopi edellisiin silpomisiin. Lisäksi paikalta ei löytynyt sormenjälkiä, mikä vahvisti tutkijoiden uskomusta, että Firenzen hirviö piti murhaillessaan kirurgisia hanskoja.

Tutkijoita kiinnosti, mikä oli saanut Hirviön poistamaan viimeisimmän uhrin rinnan. Oliko hän vain muuttunut makaaberimmaksi vai liittyikö tämä kulttitouhuihin?

Tutkijat myönsivät avoimesti lehdistölle, että murhaaja oli tässä etuasemassa ja että he olivat yhtä hämmästyksissä kuin aiemminkin.

Francisco Fleury sanoi: “Murhaaja voi olla kunnioitettava naapurisi, mies epäilyksien yläpuolella.”

Murhaajan päämääristä ei ollut epäilystäkään. Hän oli yksinäinen sadisti, joka saalisti nuoria pariskuntia maaseudulla. Tutkijaveteraaneille tappaja oli haamu. Miltei kahden vuosikymmenen jatkuneen tutkinnan jälkeen heillä ei ollut epäiltyä, ei kunnollisia vihjeitä ja pikkuriikkisen toivoa saada Hirviö koskaan kiinni.

Viimeinen mätä teko

Viimeinen Firenzen hirviön tekosiksi tiedettävä murha tapahtui syyskuun 8. päivä 1985. Ranskalainen pariskunta, Jean-Michel Kraveichvili, 25, ja Nadine Mauriot, 36, olivat leiriytyneet San Cascianon alueella aivan Firezen ulkopuolelle. Naisen ruumiista, joka löytyi suljetusta teltasta, selvisi, että häntä oli ammuttu 4 kertaa. Ensimmäiset kolme luotia olivat tunkeutuneet hänen kalloonsa – yksi suuhun, kaksi vasempaan käsivarteen ja yksi oikeaan kyynärään.

Patologin raportin mukaan kaikki luodit oli ammuttu, ei pidemmän matkan kuin 15 tai 20 inchin päästä (38-50 cm). Patologi arveli pariskunnan rakastelleen kun heitä väijyttiin. Mies oli luultavasti maannut selällään ja nainen oli ollut hänen päällään. Hänen onnistui päästä ulos teltasta ja tuosta noin 30 jaardin matkan ennen kuin murhaaja sai hänet kiinni ja puukotti kuoliaaksi. Sitten hänet viskattiin tienpenkkaan puskiin, josta hänet myöhemmin löydettiin.
Miehen murhattuaan Hirviö astui sisään telttaan ja päättäväisesti poisti naisen vaginan ja vasemman rinnan. Patologin tulkinnan mukaan murhaaja oli suorittanut operaation 10 minuutissa.

Heti Jean-Michelin ja Nadinen löytymisen jälkeen tutkijat tuumivat, että he olivat ensimmäistä kertaa oikeasti askeleen edellä murhaaja kun copper-jacketed Winchester luoti löytyi jalkakäytävältä läheisen sairaalan edestä.
Tutkijat olivat jo arvelleet, että murhia oli suoritettu kirurgisten hanskojen ja leikkausveitsen kanssa – ja nyt murhaajan luoti löytyi sairaalan läheltä. Eikö olisi hyvin mahdollista, että Hirviö olisi yksi sairaalan työntekijöistä?
Mitään epäiltyjä ei silti saatu ja tutkijat joutuivat häntä koipien välissä myöntämään, etteivät he olleet edelleenkään johdossa.

Eräänä päivänä tovi viimeisten murhien jälkeen julkisten syyttäjien toimistoon saapui erikoinen kirje. Se oli osoitettu piirikunnan asianajaja Silvia Della Monicalle ja osoitetta ei ollut kirjoitettu kuoren päälle, vaan kirjaimia oli leikattu ja liimattu lehdistä ja siinä oli kirjoitusvirheitä. Kirjekuoren sisällä oli taiteltu paperiarkki ja pieni muovinen pussi. Pussissa oli lihakuutio Nadie Mauriotsin vasemmasta rinnasta.

Televisioitu oikeus

Pietro Pacciani, epäilty

Seuraavan 8 vuoden ajan tutkijat haastattelivat yli 100 000 ihmistä. 90-luvun alussa he ottivat pääuhrikseen 68-vuotiaaseen Pietro Paccianiin. Pacciani ei osannut lukea erityisen hyvin/ei ollut sivistynyt (semi-literate) ja hän nautti metsästyksestä ja eläinten täyttämisestä.
Tutkijoita kiinnosti eritoten se seikka, että Pacciani oli pidätetty kiertelevän myyntimiehen murhasta -51. Hän oli saanut myyntimiehen kiinni nukkumasta kihlattunsa kanssa. Pacciani puukotti tätä 19 kertaa ja talloi kuoliaaksi. Sitten hän raiskasi myyntimiehen ruumiin. Hänet tuomittiin pian ja laitettiin 13 vuodeksi vankilaan. Vapauduttuaan hän meni naimisiin ja perusti perheen. Hänet vangittiin uusiksi -87, koska hän pahoinpiteli vaimoaan ja käytti seksuaalisesti hyväkseen kahta tytärtään. Hän vapautui -91.

Tämänsorttisen rikollisen taustan lisäksi, tuntemattomat lähteet raportoivat Paccianin kuuluvan okkultistiseen ryhmään, jossa oli kolme muuta miestä: Mario Vanni, Giovanni Faggi ja Giancarlo Lotti (jonka kaikki tiesivät tirkistelevän uroskissoja niiden yöllisen samoilun takia / jotka kaikki tiesivät tirkistelijöiksi heidän yöllisten hiippailujensa tähden – who were all known as peeping toms because of their nocturnal ramblings).
Paccianin ja Vannin väitetään myös harrastaneen mustia messuja, joissa käytettiin naisen ruumiin osia San Cacianossa talossa, joka kuulemma kuului velholle. Sairaanhoitajat klinikalla, jotka oli viimeksi palkannut Paccianin puutarhuriksi, tulivat myös esiin ja väittivät hänen kertoneen heille osallistuneensa saatananpalvontaseremonioihin, joita tohtori oli johtanut.

Vaikka Firenzen etsiväjaoston päällikkö Michele Giuttari uskoi Paccianin olevan liian huolimaton ja epätarkka suunnittellakseen Firenzen hirviön rikokset, hänet pidätettiin tammikuun 17. -93.

Pietro Paccianin oikeudenkäynti alkoi miltei vuosi myöhemmin, marraskuussa 1994. Syyttäjät olivat aivan varmoja, että hän oli yksi Euroopan tuotteliampia sarjamurhaajia ja pyysivät, että oikeudenkäynti televisioitaisiin. Yleisö herkutteli mahdollisuudella ja melkein kaikki alkoivat seurata sitä pakonomaisesti. Firenzeläinen sanomalehti avasi “Monsterin kuuman linjan”, jonne lukijat saattoivat soittaa kertoakseen mielipiteitään.

(Asiassa ei sinänsä ole mitään hauskaa, mutta… Monsterin kuuma linja. toim.huom.

Täpötäysi oikeussali houkutteli katsojia, mutta kaikesta draamasta huolimatta todisteista oli huutava pula. Eräs poliisivartija pyörtyi oikeussalissa, koska ei kestänyt raakoja, väkivaltaisia kuvia uhreista. Pacciani oli vakuuttanut syyttömyyttään alusta saakka ja vakuutti sitä oikeudessakin. Vaikka häntä vastaan ei liiemmin ollut todisteita, joilla pitäisi olla mitään merkitystä, hänet tuomittiin seitsemästä kaksoismurhasta elinkautiseen. Kun oikeuden järkähtämätön päätös lausuttiin ilmi, Pacciani raahattiin ulos salista samalla kun hän ulvoi olevansa “syytön kuin Kristus ristillä”.

Epätasapainossa

Pietro Pacciani oikeudessa juuri ennen edellisestä rangaistuksesta vapautumista

13. helmikuuta -96 muutoksenhakuoikeus pyörsi 71-vuotiaan Pietro Paccianin tuomion ja julisti hänet syyttömäksi. Tämä päätös vapauttaa Pacciani, tehtiin viikko sen jälkeen kun julkinen syyttäjä oli sanonut, että todisteet häntä vastaan eivät olleet asianmukaiset. Jotkut kuitenkin uskoivat Paccianin olevan syyllinen – mahdollisesti hänen aikaisemman rikoshistoriansa vuoksi. Hänen vapauttamisensa sai aikaan voimakkaan, julkisen protestin.
Vain muutama tunti Paccianin vapautuksen jälkeen pidätettiin hänen ystävänsä Mario Vanni ja Giancarlo Lotti, osallisuudesta murhiin.

Tutkijat alkoivat epäilemään, että Firenzen hirviö ei olisikaan vain yksi, vaan kokonainen joukko verenhimoisia murhaajia. He tulivat pian johtopäätökseen, että ryhmää johti 71-vuotias Pietro Pacciani ja siihen kuului 70-vuotias Mario Vanni, 54-vuotias Giancarlo Lotti ja 77-vuotias Giovanni Faggi.

Italian korkein oikeus kumosi nopeasti päätöksen vapauttaa Pacciani ja 12. joulukuuta -96 määrättiin uusi oikeudenkäynti uusien todisteiden valossa. Lottin on väitetetty tunnustaneen poliisille, että hän ja Pacciani tekivät murhat.

Toukokuun 21. -97 Mario Vanni ja Giancarlo Lotti menivät oikeuteen osallisuudestaan viiteen kaksoismurhaan. Vanni sai elinkautisen ja Lotti 26 vuotta.

Helmikuun 23. -98 Pacciani löytyi kotoaan makaamasta kasvot lattialla, lennkkarit nilkkojen alla ja paita kaulan ympärillä. Vaikka hänen kasvonsa olivat siniset ja runnellut, poliisi pystyi vetämään johtopäätöksen, että hän oli kuollut sydämen pysähdykseen. Kuolemanjälkeinen ruumiinavaus paljasti joukon lääkkeitä aiheuttaneen kuoleman. Tutkiva käräjätuomari Paolo Canessa, uskoi Pacciani oli vaiennettu, jotta hän ei paljastaisi oikeaa Hirviötä, tai hirviöitä.

Voisi olettaa, että kun Pacciani oli kuollut ja Mario Vanni ja Giancarlo Lotti lukkojen takana, Firenzen hirviön tarina saisi päätöksensä.

Hannibal kannibaali

Yksi Firenzessä Paccianin oikeudenkäynnissä -92 vierailleista oli kirjailija Thomas Harris. Hänen bestsellerinsä on inspiroitunut Oscarin voittaneen elokuvan Silence of the Lambs, Lampaiden hiljaisuus. Oikeudenkäynti kiehtoi häntä kovasti ja hän päätti sijoittaa myös kolmannen romaaninsa, Hannibalin Firenzen maisemiin.

Thomas Harris

Harrisin tuotannon pohjalta on tehty elokuvia, joissa Anthony Hopkins on esittänyt kannibaalipsykiatri Hannibal Lecteristä ja Julianne Moore FBI agentti Clarice Starlingina. Vuonna 2000 Ridley Scott, elokuvaohjaaja, jolle MGM-Universal Pictures on antanut 80 miljoonan budjetin, päätti filmata useiden elokuvien kohtauksia Firenzessä ja hankkia asianmukaiset luvat kaupungilta kuvata siellä.
Kaksi poliittista puoluetta ovat vaatineet, että kammottavan murhakohtauksen kuvaaminen Lilies-salongin sisällä, Palazzo Vecchion kaupungissa, keskeytettäisiin. The scene was a partial re-enactment of a killing which actually took place there in 1478.

Monet poliitikot kokivat Firenzen maineen kärsineen tapreeksi Hirviön murhien takia ja heitä kyrsi, että kaupunkia käytettiin nyt kannibaalisarjamurhaajista kertovien elokuvien kuvaamiseen.

Avoimessa kirjeessä Mayor Leonardo Domenicille, kaksi puoluetta kerjäsivät häntä peruuttamaan lupansa kuvata siellä kolmepäiväinen ammuskelu. “Tämä ei tuo mitään Firenzen maineelle maailmassa”, he kirjoittivat. “Me uskomme, että sen sijaan kaupungin lähialueista tulisi tapahtumapaikka sairaille väristyksille ja rivoille kauheuksille.”
Tutkijat olivat myös huolestuneita, että nouseva julkisuus voisi toimia yllykkeenä tappajalle, tai mikä pahempaa, voisi saada jonkun matkimaan Hirviön tekoja.

Firenzen taivaanranta

Poliitikoiden typeristä vaatimuksista huolimatta filmaaminen keskeytettiin vain tilapäisesti, ja Hannibal oli kykenevä keksimään uudelleen itsensä Dantea siteeraavana Capponi kirjaston uskottuna miehenä, after brutally creating a vacancy.

Uusia epäiltyjä

Elokuussa -01 tutkijat alkoivat uudelleen tutkia Firenzen hirviötä. Etsivät olivat haluttomia kertomaan yksityiskohtia, mutta sanoivat, että heillä oli uusia epäiltyjä. Julkisten syyttäjien toimistoa lähellä oleva lähde on sanonut poliisin uskovan, että 10-12 varakkaan, “sivistyneen” italiaanon ryhmä organisoi murhat. Tutkijat arvelivat, että uskonnollinen lahko oli pyytänyt heitä suorittamaan nämä kaksoismurhat ja antaneet heille .22 Beretta revolverin sekä kirurgisen veitsen.

Kun tutkijat alkoivat tyhjentää varastoaan alkuperäisistä tiedostoista, he saivat useita nimettömiä kirjeitä, joiden uskotaan nimeävän joitain epäiltyjä, myös tuntemattomaksi jäänyt tohtori sekä Swiss artisti. Artisti muutti paikalta 1997, mutta poliisi on sanonut hänen piirrelleen silvottuja naisia ja keräilleen epäilyttäviä lehtiartikkeleita.

Kuukausi jälkeen päin, syyskuussa -01 Firenzen tutkijat tekivät ratsian kahden ihmisen kotiin ja toimistoon: Aurelio Mattein, joka oli psykologi Italian Sisde Salaisessa palvelussa (a psychologist with the Sisde Secret Service). Ja Francesco Brunon, joka oli Italian johtavia kriminaalipsykologeja. Tietokoneen disketit, kirjat ja kirjoitukset tapoista takavarikoitiin ja kumpaakin jututettiin heltymättä yli 9 tuntia. Kun kumpaakaan miestä ei oltu epäilty murhista, etsivät uskoivat, että he saattoivat pitää kriittistä todistusaineistoa piilossa.

Näistä uusista paljastuksista huolimatta Vanni ja Lotti jäivät vankilaan.
Firenzen hirviön mysteeri on vielä auki. Tutkijat jatkavat yhäti hirviöjahtia.

Tuossa jimin dokkarissa sanottiin, että saatananpalvonta oli suosittua tuohon aikaan Italiassa eli oikein mahdollista, että sillä on jotain tekemistä asian kanssa.

 

Yalen murhamysteeri, Annie Le

Trutv:n crimelibrarystä:

Annie Le kihlattunsa kanssa

Annie Lellä oli kaikki, mitä saattoi toivoa. Hän oli fiksu, sievä ja viehättävä. Maahanmuuttajapariskunnan tytär oli lahjakkuudellaan ja kovalla työllään saavuttanut paikan arvostetussa lääketieteen oppilaitoksessa. Hän oli aikeissa mennä naimisiin miehen kanssa, jota kutsui parhaaksi ystäväkseen.

Syyskuun 8. -09, viisi päivää ennen sovittua hääpäivää, hän katosi.

Sinä päivänä kun hänen oli pitänyt mennä naimisiin, New Havenin poliisi löysi hänen ruumiinsa sieltä, missä hän teki tutkimustyötään, eli Yale eläinlaboratiosta – sullottuna sen seinien väliin.

Poliisit olivat jo kuulustelleet hänen kihlattuaan, Jonathan Widawskya, kuten myös professroia, koska hän oli yhtäkkiä peruuttanut oppitunnin sinä päivänä kuten Annie Le katosi. Mutta etsivät olivat tarkkailleet muuan teknikkoa, Raymond Clark III:a – itseasiassa viranomaiset saivat nopeasti kasattua riittävästi todistusaineistoa pidättääkseen hänet ja nostettua syytteen. Syyttäjät olivat varmoja, että todisteet riittäisivät Clarkin tuomitsemiseen.

Kysymys kuului: miksi Annie Le oli tapettu? Jotkut toimittajat spekuloivat, että hänellä ja Clarkilla olisi ollut sukupuolinen suhde. Poliisi ja uhrin ystävät eivät sitä uskoneet. Jotkut ehdottivat, että tappo olisi ollut Ivy Leaguen yliopiston opiskelijoiden ja duunareiden välisen tappelun huipentuma. Len ystävät epäilivät sitäkin: hän oli ollut lämmin, persoonallinen nuori neiti, joka oli tyynnyttänyt kaikki konfliktit ystävällisellä hymyllä.

Työkaverit sanoivat, että Clark oli ollut kontrollifriikki labralla, ja omannut erittäin lyhyen temperamentin: he uskoivat, että atleettinen, kuumapäinen kaveri oli voinut vahingoittaa ja piestä itseään puolet pienempää naista.

Yalen (mainittu oppilaitos) presidentti Richard Levin syyttää tragediasta “ihmissieun pimeää puolta”.

Annie Le

Annie Le syntyi San Josessa, Kaliforniassa -85 vietnamilaisille vanhemmilleen. Hänen tätinsä ja setänsä, Robert Linh Nguyen ja Ngoc-Tuyet Bui kasvattivat hänet pienessä kylässä Placervillessa Kaliforniassa – jonne on Sacramentosta matkaa sellaiset 45 minuuttia – puutarhan ja viinitilan keskellä Sierra Nevadalla. Kun Annie asusti Nguyenseillä, hänen vanhempansa erosivat. Hänet isänsä Hoang Le meni uusiin naimisiin. Äiti Vivian Van Le perusti ketjun kynsisalonkeja.

Le loisti akateemisesti, erityisesti matematiikassa ja luonnontieteissä. Hänen luokkatoverinsa Union Mine High Schoolissa, El Doradossa, äänestivät hänet “Uudeksi Einsteiniksi” ja hän valmistui priimuksena 2003. Jo silloin hän keskittyi lääketieteeseen ja käytti taitojaan muiden auttamiseen, ilmoittautuen vapaaehtoiseksi patologian labraan Placervillen Marshall lääketieteen keskukseen.

Raymond Clark

Hän pisti menemään 102 stipendihakemusta ja sai täyden stipendin Rochesterin yliopistoon New Yorkissa. Siellä hän opiskeli kehityksellista biologiaa – ja tapasi ja rakastui Jonathan Widawskyyn. Annie sai kesäksi työharjoittelupaikan National Institues of Healthsta, ja vapaa-ajallaan ehti työskennellä vapaaehtoisena leipäjonossa ja hän kävi usein kirkossa.

Hän kirjoittautui Yalen farmakologiaohjelmaan vuonna -07. Widawsky tähtäsi New Yorkiin päästäkseen opiskelemaan fysiikkaa Columbian yliopistoon. He tekivät säännöllisesti puolentoistatunnin matkoja kahden kampuksen välillä tavatakseen toisiaan, ja pian he kihlautuivat.

Le olisi ansainnut tohtorin arvon -03. Hänen tiedekunta neuvonantaja Anton Bennettin mukaan hän oli opiskelemassa kuinka rasvahapot reguloivat entsyymeihin liittyen aineenvaihdunnallisten sairauksen ennaltaehkäisemiseen sekä maksasyövän hoitoa, diabetesta sekä lihassairauksia.

Ironista kyllä, hän varasti itseltään opiskeluaikaa kirjoittaakseen artikkelin kampusturvallisuudesta, kehottaen ikätovereitaan olemaan varovaisia ja pitämään mielessä, että Yale sijaitsi väkivaltaisella (rough), urbaanilla alueella. Hän oli ahkera käyttämään koulunsa turvallisuussaattuetta päästäkseen autolleen iltaisin.

Mutta hän ei ollut pelkkää vakavuutta. Häntä kiinnosti muoti – Chanelin huippumuodista kahden dollarin t-paitoihin. Hänen ystävänsä kutsuivat häntä hauskaksi ja nopeatempoiseksi, aina valmiina vitsailuun. Tällä sirolla, näennäisen vakavalla tytöllä oli julma puolensa: kun hänen akateeminen ja kouluajan ulkopuolinen ahkeruutensa ei vienyt häntä siihen kouluun, johon hän eniten halusi, hän lähetti koulun dekaanille kuvan perästään.

Akateemisesti ja persoonallisesti hän oli erikoislaatuinen nuori neito.
Ja hänen elämänsä päättyi lyhyen.

Valvontakamerakuva Anniesta tulossa labraan

Kuten tavallista, Le oli Sterling Hall-toimistossaan varhain aamulla, syyskuun 8. -09, tiistaina. Hän jätti käsilaukkunsa, rahapussinsa ja matkapuhelimensa toimistoonsa ja asteli korttelin tai pari osoitteeseen 10 Amistad Street tarkistaakseen hiiret, joita käytti entsyymitutkimuksessaan. Elektroninen avain rekisteröi, että klo 10:00 hän astui sisään Amistad Streetin labraan – ja valvontakuvamateriaali näyttää hänen pitäneen silloin ruskeaa hametta ja vihreää t-paitaa. Avaimesta ei selviä, eikä kameroista näy, että hän olisi poistunut rakennuksesta.

Hänen viisi huonekaveriaan odottivat häntä kotiin sinä iltana, eikä Le ollut niitä ihmisiä, jotka myöhästelivät tai peruivat suunnitelmia. Hän ei vastannut matkapuhelimeensa. Ilta 9:ltä huonetoverit olivat siinä määrin huolestuneita, että soittivat poliisille.

Hänen ystävänsä ja perheensä – ja jopa hänet tavannut henkilökunta Nort Ritz Clubilta, Syossetista, Long Islandilta eli paikasta, jossa hänen piti mennä naimisiin järvenpuoleisessa huvimajassa – olivat varmoja, että hän oli aivan rakastunut sekä valmistautunut häihin, häämatkalleen Kreikkaan plus viettämään elämänsä Widawskyn kanssa.

Poliisin kalloon ei mahtunut, miten Le olisi voinut poistua rakennuksesta ilman että se olisi jäänyt kameraan tai avaimen rekisteriin. Niinpä poliisit lähtivät etsimään Hartfordin kaatopaikalle, jonne Yalen roskat viedään – eivätkä etsinnät tuottaneet tulosta. He toivat laboratorioon verta imppaavia (blood-sniffing) koiria sen varalta, että hänen ruumiinsa olisi yhä siellä – mutta koiria näytti hämäävän tutkimuseläinten haju.

Tutkijat kyselivät eräältä professorilta mitä oli tapahtunut sinä päivänä, kun Le katosi.
Ensimmäiset epäilyt kohdistuivat hänen kihlattuunsa, mutta tuo ei tuntunut kovin todennäköiseltä syylliseltä. Oli luultavampaa, että se oli sattumanvarainen hyökkääjä, joka oli kyennyt hortoilemaan labraan, jossa Le teki eläintutkimustaan, ja päässyt avainkortillaan sisään vartijoista huolimatta. Poliisi päätti ensitöiksi siivilöidä Yalen oppilaitoksen väen.

Lauantaina poliisi löysi veriset vaatteet piilotettuna sisäkaton tiilien sisään. Ne eivät olleet vihreä t-paita ja ruskea hame, joita Le oli pitänyt rakennukseen tullessaan. Rakennuksen piirrustukset kädessään tutkijat jatkoivat etsintöjä.

Sunnuntaina syyskuun 13., sinä päivänä kun Len ja Widawskyn piti mennä naimisiin, saksanpaimenkoira Max vainusi Len hajun. Max ja hänen kouluttajansa (handler) löysivät Len ruumiin joltain kanavalta/putkelta (utility conduit) laboratorion pohjakerroksien seinien välistä. Connecticutin osavaltion lääketieen tutkija tuli siihen tulokseen, että Len kohtaloksi oli koitunut tukehtumiskuolema. Kaula oli ollut puristuksissa. Hänet oli kuristettu.

Poliiseilla oli jo seuraava epäilty.

aymond Clark III

Raymond Clark kasvoi Brandfordissa, Connecticutissa työväenluokkaisessa kulmakunnassa lähellä Eclin/Dana tehdasta. Hänen isänsä on vetäytynyt eläkkeelle ja äiti työskentelee Walmart-kauppaketjussa.

Clark ei ollut niin loistava oppilas kuin Annie Le, mutta hän oli honors programissa Branfordin High Schoolissa, jossa opiskeli jonkin aikaa. 2. vuonaan ja juniorina (as a sophomore and junior) hän kävi Lyman Hall High Schoolia lähellä Wallingfordia. Hän liittyi Branfordin lukion Interact Clubiin (lukioversio Rotary-clubista) ja Asian Awareness Clubiin (Aasiatieto-klubiin). Hän oli syöttäjä baseball-joukkueessa ja pelasi amerikkalaista jalkapalloa pelinrakentajana.

Hänen lukioaikainen tyttöystävänsä, Jessica Del Rocco, on raportoinut Clarkin olleen kontrolloiva ja jopa väkivaltainen. Hän sanoo miehen yrittäneen sanella, keiden kanssa hän saisi hengata, miten hän saisi pukeutua ja miten hänen pitäisi käyttäytyä. Hän sanoo, että Clark raiskasi hänet, mutta syytteitä ei koskaan nostettu. Kun hän lopetti suhteen, poliisin piti sotkeutua juttuun. Hänet saatettiin autolleen joka päivä koulun jälkeen kunnes hän alkoi tapailla jotakuta toista.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kun Clark oli valmistunut lukiosta, hän sai siskonsa avulla työpaikan, jossa sisko itse sekä tämän aviomies työskentelivät: Yale Amistad Street Laboratorio. Clark oli onnekas päästessään sinne suhteilla, sillä työpaikat Yalella olivat todella himoittuja. Myös Clark himoitsi tuota työpaikkaa niin paljon, että hakemukseen väitti omistavansa farmin, jossa hänen ensisijainen tehtävänsä oli ollut hoitaa eläimiä.

techs get blamed and they can face disciplinary action.
Hän otti työnsä pesijänä (a washer) vakavasti, ja hänet ylennettiin laboratorioteknikoksi. Se oli hyvää, mutta stressaavaa työtä. Laboratorioteknikot ovat vastuussa eläimistä (Clarkin tapauksessa hiiristä) ja lisäksi heidän tulee valvoa, että tutkijat pitävät hyvää huolta niistä. Jos mikään Yalen labrojen eläimissä menee pieleen, labrateknikot saavat kaikki syyt niskoilleen ja he voivat joutua kurinpidollisiin toimiin.

Clarkia oltaisiin voitu syyttää murhasta.

Yalen lääketieteellisen oppilaitoksen laboratorioteknikot puhdistavat hiirien häkit ja ruokkivat otukset. He pitävät huolen, että eläimet ovat puhtaita, eivätkä sairaita tai kuivuneita ja he päästävät ne kärsimyksistään, kun se on aiheellista. Lisäksi heidät laitetaan varmistamaan, että professorit ja opiskelijat noudattavat labran sääntöjä. Heidän pitää nuhdella tutkijoita, jotka unohtavat laittaa työkaavun tullessaan labraan, tai jotka tökkivät eläimiä turhaan ottaessaan DNA:ta.

Akateemikot, jotka työskentelevät maineikkaissa tutkimusprojekteissa ja työläiset, jotka siivovavat heidän jälkiään, kokevat usein olevansa aivan eri maailmoista. New Havenin lehdistö ja kansalaiset ovat sanoneet, että Yalen labrateknikot ja tutkijat eivät ole kovinkaan ystävällisiä toisiaan kohtaan. Murhaa edeltävinä päivinä, muuan lähde pilkallisesti viittasi Clarkin olevan “enemmän tai vähemmän talonmies.”
Muuan tutkija julisti koppavasti, että tukijat ja eläimistä huolta pitävät ovat selvästi erkaannutettava ja erotettava opiskelijoihin ja talonmiehiin. Eräs toinen tutkija leuhki sillä, että hädin tuskin sanoi “terve” labrateknikoille.
Hän stressasi siitä, että Clarkilla oli “matalapalkkainen ja kykyjä vaatimaton työ”, joka ei edes ollut “oikeassa labrassa, vaan vain eläinhuoneessa”.

Labroratorioteknikoille on tavallista hiukan ojentaa tutkijoita: se on heidän työtään. Mutta jotkut tutkijat tuumivat Clarkin olevan ylimielinen pomottelija ja liian järkähtämätön vahtiessaan, ettei labran sääntöjä rikottu. He kutsuivat häntä “kontrollifriikiksi” ja ivasivat tanakkaa, tatuoitua lukion käynyttä pojua, jonka ainoa tehtävä elämässä oli määräillä heitä, kun he tekivät arvokasta, työtään. Tiiminjohtaja reportoi Clarkin valvojalle, että tämä oli töykeä.

Clarkilla näytti olleen draamantäytteinen suhde sekä tyttöystäväänsä Jennifer Hromadkaan, että toisiin labratyöläisiin. Murhan aikaan hiljattain kihlautuneet Hromadka ja Clark asustivat Wharfside Commonsin asunnoilla Middletownissa, Connecticutissa, noin 30 mailin päässä Yalesta, jossa he kumpikin työskentelivät. Vuonna 2008 Hromadka postasi blogiinsa pitkän puolustuspuheen poikaystävästään, kiistäen väitteet, joiden mukaan Clark pettäisi häntä muiden labratyöläisten kanssa. Hän käytti tätä julkista foorumia kertoakseen poikaystäväns olevan sinisilmäinen, halventavien puheiden uhri, joka oli hänelle se Oikea.

Clark ja Jennifer

Annie Le ei kertonut ystävilleen minkäännäköisistä ihmissuhdeongelmista labralla. Viranomaiset sanovat heittäneensä romukoppaan mahdollisuuden, että hänellä ja Clarkilla olisi ollut seksuaalinen suhde tai että Clark olisi väijynyt tätä.
He tiesivät kyllä Clarkin olevan vihainen Lelle siitä, ettei tämä pitänyt riittävän hyvää huolta hiirien häkeistä. Hän oli kirjoittanut aiheesta valitussähköpostinkin Lelle. Len sähköposteista selviää, että hän onnistui hoitamaan tuon kiistan nätisti ja siloisesti. Mutta rikostutkijat arvelivat jonkin silti menneen pieleen Len ja Clarkin välillä syyskuun 8.

Annie Le

Syyttäjät uskoivat Clarkin – joka oli 5 jalkaa ja 9 inchiä korkea ja 190 paunaa painavaa (noin 175 cm ja 86.4 kiloa) – hyökänneen Len – joka oli 4 jalkaa ja 11 inchiä ja 90 paunaa painava (noin 152 cm ja 40 kiloa) – kimppuun ja tappaneen tämän todennäköisesti hiirien huolessapidosta aiheutuneen riidan päätteeksi. He uskoivat Clarkin ensin lyöneen ja sitten kuristaneen nuoren naisen.

Elektronisen avaimen rekisteri todistaa Clarkin olleen viimeinen henkilö, jolla oli lupa tulla laboratorioon Len kanssa.

Tuo rekisteri antaa viittauksia myös siihen, että hän vietti huoneessa melkein tunnin sen jälkeen, kun Le oli (arvioiden mukaan) kuollut ja sitten hän siirtyi vikkelästi huoneesta toiseen, myös sellaisiin huoneisiin, joihin hänellä ei tavallisesti olisi asiaa. Hän on ehkä yrittänyt hahmotella mielessään, mitä tekisi Len ruumiille tai varmistaa, ettei kukaan kuullut heidän tappeluaan. Lopulta hän oli päättänyt piilottaa ruumiin laboratorion lattian alle. Valvontakamera näyttää hänen poistuneen huoneesta sen jälkeen kun palohälytin meni pois päältä. Rikostutkijat ovat spekuloineet Clarkin itse ehkä kytkeneen palohälyttimen virran pois varmistaakseen viedäkseen pois huomion Len katoamisesta.

Clark halusi aina välttämättä tehdä allekirjoituksensa uniikilla, vihreällä kynällä ja hän vahingossa, huomaamattaan tiputti tuon kynän tapellessaan Len kanssa. Hän palasi myöhemmin hakemaan kynää kera langan, ongenkoukun ja purkan, mutta turvallisuuspalvelu oli sulkenut rakennuksen ja kynä jäi sinne – kunnes viranomaiset löysivät sen. He osasivat yhdistää sen Clarkin allekirjoitukseen lokikirjassa.

Annie Len katoamista seuraavina päivinä poliisit ja tuttavat huomasivat Clarkilla olevan mustelmia ja viiltohaavoja käsivarsissaan, rintakehässä, korvassa ja silmän alla.

Esitutkinnassa Clark kielsi tavanneensa Leta murhapäivänä. Koppalakit uskoivat hänen valehtelevan – ja yllättyivät, että hän sepitti asiasta, jonka oikea laita oli niin helposti selvitettävissä. He laittoivat hänet valheenpaljastustestiin. Valheenpaljastinkoneen vastaus lähti pois diagrammilta (The polygraph response went off the charts) kun he kysyivät, tiesikö hän missä Le oli. Nokkelasti Clark pyysi sitten päästä puhumaan lakimiehelleen ja näin siis vältti valheenpaljastustestin.

Sunnuntaina, jona Len olisi pitänyt mennä naimisiin, minkä sijasta löytyi hänen kuollut ruumiinsa, Clark oli pelaamassa baseballia. Hänen äitinsä ja tyttöystävänsä ryhmä New Havenin salaisia poliiseja seurasivat häntä avokatsomosta. Hän näytti rennolta ja rentoutuneelta, joskin hiljaiselta. Etsivät onnittelivat häntä myöhemmin hyvästä pelistä.

Pelin jälkeen hän kävi tapaamassa sukulaisiaan. Sitten hän ajoi tunnin koilliseen, Harvest Fairiin, jonka Lions Club järjestää joka syksy Hebronissa, Connecticutissa. Etsivät seurasivat häntä diskreetisti.

Seuraavana päivänä etsivät aloittivat avoimesti varjostamaan Clarkia ja yrittivät saada hänet puhumaan – minkä hän oli välttänyt FBI:n kuulusteluissa.

Tiistaina, syyskuun 15. rikostutkijat saivat DNA-näytteitä Clarkilta. Viranomaiset päästivät Clarkin menemään kun DNA tulokset olivat vielä ratkaisematta, mutta nyt sekä rikostutkijat että lehdistö varjosti häntä. Häiriköt huutelivat hänelle pidätystä edeltävänä yönä.

Uutiset murhasta näyttivät yllättävän hänen baseballkaverinsa kun reportterit hiillostivat heitä päivän pelistä. Clark oli uusi heidän joukkuessaan Wild Hogsissa, mutta hän oli pelannut toisessa joukkueessa edellisenä vuonna, toiseen samaan pelitiimiin kuuluvan pojun kanssa. Kun Clarkin vanha joukkue ei voinut koota yhteen riittävästi pelaajia päästäkseen seuraavalle kaudelle, Wild Hogs otti oikein mielellään lahjakkaan Clarkin. Baseball-toverit tiesivät hänen olevan temperamenttinen – edellisellä kaudella joidenkin oli pitänyt mennä väliin kun hän oli menettänyt hermonsa erotuomariin ja erottaa hänet tästä erottaa tuomarin kimpusta, ei joukkueesta – mutta he ajattelivat hänen olevan hyvä pelaaja ja luotettava jätkä.

Rikostutkijoille selvisi pian, että Clarkin DNA sopi Len vaatteista ja ruumiista löytyneeseen materiaaliin. Len verta oli saappaissa, joissa oli Clarkin nimi, ja tutkijat löysivät Len hiuksia Clarkin vaatteista. Torstaina, syyskuun 17., Clark pidätettiin Super 8 motellissa Cromwellissä Connecticutissa ja sai syytteet murhasta. Poliisi hinasi itselleen hänen autonsa ja hänen isänsä Ford Taurus-auton, jolla he uskoivat Clarkin ajelleen. Syytetyn eläkkeellä oleva isukki asusti noin puolen mailin päässä. Clark oli majaillut hänen luonaan, ilmeisesti päästäkseen pois murhan vuoksi häneen kohdistuneelta huomiolta.

Raymond Clark is being held on $3 million bail at South Suffield’s maximum-security MacDougall-Walker Correctional Institution. He’s expected to plead not guilty at his hearing, which has been postponed until October 20.
Raymond Clarkia pidetään 3 miljoonan dollarin takuita vastaan South Suffieldin huipputurvallisessa MacDougall-Walker vankilassa. Hänen ei otaksuta tunnustavan syyllisyyttään oikeudenkäynnissään, joka on lykätty lokakuun 20. päivälle. (He’s expected to plead not guilty at his hearing, which has been postponed until October 20.)

Clarkin asianajajat ovat tehneet muutoksenhaun pitääkseen etsintämääräyksen valaehtoisen todistuksen sinetöitynä koska he pelkäävät että tieto näistä dokumenteista tulisi vaikuttamaan lautamiehiin. (Clark’s lawyers have petitioned to keep the search warrant affidavits sealed, as they fear the information in these documents will bias potential jurors.) Hänen julkinen puolustusasianajajansa Thomas Ullmann on jo murehtinut tietovuotojen olevan haitallisia puolustukselle.

22. syyskuuta 400 ihmistä kokoontui Annie Len kihlatun synagogaan, Temple Beth El in Hunningtoniin, Long Islandilla, muistelemaan Letä. Hänen sulhasensa piti hääsormustaan. 26. syyskuuta toiset 500 ystävää ja sukulaista kävivät viettämässä hänen hautajaisiaan Pyhän kolminaisuuden katolisessa kirkossa El Doradossa, Hillsissä, Kaliforniassa. Yalen yliopiston väki piti muistojuhlan lokakuun 12. päivä.

Poliisien kolmiodraama – Christine Schultzin murha

Toukokuun 28. vuonna 1981 suunilleen aamukahdelta joku saapui Milwaukeen, Wisconsin taloon. Siellä asui 30-vuotias nainen nimeltä Christine Schultz sekä hänen kaksi poikaansa: 10-vuotias Sean ja 7-vuotias Shannon. Tunkeilija astui Christinen makuuhuoneeseen ase kädessään ja sitoi Christinen kädet. Sitten selittämättömästi hän käveli läpi käytävän ja laittoi hansikkaan verhoaman kätensä Seanin kasvoille suulle ja nenälle ja viilteli jonkinlaisella metallilangalla hänen kaulaansa. Sean heräsi tämän terrorin keskellä nähdäkseen pitkän miehen seisomassa vieressään. Hänen veljensä heräsi myös ja nousi lyödäkseen tuota miestä. Heidän mieleensä jäi, että miehellä oli punaruskeat hiukset, jotka oli sidottu poninhännälle. Tunkeilija lähti takasin Christinen makuuhuoneeseen, jossa nainen oli itkemässä. Hän ampui tätä selkään ja lähti hätkähtäneitä poikalapsia karkuun, portaat alas ja ovesta ulos.

Pojista vanhempi, Sean, soitti äitinsä sen hetkisille miesystävälle Stewart Honeckille, joka sattui olemaan poliisi. Varmuuden vuoksi tämä laittoi puhelun jaostolle. Neljä poliisia kiisi murhapaikan näyttämölle ja kauhuissaan olevat lapset päästivät heidät sisään. Honeck asteli portaat ylös ja oli ensimmäinen, joka näki Christinen. Hän siirsi tätä ja näki ettei tämä enää hengittänyt.

Nainen makasi oikealla kyljellään, kasvot kohti länttä. Hänellä oli keltainen Adidaksen t-paita ja valkoiset housut. Hänen käpösensä oli sidottu pyykkinarua muistuttavalla punoksella niin että ne olivat hänen edessään. Hänen kasvojensa eteen oli sidottu bandanna-tyylinen huivi (päässä tai kaulassa pidettävä huivi, jossa on toistuva kashmir-kuvio) niin että se peitti suun. T-paita oli repeytynyt oikean olan kohdalta: siinä oli valtaisa ampumahaava. Hän ei kaiketi ollut kamppaillut vastaan.

Poliisi leikkasi nyörin vainajan käsistä ja otti hänen ruumiinsa muoviin. He poistivat ruskean hiuksen hänen pohkeestaan.

Lääketieteen tutkija saapui kaksi tuntia sen jälkeen kun tunkeilijasta oli tehty raportti. Tunti jälkeen päin ambulanssi saapui viemään uhria poliisien ruumishuoneelle.

Murtautumisesta ei ollut todisteita, ja ovissa oli hyvät lukot, joihin kuului myös salpa.

Tavallisesti epäilyt olisivat kohdistuneet Christinen ex-mieheen, mutta tässä tapauksessa hänellä oli vedenpitävä alibi: hän oli myös poliisi ja hän oli ollut työvuorossa sinä yönä. Hän on kertonut, että ampumisen aikaan hän oli tutkimassa työparinsa kanssa murtoa.

Christine Schultz oli eronnut hänestä edellisenä vuonna, vuoden -80 marraskuussa 11 avioliittovuoden jälkeen. He olivat edelleen olleet yhteydessä, yhteishuoltajuus kun heillä oli. Christine työskenteli osa-aikaisesti. Avioliitto oli ollut kivinen ja Christine oli kertonut asianajajalleen pelkäävänsä miestään, joka oli uhannut hänen henkeään. Mies oli jatkanut hengailua hänen talossaan, vaikka Christine oli pyytänyt häntä poistumaan, joten nainen vaihtoi lukot. Christinesta myös tuntui ajoittain, että häntä seurattiin ja – tietoisena exänsä alko-ongelmasta ja joistain heidän erimielisyyksistään – hän pohti olisiko asialla jotain tekemistä Honeckin kanssa.

Kaikki ihmisshteet, hotka olivat punoutuneet tämän draaman ympärille, olivat monimutkaisia kuin saippuaoopperasta. Rikostapauksen selvittämisestä tuli hankalampaa kuin kukaan osasi odottaa.

Murha-iltana Christine oli laittanut ruokaa Stewart Honeckille Poikien käytyä nukkumaan Christine ja Honeck olivat katsoneet vähän aikaa televisiota ja sitten Christine oli vienyt miehensä tämän kotiin. Honeck soitti hänelle, kun hän oli ajelemassa takaisin. He puhuivat noin klo 11:30:n asti.
Kotona nainen käveli portaat ylös huoneeseensa toiseen kerrokseen ja alkoi katsoa televisiota. Tovi tämän jälkeen hänet surmattiin.

Talo, jossa Christine kuoli

Sean Schultz väitti kuulleensa jotakin ääntä ja heränneensä siihen, että johto kuristi hänen kaulaansa. Kättä, jossa oli hanska, pideltiin hänen kasvoillaan, niin että se peitti suun, nenän ja silmät. Sean oli tapellut vastaan ja huutanut, kuulleen hyökkääjänsä suusta syvää, voimenevaa ääntä. Hyökkääjä juoksi pois käytävälle. Hän oli seurannut veljeään Shannonia eteiseen ja nähnyt miehen äitinsä huoneessa. Kun mies oli juossut pojilta, Sean näki hänen vihreän armeijatakkinsa lepattavan. Ja takaa hän näki miehen käyttävän mustia, varrettomia kenkiä, poliisin kenkiä muistuttavia jalkineita. Miehellä oli myös hiihtomaski.

Sean meni silloin vielä elossa olevan äitinsä luo ja repi tämän paidan aikomuksenaan yrittää parantaa haavaa. Hänestä tuntui, että mies oli laittanut räjähtäneen sähikäisen sinne. Hän kietaisi sideharson tämän käden ympärille ja käytti sitä puristaakseen haavaa. Kello oli 2:30 kun hän soitti Stewart Honeckille ja pyysi apua.

Shannon kertoo heränneensä Seanin huutoon, nähneensä vieraan miehen ja lyöneen tätä. Hän kuvailee, että mies oli kookas ja iholtaan valkoinen. Hänen punaiset hiuksensa oli sidottu pitkälle poninhännälle. Hän oli pukeutunut vihreään voimistelupukuun, jonka hihoissa oli keltaisia raitoja. Mies juoksi pois heidän luotaan äidin makuuhuoneeseen. Hän oli kuullut naisen äänen sanovan: “Jumala, ole kiltti, älä tee sitä.” Sitten kuului kova ääni. Hän syöksyi äidin huoneeseen ja näki miehen seisovan tämän sängyn vierellä. Sitten mies juoksi portaat alas ja häipyi.

12 henkilöä – mukaan lukien kaksi poliisia – lähitienoolta, oli nähnyt poikien kuvauksiin sopivan miehen voimistelevan naapurustossa muutama viikko ennen murhaa. Hän oli kantanut sinistä bandanna-huivia – sellaista, jolla uhrin suu oli sidottu.

Murhapaikasta mailin päässä oli hoitokoti, jonka kaksi hoitajaa olivat havainneet jotain omituista toukokuun 28:n aamutunneilla. He olivat nähneet jonkun lojuvan maassa pysäköintialueella, soittaneet poliisin, tulleet takaisin ulos klo 2:50 ja huomanneet puskassa kykkivät miehen, jolla oli punaruskeat hiukset ja vihreä voimistelupuku.

Fred Schultz, joka oli työvuorossa tuona yönä, lähti katsomaan murhapaikkaa. Hän yritti soittaa uudelle vaimolleen, Lawrencia “Laurie” Bembenekille kaksikymmentä vaille kolme aamulla, mutta tämä oli puhumassa jonkun muun kanssa. Tuona iltana nainen oli ollut pakkaamassa, sillä hän oli muuttamassa pienempään taloon, ja hän oli aikonut mennä ulos kaverinsa Judy Zessin kanssa, mutta treffit olivat peruuntuneet.
Schultz soitti hetken päästä Laurielle uudestaan – tämä vastasi ja kuulosti siltä että oli juuri herännyt.

Fred Schultz ja vaimo Laurie, ystävän häissä

Schultz otti mukaan työparinsa, etsivä Michael Durfeen asuntoonsa mukaan, 16 korttelin päähän ja hän tunsi naisen auton konepellin toisen poliisin läsnäollessa, ja sitten tutki 38. kaliiperista pistoolia, jota käytti virkavapaalla.
Durfee katsoi sitä ja haistoeli sitä ja tuli siihen tulokseen, ettei sillä oltu ammuttu sinä iltana. Eikä sitä sen paremmin oltu puhdistettu aikaan.
Aseen pinnalle oli kertynyt pieni pölykerros. Se tarkoitti, ettei se voinut olla murha-ase.

Schultz pyysi Bembenekkiä liittymään seuraansa tunnistamaan Christinea ja otti mukaan pistoolinsa, jonka oli laittanut salkkuunsa.
Durfee jätti hänet yksin kun hän meni yksityistapaamiseen esimiestensä kanssa ja meni kirjoittamaan raporttiaan, mutta ei ennen kuin oli maininnut, että ase oli salkussa.
Kukaan siellä ei kirjannut ylös aseen sarjanumeroa, sen kummemmin kuin tapaamista tai sitä, mitä siellä keskusteltiin – joten oikeastaan, ei voida varmuudella sanoa, että mitään tapaamista pidettiin.

Aamulla 4:00 kaksi etsivää saapui Bembenekin asunnolle kysymään, omistiko hän asetta tai vihreää hiihtopukua. He kysyivät myös Honeckista ja Schultzista. Bembenek teki selväksi, ettei omistanut tai koskaan ollut omistanut vihreää hiihtopukua.

Kris Radish julkaisussaan Run Bambi Run kuvailee Bembenekin tilannetta näin: “Hän oli yksi niistä radikaaleista naikkosista. Niistä naisista, jotka ajattelevat, että naiset ansaitsevat tasavertaiset mahdollisuudet. Hän oli myös kauneimpia poliiseja mitä jaostolla oli kuunaan nähty. Hän oli pitkä ja hänellä oli upeat sääret, taivaansiniset silmät, pitkät ja sirot sormet sekä paksut, vaaleat hiukset. Hän oli lähtenyt, mutta ei unohdettu. Hänelle oli annettu kenkää jaostolta joidenkin vähäpätöisten ongelmien vuoksi ja päällikö Breier hymyili kun hän tajusi yhdistää Schultzin murhaan. Poliisijaosto ei ollut naisia varten. Antaa heidän pitää pysyä kotona. Nämä naiset tarvitsisivat opetuksen.”

Christinen ruumiinavausraportti viittasi sädelaajenemiseen siinä missä ase oli tehnyt ympyränmuotoisen jäljen uhrin ihoon. Yksi asia oli siis selvinnyt: ase oli mainettu hänen selkäänsä vasten, hän oli tuntenut sen ihollaan kun häntä oli tulitettu sillä. Luoti liisi selästä olkaan ja suoraan sydämeen. Bandannahuivista, jolla hänen suunsa oli sidottu, löytyi hiuksia ja osoittautuivat hänen hiuksikseen.

Myöhemmin kävi ilmi, että olisi ollut lisääkin löydöksiä, mutta niitä ei ollut alunperin kirjattu.

Rikoksesta sitten epäiltiin seuraavia henkilöitä:

1) Lawrencia Bembenek, 21, Fred Schultz Juniorin 2. vaimo. He olivat avioituneet kolme kuukautta sen jälkeen kun Schultz oli eronnut Christinesta. Edellinen huonekaveri Judy Zess, joka oli asunut ennen hänen ja Fredin kanssa samassa kämpässä, kertoi pollisille, että Bembenek olisi uhonnut palkkaavansa jonkun tappamaan Christinen, koska paheksui sitä, kuinka paljon elatusapua hänen miehensä antoi vaimolleen ja heidän lapsilleen. Zess väitti myös, että Bembenek olisi ottanut joskus yhteyttä entiseen poikaystäväänsä Tom Gaertneriin, jotta tämä päästäisi Christinen päiviltä.
Monet ihmiset ovat kertoneet Bembenekin omistavan vihreän hiihtopuvun, jollaista ei tosin koskaan löytynyt. Yksi todistaja, Kathryn Morgan, sanoi nähneensä Bembenekin äidin Virginian mylläävän roskalavaa lähellä tyttärensä asuntoa kesäkuun 18. päivä.

Bembenek oli pitkä ja vahva ja tämän johdosta oli hyvin mahdollista, että joku luulisi häntä mieheksi. Hän myös osaisi peittää jälkensä rikospaikalla, koska oli ollut poliisi.
Uhrin kotona ollut lastenhoitaja on sanonut, että Bembenekille olisi näytetty talon pohjapiirros ja Durfee on väittänyt, että Schultz ja Bembenek supisivat jotain keskenään ennen kuin hänen työparinsa veti esiin virkavapaan pistoolinsa.

Bembenek, joka tunnettiin nimellä ‘Bambi’ oli marssinut poliisiakatemiaan maaliskuussa 1980, ollen luokaltaan 6., joka oli valmistunut, ja oli pökertynyt “mädännäisyyden” määrästä jaostolla: huumetapausten määrästä, siitä että poliisit myivät pornolehtiä autoistaan, harrastivat oraaliseksiä huorien kanssa ja kiusasivat alaikäisiä.
Kun Bembenek sanottiin irti siitä, että muka tiesi Judy Zessilla olevan marihuanaa rock-konsertissa, hän teki siitä kanteen, syyttäen syrjinnästä.
Lokakuussa hän tuli esiin alastomien miespoliisien kuvien hallussapidosta. Valokuvissa miehet strippasivat julkisessa puistossa. Hän antoi kuvat sisäministeriölle.

Yhdysvaltojen liittovaltiollinen asianajaja James Morrison ryhtyi tutkimaan syytöksiä, joiden mukaan Milwaukee pakotti väärinkäyttämän satoja tuhansia dollareita jostain rahastosta (affirmative action fund) ja tulittamaan alaikäisiä hatarin perustein. Bembenek julisti, että naisia irtisanottiin nopeasti liittovaltion osuuden tyynnyttämiseksi. Hän oli tutkinnan sydämessä, joten oli selvää, että hänestä tulisi vahvasti epäilty.

Bembenek oli kerran poseerannut tiukassa mekossa olutkalenterille ja työskennellyt muutamia viikkoja Playboy clubin tarjoilittarena. Tämän johdosta rikoksesta tuli mediasensaatio.

2) Elfred Schultz, Jr., 33, uhrin entinen mies ja tämän lasten isä. Hän oli eronnut Christinesta marraskuussa ja tavannut Bembenekin joulukuussa. Hän oli 10 vuotta tätä vanhempi ja oli jahdannut tätä aggressiivisesti. Hän kosi nopeasti ja Bembenek suostui. He avioituivat tammikuun 30. -81. Fred oli varsin järkyttynyt äskettäisestä oikeuden päätöksestä sen suhteen, kuinka paljon hänen pitäisi maksaa elatusapua.
Eugene Kershek, uhrin asianajaja avioerossa, väittää, että Fred olisi murhaa edeltävien viikkojen ajan uhonnut uhrille “repivänsä tämän vitun pään irti.” Fredin on väitetty olleen erossa epäluotettava ja raakalaismainen.

Hän oli työvuorossa tuona yönä, mutta hänellä oli kaksi avainta taloon, jotka hän oli teettänyt siitä avaimesta, jota hänen poikansa kantoi. Hän läpäisi valheenpaljastustestin kahdesti, mutta osoittautui kuitenkin, että hän oli valehdellut siitä missä oli yönsä viettänyt – useissa baareissa nauttimassa kuningas alkoholia. Kysyttäessä hän oli ehdottomasti kieltänyt näin tapahtuneen.

Esiin nousi myös jokin raportti muuan vangilta, jonka mukaan vaikutti siltä, että Schultz olisi palkannut jonkun tappamaan ex-vaimonsa. On todistettu, että Schultz tunsi miehen, jonka on väitetty myöntäneen olevansa palkkamurhaaja.

Hänen virkavapaan revolveriaan ei ollut rekisteröity asianmukaisesti. Se oli ollut hänen hallussaan kaksi viikkoa ennen siihen liittyvää tutkimusta.
Hän oli myös avioitunut Bembenekin kanssa laittomasti – hänen olisi Wisconsin lain mukaan kuulunut odottaa vielä yksi kuukausi. Hänen työparinsa Michael Durfee ei tuona yönä ollut kyennyt löytämään hänen lokikirjaansa. Schultz ja Durfee sanoivat tutkineensa murtoa, mutta tosiasiassa kaksi muuta poliisia olivat tutkineet sitä.
Oli joitain viitteitä siihen, että hän oli laittanut Bembenekin antamaan hänen esimiehilleen kuvat, joissa hän tanssi alasti.

3) Stewart Honek, joka oli murhailtana uhrin seurassa ja jolla näytti olevan kiinnostusta tämän viljelmyksiä kohtaan: niihin oli saatettu piilottaa huumeita. Hän oli huomauttanut Bembenekin vanhemmille, että uhrin asunnosta oli kadonnut 300 000 arvosta huumeita murhan yhteydessä. Hän uskoi, että Schultz oli ottanut ne.
Honeck oli rehellinen kaveri: hän tunnusti, että hänellä oli avain uhrin taloon, alkoholiongelmansa ja sen, että oli käyttäytynyt väkivaltaisesti kahta edellistä vaimoaan kohtaan. Hän väitti, että he olivat keskustelleet naimisiinmenosta tuona päivänä, mutta ne jotka tunsivat hänet, tiesivät, että häntä arvelutti mennä naimisiin toisen poliisin kanssa.

4) Judy Zess, Bembenekin entinen huonetoveri, jonka on epäilty ihastuneen tähän. Hän käytti Bemben ja Schultzin asunnon kylpyhuonetta, joka oli tukossa peruukista tulleista punaruskeista hiuksista.
Hän kertoi Bemben omistavan vihreän hiihtopuvun ja maininneen jotain uhrin tappamisesta.
Hän tunnusti omistavansa punaruskan, olkapäihin ulottuvan peruukin.

Häntä oli pyydetty muuttamaan pois asunnosta, jossa hän eli Bembenekin ja Schultzin kanssa, ja viikkoa myöhemmin hänen poikaystävänsä Tom Gaertner (joka vihasi Schultzia, koska tämä oli ampununut hänen – Tompan – parhaan ystävän) pidätettiin kokaiinin hallussapidosta. Zess ei ollut palauttanut asunnon avainta ennen kesäkuun 24. päivää eli hän olisi halutessaan päässyt käsiksi murha-aseeseen. Hän tunnusti että oli käynyt asunnolla ainakin kahdesti kun Schultz ja Bembenek eivät olleet olleet siellä.

5) Frederick Horenburger, joka oli käyttänyt peruukkia ryöstäessään Judy Zessin. Hän oli myös jekuttanut uhria ja pitänyt .38 kaliiberista pistoolia tämän kehoa vasten. Hänen on väitetty tunnustaneen 6 (tai 8:lle) eri ihmiselle, että hän oli murhannut Christine Schultzin.
Judyn ryöstämisestä pidätettiin kaksi henkilöä: hän ja Danny L. Gilbert. Christinen kuoliniltana Gilbert pysäytettiin valtatieltä vain pienen matkan päästä murhapaikasta.
George Marks, George’s Pub and Grillin, paikan, jossa Schultz oli murhailtana juomassa – omistaja kyseli Schultzilta Horenburgista. He olivat siellä yhdessä juomassa tuona yönä.

8 ihmistä on tarjonnut valalla vannottuja lausuntoja siitä, että Horenburg oli tunnustanut olevansa murhaaja. Monina kertoinaan sellissä hän oli kertonut vankitovereille “tappavansa sen nartun”. Yhden mukaan Elfred Schultz maksaisi hänellä 10 000 dollaria tuosta toimesta.

Alueellisen rikoslaboratorion ballistiset analyysit osoittivat, että kun Schultzin yksityinen Smith & Wesson revolveri, jossa oli 4 inchiä (10 cm) pitkä piippu, näytti häivän verityyppiä A, mitä verta oli uhrilla (ja Schultzilla itsellään), 200 grainin luoti ammuttiin hänen toisesta aseestaan, jossa oli 2 inchiä pitkä piippu – tämä todisti, että murhaaja oli päässyt käsiksi aseeseen.
(The Regional Crime Laboratory ballistics analysis indicated that while Fred Schultz’s service revolver, a Smith & Wesson .38-caliber revolver with a four-inch barrel, showed traces of blood, type A, which was consistent with the victim (and him), the 200 grain bullet, fired from his off-duty .38 Smith & Wesson snub-nose revolver with a two-inch barrel, proved that the killer had access to that gun.)
Luodissa olevat merkinnät täsmäsivät aseen piipussa oleviin merkintöihin.

Fred Schultzilla, Judy Zessilla, Thomas Gaertnerilla, vuokraisännällä ja Lawrencia Bembenekilla oli kullakin avain asuntoon ja tämän johdosta pääsy aseeseen, joskin Bembenkin on väitetty nukkuneen yksin murhahetkellä.

Eipä aikaakaan murhan jälkeen, kun peruukki löytyi Schultzin ja Bemben talosta – se oli tukkinut putkistot. Peruukin hiukset täsmäsivät hiuksiin, jota löytyi uhrin ruumiista.

Täällä asuivat Schultz, Bembe ja Judy

Bembenekin kampa lähetettiin rikoslaboratorioon ja kävi ilmi, että vähintään yksi kammasta löytynyt hius oli samaa hiusta kuin mitä löytyi uhrin suusta.
Lawrencia Bembenek pidätettiin kesäkuun 24. vuonna 1981. Aluksi hän vastusti pidätystä ilmoittaen olevansa syytön, ja sitten hän intti, että poliisijaosto oli lavastanut hänet, jotta hän ei luovuttaisi todisteitaan siitä, että he käyttivät valtion rahastoa vilpillisesti. Hän oli varma, ettei pidätys johtaisi mihinkään ja hänet todettaisiin pian syyttömäksi.

Bembenek otettiin kiinni kolme viikkoa kestäneen oikeudenkäynnin ajaksi.
Syyttäjä Robert Kramer kuunteli Bembenekin tarinaa, kuinka hän oli aikonut säikyttää Christinen tiehensä talostaan, jotta hän voisi muuttaa sinne. Hän sanoi, ettei hänen tarkoituksensa ollut tappaa ketään, mutta hän oli painannut liipasimesta Christinen havaittua hänet.

Bembenekiä vastaan oli seuraavanlaiset todistajat:
– Frances Zess, Judyn äiti, joka väitti kuulleensa päivälliskutsuissa muutamia kuukausia ennen murhaa Bembenekin lausunnon, joka antoi vaikutelman, että hän aikoi “räjäyttää” uhrin.

– Judy Zess, joka toteaa saman kuin äitinsä, ja lisää, että Bembenekillä oli vihreä hiihtopuku. Hän omisti myös sellaisen pyykkinarun, jolla uhrin kädet oli sidottu, sekä sinisen päähuivin.

– Kathryn Morgan, joka näki Virginia Bembenekin, Laurien äidin, penkovan roskalavaa kesäkuun 18. päivä.

– Gary Shaw, joka sanoi nähneensä Bembenekin hiihtopuvun.

– Marilyn Gehrt, joka omisti The Olde Wig World Shoppe-liikkeen, muisti nähneensä Bembenikin ostavan peruukin.

– John Schultz, Fredin eli Christinen ex-miehen veli, joka todisti Seanin kertoneen hänelle, ettei ollut nähnyt mitään äitinsä murhasta ja että murhaaja oli peittänyt kasvonsa täysin.

Bembenekin puolustus turvautui vaihdettujen aseiden teoriaan: Ennen rikosta joku oli vaihtanut Schultzin aseen toiseen samannäköiseen. Tämä henkilö tappoi uhrin ja kun ase huoneessa oli tarkasteltu, sitä ei oltu käytetty. Seuraavan 22 päivän aikana murhaaja vaihtoi aseet jälleen keskenään ja testit näyttivät uhrin tapettaneen Schultzin virkavapaan aseella. (Mikä tämän henkilön pelasti? Uskomaton tuuri, kukaan ei huomioinut sarjanumeroita – ennenkuin poliisijaosto otti ne tarkastelunsa alle.)

Yrittäen esittää epäileväistä, puolustus käytti seuraavia ihmisiä:
Sharon Niswonger, joka asui Schultzin ja Bembenekin kanssa samassa asunnossa, toisella puolella. Hän kertoi Judyn käyneen hänellä ja pyytäen saada käyttää WC:tä. Seuraava henkilö, jota sitä käytti, sai havaita sen olevan tukossa. Putkimies löysi sieltä punaruskean peruukin.

Bembenekin äiti, joka ei vaikuttanut olevan se henkilö, joka oli nähty roskalavalla.

Bembenek itse, joka teki virheen käyttämällä viktoriaanista puseroa todistamisen aikana saaden valamiehistön tuntemaan, että heitä manipuloitiin.

Bembenek todettiin syylliseksi ensimmäisen asteen murhaan ja tuomittiin iäksi vankilaan Taycheedah laitokseen Fond du Lac Countyssa.

Mitä lautamiehet eivät kuulleet oikeudenkäynnissä: Schultz sitoi Horenbergin (Schultz ties to Horenberg?) tai että Horenberg tuomittiin muutaman muun henkilön kanssa myöhemmin Judy Zessin ryöväämisestä, ja että syyllisistä hän oli käyttänyt peruukkia. Oikeudessa ei myöskään kuultu kahta sairaanhoitajaa, puhuttu siitä mitä Christine oli kertonut avioeroasianajajalleen, eikä huomioitu sitä mahdollisuutta, että Schultz olisi jättänyt revolverinsa yksin kotiin ja antanut virkavapaa-aseensa tappajalle, sitten vaihtanut aseet.
He eivät myöskään kuulleet Judy Zessin poikaystävää, joka väitti Schultzin tappaneen hänen parhaan ystävänsä.

Bembenekin tuomitsemisen jälkeen Fred muutti Floridaan ja he erosivat. Myöhemmin hän sanoi uskovansa, että Laurie tappoi Christinen.
Tapauksesta tehtiin kolme muutoksenhakua, jotka kaikki Bembenek hävisi.

Bembenek pakeni vankilasta heinäkuun 15. vuonna 1990.
Hän oli istunut melkein kymmenen vuotta ja tavannut sekä kihlautunut Nick Gugliatton, erään vankitoverinsa veljen kanssa. Tämä seikka turvanaan hän seikkaili pohjoiseen päin, Thunder Bayhyn, Ontarioon.

Useat ihmiset Milwaukeessa auttoivat ja tukivat Bembenekiä paossa. “Teidän olisi pitänyt nähdä hänet, ette olisi käännyttäneet häntä takaisin”, ajattelivat monet. Nämä ihmiset uskoivat Bembenekin saaneen pahan iskun.
Ihmiset protestoivat avoimesti kaduilla hänen puolestaan ja jopa tekivät siitä laulun: “Run, Bambi, Run”, “Juokse, Bambi, Juokse”. He tekivät hänen kasvojaan muistuttavia naamioita ja laittoivat tarroja autonsa puskureihin. He halusivat hänen pääsevän pois.

Bembenek ja Gugliatto ottivat uudet nimet hautakivistä, saaden myös uudet sosiaaliturvatunnukset ja syntymäajat. He saivat nauttia vapaudesta 3 kuukautta, työskennellen vähäpätöisissä töissä, kunnes muuan turisti osasi yhdistää hänet American’s Most Wanted-ohjelmassa näkemäänsä naiseen. Kanadan poliisi nappasi hänet vain minuutteja ennenkuin hän olisi päässyt karkuun.

Hän vetosi pakolaisen asemaansa, väittäen että oli vainottu. Poliisijaosto ja Wisconsin oikeusjärjestelmä olivat punoneet salajuonen häntä vastaan, tuumi hän. Kanadan hallitus otti katsauksen hänen tapauksensa ja huomasi monia juridisia hairahduksia.

Lopulta Bembenek lähetettiin takaisin Yhdysvaltoihin.

Oikeudellinen tiedustelu ponnisteli että piirikunnan asianajaja suljettaisiin pois (odotettavissa oli syytteet salailusta ja salaliitosta).
Bembenekin asianajaja (uusi, vanha oli jättänyt hänet) katkaisi sopimuksen, että hän voisi myöntää “ei kiellä” (“no contest”) toisen asteen murhasyytteeseen palatessaan suorittamaan rangaistustaan, josta vähennättäisiin jo lusittu aika ynnä ehdonalainen.

Vaikka Bembenekin syyttömyyttä ei ollut varmistettu, hän oli vihdoin vapaa.

Vuosina, jotka Bembenek vietti vankilassa, monet ihmiset olivat lietsoneet tutkimuksia hänen puolestaan, ja lukuisat faktorit nousivat esiin epäillen sitä, mitä hänestä oli sanottu oikeudessa:

Schultzin revolveri tutkittiin sinä yönä, kun murha suoritettiin, ja paljastui, ettei sillä ollut ammuttu hiljattain. Joukko poliiseja oli myös tutkinut sen murhan jälkeisenä aamuna ja he olivat tulleet samaan lopputulokseen (vaikkakaan he eivät myöntäneet tätä tapaamista vuosiin). Viimeistäänkin ballistinen raportti osoitti, ettei tämä ase ollut se, jolla Christine oli murhattu. Schultzilla oli se hallussaan useamman viikon murhan jälkeen ja kun se tutkittiin rikoslaboratoriossa, uhrin naapuri valitti, että hänen .38 kaliiberinen aseensa oli varastettu yöllä. Olisiko Schultz voinut vaihtaa aseet keskenään? Mitään sarjanumeroa aseesta ei huomattu yöllä. Ne olisi voitu vaihtaa, eikä kukaan olisi huomannut mitään.

Asianajaja Mary Woehrer oli murhan aikaan ottanut yhteyttä lääketieteen tutkijaan Chesley Erwiniin ja tämä myönsi, että uhrin ruumiista saatu luoti oli saatettu vaihtaa. Woehrer sai selville, että kun Elaine Samuels, lääketieteen tutkijan apulainen, poisti luodin, hän kirjoitti siihen nimikirjaimet: CJS. Oikeudenkäynnissä luodissa näkyi 6 kirjainta, joista 3 oli eri kirjaimia kuin ne mitä siihen oli alunperin käsinkirjoitettu.

Murhapaikalta löytyi kaksia tuntemattomia sormenjälkiä, mutta ne eivät sopineet yhteen.

Bembenekkiä kauhistutti ajatus joutua huolehtimaan Fredin (siis Schultzin) lapsista, joten miksipä hän ei hankkiutuisi eroon Christinestä ja varmistaa, että se tapahtuisi niin että lasten huoltajuus menisi suoraan Fredille?

Judy Zessiltä ei kysytty, missä hän oli yönsä viettänyt, vaikka hän ja Bembenek olivat peruneet suunnitelmansa viettää se yö toistensa seurassa.

Vuonna 1981 lokakuun 27. rikollinen nimeltä Frederick Horenberger lähetti Bembenekin asianajajalle 6-sivuiset, yksityiskohtaiset muistiinpanot aiheesta kuinka Judy oli vannonnut väärän valan todistuksessaan Bembenekiä vastaan. Hän oli kirjoittanut vankilassa ylös keskustelun murhasta tämän ja tämän poikaystävän välillä. Muistiinpanoissa kerrottiin Judyn sitten sanoneen, että hän työskenteli poliisin kanssa ilman sopimusta ja sai jotain ihania palveluksia todistajanlausunnoistaan. Hänellä oli seksisuhde yhden tapausta hoitavan poliisin kanssa ja että hän järjesteli sopimuksia. Myöhemmin hän kertoi Bembenekille, että hänen lausuntojaan oli väännelty ja ne oli irrotettu konteksistaan, mutta kun hänen poikaystävänsä pääsi ehdonalaiseen, oli selvää että sopimuksesta oli hänelle hyötyä.

Bembenekin asianajajan palkkaama tutkija raportoi puhuneensa miehelle, joka väitti että Schultz oli palkannut miehen Chicagon ulkopuolelta tappamaan uhrin ja että tuona yönä urhin talossa oli kaksi miestä. He olivat herättäneet pojat erikoiset aikomuksen mielessään: saada heidät myöhemmin todistamaan oikeudessa, että heidän isänsä ei ollut heidän äitinsä murhaaja.

Uhrin talon lattioilta löytyi verta, jonka alkuperästä ei koskaan otettu selvää.
Uhrin kynsien alta löytynyttä verta ei koskaan tutkittu, eikä kukaan tarkistanut, oliko Bembenekkiä raavittu tai kynsitty.
Bembenekin mustia poliisintossuja ei koskaan tutkittu tai takavarikoitu.

Marilyn Gehrtillä, viime hetkillä esiin nousseella peruukkikaupan omistajalla, ei ollut kuitti Bembenekin ostamasta peruukista, eikä hän pystynyt muistamaan minä päivänä se oli ostettu. Mutta hän oli varma, että Bembenek oli tehnyt ID:n (produced ID) kirjoittaakseen shekin. Tästä huolimatta Bembenekillä ei oikeastaan ollut checking accountia.

Lääketieteen apulaistutkija Elaine Samuels, joka oli todistanut uhrin ruumistaa poistamistaan hiusnäytteistä, sanoi, ettei koskaan löytänyt vaaleaa, punaista tai peruukista tullutta hiusta. Hän tuumi, että todisteita oli peukaloitu.
Hiusanalyytikko Diane Hansen osoitti vain vähän kokemusta alalla. Hän ei ollut harjoitellut lakiseminaareissa vielä kuutta viikkoakaan, joten hänen ammattitaitonsa olennaisten todisteiden tulkinnassa oli kyseenalainen.

Vuonna -89 James Benning teki aiheesta elokuvan nimeltä Used Innocence, minkä levityksestä huolehti First Run features.

Muuan yksityisetsivä, Ira Robbins, työskenteli väsymättä 7 vuotta tapauksen parissa. Hän avusti Kanandan poliiseja arvioimaan, saisiko Bembenek reilun oikeudenkäynnin kun hän oli paennut vankilasta.

Ira Robbins

Bembenek pääsi ehdonalaiseen joulukuun 9. vuonna -92. Hän valmistui kunnialla Wisconsin Parkside-yliopistosta. Hän oli suorittanut humaanitieteiden tutkinnon.
Bambi Bembenekin elämästä tehty elokuva Woman in the Run (Nainen paossa) kehittyi kaksiosaiseksi minisarjaksi, jonka pääosaa esitti Tatum O’Neal, Bembenikin kirjasta Woman on Trial.
Hän pääsi ajelemaan limusiinilla, osti jaguaarin, kävi kirjallisuuskiertueella (book tour), esitteli maalauksiaan, piti puheita ja esiintyi Oprahissa.
Lopulta hän kyllästyi julkiseen huomioon ja vaihtoi nimensä virallisesti Laurieksi. Sitten hän sekaantui huumediileriin, joka oli antanut hänelle marihuanaa ja kokaiinia, mikä rikkoi hänen ehdonalaisensa sääntöjä. Hän vietti kaksi viikkoa sellissä ja jatkoi sitten elämäänsä elektronisen monitorin kanssa.
Kun hän sairastui hepatiitti C:hen, hän muutti persaukisena Washingtoniin toivoen, että hänet unohdettaisiin.

Laurie Bembenek kuoli saattokodissa Oregon Portlandissa marraskuun 20. vuonna 2010.

(Alkuperäistekstistä löytyy myös kuva talosta, jossa Bambi ja Nick asuivat vuonna -91. En laittanut sitä tänne, kun tuumin, että siinä olisi virhe. Nimittäin mielestäni se on sama kuva kuin tuo, jossa asui myös Judy ja Schultz, taikka sitten hän asui Nickin kanssa hyvin samannäköisessä mökissä.)

Mustasukkainen Amy Fisher

Crime librarysta.

Amy Elizabeth Fisher syntyi elokuun 21. vuonna 1974 Long Islandissa Wantaghissa. Hän oli Roseannin ja Elliot Fisherin ainoa lapsi.
Sheila Wellerin Amy Fisherista kirjoittaman kirjan Amy Fisher: My story mukaan Amyn lapsuus oli melko normaali. Tosiasiassa se oli monesta vinkkelistä katsottuna traumaattinen.
Alusta saakka perheessä tuntui olevan ahdingossa ja pulassa. Amy vältteli tarkoituksellisesti omaa isäänsä – sillä hän pelkäsi Elliotia valtavasti. Tämä tietysti vaikutti syvästi Amyyn ja hänen myöhempiin suhteisiinsa miesten kanssa. Äitinsä kanssa hänellä sen sijaan oli läheiset ja rakastavat välit. Hänellä oli myös hyvät välit isoäitiinsä ja tätiinsä, joiden kanssa hän viihtyi aina. Nämä suhteet vahvistivat Amya ja auttoivat häntä sietämään isäänsä ja isäsuhdeongelmiaan.

Amy Fisher lapsena

Nuoruudessaan Amy selvisi monista traumaattisista tilanteista, jotka muuttivat hänen elämänsä. Lapsuudessa perheenjäsen hyväksikäytti hätä seksuaalisesti useita kertoja. Kun hän oli 13, rakennusmestari, joka oli kunnostamassa taloa, raiskasi hänet hänen omalla sängyllään.

Tapahtumat vaikuttivat suuresti Amyyn kuten kehen tahansa muuhunkin samaa kokeneeseen. Hänen ainoa keinonsa selviytyä oli turruttaa tunteensa ja yrittää vain kestää tuska.

Kouluvuosinaan hänellä oli monia hyviä ystäviä luokkatovereissaan ja muissa tuttavapiirinsä tytöissä. Myöhemmin teini-iässä hänellä oli monia romanttisia suhteita, joista yksi johti raskauteen ja aborttiin. Vaikka hän oli syvästi kiintynyt kaikkiin poikiin, joita tapaili, kukaan ei vetänyt vertoja sille eräälle, jonka hän tapasi kesällä 1991.

Yhtenä iltana toukokuun lopussa kun Amy oli lähdessä ajelemaan autollaan, hän osui vahingossa liian lähelle autotallin seinää ja hajotti toisen sivupeilin. Kauhistuessaan ajatellessaan isänsä reaktiota asiaan, hän vei auton viivyttelemättä paikalliselle autovarustamolle toivoen saavansa vahingon korvattua ennenkuin isä pääsisi siitä jyvälle.
Kun hän oli saapunut Complete Auto Body & Fender Inc.-liikkeeseen Baldwiniin, hänelle selvisi, että korjaus maksoi paljon enemmän kuin mitä hänellä oli varaa laittaa likoon. Tyrmistynyt Amy yritti epätoivoisesti selittää hätätilannetta Joeylle, murjun omistajalle. Fisher ja Weller tuumivat, että tytön pitäisi vain kertoa totuus, mikä taasen olisi johtanut ongelmiin.
Joeylla oli ovelampi ehdotus: kerro, että joku muu hajotti sivupeilin.

Complete Auto Body & Fender

Amy otti Joeyn neuvosta vaarin ja välttyi isänsä vihanpurkaukselta. Seuraavana päivänä hän palasi isä seuranaan liikeeseen keskustelemaan maksuasioista. Amyyn teki vaikutukseen, miten Joeyn karisma, asenne ja se miten tämä kohteli hänen isäänsä.
Myöhempinä kuukausina Amy työskenteli ahkerasti liikeen leivissä, mistä vastineeksi autopeili korjattiin. Näiden useiden käyntien seurauksena hän kiinnostui romanttisessa merkityksessä 35-vuotiaasta Joeysta.

Tästä miehestä.

Heinäkuun toinen 1991, kun Amy lopetti työnsä liikkeessä, Joey lähti viemään häntä omalla autollaan Amyn kotiin. Ajomatkan aikana Joey teki fyysisen eleen, joka johti kaksikon Amyn makuuhuoneeseen. Se oli sitten menoa.

Suhteensa ensimmäisillä viikoilla Amylla ja Joeylla oli tapana kirjautua motelliin ja viettää aikaa kahden, muulta maailmalta paossa. Vaikka Joey oli jo naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta, Amy rakastui vanhempaan herraan.
Amyn mukaan Joey alkoi avautua enemmän elämästään ja kertoa, kuinka onneton oli avioliitossaan. Joey kuulemma oli myös toistuvasti vihjaillut päässeensä eroon Mary Josta, vaikka myöhemmin kielsi tämän.
Myös Amysta tuntui, että hän saattoi avautua Joeylle ja luottaa tähän. Hän paljasti itsestään puolia, joista kukaan muu ei vielä tiennyt. Amylle selvisi, että he olivat monessa suhteessa hyvin samanlaisia persoonia. Ja he tulivat vain läheisimmiksi.

Kahden viikon seurustelun jälkeen Amy löysi jotain ihottumaa itseltään. Hän suuntasi gynekologille ja sai tietää sairastavansa herpestä. Amy ei ollut ihan varma, mistä oli sen saanut. Amy pakotettiin kertomaan tartunnasta vanhemmilleen, joille hän väitti, ettei se ollut tullut Joeylta. Hän pelkäsi vanhempiensa alkavan syyttää Joeya raiskauksesta. Hän ei antaisi minkään viedä häneltä miestä, jota hän rakasti.

Elokuussa 1991 Amy sai kauppa-apulaisen töitä Jean Countrysta. Se oli vaatekauppa Massapequasissa Sunrise Mallilla. Hän ystävystyi muiden kauppa työskentelevien tyttöjen kanssa. Erityisesti yksi heistä, Jane, tuli hänelle läheiseksi ja hän paljasti tälle myös monia asioita suhteestaan Joeyyn.

Amy ei pysynyt töissä kauaa. Sellaisen kuukauden jälkeen hän sai potkut ja hän oli aivan lohduton, sillä hänellä oli vaikeuksia maksaa laskuja, erityisesti nyt uuden auton ostettuaan. Amy ymmärsi, että rahaa olisi saatava ja nopeasti. Näihin aikoihin Joey ehdotti Amy lähtisi ilotytöksi ABBA Escortsille, on väitetty.

Syyskuun lopulla -91 Amy alkoi harjoittaa maailman vanhinta ammattia. Työ oli raskasta, mutta ainakin hän sai autonsa maksettua. Suhde Joeyyn jatkui – vaikkakin se oli vähän karannut lapasesta.

Amylla ei tainnut mennä oikein hyvin. Suhteet ystäviin alkoivat rakoilla, hän vietti heidän kanssaan aikaa yhä harvemmin. Hän otti etäisyyttä läheisimmästä perheenjäsenestään ja tuli täysin riippuvaiseksi Joeysta. Hänen tunteistaan tuli pakkomielteisiä. Ensimmäistä kertaa suhteen aikana Joeyn vaimo Mary Jo oli olevinaan todellinen uhka Amylle.

Tuon vuoden marraskuussa Amy päätti, että antaisi Joeylle uhkavaatimuksen: joko hän tai Mary Jo. Kun hän esitti tälle vaihtoehdot, Joey valitsi Mary Jon. Amy oli järkyttynyt ja valtavan surullinen kuullessaan nuo sanat ja katkaisi suhteen.

Amy viilsi ranteensa auki kuolema toiveenaan. Haavat eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi syviä. Amy päätti antaa itselleen vielä toisen mahdollisuuden ja yrittää selvitä erosta äitinsä ja joidenkin ystäviensä tuella.

Ei ollut helppoa Amylla. Hänellä oli yhä syviä tunteita Joeya kohtaan ja hän oli todella mustasukkainen tämän vaimolle. Jopa siinä määrin, että kerran hän alkoi esittää myyvänsä karamellia ovelta ovelle nähdäkseen vilauksen Mary Josta.

Paul Makely

Vuoden -92 tammikuun aikana Joey ja Amy palasivat yhteen. Tuohon aikaan Amylla tosin oli jo suhde toiseen mieheen, Paul Makelyyn. Hän oli Future Physique-nimisen kuntosalin omistaja. Joeylla ei ollut mitään Amyn osa-aikaista prostituoidun pestiä vastaan, saihan sitä vähän rahaa. Kuitenkin hän tunsi itsensä loukatuksi ja satuteksi kuullessaan suhteesta Pauliin. Amy päätti alkaa väheksyä suhdettaan Pauliin. Joey, johon hän kiintyi vain enemmän, oli hänen ensisijainen rakkautensa. Hän antaisi minkään tulla heidän väliinsä, etenkään Mary Jon.

Toukokuun 13. Amy meni The Quintessential Look-salonkiin, jossa hänen ystävänsä Jane oli töissä. Hän toivoi ystävänsä voivan auttaa häntä löytämään uudenlaiset vaatteet ja laittamaan hänen tukkaansa. Kun Jane oli näpräämässä hänen hiuksiaan, he aloittivat keskustelun, joka muutti Amyn elämän.

Jane valitti poikaystävänsä pettävän häntä toisen tytön kanssa. Kirjaa lukeva Amy neuvoi häntä hakemaan aseen ja ampumaan mokoman tytön ellei tämä jättäisi hänen poikaystäväänsä rauhaan. Vaikka Jane tulkitsi tämän vain kuvaannollisesti, se antoi Amylle itselleen idean…

Amy kysyi Janelta, tietäisikö tämä mistä saisi aseen, hän kun vihdoin haluaisi päästä eroon Joeyn vaimosta. Jane tuumasi, että Peter Guagenti, joka tunnettiin myös Petey G:nä, saattaisi osata auttaa. Tästä alkoi suunnitelma, jolla oli hirvittävät seuraukset.

Luultavasti tuona yönä Amy kertoi Janelle aikovansa tappaa Joeyn vaimon. Huhut liikkuvat, että Joeylle kerrotiin tästä karmivasta suunnitelmasta ja että mies olisi vielä antanut hänelle neuvoja. Amyn mukaan, Joey kertoi hänelle, että kun Mary Jo avaisi oven, pitäisi viivyttelemättä avata tuli; ampua ja ampua… Myöhemmin Joey on väittänyt, ettei hän mitään tällaista ole sanonut ja että se on vale.

Toukokuun 15. Joey otti Amyyn yhteyttä tämän hakulaitteella. Amy sanoo miehen soittaneen kysyäkseen, oliko hän – Amy – saanut aseen hankittua. Tämä oli myös kysynyt, oliko hän saanut takaisin pennoset, jotka Paul oli lainannut. Joey halusi Amyn päättävän suhteen Pauliin lopullisesti. Amy vakuutti, etteivät hän ja Paul enää tavanneet toisiaan. He olivatkin lopettaneet suhteensa edellisenä yönä.

Kaksi päivää myöhemmin Amy varasti jonkun rekisterikilven. Amy on kuvaillut, että hän ja Peter Guagenti laittoivat varastetut rekisterikilvet Peteyn Thunderbird-autoon ja matkasivat Buttafuoco-asuntoon vähän puoli kahdentoista jälkeen.

Automatkan aikana Petey antoi Amylle Titan .25 automaattisen aseen hansikkalokerosta. Nuori nainen oli alunperin olettanut, että Petey hoitaisi ampumispuolen, hänen itsensä seuratessa vierestä. Petey oli kieltäytynyt kunniasta ja osia oli vaihdettu, sanoo Amy jälkeenpäin.

Palatkaamme siihen hetken, kun Amy, Petey ja ase olivat autossa, pysäköineet sen Buttafuocojen eli Joeyn ja Mary Jon talon lähelle Adam Road Westillä Long Islandissa, New Yorkissa.
Mary Jo Buttafuoco ei aavistanut, mitä oli tekemässä kun avasi ovensa toukokuun 19. vuonna -92. Ovella seisoi teini-ikäinen tyttö, jolla oli soljuvat ruskeat hiukset. Oletko Joey Buttafuocon vaimo, hän tahtoi tietää. Olen, oli Mary Jo oli vastannut ja tuo tyttö oli ehdottanut, että puhuttaisiin vähän hänen miehestään.

Mary Jo astui ulos oviaukosta ja kysyi tytöltä, mitä hän halusi. Mary Jon yllätykseksi hän sanoi 16-vuotiaalla sisarellaan ja Joeylla olevan suhde. Nainen kysyi Amylta tylysti kuka hän oli ja mistä hän tuli. Tämä vastasi olevansa Ann Marie ja kotoisin Dolphinin piirikunnasta.

Mary Jo

Dialogin aikana nainen huomasi, että hänen pihaansa oltiin parkkeerammassa autoa, jonka kuskin paikalla istui nuori mies. Mary Jo kysyi kuka tuota autoa ajoi, mihin Amy vastasi, että se oli hänen poikaystävänsä. Aihetta vaihtaen tyttö ilmoitti tälle hänellä olevan todisteita suhteesta ja näytti t-paitaa, jossa oli logo tekstillä “Complete Auto Body and Fender, Inc.” Ei ollut epäilystäkään, ettei paita ollut saatu Joeylta, mutta se nyt ei ollut kovin vedenpitävä todiste, sillä Joey oli antanut niitä paitoja monelle.

Noin 15 minuutin juttelun jälkeen, erikoisista syytöksistä tuohtunut Mary Jo ilmoitti keskustelun päättyneen. Hän vaati tyttöä poistumaan tontilta ja käänsi selkänsä aikoen mennä soittamaan Joeylle. Yht’äkkiä tyttö veti taskustaan 25-caliber puoliautomaattisen pistoolin ja tähtäsi sillä Mary Jota päähän. Maria Eftimiades sanoo kirjassaan Lethal Lolita, että Amy laittoi aseen piipun Mary Jon oikeaan ohimoon ja alkoi ampua.

Amy pudotti t-paidan, joka hänellä oli ollut mukanaan, kun hän oli näyttänyt sitä naiselle, sitten aseen, ja rynni autoon. Nuori mies, joka oli jo odotellut häntä siellä, käski hänen hakea jättämänsä tavarat. Amy totteli, toi paidan ja pyssyn ja kaksikko lähti matkaan.

Kolme naapuria oli kuullut laukaukset ja he lähtivät ottamaan selvää niiden alkuperästä. Miehet käänsivät nokkansa kohti Buttafuocojen taloa ja löysivät Mary Jonen lojumasta verantansa ulkopuolelta, päästä virratessa verta. Hän oli yhä elossa, mutta pulssi oli heikkenemässä. Yksi naapureista soitti 911:seen.

Ambulanssi saapui muutamassa minuutissa ja otti Mary Jon vietäväksi sairaalaan, Nassau Community Medical Centeriin. Kun poliisi yritti löytää tämän puolisoa, lääkärit valmistautuivat naisen leikkausoperaatioon.

Poliisi yritti selvittää eriskummalliselta vaikuttavaa tapahtumasarjaa. Ei ollut mitään merkkejä ryöstöstä, eikä kyseessä varmaankaan ollut mafian isku, sillä uhri oli kotivaimo. He eivät osanneet arvata, että syyllinen oli 17-vuotias tyttö nimeltä Amy Fisher. Ja hänellä se oli suhde Mary Jon mieheen Joeyyn, eikä hänen kuvitteellisella siskollaan.

Amy Fisher

Uutiset ammuskelusta ja olettamukset kolmiodraamasta levisivät kulovalkean tavoin. Salaliittoteoriat ja huhut sekoittuivat faktoihin, tositarinan vartoessa paljastetuksi tulemista.

Mary Jon haavat olivat vakavia. Oli hyvin epätodennäköistä, että hän jäisi henkiin – mutta hän oli paljon onnekkaampi kuin kukaan aavistikaan.
Tuntien intenssiivisen työskentelyn jälkeen lääkärit saivat saatettua Mary Jon jonkinlaiseen tasapainoon. Selviämisprosentit nousivat kokoajan, mutta oli liian varhaista huokaista helpotuksesta – lääkärit eivät nimittäin kyenneet saamaan luotia pois Mary Jon päästä.

Joey oli löydetty ja etsivät haastattelivat häntä. He yrittivät löytää jotain tolkkua tästä käsittämättömästä rikoksesta. He kysyivät Joeylta, osasiko tämä epäillä ketään. Joey antoi heille vihjeen, jota he eivät olleet osanneet odottaa.

Yksi tapausta tutkivista etsivistä oli Martin Alger. Hän oli saanut tietää Joeya aikaisemmin jututtaneelta poliisilta, että sotkun takana saattoi olla kaksi ihmistä: joko Paul Makely tai hänen tyttöystävänsä Amy.
Alger kyseli näistä kahdesta ihmisestä ja Joey kertoi Makelyn tyttöystävän olevan hänen ystävänsä. Hän kertoi Makelyn käyttävän huumeita ja että Amy oli – hänen, Joeyn, kielloista huolimatta – antanut tälle rahaa huumeisiin.
Algerista Joeyn tarinaa oli vaikea uskoa. Mutta hänellä ei toistaiseksi ollut muutakaan.
Toukokuun 20. Mary Jon levätessä sairaalaan sängyllä siinä kunnossa että saattoi vastaanottaa vieraita, Alger lähti välittömästi tapaamaan häntä. Mary Jo oli elpynyt ammuskelusta ja Alger toivoi hartaasti hänen muistavan siitä jotain.

Onnettomuus ei ollut vienyt Mary Jon muistia. Hän paljasti etsivälle, että häntä oli ampunut nuori tyttö, jolla oli ruskeat hiukset ja jonka nimi oli Ann Marie ja joka asui Dolphin piirikunnassa. Hän kertoi myös nuoresta miehestä, joka oli istunut kastanjanruskeassa autossa ja jota ampuja oli väittänyt poikaystäväkseen. Tyttö näytti minulle yhtä Joeyn paidoista, Mary Jo jatkoi.
Kävi selväksi, että Joeyn osuus ammuskeluun oli paljon suurempi kuin mitä oli odotettu.

Kun Mary Jota oli haastateltu, Joey kertoi etsiville, että ammuskelun takana saattoi olla tyttö nimeltä Amy Fisher. Hän kertoi antaneensa tälle tytölle paidan, joka oli ollut Mary Jota ampuneella tytöllä. Vaikka tarina ei täysin yhtynyt Mary Jon tarinaan, Alger otti neuvosta vaarin.

Alger sai valokuvan Amysta ja vei sen Mary Jolle näytettäväksi. Siinä oli tyttö joka oli yrittänyt tappaa Mary Jon!
Amy paikallistettiin pian pidätysmääräyksen tekemisen jälkeen. Poliisit lähtivät Amyn kotitalolle, vaikka he tuumivat, ettei Amy olisi siellä, jos hän todella oli syyllinen.

Toukokuun 21. ei näkynyt mitään viittauksia siihen, että Amy olisi kotonaan ja Alger oli kyrpiintynyt. Hän päätti kokeilla onneaan uudella konstilla: Joey soittaisi tytölle. Hän palkkasi Joeyn soittamaan tälle ja selvittämään Amyn olinpaikan. Empivä Joey teki näin. Kun vahvistui, että Amy oli kotonaan, poliisit tulivat pidättämään hänet.

Amy sai tietää pian pidätyksensä jälkeen, että kiitos hänen kiinni jäämisestään kuului pitkälti Joeylle – vaikka hänen oli vaikea tätä asiaa niellä. Lopulta Amy myönsi olleensa paikalla, kun Mary Jota ammuttiin. Hän kuitenkin ilmoitti ampumisen olevan vahinko – ase vain meni vahingossa päälle kun hän oli puhumassa naiselle.
(Ehkä paras selitys ikinä! toim. huom.)

Kuulusteluissa Amy vältti paljastamasta Paulin ja Janen nimeä, jotta heitä ei yhdistettäisi siihen, mitä hän oli tehnyt. Hän myönsi, että hän ja Joey olivat rakastavaiset. Jotain hän Joeysta valehtelikin – hän väitti saaneensa aseen tältä.

Tutkijat olivat kuin puulla päähän lyötyjä Amyn tarinoita kuullessaan. Ne vaihtuivat kokoajan ääripäästä toiseen ja hänellä tuntui olevan vaikeuksia erottaa faktaa fiktiosta. Amy yritti suojella jotakuta, siitä ei ollut epäilystäkään – mutta ketä tai keitä?
Kummalliset käänteet hänen kertomuksissaan olivat melkein murtaneet hänen uskottavuuteensa.

Lopulta etsivät pääsivät perille Janen olemassaolosta ja hänen mahdollisesta osuudestaan murhayritykseen. Janen äiti oli silmänräpäyksessä puolustamassa tytärtään ja hankki tälle asianajajan. Lopulta Jane kuitenkin onnistuisi kumoamaan syytteet… ei ollut mitään varmoja todisteita siitä, että hän liittyi millään tavalla ampumiseen.

Etsivät lähtivät tavoittelemaan Paulia. He pitivät mahdollisena, että hänellä oli osuutta rikokseen ja arvelivat, että hän oli ajanut kastanjanruskeaa autoa. Yksi Buttafuocojen naapureistakin pääsi tutkinnassa ääneen ja hänestä jälkimmäinen arvaus ei osunut oikeaan. Paulia ei enää epäilty mistään.
Poliisi tahtoi tietää, miksi Amy oli mennyt talolle, jos Joeylla oli jokin rooli rikoksessa ja kuka oli istunut Thunderbirds-auton ratin takana.

Toukokuun 22. Joey oli poliisilaitoksessa haastateltavana.

Etsivät halusivat ennen kaikkea tietää, oliko Joey hankkinut Amylle aseen. Kun asiaa kysyttiin suoraan, hän antoi ponnekkaasti kieltävän vastauksen.

Joey tiesi, ettei poliisilla ollut suoria todisteita, että hän olisi osallistunut rikokseen. Lisäksi hän ymmärsi, että hänen ja Amyn suhteen salaaminen kävisi erittäin hankalaksi. Poliisi oli jo metsästämässä maksutositteita ja silminnäkijöitä, jotka olivat nähneet heidät yhdessä.

Iltapäivälehdet ja talk-show’t käsittelivät mielellään tätä sensaatiomaista aihetta. Lehtien etusivuilla paistoi sellaiset otsikot ja lööpit kuin Fatal Attraction ja Long Island Lolita. Suosituimmat talk-show’t kilpailivat siitä kuka pääsisi ensimmäinen haastattelemaan jotakuta, joka tunsi tai oli tuntenut Amyn tai Joeyn tai Mary Jon.

Media etsi kynsiinsä Amyn entisiä poikaystäviä, kavereita ja tuttuja, jopa hänen asiakkaitaan prostituution maailmasta. Erityisesti yksi heistä pääsi hetkeksi parrasvaloihin: Peter DeRosa. Tämä mies oli tehnyt nauhan ostettuaan seksiä Amylta ja myi sen hyvästä hinnasta uutisohjelmalle A Current Affair. Tuo nauha oli todella vahingollinen Amyn julkiselle identiteetille, sillä se sai hänet näyttämään villiä, tunteetonta seksiä harrastavalta nymfolta. Se koitui myös vahinhgolliseksi itse rikostapaukselle.

Toukokuun 29. tuomaristo syytti Amya kolmannen asteen murhayrityksestä, ensimmäisen asteen tuliaseen väärinkäytöstä, törkeästä aseellisesta rikoksesta, pahoinpitelystä ja vielä muutamista muista asioista. Amy ei näihin asioihin tunnustanut syyllistyneensä. Takuista, joita vastaan hänet vapautettaisiin, keskusteltaisiin vielä myöhemmin tuolla viikolla Nassau County Criminal-oikeudessa.

Takuista sopimispäivää edeltävänä yönä DeRosan pornonauha oli kansakunnan televisiossa. Amyn asianajaja Eric W. Naiburg tiesi sen aiheuttavan ongelmia rikoksen selvittämiselle. Se teki hallaa hänen uskottavuudelleen ja julkisuuskuvalleen ja Naiburg toivoi, ettei sitä käytettäisi oikeudessa hänen päämiestään vastaan.

Kesäkuun 2. tuomari Marvin Goodman johti Amyn takuuoikeudenkäyntiä. (Tästä hienosta termistä kiitos Sajakille! toim. huom.) Oikeuden tiedonantojen aikana avustava piirikunnan asianajaja Fred Klein Nassau piirikunnan DA:n toimistolta väitti, että Amy oli hallitsemattomissa oleva, manipuloiva, väkivaltainen ja ehdottomasti vaarallinen tyttö. Hän edesauttoi Amyn korostamista holtittosti käyttäytyväksi tuomalla esiin sitä, että hän oli prostituoitu ja että hän oli varastanut rahaa seksipalvelujensa asiakkailta.

Eric Nailburg

Klein vihjaili Amyn olevan suuri riski yhteiskunnalle ja että häneltä pitäisi evätä mahdollisuus tulla vapautetuksi takuita vastaan. Hän ehdotti, että jos takuista ei luovuttaisi, ne olisivat 2 miljoonaa dollaria. Se oli mistä tahansa vinkkelistä katsottuna valtava kasa rahaa ja Nailburg protestoi voimakkaasti ajatusta vastaan.
Kukapa yhden nailburin mielipiteistä välitti. Amy Fisher vangittiin kahden miljoonan dollarin takuita vastaan. Eftimiadesin mukaan se siihen mennessä suurin takuusumma Long Islandissa Nassau piirikunnan historiassa. Raivostunut Nailburg yritti selvittää, voisiko takuusummaa saada laskettua hieman inhimmillisempiin lukemiin. Hän tiesi, että oli pieni, ellei olematon, riski, että Amy karkaisi. Hänen pitäisi vain voida todistaa se jotenkin.
Hän järjesti uuden takuuoikeudenkäynnin kesäkuun kuudennelle. Ensimmäisen ja tämän toisen takuuoikeudenkäynnin välissä kaksi Amyn tuttua olivat päässeet valtakunnnan televisioon ja murskasivat tytön mainetta yhä lisää. Televiohaastattelussa kaksi poikaa väittivät Amyn harrastaneen heidän kanssaan seksiä saadakseen aseen, jolla ampui Mary Jota. Amy kyllä myöhemmin ilmoitti, ettei se ollut totta, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

Toisessa takuuoikeudenkäynnissä Klein käytti hyväkseen Amyn ikävää mainetta seksillä kontrolloivana pitääkseen takuut 2 miljoonassa. Fisherin ja Wellerin mukaan Klein kertoi oikeudelle Amyn olevan riski ja että hän luisuisi jälleen siihen rähjäiseen maailmaan (prostituutioon) ja että hän ei pystynyt huolehtimaan itsestään. Jälleen kerran Kleinin onnistui hoitaa asiat niin, että hän sai pitää päänsä ja takuusumma pysyi ennätyksellisissä lukemissa.

Samaan aikaan Joey pysyi täysin syyttömänä. Hän oli niin varma syyttömyydestään, että kesäkuussa 1992 hän soitti The Howard Stern Show’lle ja sanoi, ettei koskaan ole pettänyt vaimoaan, ettei hänellä ja Amylla ole ollut mitään suhdetta. Oli täysi syy epäillä Joeyn väitettä niinkauan kun hän jatkoi syyttömyytensä vakuuttelua.
Hänen koko perheensä, myös Mary Jo, tukivat häntä kieltäytyen uskomasta, että hänellä oli mitään tekemistä Amyn tai ampumisen kanssa.

Monien yllätykseksi, Amyn vietettyä yli 2 kuukautta vangittuna, hänet vapautettiin takuita vastaan. KLM Productions, heidän agenttinsa Ron Yatter ja International Fidelity Insurance-yrityksen omistaja pääsivät yksimielisyyteen takuiden maksamisesta. KLM Productions auttoi rahan keruussa Amyn vuoksi. Se oli epätavanomainen toimi, mutta voitokas Amylle ja Naiburgille.

Viikko myöhemmin Mary Jo nosti syytteet Amya, hänen vanhempiaan ja Peter Guagenti vastaan. Petey G oli kuukautta aikaisemmin myöntänyt hankkineensa aseen ja toimittaneensa sen Amylle. Ase, joka oli myöhemmin löytynyt Amyn kotoa, oli tärkeä todiste. Joey ja Mary Jo toivoivat, että todisteet ja aineellinen todistusaineisto riittäisivät Amyn pitämiseksi lukkojen takana kauan. Jos Amy todettaisiin syylliseksi noihin syytteisiin, häntä saattaisi odottaa 50 vuoden tuomio.

Naiburg halusi pitää huolen siitä, ettei Amy viettäisi suurinta osa elämästään vankilassa. Naiburg teki sopimuksen Kleinin kanssa, että Amy saisi linnaa viidestä viitentoista vuoteen sekä syytesuojan todisteista Joeya vastaan. Buttafuocojen suureksi raivoksi ja pettymykseksi Amyn puolustussopimus (a plea bargain) hyväksyttiin syyskuun lopulla 1992.

Kaksi päivää Amyn puolustussopimuksen jälkeen tuhoisaa nauhaa näytettiin uutisohjelmassa Hard Copy. Amyn entinen poikaystävä Paul Makely teki videon salaa puolustussopimusta edeltävä päivänä. Nauhalla Paul ja Amy käyvät keskustelua siitä, mitä Amy tekisi mentyään vankilaan. Amy vitsaili haluavansa Ferrarin selvitäkseen siitä aiheutuvasta paineesta. Hän sanoi myös toivovansa, että he menisivät naimisiin, jotta Paul pääsisi vankilaan puolison tapaamisiin.

Joey ja Mary Jo Buttafuoco

Vaikka nauhalla käytävä dialogi oli humoristista, se ei parantanut Amyn julkisuuskuvaa. Pikemmin se vähensi hänen uskottavuuttaan. Amy oli suunniltaan Paulin nauhasta. Hän yritti itsemurhaa ottamalla yliannostuksen rauhoittavia. Kun Amyn vatsalaukku oli pumpattu, hänet laitettiin psykiatriselle osastolle Huntington sairaalaan, jossa hänen olonsa parani pienen hitusen yli kuukauden jälkeen.

Lokakuun -92 lopussa Nassau piirikunnan DAn toimiston edustaja ilmoitti, ettei Joeya voinut asettaa syytteeseen rikokseen osallistumisesta. Buttafuocojen epätietoisuus ja tuska saivat lopulta onnellisen päätöksen ja Joey sai kuuluttaa koko maailmalle vapautuneensa syytteistä.

Amy ei ollut niin onnekas. Hänet tuomittiin joulukuussa Albion Correctional Facility vankilaan 15 vuoden ajaksi. Guagenti, punaruskean auton kuljettaja, tuomittiin seuraavan vuoden helmikuussa. Hän sai 6 kuukautta aseen antamisesta Amylle.

Helmikuussa 1993 Nassau piirikunnan DA:n toimisto ilmoitti avaavansa keissin uudelleen – Amy oli nostanut raiskaussyytteen Joeya vastaan. Häntä ei koskaan ollut vapautettu (absolve) mistään väärinteoista, kuten hän alkujaan uskoi.
Tosiasiassa häntä vastaan ei vain ollut ollut tarpeeksi todisteita – ennenkuin nyt, kun tapaus avattiin jälleen.

Keväällä 1993 Amy saatettiin pois vankilasta ja tuotiin valamiehistön eteen ennenkuin se todistaisi Joeya vastaan.
Amy kertoi heille Joeyn vieneen häntä 16-vuotiaasta asti motellista toiseen ja ottanut seksuaalisia palveluja. Valamiehistöllä oli todisteita kuten hotellien maksutositteita, jotka tukivat Amyn kertomusta.

Hotellin kuitti

Mary Jo antoi valamiehistölle todistajanlausunnon, mutta miehensä eduksi. Hän sanoi Amyn olevan valehtelija ja että hänen miehensä ei pettänyt häntä. Hänen pyynnöistään ja puolusteluistaan huomaamatta Joeya syytettiin törkeistä rikoksista: raiskauksesta ja sodomiasta. Häntä syytettiin myös alaikäisen hyvinvoinnin vaarantamisesta. Joey lähti paikalta käsiraudoissa syyttömyyttään vakuutellen.

Kuukausien jälkeen DA:n toimisto pystyi vihdoin keräämään tarpeeksi todisteita Joeya vastaan. Niin paljon, että miehen mahdollisuus saada rikoksistaan synninpäästö, oli hyvin pieni. Joey tajusi tämän ja myönsi yhden syytekohdan oikeaksi: raiskauksen, oikeudenkäynnissään lokakuussa -93. Hän sai istua tämän vuoksi 6 kuukautta.

Vapautumisensa jälkeen hän muutti Los Angelesiin ja alkoi ajamaan takaa näyttelijän uraa. Väliaikaisesti hän esiintyi myös kaapeli tv-show’ssa ja hän oli mukana joissain television mainospätkissä ja lyhyesti sanottuna cameo-rooleissa (eli näissä, toim. huom.) useissa eri elokuvissa. Vuonna -95 Joey pidätettiin jälleen koevapaudelleen asetettetujen sääntöjen rikkomisesta seksin myymisestä/ostamisesta vakoilupoliisinaiselta (soliciting sex from an undercover policewoman posing as a prostitute).

Keväällä 2003 Joey ja Mary Jo erosivat 26 vuoden avioliiton jälkeen. Heidän on sanottu eronneen sulassa sovussa. Associated Pressin reportissa toukokuussa -03 Joey sanoo olevansa ok eron kanssa ja että he kumpikin katselivat jo muita joka tapauksessa.

Joey palasi uutisiin jälleen kun häntä myöhemmin samana vuonna syytettiin osallisuudesta vakuutushuijaukseen. USA Today lehti kirjoitti tammikuussa -04, että hän kertoi etsiville, kuinka saada vakuutusrahoja autosta, joka ei tosiasiassa ole kärsinyt vahinkoa. Hänen odotetaan joutuvan oikeuteen joskus vuonna -04.
Jos Joey todetaan syylliseksi petokseen, häntä saattaa odottaa 6 ja 1/2 vuotta lusimista.

Joeya syytetään petoksesta

Lusittuaan 7 vuotta Amy vapautettiin ja päästettiin ehdonalaiseen 2003. Vapautumisensa jälkeen hän on työskennellyt monessa eri paikassa, kuten kahdesti kuussa ilmestyvän sanomalehden New Island Earin kolumnistina. Amy on vaihtanut nimensä, muuttanut ulkonäköään ja pyrkinyt kouluttautumaan.

2003 Amy avioitui häntä 24 vuotta vanhemman miehen, pienen lapsen isän kanssa. Miehen nimi on Lou. He asuvat New Yorkissa, jossa heillä on yritys.

Amy on todennut yhdessä kolumnissaan, että on pilannut asioita, mutta uskoo maksaneensa velkansa yhteiskunnalle ja pysyy pyrkimyksissään olla kivempi ihminen.
Parhaillaan hän on aloittanut oman bisneksen – myydä taidetta ja käsitöitä. Hän on myös tekemässä lastenkirjaa liittyen aiheeseen, sekä väkivallasta, ammentaen omia huonoja kokemuksiaan tehdäkseen muiden elämästä valoisampaa.

Loppu.

Amyn pornokuvia löytyy Googlella kiitettävästi, jos joku haluaa nähdä.

Suomennan vielä tämän artikkelin.

Amy, joka on nyt 30, on kirjoittanut kirjan, jossa kuvailee suhdettaan Joeyn kanssa.
“Jos tietäisin sitten yksityiskohdat suhteesta ja ampumavälikohtauksesta, kuten hänen vuosistaan vankilassakin. Menimme asiaan ja kaikki oli ok rouva Fisherille. Hän on nykyisin vaimo, äiti ja kirjoittaja. Hän on onnellinen, hän on pahoillaan ja hän on valmis auttamaan vanhempia estääkseen heidän lapsiaan tulemasta pieniksi Amy Fishereiksi.” (Kirjan viimeisestä osiosta Varoitusmerkit.)

Kirja ei ole mitään soopaa, joka kuulostaa siltä, että kuulet sen ensimmäistä kertaa ruokakaupassa. Amyn lisäksi sitä on kirjoittanut Robbie Woliver, The Long Island Pressin toimitusjohtaja. Se on viikoittain ilmestyvä sanomalehti, johon Amy on jo kahden vuoden ajan kirjoittanut kolumnia liittyen aihepiiriin “vanhempien miesten tapailu sekä Lizzie Grubmanin ja Martha Stewartin neuvot”.

Tässä haastattelussa herra Wolive sanoo, ettei rouva Fisher ole “enää ‘pahamainen tyttöystävä’, vaan äiti, vaimo, journalisti ja taiteilija, jolla on omatunto.”
Mutta palataan vuoteen 1991 jolloin hän oli John F. Kennedy lukion oppilas Bellmoressa ja hän aloitti suhteen herra Buttafuocon kanssa. Toukokuun 19. -92 hän meni miehensä Massapequassa ja ampui tämän vaimon Mary Jon oviaukolle.
Rouva Buttafuoco, jolla on edelleen .25 kalibeerinen luoti juuttuneena niskassa, kertoi New York Statelle, että on antanut anteeksi rouva Fisherille ja että kannusti ajatusta, että tämä pääsisi koevapauteen, ja 1999 rouva Fisher vapautettiin Albion Correctional Facilitysta melkein 7 vuoden jälkeen.

Näinä päivinä Amy Fisher on olemassa vain paperilla. Hän on ottanut uuden nimen, jota hän ei paljasta. Hän ei enää halua olla tyttö, joka inspiroitui sarjakuvista, kaupantekokorteista, kolmesta televisioelokuvasta ja musikaalista. Mutta nyt kun Amy vielä myy kirjoja (ja sanomalehtiä), se on hänen kirjoittajanimensä.

Kasvoille, jotka tuhannet iltapäivälehdet tekivät tunnetuksi, on tehty kosmeettisia leikkauksia, mutta hän näyttää silti Amy Fisherilta.

Hänellä ja hänen miehellään on 3-vuotias poika, Brett. Yksityisyyttään suojellakseen jokaiseen asuinpaikkaan liittyvään kysymykseen hän vastaa “out by the Hamptons.”

“Asun keskellä ei-mitään, kanien ja peurojen kanssa”, hän sanoo. “Eläimet eivät sano ‘hei, tuolla on Long-Island-Lolita.'”

Viime torstaina hän uskaltautui Nassau piirikuntaan haastatteluun The Long Island Pressin kokoushuoneeseen (yllään vaaleanpunainen neulepusero, farkut, mustat saappaat, upeat hiukset ja kynnet, valtava kivi sormuksessa sormessaan).

Hän on viidennellä kuulla raskaana. Se on tyttö ja mikään ei voi pilata hänen hyvää tuultaan, ei edes se että Cindy Adams kutsui häntä “siaksi” aamun New York Postissa.

Rouva Fisher sanoo saaneensa luvan laittaa Joeysta vain yhden kuvan kirjaansa.
“Pidätyskuvan”, hän sanoo ivaten.

Herra Buttafuoco, joka oli vankilassa 4 kuukautta raiskauksesta, elää nyt Kaliforniassa.
“Olen vain iloinen, että hän on nykyisin länsirannikkolla”, rouva Fisher sanoo. “Joka kerta kun hän tekee jotain väärin, nettiverkkooni läiskäytetään ‘Long-Island Lolita’. Ja mitä minä olen tehnyt? En muuta kuin noussut aamulla sängystä sinä aamuna.”

Vapautumisensa jälkeen hän on viettänyt vuosia välttelen mediaa, mennyt collegeen ja yrittänyt jatkaa elämäänsä. Se ei ole ollut helppoa.

Uutta nimeä käyttäen hän vihdoin löysi töitä tarjoilijana TGI Friday’siltä, mutta pomo sai selville, kuka hän oli ja antoi hänelle potkut. Hän taisteli menestyksekkäästi saadakseen käyttöönsä www-osoitteen pornoryhmältä. (Nyt siellä ilmeisesti on taas lesbopornoa, ihan hyvää sellaista, toim. huom.)

Hän kutsuu kirjaansa tarinaksi “vekarasta, jolla oli paljon ongelmia ja joka oli johdettu harhaan ja lopulta veuhdottiin ylös ja jonka tilanne parani hänen omilla pyrkimyksillään.”

“Jos voin auttaa yhdenkin teinitytön kierteestä, kirjan kirjoittaminen oli sen arvoista. Se ei ole sellaista ‘voi minua raukkaa’. Elämäni on hyvää.”

“Vanhempien pitää tulla tietoisemmiksi lastensa tekemisistä. Opettajani olisi sanonut vanhemmilleni ‘hän on oikein mukava tyttö’. He tiesivät, ettei heillä ollut mitään murehtimisen aihetta. Ennenkuin aloin juosta Joey Buttafuocon perässä.”

Kun hän pääsi koevapauteen ja halusi löytää sydänystävän, hän kokeili nettideittejä ja löysi miehensä Match.comilla.
“Missä minä muuten tapaisin miehiä? En aio etsiä heitä Pathmarkista.” (Kauppakeskus, toim. huom.)

Listassa oli vanhempi herra nimeltä Lou. Hänen profiilissaan oli varsin komea lupaus: hän oli miljonääri.
“Olin että ai, hänelllä on rahaa.”
Kuten hän myöhemmin kertoi lukijoilleen “se oli intohimoa ensisilmäyksellä.”
Mies kertoi liioitelleensa hieman sanoessaan olevansa miljonääri.
“Sanoin hänelle: ‘Minullakin on tunnustettavaa. Olen Amy Fisher.'”
Louta se ei haitannut. Heillä on 3-vuotias lapsi, he ovat olleet 5 vuotta yhdessä ja viime vuonna he menivät naimisiin.

“En uskonut pääseväni siihen pisteeseen, että elämäni olisi hyvää. Se on pelottavaa. Tämä on täydellistä.”

Lopuksi hän summaa: “En koskaan ollut hyvä tapailemaan, mutta olen hyvin naimissa.”

http://www.corbisimages.com/Search#q=amy+fishe^Muutamia kuvia aiheesta.

Shanda Sharer

Tapahtumat sijoittuvat Madisoniin, Indianan osavaltioon. Shanda Sharer oli 12-vuotias tyttö, jonka kohtaloksi koitui kuolla yhtenä nuorimmista henkirikoksen uhreista Yhdysvalloissa vuonna 1992.

Shanda Sharer

Shanda Renee Sharer syntyi Pinevillen keskussairaalassa Kentuckyssa kesäkuun kuudentena 1979 onnellisille vanhemmille Steve Sharerille ja Jacqueline Vaughtille. Shanda kävi viidennen ja kuudennen luokkansa St. Paulin koulussa, Louisvillessa. Hän oli pirteä ja urheilullinen tyttö, joka harrasti lentopalloa, softballia ja cheerleadingia. Tytön vanhemmat olivat eronneet ja Jacqueline oli mennyt uusiin naimisiin. Hän erosi myös uudesta miehestään ja muutti Shanda mukanaan New Albanyyn kesäkuussa 1991.
Toisinkuin lapsilla uudessa paikassa usein, Shandalla ei ollut vaikeuksia saada uusia ystäviä. Hän oli 12, kun aloitti Hazelwoodin koulussa, jossa oli pidetty oppilas. Hän oli iloinen, ystävällinen ja avoin. Luultavasti tähän kaikkeen Amanda Heavrin hänessä ihastui. Shanda alkoi seurustella 14-vuotiaan Amandan kanssa.

Melinda Loveless

Melinda syntyi 1975 lokakuun 28., myös Kentuckyssa kolmantena lapsena perheeseen, jossa hänellä oli kaksi isosiskoa, äiti ja isä.
Melindan isä Larry Loveles oli suorittanut asevelvollisuuttaan Yhdysvaltojen armeijalle Vietnamin sodassa. Kun hän palasi sieltä, hänet nostettiin sankarin jalustalle. Jos Marjorielta kysytään, hänen miehensä ei ollut sankari, vaan perverssi, joka voisi pukeutua hänen ja tytärtensä alusvaatteisiin ja meikkeihin.
Molemmissa vanhemmissa oli pätkätyöläisen vikaa: sotilasuransa jälkeen Larry työskenteli rautatiealalla, jossa sai tehdä töitä silloin kun itse halusi; sitten vuonna -72 poliisina 8 kuukauden ajan, kunnes pahoinpiteli työparinsa kanssa mustan miehen, jota syytti vaimonsa kanssa makaamisesta; sitten postinkantajana vain kolmen kuukauden ajan.
Perheen elättäminen oli lähinnä Marjorien vastuulla. Larry oli impulsiivinen tuhlari, joka oli kiinnostuneempi ostamaan moottoripyöriä, ampuma-aseita ja autoja.
Perhe saattoi silti elää melko leveästi vuoteen -80, jolloin Larry joutui konkurssiin. Pitkäaikaiset perhetutut kertoivat, että tytöt olivat usein nälkäisiä, eivätkä saaneet kotona riittävästi ruokaa.

Pettämistä tapahtui koko suhteen ajan sekä miesten, että naisten kanssa, Larryn puolelta siis. Larry olisi mielellään nähnyt vaimonsakin vehtaavan muiden kanssa, mutta Marjoriesta inhotti ajatuskin.

Kun Melinda oli 5, vanhemmat hurahtivat baptistiseen kirkkoon. Larrysta jopa tuli maallikkosaarnaaja, ja Marjoriesta koulun sairaanhoitaja. Larrysta tuli myös kirkon avioliittoneuvoja. Kun Melinda oli 7, Larry yritti raiskata erään naisen kirkossa. Tapahtuneen jälkeen pariskunta jätti kirkon ja palasi vanhoihin elämäntapoihisa: juopotteluun ja avoimeen parisuhteeseen.

Lapsuudessaan Melinda näki äitinsä itsemurhayrityksen, isänsä pahoinpitelevän äidin niin että tämä joutui sairaalaan sekä raiskaavan äidin.

Huhut liikkuvat, että Larry olisi käyttänyt hyväksi lapsia, kuten lastensa serkkuja. Melinda kieltää, että Larry olisi tehnyt mitään tällaista hänelle.

Kaikesta huolimatta vanhempien ero oli Melindalle kova pala. Kun hänen äitinsä meni vielä uusiin naimisiin, tyttö masentui, alkoi lintsata koulussa ja tapella koulutovereidensa kanssa.
Larry muutti Floridaan ja meni myös uudestaan naimisiin. Se musersi Melindan. Larry lähetti muutaman kirjeen tyttärelleen, mutta katkaisi sitten kaikki kontaktit häneen.

Melinda ja Amanda alkoivat seurustella vuonna 1990. Maaliskuussa 1991 Melinda tuli äidilleen ulos kaapista. Siinä riitti sulateltavaa Marjorielle, mutta lopulta hän hyväksyi ja ymmärsi asian.

Shanda tapaa Amandan… ja Melindan

Palataan Shandaan. Hän tapasi kouluvuoden alussa Amanda-nimisen tytön, jonka kanssa hänelle tuli sanaharkkaa. He joutuivat jälki-istuntoon ja sitten huomasivat pitävänsä toisistaan. He alkoivat seurustella, mutta matkassa oli yksi matka, nimittäin Amanda seurusteli jo jonkun kanssa. Ja se joku sattui olemaan Melinda Loveless.

Melindalle ei tietenkään ollut helppoa huomata sydänkäpystään toisen kanssa intiimissä suhteessa. Eräänä varhaisena lokakuun päivänä Shanda ja Amanda menivät yhdessä koulutanssijaisiin ja Melinda oli vihainen nähdessään heidät. Samaten Melinda alkoi seurustella toisen, vanhemman tytön kanssa. He eivät Amandan kanssa missään vaiheessa sopineet lopettavansa suhdettaan.

Joitain viikkoja myöhemmin, kun Melinda uhkasi tappaa Shandan kun tämä oli menossa jollekin festivaaleille Amandan kanssa.
Uhkaukset eivät todellakaan jääneet tuohon yhteen kertaan vaan jatkuivat puoli vuotta. Joko hän itse soitteli Shandalle tai lähetti uhkausviestejä ystäviensä kautta.
Melinda ei tuntenut Shandaa hyvin, mutta tarpeeksi hyvin tietääkseen mikä tämä oli: likainen, hirveä narttu, joka oli vienyt häneltä hänen tyttöystävänsä.

Shanda ei ollut käynyt Hazelwoodin koulua vielä kokonaista lukuvuottakaan, kun hänen vanhempansa laittoivat hänet yksityiseen katolilaiseen kouluun, joidenkin lähteiden mukaan Melindan loputtomien uhkausten, joidenkin mukaan siksi että olivat huolissaan tyttärensä lesbosuhteesta Amandan kanssa.

Joulukuussa 1991 Shanda lakkasi pitämästä yhteyttä Amandaan.

Melindan joukko

Lokakuussa 1991 Melinda tapasi Mary Laurine Tackettin, jota kutsuttiin Laurieksi. Ei heidän välillään oikeastaan ollut mitään ystävyyttä, mutta Melinda oli kiinnostunut tämän seurasta, koska tämä 17-vuotias halusi tappaa jonkun. Melinda kertoi tälle Shandasta, jota vihasi valtavasti ja että halusi tämän kuolevan. Lauriesta se oli hyvä ajatus.

10. tammikuuta 1992 Melinda ja Laurie olivat menossa punkrock-konserttiin. Laurie pyysi ystävänsä Hope Rippeyn mukaan. Ja tämä tuli mielellään. Hope oli 15-vuotias tyttö, joka asui Madisonissa. Hän ei ollut vielä tavannut Melindaa. Hope ilmeisesti ihaili kavereitaan ja alkoi viiltelemään heidän mukanaan. Hänen eronneiden vanhempiensa mielestä Laurie oli huonoa seuraa, mutta se ei estänyt häntä olemasta tämän ystävä.
Hope kysyi mukaan vielä ystäväänsä omasta koulustaan, myös 15-vuotiasta Toni Lawrencea. Toni ilmoitti tulevansa ja niin murhaajajoukko oli koolla.

Shanda oli siis lopettanut suhteensa Amandaan ja vaihtanut koulua, mutta Melinda ei ollut vieläkään tyytyväinen.

Laurien äiti oli helluntailainen fundamentalisti. Kun hän sai toukokuussa -89 tietää, että tytär vaihtoi koulussa pitkän hameen farkkuihin, syntyi ankara yhteenotto ja yöllä hän kuristi tätä. Sosiaalityöntekijät tulivat ja vanhemmat vakuuttivat heille, että tämä ei ollut heidän tapaistaan. Laurie syyttää isäänsä käyttäneen häntä hyväksi ainakin kahdesti: kun hän oli 5- ja 12-vuotias.

Laurie riiteli usein äitinsä kanssa monista eri asioista, muun muassa ystävästään Hopesta. Kerran äidin käydessä Hopen kotona, hän sai tietää tämän isän hankkineen tytöille Ouijan, eräänlaisen spiritismissä käytettävän laudan. Nainen vaati, että Ouija-lauta poltettaisiin ja Rippeyden talo manattaisiin.

Laurien vapaa-ajan harrastuksiin kuului itsensä vahingoittaminen, varsinkin vuoden 1991 alussa, kun hänellä oli tyttöhuolia. (Tyttöystävä oli sekaantunut johonkin, ei kuitenkaan eläimeen.) Jäljet huomattuaan vanhemmat veivät tytön sairaalaan 19. maaliskuuta 1991, jossa hänelle annettiin antidepressantteja ja lähetettiin kotiin. Kaksi päivää myöhemmin menolippu takaisin sairaalaan oli lunastettu, kun Laurie teki ranteeseensa syvän viillon tyttöystävänsä ja Toni Lawrencen kanssa. Hän pääsi psykiatrisen sairaanhoidon pariin, jossa hänellä todettiin epävakaa persoonallisuus ja olleen hallusinaatioita lapsuuden alkuvaiheilla. Huhtikuun 12. hän pääsi jälleen ulos sairaalasta. Syyskuussa 1991 hän keskeytti lukion.

Lokakuussa 1991 hän asuskeli Louisvillessa satunnaisten kavereidensa nurkilla, mutta muutti takaisin Madisoniin, kun hänen isänsä lupasi ostaa hänelle auton. Hän silti vietti aikansa lähinnä Louisvillessa ja New Albanyssa, erityisesti joulukuussa liikui paljon Melinda Lovelessin kanssa.

Hän ja Shanda alkoivat hengata keskenään marraskuun lopulla 1991.

Kun Hope Rippeyn vanhemmat erosivat, hän muutti äitinsä ja sisarustensa kanssa Quinckyyn, Michiganiin helmikuussa -84. Hopen mielestä siellä asuminen oli kamalaa. Hänen harras toiveensa toteutui 3 vuotta myöhemmin: hänen vanhempansa palasivat yhteen ja he muuttivat takaisin Madisoniin.

Toni Lawrence, jonka koulukaveri ja paras ystävä Hope oli, oli syntynyt helmikuussa -76 Madisonissa. Hänen sukulaisensa oli pahoinpidellyt häntä 9:n iässä ja nuori poika oli raiskannut hänet kun hän oli 14. Poliisi ei voinut tehdä muuta kuin määrätä tuon pojan pysymään kaukana Tonista. Raiskauksen jälkeen Toni pääsi juttelemaan ammattiauttajalle, mutta se ei juuri auttanut. Hän alkoi harrastaa irtosuhteita ja tuli itsetuhoisaksi. 8. luokalla hän yritti itsemurhaa.

Tuona päivä Hope, Laurie ja Toni menivät siis Laurien autolla Melindalle. Tytöt olivat sanoneet vanhemmilleen olevansa yötä kaverilla. Tytöt lainasivat Melindan vaatteita ja tämä näytti heille veitsiään, joilla aikosi säikäyttää Shandan. Tässä vain Laurie tiesi Melindan olevan menossa pelottelemaan Shandaa ja Melinda alkoikin vaahtoamaan vihastaan Shandaa kohtaan heti kun nelikko oli koolla.
Hope ei oikeastaan olisi vielä saanut ajaa, mutta Laurie päästi hänet rattiin ja tämä ajoi porukan Shandan kotinurkille Jefferssonvilleen pysähtyen McDonald’sin kohdalla.
Vähän ennen illan pimenemistä he pysäyttivät Shandan pihalle. Melinda käski kahta joukon junioria koputtamaan oveen ja esittäytymään Amandan ystävinä. Toni ja Hope tekivät työtä käskettyä ja sanoivat Amandan odottavan heitä paikassa nimeltä “Noidan linna.” Shanda sanoi, että ei voisi tulla, koska hänen vanhempansa olivat vielä hereillä ja pyysi, että hänet haettaisiin keskiyöllä.
Kuultuaan uutisen Melinda raivostui, mutta muut rauhoittelivat, että he tulisivat hakemaan Melindan myöhemmin. Tytöt sitten lähtivät punkrock-konserttiin, josta aiemmin oli ollut puhetta. Toni ja Hope kyllästyivät nopeasti musiikki ja lähtivät kahden pojan kanssa Laurien autoon toteuttamaan seksuaalisuuttaan.

Kello kävi keskiyön ja tytöt palasivat hakemaan Shandaa. Melinda kertoi kavereilleen, ettei malttanut odottaa, että pääsisi tappamaan 12-vuotiaan tytön. Samalla hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että tyttö oli oikein viehättävä ja hän haluaisi harrastaa seksiä tämän kanssa ja että veitsi oli vain pelotteeksi. Puoli yksi he olivat Shandalla ja Toni meni uudestaan koputtelemaan ovea. Shanda vaihtoi päälle nätimmät vaatteet ja lähti matkaan uskoen tapaavansa tyttönsä Amandan. Melinda, joka oli häirinnyt ja piinannut tyttöä lukuisia kertoja, piiloutui veitsi kädessään huovan alle takapenkille.

Joukko lähti ajamaan Uticaan, toiseen Indianalaiseen kaupunkiin, jossa Noidan linna sijaitsi. Kyseessä Mistletoe Fallsinakin tunnettu paikka, joka on eristetyllä kukkulalla, josta on näkymä Ohion jokeen. Siihen aikaan nuoret tapasivat ajoittain viettää siellä aikaa.
Piileskeltyään tuon automatkan ajan, hetken päästä Melinda tuli esiin ja laittoi veitsen Shandan kurkulle ja ryhtyi hiillostamaan tätä Amandasta. Kun joukkio saapui Noidan linnaan, he sitoivat Shandan raajat köydellä. Shanda alkoi itkeä. Tytöt huomasivat monien autojen kulkevan ohi ja pelästyivät ajatuksesta, että jäisivät kiinni itse teossa. He hyppäsivät takaisin autoon ja suuntasivat kohti Madisonia. He pysähtyivät lähelle Laurien kotia.

Melinda ja Laurie pakottivat 12-vuotiaan strippaamaan ja ensimmäiseksi mainittu alkoi hakata häntä nyrkeillä. Hän potki tätä ja viilteli tytön suuta tämän hammasraudoilla. Hän yritti viiltää tytön kurkun auki, mutta veitsi osoittautui liian tylsäksi siihen hommaan.

Vuoden 1992 lopussa ja 1993:n puolivälin välillä tarinan sankareille langetettiin tällaisia tuomioita:
– 16-vuotias Melinda Loveless sai 60 vuotta. Hänet vapautetaan vuonna 2052 tai hyvällä käytöksellä 2022.
– 17-vuotiaalla Laurie Tacketilla sama homma.
– 15-vuotias Hope Rippey sai 50 vuotta. Hän vapautuisi 2042 tai 2022 hyvällä käytöksellä, MUTTA hän vapautui hyvällä käytöksellä jo huhtikuussa 2006.
– 15-vuotias Toni Lawrence sai 20 vuotta. Hänet vapautettaisiin 2012 tai hyvällä käytöksellä 2002, MUTTA hänet vapautettiin jo 14. joulukuuta 2002.

Toni istui tuomioonsa Indianan naistenvankilassa Pendletonissa, Indianassa. Muut joutuivat Indianan Indianapoliksen naistenvankilaan (joka on sekin Indianassa).

Toni palasi Madisoniin ja on kahden lapsen äiti ja hän on kirjoittanut myspace-sivullaan olevansa onnellinen. Hänen myspace-sivunsa:
http://www.myspace.com/hatemetoday1976

Shanda Sharerista on kirjoitettu kaksi kirjaa:

Michael Quinlan: Little Lost Angel (myydään Amazonissa 8-15 dollarilla)

Aphrodite Jones: Cruel Sacrifise

Ylläoleva teksti

(c) Wikipedia

Tästä eteenpäin

(c) Crime Library

Ruumiinavaus

Sunnuntaiaamuna tohtori George Nichols teki Shandalle ruumiinavauksen. Siinä prosessissa selvisi, että hän oli kärsinyt moninaisista vaurioista. Hänen ranteistaan löytyi sidosmerkkejä (ranteet sidottu köysillä?) ja hänellä oli useita ruhjeita päässään, kaulassa ja jaloissa. Shandan sormet olivat sellaisessa vääristyneessä asennossa, että heidät piti leikata ne irti saadakseen sormenjäljet. Hänen leukansa poistettiin myös, hammaslääkärin tutkimuksia varten. Ylävartalossa oli kolmannen ja neljännen asteen palovammoja ja hänen kielensä sojotti puristuneiden hampaiden välistä. Repeämät anuksessa ja peräsuolessa kielivät tylpän esineen työntyneen hänen sisäänsä ainakin 3 ja puoli tuumaa. Lisäksi peräsuolen alueen verenvuoto osoitti, että hän oli ollut elossa hyökkäyksen aikaan. Ruumiinavauksessa löytyi Shandan ylemmästä hengitystiestä löytyi nokea, mikä tarkoitti, että hän oli ollut elossa kun hänet sytytettin tuleen.

Tutkijat kyselivät sekä Melinda Lovelessilta että Laurie Tackettilta ennen kuin siirsivät heidän Indiana Circuit Courtin eli Indianan tuomioistuimen eteen Madisonissa. Molempia tyttöjä syytettiin murhasta ja psykologi määrättiin edustamaan heitä. Erillisissä kuulemisissa tuomari Ted Todd luovutti tytöt nuorisotuomioistuinjärjestelmältä, päättäen, että heitä kohdeltaisiin oikeudessa aikuisina. Lovelessin ja Tackettin kuulemisen jälkeen syyttäjä Guy Townsend puhui Hope Rippeyn asianajajalle tämän osallisuudesta.

Tässä vaiheessa media vyöryi tapauksen kimppuun joka suunnalta, ja teki valtavia otsikoita. Kansa oli shokissa ja halusi rangaista Shandan tappajia. Mediahuomio toi esille myös monia teinejä, jotka olivat tunteneet Shandan murhaajat ja osasivat kertoa jotain todella nannaa. Ilmeisesti Loveless ja Tackett olivat tunnustaneet ainakin kolmelle ihmisellä, joista kaksi antoivat nopeasti lausunnot Shipleylle ja Henrylle. Palat alkoivat löytää paikkaansa kaaosmaisessa palapelissä ja tutkijoille selvisi hitaasti, mutta varmasti, mikä Shandan kohtalo oli ollut. Samalla kun tytöt yrittivät vähätellä osuuttaan murhassa ja siirtää vastuuta, suurin osa heidän kertomastaan oli totta. Syyttäjä Guy Townsend ei arkaillut. Mikään ei enää saisi Shandaa takaisin, mutta hän oli päättänyt saada tytölle oikeutta. Se oli mahdollista, kun murhaajien tunnustuksista, todistajien lausunnoista ja tutkijoiden löytämistä todisteista saatiin muovattua kuva Shandan elämän viimeisistä tunneista.

Suunnitelma

Perjantaiyönä, 10. tammikuuta -92 Melinda Lovelessin kärsivällisyytä oli koeteltu tarpeeksi. Hänen 14-vuotias tyttöystävänsä oli pettänyt häntä Shandan kanssa, ja hän oli kyllästynyt. Nyt hänen oli aika näyttää heille, kuinka vakavissaan hän oli. Hän aikoi tavata Laurie Tackettin, ja tiesi, että tämä auttaisi häntä suunnitelman kanssa enemmän kuin mielellään. Loveless oli aina pitänyt Tackettia outona, koska tämä puuhasi okkultismin kanssa ja väitti omaavansa toisen persoonan, joka oli vampyyri: mutta kaiken kaikkiaan, hän oli omistautunut ystävä ja he olivat usein puhuneet aiheesta, jonkun tappaminen huvin vuoksi.

Matkalla Melindalle, Tackett nappasi kyytiin kaksi ystäväänsä: 15-vuotiaat Hope Rippeyn ja Toni Lawrencen. Lawrence ei ollut vielä tavannut Melindaa ja Rippey oli tavannut Melindan kerran tai kaksi. Kun tytöt saapuivat Lovelessien taloon, he kapusivat yläkertaan ja rupesivat jutustelemaan siitä, mitä sinä yönä oli luvassa. Kaikki heistä olivat valehdelleet vanhemmilleen sanoen, että olisivat kaverin luona yötä. Kun tytöt istuivat alas jutustelemaan, Loveless veti laukustaan suuren keittiöveitsen ja sanoi, että aikoisi pelotella jotakuta. Hän kertoi Rippeylle ja Lawrencelle ongelmista, joita hänellä oli ollut Shanda Sharerin kanssa.

Lovelessilla oli Sharerin osoite ja ennen pitkää tytöt olivat löytäneet hänen talolleen: se oli ollut varsin vaikeaa, mutta kysyttyään neuvoa pariin kertaan he lopulta olivat löytäneet sinne ja pysäköineet auton puolen korttelin päähän. Kun Rippey ja Lawrence eivät olleet koskaan ennen tavanneet Shandaa, Loveless käski heidän mennä ovelle ja esittäytyä Amanda Heavrinin ystäviksi. Loveless halusi heidän houkuttelevan Shandan ulos autoon. Rippey ja Lawrence koputtivat ovelle ja Sharer vastasi. Kaksi tyttöä kertoivat olevansa Heavrinin ystäviä ja että Heavrin odotti häntä metsikössä, hylätyssä kivirakennuksessa, jota kutsuttiin Noidan Linnaksi. Sharer vastasi, ettei voisi tulla, koska hänen vanhempansa olivat vielä valveilla, mutta ehdotti että he tulisivat uudestaan puolen yön jälkeen. Lawrence ja Rippey myöntyivät ja menivät takaisin autolle. Loveless vihastui siitä, ettei Shanda ollut tullut, mutta rauhoittui, kun 15-vuotiaat kertoivat, että Shanda haettaisiin myöhemmin. Odotellessa, että pääsisivät tappamaan 12-vuotiaan tytön, he päättivät mennä konserttiin läheiseen puistoon.

Sieppaus

Sharer oli odottelemassa sivuovella kun Tackett ja Rippey tulivat. He selittivät Heavrinin yhä odottelevan häntä ja lähettäneen uudestaan heidän hakemaan häntä. Sharer epäröi, mutta Rippey vakuutteli hänelle ja joukko meni Tackttin autoon. Lawrence siirtyi etupenkille kuskin viereen, jotta Sharer pääsi istumaan keskelle. Tackett selitti Sharerille, että Noidan Linnaan oli lyhyt ajomatka Uticasta ja että se oli ollut 9:n kaupunkia hallinneen noidan kotipaikka.
Tytöt palasivat hakemaan Shandan klo puoli kahdentoista jälkeen. Lawrence ei halunnut mennä koputtelemaan Sharerien ovea, joten Rippey ja Tackett menivät. Loveless oli lauman ainoa, jonka Shanda tunsi, joten hän piiloutui takapenkin taakse peiton alle.
Kun he ajoivat Linnalle, Rippey kysyi Sharerilta tämän suhteesta Heavriniin. Sharer sanoi, että he olivat käyneet ulkona vähän aikaa ja että hän välitti tosissaan Amandasta. Yhtäkkiä Loveless hyppäsi penkin takaa, kahmaisi Sharerin hiuksista repien ja painoi veitsen tämän kurkulle. Sharer itki ja rukoili Lovelessia olemaan vahingoittamatta häntä, mutta loppumatkan Loveless ojensi häntä ja toisti hänen olevan “lutka”, pidellen veistä tiukasti hänen kurkullaan.

Noidan linna

Sharer nyyhki hillittömästi kun he matkasivat Noidan Linnaan. Loveless ja Tackett työnsivät hänet ulos autosta ja pitivät hänen käsistään tiukasti kiinni samalla kun Rippey ja Lawrence valaisivat reittiä linnaan taskulampuissa. Sisällä Loveless sitoi hänen kätensä Rippeyn pilkatessa häntä veitsi kädessään. Loveless kiskoi Sharerin korut ja otti ne itselleen ja Lawrencelle. Rippey päätti pitävänsä musikaalisesta Mikki Hiiri-rannekellosta, jota Sharer piti, joten hän otti sen itselleen.

Linnassa oli pimeää ja niinpä Tackett otti vanhan t-paidan ja sytytti sen tuleen. Kun liekit kasvoivat, Tackett osoitti nuotiota ja sanoi Sharerille, että tuolta hän näyttäisi, kun yö olisi ohi. Sharer oli niin kauhuissaan, ettei voinut edes puhua; hän vain itki hallitsemattomasti. Tackett alkoi hermostua kun useita autoja kulki Linnan ohi ja hän ehdotti, että he lähtisivät ja menisivät johonkin toiseen paikkaan, kuten hänen kotiinsa, joten Sharer vietiin takaisin autoon ja he ajoivat pois vankinsa kanssa.

Kun tytöt pysähtyivät Five Star asemalle, Sharer oli työnnetty takapenkin alle ja peitetty huovalla. Loveless jäi vartioimaan häntä, Tackett meni pumppaamaan bensaa ja Rippey meni sisälle maksamaan, ja Lawrence soitti ystävälleen. Puhelinkeskusten aikana Lawrence ei maininnut sanallakaan sitä, mitä he sillä hetkellä tekivät Sharerille. Myöhemmin Lawrence väitti olleensa järkyttynyt ja aivan suunniltaan yön tapahtumista, mutta hän ei tehnyt elettäkään auttaakseen Shandaa. Heti kun Lawrence oli lopettanut puhelun, he jatkoivat matkaa.

Hyökkäys

Tytöiltä kesti miltei tunti päästä Madisoniin. Tackett osoitti taloaan ja muutama maili myöhemmin auto jätettiin vanhalle hakkuutielle. Rippey ja Lawrence nousivat autosta ja Loveless ja Tackett riuhtoivat Sharerin penkin alta. Loveless otti köydet pois Sharerin käsiltä ja käski tätä riisumaan vaatteensa. Oli hieman kylmä, joten Rippey ja Lawrence menivät takaisin autoon ja ottivat paikat, josta pääsivät ikkunasta seuraamaan, mitä Loveless teki. Sharer strippasi hänelle samalla kun hän uhkaili tätä veitsellä. Loveless kahmaisi Sharerin vaatteet ja heitti ne autoon, sanoen kavereilleen haluavansa ne muistoesineiksi. Rippey otti Sharerin alushousut ja laittoi ne päälleen Lawrencen laittaessa radion päälle.

Tackett otti kiinni Sharerin käsistä ja piti niitä hänen selkänsä takana, jotta Loveless pääsi lyömään Shareria. Sharer rukoili heitä päästämään hänet ja vannoi pysyvänsä kaukana Heavrinista, mutta jokaiseen pyyntöön Loveless vastasi käskemällä häntä tukkimaan suunsa. Yllättäen Loveless iski Shareria vatsaan niin kovaa kuin saattoi ja tämä putosi maahan. Raskaan huohotuksensa välistä Sharer aneli heitä lopettamaan. Sharerin itku kaikui kuuroille korville: Loveless riiputti häntä tukasta ja alkoi hakata hänen päätään polveensa. Monet iskut saivat Sharerin hammasraudat viiltämään hänen huuliaan ja veri virtasi hänen suustaan.

Kun Sharer makasi maassa valittaen, Loveless veti veitsen esiin ja yritti leikata hänen kurkkunsa, mutta työväline oli liian tylsä siihen tarkoitukseen. Rippey hyppäsi ulos autosta pitääkseen Shareria kiinni maassa kun Loveless yritti painaa veistä jalallaan Sharerin kaulasta läpi. Sekään ei onnistunut. Kykenemättömänä leikkaamaan Sharerin kurkkua, Loveless ja Tackett kävivät puukottamaan häntä rintakehään. Haavat eivät olleet tarpeeksi syviä aiheutaakseen kuolemaa, joten Tackett sai päähänsä, että he voisivat kuristaa Sharerin, ja juoksi autolle hakemaan köyden pätkää. Sharer jatkoi aneluaan epätoivoissaan, Loveless vain nauroi hänelle. Kun Tackett palasi köyden kanssa, Loveless istui Sharerin jalkojen päälle kun Tackett istui hajareisin hänen rintakehänsä päällä. Tackett sitoi köyden Sharerin rintakehän ympäri ja painoi kaikella voimallaan, kunnes Sharerin ruumis kävi veltoksi. Kiduttajat eivät olleet varmoja, oliko Sharer kuollut, joten he heittivät ruumiin takakonttiin ja suuntasivat Tackettin talolle.

Kuollut?

Lauma pääsi Tackettin talolle, meni yläkertaan hänen huoneeseensa ja Tackett alkoi harrastamaan okkultismia. Hän painoi kiviä ja yritti lukea heidän tulevaisuuttaan. Juuri kun Tackett sanoi heidän tulevaisuutensa näyttävän valoisalta, hänen koiransa alkoi haukkua. Kun tytöt kuuntelivat ikkunasta ulkomaailman ääniä, he saattoivat kuulla Sharerin vaimennetut huudot. Tackett ryntäsi keittiöön, nappasi kuorimaveitsen, ja juoksi ulos. Hän avasi takakontin ja ilman mitään varoitusta alkoi puukotti Shareria lukuisia kertoja, toivoen hiljentävänsä uhrin. Sitten Tackett sulki takakontin ja palasi huoneeseensa, jossa ystävät odottelivat häntä. Hän oli veren peitossa. Pienen tauon jälkeen Tackett sanoi, että heidän pitäisi lähteä ajelulle. Rippey ja Lawrence kieltäytyivät tulemasta, joten Loveless ja Tackett lähtivät kaksin.

Loveless ja Tackett ajelivat ympäriinsä miettien, mitä tekivät seuraavaksi. He pysähtyivät katsoakseen, oliko Sharer kuollut. Kun takakontti avattiin, Sharer nousi istumaan, yltä päältä veressä. Hänen silmänsä olivat kääntyneet ympäri, ikäänkuin nurinperin. Hän yritti puhua, mutta ei saanut soperrettua muuta kuin “äiti”. Tackett haki työkalun, jota käytetään käsiteltäessä auton pyöriä, joissa on sisäkumi, ja löi Shareria sillä päähän. Sitten hän sulki takakontin ja he jatkoivat matkaa.

Jonkin aikaa ajeltuaan tytöt kuulivat jokeltavia ääniä takakontista. Tackett pysäytti auton nopeasti tien sivuun tarkistaakseen tilanteen. Loveless pysyi sisällä kun Tackett käveli auton taakse. Siinä maatessaan Sharer näytti siltä kuin hänet olisi maalattu punaisella värillä ja ähkivä ja jokeltava ääni aiheutui rintakehän haavoista. Tackett tarttui jälleen tuohon työkaluun ja painoi sillä Shareria päähän. Yksi iskuista oli niin vakava, että jotain hajosi Sharerin kallossa. Tyytyväisenä kättensä jälkiin Tackett sulki takakontin ja tepasteli etupenkille. Hän vei sisäkumin kanssa käytettävän työkalun nenänsä alle ja nuuhki sitä. Hän alkoi nauraa ja selitti, mitä oli tapahtunut ja vei sen Lovelessin nenän alle.

Aurinko alkoi nousta ja he päättivät suunnata takaisin Tackettille polttaakseen Sharerin ruumiin. Matkalla he pysähtyivät useita kertoja yrittäen hiljentää Sharerin työkalulla. Kun he olivat taas Tacketin luona, he herättivät Rippeyn ja Lawrencen ja kerskailivat mitä olivat Sharerille tehneet. He kertoivat myös uudesta suunnitelmastaan ja Rippey ja Lawrence seurasivat heitä paikalle, jossa Tackett aikoi polttaa Sharerin.

Shandan loppu

Tytöt ymmärsivät pian, ettei heidän suunnitelmansa voisi toimia. Sharerin tuleen sytyttämiseksi pyhitetty paikka oli hallan peittämä, eikä heillä ollut bensiiniä tulen tekoon.
Tackett päätti näyttää Rippeylle, mitä oli saanut aikaan. Lawrence ei halunnut nähdä ruumista, joten hänet käskettiin käynnistämään auto ja lisäämään moottorin kierroksia jos Sharer alkaisi huutamaan.
Kun Tackett avasi takakontin, Rippey huomasi pullon ikkunanpesuaine Windexia Sharerin vieressä. Hän otti Windexin ja alkoi suihkuttaa sitä Sharerin päälle.
Aineen alkaessa pihistä Sharerin haavoissa, Sharer sai jostain voimaa nousta istumaan. Hän oli yhä veressä ja hänen silmänsä olivat yhä pelkkää valkoista. Sharer alkoi heilua eestaas kun Tackett puhui hänelle, mutta ei sanonut mitään vastatakseen. Todistusaineiston perusteella voidaan sanoa, että näihin aikoihin tytöt tai joku heistä häpäisi Shareria työkalulla, jota aikaisemminkin käytettiin raakaan pahoinpitelyyn. Kuitenkaan kukaan tytöistä ei ole myöntänyt olevansa tietoinen siitä, mikä aiheutti Sharerin haavat, jotka johtivat anaalisen repeämään.
Sitten Tackettin äiti huusi häntä ovelta, mikä sai hänet pudottamaan takakontin Sharerin päähän.

Tackett oli siis mennyt sisään taloon äitinsä luo, ja kun hän palasi, tytöt päättivät, että oli aika katkaista Sharerin maan päällinen vaellus lopullisesti.

Kun tytöt ajoivat tielle, he tulivat siihen tulokseen, että Sharer poltettaisiin. Tyttöjoukko meni Pohjois-Madisonissa sijaitsevalle Clark Oil asemalle täyttääkseen bensatankin ja Tackett pyysi Lawrencea ostamaan 2 litran pullon soodaa, joka täytettäisiin bensiinillä. Kun he olivat asioineet bensa-asemalla, he ajoivat Lemon Roadille. Rippey tunsi alueen ja tuumi ääneen, että se olisi hyvä paikka tappaa Sharer.

Lawrence päätti olla auttamatta kavereitaan ja jäi istumaan autoon katsellen, kun he veivät Sharerin muutaman jalan päähän autosta ja jättivät maahan lojumaan. Rippey otti bensapullon ja kaatoi säästelemättä nestettä Sharerin päälle; Tackett kaivoi tulitikut esiin ja sytytti nuotion, jonka päälle Sharerin bensan liottama ruumis laitettiin. Bensa syttyi heti, ja siitä syntyi komea nuotio. Tytöt hyppäsivät takaisin autoon ja olivat jo lähdössä, kun Loveless alkoi hermoilla ja käski Tackettin kääntyä takaisin. Hän halusi varmistaa, että ruumis paloi. Rikospaikalla Loveless nappasi pullon, jossa oli vielä pari tilkkaa bensiiniä ja valutti sen Sharerin ruumiin päälle. Hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan kuinka Sharer käpertyi sikiöäasentoon ja hänen kielensä singahti ulos suusta. Kun tämä 16-vuotias murhaaja päätti nähneensä tarpeeksi, hän viskasi loput bensiinit Sharerin hehkuvalle ruumiille ja juoksi takaisin autolle. Lovelessin mielestä Sharerin kuoleman kärsimykset olivat hauska asia ja hän kuvaili niitä muille.

Melinda Lovelessin toive oli toteutunut: Sharer oli nyt poissa. Tackett näytti nauttineen täysin rinnoin siitä, mitä oli yöllä tehnyt, ja Rippey ja Lawrencekaan eivät voineet olla kovin pahoillaan tapahtuneesta, koska heillä oli pitkin yötä ollut useita mahdollisuuksia kutsua apua Sharerille, mutta he eivät olleet tehneet sitä. Tytöt olivat väsyneitä yön töiden jälkeen, joten he pysähtyivät McDonald’sille purilaiselle paluumatkallaan. Aamiaisella Tackett ja Loveless vitsailivat Sharerin muistuttavan makkaroita, joita he juuri olivat syömässä. Sen jälkeen Tackett heitti Rippeyn ja Lawrencen koteihinsa ja meni Lovelessin kanssa hänen kotiinsa. He olivat aikaisemmin päättäneet, että Tackett yöpyisi hänellä, mutta ensin he halusivat soitella muutamille ihmisille leuhkiakseen sillä, mitä olivat juuri tehneet.

Kuoleman pakoilu

Syyttäjä Guy Townsend

Syyttäjä Guy Townsendilta ei kestänyt kauaa saada nostettua syytteet Hope Rippeyta ja Toni Lawrencea vastaan. 15. maaliskuuta -92 hän syytti molempia tyttöjä murhasta, tuhopoltosta, pahoinpitelystä tappavalla aseella, raskauttavasta pahoinpitelystä, rikollisesta vangitsemisesta sekä pelottelusta. Tuomari Ted Todd luovutti molemmat aikuistuomioistuimet eteen. Vähän aikaa sen jälkeen kun tapaus oli saapunut käsittelyyn, heidät vietiin Jefferson piirikunnan vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä. Myöhemmin samana iltapäivänä Melinda Loveless ja Laurie Tackett tuotiin lain eteen ja he saivat syytteet seitsemästä muusta rikoksesta, myös lapsen hyväksikäytöstä ja rikollisesta, poikkeavasta käytöksestä. Lisäksi, kuukausi myöhemmin, 9. huhtikuuta -92 syyttäjä Townsend nosti Lovelessia ja Tackettia vastaan syytteen törkeästä murhasta.

Huhtikuun 22. -92 Toni Lawrence suostui tekemään kaupat osavaltion kanssa: hän todistaisi oikeudessa kolmea muuta tyttöä vastaan ja myöntäisi syyllisyytensä rikolliseen vangitsemiseen, jolloin Townseed ei syyttäisi häntä mistään muusta. Rikollisesta vangitsemisesta Lawrence saisi 20 vuotta vankeutta tuomitsevan tuomariston mielivallan mukaisesti. Tällainen sopimus herätti vihaa monissa ihmisissä – heistä Lawrence pääsi liian vähällä. Mutta Townsend koki, että osavaltiolle oli välttämätöntä saada rikoksen silminnäkijä.

Myös kolmelle muulle tytölle tarjottiin samankaltaisia sopimuksia, mutta he torjuivat ne kerta toisensa jälkeen. Vastatoimena moiselle Townsend haki kuolemanrangaistusta Lovelessille ja Melindalle heinäkuun 13. -92. Lisäksi hän nosti heitä vastaan syytteet murhan juonimisesta. Vast’ikään 16 täyttäneelle Rippeylle ei kuolemantuomiota voinut määrätä ikänsä puolesta.

17. elokuuta -92 Toni Lawrence löydettiin lysähtäneensä sellinsä lattialle. Hänet kiidätettiin Scott Memorial sairaalaan Scottsburgissa, jossa hänen todettiin ottaneen yliannostus antidepressantti Lorazepamia. Kävi ilmi, että hän oli jo jonkin aikaa säästellyt päivittäisiä lääkkeitään itsemurhayritys mielessään. Lawrence oli alkuaan tajuton ja jäi teho-osastolle vielä 11 päivää tajuihinsa tultuaan. Toivuttuaan tuomari Todd määräsi, että hänet siirrettäväksi Lifespring mielenterveyshoitolaan Jeffersonvilleen arvioitavaksi. Lawrence viipui mielenterveyden ammattilaisten huomassa lokakuuhun saakka, jolloin hänet palautettiin selliinsä.

21. syyskuuta -92 Melinda Loveless ja Laurie Tackett päättivät lopulta hyväksyä osavaltion tarjoaman kaupan. Se meni niin, että he myöntäisivät syyllisyytensä Shanda Sharerin murhaan ja kidutukseen, ja tuhopolttoon ja rikollisen vangitsemiseen. Vastineeksi siitä osavaltio luopuisi kaikista muista syytteistä ja vetäisi takaisin kuolemanrangaistuksen. Sopimukseen kuului, että he tekisivät yhteistyötä osavaltion kanssa ja he istuisivat ankarat rangaistuksensa samanaikaisesti, päällekkäin – mikä tarkoitti, että jos he saisivat yhdestä rikoksesta 10 ja toisesta 15 vuotta, lusimista ei kertyisi 25, vaan 15 vuotta.

Aphrodite Jones kertoo kirjassaan Cruel Sacrifice, että vain 8 päivää sopimukseen myönnyttyään Melinda Loveless saatiin kiinni harrastamasta seksiä Clark piirikunnan vankilassa. Seksikumppani oli vankilan työntekijä, joka sitten alistui eroamaan virastaan. Loveless siirrettiin Indianan naisten vankilaan. Syytteitä luvattomusta muhinoimisesta ei nostettu.

Marraskuussa -92 Tackett ja Loveless osallistuivat erillisiin kuulemisiin, joissa he myönsivät aiheuttaneensa Shanda Sharerin kuoleman. Tuomari Todd päätti, että joulukuun 14. pidettäisiin kuulemiset, joissa päätettäisiin rangaistuksista.
Seuraavana päivänä Hope Rippeyn oikeudenkäynti määrättiin pidettäväksi 1. maaliskuuta -93. Rippey yhä vakuutteli syyttömyyttään, huolimatta siitä, että hänen “kätyrinsä” olivat jo tunnustaneet.

Tackettin haastattelu

Vuoden -92 joulukuun ensimmäisellä viikolla Laurie Tackett antoi yksinoikeudella haastattelun Chris Yawille, toimittajalle WKRC-TV:stä Cincinnatissa.
Viiden minuutin haastattelussa Tackett syytti tavan takaa Melinda Lovelessia Shandan kuolemasta.

“En arvellut, että hän menisi niin pitkälle”, Tackett sanoi. “Ei se niin mennyt, että ‘en voi uskoa, että olen tekemässä näin’. Se oli niin, että ‘en voi uskoa, että tämä on tapahtumassa. Sanoin hänelle, että se oli typerää.”

“Shanda halasi minua. Hän pyysi minua, etten antaisi Melindan tehdä sitä. Hän itki… en voinut tehdä siinä mitään.”

Tackett sanoi olettaneensa, että voisi kumota häntä vastaan nostetut syytteet. Hän kertoi myös tulevaisuuden suunnitelmistaan: hän tahtoi suorittaa tutkinnon lapsipsykologiasta.

10. joulukuuta -92 Judge Todd hyväksyi Toni Lawrencen pyynnön sopimuksesta, minkä vastineeksi tyttö tekisi täysillä yhteistyötä. Toimittajat kaikkialta Yhdysvalloista olivat jo innokkaalla odotuksella raivaamassa tietään Madisoniin kuullakseen tyttöjen tuomiot.

“Syyttömyyden aika loppui täällä noin kello 10:45… viime tammikuussa 11. päivä [Shandan kuolinpäivä] likaisella polulla 15 mailin päässä kaupungista”, kirjoitti Chicago Tribunen toimittaja Ron Grossman. “Tämä on kuin Leopoldin ja Loebin tapaus, vaihdetaan hahmot tytöiksi ja sijoitetaan se USA:n Main Streetille”, hän lisäsi.

Murskatut elämät

14. joulukuuta -92, Melinda Lovelessin tuomiokuulemisen avauspäivä. Televisiokamerat täyttivät kadut Jefferson piirikunnan oikeustalon ulkopuolella.

Oikeussali oli kummaltakin puolelta täpötäysi toimittajista, sivustaseuraajista ja perheen jäsenistä. Istunnon alkaessa syyttäjä Guy Townsend kuvaili oikeudelle värikkäillä yksityiskohdilla hiostettuna Sharerin sieppauksen, kidutuksen ja murhan. Muutamien seuraavien päivän ajan Toni Lawrence, Laurie Tackett ja muutamat Lovelessin tuttavat ja ystävät kutsuttiin todistamaan häntä vastaan. Townsend kutsui oikeuteen myös sellaiset henkilöt kuin Donn ja Ralph Foley, Sheriff Shipley, etsivä Henry, Sergeant Wells, tohtori George Nichols ja lukuisia Sharerin sukulaisia.

Loppujen lopuksi vangitsevin ja sydäntä riipivin todistus tuli Shandan äidiltä, Jackie Vaughtilta. Hän aloitti näyttämällä videon, johon oli koottu valokuvia Shandasta hänen eri elämänsä vaiheissa. Nauhan pyöriessä hän kertoi tarinoita valokuvien takaa. Esityksen jälkeen hän luki viimeiseksi kirjoitettua lausuntoa oikeussalissa noin 45 minuutin ajan.

“Tämä on todella murskannut meidän kaikkien elämän. Minä puhun meille kaikille sanoessani, etten usko, että on mitään pahempaa kuin joutua hautamaan oma lapsensa.
En voi useimmiten hallita tunteitani, ja itken, koska haluan pikkutyttöni takaisin. Haluan hänet kotiin täksi jouluksi, mutta en voi saada häntä. Tänä vuonna en ostanut yhtään lahjaa Shandalle. Kuuseni alla ei ole lahjoja hänelle.

Melinda on huijannut minua olemalla tyttäreni kanssa tämän elämän aikana. Minun toiveeni on, että sinä [Melinda] elät elämäsi muistaen hänen huutonsa ja nähden hänen silvotun ja poltetun ruumiinsa. En tiedä ketä sinä rakastat eniten maailmassa, Melinda, äitiäsi vai isääsikö, mutta haluan sinun kuvittelevan heidät sen auton takakontissa. Toivon sinun kuvittelevan ihmisen, jota eniten rakastat, anelevan ja huutavan henkensä edestä. Haluan sinun kuvittelevan tuon ihmisen makaavan maassa poltettuna ja viilleltynä.

Ehkä sitten, ja minä epäilen tätä vakavasti, sinulla voisi olla pieni aavistus siitä tuskasta, jota meidän perheemme nyt kokee.
Oikea rangaistus Melindalle olisi sulkea hänet selliin, jossa olisi valokuvia Shandan poltetusta ruumiista ja pakottaa hänet kuuntelemaan jatkuvasti kuuntelemaan nauhaa tyttäreni huudoista sinä iltana.
Toivon ja rukoilen, että muistat nämä sanat lopun elämäsi. Pala helvetissä.”

Vaughtin todistuksen päätteeksi tuomari Todd kuulutti, että hän odottaisi Laurie Tackettin tuomiokuulemiseen asti ennenkuin lausuisi ääneen kummankin tytön rangaistukset.

Tuomitseminen

Kaikki 4 ovat jo vapautuneet, toim. huom.

Laurie Tackettin tuomiokuuleminen alkoi 28. joulukuuta -92 ja se oli melkein identtinen Melinda Lovelessin vastaavan kuulemisen kanssa. Townsend lausui enemmän tai vähemmän samat tapahtumat, todistajat vaihtelivat vähän. Lisäksi Loveless ja Lawrence kumpikin todistivat oikeudessa osana sopimustaan.

Tammikuun 4. aamuna -93 Melinda Loveless nousi ennen tuomari Toddia odottelemaan tuomiotaan. Tuomari alleviivasi rikoksen julmuutta ja uhrin ikää.
Pienen paussin jälkeen tuomari Todd tuomitsi Lovelessin 60 vuoden vankeuteen, pisimpään rangaistukseen, jonka saattoi antaa sellaiselle syytetylle, joka oli tehnyt sopimuksen osavaltion kanssa.

“Sinulla on vielä aikaa kääntää elämäsi suunta ja tehdä jotain hyvää ja hyödyllistä elämälläsi kun vapaudut”, Todd sanoi kun Loveless alkoi itkeä hillittömästi. “Shanda Sharerilla ei ole (sitä mahdollisuutta). Toivon, että otat hyötyyn tämän mahdollisuuden.”

Melinda itki pitelemättömästi kun hänet vietiin pois ja Laurie Tackett tuotiin sisään. Tuomari puhui hänelle samoja asioita kuin Lovelessille.
Kivikasvoinen Tackett ei silmää räpäyttänyt tiedonantojen aikana.

Vain kaksi päivää Lovelessin ja Tackettin tuomitsemisen jälkeen Sharerin vanhemmat nostivat 1 miljardin kanteen kaikkia neljää tyttöä vastaan. Kanne nostettiin sen jälkeen kun Louisvillen televisioasema raportoi, että Tackett neuvotteli myyvänsä tarinansa elokuvatuotantoyhtiölle, ja että myös Loveless harkitsi useita vastaavia tarjouksia, joita oli saanut. Sharerin vanhemmat eivät odotetunlaisesti ole koskaan keränneet rahaa tai yrittäneet estää murhaajia tienaamasta Shandan kustannuksella.
Tuona samana päivänä Jackie Vaught antoi lyhyen haastettelun The Courier Journalille.

“On kauhistuttavaa ajatella, että he voivat saada rahallista voittoa sillä, että tappoivat Shandan, mutta en voi sanoa järkyttyneeni kuullessani heidän suunnitelmistaan. Tiedän kamalat asiat, johon nämä tytöt kykenevät”, hän sanoi.

Clark piirikunnan tuomari Daniel Donahue on samaa mieltä Jackien kanssa ja antoi nopeasti väliaikaisen määräyksen, etteivät tytöt voi myydä tarinaansa kenellekään.

Lisäksi Indianan laki valtuuttaa että kaikki raha, mitä törkeän rikoksen tehnyt saa julkaisuoikeuksista tai kustanteesta, uskotaan uhrin haltuun. Lienee siis epätodennäköistä, että tytöt koskaan hyötyisivät taloudellisesti rikoksestaan.

Pateettisia selityksiä

Toni Lawrencen tuomiokuuleminen alkoi tammikuun 19. -93. Se vei vain kaksi päivää, missä ajassa tutkijat ehtivät kiittelemään Lawrencea yhteistyöstä, sekä lukuisia opettajia, perheen jäseniä ja ystäviä todistamisesta oikeudessa hänen käytöstään. Lawerence oli myös luvannut oikeudella lausua muutaman itse kirjoittamansa sanasen Sharerin perheelle.

“Olen pahoillani pikku tyttönne vuoksi. Minä tiedän, ettette koskaan voi antaa anteeksi minulle sitä, että olin noiden tyttöjen kanssa tammikuun 10. ja 11. päivä, mutta haluan selittää teille muutamia asioita.

“Minä toden teolla kadun tyttäreni takia. Olen ollut lukittuna 10 kuukautta ja se on ollut helvettiä. Minulla on painajaisia, joista herään huutaen, enkä voi pysähtyä ajattelemaan sekuntiakaan näkemättä Shandan poltettua ruumista tai kuulematta hänen huutojaan. Melinda ja Laurie kauhistuttivat minua. Melindalla oli veitsi ja hän aikoi tappaa Shandan. Tiedän, että minua pitäisi rangaista, mutta sydämessäni, Shandan näkeminen kidutettuna ja poltettuna on rangaistus itsessään. En auttanut, koska pelkäsin, että he tappaisivat myös minut.

Se yö ja aamu pysyvät selkeinä mielessäni lopun ikäni. Tiedän, että teillä on oikeus vihata minua. Toivon, että voisin tehdä jotain hyväksenne, mutta ainoa mitä voin tehdä, on kertoa, kuinka hyvin pahoillani olen.”

Lawrencen lausunnon jälkeen Jackie Vaught nousi ja antoi vastauksensa.

“Olen istunut täällä kolmen kuulemisen läpi ja minun on täytynyt nähdä ja kuunnella tyttäreni murhaajia päivä päivän perään kun he valehtelevat ja näyttelevät Oscarin arvoisesti… Näen asianajajien yrittävän vakuutella, että kaikki nämä tytöt ovat uhreja. Uhri tässä on Shanda Renee Sharer ja hänen perheensä ja ystävänsä. Toni olisi voinut pelastaa tyttäreni hengen sinä yönä milloin tahansa. Hän teki sen valinnan, ettei pelastanut.”

Kun oikeus kokoontui jälleen seuraavana aamuna, tuomari Todd tuomitsi Toni Lawrencen 20 vuodeksi vankilaan – pisimpään rangaistukseen, jonka hänelle saattoi antaa. Lawrence murtui ja purskahti itkuun, kun seriffit veivät hänet ulos.

“En tiedä enää, mikä on normaalia”

Hope Rippey oli myös suostunut sopimukseen, jonka mukaan hänen täytyi tehdä yhteistyötä osavaltion kanssa, ja hänen kuulemisensa alkoi kesäkuun 1. -93. Puolustuksen pyynnöstä kuuleminen siirrettiin Indianan South Bendiin, ja pidettin St. Joseph korkeimmassa oikeudessa tuomari Jeanne Jourdanin johdolla.

Tilaisuuden aluksi Rippey teki lausunnon, jossa väitti – kuten oli kaiken aikaa väittänyt – että ainoa asia, minkä hän oli tehnyt Shandalle, oli ruumiin valelu bensalla. Hänen lyhyen lausuntonsa päätteeksi puolustus kutsui psykologi Michael Sheehanin paikalle. Tohtori Sheehan sanoi, että Rippey oli epäkypsä ja toiminutt täysin Melinda Lovelessin ja Laurie Tackettin “hallinnon” alla.

Joka tapauksessa Lawrencen, Lovelessin ja Tackettin todistukset antoivat kaikki tapahtumista erilaisen kuvan. Syyttäjät kutsuivat myös todistajia kolmesta edellisestä tiedonannosta. Viimeinen todistaja oli uhrin äiti eli Jackie Vaught. Hän näytti jälleen videota Shandasta ja luonnollisesti suuttui, kun Rippey painoi päänsä alas. Tuomari Jourdan määräsi Rippeyn katsomaan videoesitystä. Sen jälkeen Vaught antoi pienen lausunnon.

“Kuvittele miltä sinusta tuntuisi jos joku tekisi sisarentyttärellesi sen minkä sinä teit meidän lapsellemme. Et voi tietää tuskaa, jota me tunnemme. Ei ole suurempaa tuskaa kuin menettää oma lapsensa.”

Pienen tauon jälkeen tuomari Jourdan määräsi Hope Rippeyn maksimirangaistukseen, 60 vuodeksi, mutta vähensi siitä 10 vuotta lieventävien asianhaarojen vuoksi, määräten, että hän olisi ehdollisessa ne 10 vuotta. Tuomari Jourdan teki sitten oman lausuntonsa oikeudella.

“Hope Rippeyllä oli vaihtoehtoja. Hänellä oli reittejä, joista paeta, tapoja auttaa itseään, tapoja auttaa Shandaa. Hän kaatoi bensan, jotta kukaan heistä ei jäisi kiinni, ja hän jopa tiesi, että se tappaisi Shandan. Hänen armottomuutensa ja uskalluksensa on kauhistuttava oppitunti meille kaikille.”

Rippeyn tuomitsemisen jälkeen Jackie Vauhght puhui lehdistölle muutaman askelen päässä oikeustalosta.

“En tiedä enää, mikä on normaalia, en ole se henkilö, joka olin, kun Shanda oli täällä. Olen menossa kotiin uuden lapsenlapseni kanssa, joka syntyi juuri. Pitää mennä eteenpäin. Shanda on Jumalan kanssa.”

Jälkiseuraukset

Keväällä -94 Toni Lawrence sai GEDinsä (testit, joiden suorittaminen todistaa lukiotasoiset akateemiset taidot joissain asioissa). Neljä vuotta myöhemmin, 10. marraskuuta -98
Vuoden 2000 aikana hän suoritti associate’s tutkinnon, joka alensi hänen tuomiotaan melkein vuodella.

Maaliskuussa 2000 Crime Libraryn toimittaja David Lohr lähetti kullekin murhaajalle kirjeen, jossa kysyi heidän näkemyksiään siitä, miksi joku tappaa. Vain kaksi vastasivat, Laurie Tackett ensimmäisenä:

“Olen usen miettinyt, mikä motivoi jonkun murhaamaan. Olen sitä mielestä, että jokaisella murhaajalla on omat motiivinsa. Uskon, että tappajat ovat syvällisiä yksilöitä, jotka etsivät jonkinlaista vapautumista. Oli se sitten henkinen, ruumiillinen tai sielullinen, se on aina vapautuminen. Teolle on aina tarkoitusperänsä… niitä voi olla useita.

Tuorein Laurie Tackettista saatu kuva

“Otetaan esimerkki: tunnen kourallisen ihmisiä, jotka tappavat yksinkertaisesti uhriensa silmissä näkemänsä pelon vuoksi, ja siksi, että saisivat nähdä veren heidän ruumiillaan… minun mielestäni he tekevät niin siksi koska haluavat tuntea uhrin äärimmäisen pelon ja koska ovat verenjanoisia.”

Tuorein Toni Lawrencesta saatu kuva

“Minä ajattelen, että kun tappaa ensimmäisen kerran, ihminen tappaa päästäkseen niin korkealle, ettei sinne pääsisi mitään muuta kautta.”

Mutta viesti on erilainen, siinä on kappaleita, jotka kiinnittävät huomion:
“Sinä siis kiroitat Laurielle? Entä Hope – Melinda?… En ole huolissani Lauriesta – olisitko niin kiltti ja kertoisit hänelle, että ajattelen häntä päivittäin ja että olen ok.”

Edellinen lausunto asettaa todella kyseenalaiseksi Tonin aikaisemmat kertomukset suhteestaan Laurieen ja osallisuudestaan Shanda Sharerin murhaan. Vielä jokin aika sitten Laurie oli pilannut hänen elämänsä murhaamalla brutaalisti viattoman tytön – miksi Toni nyt halusi toivottaa tälle lämpimmät toivotuksensa?

Mihin tahansa Toni Lawrence olikin syyllinen, hän käveli vapauteen joulukuun 14. vuonna 2000. Hän oli silloin 24-vuotias ja pääsi koevapauteen ja oli istunut melkein yhdeksän vuotta kahdenkymmenen vuoden rangaistuksestaan. Vapautumisensa jälkeen hän puhui lyhyesti Louisvillen televisioasemalle WAVElle ennenkuin palasi Madisoniin vanhempiensa luo.

“En lopettanut sitä, koska en voinut lopettaa. En välitä siitä muut sanovat. Jos olisin tehnyt jotain eri tavalla, olisin kuollut, makaisin siellä hänen kanssaan, eivätkä he ikinä saisi tietää.”

Tonin ehdonalainen kesti joulukuuhun 2002.

Lauantaina, 21. huhtikuuta 2001 The Courier-Journalin toimittaja ja Little Lost Angel: The True Story of the Teenage Conspiracy to Kill Twelve Year Old Shanda Sharerin kirjoittaja Michael Joseph Quinlan, kuoli. Hän oli 45-vuotias. Kuolinsyy oli aivosyöpä. Hänen kuoltuaan Kathy Quinlan aloitti Michael Quinlan aivosyöpäsäätion.

Hope Rippeyn rangaistusta alennetaan

Hope Ann Rippey

3. marraskuuta 2004 Indinanan korkeimman oikeuden tuomari Jenny Manier laski Hope Rippeyn vankilavuoden 50:sta vuodesta 35:n vuoteen. The Courier-Journal-lehden mukaan, tuomari Manierista tuntui, että Rippey oli katuvainen ja hänestä tulisi yhteiskunnan tuottava jäsen. Päätöstä tehdessään Manier otti huomioon Rippeyn kandidaatin tutkinnon Ball State yliopistolta yleisistä opinnoista vangeille, sekä ajan, jonka hän oli viettänyt treenaten koiria ja puhunut erilaisille nuorisoryhmille. Kun Rippey oli alunperin saattanut vapautua vasta 2017, nyt hänellä oli mahdollisuus vapautua jo 2006.

Päätös sai Sharerin äidin Jacque Vaughtin suuttumuksen valtaan.
“Hän on tehnyt kaikki mahdolliset tutkinnot, minun verorahoillani, saanen lisätä. Hän on tehnyt kaikkensa päästäkseen ulos aikaisemmin. Mutta tämä on vain väärin.” Ainoa asia, mitä Vaught halusi, oli, että Rippey ja muut istuisivat koko tuomionsa.

Uutisen Rippeyn tulevasta vapautumisesta oli vaikea ymmärtää Shandan perheelle. Pian heidän vihansa kääntyi taas suruksi, kun 8. toukokuuta 2005, Shandan isä, Stephen Maloy Sharer, kuoli. 52-vuotiaan miehen kuolinsyytä ei ole paljastettu julkisuuteen – sen verran on kerrottu, että hänet on haudattu samalle kalmistolle kuin tyttärensä.

Laurie Tackett valokeilassa

Laurie Tackett

Syksyn -06 aikana valokeila siirtyi hetkeksi Hope Rippeysta Laurie Tackettiin. Edellisen vuoden aikana Indianassa oli käynnistetty ohjelma nimeltä PLUS kolmessa alueen vankilassa.
Ohjelma, jonka nimi tulee sanoista Purposeful Living Units Serve (Tarkoituksenmukaista elämää) on uskoon perustuva leiri vangeille, joiden tarkoitus on muuttaa heidän elämänsä hengellisellä uudistuksella ja koulutuksella. Maaliskuussa -06 Indianan uutistoimisto WTHR lähetti raportin vankilan sisältä, jossa nähtiin, miten ohjelma oli onnistunut. Toimittaja Anne Ryder haastatteli useita vankeja, myös 31-vuotiasta Laurie Tackettia.

“Minä muutan kaiken, minkä olen tiennyt koko elämäni”, Tackett sanoi. “Jumala oli viimeinen asia, jonka halusin elämääni. Minulla ei ollut uskoa elämässäni. En uskonut Jumalaan. En uskonut ihmisiin. Minulla ei ollut mitään sellaista. Minun on täytynyt kääntää kaikki ja aloittaa alusta.”
Tackett kertoi Ryderille, että häpeä, jota hän tunsi rikoksestaan, sai hänet yrittämään itsemurhaa syksyllä 2004. Sitten hän tunsi Jumalan rakkauden sydämessään.
“Minä otin Jumalana kädestä kiinni… En ole tuntenut sellaista koksaan ennen sitä elämässäni.”

Huolimatta siitä, kenen käden Tackett tunsi häntä tyynnyttävän, kuusi kuukautta myöhemmin, kun PLUS ohjelma saapui Indianan naisten vankilaan, hän oli etunenässä ilmoittautumassa siihen. Tackett oletettavasti viettää nyt vapaa-aikansa opiskellen Raamattua ja tullen vaikuttamaan rikoksensa seurauksiin.
“En usko, että olen vielä todella antanut itselleni anteeksi. Tunnen, että se on elämänmittainen prosessi. Toivottavasti pystyn siihen silloin kun kuolen.”
Myöhemmin WTHR haastatteli Shandan äitiä Jackie Vaughtia ja kysyi tältä, voisiko hän ikinä antaa anteeksi Tackettille. Vaught vastasi yksinkertaisesti “Ei ole vain minun asiani antaa anteeksi niille tytöille. Se on Jumalasta kiinni.”

Ei voi olla miettimättä, mikä on saanut Tackettin yllättäin syleilemään uskontoa. On vain mielenkiintoista, miten hänen kääntymisensä Jumalan puoleen sattui samaan aikaan, kun Rippeyn tuomiota alennettiin. Vankiloiden edustaja ja muut ovat kärkkäitä puolustamaan PLUS-ohjelmaa. Se on voinut toimia joidenkin vankien kodalla; tosin Laurie Tackettin äkillinen uskoontulo saattaa liittyä pikemmin hänen omiin toiveisiinsa vapautua aikaisemmin, kuin Jumalan löytämiseen.

Shandan äidin puheenvuoro

Hope Ann Rippey

Kun Tackett yrtti kartoittaa omaa tietään vapauteen, Rippey kiirehti laukkujensa pakkaamisessa, ja 28. huhtikuuta -06 29-vuotias Hope Ann Rippey marssi ehdonalaiseen vapauteen Indianan naisten vankilasta istuttuaan 14 vuotta alkuperäisestä 50:n vuoden tuiomiosta.
“Hän kidutti häntä”, Sharerin äiti sanoi The Courier-Journalille. “Hän kidutti häntä 10 tuntia… Minä en hyväksy tätä. Hän murhasi minun tyttäreni. Olen vain raivoissani [vapautumisen takia].” Vaught muistutti toimittajia, kuinka Rippey houkutteli Sharerin ulos talosta, piteli häntä maassa kun lasta oli puukotettu ja kuristettu, suihkutti ikkunan puhdistusainetta hänen haavoihinsa ja kaatoi hänen päälleen bensiiniä, jotta hänet voitiin polttaa elävältä.

Sharerin äidin mukaan Rippey pääsi näin aikaisin vapauteen, koska St. Josephin piirikunnan syyttäjä epäonnistui työssään. Vaught oli varma, että he olisivat voineet estää Rippeyn tuomion lyhentymisen, jos he olisivat päättäneet vastustaa tuomion muuttamiseksi tehtyä aloitetta 2004.
“Hän kaatoi bensiiniä 12-vuotiaan lapseni päälle ja poltti hänet elävältä, mutta hän on yhteiskunnan pilari ja kärsinyt ankaran rangaistuksen ja se on eettistä? En käsitä sitä”, Vaught sanoi. “En vain käsitä.”

Riippumatta siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, brutaali tappaja oli vapaa kulkemaan Jeffersonin piirikunnan katuja. Hope Rippeyn on seuraavan viiden vuoden ajan ehdonalaisvalvojiensa tarkkailun alla.

Melinda Loveless haikailee aikaista vapautumista

Lokakuussa -07 Melinda Lovelessin asianajaja Mark Small kertoi päämiehensä tavoittelevan varhaista vapautumista vankilasta. Small sanoi, että Lovelessin oikeudellinen edustus oli puutteellinen ja hänen oikeuksiaan rikottu.

“Pakon uhalla hän sanoi olevansa syyllinen, uskoen saavansa kuolemantuomion”, Small sanoi vähän aikaa sitten haastattelussaan Madisoncourier.comissa. “Ihminen, joka tekee jotain pakotettuna, ei voi valita vapaasti ja kohtaa uhan. Kuolemantuomiota koskeva laki muuttui juuri niihin aikoihin. Silloin hän ei todella toivonut kuolemantuomiota.”

Small uskoo, että hänen asiakkaansa on lusinut aikansa ja hänet täytyisi armahtaa. Nainen on asianajajansa sanoin sekä eheytynyt että katuvainen.

Shandan äiti Jacque Vaught järkyttyi mahdollisuudesta, että Loveless vapautuu.

“Hän ei ole katuvainen. Hän ei ole koskaan ottanut minuun yhteyttä tai näyttänyt katumusta. Hän ei kykene tuntemaan katumusta. Hän on kuollut sisältä”, Vaught sanoi hiljattain haastattelussaan Madisoncourier.com:ille. “Ainoat kyynelet, jotka olen koskaan nähnyt hänen vuodattavat, olivat kun hänet tuomittiin, ja ainoa asia, mitä hän on vankilassa yrittänyt tehdä, on päästä ulos.”

Jeffersonin piirikunnan syyttäjä Chad Lewisin mukaan Lovelessilla oli riittävä oikeudellinen edustus tuomiokuulemisen aikana, ja hän vastusti Lovelessin tuomion muuttamista.

Jeffersonin piirikunnan oikeuden odotettiin kuulevan tapausta 15. lokakuuta -07: kuitenkin kuulemista lykättiin, koska asianajaja Small ei ollut saanut yhteyttä Lovelessiin ennenkuin kuulemisen oli aika alkaa.

Small väitti yrittäneensä tavata Melinda Lovelessia kahdesti valmistellaakseen tätä kuulemiseen, mutta kummallakaan kerralla hän ei ollut päässyt, koska vankilan virkailijat sanoivat olevansa kiireisiä kirjanpidon kanssa.

“On todella tärkeää, että asianajaja pääsee keskustelemaan asiakkaansa kanssa, erityisesti juuri ennen tärkeintä kuulemista”, Small kitisi Wave3.com:ille.

Tuomaristo yhtyi Smalliin ja myönsi 60 päivän jatkoajan.

Small puhui News-tribune.net:ille oikeuden aikaisemmin määrämästä tuomiosta. Puhelinhaastattelun aikana hän sanoi, että Lovelessia oli pahoinpidelty lapsena ja väkivallan vakavuus oli tehnyt hänestä “syvällisesti vajaan”. (retarded, eli ilmeisesti jopa henkisesti jälkeenjääneen/kehitysvammaisen, toim. huom.) Small sanoi päämiehensä tunnustaneen syyllisyytensä pakon alla, koska pelkäsi saavansa kuolemantuomion, eikä ymmärtänyt kaikkia vaihtoehtojaan.

Jeffersonin piirikunnan syyttäjä Chad Lewis ei ollut samaa mieltä Smallin kanssa. Saman nettisivuston haastattelussa Lewis kiisti väitteet, että Lovelessilla ei olisi saanut riittävästi neuvontaa oikeuteen.

“Hänellä oli kolme asianajajaa, joista kaksi olivat todella korkealla profiililla kuolemantuomio-tapauksissa”, Lewis sanoi. “Hänellä oli unelmatiimi, joten puhumiseen… [Hän] oli myös osoittanut aikovansa hyötyä myöntämällä syytteet, jotta hän välttäisi kuolemantuomion.”

“Hän on vain paha”

Paha vain

Shanda Sharerin äiti Jacque Vaught uskoo, että Melinda Loveless on ensisijaisesti syyllinen hänen tyttärensä murhasta. Lokakuussa -07, haastattelussaan Wave3.com:ille, Jacque sanoi, “Melinda on… neljästä tytöstä, hän on vain paha… ilman häntä Shanda olisi yhä elossa. Hän oli se, joka aloitti sen kaiken… hän murhasi raa’asti tyttäreni, ja kun sanon raaka, se oli raaka. Kidustusta kesti 10 tuntia.”

Jacquen mielestä Small on väärässä sanoessaan, että Loveless katuisi rikoksiaan.

“Olen kuullut ihmisiä, jotka ovat olleet siinä vankilassa”, Jacque sanoi. “He tuntuvat tahtovan ottaa yhteyttä minuun, ja olen kuullut juttuja Melindasta, ja Melinda herkuttelee sillä, että on Shandan murhaaja. Hän on hyvin ylpeä siitä.”

Luettuaan lukuisia uusia Crime Libraryn julkaisemia artikkeleita Shanda Sharerin tapauksesta, Brenda Nyberg, lukija Illinoisista, ryhtyi toimeen ja aloitti vetoomuksen Lovelessin pitämisestä lukkojen takana.

“En ole koskaan ajanut mitään vetoomusta ennen kuin luin Lovelessin yrittävän päästä ulos”, Nyberg sanoi. “En voi käsittää ihmisen aiheuttavan sellaista kipua, kuin ne tytöt aiheuttivat Shandalle. Olen rikosfriikki ja lukenut niin monista kauheista tapauksista, mutta mikään ei ole vaikuttanut minuun niin kuin tämä. En saa mielestäni kuvia siitä lapsesta… se on täyttä pahuutta, ei sillä väliä, minkä ikäisiä ne tytöt olivat!”

2. joulukuuta 2007 vetoomuksen oli tullut lähes 7000 allekirjoitusta.

Melinda Lovelessin kuuleminen pidettiin 6. joulukuuta -07. Tiedonantojen aikana Loveless kertoi Jeffersonin piirikunnan tuomari Ted Toddille, ettei voinut muistaa useimpia oikeudellisia tiedonantoja, jotka oli pidetty sen jälkeen kun hän oli kirjoittanut alkuperäisen puolustussopimuksensa, mutta että hän uskoi saavansa kuolemantuomion, ellei hyväksyisi sitä.

Tässä vaiheessa Todd ei ollut vielä päättänyt, miten vastaisi Lovelessin pyyntöön.

Melinda Loveless ja Laurie Tackett kärsivät tälläkin hetkellä alkuperäisiä rangaistuksiaan.

Voiko Melinda vielä päästä vapauteen suunniteltua aikaisemmin, sitä ei ole päätetty; koska Indianan rangaistuspolitiikkaan kuuluu tuomioiden lyhentäminen päivällä jokaisesta päivästä, jona vanki on käyttäytynyt hyvin, Melinda Loveless ja Laurie Tackett saattavat päästä muurien takaa 2022, jolloin Loveless on 46 ja Tackett 47.

(1)

Olen keisari Valoviikate ja loin tämän blogin laittaakseni tänne murha.infossa julkaisemani artikkelit, siinä pelossa, että murha.infolle joskus tapahtuisi jotain ja saatan mahdollisesti laittaa tänne muutakin ihmisen pimeään puoleen ja oikeusjärjestelmään liittyvää.