Poliisien kolmiodraama – Christine Schultzin murha

Toukokuun 28. vuonna 1981 suunilleen aamukahdelta joku saapui Milwaukeen, Wisconsin taloon. Siellä asui 30-vuotias nainen nimeltä Christine Schultz sekä hänen kaksi poikaansa: 10-vuotias Sean ja 7-vuotias Shannon. Tunkeilija astui Christinen makuuhuoneeseen ase kädessään ja sitoi Christinen kädet. Sitten selittämättömästi hän käveli läpi käytävän ja laittoi hansikkaan verhoaman kätensä Seanin kasvoille suulle ja nenälle ja viilteli jonkinlaisella metallilangalla hänen kaulaansa. Sean heräsi tämän terrorin keskellä nähdäkseen pitkän miehen seisomassa vieressään. Hänen veljensä heräsi myös ja nousi lyödäkseen tuota miestä. Heidän mieleensä jäi, että miehellä oli punaruskeat hiukset, jotka oli sidottu poninhännälle. Tunkeilija lähti takasin Christinen makuuhuoneeseen, jossa nainen oli itkemässä. Hän ampui tätä selkään ja lähti hätkähtäneitä poikalapsia karkuun, portaat alas ja ovesta ulos.

Pojista vanhempi, Sean, soitti äitinsä sen hetkisille miesystävälle Stewart Honeckille, joka sattui olemaan poliisi. Varmuuden vuoksi tämä laittoi puhelun jaostolle. Neljä poliisia kiisi murhapaikan näyttämölle ja kauhuissaan olevat lapset päästivät heidät sisään. Honeck asteli portaat ylös ja oli ensimmäinen, joka näki Christinen. Hän siirsi tätä ja näki ettei tämä enää hengittänyt.

Nainen makasi oikealla kyljellään, kasvot kohti länttä. Hänellä oli keltainen Adidaksen t-paita ja valkoiset housut. Hänen käpösensä oli sidottu pyykkinarua muistuttavalla punoksella niin että ne olivat hänen edessään. Hänen kasvojensa eteen oli sidottu bandanna-tyylinen huivi (päässä tai kaulassa pidettävä huivi, jossa on toistuva kashmir-kuvio) niin että se peitti suun. T-paita oli repeytynyt oikean olan kohdalta: siinä oli valtaisa ampumahaava. Hän ei kaiketi ollut kamppaillut vastaan.

Poliisi leikkasi nyörin vainajan käsistä ja otti hänen ruumiinsa muoviin. He poistivat ruskean hiuksen hänen pohkeestaan.

Lääketieteen tutkija saapui kaksi tuntia sen jälkeen kun tunkeilijasta oli tehty raportti. Tunti jälkeen päin ambulanssi saapui viemään uhria poliisien ruumishuoneelle.

Murtautumisesta ei ollut todisteita, ja ovissa oli hyvät lukot, joihin kuului myös salpa.

Tavallisesti epäilyt olisivat kohdistuneet Christinen ex-mieheen, mutta tässä tapauksessa hänellä oli vedenpitävä alibi: hän oli myös poliisi ja hän oli ollut työvuorossa sinä yönä. Hän on kertonut, että ampumisen aikaan hän oli tutkimassa työparinsa kanssa murtoa.

Christine Schultz oli eronnut hänestä edellisenä vuonna, vuoden -80 marraskuussa 11 avioliittovuoden jälkeen. He olivat edelleen olleet yhteydessä, yhteishuoltajuus kun heillä oli. Christine työskenteli osa-aikaisesti. Avioliitto oli ollut kivinen ja Christine oli kertonut asianajajalleen pelkäävänsä miestään, joka oli uhannut hänen henkeään. Mies oli jatkanut hengailua hänen talossaan, vaikka Christine oli pyytänyt häntä poistumaan, joten nainen vaihtoi lukot. Christinesta myös tuntui ajoittain, että häntä seurattiin ja – tietoisena exänsä alko-ongelmasta ja joistain heidän erimielisyyksistään – hän pohti olisiko asialla jotain tekemistä Honeckin kanssa.

Kaikki ihmisshteet, hotka olivat punoutuneet tämän draaman ympärille, olivat monimutkaisia kuin saippuaoopperasta. Rikostapauksen selvittämisestä tuli hankalampaa kuin kukaan osasi odottaa.

Murha-iltana Christine oli laittanut ruokaa Stewart Honeckille Poikien käytyä nukkumaan Christine ja Honeck olivat katsoneet vähän aikaa televisiota ja sitten Christine oli vienyt miehensä tämän kotiin. Honeck soitti hänelle, kun hän oli ajelemassa takaisin. He puhuivat noin klo 11:30:n asti.
Kotona nainen käveli portaat ylös huoneeseensa toiseen kerrokseen ja alkoi katsoa televisiota. Tovi tämän jälkeen hänet surmattiin.

Talo, jossa Christine kuoli

Sean Schultz väitti kuulleensa jotakin ääntä ja heränneensä siihen, että johto kuristi hänen kaulaansa. Kättä, jossa oli hanska, pideltiin hänen kasvoillaan, niin että se peitti suun, nenän ja silmät. Sean oli tapellut vastaan ja huutanut, kuulleen hyökkääjänsä suusta syvää, voimenevaa ääntä. Hyökkääjä juoksi pois käytävälle. Hän oli seurannut veljeään Shannonia eteiseen ja nähnyt miehen äitinsä huoneessa. Kun mies oli juossut pojilta, Sean näki hänen vihreän armeijatakkinsa lepattavan. Ja takaa hän näki miehen käyttävän mustia, varrettomia kenkiä, poliisin kenkiä muistuttavia jalkineita. Miehellä oli myös hiihtomaski.

Sean meni silloin vielä elossa olevan äitinsä luo ja repi tämän paidan aikomuksenaan yrittää parantaa haavaa. Hänestä tuntui, että mies oli laittanut räjähtäneen sähikäisen sinne. Hän kietaisi sideharson tämän käden ympärille ja käytti sitä puristaakseen haavaa. Kello oli 2:30 kun hän soitti Stewart Honeckille ja pyysi apua.

Shannon kertoo heränneensä Seanin huutoon, nähneensä vieraan miehen ja lyöneen tätä. Hän kuvailee, että mies oli kookas ja iholtaan valkoinen. Hänen punaiset hiuksensa oli sidottu pitkälle poninhännälle. Hän oli pukeutunut vihreään voimistelupukuun, jonka hihoissa oli keltaisia raitoja. Mies juoksi pois heidän luotaan äidin makuuhuoneeseen. Hän oli kuullut naisen äänen sanovan: “Jumala, ole kiltti, älä tee sitä.” Sitten kuului kova ääni. Hän syöksyi äidin huoneeseen ja näki miehen seisovan tämän sängyn vierellä. Sitten mies juoksi portaat alas ja häipyi.

12 henkilöä – mukaan lukien kaksi poliisia – lähitienoolta, oli nähnyt poikien kuvauksiin sopivan miehen voimistelevan naapurustossa muutama viikko ennen murhaa. Hän oli kantanut sinistä bandanna-huivia – sellaista, jolla uhrin suu oli sidottu.

Murhapaikasta mailin päässä oli hoitokoti, jonka kaksi hoitajaa olivat havainneet jotain omituista toukokuun 28:n aamutunneilla. He olivat nähneet jonkun lojuvan maassa pysäköintialueella, soittaneet poliisin, tulleet takaisin ulos klo 2:50 ja huomanneet puskassa kykkivät miehen, jolla oli punaruskeat hiukset ja vihreä voimistelupuku.

Fred Schultz, joka oli työvuorossa tuona yönä, lähti katsomaan murhapaikkaa. Hän yritti soittaa uudelle vaimolleen, Lawrencia “Laurie” Bembenekille kaksikymmentä vaille kolme aamulla, mutta tämä oli puhumassa jonkun muun kanssa. Tuona iltana nainen oli ollut pakkaamassa, sillä hän oli muuttamassa pienempään taloon, ja hän oli aikonut mennä ulos kaverinsa Judy Zessin kanssa, mutta treffit olivat peruuntuneet.
Schultz soitti hetken päästä Laurielle uudestaan – tämä vastasi ja kuulosti siltä että oli juuri herännyt.

Fred Schultz ja vaimo Laurie, ystävän häissä

Schultz otti mukaan työparinsa, etsivä Michael Durfeen asuntoonsa mukaan, 16 korttelin päähän ja hän tunsi naisen auton konepellin toisen poliisin läsnäollessa, ja sitten tutki 38. kaliiperista pistoolia, jota käytti virkavapaalla.
Durfee katsoi sitä ja haistoeli sitä ja tuli siihen tulokseen, ettei sillä oltu ammuttu sinä iltana. Eikä sitä sen paremmin oltu puhdistettu aikaan.
Aseen pinnalle oli kertynyt pieni pölykerros. Se tarkoitti, ettei se voinut olla murha-ase.

Schultz pyysi Bembenekkiä liittymään seuraansa tunnistamaan Christinea ja otti mukaan pistoolinsa, jonka oli laittanut salkkuunsa.
Durfee jätti hänet yksin kun hän meni yksityistapaamiseen esimiestensä kanssa ja meni kirjoittamaan raporttiaan, mutta ei ennen kuin oli maininnut, että ase oli salkussa.
Kukaan siellä ei kirjannut ylös aseen sarjanumeroa, sen kummemmin kuin tapaamista tai sitä, mitä siellä keskusteltiin – joten oikeastaan, ei voida varmuudella sanoa, että mitään tapaamista pidettiin.

Aamulla 4:00 kaksi etsivää saapui Bembenekin asunnolle kysymään, omistiko hän asetta tai vihreää hiihtopukua. He kysyivät myös Honeckista ja Schultzista. Bembenek teki selväksi, ettei omistanut tai koskaan ollut omistanut vihreää hiihtopukua.

Kris Radish julkaisussaan Run Bambi Run kuvailee Bembenekin tilannetta näin: “Hän oli yksi niistä radikaaleista naikkosista. Niistä naisista, jotka ajattelevat, että naiset ansaitsevat tasavertaiset mahdollisuudet. Hän oli myös kauneimpia poliiseja mitä jaostolla oli kuunaan nähty. Hän oli pitkä ja hänellä oli upeat sääret, taivaansiniset silmät, pitkät ja sirot sormet sekä paksut, vaaleat hiukset. Hän oli lähtenyt, mutta ei unohdettu. Hänelle oli annettu kenkää jaostolta joidenkin vähäpätöisten ongelmien vuoksi ja päällikö Breier hymyili kun hän tajusi yhdistää Schultzin murhaan. Poliisijaosto ei ollut naisia varten. Antaa heidän pitää pysyä kotona. Nämä naiset tarvitsisivat opetuksen.”

Christinen ruumiinavausraportti viittasi sädelaajenemiseen siinä missä ase oli tehnyt ympyränmuotoisen jäljen uhrin ihoon. Yksi asia oli siis selvinnyt: ase oli mainettu hänen selkäänsä vasten, hän oli tuntenut sen ihollaan kun häntä oli tulitettu sillä. Luoti liisi selästä olkaan ja suoraan sydämeen. Bandannahuivista, jolla hänen suunsa oli sidottu, löytyi hiuksia ja osoittautuivat hänen hiuksikseen.

Myöhemmin kävi ilmi, että olisi ollut lisääkin löydöksiä, mutta niitä ei ollut alunperin kirjattu.

Rikoksesta sitten epäiltiin seuraavia henkilöitä:

1) Lawrencia Bembenek, 21, Fred Schultz Juniorin 2. vaimo. He olivat avioituneet kolme kuukautta sen jälkeen kun Schultz oli eronnut Christinesta. Edellinen huonekaveri Judy Zess, joka oli asunut ennen hänen ja Fredin kanssa samassa kämpässä, kertoi pollisille, että Bembenek olisi uhonnut palkkaavansa jonkun tappamaan Christinen, koska paheksui sitä, kuinka paljon elatusapua hänen miehensä antoi vaimolleen ja heidän lapsilleen. Zess väitti myös, että Bembenek olisi ottanut joskus yhteyttä entiseen poikaystäväänsä Tom Gaertneriin, jotta tämä päästäisi Christinen päiviltä.
Monet ihmiset ovat kertoneet Bembenekin omistavan vihreän hiihtopuvun, jollaista ei tosin koskaan löytynyt. Yksi todistaja, Kathryn Morgan, sanoi nähneensä Bembenekin äidin Virginian mylläävän roskalavaa lähellä tyttärensä asuntoa kesäkuun 18. päivä.

Bembenek oli pitkä ja vahva ja tämän johdosta oli hyvin mahdollista, että joku luulisi häntä mieheksi. Hän myös osaisi peittää jälkensä rikospaikalla, koska oli ollut poliisi.
Uhrin kotona ollut lastenhoitaja on sanonut, että Bembenekille olisi näytetty talon pohjapiirros ja Durfee on väittänyt, että Schultz ja Bembenek supisivat jotain keskenään ennen kuin hänen työparinsa veti esiin virkavapaan pistoolinsa.

Bembenek, joka tunnettiin nimellä ‘Bambi’ oli marssinut poliisiakatemiaan maaliskuussa 1980, ollen luokaltaan 6., joka oli valmistunut, ja oli pökertynyt “mädännäisyyden” määrästä jaostolla: huumetapausten määrästä, siitä että poliisit myivät pornolehtiä autoistaan, harrastivat oraaliseksiä huorien kanssa ja kiusasivat alaikäisiä.
Kun Bembenek sanottiin irti siitä, että muka tiesi Judy Zessilla olevan marihuanaa rock-konsertissa, hän teki siitä kanteen, syyttäen syrjinnästä.
Lokakuussa hän tuli esiin alastomien miespoliisien kuvien hallussapidosta. Valokuvissa miehet strippasivat julkisessa puistossa. Hän antoi kuvat sisäministeriölle.

Yhdysvaltojen liittovaltiollinen asianajaja James Morrison ryhtyi tutkimaan syytöksiä, joiden mukaan Milwaukee pakotti väärinkäyttämän satoja tuhansia dollareita jostain rahastosta (affirmative action fund) ja tulittamaan alaikäisiä hatarin perustein. Bembenek julisti, että naisia irtisanottiin nopeasti liittovaltion osuuden tyynnyttämiseksi. Hän oli tutkinnan sydämessä, joten oli selvää, että hänestä tulisi vahvasti epäilty.

Bembenek oli kerran poseerannut tiukassa mekossa olutkalenterille ja työskennellyt muutamia viikkoja Playboy clubin tarjoilittarena. Tämän johdosta rikoksesta tuli mediasensaatio.

2) Elfred Schultz, Jr., 33, uhrin entinen mies ja tämän lasten isä. Hän oli eronnut Christinesta marraskuussa ja tavannut Bembenekin joulukuussa. Hän oli 10 vuotta tätä vanhempi ja oli jahdannut tätä aggressiivisesti. Hän kosi nopeasti ja Bembenek suostui. He avioituivat tammikuun 30. -81. Fred oli varsin järkyttynyt äskettäisestä oikeuden päätöksestä sen suhteen, kuinka paljon hänen pitäisi maksaa elatusapua.
Eugene Kershek, uhrin asianajaja avioerossa, väittää, että Fred olisi murhaa edeltävien viikkojen ajan uhonnut uhrille “repivänsä tämän vitun pään irti.” Fredin on väitetty olleen erossa epäluotettava ja raakalaismainen.

Hän oli työvuorossa tuona yönä, mutta hänellä oli kaksi avainta taloon, jotka hän oli teettänyt siitä avaimesta, jota hänen poikansa kantoi. Hän läpäisi valheenpaljastustestin kahdesti, mutta osoittautui kuitenkin, että hän oli valehdellut siitä missä oli yönsä viettänyt – useissa baareissa nauttimassa kuningas alkoholia. Kysyttäessä hän oli ehdottomasti kieltänyt näin tapahtuneen.

Esiin nousi myös jokin raportti muuan vangilta, jonka mukaan vaikutti siltä, että Schultz olisi palkannut jonkun tappamaan ex-vaimonsa. On todistettu, että Schultz tunsi miehen, jonka on väitetty myöntäneen olevansa palkkamurhaaja.

Hänen virkavapaan revolveriaan ei ollut rekisteröity asianmukaisesti. Se oli ollut hänen hallussaan kaksi viikkoa ennen siihen liittyvää tutkimusta.
Hän oli myös avioitunut Bembenekin kanssa laittomasti – hänen olisi Wisconsin lain mukaan kuulunut odottaa vielä yksi kuukausi. Hänen työparinsa Michael Durfee ei tuona yönä ollut kyennyt löytämään hänen lokikirjaansa. Schultz ja Durfee sanoivat tutkineensa murtoa, mutta tosiasiassa kaksi muuta poliisia olivat tutkineet sitä.
Oli joitain viitteitä siihen, että hän oli laittanut Bembenekin antamaan hänen esimiehilleen kuvat, joissa hän tanssi alasti.

3) Stewart Honek, joka oli murhailtana uhrin seurassa ja jolla näytti olevan kiinnostusta tämän viljelmyksiä kohtaan: niihin oli saatettu piilottaa huumeita. Hän oli huomauttanut Bembenekin vanhemmille, että uhrin asunnosta oli kadonnut 300 000 arvosta huumeita murhan yhteydessä. Hän uskoi, että Schultz oli ottanut ne.
Honeck oli rehellinen kaveri: hän tunnusti, että hänellä oli avain uhrin taloon, alkoholiongelmansa ja sen, että oli käyttäytynyt väkivaltaisesti kahta edellistä vaimoaan kohtaan. Hän väitti, että he olivat keskustelleet naimisiinmenosta tuona päivänä, mutta ne jotka tunsivat hänet, tiesivät, että häntä arvelutti mennä naimisiin toisen poliisin kanssa.

4) Judy Zess, Bembenekin entinen huonetoveri, jonka on epäilty ihastuneen tähän. Hän käytti Bemben ja Schultzin asunnon kylpyhuonetta, joka oli tukossa peruukista tulleista punaruskeista hiuksista.
Hän kertoi Bemben omistavan vihreän hiihtopuvun ja maininneen jotain uhrin tappamisesta.
Hän tunnusti omistavansa punaruskan, olkapäihin ulottuvan peruukin.

Häntä oli pyydetty muuttamaan pois asunnosta, jossa hän eli Bembenekin ja Schultzin kanssa, ja viikkoa myöhemmin hänen poikaystävänsä Tom Gaertner (joka vihasi Schultzia, koska tämä oli ampununut hänen – Tompan – parhaan ystävän) pidätettiin kokaiinin hallussapidosta. Zess ei ollut palauttanut asunnon avainta ennen kesäkuun 24. päivää eli hän olisi halutessaan päässyt käsiksi murha-aseeseen. Hän tunnusti että oli käynyt asunnolla ainakin kahdesti kun Schultz ja Bembenek eivät olleet olleet siellä.

5) Frederick Horenburger, joka oli käyttänyt peruukkia ryöstäessään Judy Zessin. Hän oli myös jekuttanut uhria ja pitänyt .38 kaliiberista pistoolia tämän kehoa vasten. Hänen on väitetty tunnustaneen 6 (tai 8:lle) eri ihmiselle, että hän oli murhannut Christine Schultzin.
Judyn ryöstämisestä pidätettiin kaksi henkilöä: hän ja Danny L. Gilbert. Christinen kuoliniltana Gilbert pysäytettiin valtatieltä vain pienen matkan päästä murhapaikasta.
George Marks, George’s Pub and Grillin, paikan, jossa Schultz oli murhailtana juomassa – omistaja kyseli Schultzilta Horenburgista. He olivat siellä yhdessä juomassa tuona yönä.

8 ihmistä on tarjonnut valalla vannottuja lausuntoja siitä, että Horenburg oli tunnustanut olevansa murhaaja. Monina kertoinaan sellissä hän oli kertonut vankitovereille “tappavansa sen nartun”. Yhden mukaan Elfred Schultz maksaisi hänellä 10 000 dollaria tuosta toimesta.

Alueellisen rikoslaboratorion ballistiset analyysit osoittivat, että kun Schultzin yksityinen Smith & Wesson revolveri, jossa oli 4 inchiä (10 cm) pitkä piippu, näytti häivän verityyppiä A, mitä verta oli uhrilla (ja Schultzilla itsellään), 200 grainin luoti ammuttiin hänen toisesta aseestaan, jossa oli 2 inchiä pitkä piippu – tämä todisti, että murhaaja oli päässyt käsiksi aseeseen.
(The Regional Crime Laboratory ballistics analysis indicated that while Fred Schultz’s service revolver, a Smith & Wesson .38-caliber revolver with a four-inch barrel, showed traces of blood, type A, which was consistent with the victim (and him), the 200 grain bullet, fired from his off-duty .38 Smith & Wesson snub-nose revolver with a two-inch barrel, proved that the killer had access to that gun.)
Luodissa olevat merkinnät täsmäsivät aseen piipussa oleviin merkintöihin.

Fred Schultzilla, Judy Zessilla, Thomas Gaertnerilla, vuokraisännällä ja Lawrencia Bembenekilla oli kullakin avain asuntoon ja tämän johdosta pääsy aseeseen, joskin Bembenkin on väitetty nukkuneen yksin murhahetkellä.

Eipä aikaakaan murhan jälkeen, kun peruukki löytyi Schultzin ja Bemben talosta – se oli tukkinut putkistot. Peruukin hiukset täsmäsivät hiuksiin, jota löytyi uhrin ruumiista.

Täällä asuivat Schultz, Bembe ja Judy

Bembenekin kampa lähetettiin rikoslaboratorioon ja kävi ilmi, että vähintään yksi kammasta löytynyt hius oli samaa hiusta kuin mitä löytyi uhrin suusta.
Lawrencia Bembenek pidätettiin kesäkuun 24. vuonna 1981. Aluksi hän vastusti pidätystä ilmoittaen olevansa syytön, ja sitten hän intti, että poliisijaosto oli lavastanut hänet, jotta hän ei luovuttaisi todisteitaan siitä, että he käyttivät valtion rahastoa vilpillisesti. Hän oli varma, ettei pidätys johtaisi mihinkään ja hänet todettaisiin pian syyttömäksi.

Bembenek otettiin kiinni kolme viikkoa kestäneen oikeudenkäynnin ajaksi.
Syyttäjä Robert Kramer kuunteli Bembenekin tarinaa, kuinka hän oli aikonut säikyttää Christinen tiehensä talostaan, jotta hän voisi muuttaa sinne. Hän sanoi, ettei hänen tarkoituksensa ollut tappaa ketään, mutta hän oli painannut liipasimesta Christinen havaittua hänet.

Bembenekiä vastaan oli seuraavanlaiset todistajat:
– Frances Zess, Judyn äiti, joka väitti kuulleensa päivälliskutsuissa muutamia kuukausia ennen murhaa Bembenekin lausunnon, joka antoi vaikutelman, että hän aikoi “räjäyttää” uhrin.

– Judy Zess, joka toteaa saman kuin äitinsä, ja lisää, että Bembenekillä oli vihreä hiihtopuku. Hän omisti myös sellaisen pyykkinarun, jolla uhrin kädet oli sidottu, sekä sinisen päähuivin.

– Kathryn Morgan, joka näki Virginia Bembenekin, Laurien äidin, penkovan roskalavaa kesäkuun 18. päivä.

– Gary Shaw, joka sanoi nähneensä Bembenekin hiihtopuvun.

– Marilyn Gehrt, joka omisti The Olde Wig World Shoppe-liikkeen, muisti nähneensä Bembenikin ostavan peruukin.

– John Schultz, Fredin eli Christinen ex-miehen veli, joka todisti Seanin kertoneen hänelle, ettei ollut nähnyt mitään äitinsä murhasta ja että murhaaja oli peittänyt kasvonsa täysin.

Bembenekin puolustus turvautui vaihdettujen aseiden teoriaan: Ennen rikosta joku oli vaihtanut Schultzin aseen toiseen samannäköiseen. Tämä henkilö tappoi uhrin ja kun ase huoneessa oli tarkasteltu, sitä ei oltu käytetty. Seuraavan 22 päivän aikana murhaaja vaihtoi aseet jälleen keskenään ja testit näyttivät uhrin tapettaneen Schultzin virkavapaan aseella. (Mikä tämän henkilön pelasti? Uskomaton tuuri, kukaan ei huomioinut sarjanumeroita – ennenkuin poliisijaosto otti ne tarkastelunsa alle.)

Yrittäen esittää epäileväistä, puolustus käytti seuraavia ihmisiä:
Sharon Niswonger, joka asui Schultzin ja Bembenekin kanssa samassa asunnossa, toisella puolella. Hän kertoi Judyn käyneen hänellä ja pyytäen saada käyttää WC:tä. Seuraava henkilö, jota sitä käytti, sai havaita sen olevan tukossa. Putkimies löysi sieltä punaruskean peruukin.

Bembenekin äiti, joka ei vaikuttanut olevan se henkilö, joka oli nähty roskalavalla.

Bembenek itse, joka teki virheen käyttämällä viktoriaanista puseroa todistamisen aikana saaden valamiehistön tuntemaan, että heitä manipuloitiin.

Bembenek todettiin syylliseksi ensimmäisen asteen murhaan ja tuomittiin iäksi vankilaan Taycheedah laitokseen Fond du Lac Countyssa.

Mitä lautamiehet eivät kuulleet oikeudenkäynnissä: Schultz sitoi Horenbergin (Schultz ties to Horenberg?) tai että Horenberg tuomittiin muutaman muun henkilön kanssa myöhemmin Judy Zessin ryöväämisestä, ja että syyllisistä hän oli käyttänyt peruukkia. Oikeudessa ei myöskään kuultu kahta sairaanhoitajaa, puhuttu siitä mitä Christine oli kertonut avioeroasianajajalleen, eikä huomioitu sitä mahdollisuutta, että Schultz olisi jättänyt revolverinsa yksin kotiin ja antanut virkavapaa-aseensa tappajalle, sitten vaihtanut aseet.
He eivät myöskään kuulleet Judy Zessin poikaystävää, joka väitti Schultzin tappaneen hänen parhaan ystävänsä.

Bembenekin tuomitsemisen jälkeen Fred muutti Floridaan ja he erosivat. Myöhemmin hän sanoi uskovansa, että Laurie tappoi Christinen.
Tapauksesta tehtiin kolme muutoksenhakua, jotka kaikki Bembenek hävisi.

Bembenek pakeni vankilasta heinäkuun 15. vuonna 1990.
Hän oli istunut melkein kymmenen vuotta ja tavannut sekä kihlautunut Nick Gugliatton, erään vankitoverinsa veljen kanssa. Tämä seikka turvanaan hän seikkaili pohjoiseen päin, Thunder Bayhyn, Ontarioon.

Useat ihmiset Milwaukeessa auttoivat ja tukivat Bembenekiä paossa. “Teidän olisi pitänyt nähdä hänet, ette olisi käännyttäneet häntä takaisin”, ajattelivat monet. Nämä ihmiset uskoivat Bembenekin saaneen pahan iskun.
Ihmiset protestoivat avoimesti kaduilla hänen puolestaan ja jopa tekivät siitä laulun: “Run, Bambi, Run”, “Juokse, Bambi, Juokse”. He tekivät hänen kasvojaan muistuttavia naamioita ja laittoivat tarroja autonsa puskureihin. He halusivat hänen pääsevän pois.

Bembenek ja Gugliatto ottivat uudet nimet hautakivistä, saaden myös uudet sosiaaliturvatunnukset ja syntymäajat. He saivat nauttia vapaudesta 3 kuukautta, työskennellen vähäpätöisissä töissä, kunnes muuan turisti osasi yhdistää hänet American’s Most Wanted-ohjelmassa näkemäänsä naiseen. Kanadan poliisi nappasi hänet vain minuutteja ennenkuin hän olisi päässyt karkuun.

Hän vetosi pakolaisen asemaansa, väittäen että oli vainottu. Poliisijaosto ja Wisconsin oikeusjärjestelmä olivat punoneet salajuonen häntä vastaan, tuumi hän. Kanadan hallitus otti katsauksen hänen tapauksensa ja huomasi monia juridisia hairahduksia.

Lopulta Bembenek lähetettiin takaisin Yhdysvaltoihin.

Oikeudellinen tiedustelu ponnisteli että piirikunnan asianajaja suljettaisiin pois (odotettavissa oli syytteet salailusta ja salaliitosta).
Bembenekin asianajaja (uusi, vanha oli jättänyt hänet) katkaisi sopimuksen, että hän voisi myöntää “ei kiellä” (“no contest”) toisen asteen murhasyytteeseen palatessaan suorittamaan rangaistustaan, josta vähennättäisiin jo lusittu aika ynnä ehdonalainen.

Vaikka Bembenekin syyttömyyttä ei ollut varmistettu, hän oli vihdoin vapaa.

Vuosina, jotka Bembenek vietti vankilassa, monet ihmiset olivat lietsoneet tutkimuksia hänen puolestaan, ja lukuisat faktorit nousivat esiin epäillen sitä, mitä hänestä oli sanottu oikeudessa:

Schultzin revolveri tutkittiin sinä yönä, kun murha suoritettiin, ja paljastui, ettei sillä ollut ammuttu hiljattain. Joukko poliiseja oli myös tutkinut sen murhan jälkeisenä aamuna ja he olivat tulleet samaan lopputulokseen (vaikkakaan he eivät myöntäneet tätä tapaamista vuosiin). Viimeistäänkin ballistinen raportti osoitti, ettei tämä ase ollut se, jolla Christine oli murhattu. Schultzilla oli se hallussaan useamman viikon murhan jälkeen ja kun se tutkittiin rikoslaboratoriossa, uhrin naapuri valitti, että hänen .38 kaliiberinen aseensa oli varastettu yöllä. Olisiko Schultz voinut vaihtaa aseet keskenään? Mitään sarjanumeroa aseesta ei huomattu yöllä. Ne olisi voitu vaihtaa, eikä kukaan olisi huomannut mitään.

Asianajaja Mary Woehrer oli murhan aikaan ottanut yhteyttä lääketieteen tutkijaan Chesley Erwiniin ja tämä myönsi, että uhrin ruumiista saatu luoti oli saatettu vaihtaa. Woehrer sai selville, että kun Elaine Samuels, lääketieteen tutkijan apulainen, poisti luodin, hän kirjoitti siihen nimikirjaimet: CJS. Oikeudenkäynnissä luodissa näkyi 6 kirjainta, joista 3 oli eri kirjaimia kuin ne mitä siihen oli alunperin käsinkirjoitettu.

Murhapaikalta löytyi kaksia tuntemattomia sormenjälkiä, mutta ne eivät sopineet yhteen.

Bembenekkiä kauhistutti ajatus joutua huolehtimaan Fredin (siis Schultzin) lapsista, joten miksipä hän ei hankkiutuisi eroon Christinestä ja varmistaa, että se tapahtuisi niin että lasten huoltajuus menisi suoraan Fredille?

Judy Zessiltä ei kysytty, missä hän oli yönsä viettänyt, vaikka hän ja Bembenek olivat peruneet suunnitelmansa viettää se yö toistensa seurassa.

Vuonna 1981 lokakuun 27. rikollinen nimeltä Frederick Horenberger lähetti Bembenekin asianajajalle 6-sivuiset, yksityiskohtaiset muistiinpanot aiheesta kuinka Judy oli vannonnut väärän valan todistuksessaan Bembenekiä vastaan. Hän oli kirjoittanut vankilassa ylös keskustelun murhasta tämän ja tämän poikaystävän välillä. Muistiinpanoissa kerrottiin Judyn sitten sanoneen, että hän työskenteli poliisin kanssa ilman sopimusta ja sai jotain ihania palveluksia todistajanlausunnoistaan. Hänellä oli seksisuhde yhden tapausta hoitavan poliisin kanssa ja että hän järjesteli sopimuksia. Myöhemmin hän kertoi Bembenekille, että hänen lausuntojaan oli väännelty ja ne oli irrotettu konteksistaan, mutta kun hänen poikaystävänsä pääsi ehdonalaiseen, oli selvää että sopimuksesta oli hänelle hyötyä.

Bembenekin asianajajan palkkaama tutkija raportoi puhuneensa miehelle, joka väitti että Schultz oli palkannut miehen Chicagon ulkopuolelta tappamaan uhrin ja että tuona yönä urhin talossa oli kaksi miestä. He olivat herättäneet pojat erikoiset aikomuksen mielessään: saada heidät myöhemmin todistamaan oikeudessa, että heidän isänsä ei ollut heidän äitinsä murhaaja.

Uhrin talon lattioilta löytyi verta, jonka alkuperästä ei koskaan otettu selvää.
Uhrin kynsien alta löytynyttä verta ei koskaan tutkittu, eikä kukaan tarkistanut, oliko Bembenekkiä raavittu tai kynsitty.
Bembenekin mustia poliisintossuja ei koskaan tutkittu tai takavarikoitu.

Marilyn Gehrtillä, viime hetkillä esiin nousseella peruukkikaupan omistajalla, ei ollut kuitti Bembenekin ostamasta peruukista, eikä hän pystynyt muistamaan minä päivänä se oli ostettu. Mutta hän oli varma, että Bembenek oli tehnyt ID:n (produced ID) kirjoittaakseen shekin. Tästä huolimatta Bembenekillä ei oikeastaan ollut checking accountia.

Lääketieteen apulaistutkija Elaine Samuels, joka oli todistanut uhrin ruumistaa poistamistaan hiusnäytteistä, sanoi, ettei koskaan löytänyt vaaleaa, punaista tai peruukista tullutta hiusta. Hän tuumi, että todisteita oli peukaloitu.
Hiusanalyytikko Diane Hansen osoitti vain vähän kokemusta alalla. Hän ei ollut harjoitellut lakiseminaareissa vielä kuutta viikkoakaan, joten hänen ammattitaitonsa olennaisten todisteiden tulkinnassa oli kyseenalainen.

Vuonna -89 James Benning teki aiheesta elokuvan nimeltä Used Innocence, minkä levityksestä huolehti First Run features.

Muuan yksityisetsivä, Ira Robbins, työskenteli väsymättä 7 vuotta tapauksen parissa. Hän avusti Kanandan poliiseja arvioimaan, saisiko Bembenek reilun oikeudenkäynnin kun hän oli paennut vankilasta.

Ira Robbins

Bembenek pääsi ehdonalaiseen joulukuun 9. vuonna -92. Hän valmistui kunnialla Wisconsin Parkside-yliopistosta. Hän oli suorittanut humaanitieteiden tutkinnon.
Bambi Bembenekin elämästä tehty elokuva Woman in the Run (Nainen paossa) kehittyi kaksiosaiseksi minisarjaksi, jonka pääosaa esitti Tatum O’Neal, Bembenikin kirjasta Woman on Trial.
Hän pääsi ajelemaan limusiinilla, osti jaguaarin, kävi kirjallisuuskiertueella (book tour), esitteli maalauksiaan, piti puheita ja esiintyi Oprahissa.
Lopulta hän kyllästyi julkiseen huomioon ja vaihtoi nimensä virallisesti Laurieksi. Sitten hän sekaantui huumediileriin, joka oli antanut hänelle marihuanaa ja kokaiinia, mikä rikkoi hänen ehdonalaisensa sääntöjä. Hän vietti kaksi viikkoa sellissä ja jatkoi sitten elämäänsä elektronisen monitorin kanssa.
Kun hän sairastui hepatiitti C:hen, hän muutti persaukisena Washingtoniin toivoen, että hänet unohdettaisiin.

Laurie Bembenek kuoli saattokodissa Oregon Portlandissa marraskuun 20. vuonna 2010.

(Alkuperäistekstistä löytyy myös kuva talosta, jossa Bambi ja Nick asuivat vuonna -91. En laittanut sitä tänne, kun tuumin, että siinä olisi virhe. Nimittäin mielestäni se on sama kuva kuin tuo, jossa asui myös Judy ja Schultz, taikka sitten hän asui Nickin kanssa hyvin samannäköisessä mökissä.)

Myrkyttäjätär Velma Barfield

Velma Barfield

Suuri, kömpelö Stuart Taylor oli onnellinen ajaessaan pyylevää ja suuririntaista 46-vuotiasta tyttöystäväänsä tapaamaan kuuluisaa saarnaaja Rex Humbardia. Vaikka Stuart ei ollut erityisen uskonnollinen, hän tiesi tyttöystävänsä olevan hurskas ja harras kristitty ja olisi aivan innoissaan päässessään kuulemaan kunnioitettavan evankelistan puhetta. Hän ei ollut naimisissa Stuatrin kanssa, mikä oli hänen lapsistaan järkyttävää. Naisella oli rikosrekisteri väärentämisestä – Taylor oli saanut vahingossa tietää tämän ja oli päättänyt, ettei suostuisi viralliseen avioliittoon hänen kanssaan. Joka tapauksessa, kuten kristityt sanovat, on langennut maailma ja monia ihmisiä, jotka eivät elä omien ihanteidensa mukaisesti.

Fayettevillen kartta

Sekä Stuart että hänen tyttöystävänsä olivat raikkaasti pukeutuneita parhaimpiinsa tuona sunnuntaina ja asettuneet istumaan tuoleille Cumberland piirikunnassa, Civic Centerissa, Fayettevillessa, Pohjois-Carolinassa.

Jumalanpalvelus oli juuri alkanut, kun Stuart alkoi voida pahoin.
“Tunnen oloni sairaaksi”, hän kuiskasi naiselle. “Tämä johtuu varmaan jostain mitä söin.”
Kun Humbard alkoi saarnata, Stuartin olo paheni. Hän tunsi vatsalaukussaan hurjia kipuja.
“Minun pitää päästä lava-autoon ja mennä pötkölle”, hän sanoi rakkaalleen heikolla äänellä.

56-vuotias maanviljelijä syöksyi ulos täpötäydestä huoneesta kylmään ulkoilmaan. Hän avasi trukin oven ja kävi lepäämään penkeille. Hän alkoi voida yhä pahemmin… hän hädin tuskin pystyi ajattelemaan mitään.

Ankara pahoinvointi jatkui yhä kun nainen tuli myöhemmin autolle. Mies oli yhä makaamassa ja nainen ajoi heidät kotiin.
“Pysähdy”, Stuart sanoi hikoillen.
Nainen käänsi auton ja pysähtyi tien penkkaan. Kalpea ja hikoileva Stuart nousi autosta kompuroiden ja oksensi maahan.

Yöllä Stuart oli niin kovissa kivuissa, ettei saanut unen päästä kiinni. Yön pikkutunteina nainen soitti raskaana olevalle tyttärelleen Alice Stormsille kertoakseen tämän isän huonosta kunnosta. Alicen mies Bill vastasi puhelimeen. Nainen pahoitteli soiton myöhäistä ajankohtaa, mutta painotti haluavansa Alicen saavan tietää Stuartin olevan pelottavan sairaana. Myöhemmin Alice soitti naiselle kysyäkseen Taylorin sairastumisesta. Molemmat tuumivat, että se oli varmaankin vain kova flunssa.

Kuitenkin myöhemmin nainen kävi tapaamassa yhtä miehekkeensä parhaista ystävistä, Sonny Johnsonia. Hän kertoi, että Stuart oli sairaana ja tahtoi tavata hänet.

Johnson säntäsi tapaamaan Stuartia. Hän löysi tämän kelmeäkasvoisena, heikentyneenä, pesuallas nostettuna viereensä.
“Pidätkö huolta sioista, kun olen flunssassa?”
Johnson lupasi pitää.

Näytti siltä, että Johnson saisi ruokkia porsaita kauan. Stuartin vatsalaukku, rintakehä ja käsivarret olivat haljeta kivusta ja hän oksenteli jatkuvasti. Hänestä tuntui, että liekit riehuivat hänen sisällään.

Seuraavana aamuna nainen vei hänet sairaalaan. Kun tohtorit tutkivat ja yrittivät hoitaa häntää, nainen kertoi heille, mitä tiesi lääketieteen historiasta. Hän ei ollut erityisen perehtynyt siihen, mutta hän tiesi miehensä juovan runsaasti.

Vastailtuaan lekurien kysymyksiin, nainen soitti Alicelle. Tämä soitti välittömästi veljelleen Billylle, joka sitten meni sairaalaan.

Nainen ja Billy saivat kuulla Stuartin karmivan tilan olevan gastriitti (mahan limakalvon tulehdus). Tohtori kirjoitti reseptin, jotta potilas saisi lääkkeitä ja käski naisen ottaa miehensä siksi yöksi kotiin, minkä nainen tekikin.

Stuart Taylorin koti
Sonny Johnsson kävi taas katsomassa kaveriaan tämän suuressa, valkoisessa maalaistalossa tuona iltapäivänä. Stuartin tila oli vihdoin kohentunut. Hän oli yhä riutuneella tavalla kelmeä, mutta istui pedillä, jutteli takaisin ja poltti tupakkaa. Hän pyysi Sonnya oviaukolta, koska ei tahtonut tartuttaa flunssaansa.

Seuraava päivä oli perjantai. Siinä aamu kahdeksan tienoilla Stuartin tila kääntyi draamaattisesti – huonompaan suuntaan. Nainen soitti John McPhersonille, joka oli heidän naapurinsa ja ystävänsä. Nainen huusi itkuisella äänellä:
“Stuart tarvitsee ambulanssin!”
John soitti ambulanssin ja ajoi sitten kriisiä elävälle talolle itse.
(Miksi Nainen ei itse soittanut ambulanssia, sitä lähdeteksti ei kerro, toim. huom.)
Kun John astui taloon, Stuart näytti hirveältä. Koko huone haisi hirveälle, sillä sairastunut mies ei ollut päässyt käymään wc:ssä. Hän oli hikinen ja hänen kasvonsa olivat vitivalkoiset. Puhumaan hän ei pystynyt, mutta tuotti pahoinvointiansa ilmaisevaa epämääräistä ääntä. Ja hän huusi ja huusi. Hänen rakastajansa oli asettanut tuoleja kaikkialle sängyn ympärille, niiden selät sänkyä vasten, jotta Stuart ei putoaisi sängyltä.

Pelastusjoukko teki parhaansa ripeästi. He nostivat Stuartin tehokkaasti ja heivasivat hänet autoon.
Sireeni ulvoi kun ambulanssi kiisi kohti sairaalaa. Huolestunut rakastajatar seurasi sitä Stuartin autolla.

Lääkärit ryntäsivät auttamaan miestä.
Tunnin päästä sairaalaan tuomisesta hän kuoli.

Odotushuoneella istui kolme ahdistunutta ihmistä: uhrin lapset – Alice ja Billy – sekä rakastaja – jonka nimi oli Velma. Lääkäri sanoi omaisille tutkineensa äkillistä kuolemaa ja ehdotti, että tehtäisiin ruumiinavaus.
Alice ja Billy kysyivät seniorin mielipidettä. Eikö kannattaisi tehdä se, muuten elät loppuelämäsi epätietoisuudessa..?
Stuartin aikuiset lapset kannattivat ajatusta ruumiinavauksesta.

Tässä lepää Stuart Taylor

Velma Barfield ja hänen aikuinen poikansa Ronnie Burke istuivat surevan perheen ääreen Taylorin hautajaisissa. Velma laski rauhoittavan käsivarren Alicen olalle ja sanoi sanat, jotka usein uskovan suusta kuulee tällaisessa tilanteessa: hän on nyt paremmassa paikassa.

Kun Ronnie lähti tilaisuudesta, hän katsoi erästä toista hautajaisvierasta ja totesi: “Tiedätkös, se on surullista, mutta näyttää siltä, että kaikki, jotka ovat äidilleni läheisiä, kuolevat. Miten rakas Herra antaa tämän tapahtua uskovalle kristitylle kuten Velmalle?”

Aikaisemmin samana sunnuntaina puhelinsoitto oli herättänyt Lumbertonin poliisietsivän Benson Phillipsin. Luurin päässä oleva henkilö oli itkenyt ja jokeltanut. Etsivä oli vaivoin saanut selvää hänen kimakoista hiiskahduksista. Hän oli kuullut ainakin nämä sanat: “Murha!… Minä tiedän kuka sen teki!… Sinun täytyy pysäyttää hänet…. sinun täytyy pysäyttää hänet!”

Pilasoitto, uninen poliisi tuumi. Niinpä tietenkin… Hän ei ollut koskaan kuullut henkirikoksesta sellaisessa kyläpahasessa kuin Lumberton ja olisi kyllä kuullut, jos sellainen olisi joskus tapahtunut. Phillips kuitenkin ehdotti, että nainen soittaisi hänelle asemalle ennenkuin sulki luurin.

Kun hän saapui sinne, hän pläräsi raportit, eikä yllättynyt – ei tappoja tai murhia… Yöllä soittanut sekopää hävisi hänen mielestään, kun hän paneutui päivän töihin.

Ja sitten tuo soitti. Jerry Bledsoesien teoksen Death Sentence mukaan soittaja oli tällä kertaa rauhallisempi ja johdonmukaisempi. Yksityiskohtia hän ei kertonut, mutta Phillips sai ne ongittua häneltä vähitellen. Hän kertoi soittavansa Carolinan eteläisestä osasta, mutta nimeään hän ei paljastanut. Hän ei tahtonut kenenkään saavan tietää, että hän oli soittanut etsivälle.
Mies, joka oli murhattu, oli Velma Barfieldin poikaystävä, joka oli tappanut tämän niinkuin oli tappanut oman äitinsäkin. Hän sanoi olevansa varma, etteivät he kaksi olleet ainoat uhrit, joskin hän myönsi, ettei hänellä ollut tarjota todisteita sen väitteen tueksi. Niin moni ihminen Velman lähellä oli kuollut… kuten kaksi Velman vanhempaa työnantajaa, joiden nimiä hän ei tiennyt. Soittaja ei osannut antaa todisteita, vaikka ei enää vaikuttanut tahallaan pilailevan.
“Mistä sinä tiedät tämän kaiken?” Phillips kysyi.
“Siitä että”, soittaja perusteli, “Velma on minun siskoni.”

Jerry Bledsoesien kirjan kansi

Phillips oli kertakaikkisen ymmällään tästä omituisesta puhelusta.
Hän ei ollut valmis nielemään tämän tarinoita, mutta ne olivat vakavuudeltaan sen laatuisia, ettei hän niitä voinut käden heilautuksella sivuuttaakaan. Jotain oli pakko tarkistaa… hän soitti Lumbertonin sairaalaan ja tiedusteli, oliko kukaan kuollut viikonlopun aikana.
“On”, sieltä vastattiin. “Stuart Taylor.” Sairaalalla todettiin, että se vaikutti luonnolliselta kuolemalta.
“Onko ruumiinavaus tehty?”
Etsivä sai kuulla, että lääkäri Bob Andrews oli tehnyt sen, mutta tulokset eivät olleet vielä tulleet.
Tapaus herätti Phillipsissä kiinnostusta ja uteliaisuutta, mutta myös inhoa. Kuten teoksessa Bledsoe kerrotaan, hän oli saanut selville, että Taylor oli tuotu sairaalaan maaseudulta läheltä St.Paulia. Tämä tarkoitti, että tutkinta kuului kokonaan sheriffille. Hänellä ei olisi asian suhteen mitään vastuuta. Siitä huolimatta hän teki itselleen muistutuksen, että soittaisi maanantaina vanhalle ystävälleen Wilbur Lovettille sheriffijaostoon kertoakseen asiasta.

Saman aikaan tohtori Andrews, autuaan tietämättömänä Phillipsiä nakertavista mietteistä, selvitti ruumiinavauksen arvoitusta. Stuart Taylor oli näköjään kuollut gastroenteriittiin (maha-suolitulehdukseen). Oli kohtalaisen tavatonta, että niin terve mies kuin Taylor kuoli yksin siitä syystä ja Andrews päätti syventyä asiaan tarkemmin. Löydettyään selittämätöntä poikkeavuutta jostain maksan solukosta, hän laittoi muovipussiin palan tuota kudosta. Sitten hän postitti sen Pohjois-Carolinaan lääketieteen päätutkijaan ja kysyi tarvetta lisätutkimuksille.

Tohtori Andrews oli yhä odottamassa noita pirullisia tuloksia, kun hän puhui järkyttyneen Alice Stormsin kanssa. Hänen isänsä oli ollut niin terve ja sitkeä. Hänellä oli oikeus tietää mikä tämän oli tappanut!
Niinpä Andrews soitti lääketieteen päätutkija Page Hudsonille. Hudson ei tiennyt tämän lähettämästä kudoksesta. Hudson kysyi kuitenkin yksityiskohtia vainajan kuolemasta. Andrews avautui tälle tyttöystävästä, Velma Barfieldista, joka oli tuonut miehen sairaalaan sekä kuolemaa edeltäneistä oireista.

Sitten, silmänräpäyksessä Hudson hoksasi tilanteen.
“Mistä se nainen on saanut arsenikkia, Bob?”

Viranomaiset ottivat seuraavan silmäyksen niihin lukuisiin kuolintodistuksiin – Velman ympärillä eläneitä ihmisiä. Vaikka ruumiinavaus oli tehty, erityiset tutkimukset myrkyn olemassaolosta oli tekemättä. Uskomattoman monen Velman tutun elämä oli kirjattu päättyneen gastroenteriittiin.
Etsivät olivat melkoisen varmoja, etteivät olleet tekemisissä vain murhaajan, vaan sarjamurhaajan kanssa.

Poliisit toivoivat – kuten missä tahansa tapauksessa – saavansa rikolliselta tunnustuksen. Miten sellainen saatiin Velmalta? He päättivät yllättää hänet.

He valitsisivat kysymyksensä koskemaan jotain niistä lukuisista shekeistä, jotka Velma oli kirjoittanut ja sitten siirtyisivät haastamaan häntä Taylorin kuolemasta.

Niiden shekkien osalta, jotka oli kirjoitettu Lumbertonissa, Benson Phillips haastatteli naista. Sheriffi Lovett ja henkirikostutkija Al Parnell olivat myös läsnä. Keskustelu siirtyi shekkeihin. Tämä oli hyvin hoidettua aluetta Barfieldille ja hän oli hämmentynyt.
Phillips ryhtyi puimaan häntä Stuart Taylor-raukasta, äkillisesti ja traagisesti menehtyneestä.
“Tiedätkö että hän kuoli arsenikkiin?” etsivä kysyi.
Rehevä isoäiti näytti olevan tyrmistynyt tästä tiedosta.
Phillips jatkoi jutustelua, kyseli yksityiskohtia heidän suhteestaan. Hän tahtoi erityisesti tietää, oliko Barfieldilla syytä olla vihainen Taylorille.
“Luuletko sinä että myrkytin hänet?” nainen raivosi henkeään haukkoen. He kaksi olivat rakastuneet toisiinsa ja suunnittelivat häitä..! Ei hän kostuisi mitään Taylorin tappamisesta. Oli kauheaa, että moinen mahdollisuus edes käväisi heidän mielessään. Nainen vaahtosi, että hän se oli väsymättä hoitanut miestä tämän sairastuttua ja vienyt tämän sairaalaan. Nyt he ikään kuin pyyhkäisivät kaiken sen vaivan väittämällä, että hän oli miehensä murhaaja.
Saisitte hävetä!

“Suostutko valheenpaljastustestiin?” Lovett kysyi.
“Ehdottomasti!” Eihän hänellä ollut mitään salattavaa.
He kertoivat naiselle, että valheenpaljastustesti järjestettäisiin pian ja hän voisi tältä erää lähteä. Juuri kun tämä oli poistumassa uloskäynnistä, Parnell juoksi hänet kiinni ja sanoi: “Velma, tiedäthän, että kaikki tämä voi viedä takaisin äitiisi?”
Hän mulkaisi tutkijaa äkäisesti, ei sanonut mitään ja lähti puuskuttaen.

Tuona lauantaiaamuna Ronnie Burke (Velman poika, kuten ehkä muistatte) oli vierailemassa joidenkin hänelle avioliiton kautta sukua olevien ihmisten luona. Velma soitti noille ja pyysi saada puhua poikansa kanssa.
Ronnie Burke oli 26-vuotias mies, jolla oli paljon vastuuta: hänellä oli vaimo ja he olivat pyöräyttäneet maailmaan 3-vuotiaan pojan. Hän työskenteli täyspäiväisesti ja oli hakenut Pembroken osavaltion yliopistoon, josta tavoitteli kaupankäynnin johdon korkeakoulututkintoa (business administration). Hän saisi paikan muutaman kuukauden sisällä. Usein arki painoi päälle, mutta Burke tahtoi olla perheessään eka, joka suorittaisi 4-vuotisen tutkinnon – pitkälti miellyttääkseen äitiään. Jonkin aikaa sitten Velma oli herättänyt huolen Burkessa. Velma oli joutunut selviämään niin paljosta, eikä useinkaan puhunut murheistaan kellekkään. Hän oli menettänyt monta tärkeää ihmistä. Ja hän otti enemmän lääkkeitä kuin mitä lääkärit olivat määränneet hänelle.

Kun Burke oli siellä luuri kädessä, hän kuuli hermostuksen äitinsä äänestä. Syy siihen selvisi: poliisit olivat käyttäneet häntä asemalla.
“Oi ei”, poika sanoi. Hän luuli äitinsä kirjoittaneen taas väärennettyjä shekkejä maksaakseen lääkkeitä.
Sitten shokkiaallot kulkivat Burken läpi.
“Ne tahtoivat kysellä Stuartista. Ne sanoivat, että hänet on myrkytetty” ja viimeisimpänä, mutta järkyttävimpänä “ne luulevat että minulla on jotain tekemistä sen kanssa.”
Nyt joku poliisi on möhlinyt pahemmin kuin todella pahasti, Burke tuumi. Stuart oli maannut sairaana 5 viikkoa. Hänen äitinsä oli… turmeltu. Burke ei tiennyt, kuka oli myrkyttänyt Stuartin, mutta Velma se ei ollut, siitä hän oli varma.

Burke sanoi palaavansa pian kotiinsa ja että juteltaisiin siellä. Tämä oli hirmuinen erehdys, mutta varmasti saataisiin selvitettyä se. Sinivuokot saisivat huomata haukkuvansa väärää puuta. Sillä hetkellä Ronnie halusi päästä vain lohduttamaan äitiään ja kaikki järjestyisi – ja että hän puolustaisi äitiään siihen saakka.

Burke, hänen vaimonsa ja palleronsa asustivat vaatimattomassa paritalossa kaupungin laidalla Pohjois-Carolinassa. Velma ajoi sinne ja Ronnie lohdutti häntä niinkuin taisi. Hän ei uskonut Velman tarvitsevan asianajajaa. Nehän ovat kamalan kalliita ja sellaisilla ihmisillä kuin hänellä ja Velmalla oli rajalliset tulot. Poliisi tajuaisi pian, ettei hänen äidillään olisi mitään tekemistä kuoleman kanssa ja luovuttaisi. Ronnie sanoi, ettei ollut mitään syytä murehtia.

Maanantaina joku naisihminen soitti Burkelle töihin. Nimeään hän ei paljastanut, mutta kertoi olevansa Burken äidin ystävä.
“Mitä haluat kertoa minulle?”
“Kuulin, että hänet pidätetään tänään. Ajattelin, että sinun kuuluisi saada tietää.”
“Oletko varma?”
“Joo, ne aikovat syyttää häntä Stuartin kuolemasta… tiedän erään joka työskentelee sheriffin jaostolla.”
Ei se voinut olla, että poliisit olisivat noin pahasti väärässä, Burke ajatteli. Äiti oli toistaiseksi kertonut olevansa vain epäilty. Pidättäisivätkö poliisit viattoman naisen murhasta? Sellaista tapahtui elokuvissa, ei oikeassa elämässä.

Burke kertoi työnjohtajalleen, että hänen oli lähdettävä äkkiä. “Hätätilanne perheessä” oli ainoa selitys, jonka hän antoi. Hän ajoi Lumbertonin poliisilaitokselle ja puhui Wilbur Lovettin kanssa.
Eivät he olleet pidättämässä naista sinä päivänä, Lovett selitti, mutta epäilty hän oli. Lovett ei pystynyt paljastamaan millä perusteella ja Burke poistui paikalta vihaisempana kuin oli tullut.
Burke lähti ajamaan Mamie Warwickin kotiin. Warwick oli eläkeläinen, joka antoi Velman asua kotonaan, mistä tämä vastineeksi auttoi häntä kotitöissä. Burke löysi äitinsä nokosilta. Tämän lojuessa sängyllä Burke kertoi häntä epäiltävän yhä siitä murhasta. Velma sanoi, ettei hän ole voinut tehdä mitään sellaista ja alkoi itkeä. Hän sai lopetettua itkemisen ja sanoi sitten pojalleen jotain oleellista. Hänen sanansa olivat pehmeitä, kuin kuiskaus ja ne olivat viimeiset, mitkä hän ikinä olisi odottanut kuulevansa.
“Minä aioin vain sairastuttaa hänet.”
Burkesta tuntui kuin lattia vedettäisiin pois hänen jalkojensa alta.
Selvä, se oli vahinko. Mutta hänen äitinsä oli sen aiheuttanut. Hänen pitäisi mennä poliisin puheille ja selittää.

Velma itki hiljaa istuessaan poikansa auton istuimella matkalla sheriffin jaostoon. Burke ei saanut olla läsnä, kun Barfieldia haastateltiin. Nainen sanoi, ettei halunnut asianajajaa.

Apeana, mutta varmana siitä, että oli toiminut oikein, Burke soitti siskolleen kertoakseen suru-uutiset. He sopivat tapaavansa Alicen kotona. Kriisien aikana perheiden pitää pysyä yhdessä ja Velman siskot Arlene ja Faye liittyivät pian näiden seuraan.

Puhelin pirisi ja Burke puhui tutkija Al Parnellille.
“Asiat ovat pahemmin kuin me arvelimme.”
Burke ei voinut käsittää sitä – miten ne ikinä voisivat olla enää pahemmin?
“On muita ihmisiä… muita, ketä hän on tappanut.” Parnell kertoi jo valmiiksi järkyttyneellä Burkelle, että hän (Velma, ei Parnell) oli tappanut kaksi entistä työnantajaansa ja muuan omaishoitajan ja äitinsä. Siis Burken isoäidin Lillie Bullardin.
Kun Burke sai toistetuksi tädeilleen ja siskolleen mitä oli kuullut, pieni talo täyttyi lohduttomista kyynelistä ja kärsivästä huudosta, joka kantoi kauas.
Burken mieleen palautui rakastava äiti, joka oli vaatettanut ja ruokkinut hänet, sitonut hänen haavansa, pyyhkinyt hänen nenänsä, ollut tunnollinen äiti hänelle ja hänen siskolleen, vienyt häntä kirkkoon ja opettanut erottamaan väärän oikeasta, antanut hänelle säännöt ja rohkaissut häntä aina tekemään parhaansa. Ei tämä voinut olla sama ihminen, joka oli myrkyttänyt neljä ihmistä.

Kuka sitten oli Velma Barfield?

Margie Velma Bullard syntyi lokakuun 29. vuonna 1932. Hänen vanhempansa, sisaruksensa ja kaverinsa kutsuivat häntä aina Velmaksi. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Murphy Bullard ja kotiäiti Lillie. Velma oli heidän toinen lapsensa: hänellä oli yksi isoveli ja hän sai vielä 7 pikkusisarusta.
Kun Velma syntyi, perhe asui maalaamattomassa puutalossa maalaisessa Etelä-Carolinassa. Heillä ei ollut sähköä sen enempää kuin ei juoksevaa vettäkään. Toisin kuin useimmilla maalaisperheillä, heillä ei ollut edes puuceetä.

Murphyn vanhemmat asuivat samassa taloudessa, samoin hänen siskonsa Susan Ella joka oli invalidisoitunut käsivartensa ja jalkansa näivetyttyä polion seurauksena. (Alkuperäistekstissä ei käytetä noista monikkoa, joten ymmärtääkseni hänellä oli siis kaksi toimivaa ja kaksi rikkinäistä raajaa.)

Murphy Bullard sairasti masennusta. Hän koki, ettei voinut enää jatkaa pennin venytystä myymällä tupakkaa ja puuvillaa, jota kasvatti. Niinpä hän hankki metsurin työpaikan sahalta erään Clarence Bunchin alaisuudesta.
Työn vuoksi Murphy oli valmis muuttamaan perheensä kanssa pikkuruiseen taloon lähemmäs kaupunkia. Täällä syntyi kolme hänen lapsistaan.

Sitten Murphy sai työpaikan Fayettevillesta kangastehtaalta ja muutti takaisin vanhemmilleen. Hänen isänsä kuoli pian tämän jälkeen ja vain joidenkin vuosien päästä hänen äitinsä seurasi perässä.

Bullardin perheessä kuria ja järjestystä pidettiin yllä vanhanaik- siis perinteisellä ja partiarkaalisella tyylillä. Murphy oli perheen pää, jota ei kyseenalaistettu, sai hän päähänsä mitä vain, ja Lillie oli siihen nöyrästi alistuva vaimo. Murphy oli helposti suuttuva ja rankasti juova mies silloin kun ei saanut haluamaansa, ja lastensa suhteen taipumattoman ankara. Hän ei tullut toimeen ilman vitsaa – tai tässä tapauksessa, remmiä.
Murphysta ehkä mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin lapsi, jolla oli suuri suu. Perheen vanhimmilla lapsilla, Olivella ja Velmalla oli tapana väittää vastaan (back-talk) isälleen. Olive-poika oli kuitenkin vakuuttunut, ettei Murphy rankaissut Velmaa läheskään niin usein kuin häntä. Hänestä isä suosi hänen siskoaan ja siitä syntyi useita konflikteja heidän välilleen. Velma taas oli varma, että äiti suosi Olivea.

Velma inhosi sitä, että hänen äitinsä alistui isän ylivallalle. Hän kirjoittaa omaelämäkerrassaan Woman on Death Row: “Taisin hyväksyä iskän ylivallan, koska ajattelin, että miehet vain ovat sellaisia. Äitien täytyy rakastaa lapsiaan ja suojella heitä, mutta äiti ei koskaan suojellut minua tai ketään meistä.”
Joka kerta kun Murphy löi Velmaa, tyttö oli vähintään yhtä kuohuksissaan passiivisen äidin reaktiosta – tämä näki kaiken eikä tehnyt mitään – kuin itse lyönnistä.

Lillie Bullard uskoi, että oli hänen velvollisuutensa olla karvat pystyssä ja hiippailla varpaillaan kotonaan, jotta ei hermostuttaisi miestään. Hän oli usein vaarassa joutua tämän väkivallan purkausten koteeksi, sillä Murphy oli tavattoman mustasukkainen mies. Hän oli myös itse kovin usein uskoton parisuhteessa, mikä näkyi perheessä pingottuneisuutena ja ahdistuneena jännittyneisyytenä.

7-vuotias Velma aloitti koulun syksyllä -39. Aluksi hän rakasti sitä. Hän oli fiksu tyttö, joka sai hyviä arvosanoja ja useita kohteliaisuuksia opettajiltaan. Lisäksi koulu oli pakopaikka kaoottisesta kotitilanteesta, isänsä raivosta sekä usein sairastavan äitinsä ruikutuksesta ja vaatimuksista.
Ilo ei ollut pitkäaikaista – sillä kuten nykyäänkin, lapset osaavat olla julmia toisilleen. Ei Velmalla ollut uusia, nättejä mekkoja, joita niin monille muille tytöille oli kaupasta ostettu. Hänen kenkänsä olivat kuluneet ja jäntterät. Lapset pilkkasivat hänen vaatteitaan ja ostamiaan eväitä – maissileipää ja lihan palaa. Velma katsoi mitä koulutovereilla oli lounaana. Sitten hän alkoi näpistellä isänsä taskuista kolikoita, joilla osti karamellia siitä pikku putiikista, joka oli koulumatkan varrella.
Sitten se ei ollutkaan viatonta pienten kolikoiden napsimista: pieni Velma vorosti 80 dollaria naapurin vanhukselta. Hän jäi kiinni ja sai isältään ankarasti remmiä.

Kun Velma kasvoi, hän sai kontolleen yhä lisää ja lisää kotitöitä. Hän auttoi farmilla ja piti huolta lukuisista nuoremmista sisaruksistaan. Hän olisi halunnut sanoa, että mielestään joutui tekemään liian paljon työtä, mutta ei uskaltanut suututtaa isäänsä.
“En koskaan tuntenut, että Isä ja Äiti todella tahtoivat minut muuten kuin tekemään työtä. Koin aina, että he halusivat minun olevan vain orja.”

Pois se käsitys, että lasten elämä oli päivästä toiseen ainaista kidutusta ja kurjuutta. Murphy saattoi käyttäytyä rakastavan isän tavoin ja antaa heidän pitää hauskaa. Murphy järjesti usein baseball-pelejä omille ja muiden lapsille. Velma sai usein olla ainoa tyttö pelissä ja hän nautti shortstopina olosta. (Baseball-termi, jolle en löytänyt käännöstä, toim. huom.) Lisäksi Velma kävi mielellään uimassa kun isä vei lapset huviretkelle paikalliselle lammelle.
Isän ankarasta kurista huolimatta Velma oli innoissaan isän tyttö. Hän käveli isänsä kanssa pitkin Fayettevillen katuja. 10-vuotias Velma ihaili hienoa mekkoa kaupan ikkunassa. Siinä oli vaaleanpunaisia kukkia ja suurta röyhelöä helmassa. Hän kertoi isälleen kuinka hieno mekko oli ja hänen yllätyksekseen, isä käveli myymälään ja osti sen hänelle!

Valitettavasti vähän myöhemmin Velmasta tuli isän tyttö hirveimmässä mahdollisessa merkityksessä. Hän kertoi The Village Voicen reportterille, että isä tuli makuuhuoneeseen ja raiskasi hänet. Ja heidän välillä oli tapahtunut asioita, joista hän ei oikein tiennyt olivatko ne seksuaalisia vai ei.

Monet Velman sisaruksista kieltävät kiven kovaa hänen olevan insestin uhri. Kun perheen tunnusomaisiin piirteisiin kuului vanhempien epätasapainoinen suhde ja rankasti juova isä, ei ole helppoa sanoa mitä on tapahtunut ja mitä ei. Velma saattaisi valehdella manipuloidakseen ja saadakseen ihmisten sympatiat osakseen.

Vuonna -45 Murphy oli kyllästynyt työhönsä tehtaalla ja halusi palata koko päiväiseksi maanviljelijäksi. Hän osti lisää eekkeriä ja uuden, pienen, mutta hienommat talon perheelleen. Vain vuoden jälkeen hän ymmärsi, ettei hän voisi elättää katrastaan vain viljallaan. Hän palasi töihin tehtaalle, mutta jatkoi myös maanviljelyä.

Sitten perheen isä sai työpaikan kangasplantaasilta Red Springsin kaupungilta ja he muuttivat sinne. Edellisessä modernimmassa talossaan he olivat eläneet vain muutaman vuoden.
Velma oli nyt lukiossa. Enää hän ei saanut niitä kehuttavia arvosanoja, mitä oli saanut ala-asteella. Hän kuitenkin löysi koulustaan Parkton Public Schoolista yhden asian, josta piti kovasti – baseballin. Vaikka siellä alueella se ei ollut tavallista, Parktonilla oli myös tyttöjen joukkue. Kaikki meni hyvin – kunnes Lillie vaati, että hän eroaisi joukkueesta. Hän oli juuri saanut kaksoset ja tarvitsi tytön kotiin auttamaan. Velma oli tietysti todella pettynyt ja surullinen.

Ikäänkuin lohdutukseksi tärkeän baseball-harrastuksen menetyksestä Velma tapasi pojan nimeltä Thomas Burke. Burke oli huumorintajuinen poika, jolla oli laihat kasvot, suuret korvat, tummat hiukset. He tapasivat toisensa koulussa, ihastuivat ja alkoivat flirttailla.

Thomas Burke ja Velma Barfield
Velma pyysi isältään, että saisi tavata Thomasta koulun ulkopuolella. Isä sanoi, ettei sallisi seurustelua ennenkuin hän oli 16 – ja kun Velma sen maagisen luvun täytti, isä ei häntä sittenkään halunnut päästää ulos. Monien anelujen jälkeen Murphy salli nuoren parin seurustelevan. Kunhan hän tulisi joka ilta kymmeneksi kotiin ja useimmiten hänen piti tehdä kaksoistrffit (had to double date). Nämä säännöt hiertivät Velmaa, mutta pakko niihin oli suostua.

Kun Velma oli 17, Thomas kosi. Ja Velma suostui. Isän kanssa tästä syntyi valtava rähinä, joka päättyi Murphyn kyyneliin. Velma ei ollut koskaan nähnyt järkkymättömän ja niin maskuliinisen isänsä itkevän ennen. Mutta se ei häneen vaikuttanut, sillä hän oli jo päätöksensä tehnyt.

Sekä Thomas että Velma lopettivat koulunkäynnin pian avioitumisensa jälkeen. Thomas työskenteli useilla työpaikoilla puuvillapellosta maatilatyöläiseen, siitä trukinkuljettajana… Velma oli jossain vaiheessa töissä apteekissa, mutta jätti työnsä, sillä Thomas ei pitänyt siitä, että hän kävi töissä kodin ulkopuolella.

Nuori pariskunta asui Parktonissa pienessä talossa, jossa Velman perhe oli kerran asunut – oli vuosi 1951 ja Velma synnytti ensimmäisen lapsensa Ronald Thomasin 15. joulukuuta. Heille syntyi vielä tyttö, Kim, syyskuussa -53.

Nuoresta iästään huolimatta Velma oli pätevä äidin hommassa. Hän oli suopea ja suojeleva äiti, joka usein luki lapsilleen ääneen, eikä malttanut olla erossa lapsistaan. Hän halusi heidän saavan jokseenkin kristillisen kasvatuksen ja vei heitä usein baptistikirkkoon.

Velma seurasi lastensa koulunkäyntiä ja tuli mielellään heidän luokkaretkilleen. Hän ja hänen lapsensa vitsailivat, että heillä oli automaattiset kädet, sillä aina kun opettaja kysyi, auttaisiko jonkun oppilaan äiti kouluprojektissa, Velman lapset nostivat aina kätensä. Velma Burkeen saattoi aina luottaa.

Niihin aikoihin Velma sai äitiyden lisäksi toisen työn. Thomas ei vastustanut tätä, sillä he tarvitsivat lisää rahaa. Nainen työskenteli kangastehtaalla keskiyöstä aamukahdeksaan. Thomas alkoi työskennellä Pepsi-Colan kuljettajana. Perheellä oli nyt riittävästi varoja, että he pääsivät muuttamaan mukavampaan taloon Parktonissa.

Vuonna -63 Velmalle alkoi tulla lääketieteellisiä ongelmia ja hän kävi läpi kohdunpoiston. Tämä ei surettanut heitä, sillä he olivat varmoja, etteivät halunneet enempää kuin kaksi lasta, jotka heillä jo oli.

Leikkauksella oli kuitenkin radikaali, negatiivinen vaikutus Velmaan. Hän oli alinomaa hermostunut tai masentunut. Hän oli usein ärtyisä. Kun hän ei enää voinut tulla raskaaksi, hän näki itsensä vähemmän naisellisena – ja tämän johdosta ajatteli miehensä viehyttyvän hänestä vähemmän. Hänellä alkoi olla psyykkisiä ongelmia.

Thomas päätti liittyä Jayceesiin. Hän meni viikoittain näiden tapaamisiin kun Velma istui kotona lasten kanssa. Velma paheksui miehensä poissaoloja.
Ja sitäkin enemmän hän paheksui miehensä juomista. Velma oli absolutisti, joka oli ottanut omakseen kirkon kannan, että alkoholi oli paholaisen juomaa. Hän oli todella pettynyt aina kun mies meni kavereidensa kanssa ulos muutamalle kaljalle.

-65 Thomas joutui auto-onnettomuuteen 3-vuotiaan Ford Galaxynsa kanssa. Kuten tapahtuma kuvataan teoksessa Death Sentence, auto suistui päätieltä, löi siltarumpua ja lähti seilaamaan pitkin ilmoja. Thomaksen pää osui ohjauspyörään ja hän menetti tajunsa.
Mies sai onnettomuudesta aivotärähdyksen ja kärsi loppuelämänsä ajan ajoittaisista päänsäryistä. Hän mainitsi aina, ettei ollut ajanut humalassa, vaan oli vain ollut kovin väsynyt ja lähes nukahtanut rattiin. Vaimo ei moista uskonut. Hän oli vakuuttunut, että alkoholilla oli osuutta asiaan ja napisi siitä usein.
Thomas katsoi pahalla vaimonsa yrityksiä saada häntä raittiiksi. Hän ei juonut sen enempää kuin muut kundit hänen ympärillään. Miksi Velma yritti tuhota hänen elämänsä?

Thomas ja Velma alkoivat tapella päivittäin. Useimmiten se alkoi siitä, että Velma haisti miehensä hengityksestä viinan ja tästä seurasi nimittelyä ja huutoa – lasten edessä. Vanhempien riitely huoletti erityisesti Ronnieta, joka pelkäsi Thomasin hoitavan asian kuten niin monet muut miehet – ottamalla käyttöönsä nyrkit. Niin hänen isänsä ei kuitenkaan koskaan tehnyt.

Thomas jäi kiinni humalassa ajamisesta -67. Tämän seurauksena hän menetti ajokorttinsa ja sen seurauksena työnsä Pepsi-Colalla. Hän koki itsensä tuhotuksi. Häpeä ja epätoivo saivat hänet masentumaan ja hän alkoi juomaan vain rajummin.
Burken lapset eivät enää kutsuneet kavereita kylään, koska eivät halunneet näiden näkevän isänsä hoippuvan humalassa tai joutuvan kuuntelemaan vanhempiensa riitelyä.

Mylly palkkasi Thomasin ja hän kulki työmatkansa kimppakyydillä (vaikka se ei ollut siihen aikaan tavallista).

Kodin henkinen paine alkoi vaatia veroa Velmasta. Hän oli yhä huolestuneempi ja vauhkompi ja oli pudottanut painoaan. Yhtenä päivänä Ronnie löysi äitinsä kotoa lojumasta keittiön lattialla voimattomana.

Ronnie auttoi äitiään kunnes tämä palasi tajuihinsa ja intti, että hänet olisi vietävä sairaalaan. Niin tapahtui ja lääkärit ehdottivat, että Velma pidettäisiin siellä sairaalahoidossa. Hänelle annettiin vitamiineja ja rauhoittavia ja lääkemääräys ottaa Libriumia, lievää rauhoittavaa lääkettä.

Kun nainen palasi kotiin, hän otti enemmän Libriumia kuin mitä hänelle oli suositeltu. Hän meni toiselle lääkärille ja sai reseptin Valiumiin.
Sitten lause, joka lienee oleellinen, mutta en osaa kääntää sitä.
She had begun the avocation of doctor shopping that she would pursue up until her arrest for murder. (Avocation on tämä)
Hän kävi useilla lääkäreillä kertomassa oireistaan, paljastamatta sitä että kävi toisilla lääkäreillä. Hän mussutti ristiin rastiin lääkkeitä, joita ei olisi pitänyt syödä yhdessä.

Velma oli alati huolissaan miehensä alkoholin käytöstä.
Thomas ja heidän teini-ikäiset lapsensa olivat alati huolissaan Velman lääkkeiden käytöstä. Hän otti niitä liikaa, ollen välillä sekava kuin humalainen.

Yhtenä huhtikuisena päivänä Burkejen talo syttyi liekkeihin. Ainoa henkilö, joka silloin oli kotona, oli Thomas. Velma on kertonut tulleensa pesulasta, kun näki talonsa palavan.
Thomas Burke kuoli savun sisäänhengitykseen.

Sairaalassa Velma sai kollapsikohtauksen kun kertoi puolisonsa kuolemasta. Ronnie ja hänen siskonsa ottivat tämän kiinni kun tämä oli kaatumassa lattialle.

Muutama kuukausi Thomasin kuoleman jälkeen Velma Burke kohtasi valtavan ilon ja voitonriemun poikansa saavutuksesta. Ronnie valmistui lukiosta. Äiti istui ylpeänä katsomassa kun tämä piti aloituspuhetta. Hän oli valinnut puheensa aiheeksi hänen sydäntään lähinnä olevan asian: äitinsä. Hän sanoi menestyksensä olevan äitinsä ansiota. Velma itki kuunnellessaan näitä julkisia kehuja. Mikä nautinto olla poikansa syvästi arvostama ja saada kaikkien tietää se.

Burkejen huono onni jatkui. Heidän talonsa syttyi uudestaan tulipaloon. Kukaan ei ollut sisällä eikä vahingoittunut, mutta talo musertui. Kun he odottelivat vakuutuksen maksavan korvaukset, he muuttivat siksi aikaa asumaan Lillie ja Murphy Bullardille.

Pian Thomasin kuoleman jälkeen Velma alkoi tapailla sellaista Jennings Barfield. Barfieldkin oli leski. Hän oli selvinnyt monesta: diabeteksesta, keuhkolaajentumasta ja sydänsairaudesta. Hänen vaimonsa oli kuollut suunilleen samoihin aikoihin kuin Velman Thomaskin. He tutustuivat toisiinsa ja lähentyivät. Eipä aikaakaan kun hääpallot kiisivät korkeuksiin.

He menivät naimisiin elokuun 23. vuonna -70. Ne olivat kirkkohäät, joita Velma ei ollut saanut avioituessaan Thomasin kanssa. Velma muutti pieneen taloon Fayettevilleen, jossa asui heidän lisäkseen Jenningsin teini-ikäinen tytär Nancy.

Nuorelle parille ilmaantui pian ongelmia, pitkälti Velman lääkkeiden käytön vuoksi. Jennings löysi vaimonsa puoliksi tajuttomana ja vei hänet sairaalaan. Yliannostus, tuumi tohtori.
He erosivat ja sitten sopivat, kun Velma lupasi olla ottamatta enää niin paljon nappeja. Velma söi sanansa sekä lääkkeensä ja hänet vietiin taas sairaalaan yliannostuksen takia.
Sekä Velma että Jennings uskaltautuivat kertoa toisilleen arvelevansa avioliittonsa olevan virhe. Ero näytti olevan tulossa, ainoana kysymysmerkkinä oli se, kuka lähtisi ensin.

Itseasiassa ei kukaan.
Jennings Barfieldin sydän pysähtyi maaliskuun 21. vuonna -71. Sydän oli reistaillut jo vuosia.

Velma oli siis jälleen leski. Hän oli alakuloinen ja välinpitämätön, usein lääkiten itseään unholaan saakka ja viettäen paljon aikaa sängyllä lojuen. Barfield on sanonut, että Jenningsin kuoleman jälkeen hän alkoi palauttaa asioita mieleensä. “Tunsin itseni tyhjemmäksi ja masentuneemmaksi kuin koskaan. Jatkoin lääkäreillä ravaamista. Minulla oli lääkemääräyksiä vähintään kahdelta, yleensä kolmelta lääkäriltä samaan aikaan… Ei sillä väliä, kuinka monta pilleriä lääkäri määräsi, ne eivät koskaan loppuneet ennenkuin sain uuden annoksen.”

Hän työskenteli Belks kaupassa – ja oli usein lääkkeistä sekaisin töissään.
Pomon sympatiat riittivät siihen, ettei häntä erotettu, vaan laitettiin työskentelemään varastoon, jossa hän ei säikyttänyt asiakkaita äksyilemällä tai olemalla tyly.

Velman suruun tuli lisää osallisia: ero hänen pojastaan. Vietnamin sota riehui ja Ronnie oli päättänyt liittyä taisteluun. Äiti rukoili poikaansa jäämään kotiin vedoten sairastumiseeseensa. Lääkärit kirjoittivat Ronnielle armeijaan kertoakseen Velman epävarmasta terveydentilasta ja kysyäkseen tältä lupaa to honorably opt out of his contract. Se ei auttanut ja hänet järjestettiin reporttoimaan Fort Jacksoniin Eteläiseen Carolinaan.

Kun näytti siltä, etteivät asiat enää huonommin voisi mennä, talo syttyi jälleen palamaan. Velma kävi hysteeriseksi. Hän oli niin murheen murtama. Miksi näitä asioita tapahtui hänelle?

Velma ja hänen tyttärensä muuttivat jälleen Lilly ja Murphy Bullardille. Juuri samoihin aikoihin kun Velma sai potkut työpaikaltaan Belksilta. Hän oli myöhästellyt eikä ollut kyennyt hoitamaan töitään. Työttömyys sai Velman vaipumaan syvemmälle krooniseen masennukseensa. Ikään kuin siinä ei olisi tarpeeksi, hän sai tietää isänsä sairastuneen keuhkosyöpään. Velma murehti hirveästi, kun tämä kuoli 61 ikäisenä. Ja hän pelkäsi poikansakin kuolevan.

Näytti siltä, että Velma menettäisi Ronnien, vaikkei tämä menehtyisikään sodassa, sillä poika suunnitteli menevänsä naimisiin. Ronnie ja mahdollinen tuleva morsian eivät saaneet Velman siunausta. Velma oli murtunut.
“Minä olen ollut aina elämäsi tärkein nainen ja nyt aiot ottaa hänet etkä enää halua minua elämääsi!”
Ronnie tietenkin yritti selitellä rakkauttaan ja todistella, etteivät hänen romanttiset suhteensa olisi äitisuhteesta pois. Hän tyynnytteli ja tyynnytteli, mutta Velman kateus ei hellittänyt. Ronnie ei antanut sen vaikuttaa omiin päätöksiinsä.

Maaliskuussa -72 Velma pidätettiin lääkereseptin askartelemisesta itselleen. Hänet todettiin syylliseksi huhtikuussa.
Lopulta hän sai iloisia uutisia: Ronnie vapautettaisiin armeijasta!

Ronnie palasi kuvioihin yhtenä kappaleena, mutta ei se kaikkia Velman ongelmia ratkaissut. Murphyn kuoleman jälkeen hän oli alkanut tapella usein äitinsä kanssa. Velma väitti Lillien käskyttävän häntä jatkuvasti. Lillie odotti hänen täyttävän pää kolmantena jalkana jokaisen hänen pyyntönsä, mitä aikuinen Velma ei aikonut suvaita. Lillie oli kauhistunut Velman lääkkeiden käytön runsaudesta ja mankui tätä usein rajoittamaan moista.

Kesällä -74 Lillie sairastui kammottavasti. Hänen vatsalaukkuunsa koski jumalattomasti. Kipu oli hillitöntä ja hänellä oli samanlaisia oireita kuin mitä Taylor sai. Tilanne meni niin pahaksi, että Velma vei äitinsä sairaalaan. Lääkärit eivät osanneet löytää selitystä asialle. Lillien olo parani muutamassa päivässä ja hän sai palata kotiinsa.

Elokuun 23. mies, jota Velma oli tapaillut, kuoli liikenneonnettomuudessa. (Velma ei ollut läsnä, joten tämä kuolema oli mahdollisesti traaginen sattuma.)
Kyseinen henkilö oli tehnyt Velmasta henkivakuutuksensasaajan, joten Velmaa odotti viiden tonnin shekki.

Tuon vuoden joulusta tuli, kuten joulusta usein, anteeksiannon, jakamisen ja sovinnonteon aikaa. Velma ja Lillie nauttivat keittiössä hyörimisestä sekä lounaskalkkunan ja muiden ruokien valmistamisesta perhejuhlaan. Kaikki isoäiti Bullardin kotona ilakoivat nauraen ja lahjapaketteja availlen.

Kuitenkin, Lillie otti kesken jouluriemun yhden pojistaan sivun kertoakseen tälle jostakin omituisesta, häntä hiertävästä asiasta. Hän oli saanut varainhoitoyritykseltä kirjeen, jossa sanottiin hänen lainansa erääntyneen ja että hänen autonsa ulosmitattaisiin ellei rahaa alkaisi tippumaan. Mutta ei hän ollut ottanut mitään autolainaa ja hänen autonsa oli viimeistä penniä myöten maksettu!
Turhaan murehdit, muori, tuumi poika. Kyse oli varmastikin jostain paperityösotkusta, ei ollut mitään syytä menettää yöuniaan.

Muutaman päivän sisällä Lillie kävi hirvittävänä sairaaksi. Hän oksenteli ja hänellä oli samankaltaisia oireita kuin Taylor sai. Hänestä tuntui kuin hänen sisälmyksensä olisivat liekeissä. Hän kertoi Velmalle, että hänellä oli valtavia kipuja yläselässä ja vatsassa. Hänen jalkansa ja kätensä keinuttivat häntä. Lisäksi hän vuosi vuotamistaan verta.

Velma soitti veljelleen Olivelle äidin sairastumisesta ja mies ajoi välittömästi paikalle. Hänestä tuntui kauhealta nähdä äitinsä siinä kunnossa ja hän soitti apua. Pelastustiimi antoi Velman tulla ambulanssiin kun hänen äitiään vietiin sairaalaan.

Lillie Bullard kuoli kaksi tuntia sairaalaan lähtönsä jälkeen.

Vuoden -75 alussa Velma käveli taas kuumilla kivillä lain kanssa. Hän oli väärentänyt jälleen kasan shekkejä. Hänet tuomittiin seitsemästä syytekohdasta, jotka kaikki koskivat väärennettyjen shkekkien kirjoittamista. Rangaistus oli 6 kuukautta vankilaa. Hän vapautui istuttuaan siitä kolme.

Vähän aikaa vapautumisensa jälkeen Velma alkoi etsiä töitä. Alakin oli tiedossa: hän tahtoi hoitaa sairaita vanhuksia. -76 hän muutti asumaan ja alkoi hoitamaan Montgomery ja Dollie Edwardsia. Montgomery oli 94:n ikäinen, vuoteenoma ja pidätysvaikeuksista kärsivä. Hän ei kyennyt hoitamaan itse diabetestaan tai edes ruokkimaan itseään. Hänen molemmat jalkansa oli amputoitu. 84-vuotiaan Dollien asiat eivät olleet niin huonolla tolalla, mutta hän oli selättänyt syövän ja kärsi paksusuoliavanteesta.
Aluksi Velmasta oli mukavaa asua maatilalla heidän tilitalossaan ja työn raskaudesta huolimatta hän tuli hyvin toimeen molempien Edwardsien kanssa. Hän oli löytänyt kirkon, jonne vei heitä mielellään; Lumbertonin Ensimmäisen Helluntailaisen Kirkon.
Ennen pitkää välit alkoivat kiristyä. Dollie napisi usein työn jäljestä ja antoi hänelle jokseenkin kyseenalaiset työehdot. Velmasta nainen oli vaativa pilkunnussija. Heidän välisensä sanaharkka kävi yhä tavanomaisemmaksi ja kiivammaksi.

Montgomery kuoli tammikuussa -77. Velma jäi hoitamaan Dollieta – ja tappelemaan tämän kanssa.

Helmikuun 26., lauantaina, Dollie sairastui. Kun hänen poikansa Preston Edwards tuli käymään, hän kertoi uskovansa, että oli saanut flunssan. Oksentelu ja ripuli piinasivat häntä. Preston tuli seuraavanakin yönä katsomaan äitiään ja kauhistui nähdessään, kuinka kalpea ja voimaton tämä oli.
“Hänet täytyy viedä sairaalaan.”

Palvelevainen Velma Barfield soitti ambulanssin. Dollie vietiin kiirellisesti hoidettavin huoneeseen ja lähetettiin takaisin kotiin saman vuorokauden aikana. Hänen tilansa huononi seuraavana päivänä ja hänet vietiin jälleen sairaalaan tiistaina. Hän kuoli sinä iltana.

Vanhusten hengen mukana Velmalta oli siis mennyt toimeentulo. Ei hän siinä tilanteessa kauaa kituutellut. Hän otti toisen ikääntyneen, kivulloisen pariskunnan hoidettavakseen: 80-vuotiaan maanviljelijän John Henry Leen ja hänen vaimonsa Recordin. (Hieno nimi, eikö? toim. huom.) Record tarvitsi erityisapua, sillä hän oli murtanut jalkansa. Hän kulki vaivalloisesti kainalosauvoilla silloin kun liikkeelle pääsi ylipäätään.

Tilanne näytti melko mukavalta Velmalle. Hän sai asua Lee-ihmisten maalaismaisella alueella tiilitalossa Lumbertonin laitamilla. Keskiviikko- ja sunnuntai-iltaisin Leet vapauttivat ilolla Velman työtehtävistään, jotta tämä pääsisi osallistumaan jumalanpalveluksiin ja muihin kirkon tilaisuuksiin.

Ongelmat odottivat kulman takana. Record Lee rakasti pälpättää ja herkeämätön jorina ymmärrettävästi kävi Velman hermoille. Hän oli usein konfliktissa aviomiehensä kanssa, eikä Velma halunnut olla läsnä näiden riidellessä.

Sitten löytyi eräs shekki, joka sai Recordin pään pyörälle. Hän tiesi, ettei ollut allekirjoittanut sitä. John Henry soitti poliisit ja asiaa tutkittiin, mutta tutkinnasta luovuttiin, kun ei keksitty ketään, joka olisi voinut väärentää siihen Recordin nimen. (Siihen aikaanhan ei ollut minfoa, josta olisi voinut kysyä.)

Huhtikuun 27. John Henry sairastui. Hänellä oli ripulia ja hänen vatsalaukkuunsa koski. Tila vain paheni ja Velma soitti ambulanssin. Harmaakasvoinen, hikinen ukko otettiin sairaalaan. Hiljalleen hän toipui ja pääsi kotiin kolmen päivän päästä, 2.5. Lääkärit eivät oikeastaan olleet saaneet selville, mikä oli ollut vialla, mutta arvelivat, että se oli virus.

John Henry jatkoi sairastelua läpi toukokuun. Muutaman päivän ajan hän saattoi olla ihan kunnossa ja sitten kärsiä kovasti oksentelusta, ripulista, krampeista ja kylmästä hiestä. Paino laski kuin lehmän häntä. Miehen tyttäret olivat Velmalle todella kiitollisia huomiosta, jonka hoitaja osoitti heidän isälleen. Velma oli niin huolehtiva ja niin hellä hänelle. He tuumivat olevansa oikein onnekkaita kun Velma oli olemassa.

John Henryn olo kävi taas todella huonoksi. Velma soitti hänelle ambulanssin. Mitä sairaala saattoi tehdä kuivuneelle ja niin hirvittävän sairaalle miehelle? Ei paljon mitään. Hän kuoli kesäkuun 4.

Jonkin aikaa John Henry Leen hautajaisten jälkeen Velma muutti Stuart Taylorin kotiin. Ennen kuin Taylor sairastui Rex Humbardin vierailulla, Velma oli käynyt tapaamassa tytärtään Alicea ja pyytänyt tämän isästä kuvaa, jonka oli ottanut tästä vitsillä. Taylor esitti siinä kuolluta. Hän oli sulkenut silmänsä ja laskenut kätensä rinnukselleen ikäänkuin makaisi arkussa. Velma nauroi Alicen ja Taylorin kanssa, kun tyttö antoi hänelle sitä valokuvaa.

Myöhemmin muisto tuosta jaetusta naurun hetkestä saisi Alicen vapisemaan.

Velma Barfieldin tapauksen syyttäjäviranomainen oli valtavankokoinen, myrskyisä mies nimeltä Joe Freeman Britt. Hän oli leimuava kuolemanrangaistuksen puolesta puhuja, jota oli kutsuttu maailman kuolettavimmaksi syyttäjäksi. 17 kuukauden aikana Britt oli toiminut syyttäjä 13 ensimmäisen asteen murha tapauksessa ja saanut langettaa tuomion niistä kaikista. Se oli ennätys ja hän oli päässyt sen kunniasta Newsweek-lehteen.

Velmaa syytettiin yhdestä ensimmäisen asteen murhasta: Start Taylorin. Hänen puolustuksensa oli, ettei hän ollut aikonut tappaa, vaan sairastuttaa uhrinsa siksi aikaa että yrittäisi peittää varkautensa palauttamalla rahat, jotka oli kähveltänyt uhrilta. Jos näin oli, hänet tuomittaisiin toisen asteen murhasta eikä kuolemantuomio tulisi kysymykseenkään.

Velman asianaja oli lyhyt ja pisamanaamainen Bob Jacobson. Hän ei ollut aikaisemmin ollut mukana oikeudenkäynnissä, jossa leijui kuolemantuomion uhka.

Koska Velman motiivi Taylorin myrkyttämiselle oli niin oleellinen tuomion kannalta, Britt halusi tuomariston kanssa kuulla muista sarjamyrkytyksistä ja niistä annetuista rangaistuksista. Jacobson väitti, että siitä toimesta syntyisi vahingoittavia ennakkokäsityksiä ja -asenteita niin kauan kun puitiin vain Taylorin kuolemasta rangaitsemista.

Tapauksen tuomari oli Henry McKinnon. Hän päätti, että laitettaisiin esiin todistusaineisto, joka osoitti Velman tappaneen John Henry Leen, Dottie Edwardsin ja äitinsä Lillie Bullardin.

Aluksi syyttäjä päästi ääneen sekä hoitoalan kautta lääketieteen ammattilaiset että perheen, joka oli seurannut Stuart Taylorin kuoleman kauheutta. Britt toi esiin myös sen, että Taylorin henki olisi pelastunut, jos häntä olisi lääkitty vasta-aineella, BALilla (British anti-Lewisite). Vain yksi ihminen tiesi miehen saaneen arsenikkia – Velma Barfield – eikä hän kertonut sitä lääkäreille.

Puolustusasianajaja Jacobson kyseli lääkäreiltä lääkkeistä – tai huumeista – joita Velma oli käyttänyt ja niiden yhteisvaikutuksista. Jotkut Tayloria hoitaneista lääkäreistä olivat hoitaneet myös Velmaa ja kirjoittaneet lääkereseptejä naiselle. Heidän todistajanlausuntonsa osoittivat hänen olleen lääkepöllyssä aineista, jotka addiktoivat ja heikentävät arviointikykyä.

Jacobson pisti Velman puhumaan omassa puolustuksessaan. Hän tiesi ottavansa valtavan riskin tehdessään näin, mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi antaa tämän selittää omat hämmentävät ajatuksensa tuomaristolle. Velma suoriutui hyvin suoraan esitetyistä kysymyksistä, kertoen antaneensa miesystävälleen arsenikkia sairastuttaaksen tämän, mutta ei tappaakseen. Hän ei ollut kertonut lääkäreille arsenikista, koska oli pelännyt joutuvansa takaisin vankilaan. Hän kertoi lukuisista pillerikuureistaan, siitä että söi niitä päällekkäin ja olevansa riippuvainen huumeista. Hän myönsi väärentäneensä shekkejä, koska oli riippuvainen huumeista, eikä pystynyt kustantamaan niitä omilla rajallisilla tuloillaan.

Britt oli sitä mieltä, että Velma oli kylmäverinen, viekas murhaaja, joka kätkeytyi pienen, herttaisen tädin ja hartaan kristityn naamioon.
Hän repisi tuon naamion pois tuomariston edessä ja näyttäisi ihmisille, kuka Velma todella oli.
Kun maailman kuolettavin syyttäjä alkoi ristikuulustella tapauksen syytettyä, niin hän teki sen teeskentelemättä ystävällistä tai rakastettavaa, kilttiä miestä.
Hänen ankara äänensä kajahteli oikeussalin seinistä ja hänestä huokui vihan tunne.

Syytetty pörhisteli takaisin ja täsmälleen sitä Britt halusi. Yhdessä vaiheessa hän tuntui yrittävän sanoa, ettei tosiasiassa ollut tappanut uhrejaan. Pikemmin jengi vain oli sattunut kupsahtamaan sen jälkeen kun hän oli myrkyttänyt heidät! Toisekseen ensimmäiset ruumiinavaukset viitasivat luonnollisiin kuolemiin.

“Mitäpä minä, teidän korkeutenne”, Velma aloitti tämän hämmentävän puheenvuoron “sanoisin tuomaristolle ja teille kaikille, sanotaan ensiksi näistä ruumiinavauksista, kun ihminen kuolee… ja ne kysyivät minulta ruumiinavauksista, eikö ole totta että kun ruumiinavaus on tehty, tiedämme syyn miksi tämä ihminen on kuollut? Joten enpä usko tosiasiassa tappaneeni heitä. Tasan siltä minusta tuntuu.”

Hölmistynyt Britt kysyi: “Vitsailetko sinä?”
“En usko tappaneeni heitä.”
Velma näytti omituisella tavalla röyhkeältä ja äreältä.
“Sinä sairastutit rouva Edwardsin Singletarysin rotan myrkyllä, eikö totta?”
“En, luulin, että se oli särkeä (sitä kalaa) ja muurahaismyrkkyä.”
“Joten tiesit että tuo yhdistelmä saa ihmisen sairastumaan?”
“Tiesin, että tuo yhdistelmä saa ihmisen sairastumaan”, vastasi Velma kuin papukaija.
“Tiesit sen myös tappavan heidät?”
“Ei, en tiennyt.”

Puolustus antoi äänen niille monille ihmisille, jotka todistivat Velmaan pitkää historiaa lääkkeiden ongelmakäyttäjänä. Kukaan heistä ei voinut sanoa Velman olevan varsinaisesti hullu lääkkeiden takia, mutta he pystyivät todistamaan lääkkeiden heikentäneen hänen arviointikykyään tuntuvasti.

Heti sen jälkeen syytetty antoi summauksensa tuomaristolle. Hiljaa Velma stimuloi aplodien antamista, tehden käsillä sitä muistuttavaa liikettä, kuitenkaan varsinaisesti taputtamatta. Velman perhe ja asianajaja olivat alakuloisia. Britt patsasteli ilahtuneena.

Tuomaristo palasi mukanaan oikeudenpäätös: syytetty ensimmäisen asteen murhasta. Sitten löytyi raskauttava asianhaara kuolemantuomion suosittelemiseski. Tuomari McKinnon muutti hänen tuomionsa kuolemaksi.

Pohjois-Carolinalla, kuten useilla muillakaan osavaltioilla, ei ollut paikkaa naisille, jotka odottivat tuomionsa täytäntöönpanoa. Kun Velman rangaistus oli ääneen lausuttu, oli hän osavaltiossa ainoa lain tuomitsema nainen. Hänet oli kotiutettu Keskusvankilan mentaalisille tapauksilla tarkoitetulle osastolle, jolla oli erityisesti pahoinpitelijöitä sekä vankeja, jotka saattaisivat todennäköisesti yrittää paeta.

Vankila-aikansa alussa Velma kärsi huumeiden vieroitusoireista. Oikeudenkäynnin aikana hänelle oli tarjottu monia huumeita. Ensimmäiset päivät tuomittuna rikollisena hän vietti ilman niitä ja hänessä näkyi riippuvuuden katkaisseelle tyypilliset oireet: ruokahalun häviäminen, unettomuus, kylmä hiki ja päänsärky. Lääkäri antoi hänelle masennus- ja ahdistuslääkkeitä. Sitten, yli vuoden niitä syötyään, hän alkoi vieroittua.

Siinä määrin kuin se oli mahdollista, Velma teki häkistään kodin. Hän laittoi sinne esiin kuvia lapsistaan ja lapsenlapsistaan virkkaamiensa koristeiden kanssa sekä uskonnollisia, innoittavia sloganeja. Hän toimi niin, ettei hänestä aiheutuisi vartijoille mitään ylimääräistä vaivaa.

Velman radio oli usein käännetty Kristilliselle kanavalle. Hän on väittänyt tulleensa uudesti syntyneeksi kristityksi vankilassa. Hän on kuvaillut tajunneensa, että vaikka hän oli vieraillut kirkossa ja ilmoittanut rakastavansa Jeesusta läpi elämänsä, hän ei ollut ollut tosi kristitty. Hänen kristinuskonsa oli ollut muodollisuuksia ja eleitä. Sitten, odottaessaan elämänsä oikeudenkäyntiä, hän oli vilpittömästi ja oikeasti avannut sydämensä Jeesukselle ja saanut anteeksiannon sekä pelastuksen.

Velman rangaistusta ei siis muutettu mihinkään, mutta sen täytäntöönpano sai odottaa jonkin aikaa.

Hän oli kuunnellut J. K. Kinklen saarnaa Jumalan rakkaudesta.
“Koko elämäni ajan olin ollut kuormitettu synneilläni, koska en ollut pystynyt parempaan”, hän kirjoittaa omaelämäkerrassaan. “Mieleeni ei koskaan juolahtanut, että Jeesus todella maksoi sen hinnan, että kuoli ristillä minun syntieni takia, eikä vain hyvien naapurieni. Ja mikä parasta, Jeesus olisi nyt ystäväni. Voin puhua Hänelle ja Hän kuuntelee minua.”

Velman voimakas hengellinen herääminen on monien, muunmuassa uhrien omaisten, mielestä skeptisyyttä. Nainenhan oli puhunut Jeesuksesta ja pelastautumisesta jo myrkytellessään heidän perheenjäseniään. Hänen uskonsa oli petos ja tulisi aina olemaan. Lämpimät puheet olivat vain temppua, jolla hän yritti pelastaa nahkansa, tuumivat he.

Löytyi silti niitäkin, jotka olivat positiivisesti yllättyneitä – ja vakuuttuneita siitä – että Velma oli täyttynyt pyhästä hengestä. Pentecostal Holiness-kirkon pappi Tommy Fuquay uskoi, että Velman olevan todellinen kristitty.
“Luulenpa etten ole tavannut ketään joka olisi yhtä katuvainen sielu kuin hän. Saatoin nähdä hänen kasvavan henkisesti ja hänen asenteensa muuttuvan. Usko hänessä vain lujittui joka kerta kun tapasin hänet uudestaan.”

Kuuluisa evankelisti Billy Graham ja hänen vaimonsa Ruth pitivät Velmaa tasavertaisena sisarenaan. Billy kirjoitteli usein sähköpostia myrkyttäjän kanssa.

Billy ja Ruth Bell Graham

Velma löysi elämälleen tarkoituksen: auttaa muita vankeja. Hän tyrmistyi saadessaan selville, kuinka moni vangeista oli käytännössä lukutaidoton. Hän kirjoitti näille paljon kirjeitä.

Koska Velma oli tuomittu kuolemaan, hän ei saanut olla yhteydessä muiden vankien kanssa. Tätä sääntöä jouduttiin rikkomaan, koska naisella oli niin hyvä vaikutus heihin.
Vankilan ylitarkastaja Jennie Lancaster, laittoi nuoren vangin Velmasta viereiseen selliin. Lancaster pyysi, että Velma oli tukena 15-vuotiaalle Bethille, joka oli tuomittu avunannosta murhaan.
Velma työnsi kätensä sellinsä kaltereista, jotta saattoi pitää Bethin käsiä omissaan. Tyttö luotti Velmaan ja kertoi hänelle peloistaan samalla kun tämä rukoili hänen puolestaan ja lohdutti häntä.
Ensimmäistä kertaa elämässään Velma tunnettiin ensimmäisellä etunimellään. Beth oli ensimmäinen vanki, joka kutsui häntä Mama Margieksi – mutta ei viimeinen. Tavan takaa vangit lähestyivät sarjamurhaajaa saaden tältä osakseen neuvoja ja tyynnyttelyä.

Kirjeiden kirjoittamisesta tuli vankeudessa Velman mieliajanviete: hän kirjoitti itselleen, perheelleen, vangeille sekä häntä tukeville ihmisille, joita hän ei ollut koskaan tavannut. Hän harrasti edelleen virkkaamista. Hän luki päivittäin Raamattua ja rukoili.
Hänen poikansa ja tyttärensä vierailivat hänen luonaan tuoden myös lapsensa vankilaan.
Yhdessä pastorin kanssa hän kirjoitti omaelämäkertateoksensa Woman on Death Row.

Kun kuolemantuomio on langetettu, siitä tehdään automaattisesti muutoksenhaku. Kesäkuussa -90 Supreme oikeus hylkäsi Velman valituksen rangaistuksestaan, koska it found no unconstitutional element in the way North Carolinas death penalty statutes read
(unconstitutional=ei-perustuslaillinen)

Richard Burr

Velman tapausta hoiti uusi asianajaja. Hän oli 6 jalkaa pitkä, 200 paunaa painava (90.9 kiloa), pitkätukkainen ja paskupartainen 30-vuotias nimeltä Richard Burr. Hän oli Etelän Vankien Puolustuskomitean lakimies ja päättänyt avustaa kuolemaan tuomittuja. Velma oli ensimmäinen tuomittu vanki, jota hän sai kunnian auttaa. 2000 muuta seuraisi tilannetta.

Syyskuun 17. päivä Supreme oikeus hylkäsi toisen muutoksenhaun, jonka Burr oli tehnyt Velman puolesta. “Hänen paras mahdollisuutensa olisi Pohjois-Carolinan osavaltion oikeudessa”, tuumi Burr, “mutta minulla ei toimilupaa siellä.”

Jimmie Little ja Velma Barfield

Burria tuli avustamaan toinen asianajaja: 36-vuotias Jimmie Little. Miehen nimi kuvasi häntä: hän oli lyhyt ja laiha. Hän oli kerran ollut julkinen puolustusasianajaja. Hänet tunnettiin kaverina, joka uskalsi olla eri mieltä.

Armeijan upseerina hän oli vastustanut äänekkäästi Amerikan osallistumista Vietnamin sotaan silloin kun se oli käynnissä.

Little lähti Bladen piirikuntaan Superior oikeuteen.
Hän teki aloitteen kysyäkseen, oliko hänen päämiehellään mahdollisuus uuteen oikeudenkäyntiin.
Lisäksi Velma oli tukkanuottasilla Bob Jacobsonin, edellisen asianajajansa kanssa. Little väitti, että Jacobson oli epäonnistunut hänelle kuuluvissa velvollisuuksissaan – hankkia avustavia psykiatrisia todistajia.

Tuomaristo päätti Velmaa vastaan ja valitsi kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanolle päivämäärää. Velman asianajajat nousivat pystyyn ja latelivat uuden kasan valituksia. Tuon eleen takana oli monia valituksia, mutta chief one was ineffective assistance of counsel. Seuraavan kuuden vuoden ajan muutoksenhakuja tehtiin ja hylättiin, teloituspäivää valittiin ja lykättiin.

Sekä Ron että Kim jatkoivat Velman tapaamista. Velma ja Ronnie, äitinä ja poikana, ymmärsivät yhteisen aikansa olevan päättymässä. Erään heidän keskustelunsa aikana Ronnie otti esiin tuskallisen aiheen, isänsä kuoleman. Häntä kauhistutti, mutta hän tarvitsi vastauksia.
“Tapoitko sinä hänet?”
“Olen varma, että todennäköisesti tapoin”, hän vastasi surullisesti. Ja pian hän alkoi kertoa tarinaa… Hänen muistikuvansa olivat sameita, mutta hän uskoi olleensa humalassa ja nukuksissa ja hän lojui tupakka tai tulitikku kanssaan sängyn jalkopäässä.

Hän tunnusti papille, joka oli auttanut häntä omaelämäkerran kirjoittamisessa, että oli tappanut Jennings Barfieldin.

Kun pino muutoksenhakuja oli taas hylätty, Velmalla ja hänen tukijoillaan oli vielä ripaus toivoa jäljellä – he vetoaisivat Pohjois-Carolinan kuvernöörin armeliaisuuteen. Hänen nimensä oli James Hunt. Hän torjui Velman pyynnöt sanoen, että tämä oli kiduttanut uhrinsa kuoliaiksi. Hän kumosi tylysti väitteet, että senaatilla olisi ollut osaa tai arpaa hänen päätökseensä olla auttamatta Velmaa.

Kun Velma valmistautui kuolemaan, hän sai puhua puhelimessa Billy Grahamin kanssa.
“Velma, tavallaan minä kadehdin sinua, koska pääset taivaaseen ennen kuin minä pääsen.”
Myöhemmin hän puhui vielä tämän tyttären Anne Graham Lotzin kanssa, joka sanoi: “Älä ajattele tätä teloituksena. Ajattele tätä porttina Paratiisiin.”‘
Kuten Amerikassa on tapana, ennen Velman kuolemaa vankilan ulkopuolelle oli kerääntynyt ihmisiä osoittamaan mieltään hänen puolestaan sekä häntä vastaan. Toimeenpiteen vastustajat heittivät ilmaan karamellejä ja hymisivät Amazing Gracea, Velman lempihymniä. Toinen puoli mesosi “Heihei, Velma” ja “Kuole, narttu, kuole!”

Sellissään Velma kävi viimeisen keskustelunsa. Hänelle laitettiin aikuisten vaipat pyjamansa alle, joka päällään hän halusi kuolla.
“Velma, on aika”, hänelle sanottiin.

Velma pyysi luvan ja sai pukeutua. Hän tarkasti hiuksensa peilistä ja astui aulaan. Hänet vietiin valmistautumishuoneeseen ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä viimeisiä sanoja. Oli hänellä.
“Haluan ilmaista pahoitteluni kaikille, joita satutin”, hän aloitti vahvalla ja vakaalla äänellä. “Tiedän aiheuttani paljon tuskaa kaikille näissä perheissä, ja olen pahoillani, ja haluan kiittää kaikkia, jotka ovat tukeneet minua näiden kuuden vuoden aikana. Haluan kiitää perhettäni joka on seissyt takanani ja asianajajiani ja kaikkia jotka ovat tukeneet minua ja kaikkia, jotka kuuluvat vankilan henkilökuntaan. Arvostan heidän ystävällisyyttään ja kaikkea, jota he ovat osoittaneet minulle 6 vuoden aikana.”

Sitten vanki saatettiin porttikäytävälleen taivaaseen. Ja se porttikäytävä oli pienenpieni, steriili huone, jossa oli pyörälliset paarit. Velma nousi ja kävi makaamaan niille. Neulamaiset sähköjohdot kiinnitettiin hänen käsivarsiinsa. Hänelle annettaisiin jotain, joka veisi hänet unten maille, ja sitten myrkkyruiske, joka pysäyttäisi hänen sydämensä.

Velmassa oli kaksi narua ja hänellä oli 3 teloittajaa. Heistä yhden peukalo painaisi imukuppia, joka oli yhteydessä mallinukkeen (dummy), jotta teloittajat eivät tietäisi, kuka heistä täsmälleen oli päättänyt Velman elämän.

“Velma”, hänelle sanottiin, “ole kiltti ja ala laskea tuhannesta alas päin.”
Kuuliaisesti hän aloitti “tuhat, 999, 998…”
Hänen äänensä muuttui enää hiljaiseksi hiiskaukseksi ja sitten hän alkoi kuorsata. Hänen hengityksensä muuttui heikommaksi joka hengenvedolla. Hänen ihonsa muuttui tuhkanharmaaksi. Monitori, joka oli yhdistetty hänen sydämeensä, näytti alavireistä linjaa. Marraskuun 2. vuonna -84 kello 2:15, Margie Velma Barfield oli lähtenyt tästä maailmasta.

Mustasukkainen Amy Fisher

Crime librarysta.

Amy Elizabeth Fisher syntyi elokuun 21. vuonna 1974 Long Islandissa Wantaghissa. Hän oli Roseannin ja Elliot Fisherin ainoa lapsi.
Sheila Wellerin Amy Fisherista kirjoittaman kirjan Amy Fisher: My story mukaan Amyn lapsuus oli melko normaali. Tosiasiassa se oli monesta vinkkelistä katsottuna traumaattinen.
Alusta saakka perheessä tuntui olevan ahdingossa ja pulassa. Amy vältteli tarkoituksellisesti omaa isäänsä – sillä hän pelkäsi Elliotia valtavasti. Tämä tietysti vaikutti syvästi Amyyn ja hänen myöhempiin suhteisiinsa miesten kanssa. Äitinsä kanssa hänellä sen sijaan oli läheiset ja rakastavat välit. Hänellä oli myös hyvät välit isoäitiinsä ja tätiinsä, joiden kanssa hän viihtyi aina. Nämä suhteet vahvistivat Amya ja auttoivat häntä sietämään isäänsä ja isäsuhdeongelmiaan.

Amy Fisher lapsena

Nuoruudessaan Amy selvisi monista traumaattisista tilanteista, jotka muuttivat hänen elämänsä. Lapsuudessa perheenjäsen hyväksikäytti hätä seksuaalisesti useita kertoja. Kun hän oli 13, rakennusmestari, joka oli kunnostamassa taloa, raiskasi hänet hänen omalla sängyllään.

Tapahtumat vaikuttivat suuresti Amyyn kuten kehen tahansa muuhunkin samaa kokeneeseen. Hänen ainoa keinonsa selviytyä oli turruttaa tunteensa ja yrittää vain kestää tuska.

Kouluvuosinaan hänellä oli monia hyviä ystäviä luokkatovereissaan ja muissa tuttavapiirinsä tytöissä. Myöhemmin teini-iässä hänellä oli monia romanttisia suhteita, joista yksi johti raskauteen ja aborttiin. Vaikka hän oli syvästi kiintynyt kaikkiin poikiin, joita tapaili, kukaan ei vetänyt vertoja sille eräälle, jonka hän tapasi kesällä 1991.

Yhtenä iltana toukokuun lopussa kun Amy oli lähdessä ajelemaan autollaan, hän osui vahingossa liian lähelle autotallin seinää ja hajotti toisen sivupeilin. Kauhistuessaan ajatellessaan isänsä reaktiota asiaan, hän vei auton viivyttelemättä paikalliselle autovarustamolle toivoen saavansa vahingon korvattua ennenkuin isä pääsisi siitä jyvälle.
Kun hän oli saapunut Complete Auto Body & Fender Inc.-liikkeeseen Baldwiniin, hänelle selvisi, että korjaus maksoi paljon enemmän kuin mitä hänellä oli varaa laittaa likoon. Tyrmistynyt Amy yritti epätoivoisesti selittää hätätilannetta Joeylle, murjun omistajalle. Fisher ja Weller tuumivat, että tytön pitäisi vain kertoa totuus, mikä taasen olisi johtanut ongelmiin.
Joeylla oli ovelampi ehdotus: kerro, että joku muu hajotti sivupeilin.

Complete Auto Body & Fender

Amy otti Joeyn neuvosta vaarin ja välttyi isänsä vihanpurkaukselta. Seuraavana päivänä hän palasi isä seuranaan liikeeseen keskustelemaan maksuasioista. Amyyn teki vaikutukseen, miten Joeyn karisma, asenne ja se miten tämä kohteli hänen isäänsä.
Myöhempinä kuukausina Amy työskenteli ahkerasti liikeen leivissä, mistä vastineeksi autopeili korjattiin. Näiden useiden käyntien seurauksena hän kiinnostui romanttisessa merkityksessä 35-vuotiaasta Joeysta.

Tästä miehestä.

Heinäkuun toinen 1991, kun Amy lopetti työnsä liikkeessä, Joey lähti viemään häntä omalla autollaan Amyn kotiin. Ajomatkan aikana Joey teki fyysisen eleen, joka johti kaksikon Amyn makuuhuoneeseen. Se oli sitten menoa.

Suhteensa ensimmäisillä viikoilla Amylla ja Joeylla oli tapana kirjautua motelliin ja viettää aikaa kahden, muulta maailmalta paossa. Vaikka Joey oli jo naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta, Amy rakastui vanhempaan herraan.
Amyn mukaan Joey alkoi avautua enemmän elämästään ja kertoa, kuinka onneton oli avioliitossaan. Joey kuulemma oli myös toistuvasti vihjaillut päässeensä eroon Mary Josta, vaikka myöhemmin kielsi tämän.
Myös Amysta tuntui, että hän saattoi avautua Joeylle ja luottaa tähän. Hän paljasti itsestään puolia, joista kukaan muu ei vielä tiennyt. Amylle selvisi, että he olivat monessa suhteessa hyvin samanlaisia persoonia. Ja he tulivat vain läheisimmiksi.

Kahden viikon seurustelun jälkeen Amy löysi jotain ihottumaa itseltään. Hän suuntasi gynekologille ja sai tietää sairastavansa herpestä. Amy ei ollut ihan varma, mistä oli sen saanut. Amy pakotettiin kertomaan tartunnasta vanhemmilleen, joille hän väitti, ettei se ollut tullut Joeylta. Hän pelkäsi vanhempiensa alkavan syyttää Joeya raiskauksesta. Hän ei antaisi minkään viedä häneltä miestä, jota hän rakasti.

Elokuussa 1991 Amy sai kauppa-apulaisen töitä Jean Countrysta. Se oli vaatekauppa Massapequasissa Sunrise Mallilla. Hän ystävystyi muiden kauppa työskentelevien tyttöjen kanssa. Erityisesti yksi heistä, Jane, tuli hänelle läheiseksi ja hän paljasti tälle myös monia asioita suhteestaan Joeyyn.

Amy ei pysynyt töissä kauaa. Sellaisen kuukauden jälkeen hän sai potkut ja hän oli aivan lohduton, sillä hänellä oli vaikeuksia maksaa laskuja, erityisesti nyt uuden auton ostettuaan. Amy ymmärsi, että rahaa olisi saatava ja nopeasti. Näihin aikoihin Joey ehdotti Amy lähtisi ilotytöksi ABBA Escortsille, on väitetty.

Syyskuun lopulla -91 Amy alkoi harjoittaa maailman vanhinta ammattia. Työ oli raskasta, mutta ainakin hän sai autonsa maksettua. Suhde Joeyyn jatkui – vaikkakin se oli vähän karannut lapasesta.

Amylla ei tainnut mennä oikein hyvin. Suhteet ystäviin alkoivat rakoilla, hän vietti heidän kanssaan aikaa yhä harvemmin. Hän otti etäisyyttä läheisimmästä perheenjäsenestään ja tuli täysin riippuvaiseksi Joeysta. Hänen tunteistaan tuli pakkomielteisiä. Ensimmäistä kertaa suhteen aikana Joeyn vaimo Mary Jo oli olevinaan todellinen uhka Amylle.

Tuon vuoden marraskuussa Amy päätti, että antaisi Joeylle uhkavaatimuksen: joko hän tai Mary Jo. Kun hän esitti tälle vaihtoehdot, Joey valitsi Mary Jon. Amy oli järkyttynyt ja valtavan surullinen kuullessaan nuo sanat ja katkaisi suhteen.

Amy viilsi ranteensa auki kuolema toiveenaan. Haavat eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi syviä. Amy päätti antaa itselleen vielä toisen mahdollisuuden ja yrittää selvitä erosta äitinsä ja joidenkin ystäviensä tuella.

Ei ollut helppoa Amylla. Hänellä oli yhä syviä tunteita Joeya kohtaan ja hän oli todella mustasukkainen tämän vaimolle. Jopa siinä määrin, että kerran hän alkoi esittää myyvänsä karamellia ovelta ovelle nähdäkseen vilauksen Mary Josta.

Paul Makely

Vuoden -92 tammikuun aikana Joey ja Amy palasivat yhteen. Tuohon aikaan Amylla tosin oli jo suhde toiseen mieheen, Paul Makelyyn. Hän oli Future Physique-nimisen kuntosalin omistaja. Joeylla ei ollut mitään Amyn osa-aikaista prostituoidun pestiä vastaan, saihan sitä vähän rahaa. Kuitenkin hän tunsi itsensä loukatuksi ja satuteksi kuullessaan suhteesta Pauliin. Amy päätti alkaa väheksyä suhdettaan Pauliin. Joey, johon hän kiintyi vain enemmän, oli hänen ensisijainen rakkautensa. Hän antaisi minkään tulla heidän väliinsä, etenkään Mary Jon.

Toukokuun 13. Amy meni The Quintessential Look-salonkiin, jossa hänen ystävänsä Jane oli töissä. Hän toivoi ystävänsä voivan auttaa häntä löytämään uudenlaiset vaatteet ja laittamaan hänen tukkaansa. Kun Jane oli näpräämässä hänen hiuksiaan, he aloittivat keskustelun, joka muutti Amyn elämän.

Jane valitti poikaystävänsä pettävän häntä toisen tytön kanssa. Kirjaa lukeva Amy neuvoi häntä hakemaan aseen ja ampumaan mokoman tytön ellei tämä jättäisi hänen poikaystäväänsä rauhaan. Vaikka Jane tulkitsi tämän vain kuvaannollisesti, se antoi Amylle itselleen idean…

Amy kysyi Janelta, tietäisikö tämä mistä saisi aseen, hän kun vihdoin haluaisi päästä eroon Joeyn vaimosta. Jane tuumasi, että Peter Guagenti, joka tunnettiin myös Petey G:nä, saattaisi osata auttaa. Tästä alkoi suunnitelma, jolla oli hirvittävät seuraukset.

Luultavasti tuona yönä Amy kertoi Janelle aikovansa tappaa Joeyn vaimon. Huhut liikkuvat, että Joeylle kerrotiin tästä karmivasta suunnitelmasta ja että mies olisi vielä antanut hänelle neuvoja. Amyn mukaan, Joey kertoi hänelle, että kun Mary Jo avaisi oven, pitäisi viivyttelemättä avata tuli; ampua ja ampua… Myöhemmin Joey on väittänyt, ettei hän mitään tällaista ole sanonut ja että se on vale.

Toukokuun 15. Joey otti Amyyn yhteyttä tämän hakulaitteella. Amy sanoo miehen soittaneen kysyäkseen, oliko hän – Amy – saanut aseen hankittua. Tämä oli myös kysynyt, oliko hän saanut takaisin pennoset, jotka Paul oli lainannut. Joey halusi Amyn päättävän suhteen Pauliin lopullisesti. Amy vakuutti, etteivät hän ja Paul enää tavanneet toisiaan. He olivatkin lopettaneet suhteensa edellisenä yönä.

Kaksi päivää myöhemmin Amy varasti jonkun rekisterikilven. Amy on kuvaillut, että hän ja Peter Guagenti laittoivat varastetut rekisterikilvet Peteyn Thunderbird-autoon ja matkasivat Buttafuoco-asuntoon vähän puoli kahdentoista jälkeen.

Automatkan aikana Petey antoi Amylle Titan .25 automaattisen aseen hansikkalokerosta. Nuori nainen oli alunperin olettanut, että Petey hoitaisi ampumispuolen, hänen itsensä seuratessa vierestä. Petey oli kieltäytynyt kunniasta ja osia oli vaihdettu, sanoo Amy jälkeenpäin.

Palatkaamme siihen hetken, kun Amy, Petey ja ase olivat autossa, pysäköineet sen Buttafuocojen eli Joeyn ja Mary Jon talon lähelle Adam Road Westillä Long Islandissa, New Yorkissa.
Mary Jo Buttafuoco ei aavistanut, mitä oli tekemässä kun avasi ovensa toukokuun 19. vuonna -92. Ovella seisoi teini-ikäinen tyttö, jolla oli soljuvat ruskeat hiukset. Oletko Joey Buttafuocon vaimo, hän tahtoi tietää. Olen, oli Mary Jo oli vastannut ja tuo tyttö oli ehdottanut, että puhuttaisiin vähän hänen miehestään.

Mary Jo astui ulos oviaukosta ja kysyi tytöltä, mitä hän halusi. Mary Jon yllätykseksi hän sanoi 16-vuotiaalla sisarellaan ja Joeylla olevan suhde. Nainen kysyi Amylta tylysti kuka hän oli ja mistä hän tuli. Tämä vastasi olevansa Ann Marie ja kotoisin Dolphinin piirikunnasta.

Mary Jo

Dialogin aikana nainen huomasi, että hänen pihaansa oltiin parkkeerammassa autoa, jonka kuskin paikalla istui nuori mies. Mary Jo kysyi kuka tuota autoa ajoi, mihin Amy vastasi, että se oli hänen poikaystävänsä. Aihetta vaihtaen tyttö ilmoitti tälle hänellä olevan todisteita suhteesta ja näytti t-paitaa, jossa oli logo tekstillä “Complete Auto Body and Fender, Inc.” Ei ollut epäilystäkään, ettei paita ollut saatu Joeylta, mutta se nyt ei ollut kovin vedenpitävä todiste, sillä Joey oli antanut niitä paitoja monelle.

Noin 15 minuutin juttelun jälkeen, erikoisista syytöksistä tuohtunut Mary Jo ilmoitti keskustelun päättyneen. Hän vaati tyttöä poistumaan tontilta ja käänsi selkänsä aikoen mennä soittamaan Joeylle. Yht’äkkiä tyttö veti taskustaan 25-caliber puoliautomaattisen pistoolin ja tähtäsi sillä Mary Jota päähän. Maria Eftimiades sanoo kirjassaan Lethal Lolita, että Amy laittoi aseen piipun Mary Jon oikeaan ohimoon ja alkoi ampua.

Amy pudotti t-paidan, joka hänellä oli ollut mukanaan, kun hän oli näyttänyt sitä naiselle, sitten aseen, ja rynni autoon. Nuori mies, joka oli jo odotellut häntä siellä, käski hänen hakea jättämänsä tavarat. Amy totteli, toi paidan ja pyssyn ja kaksikko lähti matkaan.

Kolme naapuria oli kuullut laukaukset ja he lähtivät ottamaan selvää niiden alkuperästä. Miehet käänsivät nokkansa kohti Buttafuocojen taloa ja löysivät Mary Jonen lojumasta verantansa ulkopuolelta, päästä virratessa verta. Hän oli yhä elossa, mutta pulssi oli heikkenemässä. Yksi naapureista soitti 911:seen.

Ambulanssi saapui muutamassa minuutissa ja otti Mary Jon vietäväksi sairaalaan, Nassau Community Medical Centeriin. Kun poliisi yritti löytää tämän puolisoa, lääkärit valmistautuivat naisen leikkausoperaatioon.

Poliisi yritti selvittää eriskummalliselta vaikuttavaa tapahtumasarjaa. Ei ollut mitään merkkejä ryöstöstä, eikä kyseessä varmaankaan ollut mafian isku, sillä uhri oli kotivaimo. He eivät osanneet arvata, että syyllinen oli 17-vuotias tyttö nimeltä Amy Fisher. Ja hänellä se oli suhde Mary Jon mieheen Joeyyn, eikä hänen kuvitteellisella siskollaan.

Amy Fisher

Uutiset ammuskelusta ja olettamukset kolmiodraamasta levisivät kulovalkean tavoin. Salaliittoteoriat ja huhut sekoittuivat faktoihin, tositarinan vartoessa paljastetuksi tulemista.

Mary Jon haavat olivat vakavia. Oli hyvin epätodennäköistä, että hän jäisi henkiin – mutta hän oli paljon onnekkaampi kuin kukaan aavistikaan.
Tuntien intenssiivisen työskentelyn jälkeen lääkärit saivat saatettua Mary Jon jonkinlaiseen tasapainoon. Selviämisprosentit nousivat kokoajan, mutta oli liian varhaista huokaista helpotuksesta – lääkärit eivät nimittäin kyenneet saamaan luotia pois Mary Jon päästä.

Joey oli löydetty ja etsivät haastattelivat häntä. He yrittivät löytää jotain tolkkua tästä käsittämättömästä rikoksesta. He kysyivät Joeylta, osasiko tämä epäillä ketään. Joey antoi heille vihjeen, jota he eivät olleet osanneet odottaa.

Yksi tapausta tutkivista etsivistä oli Martin Alger. Hän oli saanut tietää Joeya aikaisemmin jututtaneelta poliisilta, että sotkun takana saattoi olla kaksi ihmistä: joko Paul Makely tai hänen tyttöystävänsä Amy.
Alger kyseli näistä kahdesta ihmisestä ja Joey kertoi Makelyn tyttöystävän olevan hänen ystävänsä. Hän kertoi Makelyn käyttävän huumeita ja että Amy oli – hänen, Joeyn, kielloista huolimatta – antanut tälle rahaa huumeisiin.
Algerista Joeyn tarinaa oli vaikea uskoa. Mutta hänellä ei toistaiseksi ollut muutakaan.
Toukokuun 20. Mary Jon levätessä sairaalaan sängyllä siinä kunnossa että saattoi vastaanottaa vieraita, Alger lähti välittömästi tapaamaan häntä. Mary Jo oli elpynyt ammuskelusta ja Alger toivoi hartaasti hänen muistavan siitä jotain.

Onnettomuus ei ollut vienyt Mary Jon muistia. Hän paljasti etsivälle, että häntä oli ampunut nuori tyttö, jolla oli ruskeat hiukset ja jonka nimi oli Ann Marie ja joka asui Dolphin piirikunnassa. Hän kertoi myös nuoresta miehestä, joka oli istunut kastanjanruskeassa autossa ja jota ampuja oli väittänyt poikaystäväkseen. Tyttö näytti minulle yhtä Joeyn paidoista, Mary Jo jatkoi.
Kävi selväksi, että Joeyn osuus ammuskeluun oli paljon suurempi kuin mitä oli odotettu.

Kun Mary Jota oli haastateltu, Joey kertoi etsiville, että ammuskelun takana saattoi olla tyttö nimeltä Amy Fisher. Hän kertoi antaneensa tälle tytölle paidan, joka oli ollut Mary Jota ampuneella tytöllä. Vaikka tarina ei täysin yhtynyt Mary Jon tarinaan, Alger otti neuvosta vaarin.

Alger sai valokuvan Amysta ja vei sen Mary Jolle näytettäväksi. Siinä oli tyttö joka oli yrittänyt tappaa Mary Jon!
Amy paikallistettiin pian pidätysmääräyksen tekemisen jälkeen. Poliisit lähtivät Amyn kotitalolle, vaikka he tuumivat, ettei Amy olisi siellä, jos hän todella oli syyllinen.

Toukokuun 21. ei näkynyt mitään viittauksia siihen, että Amy olisi kotonaan ja Alger oli kyrpiintynyt. Hän päätti kokeilla onneaan uudella konstilla: Joey soittaisi tytölle. Hän palkkasi Joeyn soittamaan tälle ja selvittämään Amyn olinpaikan. Empivä Joey teki näin. Kun vahvistui, että Amy oli kotonaan, poliisit tulivat pidättämään hänet.

Amy sai tietää pian pidätyksensä jälkeen, että kiitos hänen kiinni jäämisestään kuului pitkälti Joeylle – vaikka hänen oli vaikea tätä asiaa niellä. Lopulta Amy myönsi olleensa paikalla, kun Mary Jota ammuttiin. Hän kuitenkin ilmoitti ampumisen olevan vahinko – ase vain meni vahingossa päälle kun hän oli puhumassa naiselle.
(Ehkä paras selitys ikinä! toim. huom.)

Kuulusteluissa Amy vältti paljastamasta Paulin ja Janen nimeä, jotta heitä ei yhdistettäisi siihen, mitä hän oli tehnyt. Hän myönsi, että hän ja Joey olivat rakastavaiset. Jotain hän Joeysta valehtelikin – hän väitti saaneensa aseen tältä.

Tutkijat olivat kuin puulla päähän lyötyjä Amyn tarinoita kuullessaan. Ne vaihtuivat kokoajan ääripäästä toiseen ja hänellä tuntui olevan vaikeuksia erottaa faktaa fiktiosta. Amy yritti suojella jotakuta, siitä ei ollut epäilystäkään – mutta ketä tai keitä?
Kummalliset käänteet hänen kertomuksissaan olivat melkein murtaneet hänen uskottavuuteensa.

Lopulta etsivät pääsivät perille Janen olemassaolosta ja hänen mahdollisesta osuudestaan murhayritykseen. Janen äiti oli silmänräpäyksessä puolustamassa tytärtään ja hankki tälle asianajajan. Lopulta Jane kuitenkin onnistuisi kumoamaan syytteet… ei ollut mitään varmoja todisteita siitä, että hän liittyi millään tavalla ampumiseen.

Etsivät lähtivät tavoittelemaan Paulia. He pitivät mahdollisena, että hänellä oli osuutta rikokseen ja arvelivat, että hän oli ajanut kastanjanruskeaa autoa. Yksi Buttafuocojen naapureistakin pääsi tutkinnassa ääneen ja hänestä jälkimmäinen arvaus ei osunut oikeaan. Paulia ei enää epäilty mistään.
Poliisi tahtoi tietää, miksi Amy oli mennyt talolle, jos Joeylla oli jokin rooli rikoksessa ja kuka oli istunut Thunderbirds-auton ratin takana.

Toukokuun 22. Joey oli poliisilaitoksessa haastateltavana.

Etsivät halusivat ennen kaikkea tietää, oliko Joey hankkinut Amylle aseen. Kun asiaa kysyttiin suoraan, hän antoi ponnekkaasti kieltävän vastauksen.

Joey tiesi, ettei poliisilla ollut suoria todisteita, että hän olisi osallistunut rikokseen. Lisäksi hän ymmärsi, että hänen ja Amyn suhteen salaaminen kävisi erittäin hankalaksi. Poliisi oli jo metsästämässä maksutositteita ja silminnäkijöitä, jotka olivat nähneet heidät yhdessä.

Iltapäivälehdet ja talk-show’t käsittelivät mielellään tätä sensaatiomaista aihetta. Lehtien etusivuilla paistoi sellaiset otsikot ja lööpit kuin Fatal Attraction ja Long Island Lolita. Suosituimmat talk-show’t kilpailivat siitä kuka pääsisi ensimmäinen haastattelemaan jotakuta, joka tunsi tai oli tuntenut Amyn tai Joeyn tai Mary Jon.

Media etsi kynsiinsä Amyn entisiä poikaystäviä, kavereita ja tuttuja, jopa hänen asiakkaitaan prostituution maailmasta. Erityisesti yksi heistä pääsi hetkeksi parrasvaloihin: Peter DeRosa. Tämä mies oli tehnyt nauhan ostettuaan seksiä Amylta ja myi sen hyvästä hinnasta uutisohjelmalle A Current Affair. Tuo nauha oli todella vahingollinen Amyn julkiselle identiteetille, sillä se sai hänet näyttämään villiä, tunteetonta seksiä harrastavalta nymfolta. Se koitui myös vahinhgolliseksi itse rikostapaukselle.

Toukokuun 29. tuomaristo syytti Amya kolmannen asteen murhayrityksestä, ensimmäisen asteen tuliaseen väärinkäytöstä, törkeästä aseellisesta rikoksesta, pahoinpitelystä ja vielä muutamista muista asioista. Amy ei näihin asioihin tunnustanut syyllistyneensä. Takuista, joita vastaan hänet vapautettaisiin, keskusteltaisiin vielä myöhemmin tuolla viikolla Nassau County Criminal-oikeudessa.

Takuista sopimispäivää edeltävänä yönä DeRosan pornonauha oli kansakunnan televisiossa. Amyn asianajaja Eric W. Naiburg tiesi sen aiheuttavan ongelmia rikoksen selvittämiselle. Se teki hallaa hänen uskottavuudelleen ja julkisuuskuvalleen ja Naiburg toivoi, ettei sitä käytettäisi oikeudessa hänen päämiestään vastaan.

Kesäkuun 2. tuomari Marvin Goodman johti Amyn takuuoikeudenkäyntiä. (Tästä hienosta termistä kiitos Sajakille! toim. huom.) Oikeuden tiedonantojen aikana avustava piirikunnan asianajaja Fred Klein Nassau piirikunnan DA:n toimistolta väitti, että Amy oli hallitsemattomissa oleva, manipuloiva, väkivaltainen ja ehdottomasti vaarallinen tyttö. Hän edesauttoi Amyn korostamista holtittosti käyttäytyväksi tuomalla esiin sitä, että hän oli prostituoitu ja että hän oli varastanut rahaa seksipalvelujensa asiakkailta.

Eric Nailburg

Klein vihjaili Amyn olevan suuri riski yhteiskunnalle ja että häneltä pitäisi evätä mahdollisuus tulla vapautetuksi takuita vastaan. Hän ehdotti, että jos takuista ei luovuttaisi, ne olisivat 2 miljoonaa dollaria. Se oli mistä tahansa vinkkelistä katsottuna valtava kasa rahaa ja Nailburg protestoi voimakkaasti ajatusta vastaan.
Kukapa yhden nailburin mielipiteistä välitti. Amy Fisher vangittiin kahden miljoonan dollarin takuita vastaan. Eftimiadesin mukaan se siihen mennessä suurin takuusumma Long Islandissa Nassau piirikunnan historiassa. Raivostunut Nailburg yritti selvittää, voisiko takuusummaa saada laskettua hieman inhimmillisempiin lukemiin. Hän tiesi, että oli pieni, ellei olematon, riski, että Amy karkaisi. Hänen pitäisi vain voida todistaa se jotenkin.
Hän järjesti uuden takuuoikeudenkäynnin kesäkuun kuudennelle. Ensimmäisen ja tämän toisen takuuoikeudenkäynnin välissä kaksi Amyn tuttua olivat päässeet valtakunnnan televisioon ja murskasivat tytön mainetta yhä lisää. Televiohaastattelussa kaksi poikaa väittivät Amyn harrastaneen heidän kanssaan seksiä saadakseen aseen, jolla ampui Mary Jota. Amy kyllä myöhemmin ilmoitti, ettei se ollut totta, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

Toisessa takuuoikeudenkäynnissä Klein käytti hyväkseen Amyn ikävää mainetta seksillä kontrolloivana pitääkseen takuut 2 miljoonassa. Fisherin ja Wellerin mukaan Klein kertoi oikeudelle Amyn olevan riski ja että hän luisuisi jälleen siihen rähjäiseen maailmaan (prostituutioon) ja että hän ei pystynyt huolehtimaan itsestään. Jälleen kerran Kleinin onnistui hoitaa asiat niin, että hän sai pitää päänsä ja takuusumma pysyi ennätyksellisissä lukemissa.

Samaan aikaan Joey pysyi täysin syyttömänä. Hän oli niin varma syyttömyydestään, että kesäkuussa 1992 hän soitti The Howard Stern Show’lle ja sanoi, ettei koskaan ole pettänyt vaimoaan, ettei hänellä ja Amylla ole ollut mitään suhdetta. Oli täysi syy epäillä Joeyn väitettä niinkauan kun hän jatkoi syyttömyytensä vakuuttelua.
Hänen koko perheensä, myös Mary Jo, tukivat häntä kieltäytyen uskomasta, että hänellä oli mitään tekemistä Amyn tai ampumisen kanssa.

Monien yllätykseksi, Amyn vietettyä yli 2 kuukautta vangittuna, hänet vapautettiin takuita vastaan. KLM Productions, heidän agenttinsa Ron Yatter ja International Fidelity Insurance-yrityksen omistaja pääsivät yksimielisyyteen takuiden maksamisesta. KLM Productions auttoi rahan keruussa Amyn vuoksi. Se oli epätavanomainen toimi, mutta voitokas Amylle ja Naiburgille.

Viikko myöhemmin Mary Jo nosti syytteet Amya, hänen vanhempiaan ja Peter Guagenti vastaan. Petey G oli kuukautta aikaisemmin myöntänyt hankkineensa aseen ja toimittaneensa sen Amylle. Ase, joka oli myöhemmin löytynyt Amyn kotoa, oli tärkeä todiste. Joey ja Mary Jo toivoivat, että todisteet ja aineellinen todistusaineisto riittäisivät Amyn pitämiseksi lukkojen takana kauan. Jos Amy todettaisiin syylliseksi noihin syytteisiin, häntä saattaisi odottaa 50 vuoden tuomio.

Naiburg halusi pitää huolen siitä, ettei Amy viettäisi suurinta osa elämästään vankilassa. Naiburg teki sopimuksen Kleinin kanssa, että Amy saisi linnaa viidestä viitentoista vuoteen sekä syytesuojan todisteista Joeya vastaan. Buttafuocojen suureksi raivoksi ja pettymykseksi Amyn puolustussopimus (a plea bargain) hyväksyttiin syyskuun lopulla 1992.

Kaksi päivää Amyn puolustussopimuksen jälkeen tuhoisaa nauhaa näytettiin uutisohjelmassa Hard Copy. Amyn entinen poikaystävä Paul Makely teki videon salaa puolustussopimusta edeltävä päivänä. Nauhalla Paul ja Amy käyvät keskustelua siitä, mitä Amy tekisi mentyään vankilaan. Amy vitsaili haluavansa Ferrarin selvitäkseen siitä aiheutuvasta paineesta. Hän sanoi myös toivovansa, että he menisivät naimisiin, jotta Paul pääsisi vankilaan puolison tapaamisiin.

Joey ja Mary Jo Buttafuoco

Vaikka nauhalla käytävä dialogi oli humoristista, se ei parantanut Amyn julkisuuskuvaa. Pikemmin se vähensi hänen uskottavuuttaan. Amy oli suunniltaan Paulin nauhasta. Hän yritti itsemurhaa ottamalla yliannostuksen rauhoittavia. Kun Amyn vatsalaukku oli pumpattu, hänet laitettiin psykiatriselle osastolle Huntington sairaalaan, jossa hänen olonsa parani pienen hitusen yli kuukauden jälkeen.

Lokakuun -92 lopussa Nassau piirikunnan DAn toimiston edustaja ilmoitti, ettei Joeya voinut asettaa syytteeseen rikokseen osallistumisesta. Buttafuocojen epätietoisuus ja tuska saivat lopulta onnellisen päätöksen ja Joey sai kuuluttaa koko maailmalle vapautuneensa syytteistä.

Amy ei ollut niin onnekas. Hänet tuomittiin joulukuussa Albion Correctional Facility vankilaan 15 vuoden ajaksi. Guagenti, punaruskean auton kuljettaja, tuomittiin seuraavan vuoden helmikuussa. Hän sai 6 kuukautta aseen antamisesta Amylle.

Helmikuussa 1993 Nassau piirikunnan DA:n toimisto ilmoitti avaavansa keissin uudelleen – Amy oli nostanut raiskaussyytteen Joeya vastaan. Häntä ei koskaan ollut vapautettu (absolve) mistään väärinteoista, kuten hän alkujaan uskoi.
Tosiasiassa häntä vastaan ei vain ollut ollut tarpeeksi todisteita – ennenkuin nyt, kun tapaus avattiin jälleen.

Keväällä 1993 Amy saatettiin pois vankilasta ja tuotiin valamiehistön eteen ennenkuin se todistaisi Joeya vastaan.
Amy kertoi heille Joeyn vieneen häntä 16-vuotiaasta asti motellista toiseen ja ottanut seksuaalisia palveluja. Valamiehistöllä oli todisteita kuten hotellien maksutositteita, jotka tukivat Amyn kertomusta.

Hotellin kuitti

Mary Jo antoi valamiehistölle todistajanlausunnon, mutta miehensä eduksi. Hän sanoi Amyn olevan valehtelija ja että hänen miehensä ei pettänyt häntä. Hänen pyynnöistään ja puolusteluistaan huomaamatta Joeya syytettiin törkeistä rikoksista: raiskauksesta ja sodomiasta. Häntä syytettiin myös alaikäisen hyvinvoinnin vaarantamisesta. Joey lähti paikalta käsiraudoissa syyttömyyttään vakuutellen.

Kuukausien jälkeen DA:n toimisto pystyi vihdoin keräämään tarpeeksi todisteita Joeya vastaan. Niin paljon, että miehen mahdollisuus saada rikoksistaan synninpäästö, oli hyvin pieni. Joey tajusi tämän ja myönsi yhden syytekohdan oikeaksi: raiskauksen, oikeudenkäynnissään lokakuussa -93. Hän sai istua tämän vuoksi 6 kuukautta.

Vapautumisensa jälkeen hän muutti Los Angelesiin ja alkoi ajamaan takaa näyttelijän uraa. Väliaikaisesti hän esiintyi myös kaapeli tv-show’ssa ja hän oli mukana joissain television mainospätkissä ja lyhyesti sanottuna cameo-rooleissa (eli näissä, toim. huom.) useissa eri elokuvissa. Vuonna -95 Joey pidätettiin jälleen koevapaudelleen asetettetujen sääntöjen rikkomisesta seksin myymisestä/ostamisesta vakoilupoliisinaiselta (soliciting sex from an undercover policewoman posing as a prostitute).

Keväällä 2003 Joey ja Mary Jo erosivat 26 vuoden avioliiton jälkeen. Heidän on sanottu eronneen sulassa sovussa. Associated Pressin reportissa toukokuussa -03 Joey sanoo olevansa ok eron kanssa ja että he kumpikin katselivat jo muita joka tapauksessa.

Joey palasi uutisiin jälleen kun häntä myöhemmin samana vuonna syytettiin osallisuudesta vakuutushuijaukseen. USA Today lehti kirjoitti tammikuussa -04, että hän kertoi etsiville, kuinka saada vakuutusrahoja autosta, joka ei tosiasiassa ole kärsinyt vahinkoa. Hänen odotetaan joutuvan oikeuteen joskus vuonna -04.
Jos Joey todetaan syylliseksi petokseen, häntä saattaa odottaa 6 ja 1/2 vuotta lusimista.

Joeya syytetään petoksesta

Lusittuaan 7 vuotta Amy vapautettiin ja päästettiin ehdonalaiseen 2003. Vapautumisensa jälkeen hän on työskennellyt monessa eri paikassa, kuten kahdesti kuussa ilmestyvän sanomalehden New Island Earin kolumnistina. Amy on vaihtanut nimensä, muuttanut ulkonäköään ja pyrkinyt kouluttautumaan.

2003 Amy avioitui häntä 24 vuotta vanhemman miehen, pienen lapsen isän kanssa. Miehen nimi on Lou. He asuvat New Yorkissa, jossa heillä on yritys.

Amy on todennut yhdessä kolumnissaan, että on pilannut asioita, mutta uskoo maksaneensa velkansa yhteiskunnalle ja pysyy pyrkimyksissään olla kivempi ihminen.
Parhaillaan hän on aloittanut oman bisneksen – myydä taidetta ja käsitöitä. Hän on myös tekemässä lastenkirjaa liittyen aiheeseen, sekä väkivallasta, ammentaen omia huonoja kokemuksiaan tehdäkseen muiden elämästä valoisampaa.

Loppu.

Amyn pornokuvia löytyy Googlella kiitettävästi, jos joku haluaa nähdä.

Suomennan vielä tämän artikkelin.

Amy, joka on nyt 30, on kirjoittanut kirjan, jossa kuvailee suhdettaan Joeyn kanssa.
“Jos tietäisin sitten yksityiskohdat suhteesta ja ampumavälikohtauksesta, kuten hänen vuosistaan vankilassakin. Menimme asiaan ja kaikki oli ok rouva Fisherille. Hän on nykyisin vaimo, äiti ja kirjoittaja. Hän on onnellinen, hän on pahoillaan ja hän on valmis auttamaan vanhempia estääkseen heidän lapsiaan tulemasta pieniksi Amy Fishereiksi.” (Kirjan viimeisestä osiosta Varoitusmerkit.)

Kirja ei ole mitään soopaa, joka kuulostaa siltä, että kuulet sen ensimmäistä kertaa ruokakaupassa. Amyn lisäksi sitä on kirjoittanut Robbie Woliver, The Long Island Pressin toimitusjohtaja. Se on viikoittain ilmestyvä sanomalehti, johon Amy on jo kahden vuoden ajan kirjoittanut kolumnia liittyen aihepiiriin “vanhempien miesten tapailu sekä Lizzie Grubmanin ja Martha Stewartin neuvot”.

Tässä haastattelussa herra Wolive sanoo, ettei rouva Fisher ole “enää ‘pahamainen tyttöystävä’, vaan äiti, vaimo, journalisti ja taiteilija, jolla on omatunto.”
Mutta palataan vuoteen 1991 jolloin hän oli John F. Kennedy lukion oppilas Bellmoressa ja hän aloitti suhteen herra Buttafuocon kanssa. Toukokuun 19. -92 hän meni miehensä Massapequassa ja ampui tämän vaimon Mary Jon oviaukolle.
Rouva Buttafuoco, jolla on edelleen .25 kalibeerinen luoti juuttuneena niskassa, kertoi New York Statelle, että on antanut anteeksi rouva Fisherille ja että kannusti ajatusta, että tämä pääsisi koevapauteen, ja 1999 rouva Fisher vapautettiin Albion Correctional Facilitysta melkein 7 vuoden jälkeen.

Näinä päivinä Amy Fisher on olemassa vain paperilla. Hän on ottanut uuden nimen, jota hän ei paljasta. Hän ei enää halua olla tyttö, joka inspiroitui sarjakuvista, kaupantekokorteista, kolmesta televisioelokuvasta ja musikaalista. Mutta nyt kun Amy vielä myy kirjoja (ja sanomalehtiä), se on hänen kirjoittajanimensä.

Kasvoille, jotka tuhannet iltapäivälehdet tekivät tunnetuksi, on tehty kosmeettisia leikkauksia, mutta hän näyttää silti Amy Fisherilta.

Hänellä ja hänen miehellään on 3-vuotias poika, Brett. Yksityisyyttään suojellakseen jokaiseen asuinpaikkaan liittyvään kysymykseen hän vastaa “out by the Hamptons.”

“Asun keskellä ei-mitään, kanien ja peurojen kanssa”, hän sanoo. “Eläimet eivät sano ‘hei, tuolla on Long-Island-Lolita.'”

Viime torstaina hän uskaltautui Nassau piirikuntaan haastatteluun The Long Island Pressin kokoushuoneeseen (yllään vaaleanpunainen neulepusero, farkut, mustat saappaat, upeat hiukset ja kynnet, valtava kivi sormuksessa sormessaan).

Hän on viidennellä kuulla raskaana. Se on tyttö ja mikään ei voi pilata hänen hyvää tuultaan, ei edes se että Cindy Adams kutsui häntä “siaksi” aamun New York Postissa.

Rouva Fisher sanoo saaneensa luvan laittaa Joeysta vain yhden kuvan kirjaansa.
“Pidätyskuvan”, hän sanoo ivaten.

Herra Buttafuoco, joka oli vankilassa 4 kuukautta raiskauksesta, elää nyt Kaliforniassa.
“Olen vain iloinen, että hän on nykyisin länsirannikkolla”, rouva Fisher sanoo. “Joka kerta kun hän tekee jotain väärin, nettiverkkooni läiskäytetään ‘Long-Island Lolita’. Ja mitä minä olen tehnyt? En muuta kuin noussut aamulla sängystä sinä aamuna.”

Vapautumisensa jälkeen hän on viettänyt vuosia välttelen mediaa, mennyt collegeen ja yrittänyt jatkaa elämäänsä. Se ei ole ollut helppoa.

Uutta nimeä käyttäen hän vihdoin löysi töitä tarjoilijana TGI Friday’siltä, mutta pomo sai selville, kuka hän oli ja antoi hänelle potkut. Hän taisteli menestyksekkäästi saadakseen käyttöönsä www-osoitteen pornoryhmältä. (Nyt siellä ilmeisesti on taas lesbopornoa, ihan hyvää sellaista, toim. huom.)

Hän kutsuu kirjaansa tarinaksi “vekarasta, jolla oli paljon ongelmia ja joka oli johdettu harhaan ja lopulta veuhdottiin ylös ja jonka tilanne parani hänen omilla pyrkimyksillään.”

“Jos voin auttaa yhdenkin teinitytön kierteestä, kirjan kirjoittaminen oli sen arvoista. Se ei ole sellaista ‘voi minua raukkaa’. Elämäni on hyvää.”

“Vanhempien pitää tulla tietoisemmiksi lastensa tekemisistä. Opettajani olisi sanonut vanhemmilleni ‘hän on oikein mukava tyttö’. He tiesivät, ettei heillä ollut mitään murehtimisen aihetta. Ennenkuin aloin juosta Joey Buttafuocon perässä.”

Kun hän pääsi koevapauteen ja halusi löytää sydänystävän, hän kokeili nettideittejä ja löysi miehensä Match.comilla.
“Missä minä muuten tapaisin miehiä? En aio etsiä heitä Pathmarkista.” (Kauppakeskus, toim. huom.)

Listassa oli vanhempi herra nimeltä Lou. Hänen profiilissaan oli varsin komea lupaus: hän oli miljonääri.
“Olin että ai, hänelllä on rahaa.”
Kuten hän myöhemmin kertoi lukijoilleen “se oli intohimoa ensisilmäyksellä.”
Mies kertoi liioitelleensa hieman sanoessaan olevansa miljonääri.
“Sanoin hänelle: ‘Minullakin on tunnustettavaa. Olen Amy Fisher.'”
Louta se ei haitannut. Heillä on 3-vuotias lapsi, he ovat olleet 5 vuotta yhdessä ja viime vuonna he menivät naimisiin.

“En uskonut pääseväni siihen pisteeseen, että elämäni olisi hyvää. Se on pelottavaa. Tämä on täydellistä.”

Lopuksi hän summaa: “En koskaan ollut hyvä tapailemaan, mutta olen hyvin naimissa.”

http://www.corbisimages.com/Search#q=amy+fishe^Muutamia kuvia aiheesta.

Lesbomurhaajat Holly Harvey, 15 ja Sandra Ketchum, 16

Tarinassa on yhtämäkohtia Pauline Parkerin ja Juliet Hulmen vuosien takaiselle tapaukselle, kenties sieltä on jopa otettu mallia.
Vuonna 2003 sattui vielä samankaltaisempi tapaus, johon liittyi sellaiset ihmiset kuin Sharon Patterson ja Larketa Collier (vieläpä sama sukunimi kuin Hollyn isovanhemmilla, mutta se on vain sattumaa). Voin näpyttää senkin tänne.

Holly Harvey oli 15-vuotias tyttö, joka asui isovanhempiensa Carl, 74 ja Sarah, 73, Collierin luona Fayette piirikunnassa. Ja 4 kuukauden päästä hän päätti saaneensa tarpeekseen. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mennä heidän kanssaan kirkkoon, eikä hän pitänyt näiden määräämistä säännöistä. Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: hän ei aikonut luopua suuresta rakkaudestaan 16-vuotiaasta Sandra Ketchumista, jota häntä oli kielletty tapaamasta.

Isovanhemmat eivät enää päättäisi hänen elämästään, vaan hän tekisi elämällään ihan mitä halusi. Joten kesällä 2004 hän palkkasi rakkaansa Sandyn avustamaan häntä karmeassa suunnitelmassaan. Nuoret uskoivat, että sen toteuduttua he saisivat tapailla toisiaan vapaasti ja olisivat loppuelämänsä yhdessä. Heidän katala suunnitelmansa oli murskata Carl ja Sarah Collier.

Jon Shireksin 11Alive.com artikkelin mukaan iäkäs pariskunta alkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunnossa heidän lapsenlapsessaan ja he alkoivat pelätä tätä. Hollysta tuli päivä päivältä halveksivampi heitä kohtaan: hän oli jopa tehnyt kuolemauhkauksia. Tilanne äityi niin pahaksi, että Carl otti yhteyttä adoptoimaansa poikaan Keviniin joskus kesäkuun lopussa ja kertoi Hollyn toivovan hänen kuolemaansa – jos reportteriin on uskominen.

Holly, sen enempää kuin Sandykään, ei salannut pimeitä ajatuksiaan: he kertoivat avoimesti ystävilleen aikovansa tappaa Hollyn isovanhemmat. Tytöt kyselivät tuttaviltaan asetta lainaksi. He eivät lannistuneet, vaikka eivät saaneetkaan yhtään asetta käyttöönsä. Elokuun 2., yhä 2004, tytöt panivat töpinäksi.

Tuona iltana Sandy Ketchum, joka oli hiipinyt pohjakerrokseen, Hollyn makuuhuoneeseen edellisenä päivänä, puhui vanhusten tappamisesta. Tytöt kävivät yksityiskohtaisesti läpi suunnitelmansa, jossa oli neljä oleellista puutetta.
Suunnitelman siitä, mitä he tekisivät, Holly oli kirjoittanut käteensä musteella. Lista kuului näin: Tapa, avaimet, raha ja korut.
(Kill, keys, money and jewelry – tuosta keysistä en saanut varmaa selkoa, toim. huom.)

He polttivat marihuanaa toivoen houkuttelevansa Carlin ja Sarahin alakertaan sen hajulla. Eikä kestänyt kauaakaan, kun vanha pariskunta saapui huoneeseen. Juuri ennen sitä Sandy oli sujahtanut sängyn alle, veitsi kädessään. Myös Holly kantoi veistä, odottaen kumman isovanhempansa pääsisi teurastamaan ensimmäisenä.
Kun Carl ja Sarah saapuivat huoneeseen, Holly iski isoäitiään veitsellä selkään. Isovanhemmat yrittivät työntää Hollyn sängylle estääkseen tätä vahingoittamasta ketään enää, mihin Holly vastasi huutamalla apua. Sandy ilmestyi sängyn alta ja hyökkäsi vanhusten kimppuun.

Hyökkäyksen aikana Sarah sai 20 puukoniskua selkäänsä ja rintakehäänsä – kunnes kuoli.
Vaikka myös Carl oli saanut ankaria puukoniskuja, hänen onnistui juosta yläkertaan keittiöön, jossa hän yritti soittaa poliisille. Holly seurasi perässä ja leikkasi puhelinlinjat. Rochelle Carter raportoi The Atlanta Journal and Constitution-julkaisussa, että Carl yritti estää lapsenlapsensa hyökkäyksen viskomalla kahvikupin tätä päin – turhaan.
Holly sai hänet kiinni ja suoritti työnsä loppuun yltä päältä veressä lilluvan Carlin maatessa kasvot keittiön lattiaa vasten. Miehellä oli puukoniskuja kaulassaan ja rintakehässään.

Murhattuaan Carl ja Sarah Collierin raa’asti, he päättivät tyhjentää talon rahasta ja koruista. He löysivät vain jälkimmäistä ja pakkasivat helyt laukkuun vaatteiden ja muutamien muiden tavaroiden kanssa. Sitten he pöllivät Carlin auton avaimet ja ottivat hänen tumman sinisen 2002 Chevrolet Silverado-autonsa. Tytöt ajoivat Griffiniin, Georgiaan ja soittivat Sara P.:lle. Sara P. oli 16 vuotta ja heidän kaverinsa. He astuivat sisään tämän luo. Surmatyön jälkeen rakastavaisten paidat olivat luonnollisesti veren värjäämät, minkä he selittivät Saralle sanomalla tulleensa ryöstetyiksi – tämän kertoi Sara itse Diane Sawyerille ohjelmassa Good Morning America. Kun tytöt olivat saaneet peseydyttyä ja vaihdettua vaatteet, Holly kertoi Saralle tapahtumien todellisen kulun. Sara P. käski heidän häipyä hänen kotoaan ja kertoi vanhemmilleen, mitä tytöt olivat kertoneet tehneensä.

Sara P. ja Diane Sawyer ohjelmassa Good Morning America

Hetken päästä Sara soitti poliisille ja kertoi itkien murhasta. Poliisi lähti viivyttelemättä Colliersien talolle ja löysi Sarahin ja Carlin elottomat ruumiit. Fayette piirikunnalla työskentelevä sheriffi Randall Johnson on sanonut, ettei ollut 28 vuoden urallaan nähnyt yhtä vakavaa sukulaisrikosta. Tehtiin pidätysmääräys ja poliisi löysi nopeasti sekä tytöt että heidän varastamansa lava-auton.

Carl Collierin lava-auto

Sheriffi Randall Johnsson

ybee Islandin kartta
Sillä aikaa Holly ja Sandy olivat seikkaileet itsensä rannalle Typee Islandille, Savannahin ulkopuolelle, Georgiassa. Siellä he tapasivat veljekset Claytonin, 22, ja Brettin, 14, jotka olivat juuri muutama tunti sitten muuttaneet vanhempiensa kanssa uuteen taloon. Käyttäen pseudonyymejä Jessica ja Casey, tytöt kertoivat pojille, ettei heillä ollut paikkaa minne mennä ja toinen tytöistä kertoi isoäitinsä juuri kuolleen. Tracey Christensen kirjoittaa elokuussa -04 ilmestyneessä julkaisussa, että toinen tytöistä näytti Claytonille isoäitinsä koruja kysyen, haluaisiko tämä ostaa niitä, jotta hän ja hänen ystävänsä saisivat vähän rahaa. Clayton ei ostanut.
Tytöillä ei siis ollut rahaa, eikä paikkaa minne mennä, joten he kysyivät veljeksiltä, voisivatko he yöpyä näiden luona. Poikien äiti antoi siihen luvan.
Seuraavana aamuna koko poppoon herätti 25 poliisia, jotka seisoivat heidän ulko-ovensa edessä. Holly ja Sandy oli jäljitetty heidän matkapuhelimiensa signaalien avulla. Perhe oli shokissa, kun herttaiset tytöt, joille he olivat tarjonneet majapaikan, pidätettiin Colliersien raaoista murhista. Kun Sandya otettiin talteen, poliisit löysivät veitsen hänen taskustaan.
Bruce Jordan Fayette piirikunnan sheriffitoimistolta sanoi pitävänsä mahdollisena, että tytöt aikoivat tappaa poikien äidin saadakseen tämän auton. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan perhe selvisi fyysisittä vaurioitta.

Pidätyksessä Holly yllätti poliisit naureskelemalla kävellessään heidän takana. “Hän oli paatunut ja pöyhkeilevä. Hän on kylmin ja sydämettömin ihminen, jota olen koskaan haastattelut”, Jordan sanoo. “Hänet sai melkein kikattamaan se, että olimme tuoneet niin monta poliisia pidättämään häntä.”
Sen sijaan Sandy oli katuvainen ja sanoi poliiseille tekevänsä heidän kanssaan yhteistyötä kuulusteluissa.

Sandra Ketchum pidätettäessä
Pian tyttöjen kiinni jäämisen jälkeen löytyi Carlin trukki. Etsivät löysivät tyttöjen laukun, jossa oli kaksi veristä veistä ja verisiä vaatteita. Kiitos näin vankan todistusaineiston, niin mikään ei kyseenalaistanut tyttöjen syyllisyyttä – se, mikä jäi epäselväksi sekä tutkijoille että tyttöjen perheille, oli, mikä oli saanut tytöt tekemään nämä teot. Siihen kysymykseen heidän asianajajansa saisivat vastata oikeudessa.

Carl ja Sarah Collier eivät voineet saada lapsia biologisesti, joten he olivat päättäneet adoptoida kaksi lasta ja kasvattaa nämä ominaan. Poikaansa Keviniä he katsoivat ylpeyttä tuntien vielä 30 vuotta myöhemmin: hän oli aktiivinen kirkon jäsen ja isänsä lailla työskenteli Delta Air Lines-yrityksessä. Heidän ottotyttärensä Carlakin oli uskovainen – mutta baptisti.

Carla Harvey
Carlalla oli kaksi tytärtä, joilla oli eri isät.
Hän oli milloin missäkin ongelmissa ja syksyllä -04 hänet oli viety Metro State vankilaan huumausainerikoksesta. Tästä syystä Colliersit olivatkin ottaneet Hollyn asumaan heille – tytön isä oli kyvytön huolehtimaan tästä jouduttuaan halvaantuneena pyörätuoliin auto-onnettomuuden seurauksena.
Collierseilla oli kädet täynnä työtä Hollyn kanssa, joka oli äitiääkin kapinoivampi. Hän yritti toistuvasti karata, vaikka joutui aina palaamaan heti takaisin. Riippumatta siitä, kuinka paljon rakkautta ja myötätuntoa he osoittivat lapsenlastaan kohtaan, he tulivat torjutuiksi. Oli selvää, että Holly oli pahoissa ongelmissa oleva nuori nainen.

Murhien jälkeen etsivät löysivät Hollyn kirjoittaman runon, jonka rivien välistä loisti hänen mielenterveysongelmansa. Holly kuvaili kuinka masentunut oli ja että itki itsensä uneen.
“En halua muuta kuin tappaa”, oli hän kirjoittanut.

Sandynkään elämä ei ollut ollut ruusuilla tanssimista. 11Alive.comin artikkelissa elokuussa -04 lukee, että hänen äitinsä hylkäsi hänet kun hän oli 15 kuukautta. Sen jälkeen hänellä on ollut kolme äitipuolta, joista yksi pahoinpiteli häntä fyysisesti. Tultuaan pahoinpidellyksi ja jätetyksi niiden naisten taholta, joiden olisi pitänyt huolehtia hänestä ja olla hänen tukenaan, hän alkoi etsiä läheistä suhdetta naiseen kodin ulkopuolelta. Ja löysi sellaisen Hollystä. Tämän rakkaus oli hänelle niin tärkeää, että hän pystyi tekemään sen vuoksi mitä vain – kuten tappamaan.

Teinimurhaajalla oli sama sukunimi kuin tällä pojalla.
Elokuun 5. -04 tytöt ilmestyivät luotiliivit yllään ennenkuin Fayette piirikunnan tuomari kuuli tyttöjä vastaan nostetut syyteet. Syytteet olivat raskaat: törkeää murhaa, pahanilkistä murhaa…
Kun syytekohdat oli luettu ääneen, molemmat tytöt nyykyttivät, lopulta sisäistettyään rikoksensa. Kuolemantuomion he välttivät Georgian osavaltion lain nojalla siksi, että sattuivat olemaan alle 17-vuotiaita. Kuitenkin heitä kohdeltiin oikeudessa aikusina.
Jos heidät tuomittaisiin murhasta, heitä odottaisi elinkautinen. Kun syytteet oli luotettu, tytöt saatettiin kahteen eri vangitsemiskeskukseen, joissa heitä pidettiin seuraavaan kuulemiseen saakka.

Fayette piirikunnan korkeamman oikeuden vaakuna

Holly Harvey oikeudessa

Kaksi viikkoa myöhemmin Holly ja Sandra pöllähtivät korkeampaan oikeuteen selvittämään, voitaisiinkohan heidät vapauttaa takuita vastaan. Tiedonannon aikana Bruce Jordan todisti, että Sandy kaunisteli ja vähätteli rikoksiaan todella paljon. Shirek reporttoi, ettei Hollya ja Sandya syytetty ainoastaan törkeistä ja pahantahtoisista murhista, vaan myös aseellisesta ryöstöstä. Tuomari julisti tytöt as flight riskeiksi (pakovaara?) ja sanoi, että voisi nopeuttaa aikaa oikeudenkäyntiin.

Helmikuussa 2005 tytöt menivät Fayette piirikunnan korkeimpaan oikeuteen ja luopuivat oikeuksistaan virallisiin järjestelyihin. Näin tehdessään tytöt siis merkittiin syyttömiksi. Oikeudenkäynti päätettiin pitää maaliskuun 25., mutta missä, se oli vielä epäselvää. Tyttöjen asianajajilla oli mahdollisuus vedota käräjäpaikan vaihtamiseksi tapauksen herättämän suuren mediahuomion vuoksi
Sandyn asianajaja Lloyd Walker on arvostellut järjestelmää: “Todistus osoittaa, että monet ihmiset ovat hylänneet tämän lapsen.”

Lopulta huhtikuun 14. -05 Holly Harvey todettiin syylliseksi kahteen pahantahtoiseen murhaan ja tuomittiin kahteen peräkkäiseen elinkautiseen. Hän tulee olemaan kelvollinen koevapauteen 20 vuotta lusittuaan. Sandy Ketchum tuomittiin murhasta ja aseellisesta ryöstöstä. Hän saa odottaa ehdonalaiseen pääsyä 10 vuotta.

Colliersien hautajaisiin osallistui melkein 1000 ihmistä.

Lehtiartikkeli.

Murhien uhrit.

Holly saapumassa oikeuteen.

Sandra

Murhaaja Willie Bosket, 15 vuotta

Kuten saattaa arvatakin, Aaron oli Willie Bosketin isoisoisä. Aluksi taustatietoa hänestä, varsinaiseen aiheeseen tullaan ekan kuvan jälkeen. Crimelibrarystä tämäkin.

Tarinamme alkaa monen, monen vuoden takaa Mount Willingin piirikunnasta. Siellä asui plantaasinomistaja nimeltä John Bauskett ja hän ei ollutkaan kuka tahansa kaduntallaaja: hän omisti 221 afrikkalaista orjaa.
Yksi hänen ottamistaan orjista oli Ruben, joka otti sukunimekseen isännänsä nimen, joka aikanaan muotoutui Bosketiksi. Ruben myytiin Francis Pickensille, jolla oli 500 orjaa. Hän meni naimisiin ja sai pojan nimeltä Aaron. Aaron joutui eroon perheestään jo 10-vuotiaana, kun hänet myytiin toiselle, tuittupäiselle isännälle, joka syvensi mustien orjien vihaa valkoisia omistajiaan kohtaan.

Aaron vapautettiin 7 vuotta myöhemmin, vuonna 1865 ja hän allekirjoitti sopimuksen valkoisen plantaasinomistajan kanssa, että työskentelisi hänellä ja vastineeksi saisi hieman viljaa. Hän meni naimisiin, mutta elämä osoittautui ikuiseksi kamppailuksi. Hän koki valkoisten miesten huijaavan häntä, mutta ymmärsi tarvitsevansa majapaikkaa, jonka vain he saattoivat hänelle antaa. Hänen ympärillään Ku Klux Klan oli alkanut ahdistella vapautettuja orjia ja hän ei tahtonut ottaa riskiä.

Aaronilla oli poika nimeltä Clifton, jota kutsuttiin Pudiksi. Pojasta kasvoi ylpeä ja kestävä. Pud halusi kunnioitusta. Maine oli kaikki kaikessa ja hän piti itseään valkoisen miehen veroisena. Pud oli seurallinen ja vakuuttava ja hän oli perinyt vaaleahkon ihon äitinsä valkoiselta isältä. Kun hän oli 21 ja työskenteli viljanjakajana puuvillapellolla, maaherra päätti antaa hänelle selkään siitä että hän oli “paha neekeri.” Pud ei olisi suonut niin tapahtuvan, joten hän sieppasi ruoskan, viskasi sen pois ja tempaisi miehen vaunustaan. Sitten hän käveli pois. Hän oli saanut tuona päivänä jonkun varomaan itseään!

Eräänä päivänä kun Pudilla oli oikein matti kukkarossa, hän murtautui kahteen myymälään ja rosvosi 12 dollaria. Hänet pidätettiin, mutta ovelana hän onnistui pakenemaan. Kolme viikkoa myöhemmin sheriffi sai hänet kiinni ja parka määrättiin vuodeksi raskaisiin töihin läänin hyväksi. Tuomion suoritettuaan hän palautui yhteisössään sankarista “pahaksi mieheksi”. Hän sai kunnioitusta, jota halusi ja hänestä tuli yksi afroamerikkalaisen väen sankareista, musta paha mies. He nousivat yhdessä vastustamaan julmaa, rankaisevaa maailmaa vastaan, eivätkä vain selviytyneet siitä, vaan myös tarjosivat sitä. He olivat “raivon ja turhuuden purkaus.”

Pudista tuli hallitsemattoman väkivaltainen. Hän viilteli veitsellä ihmisiä, jotka kävivät hänen hermoonsa. Lisäksi hänellä oli vaimo ja kolme lasta, William, Freddie Lee ja James.
Pud kuoli auto-onnettomuudessa. Vaikka pojat olivat silloin nuoria, isän opit olivat menneet päähän. Hän oli kertonut heille urotöistään ja Bosketin maineesta, joka oli nyt heidän harteillaan. Että häntä kohtaan osoitettiin kunnioitusta ja niin pitäisi osoittaa heitäkin.

Kasvettuaan hieman isommaksi James huomasi, että Bosketin nimen mainitseminen sai ihmiset ottamaan askeleen taaksepäin. Pelko ja kavahdus sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaaksi. Hän tahtoi seurata isänsä jalanjälkiä ja sanoi isona aikovansa “pahaksi”. Hän kantoi mukanaan veistä ja rupesi juomaan. Hänkin alkoi kehittää tarinoita ja humalassa hänestä tuli väkivaltainen. Kerran hän ampui nuoren vaimonsa Marien, joka oli pakenemassa talosta. Marie oli valittanut miehen olevan julma ja väkivaltainen ja hän oli mennyt oikeuteen pyytääkseen apua itselleen ja vauvalleen, Willie Jamesille, jota kutsuttiin Butchiksi. James vanhempi mieluummin lähti osavaltiosta kuin maksaisi naiselle mitään. Hän sortui tekemään laumoittain pieniä varkauksia, hänet pidätettiin New Yerseyssä ja päätyi vankilaan.

Marie päätti myös suunnata pohjoiseen. 17-vuotiaana hän jätti vauvansa anopilleen Francesille ja lähti Chicagoon.
Nuori Butch, joka sai enimmäkseen pärjätä omillaan, oppi nuorena myymään itseään.
Hänen isoäitinsä ei ruokkinut häntä lainkaan, joten hän teki mitä vain saadakseen ruokaa.
Frances löi häntä jatkuvasti, nähden hänessä paholaisen, minkä seurauksena hän alkoi varastelemaan vain lisää ja muutti pian kaduille. Hän ymmärsi, että hänen piti tapella selviytyäkseen ja sitäpaitsi tappelu oli siellä, etelässä, sosiaalisesti arvostettua. Kunnia oli yhä tärkeä arvo Butchille, eikä hän kiintynyt keheenkään välttääkseen näyttämästä pehmeän puolensa. Hänestä tuli katujen ilkein poika.
Sitten James palasi kotiin ja hänkin pahoinpiteli Butchia: vyöllä. Marie tuli myös takaisin, mutta häntä ei päästetty sisään, joten hän suuntasi New Yorkiin.
Kun 8-vuotias Buch pidätettiin naisen ryöväämisestä, ehdonalaisvalvoja (probation officer) vei hänet New Yorkiin, jotta poikaa ei laitettaisi turvakotiin.
Marie ei ollut iloinen tavatessaan poikansa, jota ei tuntenutkaan ja hän sai lapsen tuntemaan itseensä jatkuvaksi rasitteeksi ja taakaksi.
Poika alkoi reissata eestaas metrolla välttääkseen sekä kotiin että kouluun menemisen.
Lopulta Marie heitti pojan ulos ja hän päätyi nuoriso-oikeuden eteen ja sieltä hoitolaitokseen. Siellä ei osattu käsitellä poikaa ja hän joutui taas oikeuteen, mistä hänet heitettiin Wiltwyckin poikakouluun. Se teki hyvää Butchille, hän oppi lukemaankin.
Kun Butch oli 14, hänet lähetettiin asumaan isälleen. Isä oli muuttanut New Yorkiin vapauduttuaan vankilasta, jonne oli joutunut tehtyään aseellisen ryöstön. Hän alkaa jälleen lyödä ja töniä poikaansa ja nyt Buch on tarpeeksi iso tapellakseen takaisin.
Tänä aikana hänelle kehittyi ja hän sai diagnoosin lapsuusiän skitsofrenia, joka myöhemmin muutettiin conduct disorderiksi. Hänen arveltiin kasvavan psykopaatiksi, impulssiiviseksi ja arvaamattomaksi, joka ei pystyisi kontrolloimaan itseään eikä tuntemaan empatiaa.
Hänen älykkyysosamääränsä testattiin: se oli 130. Lisäksi hänellä oli puolellaan hieno ulkonäkönsä.
Pian Butch pidätettiin aseellisesta ryöstöstä ja hän sai 5 vuotta vankeutta, kuten isänsäkin oli saanut. Hän joutui jatkuvasti tappeluihin ja hänellä todettiin antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, huonolla ennusteella.

Vapauduttuaan hän avioitui Laura Roane-nimisen naisen kanssa ja pian heille oli tulossa vauva, jonka he tahtoivat nimetä Willieksi. He muuttivat Milwaukeen aloittaakseen onnellisen perhe-elämän, mutta kaikki meni totaalisesti pieleen. Butch meni panttamaan joitain pornokuvia ja kun tuon kaupan omistaja yritti huijata häntä, hän räjähti. Hän tuikkasi tätä puukolla kuudesti tappaen tämän. Raivoissaan Butch puukotti vielä toisenkin miehen, joka oli sattumalta tuona päivän asioimassa kaupassa. Sillä hetkellä kun hän tajusi, mitä oli tehnyt, hän heitti romukoppaan kaikki kauniit suunnitelmansa Lauran kanssa: hän lähti Milwaukeesta.
Lopulta hänet saatiin kiinni ja palautettiin Wisconsiniin. Hän joutui vankilaan loppuiäkseen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka valtavan virheen hän oli tehnyt jätettyään raskaana olevan vaimonsa ja sikiönsä, kuinka tämä vaikutti hänen syntymättömään lapseensa.

Willie Bosketin isän, Butchin Wiltwyckissä tekemää taidetta

On vuosi 1978, sunnuntaipäivä 19. maaliskuuta. 15-vuotias Willie Bosket on seikkailemassa metrossa, etsien jotakuta kenet ryöstää. Hän on ollut oikeudessa useiden erilaisten kanteiden vuoksi 9-vuotiaasta asti ja hän on oppinut, että oli pieni force Manhattanin perheoikeudessa esitettyihin mielenlaatuihin. (there was little force behind the dispositions)
Häntä kuunneltiin ryöstäjänä ja hän tiesi, että rakastava pari oli aloittanut adoptioprosessin, jotta he saisivat huolehtia hänestä kun hänen isänsä olisi vankilassa ja äidillä oli hyvin vähän tekemistä hänen kanssaan. Ja sillä haavaa, kun osavaltio käsitteli adoptiopapereita, Willie vaelteli ulkona.
Eräänä iltana aikaisemmin poika oli löytänyt 380 dollaria metron lattialta, jotka olivat siihen eräältä nukahtaneelta matkustajaraasulta eksyneet. Hän ottaa rahat ja ostaa niillä aseita eräältä Charlesilta. Charles on mies, joka majaili siihen aikaan Willien äidin luona. Hän oli kertonut nuorelle Willielle, että asetta kantava mies herättää kaduilla kunnioitusta. Hän antoi pojalle kaksikymmentäkaksi kaliiperisen aseen 65:stä dollarista. Sen jämäkkää pintaa ja sulavia linjoja ihaillen Willie laittoi sen koteloon, jonka kiinnitti hihnalla sääreensä. Ase mukanaan hän tunsi itsensä vahvaksi.

Aamu rupesi jo sarastamaan ja 5:30 Willie huomasi olevansa metrossa keski-ikäisen miehen kanssa kahden. Mies torkkui. Hänellä oli kallis kultakello, jonka poika päätti saada omakseen. Lisäksi hänellä oli yllään vaaleanpunaiset aurinkolasit ja ne muistuttivat Willietä hänen tapaamastaan lakimiehestä, joka oli hänestä kauhea mulkero. Lasit herättivät Willien raivon. Armoton poika potkaisi tuota matkustajaa ja repi kultakellon hänen ranteestaan.
Mies heräsi iskuun ja avasi välittömästi silmänsä. Ennenkuin hän ehti tehdä mitään, Willie otti aseensa ja vei ne miehen laseille, vasemman silmän eteen. Mies nosti kätensä ulos ja alkoi epätoivoissaan huutaa. Willie ampui lävistäen miehen aivot. Willie pelästyi, ettei mies kuollutkaan ja ampui vielä uudestaan. Mies kaatui ja lysähti lattialle.

Juna pysähtyi viimeiselle pysäkilleen lähelle Yankee Stadiumia, Willie otti rannekellon, 15 dollaria, jotka löysi uhrin taskusta ja veti häneltä sormuksen, jonka myöhemmin kotimatkallaan myi 20:sta dollarista.

Tarinan miespoloksi osoittautui Noel Perez, 44-vuotias yksinasuva, joka työskenteli sairaalassa. Tapahtumasta kirjoitettiin sanomalehdissä mielivaltaisena ammuskeluna, jonka uhri oli valittu summamutikassa ja jolle ei ollut mitään motiivia. Syyllisen löytämiseksi ei ollut mitään vihjeitä.

Willielle tuo kohtaaminen määritti hänen kohtalonsa. Hän oli elänyt suuren osan elämästään tämän takia: tietääkseen, miltä tuntuu viedä jonkun henki. Vielä loistavammaksi asian teki, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Hän jopa kertoi siskolleen mitä oli tehnyt, kun asialla ei ollut välitöntä merkitystä.
Nyt hän oli paha, yhtä paha kuin hän oli sanonut kaikille jonain päivänä olevansa.

Maaliskuun 23. Willien serkku Herman Spates meni herättämään häntä torstai-aamuun. Willie laittoi aseensa huolellisesti koteloon, jonka kiinnitti hihnalla vyötäisilleen ja ehdotti, että he menisivät hankkimaan vähän rahaa. Oli kulunut neljä päivää siitä kun hän oli surmannut miehen ja hänellä oli kovis olo. Serkukset talsivat metroon numero 3, joka vei 148th Streetille ja Lexington Avenuelle.
Kentällä/pihalla (yard) he näkivät autoa ajavan miehen nimeltä Anthony Lamorte, joka oli kotoisin Brooklynista. Miehellä oli CB-radio, josta pojat arvelivat voivansa saada tuhansia dollareita. He lähtivät seuraamaan tätä kaveria.

Lamorte oli lähestymässä autonsa vaihdekeppiä parkeeratakseen asianmukaisesti. Hän huomautti 15- ja 17-vuotiaille pojille, ettei heidän pitäisi olla siellä.
“Teidän ei pitäisi olla täällä”, hän huomautti. “Painukaa hemmettiin.”
Williepä ei ottaisi käskyä valkoiselta mieheltä. Tuo oli vihollinen.
“Mikset tule ulos ja aja meitä pois?” Willie haastoi.
Lamorte otti muutaman askeleen ulos autosta kohti lähestyäkseen parivaljakkoa. Hänestä Willie oli baby-face, näytti aivan liian nuorelta joutuakseen tällä lailla ongelmiin…. Kun hän oli noin kolmenkymmenen jalan päässä, Willie vaati häneltä rahoja ja radiota.
Lamorte, joka haistoi vaikeuksia, palasi alikulkutunneliin autolleen. Hän kuuli poikien lähtevän seuraamaan häntä ja sitten kuului poksahdus. Hän tunsi turtumuksen selässään ja oikeanpuolen hartiassaan. Pian serkukset juoksivat pois. Lamorten onnistui kävellä ekspeditöörin toimistolle ja kertoa tulleensa ammutuksi.

Willie ja Herman eivät juosseet parantamaan tapojaan, vaan tehdäkseen kolme väkivaltaisempaa rikosta kolmen seuraavan yön aikana. He saivat 12 dollaria mieheltä, jonka tyrkkäsivät metroaseman portaita alas. Seuraavaksi he ampuivat 57-vuotiasta Matthew Connollya lantioon kun tämä hangoitteli heitä vastaan. Willie löydettiin ja kopattiin kiinni, mutta Transit Authorityn järjestyspoliisilta jäi täysin huomaamatta ase tämän housuissa. Kun uhri ei kyennyt tunnistamaan häntä ampunutta, Willie tunsi itsensä voittamattomaksi. Hän oli lain ylä puolella ja voisi tehdä mitä halusi.

Maaliskuun 27., maanantai-päivänä Willie ja Herman hyppäsivät 135th Streetille vievään kääntöporttiin ja etenivät esikaupunkiin lähtevien autojen jonosta viimeiselle kaaralle. Siellä könötti vain yksi matkustaja, latinalaisamerikkalainen mies, joka oli kolmenkympin paremmalla puolella.
Willie lähetti Hermanin kävelemään auton eteen tietäen, ettei mies voisi pysähtyä siksi että seuraavaan laituriin olisi lyhyt matka. Hän otti aseen esiin ja vaati miehen rahoja:
“Ei minulla ole yhtään.”
Väärä vastaus. Willie painoi liipasinta. Latinalaisamerikkalainen liukui istuimelta lattialle, veressään kylpien. Murhaaja kävi läpi hänen taskunsa ja löysi kaksi dollaria. Lompakosta paljastui uhrin nimi: Moises Perez.
Samasta sukunimestä huolimatta hän ei ollut sukua ensimmäiselle uhrille.
Willie heitti lompakon menemään kuin roskan ja käveli kotiin Hermanin kanssa, nauraen urotyölleen. Hän tunsi nyt olevansa kunnon tappaja, Paha mies. Kun murha päätyi seuraavan aamun lehteen, hän ylpeili estotta siskolleen.

Ironista kyllä, samana päivänä Albanyn nuorisosanktio oli antanut viimeisen suostumuksensa sille, että Willie saataisiin adoptoida perheeseen, johon hän halusi. Kaikki oli nyt muutoksen alla, eikä vain Willien elämä, vaan jokaisen New Yorkin väkivaltarikoksia tekevän vekaran.

Willie 9-vuotiaana Rose Nilesin huomassa.
Martin Davin selvitti metroasematappojen kulkua. Syylliseksi etsittiin epämääräisesti “sarjamurhaajaa” ja hän tiesi palapelistä puuttuvan liian monta palaa. Se, että Moises Perezin lompakko oli löytynyt, osoitti sen, että tappaja saattaisi olla naapurustosta.
Matthew Conollyn ampumisesta keksittiin epäillä Willie Bosketia ja Herman Spatesia.
57-vuotias mies ei ollut kyennyt tunnistamaan poikia, joten heidät oli pitänyt vapauttaa, mutta nyt heidät tutkittaisiin kunnolla, siitä Davin pitäisi huolen.

Willie oli lapsi, hän oli 15 ja Davin tiesi, että nyt pitäisi olla varovainen. Hän päätti jututtaa ensimmäiseksi Hermania, joka oli 17. Tästä huolimatta muutamat yli-innokkaat poliisit kaappasivat Willien mukaansa ja toivat hänet asemalle. Se tarkoitti, että Davinin oli nyt nopeasti löydettävä Herman, sillä alaikäisen pitäminen pidätettynä liian kauan saattaisi tarkoittaa, että koko jutusta jouduttaisiin luopumaan. Herman löydettiin hänen ehdonalaisvalvojansa avulla. Tämä työskenteli kernaasti Davinin kanssa, joka kertoi Hermanille tietävänsä, missä poika oli ollut ammuskelupäivänä. Herman väitti olleensa elokuvateatterissa, mutta sai kuulla, että Willie oli paljastanut hänet jo. Se oli Willie kuka sen miehen ampui, Herman sitten intti. Sitten hän vihjasi edellisestä murhasta ja paljasti, missä aseen olinpaikan.

Etsivät ryntäsivät Willien äidin kotiovelle. Tämä näytti heille vastahakoisesti missä ase oli ja lähti heidän mukaansa jututtamaan poikaansa. Yhtäkkiä Willie alkoi uhkailla piirikunnan asianajaja ja puheissaan kompuroiden hän tunnusti, että hänellä oli ollut ase.

Menneisyydessä Willien sotkuja oli aina selvitetty perheoikeudessa. Hänen monenkirjavat rikoksensa, joita hän oli tehnyt 9-vuotiaasta saakka oli käsitelty lähettämällä hänet turvakotiin. Alaikäisten pidätysten määrän nousu 70-luvun puolivälissä johti perheoikeuden uudistamiseen. Vuonna 1976 New York teki nuoriso-oikeutta koskevan lakiuudistuksen, jossa syntyi uusi kategoria alaikäisten tekemille rikoksille: määrätty törkeä rikos.
Tämä mahdollisti alaikäisten – 14-vuotiaiden ja sitä vanhempien – väkivaltarikollisten tuomitsemisen pidempiin rangaistuksiin kun raja oli tähän mennessä ollut 18 kuukautta. Heidät saattoi myös laittaa harjoittelukouluun (training school) kolmesta viiteen vuoteen. Oikeus ei enää toimisi lapsenvahtina, vaan säilyttääkseen turvallisuudentunteen yhteisössä. Lisäksi piirikunnan asianajaja osallistuisi näihin oikeussessioihin.

Amanuenssi D. A. Robert Silbering otti Willien tapauksen hoitaakseen (acquired). Heillä oli ase ja ballistiset testit, jotka voitiin yhdistää murhaan, mutta Silbering murehti sitä, ettei heillä ollut tunnustusta, eikä todistajia. Anthony Lamortea kuultiin ja hän sai osoittaa rivistä ampujansa. Hänestä Willie oli häntä ampunut henkilö. Silbering painosti Hermania todistamaan serkkuaan vastaan, mistä kiitokseksi saisi itse kevyemmän tuomion.

Kaikesta – Willien ennätyksellisetä rikosten määrästä ja selkeästä mahdollisuudesta, että hän tappaisi vielä – huolimatta oikeus ei voinut tehdä paljoakaan. Sen valta ei yltänyt alaikäisiin. Willie oli tehnyt monta kertaa oikeuden auktoriteeteille reklamaation, että hänen isänsä oli tappaja ja hänestä tulisi sellainen myös. Hän oli oppinut saavansa väkivallalla ihmisen osoittamaan kunnioitusta hänelle. Lisäksi itse hänen äitinsä oli ottanut etäisyyttä häneen, joten hän uskoi olevansa samanlainen kuin isänsä ja ettei hänestä koskaan tulisi hyvää. Kasvaessaan hän oli oppinut varastamaan, lyömään opettajia ja yksinkertaisesti elämään omien sääntöjensä mukaisesti. Hänen isoisänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen kun hän oli 9. Tavan takaa hän kertoi ihmisille, ettei välittänyt elikö vai kuoliko ja hän vaikutti siltä ettei hänellä olisi mitään menetettävää. Millään ei ollut mitään väliä. Hänen ei tarvinnut edes kohdata tekemiään rikoksia, sillä alaikäisenä häntä pidettiin kykenemättömänä ottamaan niistä vastuuta, joten hän taktikoi helposti läpi systeemin idealististen halkeamien ja palasi aina takaisin kotiin. Väkivallasta oli tullut urheilua, jossa hän oli hyvä.

Yhdentoista vuoden iässä hän oli ollut vihainen, vihamielinen, murhanhimoinen poika, jonka lähelle kukaan ei päässyt. Hän osoitti narsistisia piirteitä, kyvyttömyyttä hallita impulssejaan, mahtipontisuutta ja lapsenomaista kaikkivoipaisuutta. Hänen historiaansa kuului itsemurhayrityksiä ja päivittäistä tappelemista muiden kanssa. Hänen diagnoosinsa oli epäsosiaalinen käyttäytyminen, mistä oli vain muutama askel – hänen isälläänkin todettuun – epäsosiaaliseen persoonallisuushäiriöön. Willie ei ollut psykoottinen, mutta hän oli ehdottomasti vaarallinen. Niinkin nuorella iällä hänen olemuksensa ennakoi mahdollisuutta, että hän tappaisi jonkun.
Tällä taustalla ja niillä todisteilla, jotka hän vain jostain onnistuisi haalimaan, Silbering valmistautui oikeuteen.

15-vuotiaan Willien pidätyskuva

Willie Bosketin oikeudenkäynti pidettäisiin perheoikeustalolla Lafayette Streetillä eräällä manhattanilaisella nurkkauksella. Häntä vastaan oli nostettu kolme raskasta syytettä: kaksi murhaa ja yksi murhanyritys, mikä tarkoittaisi kolmea eri oikeudenkäyntiä.

Tuomari Edith Miller oli nähnyt Willie ennenkin ja ajatteli hänen olevan liian älykäs ollakseen niin paljon ongelmissa. Willien rivopuheisuus yllätti hänet. Mikä kyrsi häntä vielä enemmän oli se, että pojalta näytti täysin puuttuvan moraali ja myötätunto uhrien perheitä kohtaan. Willie pakotti Moises Perezin lesken todistamaan, että se oli todella hänen puolisonsa ruumis, jonka hän oli jo tunnistanut. Jopa Spoffordin nuorisokeskus, jossa hän oli ahtaalla, hän iski yhtä poikaa haarukalla, löi terapeuttia kasvoihin ja kuristi psykiatria. Myöhemmin hän rehenteli sillä, että vaikka hän oli vasta 15, hän oli tehnyt yli 2000 rikosta, joista 25 oli puukotuksia.

Oikeudenkäynteihin tullessaan hän ei tuntunut sisäistävän, että nyt käytettiin uutta menettelytapaa, erilaista kuin mikä vain 2 vuotta aikaisemmin oli ollut käytössä – ja että nyt oli kyse todella vakavista asioista. Hän jopa luuli, että halutettaan voisi skipata oikeudenkäynnin, eikä häntä todettaisi syylliseksi. Kun oikeudenkäynnit etenivät, Willie lopulta väsyi ja impulssiivisesti kertoi lakimiehelleen, yllättäen tämän, että ottaisi syyt niskoilleen.
Silbering vaati, että hänen olisi myönnettävä syyllisyytensä kaikkiin kolmeen syytteeseen, minkä hän tekikin. Rangaistusten täytäntöönpano päivä oli päätetty ja Silbering yritti keksiä keinoa saada pojalle maksimirangaistusta – 5 vuotta – pidemmän tuomion. Toiveita vain, ilman ennakkotapausta hän ei voinut tehdä asialle niin mitään.

Willielle määrättiin nuorisosanktiosta maksimirangaistus. Hän olisi 21 vuotta, kun hän vapautuisi.

Kaksi päivää sen jälkeen, kun Willie oli tuomittu oikeudessa, hän oli synnyttänyt valtavasti julkista huomiota. Kuvernööri Hugh Carey lensi Manhattanista Rochesteriin tehdäkseen näyttävän sotaretken. Tuon vuoden vaaleissa hänen repupblikaaninen vastapelurinsa hyökkäsi hänen kimppuunsa ajatellen hänen suhtautuvan liian pehmeästi Willien vakavaan rikokseen. Vastapeluri puhui uuden lakiehdotuksen puolesta, millä vakavan rikoksen, kuten raiskauksen tai murhat tehneitä alaikäisia voitaisiin kohdella oikeudessa aikuisina.

Carey, liberaali demokraatti vastusti voimakasta reaktiota. Hän tuumi, että se oli liian radikaalia, vaikka hän tiesi, että hänenkin puolellaan oli niitä, jotka puolsivat samaa suhtautumista kuin republikaanit.

Tuona aamuna, lukiessaan lehteä, hän huomasi selonteon Willien tuomiosta, jonka piti pysyä salassa, mutta se oli päässyt vuotamaan.
Daily News-lehdessä siteerattiin Herman Spatesia, joka sanoi Willien tappaneen, koska “hän sai kiksejä puhaltaessaan heidät pois.” Lehti myös paljasti, että yksi Willien kanssa työskennelleistä sosiaalityöntekijöistä oli saanut nuorisosanktion toimihenkilöiltä varoituksen, että poika oli vaarallinen.
Sillä hetkellä, lehtensä luettuaan, Carey taisi ymmärtää, ettei kaikkia lapsia ollut helppo kuntouttaa ja että perheoikeuden ensisijainen tarkoitus oli saada pidätetyille mahdollisimman pienet tuomiot tai että nämä välttäisivät tuomion kokonaan.
Carey vaihtoi asentoa ja soitti mid-air konferenssille. Hänestä alaikäiset saisi tuomita samoin kuin aikuiset ja hän vannoi, ettei Willie Bosket kävelisi enää koskaan vapaana kaduilla.
“Systeemi luhistui”, hän kertoi reporttereille. “Ja tämä todella on vain askeleen päässä nuorisosanktiosta. Moitteet ovat täysin jaoston harteilla.”
Nuorisosanktio, omalta osaltaan, koki tehneensä kaiken voitavansa.
Ei ollut toimintaohjelmia tai palveluita sellaiselle lapselle kuin Willie, jolla oli räjähtävää temperamentti.

Viikkoa myöhemmin Carey kutsui lainsäädäntöelimen takaisin Albanyyn aivan erityiseen sessioon, nyt lause jota en osannut kääntää: passing the Juvenile Offender Act of 1978 Sen mukaan +13-vuotiaita voitasiin oikeudessa kohdella aikuisina ja he voisivat saada samanlaisia tuomioita. Tämä laki oli peilikuva viimeiset 150 vuotta käytännössä olleelle traditiolle, jonka mukaan lapset olivat mukautuvia, kuntoutettavia ja heidät piti säästää. Nyt huomio kiinnittyi siihen, että oli todella pahoja lapsia kuten Willie ja heidät olisi suljettava yhteiskunnan ulkopuolelle. Oli liian myöhäistä saada tätä lakia sovellettua Willieen, mutta se koskisi muita hänen ikäisiään.

Tämän uuden lain läpimentyä New York oli ensimmäinen osavaltio, jossa sitä hyödynnettiin.
Kun alaikäisten tekemät rikokset lisääntyivät tilastoissa, muutkin osavaltion seurasivat perässä. New Yorkin lehdistö sekä syyttäjät alkoivat kutsua sitä Willie Bosket laiksi. Poika sai pahamaineisuutta, jota halusi, mutta ei ihan sen sorttista kuin oli toivonut kehuskellessaan kaikille tulevansa tappajaksi juuri niinkuin isänsä.

Butch Leavenworth vankilassa
Willien isä ei ollut oikein onnellinen kuullessaan poikansa seuranneen hänen jalanjälkiään. Vaikka hänen oli onnistunut paeta vankilasta Wisconsinista, hän oli jäänyt kiinni ryöstettyään jälleen useita New Yorkin pankkeja. Hänet oli lähetetty lusimaan liittovaltion vankilaan, Leavenworthiin, Kansasiin. Butch oli yrittänyt todella kovasti eheytyä – ja näyttää, että hänestä olisi koevapauteen. Butchilla oli intellektuaali sellikaveri, joka kannusti häntä jatkamaan opiskelua. Wisconsinissa hän oli suorittanut lukion ja saanut diplomin. Sitten Kansasissa hän otti 40 kurssia ja hitaasti, mutta varmasti valmistui collegesta Kansasin yliopistoon, jossa hän sai kaikista lähes parhaat mahdolliset arvosanat. Hän oli luokkansa etevimpien oppilaiden kärkikolmikossa. Lisäksi hänet oli valittu Phi Beta Kappaksi (kiistelty tapahtuma. Kun Kansas lopulta vapautti hänet, hänen piti palata Wisconsiin suorittamaan tuomionsa loppuun. Vittu mikä tuuri. Hän joutui uudestaan vankilaan.

Willie luki hänestä lehdistä. The Daily News kirjoitti Willien taustoista, ja myös sen, että lapsenkasvoisen murhaajan isä oli aikanaan tehnyt murhan. Willie suorastaan riemastui. Tämä oli ensimmäinen sitoutumaton todiste – äidin ja isoäidin kertomusten lisäksi – hänen isänsä kriminaalisista urotöistä. Willie istuutui alas ja kirjoitti isälleen kirjeen.

Butch oli yrittänyt etäännyttää itsensä perheestään, etunenässä isästään, eikä hän ollut hyvillään siitä, että hänen oma poikansa oli joutunut vankilaan murhasta. Hän ymmärsi pojan raivon heitteillejätöistä ja siitä, että hän oli kasvanut kaduilla, mutta hän yritti neuvoa Willietä muuttamaan elämänsä suunnan. Hän patisti Willietä palaamaan kouluun.

Ei tämä ollut sellainen vastaus, jonka Willie olisi tahtonut kirjeeseensä. Poika oli pettynyt. He puhuivat myös kerran puhelimessa ja Butch suositteli hänelle joitain kirjoja, joilla voisi laajentaa sanavarastoa ja oppia kielioppia.
Willie ei olisi voinut vähempää välittää noista neuvoista.
Hän lähti huitelemaan Goshen Center for Boysista muutaman pojan kanssa. Kaksi tuntia myöhemmin heidän haettiin takaisin. Häneltä oli unohtunut jotain oleellista: Goshenissa olo aikanaan hän oli ehtinyt täyttää 16. Karkaaminen rangaistuslaitoksesta oli törkeä rikos aikuiselta ja myös häneltä. Hänet tuomittiin neljäksi vuodeksi osavaltion vankilaan. Se oli kova isku.

Vankilassa hän tutustui joukkoon mustia, jotka opettivat häntä kanavoimaan vihaansa, pääasiassa valkoisia vastaan. Lyhyt isäsuhde oli ohi. Willie kulkisi omaa tietään, eikä se olisi enää Butchin, pettymyksen tuottaneen idolin tie.

Seuraavat neljä vuotta lusittuaan hän löysi itsensä taas nuorisosanktion edestä ja hänet laitettiin seuraavaan pojille suunnattuun laitokseen. Kun hän täytti 21, hän vapautui.
Willie ymmärsi haluavansa pysyä poissa vankilasta loppuikänsä. Hän tapasi tytön nimeltä Sharon Hayward, jolla oli lapsi ja he päättivät mennä naimisiin. Hän ilmoittautui collegeen ja ensimmäistä kertaa elämässään alkoi vakavissaan pohtia tulevaisuuttaan. Hän alkoi jopa etsiä töitä.
Vaikka tarmoa olisi, kaikki ei suju kuin saduissa. Yhtenä päivänä vieraillessaan siskollaan hän joutui yhteenottoon samassa rakennuksessa asustavan miehen kanssa. Se päättyi siihen, että tuo mies teki kannekirjeen Williestä, jossa väitti tämän yrittäneen ryöstää hänet. Kun Willie yritti selittää kyseessä olevan väärinkäsitys, hänet pidätettiin. Koko homma näytti absurdilta, mutta haisi poliitikalta: Willie oli menneisyydessään päässyt liian helpolla ja kuvernööri otti paineita hänen vapauttamisestaan. Oli miten oli, Willien elämä heitti nyt kuperkeikkaa.

Systeemi oli pelannut niin pitkään Willien pussiin, että nyt kelkan oli aika kääntyä ympäri. Hänen pitkä rikoshistoriansa pysyisi nyt hänen kanssaan ja mikä tahansa pikkuasia pidentäisi sitä. Vaikka hänen rikosrekisterinsä oli puhdistettu alaikäisenä tehdyistä rikoksista, hän oli kehittänyt pahan maineen lakien täytäntöönpanon henkilökunnan edessä. Enää hän ei pääsisi kuin koira veräjästä. Takuut, joita vastaan hän olisi vapautunut, olivat niin korkeat, että hänen perheellään ei ollut varaa maksaa niitä, joten hän pysyisi putkassa avoimen oikeudenkäyntinsä ajan.

Oikeudessa poliisi tökki Willietä saadakseen hänet liikkeelle ja kun tämä hangoitteli vastaan, kolme poliisia rupesi painamaan häntä. Willie vastasi heille siveettömillä rivouksilla, jolloin he alkoivat painaa häntä puolustuspöytää vasten, joka hajosi heidän painostaan. Pöydänjalat menivät säpäleiksi ja yksi poliiseista alkoi hakata Willietä pöydänjalalla. Willien asianajaja meni rähinään väliin ja miestä alettiin syyttää pahoinpitelystä, pidätyksen vastustamisesta sekä oikeuden halventamisesta.

Willie sai oikeudenkäynnin ulkopuolella syytteen törkeästä pahoinpitelystä ja tuntuvan rangaistuksen. Hänellä oli siis nyt kaksi törkeää rikosta kontollaan: karkaamisen yritys Goshenista sekä tämä… Toinen kova isku. Hän odotti sanktion olevan 3,5 vuodesta 7:ään vuoteen. Kolmannesta törkeäksi luokiteltavasta rikoksesta, oli se sitten mikä tahansa, seuraisi linnaa 25:stä vuodesta elinkautiseen, vuonna -65 säädetyn lain mukaisesti. Willie oli ollut vapaana vain satakunta päivää, ei neljää kuukauttakaan.

Tämä oli seuraava kääntöpiste Willielle. Hänestä tuli vain holtittomampi… hänellä ei jälleen enää mitään menetettävää. Hänen kohtalonsa oli elää vangittuna.

Oikeudenkäynnissä hän lähetti asianajajansa pois sanoen, ettei tunnustanut oikeuden valtaa häneen. Hän sanoi myös, ettei ollut Willie Bosket, vaan Bobby Reed.
Tuomari antoi hänen pitää päivänsä oikeudessa, niin naurettavia kuin hänen väitteensä olivatkin. Lopussa tuomari sanoi hänen olevan tikittävä aikapommi ja antoi hänelle maksimirangaistuksen, lisäten 30 päivää teeskentelevästä käyttäytymisestä oikeudessa.

Hänen piti vielä jäädä oikeuteen pahoinpideltyään poliiseja. Hän vaati jälleen saada olla itse itsensä asianajaja. Hän pisti sellaisen show’n pystyyn, että tuomari totesi hänet syyttömäksi. Hän oli välttynyt kolmannelta törkeältä rikokselta – toistaiseksi.

Sillä aikaa Butch pääsi vihdoin vankilasta ja aloitti uuden elämän. Ei kestänyt kauaakaan kun hän käytti seksuaalisesti hyväkseen lasta, joka oli hänellä hoidossa. Hänet pidätettiin jälleen. Epätoivoisesti vapauteen hamuileva Butch karkasi vankilasta, tappoi tyttöystävänsä ennenkuin tämä ehdittäisiin napata ja sitten itsensä tulitaistelussa poliisin kanssa.

Willie kuuli tästä kaikesta ja hänen uskonsa siihen, että Butch oli paha mies, palautui. Hänen mielessään Butch roihusi kunniassa.

Nyt Willie oli tuomittu, eikä hän pääsisi vankilasta ulos elävänä. He pitäisivät hänet siellä loppuun asti, jos voisivat. Hän nousi totaalisen sotaan järjestelmää vastaan, vartijat päämääränsä symboleina. Yksi hänen monista tappeluistaan päättyi jälleen syytteisiin törkeästä rikoksesta. Hän meni jälleen oikeuteen ja jälleen toimi omana asianajajanaan. Hän oli opiskellut lakia ahkerasti ja hän tiesi saattavansa voittaa oikeudessa. Hänen onnistui vapauttaa itsensä monista syytteistä, mutta hänet todettiin syylliseksi pahoinpitelyyn ja tuhopolttoon. Kolmas kova isku.

Seuraavat kolme syytettä törkeistä rikoksista olivat melko pieniä: pahoinpitelyn yritys, pako ja pahoinpitely/tuhopoltto. Willie ei pystynyt ymmärtämään, miksi hän sai näistä rötöksistä samantasoisen rangaistuksen kuin murhaajat. Niinhän kuitenkin sai. Hän katsoi tämn lupana tulla äärimmäiseksi kaikessa mitä teki. Hän oli sodassa. Hän puukotti vartijaa kotitekoisella veitsellä, osuen vain aavistuksen ohi miehen sydämestä. Tästä hyvästä hänet tuomittiin uudestaan elinkautiseen.
Muutama kuukausi tämän jälkeen hän löi toisen vartijan lyttyyn.
Sitten hän heitti kuumaa vettä erään vartijan kasvoille.
Pian hänet tunnettiin New Yorkin vaarallisimpana rikollisena. Häntä pidettiin eristyssellissä. Vartijat eivät saaneet puhua hänelle. Hän ei saanut katsella televisioita, eikä lukea sanomalehtiä. Neljä videokameraa tarkkailivat häntä. Häntä pidettiin kahleissa aina kun hän poistui jonnekin.
Joskus hän suree niitä iskuja, jotka nuorena löi, ja henkiä, jotka otti, joskus hän suree itseään ja sitä mitä menetti. Ja hänen takiaan nuoriso-oikeusjärjestelmä ei enää koskaan tule olemaan entisensä.

Willie, murhaaja 15-vuotiaana, ei ole enää uniikki poikkeus. Nuorten poikien syyllistyminen raskaisiin rikoksiin, kuten murhiin ja raiskauksiin, nousi räjähdysmäisesti 1990-luvulla – siitäkin huolimatta, että aikuisten murhatilastot laskivat. Krimonologit ennustavat tilanteen vain pahenevan.
New Yorkissa 85% nuorisosanktion vapauttamista nuorista on myös pidätetty aikaisemmin. Eräille ryhmille vankila edustaa vain riittiä.

Nannie Dossin kuolemanresepti

Teksti on suomennettu trutv:n Crime Librarystä, ei ihan kirjaimellisesti, mutta tiukasti siihen pohjautuen.

Nannien omena & luumupiirakka

Aikaa kuluu arviolta: 45 min
Uuni: 350 asteen leipomislämpötila
Ainekset: 1c. vettä, 1c.jauhoja, ½ c. voita, 3 kananmunaa, ripaus suolaa, 4 viipaloitua omenaa, 1c. kuivattua luumua, roiskahdus raesokeria, 5 ruokalusikallista rotanmyrkkyä

– Kiehauta vesi, voi ja sokeri. Lisää jauhot samalla hämmentäen.
– Jatka hämmentämistä hiljaisella lämmöllä, kunnes muodostuu taikinapalloksi. Sekoita taikinaseokseen (hyvin vatkatut) kananmunat.
– Voitele 23 cm:n levyinen piirakkavuoka.
– Kauli leipomukset vuoraten pohja ja ne vuoan puolet, jossa on taikinan nisuja. Leikkaa piirakasta ylijäämä.
– Asettele omenan ja luumun palat sydämen muotoon. Laita luumuihin rotanmyrkkyä ja anna lieta yön yli: tavallisista rautakaupoista löytyy yleensä hyvä kokoelma rotanmyrkkyjä.
– Kun päärynät ja luumut on tasaisesti levitetty, kaada tappava luumumehu omena- ja luumukohtiin. Mehu antaa hyvää lisämakua ja peittää rotanmyrkyn maun. (Jos arsenikin pistävä haju jää silti leijumaan, lisää sokeria.)
– Vuoraa piirakka ylijääneellä taikinalla ja laita uuniin keskilämmölle 45 minuutiksi. Tarkista ajoittain. Sirottele päälle sokeria.

Nancyn – jota varhaisessa vaiheessa alettiin kutsua Nannieksi – lapsuus ei ollut oikein onnellinen. Hän syntyi köyhään perheeseen Blue Mountainissa. Hänen vanhempansa Loulisa, lyhyesti Lou, ja Jamez Hazle olivat maanviljelijöitä. Nannie syntyi luultavasti ennen kuin he menivät naimisiin – näyttää siltä, että äiti asui ensin tyttärensä kanssa kahden ja James ilmestyi kuvioihin vasta jälkeenpäin, mutta kukaan ei ole oikein selvillä milloin.
James oli perheen pää, joka huhujen mukaan ei säästänyt vitsaa saadakseen haluamansa. Ja näiden huhujen mukaan vitsaa saivat maistaa sekä vaimo että jälkikasvu. Lou pelkäsi kuollakseen aviomiestään.

Nannien koulunkäynti oli alusta asti hajanaista. Joinain aamuina Nannien isä ei edes päästänyt häntä kouluun, vaan jätti hänet, hänen kolme nuorempaa sisarustaan ja pikkuveljen raskaisiin peltotöihin. Sinänsä jo kouluun meneminen kävi pieneltä tytöltä työstä, sillä hänen piti kulkea 2 mailia sinne ja takaisin (hieman yli 3 kilometriä).
Viiden iässä hänen piti pilkkoa puita, kyntää pelto, raivata maa rikkaruohosta ja jätteistä.
Hän ei saanut käydä muiden lasten luona eikä leikkiä ulkona.
Lapset herätettiin joka aamu kukonlauluun sekä isännän huutoon: “Kattuunit (eräänlainen vaatekappaleena käytettävä kangaspala) päälle ja sadonkorjuuhommiin!”

Nannien ankean ja rutiininomaisen elämän kohokohta koitti hänen ollessaan 7: hän lähtisi ensimmäistä kertaa pois farmilta! Perhe oli menossa Alabamaan tapaamaan sukulaistaan ja Nannie odotti malttamattomana jännittävää junamatkaa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt onnellisesti, vaan juna joutui tekemään äkillisen pysähdyksen ja tyttö sai pahan tällin päänsä osuttua edessään olleeseen rautaiseen istuimeen.
Myöhemmin Life-lehdelle antamassaan haastattelussa Nannie syyttää joitain aikuisiän ongelmiaan tuosta tapahtumasta. Hän kärsi kuukausia kivuista, muistikatkoista/menetti ajoittain tajunsa (blackouts) ja päänsäryt ovat seuranneet häntä läpi iän.

Nannie haaveili päiväkaudet unelmien prinssistä ja vilkkaalla mielikuvituksellaan hän kehitteli loputtomasti tarinoita tästä. Jos hän olisi saanut päättää, hän ei olisi muuta tehnytkään, kun lukenut romanttisia kertomuksia ja katsellut rakastavien parien kuvia äitinsä lehdistä. Hänen lempiosionsa lehdestä olivat treffi-ilmoitukset.
Nannielle rakkaustarinat olivat myöhemmälläkin iällä tärkeä tukipilari, joka auttoi häntä kestämään arjen pettymykset sekä turva, johon hän saattoi paeta isäänsä.

Nannien kasvettua hieman isommaksi, hän olisi tietysti halunnut käydä treffeillä poikien kanssa, mutta Jamesille tyttäret olivat peltotöissä auttavia käsiä, joista hän ei halunnut vielä luopua. Hän kielsi heitä osallistumista kirkon tilaisuuksiin, käymästä työväentalolla tai menemästä lauantai-iltaisin Crispin’s Taverniin, tuon ajan juhliin, joissa soitettiin folk-musiikkia. Meikkaaminen oli kiellettyä, silkkisukat mitä suurinta syntiä, eräänlaiset mekot (form-fitting dresses) olivat vain huorille. Hänen tyttärensä eivät kiertelisi kylillä miehiä viettelemässä! Hän oli sitä mieltä, että hän valitsisi itse tyttärilleen aviomiehet, sitten kun sen aika olisi, kuten hän usein heille muistutti.
Viikonloppujen iltoina tyttöjen saattoi nähdä katselevan murheellisina ikkunasta katsellen ulkona välkkyviä valoja miettien tansseja ja muita huvituksia, joihin he eivät päässeet.

Nannie ei kuitenkaan suostunut täysin alistumaan isänsä ylivaltaan, sillä James Hazlehan ei pilaisi hänen suurinta unelmaansa: löytää oma poikaystävä. Nannie livahti usein heinävinttiin, jossa sai rauhassa tavata poikia ja saada vähän rakkautta heiltä. Pojat pitivät tästä nuoresta tytöstä: hänellä oli tumma tukka, tummat silmät ja raikas nauru.
Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä: hän oli helppo saalis.
Äiti Loulisa todennäköisesti tiesi, että hän tapaili mukavia poikia – ja salli sen.
Hiljaisesti hän tuki rohkeaa tytärtään, kun tämä sai kerrankin tehdä jotain mukavaa isänsä nenän alla.
Loun ajatuksena kenties oli, että viimeistään siinä vaiheessa, kun Nannie tulisi raskaaksi, tämä voisi tehdä jotain, mihin äidillä itsellään ei ollut rohkeutta: päästä pois tyrannimaisen Jamesin kynsistä.

Vuonna 1921 Nannie meni töihin yritykseen nimeltä Linen Thread ja hän tutustui siellä Charley Braggsiin. Charley jumaloi nuorta tyttöä. Ja Nanniekin huomasi hänen kiharat hiuksensa, sen että hän oli pitkä ja komea, ja heille kehittyi romanssi. Hän sai kunnian olla Nannien ensimmäinen poikaystävä, jonka tyttö uskalsi viedä kotiin näytille. James Hazle hyväksyi nuoren miehen ja antoi siunauksensa heidän liitolleen.
Charlie kunniotti koko maailmassa yhtä naisihmistä enemmän kuin Nannieta: äitiään. Charlien palkkakuitti kattoi tämän menot ja hän kohteli vanhaa rouvaa kuin Alabaman kuningatarta konsanaan.
“Upeaa”, James Hazle ajatteli siitä. “Hienoa, vanhanaikaista kunnioitusta itseään vanhempia kohtaan, tuosta tyttärienikin pitäisi ottaa mallia.”

Neljä kuukautta sen jälkeen kun Nannie oli tuonut Charleyn kotiinsa illalliselle, hän löysi itsensä alttarilta kävelemästä avioliiton hurmioon. Halusi hän sitä tai ei.

Nannie kuvailee tuota tapahtumasarjaa myöhemmin: “Isäni toiveen mukaisesti menin naimisiin 1921, pojan kanssa, jonka tunsin vain neljän tai viiden kuukauden ajalta ja jolla ei ollut perhettä, vain äiti, joka ei ollut naimisissa ja joka otti elämäni kokonaan riepoteltavakseen. Hän ei ikinä nähnyt mitään väärää missään poikansa tekemisissä. Hän ei antanut oman äitini yöpyä meillä.”
Toisin sanoen, juuri kun Nannie oli päässyt yhdestä vaativasta vanhemmasta, hän oli saanut tilalle toisen.
Charleyn äidin piti aina saada sanoa viimeinen sana. Jos Nannie halusi ulos syömään ja rouva Braggs ei, tämä tappeli vastaan kunnes toista alkoi huimata ja tämä sai vatsakramppeja. Jos Nannie halusi osallistua elokuvanäytökseen Bijoulla (attend the picture show at the Bijou) ja rouva Braggs ei, oireet palasivat. Hän jatkoi siihen saakka, että jopa Charleyn oli lopulta pakko heltyä.
Ja he viettivät kaikki illat pelaten Mahjongia keittiön pöydän äärellä.

Neljän vuoden sisällä Nannie ja Charley Braggs saivat neljä tytärtä. Ensimmäinen, Melvina, syntyi 1923 ja viimeinen, Florine, vuonna 1927.
Nannien piti siis hoitaa neljää pientä lasta, laittaa ruokaa ahnaalle aviomiehelle, jolta ei enää liiemmin tukea saanut, sekä mielistellä kärttyisää anoppia.
Hän alkoi viettää aikansa talon viinakaapilla ja satunaisesta polttelusta tuli krooninen tapa. Ainoa mitä hän saattoi tehdä, oli itkeä tilannetaan vieraiden ihmisten olkapäätä vasten.
Ei tämä ollut sitä elämää mitä hän oli halunnut eikä Charleykaan varmasti ollut hänen prinssinsä!

Raskaustensa välissä hänellä oli aikaa käydä ginimyllyllä katsomassa miehiä, niinkuin hän oli kauan sitten käynyt heinävintillä tapaamassa poikia isältään salassa. Nuoret ja komeat pojat, jotka kuiskivat kauniita sanoja hänen korvaansa, olivat vaihtuneet humalassa örveltäviksi miehiksi, jotka käpälöivät häntä. Mutta mitä väliä – edes joku piti vielä häntä viehättävänä ja halusi olla hänen kanssaan.
Tapahtui pettämistä toisin päinkin: Charley liikkui kaupungin laidalla hekottaen humalassa, kainalossaan vieras nainen tai kaksi. Hän saattoi kadota päiviksi.
Neljän lapsen vanhemmalla oli omat ryyppyputkensa.

Parisuhteessa meni välillä hyvin, välillä huonosti, enimmäkseen huonosti. Kummallakin oli toisia miehiä/naisia, kumpikin tiesi sen – joskus toinen heistä täytti seksuaalisia tarpeitaan kolmannen henkilön kanssa heidän sängyssään. Jos pariskunta oli jossain yhdessä – kuten päivällispöydässä – se oli yleensä sattumaa. Sormukset eivät kuitenkaan kadonneet sormista mihinkään.

Vuoden 1927 alussa he menettivät kaksi lastaan: keskimmäiset. Terry Manners sanoo Deadlier Than the Male (Kuolettavampia kuin miehet)-kirjassaan kuolinsyyksi “epäilty ruokamyrkytys.” Vielä aamiaisella lapset näyttivät voivan hyvin, mutta lounaaseen mennessä puolet oli kuollut. Lääkärit eivät vakuuttaneet Charlesia sanoessaan, että kuolemat olivat tapaturmaisia vahinkoja. Hän näki Nannien silmissä jotain, mitä lääketiede ei tuntenut – jotain hyvin väärää. Hän otti heidän esikoisensa Melvinan, joka oli “isin tyttö” mukaansa ja lähti. Perheen uusin tulokas Florine, joka oli siihen aikaan vielä hyvin pieni, jäi kahden äitinsä kanssa.
Vaikka siitä mitään todisteita ei ollutkaan, oli herännyt pieni epäilys, että äiti oli nirhannut kaksi lastaan.
Ylivoimainen, kylmä aikuinen oli tuhonnut kaksi puolustuskyvytöntä lasta: kaksi suuta, joita hänen ei enää tarvitsisi ruokkia.

Kun ukko oli kadonnut Melvinan kanssa, se ei ollut hänelle tyypillinen kahden tai kolmen päivän katoaminen: tällä kertaa hän oli poissa kuukausia. Noiden kuukausien aikana hänen mahtava äitinsä kuoli luonnollisen kuoleman.
Tietämättä minne mies oli mennyt tai palaisiko hän koskaan, Nannien oli pakko mennä töihin läheiselle puuvillapellolle elättääkseen itsensä ja Florinen.

Charley nähtiin seuraavan kerran Blue Mountainissa, vuoden 1928 kesän viimeisinä päivinä. Hänen katoamisestaan oli kulunut noin vuosi, kun hän suvaitsi ilmoittaa itsestään tai tyttärestään Nannielle. Mutta hän ei ollut tullut aloittamaan avioelämää uudestaan, vaan hän saapui käsi kädessä toisen naisen kanssa, mukanaan tämän naisen lapsi, ja hän oli päättänyt ottaa eron Nanniesta. Mitä sellaisessa tilanteessa voi sanoa entiselle miehelleen tai vaimolleen tahi miesystävänsä entiselle vaimolle? He vaihtoivat hapuillen muutaman kankean sanan ja Nannie riuhtoi Melvinan irti isältään, Melvinan, joka oli ollut äidistään täysin erossa vuoden ajan. Nannie puki tämän ja Florinen, pakkasi joitain henkilökohtaisia tavaroitaan ja lähti kiroten Charleyta, kiroten tämän tyttöystävää ja kiroten omaa surkeaa onneaan.

Charley Braggsin kadottua lopullisesti Nannien elämästä, nainen sai työpaikan puuvillapellolta Annistonista, heti Blue Mountainin ulkopuolelta. Tunnit, jotka hän vietti pellolla, olivat pitkiä ja kuumia, mutta ne soivat hänelle hartaasti toivotun ulospääsyn nalkuttavien vanhempiensa kodista, jonne hän oli muuttanut takaisin. Se oli ollut tasavertainen komprossi: Lou seurasi mielellään lapsenlapsiensa kasvua ja Nannie piti suuressa arvossa katseita, joita sai pojilta kaupassa.
Nannie ei toki aikoinut toistaa samaa virhettä uudestaan eli avioitua lapsellisen runkkarin kanssa ja saada hullua anoppia niskaansa hönkimään.
(Vaikka Nannie oli viettänyt merkittävän osan avioelostaan toisten miesten sängyssä, hän tuntui ajattelevan Charleyn pelimies-luonteen olevan yksin syy eroon.)

Silmät levällään Nannie tutki lehtien treffipalstoja, valitsi tarkkaan harkiten miesten ilmoituksista kiinnostavimmat ja vastasi niihin. Vain yksi heistä todella kiinnostui Nanniesta: 23-vuotias tehdastyöläinen Frank Harrelson. Hänellä oli sievä, runollinen kirjoitustyyli ja hän näytti oikein hyvältä mustavalkoisessa valokuvassa: hänellä oli hymykuopat kuin Clark Gablella ja laineikas tukka kuin Grant Withersilla.

Grant Withersin pehko ja Clark Gablen hymykuopat.
Innoissaan Nannie lähetti nuorukaiselle oman kuvansa, kakun (joka ei ilmeisesti ollut myrkytetty) ja räväkän vastauksen, joka sisälsi paljon puhetta siitä jaloista jaloimmasta asiasta: seksistä. Harrelson ei turhia vitkastellut, vaan lähti Jacksonvillestä etelään Blue Mountainiin tavatakseen naisen, joka oli vaikuttanut mukavalta ja näyttänyt kauniilta antamassaan kuvassaan.

Frank kosi: Nannie suostui. He avioituivat vuonna 1929. Aika kului ilman suurempaa draamaa, he pysyivät yhdessä ja seksielämäkin sujui. Elämä sujui rauhallisesti, mutta taivaalla oli yksi, suuri synkkä pilvi nimeltä alkoholi. Se piti Frankia otteessaan. Ja kuukausien kuluessa Nannie ymmärsi, että hänen pitkä, hyvännäköinen miehensä, jolla oli kaunis leuka ja rosoiset piirteet, oli alkoholisti.
Sen lisäksi Nannielle selvisi jotain mikä loukkasi hänen tunteitaan verisesti: hänen aviomiehensä oli viettänyt aikaansa posessa törkeästä pahoinpitelystä. Kaikki herrasmiesmäiset käytöstavat olivat poissa.

Kun Nannie oli mennyt naimisiin, hän oli hakenut tyttärensä heidän rakastavan ja huolehtivan isoäitinsä luota ja vienyt heidät Jacksonvilleen. Ei ole mitään dokumenttia tyttöjen suhteesta isäpuoleensa, mutta ainakin heille on täytynyt olla traumaattista tulla siirretyksi turvallisesta kodista uppo-outoon ympäristöön, alkoholin liikakäytön keskelle. Melvina ja Florine olivat liian nuoria muistaakseen huutoa äitinsä ja isänsä Charleyn ajalta, heidän varhaisimmat muistonsa todennäköisesti olivat Loun luota. Nyt he olivat tarpeeksi isoja ymmärtääkseen, mitä se tarkoitti, että poliisit kävivät heidän kotiovellaan muutaman kerran joka viikko kertoakseen äidille, että Frank oli putkassa räyhättyään kännissä katuojassa. Ja he näkivät äitinsä kasvojen synkkenevän ja he alkoivat tunnistaa, milloin äiti oli erityisen surullinen, joskus myös uhkaava. Hän oli sitä joka kerta jouduttuaan hakemaan sammaltavan ja horjuvan Frankin putkasta.

Nannie kesti sen kaiken. Vuodet vierivät, Frank ei muuttanut juomistapojaan ja jotenkin Nannie kesti sen kaiken. Frank oli humalassa lyönyt Nannieta. Kasvattamisen ja rakastamisen sijaan hän oli saanut lapset pelkäämään ja itkemään. Nannie oli mustelmilla, hänet oli hylätty avioliitossaan eikä häntä rakastettu enää. Koko nainen oli riekailena ja hän kesti sen. Avioliitto kesti 16 vuotta.
“Mutta älkää pitäkö Nannieta sympaattisena hahmona”, sanoo Sherby Green serkustaan. “Hän ei yksinkertaisesti ollut vielä saanut selville, kuinka päästä eroon miehestä.”

Kansainväliset tapahtumat olivat ajaneet Amerikan mukaan maailmansotaan. Amerikkalaisia GI:tä kuoli laumoittain Euroopassa ja Tyynellämerellä. Maailma oli yksinkertaisesti liian kiireinen huomatakseen tyttövauvan ja 2-vuotiaan pojan kuolemaa koillisen Alabaman kukkuloilla. Elokuussa 1945 Japani, vahva vihollinen luovutti. Kansalla oli vain yksi asia mielessään: toivottaa tervetulleeksi takaisin isänsä, poikansa ja veljensä. Kaikkialla ympäri maata kuului iloista hihkunaa ja taivaalla lensi ilmapalloja. Eikä Alabama ollut poikkeus. Sunnuntaina syyskuun 15., edelleen -45, Frank meni kapakkaan tapaamaan ja toivottamaan tervetulleeksi takaisin joitain ystäviään, jotka olivat palanneet sankareina merten takaa. Tänä yönä isänmaanrakkaus oli tekosyy, jonka varjolla Frank sai ladattua akkujaan.

Lähtiessän kotiin päin, hän oli yhä juhlatuulella. Hän tahtoi seksiä ja villiä sellaista. Kun Nannie kieltäytyi, hän iski tämän lattiaan ja huusi: “Jos et kuuntele, nainen, en tule olemaan täällä enää ensi viikolla.”
Nannie kuunteli tätä vain välttääkseen leukansa murtumisen.
Lopulta he myös nussivat toisiaan tuona yönä.

Seuraavana aamuna Nannie löysi aviomiehensä viinakätkön syvältä ruusupuskastaan. Se meni liian pitkälle.
Nannien elämä saattoi olla yhtä sekasortoa, mutta hänen pihansa ja puutarhansa olivat aina olleet ja tulisivat aina olemaan kauniissa, moiteettomassa ojennuksessa.
Hän otti tuon typerän tuopin makasiiniinsa, heitti lavuaarista alas sen sisällön ja laittoi tilalle rotanmyrkkyä. Tuona iltana Frank kuoli hirveisiin kipuihin vain 38-vuotiaana. Tunti sen jälkeen Nannie otti turmiollisen tuopin ja pesi sen puhtaaksi.
Tämä on pakko jakaa kanssanne: O_O Kuvassa näkyy siis Nancy Dossin kasvot.

(paita täältä)

Sherby Green jatkaa: “Aviomiesten tappaminen oli helpompaa sen jälkeen. Hän oli saanut itsevarmuutta onnistuttuaan.”

“Nannien elämässä on lyhyt jakso, josta ei ole kirjattu juuri mitään muistiin.
On luultavaa, että hän ajeli junalla ympäri maata. Ehkäpä pohjoiseen New Yorkiin tai niinkin länteen kuin Idahoon. Mitä hän noilla huviretkillään teki, kuka tietää. Hän saattoi tuona aikana olla naimisissa Hendix-nimisen miehen kanssa – eräs asiakirja/nauha antaa ymmärtää niin – mutta poliisi ei oikein koskaan saanut siitä varmuutta. Koituikohan Nannien temperamentti herra Hendixin kohtaloksi?”

Minne Nannie sitten ikinä Frank Harrelsonin kuoleman jälkeen vaelsikaan, hän päätyi pieneen kaupunkiin Lexingtoniin, Pohjois-Carolinaan – yllätys yllätys, treffi-ilmoitukseen vastaamiseen seurauksena. Tällä kertaa aviomies oli Arlie Lanning Arlie Lanning. Hä oli ennen asunut Alabamassa.
Kaksi päivää ensitapaamisensa jälkeen he menivät naimisiin.
Arlie luuli avioliiton olevan taivaasta, vaikka se vain vei hänet sinne.

Elämä Arlien kanssa ei ollut niin kaoottista kuin mitä se Frankin kanssa oli ollut, pääasiassa siksi, ettei Nannie juurikaan ollut kotona. Siinä missä edelliset aviomiehet olivat olleet onnettomia tuhlaajia, nyt Nannie matki Arlieta. Joka kerta kun asiat menivät hektisiksi, Arlie joi liikaa tai flirttaili liikaa – kuten edeltäjänsä, hänkin rakasti viinaa ja naisia, Nannie tempaisi matkalaukun kaapista ja lähti satunnaisten, vieraiden miesten luo majailemaan, joskus jopa kuukausiksi. Hän saattoi lähteä sanomatta sanaakaan. Tai jättää keittiön pöydälle suolapurkin alle ruttuisen paperinpalan, jossa luki “Poissa.”
Toisinaan Arlie sai sähkeitä “lähetä rahaa” ja “ole pian kotona.” Niitä näytti tulevan joka suunnalta: Nannie ei viihtynyt yhdessä paikassa kauaa.

Ja sitten Nannie yllättäen ilmestyi takaisin kotiin. Arlie, joka ei ollut brutaali kuten Frank, ei muuta kuin kohauttanut olkiaan ja sanonut “hei” – ellei sitten itse ollut sammunut sohvalle. Jonkin aikaan he leikkivät onnellista pariskuntaa. Arlie tiesi – tai ainakin Nannie itse väitti niin – että hänen vaimonsa huiteli niin paljon ulkona, koska hän itse petti tätä ja käytti niin paljon alkoholia. Niinpä aina kun Nannie palasi seikkailuiltaan, hän lupasi raitistua.

Kulissit pidettin yllä. Kodin ulkopuolella Nannie esitti täydellistä vaimoa ja selitti poissaolonsa sanomalla käyneensä katsomassa perhettään ja ystäviään. Osittain se oli tottakin, Nannie kävi Alabamassa tapaamassa siskoaan Dovieta, joka oli sairastunut syöpään tai kävi viereisessä kaupungissa Arlien äidin luona, joka oli 84-vuotias ja tarvitsi apua siivouksessa ja muissa kotiaskareissa.
Koko heidän naapurustonsa Lexingtonissa sai luvan uskoa, että Nannie oli siveä kotirouva: omenapiirakan tuoksu leijui ikkunasta, puhdas sitruunantuoksuinen pyykki oli takapihalla kuivumassa narulla ja puutarha oli hyvin hoidettu, eikä kukkamultaan ollut piilotettu viinapulloja. Öisin hän luki joka kuukausi ilmestyvää True Romance-lehteä tai alennusmyynneistä penkomaansa romaania. Hänn ei ollut erityisen hyvä lukemaan ja hänen sanavarastonsa oli olematon, joten hän valitsi luettavakseen alkellisia ja hieman halpoja kirjoja. Ne kertoivat komeista sankareista ja kauneista daameista, jotka yleensä monien vaikeuksien kautta voittivat toisensa.

Toinen Nannien vapaa-ajan harrastus oli television katselu, tuon modernin laitteen, joka oli tuonut amerikkalaisiin koteihin lavashow’t ja stand-up-koomikot. Silloin kun tv:stä näytettiin rakkaustarinaa, niin kukaan ei kehdannut häiritä Nannieta. Hän istuutui mukavimpaan tuoliinsa, otti ulottuvilleen Camelinsa ja tuhkakupin. Hän ei antanut minkään häiritä itseään kun hän seurasi intenssiivisesti harmaasävyiseltä ruudulta intohimoisia suudelmia. Tuo oli maailma, jossa hän ei itse ollut koskaan elänyt, mutta ainakin hän oli saanut tuotua sen lähemmäksi omaa elämäänsä.

Lexingtonissa Nannie kävi usein kirkossa ja oli tullut läheiseksi papin perheen ja monien muiden metodistiseurakuntaan kuuluvien perheiden kanssa. Selvinä jaksoinaan Arlie liittyi vaimonsa seuraan sunnuntaiaamujen jumalanpalvelukseen ja viipyi hänen vierellään jälkeenpäin tutustumistilaisuuksissa ja kirkon avustajanaisten, joihin myös Nannie kuului, järjestämillä piknikeillä. Mutta näissä kirkon toiminnoissa ja tilaisuuksissa supistiin ja kuiskittiin eräästä henkilöstä, eikä aina niin ylevässä merkityksessä, nimittäin Arliesta. Arliella oli juron miehen maine, joka seurasi häntä kaikkialle. Ennen tätä avioliittoa ja sen aikana Arlie nähtiin usein huorahtavien, irtosuhteita harrastavien naisten seurassa. Arlie oli heittiö ja lurjus, sanoivat nuo hienot ihmiset Lexingtonin Metodistikirkosta, ja Nannie-raukka… no, he eivät tienneet oliko hän tietoinen tämän konnuuksista – ainakaan heillä ei olisi pokkaa särkeä hänen sydäntään sillä. Kun pariskunta ei ollut kuuloetäisyydellä, Arlie Lanningista puhuttiin suljettujen ovien takana kunnottomana roistona ja tämän vaimosta rehtinä, työtä tekevänä marttyyrina.

Arlien tarina päättyi häneen hautajaisiinsa helmikuussa vuonna 1950. Leskirouva sai kaikki sympatiat osakseen, pettäjämiehen itsensä raatoa sensijaan kukaan ei jäänyt kaipaamaan. Parina viimeisenä kuolemaansa edeltävänä päivänä mies oli kärsinyt kovista kivuista.
Arlie kuoli yllättäen. Ai mihin? Hänen sydämensä pysähtyi.
Tietenkin heräsi kysymys, mikä sydämen oli saanut pysähtymään, mutta lääkäreiden mielestä Arlien kaltaisille ihmisille oli turhuutta tehdä ruumiinavausta. Alueella oli riehunut flunssavirus, joista toiset saivat kärsiä enemmän kuin toiset. Hänellä oli kaikki oireet: hän oli hikoillut, oksennellut ja häntä oli pyörryttänyt. Ja kaiken lisäksi lääkäri myönsi, ettei Arlien yleiskunto ollut kehuttava ja hän oli juonut maksansa melkein hajalle. Hänen sydämensä oli jo ollut heikko.

“Hän vain istuutui eräänä aamuna juomaan kupin kahvia ja syömään kuivattuja luumuja, jotka olin laittanut juuri hänelle”, Nannie kertoi naapureilleen ruumisarkun äärellä. “Antakaas kun kerron. Hän näytti voivan hyvin. Sitten tuota… 2 päivää siitä… hän kuoli. Minä hoidin häntä. Uskokaa minua, minä hoidin häntä, mutta epäonnistuin.”

Kuin pisteeksi i:n päälle, Nannie peitti Arlien silmät huivilla.
Nannie jatkoi kertomustaan arkun äärellä:
“Voi Arlie parka, Arlie parka. Tiedättekö mitä hän sanoi minulle kun hän hengähti viimeisen kerran? ‘Nannie’, hän sanoi, ‘Nannie, tämän täytyy johtua kahvista.'”

Huhtikuun 21., kahdeksan viikkoa Arlien kuoleman jälkeen kodin siistit puitteet, jossa Nannie ja Arlie olivat asuneet, paloivat perustuksiinsa. Se oli onnenpotku leskelle, sillä jos talo olisi säästynyt, sen olisi – Arlien testamentin mukaisesti – saanut miehen sisko. (Satunnaisesti Nannie ei ollut kotona, oli jättänyt vain olettamuksia lempihuonekalullaan, tv:llä, työntämällä sen Fordinsa takapenkkiin. “Olin juuri aikeissa korjata sen”, hän selitti.)
Vakuutusyhtiö antoi shekin, joka oli osoitettu henkilölle “Arlie Lanning, kuollut”, joka sitten postitettiin tämän leskelle, joka majaili niihin aikoihin Arlien äidin luona.

Nannie kävi lunastamassa shekin ja jätti Pohjois-Carolinan taakseen – heti kun rouva Lanning oli merkillisesti kuollut nukkuessaan.
Muutaman päivän kuluttua Nannie ilmestyi sisarensa Dovien kotikulmille Gadsdeniin, tv mukanaan. Kuten muistanette, Dovie oli sairastunut syöpään. Nyt hän oli sängynoma ja hänen tilansa näytti pahenevan. Nannie hoitti häntä, kunnes hän kuoli nukkuessaan kesäkuun 30. päivä.
“Ilmeisesti kaikki”, Sherby Green sanoo, “mikä otti Arsenikki-Annieta – oikeudenkäynnin aikana Nannielle keksitty liikanimi – hermoon, sai tulla murskatuksi.”
Ja jos ihmisten tappaminen sai naisen kukkaron hieman pullistumaan, vakuutussuojaa siellä ja täällä, hän käytti sen hyväkseen. Luultavasti hän piti sitä palkkiona viisaudestaan ja oveluudestaan.

“Ja sovitettuna pimeään puoleensa, Nannie oli viisas – hyvin, hyvin älykäs. On sanottu, että Nannie ei jäänyt kiinni rikoksistaan, koska asui takapajuisissa paikoissa. Tämä ei yksinkertaisesti ole totta. Sillä, missä hän asui, ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Tunnen niiden ihmisten temperamentin, joihin hän tutustui: he voivat olla epäluuloisia ja vilkkaita tekopyhyyteen saakka. Mutta Nannie oli oikea näyttelijä, hän jymytti niin monia ihmisiä, amatöörejä ja ammattilaisia, kun hän murhaili ihmisiä niiden yli 20 vuoden ajan.”

Nannie Doss.

The Diamond Circle Club oli kirjeenvaihtoyhdistys niille, jotka etsivät elämänkumppania. Vuosittainen jäsenmaksu oli 15 dollaria. Herrasmiehet ja hienot neidit saivat joka kuukausi uutiskirjeen, jossa oli tiedot uusista jäsenistä ja siitä, millaisen sydänkävyn he halusivat.
Mitä Nannie ajatteli kuullessaan tällaisesta yhdistyksestä? Hän oli lumoutunut.

“Nannien kavalat suunnitelmat eivät koskaan hiipuneet”, Sherby Green sanoo.
Oli vuosi 1952.
Hänen lanteensa olivat saaneet lisävarustusta, hän käytti silmälaseja, hänelle oli tullut kaksoisleuka. Nannie ymmärsi, ettei hän enää kääntänyt päitä, niinkuin joskus ennen oli kääntänyt ja hän päätti, että oli aika lähteä etsimään ihailua varttuneemmilta miehiltä. Kiharatukkaiset pojat kuuluisivat menneisyyteen.
“Ehkäpä”, hän ajatteli, “kaiken tämän keskellä minä tarvitsen oikeaa miestä.”
Ja hän uskoi löytäneensä sellaisen vast’ikään eläkkeelle vetäytyneestä Richard L. Mortonista. Hän oli kotoisin Emporiasta, Kansasista.
Hän oli leventynyt vyötärön kohdalta ja hänen ohimonsa olivat harmaantuneet, mutta hänellä oli yhä tyttömäinen kikatus ja hän tiesi, kuinka viekoitella sillä. Hän tiesi, kuinka ja milloin käyttää silmiensä säihkettä ja vielä 47:n iässä hän todisti pystyvänsä sopeutumaan kaikenlaisiin miehen päähänpistoihin paremmin kuin koskaan ennen.

Morton, joka oli elänyt rutiininomaista elämää myyntimiehenä, kaipasi muutosta.
Vanha herra oli kuin lävistetty. Hän kirjoitti The Diamond Circle Clubille pyytäen heitä poistamaan hänen ja Nannien nimet yhteensopivien henkilöiden listalta ja kiitti yhdistystä tutustuttamisesta “suloisimpaan ja upeimpaan naiseen, jonka olen koskaan tavannut.” Pari avioitui lokakuussa 1952 ja Nannie muutti miehekkeensä pieneen kotiin Emporiaan.

Kansasin loputtomat tasangot olivat täydellinen vastakohta sille vuoristojen vehreydelle, jonka Nannie oli tuntenut koko ikänsä.
Aluksi heitä ympäröivä horisontti vain ihastutti Nannieta ja hän tunsi itsensä onnelliseksi miehensä käsivarsilla. Richard oli puoliksi amerikkalainen intiaani, pitkä ja komea, joka poraavilla silmillään oli suoraan Nannien päiväunista. Sen lisäksi hän osteli Nannielle vaatteita, koruja ja mitä tahansa krääsää, kuin hänen eläkkeessään olisi perässä monta nollaa enemmän kuin siellä oli.
Ensi-ihastuksen täyttämä hurmio ei tässäkään rakkaustarinassa kestänyt ikuisuuksia: kävi esimerkiksi ilmi, että Richard oli korviaan myöten veloissa, joka suuntaan. Ja aina ostaessaan Nannielle uutta helyä tai jotain roskaa, hän osti kaksi samanlaista: toiselle tytölle, joka eleli jossain päin kaupunkia.

Morton alkoi kadota yhä useammin Chevy lava-autollaan kauppoihin ostelemaan sitä sun tätä ja Nannie alkoi viihtyä yhä pidempiä tunteja peliluolassa. Kun Nannie tivasi, missä mies oli taas luurannut, tämä vastasi apaattisesti “Aaa…. minä taisin viivästellä.” Ja Nannie ymmärsi, että mies oli tavannut jonkun ennen heidän naimisiinmenoaan ja että kaikista kauniista sanoistaan huolimatta hän ei ollut uskollinen.
Nannie oli tehnyt virheen, mutta Morton oli tehnyt vielä suuremman. Nannie oli valinnut tärkeilijän, Morton tappajan.

(Nannie se osasi valita miehensä. O_O)

Kun Richardkin oli osoittautunut pettymykseksi, Nannie alkoi tietysti selailla Kansas papers-lehden herrasmiesten seuranhakuilmoituksia ja vastailla niihin. Hän piti huolen, että Richardin ei tarvinnut enää koskaan hakea postia: ja jos hän oli saanut vastauksen joltain mieheltä, hän avasi ja luki kirjeensä kylpyhuoneessa. Ei vastauksia tosin satelemalla tullut, hän oli antanut ymmärtää olevansa leski, eikä monikaan mies halunnut sellaisen uudeksi kumppaniksi.

Jokainen romanttinen “näkemiin, Nannie” ja “toivottavasti näemme taas pian, Nannie” kiidätti Nannien askeleen lähemmäs vapautumista kylpyhuoneen oven takaa.
Niinpä Nannie päätti murhata seuraavaksi Richard Mortonin – mutta yllättävä käänne sekoitti hänen suunnitelmansa täysin.
James Hazle kuoli Blue Mountainissa ja Lou julisti tulevansa viettämään viimeisiä vanhuutensa päiviä Nannien ja Richardin luo.
Seuraavaksi Nannie teki jotain käsittämätöntä: hän surmasi äitinsä. Ehkä hän ei malttanut odottaa perintöä: ehkä Loulisa pääsi jyvälle tyttärensä aikeista tappaa miehensä, ehkä hän vahingossa onnistui näkemään vilauksen salaisista kirjeistä. Only God knows. Nannie kielsi aina kiivasti myrkyttäneensä Loun, mutta – ottaen huomioon hätiköity käytös, joka oli aina edeltänyt Nannien murhan uhriksi tulemista, sekä kuolemaa edeltävät pahoinvointi ja muut oireet – vaikuttaa hyvin vahvasti siltä, ettei hänen äitiänsä kohdannut luonnollinen kuolema.

Deadlier Than the Malen kirjoittaja Terry Manners uskoo jämäkästi, että Loun huonosti ajoitettu tulo sinetöi hänen kohtalonsa: “Tammikuussa 1953 Lou tuli jäädäkseen. Hän oli selvästi valinnut huonon ajankohdan. Elettyään muutaman päivän samassa huushollissa tyttärensä kanssa, hän sairastui, hänelle tuli kroonisia vatsakipuja, ja hän kuoli.”

Jälkeenpäin ajateltaessa, Nannie oli todella kovettanut sydämensä. Äidin murha osoitti, ettei hänessä ollut jäljellä enää lainkaan myötätuntoa, lojaaliutta, omaatuntoa. Ei mitään.

“Kolme kuukautta sen jälkeen kun Louisa oli haudattu, hänen viimeisin vävypoikansa, Richard Morton, liittyi hänen seuraansa. Hän kuoli samanlaisista oireista kärsien.”

Ja edelleenkään kukaan, yksikään perheenjäsen, kukaan ystävä, naapuri tai lääkäri, ei kysynyt mitään.

 

“Kristityt naiset eivät tarvitse televisiota tai romanttisia lehtiä ollakseen onnellisia!”
– Samuel Doss, 5. aviomiehen sanat jotka koituivat hänen kuolemakseen

Sam Doss oli riski mies, jämäkkä ja Jumalaa pelkäävä. Hän ei jahdannut naisia, ei koskaan tupakoinut tai juonut, kieltäytynyt pelaamasta noppapeliä, ei koskaan käyttänyt rumaa kieltä. Hän piti huolta ulkonäöstään, rahoistaan, ei koskaan ärsyttänyt ihmisiä ja hän rakasti luontoa ja näki melkein kaikessa jotain hyvää.

Sam Doss oli uskomattoman, peruuttamattoman tylsä.
Loppujen lopuksi Nannie ei hänestä muuta voinut sanoa.

Vielä 59:n iässä hänen puhtoinen elämäntyylistä säteili hänestä: hän näytti ikäistään nuoremmalta ja hän oli hyvin terve. Hänen vanhanaikainen kampauksensa, siisti asunsa ja käytöksensä antoi hänestä varakkaan kuvan tai luotettavan kuvan, ja jompikumpi näistä ominaisuuksista tai molemmat, oli piirtynyt tiukasti Nannien mieleen kun tämä kosi häntä kesäkuussa 1953.

Nannie oli leski, kaikki tiesivät sen, ja se oli ainoa asia, jonka Sam välitti tietää. Kuten pennosiaan, Sam laski siunauksiaan. Hieno, hymyileväinen, hyvää ruokaa laittava nainen oli sitä mitä hän kaipasi vanhemmalla iällään.
Joku, joka osaisi hoitaa kotia, saisi elää hänen rinnallaan, kunnes kuolema heidät erottaisi.
Ja Nannie jos kuka oli sellainen, joskaan ei ehkä aivan sillä tavalla kuin Sam oli ajatellut.

Sam oli yksi Nannien kirjeystävä-yhdistyksestä löytämä rakastaja. Kun Nannielle ensimmäistä kertaa selvisi, että Richard Morton nautti lihallisista iloista toisen naisihmisen kanssa, oli Nannie ottanut ensimmäisen bussin Samin luo Dolsaan, Oklahomaan.
Vaikka niin voisi äkkiseltään kuvitella, Sam ei ollut vanhanaikaisia sukupuolirooleja ihannoiva vätys: hän auttoi keittiössä ja muualla kotona, eikä hän pitänyt itseään talon kuninkaana, kuten Nannien niin monet edelliset miehet. Hän ei koskaan kohdellut vaimoaan kovakouraisesti.

Mutta Sam olisi kaivannut hänen muutoin konservatiiviset arvonsa jakavan naisen. Romanttiset novellit ja romaanit, jotka olivat Nannielle henki ja elämä, olivat hänestä ajantuhlausta, roskaa, jopa osoitus paholaismaisesta toimettomuudesta. Radio ja televisio olivat laitteita, jotka olivat tarkoitettu vain mieltä rikastuttavaan hyötykäyttöön: rakkaustarinat ja komediat olivat auttamattomasti poissa laskuista.
Hän oli sitä mieltä, että oikea nukkumaanmenoaika oli kello 9:30. Hän seurasi sitä orjallisesti ja hänen vaimonsakin oli seurattava. Seksiä oli tarkkaan mietityissä aikatauluissa.
Tällaisen parivaljakon elämä voi tietty muovautua hankalaksi: toinen ei koskaan käytä puhallinta ennenkuin lämpötilat kohoavat sietämättömiksi ja on sitä mieltä, että valot saa käynnistää vain tultaessa huoneeseen ja ne on aina sammutettava poistuttaessa huoneesta. Luettaessa vain lukulamppu sai olla päällä.
Kun Nannie kyllästyi miehen tolkuttomaan säästeliäisyyteen, hän lähti pitämään tästä lomaa kotikulmilleen Alabamaan. Sinä hetkenä kun hän lähti, Sam tunki hänen syliinsä tukun kirjeitä, joissa aneli anteeksiantoa. Osoittaakseen vilpittömyytensä, hän avasi kukkaronsa ja heitti vaimolleen rahaa, jotta tämä saisi nauttia siitä leveämmästä elämän tavasta, johon tämä oli tottunut. Lisäksi mies järjesti pankkitilinsä uudelleen, jotta nainen pääsisi tasa-arvoisesti käsiksi hänen rahoihinsa. Ja hän otti heille kummallekin henkivakuutuksen nimeten Nannie Dossin henkivakuutuksen saajaksi, jos hänelle kävisi jotain.
Paha, paha virhe.

Eräänä kylmänä syyskuisena iltana Sam istuutui puhtaaseen päivällispöytään ja haukkasi palan Nannien luumupiirakasta. Tuona iltana hänen vatsaansa alkoi vääntää ja särkeä ja hän alkoi kärsiä kovista kivuista. Kouristukset olivat kammottavat.
“Hän lojui sängyssään päiviä, menetti 16 paunaa (7,2 kiloa) painostaan”, sanoo Terry Manner. “Lopulta hänen lääkärinsä lähetti hänet sairaalaan, jonne hän jäi 23:ksi päiväksi.”
Sairaalassa annettiin diagnoosi vakava infektio ruoansulatuskanavassa.
Kun Sam pääsi sairaalasta lokakuun 5., hukkaan heitetystä ajasta närkästynyt Nannie, palasi juuri sinne, mistä oli lähtenyt. Juuri sinne.
Annettuaan Samin levätä yksi mukava iltapäivä omassa tuolissaan, hän herätti tämän lounaalle, jonka oli valmistanut juuri häntä ajatellen, toivottaakseen hänet tervetulleeksi takaisin kotiin.
“Tämä saa sinut nousemaan jaloillesi tuokiossa”, Nannie lupasi iloisesti ja ojensi hänelle ensin kupin kahvia. Mies otti ensin pienen siemauksen, sitten isomman ja lopuksi tyhjensi koko kupillisen kitaansa, samalla syöden paahtopaistia. Ruoan hyvä maku peitti alleen arsenikin, jota oli kahvissa. Ennen keskiyötä Sam Doss oli kuollut.

Tässä viimeisimmän ja ehkäpä parhaimmat aviomiehensä surmassa Nannie teki virheen. Tavallisesti Nannie oli ollut pitkämielinen ja harkitseva, nyt hän oli ollut impulssiivinen ja pitänyt kiirettä. Tohtori Schwelbein, lääkäri, joka oli työskennellyt Samin kanssa sairaalassa vain päivää aikaisemmin, ällistyi kuullessaan, että hänen potilaansa oli menehtynyt. Tässä ei ole mitään järkeä, hän ajatteli. Hän halusi ehdottomasti tehdä ruumiinavauksen.
Schwelbeinin olettamukset kävivät toteen: Doss ei ollut kuollut luonnollisesti. Hän löysi vainajan suolistosta ja vatsalaukusta päivälliseksi tarjottua porsaspaistia sekä arsenikkia, jota oli niin paljon, että se olisi riittänyt tappamaan lauman hevosia.

Nannie Doss, joka ei kyennyt selittämään, mistä arsenikki oli peräisin, pidätettiin.

Pidätystilanteessa hän hykerteli hilpeänä. Ja hän jatkoi kikattelua vielä poliisikuulusteluissa nimetessään niitä pahaa-aavistamattomia miehiä, jotka oli murhannut luumuilla. Hän sai uudet lempinimet “Hihittävä mummo” ja “Hilpeä leski”. Mikä häntä niin huvitti, oliko hän häpeissään vai peittikö hän sitä raivoisaa oloa, jota koki, vaikea sanoa. Hän ei koskaan juuri osoittanut katumusta, eikä tuntunut todella ymmärtävän, mitä oli tehnyt.
Aluksi hän kielsi myrkyttäneensä Samin tieten tahtoen. Tämähän oli hänen miehensä eikä hän tekisi mitään vahingoittaakseen tätä! Poliisi ei antanut niin vain periksi. Arsenikki ei vain tule porsaasta tai kahvipavuista. Itseasiassa, kun Sam oli vajaa kuukausi aikaisemmin kiidätetty sairaalaan kovissa vatsakivuissa, hän oli juuri sitä ennen nauttinut rikosepäillyn laittamia kuivattuja luumuja.
“Olivatko nekin myrkytettyjä, Nannie?” poliisit kysyivät.
“En tiedä mistä puhut!” Nannie ilmoitti kuin kysymys olisi aivan järjen vastainen. “Minä? Myrkyttänyt?” hän kikatteli.

He hiillostivat häntä tunnista toiseen, yrittäen saada hänet kiinnittämään huomionsa heihin ja unohtamaan hetkeksi hänellä mukana olevan kopion romanttisesta lehdestä, jonka rivejä pitkin hän sormensa kulki.
Haastattelijat alkoivat ymmärrettävästi hermostua.
“Laita lehti pois ja kuuntele meitä, Nannie. Nannie… Nannie? Katso meitä. Minkä vuoksi sinä tapoit Dossin?”
Haastattelijoiden oli puristettava kätensä nyrkkiin, jotta he eivät repisi lehteä kappaleiksi ja tunkisi sitä paperikoriin. Vaikka oli selvää, että Nanniella oli osuutensa Sam Dossin kuolemaan, eihän kukaan halunnut suuttua hänelle… tuollaiselle viattomalle isoäidille…
Tuo päättymätön kikatus. Tuo harmiton, viaton kikatus.
“Nannie, olet ollut täällä tunteja. Etkö jo väsy? Sinä tapoit hänet, me tiedämme, että tapoit ja sinä tiedät, että tapoit.”
“Voi pojat, älkää viitsikö. En ole tappanut ketään. En käsitä miksi kuvittelette, että olisin tappanut.”
Erikoisagentti Ray Page, tutkinnanjohtaja, siirsi miehensä syrjään ja astui eteen. Hän sytytti tupakan ja istuutui vastapäätä Nannieta sen pitkulaisen pöydän ääreen tunnelimaisessa kuulusteluhuoneessa. Hän hieroi hetken väsyneitä silmiään, hän oli väsynyt ja hänen kollegansa olivat väsyneitä maaniteltuaan naista turhaan koko päivän. Hän siirsi katseensa tähän naiseen ja yllätyksekseen huomasi, ettei tämä osoittanut mitään merkkejä uupumisesta ja nuutumisesta. Pidätetty olisi ilmeisesti jaksanut sitä leikkiä ikuisuuksiin.
“Me olemme tehneet puhelinsoittoja, Nannie, ja olemme saaneet selville, että herra Doss oli neljäs aviomiehenne, joka kuoli kärsien samanlaisista oireista. Me osaamme yksi plus yhteen. Arsenikki, Nannie. Uskomme heidän kaikkien kuolleen arsenikkiin. On kaikin tavoin helpompaa, jos myönnät, mitä olet tehnyt, noin aikaa ajatellen, ilman että meidän täytyy itse todistaa se.”
“Väitätkö sinä nuorimies, että tapoin aviomieheni? Olet hyvännäköinen, mutta niin hölmö”, Nannie nauroi. Ja käänsi sivun Romantic Hearts-lehdestään.

Page ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Oliko tämä nainen mielenvikainen? Vai oliko hänen lahjakkain ja suurin näyttelijä, jota maa päällään kantaa? Hän oli tavannut uransa aikana mitä haastavampia ihmisiä ja tämä yksilö ylitti heidät kaikki. Nyt oli aika suhtautua vakavuudella Arsenikki-mummoon.
Page tempaisi lehden pois naiselta.
“Ei enää lueskelua, Nannie. Tämä ei ole kristillisen tieteen lukuhuone. Nyt sinä puhut meille.”
Nannie katsoi häneen, lakaten kihertelmästä.
“Nannie”, hän meni asiaan. “Niitä on muitakin, eikö? Paljon ihmisiä ympärilläsi, jotka ovat heittäneet henkensä parin viimeisen vuosikymmenen ajan ja heidän haamunsa tulevat takaisin kummittelemaan sinulle. Ne ovat täällä, Nannie, tässä huoneessa. Päästä heidät lepäämään, Nannie, päästä heidät lepäämään.”
Hetken ajaksi, pariksi sekunniksi, heidän katseensa kohtasivat. Page havaitsi noissa tapittavien, vanhojen silmien kovettuneen joksikin pahaksi, inhottavaksi. Kuin paholainen väijyisi, ja Page päätti riuhtaisevansa sen ulos sieltä. Ja Nannie tiesi sen. Nainen huokaisi ja nyökkäsi päätään.
“Hyvä on, hyvä on.

Ja sitten, Nannie kikatti taas ja nuo silmät näyttivät taas niin viattomilta, mutta lopulta hän alkoi puhua. Hän myönsi myrkyttäneensä Sam Dossin kahvin, mutta ei toki pahantahtoisuuttaan:
“Hän ei antanut minun katsoa lempiohjelmiani televisiosta. Ja hän laittoi minut nukkumaan ilman tuuletinta kuumimpinakin öinä. Hän oli kitupiikki ja… no, mitä nainen siinä vaiheessa tekee?”
Etsivät vaihtoivat katseita, kulmakarvojaan kohottaen. Hän on vakavissaan, eikö olekin?, heidän katseensa kysyivät.
“No niin, siinä minä kerroin teille”, Nannie letkautti nauraen samaan sävyyn kuin lapsi, joka myöntää varastaneensa siskonsa kamman. “Saanko lehteni nyt takaisin?”
“Ensin kerro meille miehistäsi”, Page vaati.
Nannie empi sekunnin. “Jos kerron, annatko takaisin Romantic Hearts-lehteni?”
“Varmasti annan.”
Hän kohautti olkiaan ja hymyili ja vinkkasi silmäänsä. “Että tällainen kauppa.”
Ja Nannie kertoi heille Richard Mortonista, Arlie Lannigista ja myös Frank Harrelsonista. Kaikki miehet, joihin hän myönsi ensin ihastuneensa, jotka sitten olivatkin osoittautuneet surkimuksiksi. Hän ei ollut halunnut muuta kuin romantiikkaa, miehen, joka rakastaisi häntä ja se oli ilmeisesti liikaa vaadittu: hän oli saanut vain “typeryksiä”. Kaikki ja jokainen miehistä oli ollut “typerys”.
“Jos heidän haamunsa ovat tässä huoneessa, ne ovat joko nukkumassa tai ryyppäämässä”, sanoi Nannie.
Päätäen pudistaen Page antoi tälle takaisin hartaasti kaivatun lehden.

“Katsellessaan Nannieta ja puhuessaan hänelle, etsivät eivät voineet uskoa, että Nannie olisi tappaja”, Terry Manner lataa. “Mutta tunnustus oli vain tullut. Hän oli tappanut neljä aviomiestään. Yksi huoneesta, poliisi, kysyi häneltä: ‘Kenestä aiot kertoa meille seuraavaksi?'”

Seuraavana aamuna siitä, kun Nannie oli tunnustanut, Page ja muut tutkijat lähtivät tuulettamaan Kansasiin, Pohjoiseen Carolinaan ja Alabamaan ottaakseen ollakseen mukana kun hänen aviomiehensä, äitinsä ja sisarensa Dovie, sisarenpoikansa Robert sekä Lanningin äiti kaivettaisiin haudoistaan. Arsenikin jäljet näkyivät hyvin kaikkien siipojen sekä rouva Hazelin ruumiista. Muiden perheenjäsenten, joiden ruumiit eivät kielineet myrkyllisestä aineesta, kohtaloksi oli koitunut hapenpuute, tukehtumiskuolema. Heidät oli todennäköisesti tukehdetettu nukkuessaan.

Muutama päivä Nannien pidätyksen jälkeen, esiin astui erittäin huojentuneen näköinen mies nimeltä John Keel. Hän oli Pohjois-Carolinasta ja hän kertoi kirjoitelleensa intiimejä kirjeitä Nannien kanssa, jonk hän oli löytänyt lehden seuranhakuilmoituksen kautta, tietty. Nannie oli kertonut hänelle olevansa leski ja kaipaavansa hyvää miestä, jonka kanssa jatkaa elämäänsä. Nannie oli lähettänyt hänelle kakun: ja hän oli lähettänyt sen takaisin, siksi koska ei pitänyt omenoista ja kuivatuista luumuista.

Ensimmäinen aviomies, Charley Braggs, “mies, joka lähti pois” kuten Sherby Green häntä nimittää, oli ensiluokkaista toimittaja-ainesta. Kun laboratorio julkaisi löydöksensä Nannien raadoista, lehtimiehet vyöryivät Braggsin luo. Hänen mielipiteistään ja muistoistaan sai upeaa, joskus jopa hauskaa materiaalia kolumnista kolumniin.
“Hän oli aina juoksemassa jonkun toisen miehen kanssa ja ei koskaan kotona!” Braggs vastasi toimittajien kysyessä, miksi heidän suhteensa meni alamäkeen. “Ja muuten, minä kerron teille totuuden. Olin iloinen, kun hän oli poissa. Siitä tuli vain mukavaa, kun aloin pelätä syödä mitä tahansa mitä hän laittoi…. haistoin rottia!”
Hän on kysellyt kahden tyttärensä ruumiin perään, joista lehdet ovat melko lailla pysyneet vaiti. Mutta selvästi hallituksella on tarpeeksi syytä muutenkin saattaa Nannie lukkojen taakse, pitkäksi, pitkäksi aikaa.

Tapausta ratkottaessa Oklahoman osavaltio on keskittynyt Tulsassa kuollutta Dossia koskeviin syytöksiin. Osavaltiot, joista loput uhrit ovat löytäneet, ovat silti halunneet Nannieen niille kuuluvaa toimivaltaa. Siitä huolimatta, hänen tapaustaan ei koskaan käsitelty oikeudellisesti Oklahoman ulkopuolella.

Kun uutisankat lopulta saivat Nannien kiinni kanteen jälkeen, he kysyivät, mitä hänen kanssaan nyt pitäisi tehdä Dossin myrkytyksen suhteen, tämän omasta mielestä. Hänen vastauksensa tuli juuri hänelle niin ominaisella hilpeydellä: “Mitä vain. Mitä vain he viitsivät tehdä, se on oikein minulle”, virnistellen salamavalojen välkkeessä.

Häntä testattiin useita kertoja ja kun hänet oli todettu mieleltään terveeksi, päätettiin oikeudenkäynti pitää kesäkuun 5., 1955. Se pidettiin Tulsan Rikosoikeudessa. Toukokuun 17., hän tärkeämmän tekemisen puitteissa unohti saapua koko oikeuteen. Ja kun lakimiehet eivät tienneet kuinka muutenkaan toimia, hänet tuomittiin syylliseksi.
Lyhyen kuulemisen jälkeen tuomari Elmer Adams tuomitsi hänet elinkautiseen vankeuteen. Nannie vältti sähkötuolin vain sukupuolensa vuoksi.

Nannie meni kikattaen vankilaan loppuiäkseen.

Oikeustalon ulkopuolella, Nannie, Florine ja Florinen lapset.
Sherby Williams kertoo Nannien viettäneen viimeiset päivänsä vankilassa “yhä haaveillen ikuisesta rakkaudesta”.

Nannie kuoli leukemiaan vankilan sairaalassa 1965. Hänen toivonsa niinä aikoina oli ruosteinen kuin ritarien panssari.

 

Artikkelia täältä: http://www.tulsaworld.com/specialprojects/?ID=071027_1_A4_spanc16827

“Vain Oklahomassa: Musta leski nauttii julkisuudesta
Nannie Doss, ystävällinen, isoäitimäinen sanoi miehelleen “otat minua hermoon”. Joten hän lähetti tämän pois samaa matkaa 3 edellisen aviomiehensä kanssa: rotanmyrkyllä.

Nannie Doss, joka näyttää nauttivat lehtimiesten edessä kiemailusta, sai murhasyytteet ja tuomittiin elinkautiseen.

“Ymmärrätkö sinä, että oikeudessa päätetään, saako syytetty elää vai ei?” tuomari Elmer Adams kysyi 49.v naiselta.
“Kyllä, sir.” ”

“Tunnustatko syyllisyyteesi?”

“Kyllä.
Nannie oli pidätetty kuukausia aikaisemmin, kun Dr. W.D. Hidy oli alkanut selvittää kuolleen Sam Dossin arvoitusta lokakuussa 1954. Kyseinen lääkäri Hillcrest Medical Centeriltä oli hoitanut Samia siellä ja seuraavana päivänä tämä oli kuollut, mikä ei tohtorin mielestä ollut selitettävissä luonnollisena kuolemana. Hän oli pyytänyt Oklahoma Highway Departmentin työntekijältä saada suorittaa ruumiinavauksen, mikä oli sopinut Nannielle oikein hyvin. Tohtori oli perutellut ruuminavausta sillä, että löydökset saattaisivat pelastaa jonkun toisen hengen.
Ruumiinavauksessa selvisi, mihin Sam Doss oli kuollut – arsenikkiin.

Hän vei löydökset poliisille ja Nannie tunnusti laittaneensa sitä pieniä määriä miehensä kahviin, mutta vain siksi, että hän oli tehnyt laskuvirheen, Sam oli sairastunut ja hakeutunut Tohtori Hidylle.
Lopulta hän oli laittanut valtavan määrän myrkkyä kuivattuihin luumuihin, jota oli tarjonnut treffi-ilmoituksen kautta löytämälleen miehelle.
Nannie sanoi miehen ottaneen häntä hermoon, ettei tämä ollut antanut hänen katsoa tv:tä, kuunnella radiota eikä lukea lehtiä, joista hän piti. Etsivät saivat selville, että Sam Dossin kuoleman jälkeen Nannie oli löytänyt lehden henkilökohtaisten ilmoitusten palstalta jo seuraavan miehen.

Hän oli valmistanut ja lähettänyt tälle kakun, mutta ilman arsenikkia.

Arsenikilla hän oli tappanut kolme edellistä miestään Pohjois-Carolinasta, Alabamasta ja Kansasista. Kaikki uhrit olivat kuolleet mysteerisesti, mutta heidät oli haudattu ilman ruumiinavausta. Häntä vastaan ei ollut nostettu yhtäkään syytettä Pohjois-Carolinan ja Alabaman kuolemista, mutta murhasyyte Kansasin tapauksesta. Hänen on epäilty myrkyttäneensä myös äitinsä, Louisa Hazlen Alabamasta sekä muutamia muita, kuten joitain lapsistaan.

Alabamassa, Annistonin lähellä syntynyt Nannie kertoi etsiville myrkyttäneensä 2. miehensä, Frank Harrelsonin 1945, koska tämä humalassa yritti saada häntä menemään sänkyyn kanssaan. Hän oli löytänyt Frankin viskipullon puutarhastaan ja täyttänyt sen rotanmyrkyllä.
“Niin minä laitoin rotanmyrkkyä hänen pontikkaviskiinsä”, Nannie kertoo. Harrelson tuli sairaaksi ja kuoli tuona yönä Lexingtonissa, Pohjois-Carolinassa. Hänen viimeiset sanansa olivat “Tämän täytyy johtua kahvista.”
(Crime Libraryn mukaan nuo olivat Arlie Lanningin viimeiset sanat.)

Hänen ensimmäinen miehensä, Charley Braggs pakeni siksi että joku varoittanut häntä syömästä Nannien laittamaa ruokaa. Hän vain lähti lätkimään eräänä päivänä ja otti eron vuonna 1928. Braggs oleili Alabamassa sen jälkeen kun Nannie pidätettiin ja Nannie kertoi Tulsa Worldin reportterille, että yksi heidän viidestä lapsestaan kuoli pian syntymän jälkeen. Kaksi muuta kuolivat nuorina.

Ystävällinen Nannie Doss todettiin mental defective (henkisesti jälkeenjääneeksi?) asianajajien, lehtimiesten ja vähintään 3 psykiatrin taholta. Hänen tyyneytensä ja lapsenomainen huumorinsa tekivät hänestä lopussa quotable. (Ymmärtääkseni sana tarkoittaa, että häneltä tuli hyviä sitaatteja, niinkuin Wikisitaatit. Miten sen voi edes lähes järkevästi suomentaa?)

Kun Harley Lanningin ja Richard L. Morton omaiset kuulivat Dossista, he kysyivät tutkijoilta omaistensa kuolemista. Morton, joka oli alunperin kotoisin Okmulgeesta, kuoli Emporiassa. Kun hänen ruumiinsa kaivettiin haudasta, lääkäri sanoi, että hänelle syötetyn arsenikin määrä riittäisi tappamaan hevosen.

Nannie Doss nautti selvästi saamastaan huomiosta, johon kuului elämäntarinansa myyminen Life-lehdelle.
Kun Adams määräsi hänet iäkseen vankilaan, Nannie kommentoi, että “olisi surkea ennakkotapaus” määrätä hänet kuolemaan ensimmäisenä naisena Oklahomassa.

Nannien tapaus sai aikaan lain, jonka mukaan on tutkittava kaikki vainajat, joita lääkäri ei ole huomioinut.
Sen jälkeen kun häntä oli oikeuden edessä väitetty (plead) Tulsan murhaajaksi, hymyilevä Nannie lähti tyttärensä Melvina Hedrickin luo Pohjois-Carolinaan Lexingtoniin. Hän sanoi tyttärelleen oikeustalon vankien hississä: “Ota rauhallisesti. Äläkä murehdi. En ole.”

Kun hän lähti oikeustalolta, yksi valokuvaaja vielä pyysi häntä hymyilemään kameralle.
“Toki, minua ei yhtään haittaa mennä McAlesteriin.”

Hän oli esimerkillinen vanki ja aina laski leikkiä hymyillen. Nannie kuoli leukemiaan kesäkuun 2. vuonna 1965, oltuaan tasan 10 vuotta vankilassa.

Yksi asia, josta hän mielellän pilaili, oli se, että hän oli vankilan toisiksi vanhin vanki.

“Kun he ovat vajaamiehisinä siellä keittiössä, minä aina tarjouduin auttamaan”, hän kertoi Worldin reportterille. “Mutta he eivät koskaan päästäneet minua.”

Tässä erittäin mielenkiintoinen kuva, jossa Nannieta haastatellaan poliisiasemalla:
http://www.corbisimages.com/Enlargement/U1074352.html

Vielä tästä Sherby Greenistä, jota oli haastateltu Nanniesta: hän oli Nannien serkku ja tutkinut 10 vuotta Nannien elämää.
“Rakas isoäitini ja Nannien äiti olivat ystäviä”, hän kertoo. “Perheeni ei mielellään puhu Nanniesta: hän on suvun mustalammas. Meillä on tässä luuranko kaapissa.”
Kuitenkin, Sherbystä hänen serkkunsa on makaaberilla tavalla mielenkiintoinen. “Nannie eli tehden hirmutekoja. “Hyvä tai paha, hänestä tuli kansanperinnettä täällä”, hän sanoo tarkoittaen Alabaman koillista osaa, jossa hän ja Nannie kasvoivat. “Blue Mountainissa, jossa hän syntyi, hän on legenda.”

Huolimatta siitä, että hän on legenda, hän on tappaja. “Hän tappoi, koska piti siitä” (tappamisesta), sanotaan kirjassa A-Z Encyclopedia of Serial Killers , joka on Harold Schechterin ja Everitt Davidin käsialaa.

Nannie saapumassa iloisesti oikeustalosta. Kuva on täältä blogista, jossa on paljon tietoa muistakin sarjamurhaajista.
http://www.amylkoenig.com/IMAGES/+Killerladies.JPG

Suloinen Fanny Adams

Elokuinen 24. päivä, kaunis päivä Altonissa, Iso-Britanniassa vuodelta 1867. Fanny Adams-niminen nuori tyttö oli pikkusiskonsa Lizzien ja ystävänsä Minnie Warnerin kanssa ulkona kävelemässä.
Kello oli noin 13:30, tyttösten ollessa rautatieasemalla, heitä vastaan hoiperteli mukavammin alkoholia nauttinut hahmo. Hän oli pukeutunut mustaan puvun takkiin, vaaleisiin liiveihin ja housuihin. Hän oli 29-vuotias nuorimies ja toimi asianajajan apulaisena. Hänen nimensä oli Friedrick Baker.

Niin vahvassa humalatilassa Baker ei ollut, ettei olisi päässyt juttusille tyttöjen kanssa. Hän antoi Minnielle 1 ja puoli pennyä, jotta tämä saisi ostaa karkkia ja puoli pennyä Fannylle, jotta tämä lähtisi hänen matkaansa. Baker olisi halunnut Fannyn tulevan kanssaan Shaldeniin, joka on kaksi kilometriä Altonista luoteeseen. Fanny otti rahan, mutta kuuliaisena tyttönä tiesi olla lähtemättä vieraiden miesten matkaan.
Baker ei ehkä ollut odottanut tytön niskoittelevan. Hän otti Fannyn kiinni ja vei läheiseen humalakasvin täyttämälle pellolle, jonne Minnie ja Lizzie eivät voineet nähdä.
Huolimatta siitä, että Fanny oli kadonnut heidän näkökentästään, Minnie jatkoi Lizzien kanssa leikkimistä. Kello viiden aikaan he palasivat kotiin, jolloin Lizzien naapurin rouva Gardiner kysyi, missä Fanny oli. Lizzie ja Minnie kertoivat mitä oli tapahtunut. Gardiner kertoi kauheat uutiset Harriet Adamsille.
Hysteeriset rouvat Gardiner ja Adams, eli sekä Lizzien että Fannyn äiti, lähtivät sille kujalle, jossa liiveihin ja puvun takkiin sonnustautunut mies oli antanut rahaa Minnielle.
He sattuivat tapaamaan Bakerin siellä ja tivasivat, tiesikö tämä mitään asiasta. Baker kertoi vain, että oli antanut tytölle rahaa karkkiin, kuten hän usein tekee. Arvokas, siisti mies ei herättänyt epäilyksiä. William Clementin avustaja oikein, eihän sellaista kehdannut epäilläkään mistään hirveästä rikoksesta.

Tämä kuva saattaa esittää Fanny Adamsin vanhempia, mutta myös päinvastaisesta on tullut todisteita.

Huolen sokaisemat naapurit muodostivat etsintäpartion ja löysivät 7:lta sen, mitä tytön ruumiista oli jäljellä. Humalapellolla lojuvan tytön pää oli ruhjottu ja hänen kasvoilleen oli tehty syvä viilto suusta korvaan vasemman ohimon kohdalta. Elimet olivat levittäytyneet kaikkialle ympärille, joitain sisäelimiä oli viillelty. Oikeanpuoleinen korva oli revitty irti. Samoin reisi ja sääri, jotka löytyivät lähistöltä. Silmiä sensijaan ei näkynyt missään, ne löydettiin myöhemmin Wey-joesta. Laajamittoisten etsintöjen jälkeen löydettiin hänen torsonsa osat: rintakehä ja lantion alue, jotka oli revitty ja levitelty ympäriinsä.

Rouva Adams juoksi kaupungin eteläisessä osassa sijaitsevalle, The Butts-niitylle, jossa herra Adams oli pelaamassa krokettia. Nainen kertoi miehelleen, mitä heidän tyttärelleen oli käynyt ja lyhistyi maahan. George Adams haki haulikkonsa kotoa ja ryhtyi etsimään tyttärensä surmaajaa, mutta naapurit pysäyttivät hänet.

Fannyn jäljelle jääneet osansa vietiin läheisen lääkärin vastaanotolle kirurgoitavaksi kokoon.

Baker oli ehtinyt palata työpaikalleen ja kirjoittaa päiväkirjaansa “nuori tyttö tapettu – oli kaunis ja kuuma päivä.” Poliisitarkastaja William Cheyney pidätti hänet asianajaja W. Clementin toimistosta High Streetilta. Miehen paidassa ja housuissa oli verta, joiden alkuperää hän ei kyennyt selittämään ja hänen hallustaan löytyi kaksi veistä, joista toinen oli hieman verinen.
“En tiedä siitä mitään!” Baker vakuutti epätoivoisesti ja vastusti ankarasti pidätystä.
Hänen saappaansa, sukkansa sekä housun lahkeensa olivat vetiset.
“Se ei tee minusta syyllistä, vai tekeekö?” hän sanoi välinpitämättömästi ja kertoi usein oikaisevansa lätäköiden läpi. Hänen työkaverinsa todistivat, että hän oli kadonnut toimistolta kello 13:n jälkeen, palannut kello 15:25 ja lähtenyt jälleen 17:30. Lisäksi rouvat Adams ja Gardiner olivat nähneet hänen tulevan humalapellolta kello 17:n jälkeen, joten hän alkoi vaikuttaa syylliseltä.

Fanny Adams oli syntynyt vain 8 vuotta aikaisemmin, huhtikuussa 1859.

Minnie, 8, ja Lizzie, 7 vuotta.

Bakerin työtoveri Maurice Biddle ilmoitti tämän kertoneen hänelle kohtaamisestaan Gardinerin ja Adamsin kanssa.
“Minusta on ihan hirveää, kun lapsi on murhattu”, oli Baker sanonut.
Myöhemmin samana päivänä Biddle ja Baker olivat käyneet lasillisella, jonka yhteydessä murhaaja oli todennut aikovansa muuttaa toiseen kaupunkiin seuraavana maanantaina. Bibble oli arvellut, että hänellä voisi olla vaikeuksia löytää uusi työpaikka.
Bakerilla oli ratkaisu ongelmaan: “Voin ruveta teurastajaksi.”

Bakerin isä oli “osoittanut taipumuksia voivansa pahoinpidellä, jopa tappaa lapsensa” ja hänen serkkunsa oli ollut useita kertoja mielisairaalassa. Baker oli menettänyt sisarensa aivosyövälle ja yrittänyt itsemurhaa tyrehtyneen rakkauden vuoksi.

Samaan aikaan paikallinen maalari nimeltä William Walker oli löytänyt humalapellolta suuren kiven, jossa oli verta, pitkiä hiussuortuvia ja jossa näkyi pieni pala lihaa. Poliisin kanssa yhteistyötä tekevä kirurgi, tohtori Louis Leslien mielestä tämä oli selvästi murha-ase. Ruuminavaus paljasti kuolinsyyksi murskaavan iskun, joka oli osunut Fannya päähän.

Oikeudenkäynti pidettiin joulukuun 5. päivä. Baker kielsi edelleen syyllisyytensä ja selitti tarkoittaneensa päiväkirjamerkinnällä vain tienneensä, että tyttö oli tapettu. Se oli lyhyt, valamiehistö totesi hänet 15 minuutissa syylliseksi. Kello kahdeksan aamulla jouluaattona miehen tie vei Winchesterin vankilaan. Kun raudoitetulta Bakerilta kysyttin, halusiko hän sanoa jotain, hän vastasi: “En sir, vain sen, että olen syytön.”

Baker mahdollisesti myös raiskasi lapsen.
Lääkärin vastaanotto, jossa Fannyn ruuminosat kursittiin kokoon, on nykyisin pubi nimeltä “Ye Olde Leathern Bottle.” Uskomus kuuluu, että pikkutyttö kummittelee siellä.

Fanny Adamsin nimi on myöhemmin saanut uuden merkityksen: tyhjä, sisällötön, eloton, ei mitään.
Murhaajasta on tehty laulu “Bakerin teloitus”, jonka sanat ja nuotit löytää tästä.
Vanha, lorumuotoinen lehtiartikkeli aiheesta

lähde Find a grave

Terry King – lapset murhasivat isänsä

Crime Librarysta pitkälti tämäkin.

Vuonna 1995 Kelly Marino jätti miehensä Terry Kingin ja heidän neljä poikaansa. Hän asui toisen miehen kanssa vähän aikaa ja kun tämä löi häntä, hän palasi entisen perheensä luo – vain vähäksi aikaa.
Pojat lähetettiin lastenkotiin, joka lopetti toimintansa vuosi myöhemmin. Nuorimmat, kaksoset, annettiin sijaiskotiin. He eivät koskaan enää palanneet veljiensä ja vanhempiensa luo.
Vanhin lapsista, Derek, päätyi myös sijaiskotiin. Sijaisvanhemmat kertoivat, että poika oli hulluna tuleen. Derek piti heitä ärsyttävinä ja raivostuttavina ja vuonna 2001 hänen isänsä Terry King ottikin hänet takaisin hoiteisiinsa.
Heitä oli siis kolme: Derek, vuoden nuorempi Alex ja heidän isänsä.
Pojat alkoivat viettää paljon aikaa isänsä ystävän Ricky Chavisin seurassa. Ilmeisesti myös Chavis oli kiintynyt poikiin. Chavis oli automekaanikko, joka antoi heidän valvoa myöhään, katsella kaapelitv:tä, pelata videopelejä… ja polttaa marihuanaa.
Isä Terrylla oli palaa hihat, sillä hän ei ollut niin vapaamielinen kasvatuksen suhteen. Pian hän kielsi Derekia ja Alexia enää hengailemasta Chavisin kanssa.

Marraskuussa Terrylle paljastui, että pojat eivät välittäneet hänen kiellostaan.
Chavis oli hakenut heidät koulusta ja oli myöhemmin palannut Kingin talolle palauttamaan keittokirjaa, jonka pojat olivat unohtaneet hänen autoonsa.

Terry salli poikien tapaavan Chavisin vielä kerran voidaakseen sanoa jäähyväiset. Vaivihkaa Chavis antoi Alexille kahdenkympin setelin ja avaimet kotiinsa – siis asuntovaunuun – luvaten, että pojat voisivat tulla hänen luokseen asumaan, jos eivät haluaisi enää asua isänsä kanssa ja päättäisivät karata.

Chavis oli aina ollut sitä mieltä, että Terry oli liian tiukka. Hän antoi Alexin jopa ymmärtää, että Terry pahoinpitelisi heitä. Alex kertoi myöhemmin, että se oli liioittelua: isä oli lyönyt häntä vain muutaman kerran ja hänestä oli aina hauska auttaa isäänsä pihatöissä ja muissa isän asioissa.
Sillä hetkellä pojat suuressa vapaudenkaipuussaan eivät kuitenkaan ajatelleet sitä, vaan tarttuivat Chavisin tarjoamaan tilaisuuteen. He odottivat innolla elämää ilman sääntöjä. Alex kertoi tutkijoille myöhemmin, että suunnitteli asuvansa Chavisilla 16-vuotiaaksi asti.

Kun Chavis oli ottanut pojat luokseen, hän kertoi heille, ettei Terry antaisi heidän ikinä olla hänen kanssaan ja rankaisisi poikia löytäessään heidät. Jos veljekset haluaisivat surmata isänsä ja Chavisin entisen ystävän, he saisivat edelleen kodin Chavisin luota.

Alex kertoi heille myös ymmärtäneensä olevansa homo. Hän kertoi, että hänellä oli luonteeltaan eroottinen suhde Chavisiin, johon oli syvästi rakastunut ja että hän halusi olla samanlainen tyyppi kuin Chavis. Tämä on hyvin mahdollista siinä valossa, että Chavis oli jäänyt -84 kiinni kolmen pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Eräänä kiitospäivän jälkeisenä sunnuntaina palokunta sai tehtäväkseen sammuttaa erästä tulipaloa Muscogee Roadin liepeillä. Tuosta talosta Terry King löydettiin kuolleena kotoaan. Hän oli nukahtanut nojatuoliin ja joku oli varmistanut, ettei hän koskaan heräisi. Hänen jalkansa olivat yhä levollisesti pöydällä. Miehen pää oli hakattu tohjoksi ja hän oli liekkien keskellä.

Marraskuun 27. päivä vuonna 2001 Chavis ajoi pojat Escambian läänin sherriffin toimistolle. Pojat myönsivät surmanneensa isänsä ja heidät pidätettiin murhasta. Chavista syytettiin avunannosta, todisteiden peukaloinnista sekä Alexin seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Lapset kuvailivat, että idea oli Alexin ja toteutus Derekin. Derek oli lyönyt isäänsä 10 kertaa – varmistaakseen, että Terry menehtyisi. He kertoivat, että pelkäsivät sanktioita kotoa karkaamisesta 10:n päivän viettämisestä Chavisin asuntovaunussa.

Tämän jälkeen pojat peruivat puheensa ja sanoivat ensin Chavisin pakottaneen heidät surmatyöhön, sitten Chavisin itse suoritaaneen sen.

Alexia ja Derekiä kohdeltiin oikeudessa aikuisina. Puolustuksen aikana he sanoivat, että Ricky Chavis tappoi heidän isänsä näiden tapellessa puolustaaksen poikia. Pojat olivat olleet asuntovaunussa sillä aikaa kun Chavis oli ollut murhaamassa Terrya.
Pojat ilmoittivat Chavisin käskeneen heitä ottamaan murhan kontolleen sillä perusteella, että alaikäisinä heitä ei tuomittaisi kuolemaan johtaneesta itsepuolustuksesta ja siten he kaikki kolme pääsisivät kuin koira veräjästä.
Alex sanoi Chavisin vakuuttaneen hänet siitä, että hänen isänsä oli terrorisoiva hirviö, jolta Chavis pelasti hänet.

Puolustus väitti Chavisin murhanneen Terryn salatakseen suhteensa Alexin kanssa. Syyttäjä, David Rimmer, sen sijaan sanoi toimittajille uskovansa, että Chavis oli laittanut pojat murhaamaan isänsä.
Työnjohtaja Lynn Schwarz sanoi valamiehistölle uskovansa, että pojat olivat auttaneet Chavisia tappamaan Terryn, mutta että Chavis oli hakannut miehen pesäpallomailalla. Schwarz kertoi hänen sydämensä murtuvan kun hän joutui tuomitsemaan pojat toisen asteen murhasta.
Niin se murtuikin, kun selvisi, että Chavis oli syytön ensimmäisen asteen murhaan sekä tuhopolttoon.

Ricky Chavisin oikeudenkäynnin aika oli elokuussa 2002. Kuulemistilaisuuksia kesti 4 päivää ja viiden tunnin harkinnan jälkeen valamiehistö teki päätöksen, mutta tuomio ilmoitettaisiin vasta myöhemmin samassa kuussa kun poikien oikeudenkäynti olisi hoidettu pois alta.
Myös poikien tutkimuksen puheenjohtoa hoitanut tuomari Frank Bell luopui nopeasti aikeesta syyttää Chavista surmatyön pääjehuksi. Hän ottaisi asian uudelleen harkintaan vain jos Chavis tunnustaisi murhan.
Puolustusasianajaja Mike Rollo teki sanoi, että tavattuaan äitinsä isän hautajaisten jälkeen, pojat eivät ensin tunnistaneet tätä ja sitten murtuivat ja kertoivat yksityiskohtaisesti kuinka olivat tappaneet isänsä.

Pojat kertoivat valamiehistölle, että tapeltuaan isänsä kanssa 25. marraskuuta, he pyysivät päästä ajelulle Chavisin kanssa. Kun Chavis oli saapunut, hän oli käskenyt poikia piiloutumaan autonsa takakonttiin ja mennyt itse Kingin asuntoon. Tulleessaan sieltä hän oli sanonut pojille, että oli ollut tappelu ja heidän isänsä oli kuollut.
Alex kertoi Chavisin sanoneen hänelle, ettei Terry koskaan antanut hänen olla poikien kanssa ja hän oli surmannut Terryn puolustaakseen Alexia ja Derekia.
Derek kertoi Chavisin sanoneen hänelle, että oli luvannut äidilleen ennen tämän kuolemaa, ettei enää koskaan joutuisi kiven sisään.

 
Alex ja Derek sitten todettiin syyllisiksi. Heidät laitettiin valtion ylläpitämään nuorten vankilaan Alex 8, Derek 7 vuodeksi, mikä jenkkilässä on varsin vähän. Derek oli 13-vuotias ja Alex 12-vuotias.

Tuomaristo ei voinut tuomita Chavista vain poikien ohjailijana ja määräilijänä.

Chavis veli Michael kertoi tuomaristolle olleensa veljensä kanssa, kun he kuulivat uutisen tulipalosta hänen poliisiskanneristaan. Sitten Ricky oli saanut puhelinsoiton. Hän oli lähtenyt ja palannut poikien kanssa. Michael kertoi, että sitten Derek oli kertonut tarkkaan, kuinka oli tuikannut talon tuleen ja tappanut isänsä.

Etsivä Terry Kilgore kertoi tuomaristolle, ettei hänellä ollut näyttöä siitä, että Chavis olisi ollut mukana murhassa.

Poikien lausuntoja ei voitu käyttää heitä syytettäessä. Chavis tuomittiin Alexin luvattomasta vangitsemista, mutta ei sukupuolisesta ahdistelusta.

Murhatuomion määrääminen jäi sinetöitäväksi Kingin veljesten oikeudenkäynnissä.

Poikien isoisä ei ollut yllättynyt. Hän kertoi lehdistölle seuraavaa: “Minulla oli tunne, että he olivat osallisia poikani murhaan. Minä en vihaa heitä. Minä rakastan heitä. Mutta minä arvasin, että he olivat osallisia siihen.” Mies kertoi Connie Chungille, että oli nähnyt poikien järkyttävän väkivaltaisen taistelun kun he olivat vankilassa. Kun hän oli kysynyt, mitä sinä yönä oli oikein tapahtunut, Derek oli uhkaavasti käskenyt pikkuveljeään vaikenemaan.

Mutta poikien lakitiimin onnistui saada poikien tuomio kyseenalaistetuksi lokakuussa 2002.
Tuomari Frank Bell myönsi, että molempien osapuolten olisi harkittava asian uudelleen käsittelyä kyseenalaistaen syyttäjän päätöstä kokeilla syyttää poikia samasta rikoksesta.

Poikien äiti, Kelly Marino yritti korvata heidän asianajajansa Jayne Weintraubin ja Ben Kuehnen liksat, jotka Rosie O’Donnell oli palkannut, tuloksetta.
Marraskuussa 2002 syyttäjä David Rimmer ja puolustusasianajat James Stokes ja Sharon Potter pääsivät kompromissiin: pojat tunnustivat syyllisyytensä kolmannen asteen murhaan sekä tuhopolttoon.
He myönsivät tehneensä itse murhan, mutta Chavis oli toimittanut veljeksille marihuanaa ja sanonut, että he voisivat asua hänen kanssaan.
Kelly Marino väitti, että hänen lapsensa eivät olleet riittävän kypsiä hyväksyäkseen perusteita(=plea). Hän sanoi, että syyttäjät olivat vakuuttaneet pojat ottamaan perusteet esittämällä vankilaan menon kuin se olisi kuin kesäleirille menisi.
Potter sanoi, ettei Kelly ollut viettänyt poikien kanssa tarpeeksi aikaa tietääkseen tuomioista ja perusteista.

Tuomaristo viittasi kintaalla Kellyn puheisiin. Alex tuomittiin 7 ja Derek 8 vuodeksi valtion nuorisovankilaan.
Marino, joka asuu nykyisin Lexingtonissa, yritti saada poikien huoltajuuden. Tästä ajatuksesta poikien isän äiti ja veli, Joyce Tracy and Greg King, eivät pitäneet.
*Marinoa on myöhemmin syytetty sosiaaliturvatarkastuksien varastamisesta, joihin pojat joutuivat isänsä kuoleman jälkeen.*

Maaliskuussa 2003 Ricky Chavis todettiin syylliseksi todisteiden ja todistajien peukalointiin, kolmannen asteen murhaan osallistumiseen sekä Alexin vangitsemiseen. Chavis oli pessyt veren poikien vaatteista ja piilottanut heidät, kun poliisit olivat tutkineet asuntovaunua. Hänet tuomittiin enimmäisrangaistukseen eli 35 vuodeksi.

Alex King pääsi pois vankilasta huhtikuussa 2008. Hän muutti asumaan Kathryn Medicon ja tämän perheen luo Jacksonvilleen. Kathryn Medico on kirjoittanut kirjan Alexista.
Derek King vapautui maaliskuussa 2009. Hän muutti isoäitinsä luo. Veljet erotettiin toisistaan vankilassa. He ovat suunnitelleet menevänsä samaan lukioon.
Molemmat heistä ovat esiintyneet talkshow-ohjelmissa., joissa he vaikuttavat päässeen yli isänsä murhasta.
Derek on sanonut, että kaikki tekevät virheitä ja toivoo, että häntä ja hänen veljeään ei tänä päivänä arvosteltaisi enää sen perusteella.
Alex on sanonut, ettei halua elää menneisyydessä, vaan saada elämänsä takaisin.

Seuraavat tekstin pätkät ovat täältä: http://vanceholmes.com/court/trial_king.html Jokainen voi muodostaa oman käsityksensä sivuston reiluudesta ja puoleellisuudesta. En jaksa suomentaa koko sivua, mutta tässä on joitain (mahdollisesti) oleelliseimpia kohtia.

Alex ja Derek Kingiä ei koskaan kohdeltu väärin millään tavalla. He valehtelivat paljon poliiseille ja syyttivät isänsä ystävän Rick Chavisin aivopesseen heidät.
“Hän sanoi tappaneensa isämme suojellakseen meitä”, Alex valehteli Chavisista. “Hän sanoi, että jos ottaisimme syyt niskoilemme, se tulkittaisiin itsepuolustukseksi, koska olemme niin nuoria.”
Rick Chavis vapautettiin kaikista syytteistä, myös seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vaikka Chavis olisi muuten tehnyt paljon syntiä, hän ei millään tavalla osallistunut Terry Kingin murhaamiseen.

On selvää, että isänmurha oli nuoremman veljen Alexin idea. Hän halusi isänsä kuolevan ja yritti saada isoveljensä Derekin tappaamaan tämän. Derek saattoi alunperin uskoa Alexin tuskaiset kidutustarinat. Alexin kirjoitukset, myös rakkauskirjeet Chavisille, paljastavat hienostunutta kielenkäyttöä ja hohdokasta melodraamaa.
He keksivät jostain tv-ohjelmasta piilottaa jälkensä polttamalla talon.

Tähän päivään mennessä kumpikaan tappajista ei ole millään tavoin selittänyt tekoaan. Kumpikaan ei myöskään ole ottanut teostaan täyttä vastuuta, eikä täysin myöntänyt syyllisyyttään.
Alex ja Derek ovat valehdelleet niin paljon, että todennäköisesti eivät itsekään enää muista, kenen piti olla syyllinen ja miksi. Näyttö on kuitenkin yksinkertainen, suoraviivainen ja tuhoisa.

Derek suunnitteli murhaa kaksi päivää ennen toteutusta. Hänen entinen sijaisäitinsä Nancy Lay kertoo järkyttyneensä kun Derek kertoi, että hän ja Alex suunnittelivat Terryn murhaa.
“Et voi lähettää meitä takaisin, koska veljeni aikoo murhata hänet”, oli Derek sanonut marraskuun 24. päivä. “Meillä on jo suunnitelma.”

Kun Alexilta tivattiin, pahoinpitelikö Terry häntä, hän sanoi tämän joskus katsovan häntä ankarasti suoraan silmiin.

Ankaran katseen mies.

”Alex ehdotti, että tappaisin isän. Murhasin isän alumiinisela pesäpallolla. Sytytin talon tuleen makuuhuoneesta.”
-Derek King, 14-vuotiaana
”Ihmiset tekevät virheen esineellistäessään lapsia. He eivät ole esineitä, vaan pieniä ihmisiä, joilla on tunteet ja niitä tunteita olisi suojeltava.”
– Terry King

“Sanoin Alexille, että se menisi todella vakavaksi, jos joutuisin fyysiseen tappeluun isän kanssa. Alex sanoi minulle olevansa heikko ja että hänellä ei ollut voimia taistella isää vastaan. Kun teimme jotain väärin ja sitten yritimme puhua siitä isällemme, tämä sanoi ‘Minä sanon viimeisen sanan’. Hän työnsi meitä pois”, selitti 13-vuotias Derek King Floridassa poliisiasemalla.
Derek sanoi, että viimeinen pisara oli, kun Terry tönäisi (siis tahallisesti) 12-vuotiasta Alexia saaden tämän itkemään.
“Isä oli todella vihainen, koska olimme karanneet. Sanoin Alexille, ettei olisi huolissaan, minä hoitaisin asian”, Derek sanoi poliisille.
“Varmistin että hän nukkuisi. Otin mailan ja iskin häntä päähän”, Derekin voidaan kuulla sanovan Sandersin nauhalle. “Löin häntä kerran ja kuulin hänen voihkivan. Pelästyin, että hän virkoaisi ja huomaisi meidät, joten iskin häntä 10 kertaa.”
Derekin lausunnon mukaan Alex seurasi häntä talossa sekä hyökkäyksen aikaan että sen jälkeen. Derek asetti alumiinisen pesäpallomailan isänsä sänkyyn ja sytytti patjan tuleen.

“Sanoin toivovani, että hän olisi kuollut”, kertoi Alex ja näytti naarmuja käsivarressaan, jotka väitti isänsä tehneen. Hän kertoi, että he suunnittelivat alunperin tappavansa isänsä veitsellä, mutta ajattelivat, että se ei välttämättä työntyisi kunnolla läpi. Sitten he ajattelivat tappaa htämän vasaralla, mutta eivät löytäneet yhtäkään.

Aled kertoi katselleensa veljensä hyökkäävän nukkuvan isänsä kimppuun. “Olin vain seuraamassa sivusta siellä”, hän kertoi rauhallisesti. “Oli selvää, että hän oli kuollut. Hänen aivojaan oli hieman lentänyt seinille.”

Palomiehet löysivät Terry Kingin keskeltä liekkejä nojatuolista kädet ristissä rinnan päällä ja jalat ristissä jalkatuella. Häneen oli isketty useita kovia iskuja ja hänen osiaan kuten aivoja oli jopa 12 metrin etäisyydellä.

Rick Chavis antoi pojille savukkeita. Vaikkei hän kannustanut heitä polttamaan, hän ei myöskään estellyt heitä.
Silloin Alex rakastui Chavisiin. “Hän sanoi rakastavansa minua. Että olemme erilaisia ja olemme homoja.”

Alex kertoi Chavisin sanoneen myös, että kaikki tulisi olemaan hyvin, kun palo peittäisi todistusaineiston.

Poikien haastatteluista…
“Tiesikö isäsi, että sinä ja Chavis harrastitte sekiä?”
Alex: “Ei, sir, kukaan ei tiennyt, ennen kuin minut laitettiin lukkojen taakse.”
“Sanoitko koskaan, että halusit isäsi kuolevan?”
Alex: “Ei sir. Rakastin isääni, en halunnut hänelle koskaan tapahtuvan mitään pahaa.”

“Kertoiko Chavis sinulle isäsi kohtelevan sinua väärin.”
Alex: “Kyllä rouva.”
“Mutta sinä tiesit, että se ei ollut totta.”
Alex: “Kyllä rouva.”
“Läimikö hän sinua?”
Alex: “Ei rouva.”
“Hän tuskin koskaan läimi sinua.”
Alex: “Kyllä rouva.”

 

 

 

 

Shanda Sharer

Tapahtumat sijoittuvat Madisoniin, Indianan osavaltioon. Shanda Sharer oli 12-vuotias tyttö, jonka kohtaloksi koitui kuolla yhtenä nuorimmista henkirikoksen uhreista Yhdysvalloissa vuonna 1992.

Shanda Sharer

Shanda Renee Sharer syntyi Pinevillen keskussairaalassa Kentuckyssa kesäkuun kuudentena 1979 onnellisille vanhemmille Steve Sharerille ja Jacqueline Vaughtille. Shanda kävi viidennen ja kuudennen luokkansa St. Paulin koulussa, Louisvillessa. Hän oli pirteä ja urheilullinen tyttö, joka harrasti lentopalloa, softballia ja cheerleadingia. Tytön vanhemmat olivat eronneet ja Jacqueline oli mennyt uusiin naimisiin. Hän erosi myös uudesta miehestään ja muutti Shanda mukanaan New Albanyyn kesäkuussa 1991.
Toisinkuin lapsilla uudessa paikassa usein, Shandalla ei ollut vaikeuksia saada uusia ystäviä. Hän oli 12, kun aloitti Hazelwoodin koulussa, jossa oli pidetty oppilas. Hän oli iloinen, ystävällinen ja avoin. Luultavasti tähän kaikkeen Amanda Heavrin hänessä ihastui. Shanda alkoi seurustella 14-vuotiaan Amandan kanssa.

Melinda Loveless

Melinda syntyi 1975 lokakuun 28., myös Kentuckyssa kolmantena lapsena perheeseen, jossa hänellä oli kaksi isosiskoa, äiti ja isä.
Melindan isä Larry Loveles oli suorittanut asevelvollisuuttaan Yhdysvaltojen armeijalle Vietnamin sodassa. Kun hän palasi sieltä, hänet nostettiin sankarin jalustalle. Jos Marjorielta kysytään, hänen miehensä ei ollut sankari, vaan perverssi, joka voisi pukeutua hänen ja tytärtensä alusvaatteisiin ja meikkeihin.
Molemmissa vanhemmissa oli pätkätyöläisen vikaa: sotilasuransa jälkeen Larry työskenteli rautatiealalla, jossa sai tehdä töitä silloin kun itse halusi; sitten vuonna -72 poliisina 8 kuukauden ajan, kunnes pahoinpiteli työparinsa kanssa mustan miehen, jota syytti vaimonsa kanssa makaamisesta; sitten postinkantajana vain kolmen kuukauden ajan.
Perheen elättäminen oli lähinnä Marjorien vastuulla. Larry oli impulsiivinen tuhlari, joka oli kiinnostuneempi ostamaan moottoripyöriä, ampuma-aseita ja autoja.
Perhe saattoi silti elää melko leveästi vuoteen -80, jolloin Larry joutui konkurssiin. Pitkäaikaiset perhetutut kertoivat, että tytöt olivat usein nälkäisiä, eivätkä saaneet kotona riittävästi ruokaa.

Pettämistä tapahtui koko suhteen ajan sekä miesten, että naisten kanssa, Larryn puolelta siis. Larry olisi mielellään nähnyt vaimonsakin vehtaavan muiden kanssa, mutta Marjoriesta inhotti ajatuskin.

Kun Melinda oli 5, vanhemmat hurahtivat baptistiseen kirkkoon. Larrysta jopa tuli maallikkosaarnaaja, ja Marjoriesta koulun sairaanhoitaja. Larrysta tuli myös kirkon avioliittoneuvoja. Kun Melinda oli 7, Larry yritti raiskata erään naisen kirkossa. Tapahtuneen jälkeen pariskunta jätti kirkon ja palasi vanhoihin elämäntapoihisa: juopotteluun ja avoimeen parisuhteeseen.

Lapsuudessaan Melinda näki äitinsä itsemurhayrityksen, isänsä pahoinpitelevän äidin niin että tämä joutui sairaalaan sekä raiskaavan äidin.

Huhut liikkuvat, että Larry olisi käyttänyt hyväksi lapsia, kuten lastensa serkkuja. Melinda kieltää, että Larry olisi tehnyt mitään tällaista hänelle.

Kaikesta huolimatta vanhempien ero oli Melindalle kova pala. Kun hänen äitinsä meni vielä uusiin naimisiin, tyttö masentui, alkoi lintsata koulussa ja tapella koulutovereidensa kanssa.
Larry muutti Floridaan ja meni myös uudestaan naimisiin. Se musersi Melindan. Larry lähetti muutaman kirjeen tyttärelleen, mutta katkaisi sitten kaikki kontaktit häneen.

Melinda ja Amanda alkoivat seurustella vuonna 1990. Maaliskuussa 1991 Melinda tuli äidilleen ulos kaapista. Siinä riitti sulateltavaa Marjorielle, mutta lopulta hän hyväksyi ja ymmärsi asian.

Shanda tapaa Amandan… ja Melindan

Palataan Shandaan. Hän tapasi kouluvuoden alussa Amanda-nimisen tytön, jonka kanssa hänelle tuli sanaharkkaa. He joutuivat jälki-istuntoon ja sitten huomasivat pitävänsä toisistaan. He alkoivat seurustella, mutta matkassa oli yksi matka, nimittäin Amanda seurusteli jo jonkun kanssa. Ja se joku sattui olemaan Melinda Loveless.

Melindalle ei tietenkään ollut helppoa huomata sydänkäpystään toisen kanssa intiimissä suhteessa. Eräänä varhaisena lokakuun päivänä Shanda ja Amanda menivät yhdessä koulutanssijaisiin ja Melinda oli vihainen nähdessään heidät. Samaten Melinda alkoi seurustella toisen, vanhemman tytön kanssa. He eivät Amandan kanssa missään vaiheessa sopineet lopettavansa suhdettaan.

Joitain viikkoja myöhemmin, kun Melinda uhkasi tappaa Shandan kun tämä oli menossa jollekin festivaaleille Amandan kanssa.
Uhkaukset eivät todellakaan jääneet tuohon yhteen kertaan vaan jatkuivat puoli vuotta. Joko hän itse soitteli Shandalle tai lähetti uhkausviestejä ystäviensä kautta.
Melinda ei tuntenut Shandaa hyvin, mutta tarpeeksi hyvin tietääkseen mikä tämä oli: likainen, hirveä narttu, joka oli vienyt häneltä hänen tyttöystävänsä.

Shanda ei ollut käynyt Hazelwoodin koulua vielä kokonaista lukuvuottakaan, kun hänen vanhempansa laittoivat hänet yksityiseen katolilaiseen kouluun, joidenkin lähteiden mukaan Melindan loputtomien uhkausten, joidenkin mukaan siksi että olivat huolissaan tyttärensä lesbosuhteesta Amandan kanssa.

Joulukuussa 1991 Shanda lakkasi pitämästä yhteyttä Amandaan.

Melindan joukko

Lokakuussa 1991 Melinda tapasi Mary Laurine Tackettin, jota kutsuttiin Laurieksi. Ei heidän välillään oikeastaan ollut mitään ystävyyttä, mutta Melinda oli kiinnostunut tämän seurasta, koska tämä 17-vuotias halusi tappaa jonkun. Melinda kertoi tälle Shandasta, jota vihasi valtavasti ja että halusi tämän kuolevan. Lauriesta se oli hyvä ajatus.

10. tammikuuta 1992 Melinda ja Laurie olivat menossa punkrock-konserttiin. Laurie pyysi ystävänsä Hope Rippeyn mukaan. Ja tämä tuli mielellään. Hope oli 15-vuotias tyttö, joka asui Madisonissa. Hän ei ollut vielä tavannut Melindaa. Hope ilmeisesti ihaili kavereitaan ja alkoi viiltelemään heidän mukanaan. Hänen eronneiden vanhempiensa mielestä Laurie oli huonoa seuraa, mutta se ei estänyt häntä olemasta tämän ystävä.
Hope kysyi mukaan vielä ystäväänsä omasta koulustaan, myös 15-vuotiasta Toni Lawrencea. Toni ilmoitti tulevansa ja niin murhaajajoukko oli koolla.

Shanda oli siis lopettanut suhteensa Amandaan ja vaihtanut koulua, mutta Melinda ei ollut vieläkään tyytyväinen.

Laurien äiti oli helluntailainen fundamentalisti. Kun hän sai toukokuussa -89 tietää, että tytär vaihtoi koulussa pitkän hameen farkkuihin, syntyi ankara yhteenotto ja yöllä hän kuristi tätä. Sosiaalityöntekijät tulivat ja vanhemmat vakuuttivat heille, että tämä ei ollut heidän tapaistaan. Laurie syyttää isäänsä käyttäneen häntä hyväksi ainakin kahdesti: kun hän oli 5- ja 12-vuotias.

Laurie riiteli usein äitinsä kanssa monista eri asioista, muun muassa ystävästään Hopesta. Kerran äidin käydessä Hopen kotona, hän sai tietää tämän isän hankkineen tytöille Ouijan, eräänlaisen spiritismissä käytettävän laudan. Nainen vaati, että Ouija-lauta poltettaisiin ja Rippeyden talo manattaisiin.

Laurien vapaa-ajan harrastuksiin kuului itsensä vahingoittaminen, varsinkin vuoden 1991 alussa, kun hänellä oli tyttöhuolia. (Tyttöystävä oli sekaantunut johonkin, ei kuitenkaan eläimeen.) Jäljet huomattuaan vanhemmat veivät tytön sairaalaan 19. maaliskuuta 1991, jossa hänelle annettiin antidepressantteja ja lähetettiin kotiin. Kaksi päivää myöhemmin menolippu takaisin sairaalaan oli lunastettu, kun Laurie teki ranteeseensa syvän viillon tyttöystävänsä ja Toni Lawrencen kanssa. Hän pääsi psykiatrisen sairaanhoidon pariin, jossa hänellä todettiin epävakaa persoonallisuus ja olleen hallusinaatioita lapsuuden alkuvaiheilla. Huhtikuun 12. hän pääsi jälleen ulos sairaalasta. Syyskuussa 1991 hän keskeytti lukion.

Lokakuussa 1991 hän asuskeli Louisvillessa satunnaisten kavereidensa nurkilla, mutta muutti takaisin Madisoniin, kun hänen isänsä lupasi ostaa hänelle auton. Hän silti vietti aikansa lähinnä Louisvillessa ja New Albanyssa, erityisesti joulukuussa liikui paljon Melinda Lovelessin kanssa.

Hän ja Shanda alkoivat hengata keskenään marraskuun lopulla 1991.

Kun Hope Rippeyn vanhemmat erosivat, hän muutti äitinsä ja sisarustensa kanssa Quinckyyn, Michiganiin helmikuussa -84. Hopen mielestä siellä asuminen oli kamalaa. Hänen harras toiveensa toteutui 3 vuotta myöhemmin: hänen vanhempansa palasivat yhteen ja he muuttivat takaisin Madisoniin.

Toni Lawrence, jonka koulukaveri ja paras ystävä Hope oli, oli syntynyt helmikuussa -76 Madisonissa. Hänen sukulaisensa oli pahoinpidellyt häntä 9:n iässä ja nuori poika oli raiskannut hänet kun hän oli 14. Poliisi ei voinut tehdä muuta kuin määrätä tuon pojan pysymään kaukana Tonista. Raiskauksen jälkeen Toni pääsi juttelemaan ammattiauttajalle, mutta se ei juuri auttanut. Hän alkoi harrastaa irtosuhteita ja tuli itsetuhoisaksi. 8. luokalla hän yritti itsemurhaa.

Tuona päivä Hope, Laurie ja Toni menivät siis Laurien autolla Melindalle. Tytöt olivat sanoneet vanhemmilleen olevansa yötä kaverilla. Tytöt lainasivat Melindan vaatteita ja tämä näytti heille veitsiään, joilla aikosi säikäyttää Shandan. Tässä vain Laurie tiesi Melindan olevan menossa pelottelemaan Shandaa ja Melinda alkoikin vaahtoamaan vihastaan Shandaa kohtaan heti kun nelikko oli koolla.
Hope ei oikeastaan olisi vielä saanut ajaa, mutta Laurie päästi hänet rattiin ja tämä ajoi porukan Shandan kotinurkille Jefferssonvilleen pysähtyen McDonald’sin kohdalla.
Vähän ennen illan pimenemistä he pysäyttivät Shandan pihalle. Melinda käski kahta joukon junioria koputtamaan oveen ja esittäytymään Amandan ystävinä. Toni ja Hope tekivät työtä käskettyä ja sanoivat Amandan odottavan heitä paikassa nimeltä “Noidan linna.” Shanda sanoi, että ei voisi tulla, koska hänen vanhempansa olivat vielä hereillä ja pyysi, että hänet haettaisiin keskiyöllä.
Kuultuaan uutisen Melinda raivostui, mutta muut rauhoittelivat, että he tulisivat hakemaan Melindan myöhemmin. Tytöt sitten lähtivät punkrock-konserttiin, josta aiemmin oli ollut puhetta. Toni ja Hope kyllästyivät nopeasti musiikki ja lähtivät kahden pojan kanssa Laurien autoon toteuttamaan seksuaalisuuttaan.

Kello kävi keskiyön ja tytöt palasivat hakemaan Shandaa. Melinda kertoi kavereilleen, ettei malttanut odottaa, että pääsisi tappamaan 12-vuotiaan tytön. Samalla hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että tyttö oli oikein viehättävä ja hän haluaisi harrastaa seksiä tämän kanssa ja että veitsi oli vain pelotteeksi. Puoli yksi he olivat Shandalla ja Toni meni uudestaan koputtelemaan ovea. Shanda vaihtoi päälle nätimmät vaatteet ja lähti matkaan uskoen tapaavansa tyttönsä Amandan. Melinda, joka oli häirinnyt ja piinannut tyttöä lukuisia kertoja, piiloutui veitsi kädessään huovan alle takapenkille.

Joukko lähti ajamaan Uticaan, toiseen Indianalaiseen kaupunkiin, jossa Noidan linna sijaitsi. Kyseessä Mistletoe Fallsinakin tunnettu paikka, joka on eristetyllä kukkulalla, josta on näkymä Ohion jokeen. Siihen aikaan nuoret tapasivat ajoittain viettää siellä aikaa.
Piileskeltyään tuon automatkan ajan, hetken päästä Melinda tuli esiin ja laittoi veitsen Shandan kurkulle ja ryhtyi hiillostamaan tätä Amandasta. Kun joukkio saapui Noidan linnaan, he sitoivat Shandan raajat köydellä. Shanda alkoi itkeä. Tytöt huomasivat monien autojen kulkevan ohi ja pelästyivät ajatuksesta, että jäisivät kiinni itse teossa. He hyppäsivät takaisin autoon ja suuntasivat kohti Madisonia. He pysähtyivät lähelle Laurien kotia.

Melinda ja Laurie pakottivat 12-vuotiaan strippaamaan ja ensimmäiseksi mainittu alkoi hakata häntä nyrkeillä. Hän potki tätä ja viilteli tytön suuta tämän hammasraudoilla. Hän yritti viiltää tytön kurkun auki, mutta veitsi osoittautui liian tylsäksi siihen hommaan.

Vuoden 1992 lopussa ja 1993:n puolivälin välillä tarinan sankareille langetettiin tällaisia tuomioita:
– 16-vuotias Melinda Loveless sai 60 vuotta. Hänet vapautetaan vuonna 2052 tai hyvällä käytöksellä 2022.
– 17-vuotiaalla Laurie Tacketilla sama homma.
– 15-vuotias Hope Rippey sai 50 vuotta. Hän vapautuisi 2042 tai 2022 hyvällä käytöksellä, MUTTA hän vapautui hyvällä käytöksellä jo huhtikuussa 2006.
– 15-vuotias Toni Lawrence sai 20 vuotta. Hänet vapautettaisiin 2012 tai hyvällä käytöksellä 2002, MUTTA hänet vapautettiin jo 14. joulukuuta 2002.

Toni istui tuomioonsa Indianan naistenvankilassa Pendletonissa, Indianassa. Muut joutuivat Indianan Indianapoliksen naistenvankilaan (joka on sekin Indianassa).

Toni palasi Madisoniin ja on kahden lapsen äiti ja hän on kirjoittanut myspace-sivullaan olevansa onnellinen. Hänen myspace-sivunsa:
http://www.myspace.com/hatemetoday1976

Shanda Sharerista on kirjoitettu kaksi kirjaa:

Michael Quinlan: Little Lost Angel (myydään Amazonissa 8-15 dollarilla)

Aphrodite Jones: Cruel Sacrifise

Ylläoleva teksti

(c) Wikipedia

Tästä eteenpäin

(c) Crime Library

Ruumiinavaus

Sunnuntaiaamuna tohtori George Nichols teki Shandalle ruumiinavauksen. Siinä prosessissa selvisi, että hän oli kärsinyt moninaisista vaurioista. Hänen ranteistaan löytyi sidosmerkkejä (ranteet sidottu köysillä?) ja hänellä oli useita ruhjeita päässään, kaulassa ja jaloissa. Shandan sormet olivat sellaisessa vääristyneessä asennossa, että heidät piti leikata ne irti saadakseen sormenjäljet. Hänen leukansa poistettiin myös, hammaslääkärin tutkimuksia varten. Ylävartalossa oli kolmannen ja neljännen asteen palovammoja ja hänen kielensä sojotti puristuneiden hampaiden välistä. Repeämät anuksessa ja peräsuolessa kielivät tylpän esineen työntyneen hänen sisäänsä ainakin 3 ja puoli tuumaa. Lisäksi peräsuolen alueen verenvuoto osoitti, että hän oli ollut elossa hyökkäyksen aikaan. Ruumiinavauksessa löytyi Shandan ylemmästä hengitystiestä löytyi nokea, mikä tarkoitti, että hän oli ollut elossa kun hänet sytytettin tuleen.

Tutkijat kyselivät sekä Melinda Lovelessilta että Laurie Tackettilta ennen kuin siirsivät heidän Indiana Circuit Courtin eli Indianan tuomioistuimen eteen Madisonissa. Molempia tyttöjä syytettiin murhasta ja psykologi määrättiin edustamaan heitä. Erillisissä kuulemisissa tuomari Ted Todd luovutti tytöt nuorisotuomioistuinjärjestelmältä, päättäen, että heitä kohdeltaisiin oikeudessa aikuisina. Lovelessin ja Tackettin kuulemisen jälkeen syyttäjä Guy Townsend puhui Hope Rippeyn asianajajalle tämän osallisuudesta.

Tässä vaiheessa media vyöryi tapauksen kimppuun joka suunnalta, ja teki valtavia otsikoita. Kansa oli shokissa ja halusi rangaista Shandan tappajia. Mediahuomio toi esille myös monia teinejä, jotka olivat tunteneet Shandan murhaajat ja osasivat kertoa jotain todella nannaa. Ilmeisesti Loveless ja Tackett olivat tunnustaneet ainakin kolmelle ihmisellä, joista kaksi antoivat nopeasti lausunnot Shipleylle ja Henrylle. Palat alkoivat löytää paikkaansa kaaosmaisessa palapelissä ja tutkijoille selvisi hitaasti, mutta varmasti, mikä Shandan kohtalo oli ollut. Samalla kun tytöt yrittivät vähätellä osuuttaan murhassa ja siirtää vastuuta, suurin osa heidän kertomastaan oli totta. Syyttäjä Guy Townsend ei arkaillut. Mikään ei enää saisi Shandaa takaisin, mutta hän oli päättänyt saada tytölle oikeutta. Se oli mahdollista, kun murhaajien tunnustuksista, todistajien lausunnoista ja tutkijoiden löytämistä todisteista saatiin muovattua kuva Shandan elämän viimeisistä tunneista.

Suunnitelma

Perjantaiyönä, 10. tammikuuta -92 Melinda Lovelessin kärsivällisyytä oli koeteltu tarpeeksi. Hänen 14-vuotias tyttöystävänsä oli pettänyt häntä Shandan kanssa, ja hän oli kyllästynyt. Nyt hänen oli aika näyttää heille, kuinka vakavissaan hän oli. Hän aikoi tavata Laurie Tackettin, ja tiesi, että tämä auttaisi häntä suunnitelman kanssa enemmän kuin mielellään. Loveless oli aina pitänyt Tackettia outona, koska tämä puuhasi okkultismin kanssa ja väitti omaavansa toisen persoonan, joka oli vampyyri: mutta kaiken kaikkiaan, hän oli omistautunut ystävä ja he olivat usein puhuneet aiheesta, jonkun tappaminen huvin vuoksi.

Matkalla Melindalle, Tackett nappasi kyytiin kaksi ystäväänsä: 15-vuotiaat Hope Rippeyn ja Toni Lawrencen. Lawrence ei ollut vielä tavannut Melindaa ja Rippey oli tavannut Melindan kerran tai kaksi. Kun tytöt saapuivat Lovelessien taloon, he kapusivat yläkertaan ja rupesivat jutustelemaan siitä, mitä sinä yönä oli luvassa. Kaikki heistä olivat valehdelleet vanhemmilleen sanoen, että olisivat kaverin luona yötä. Kun tytöt istuivat alas jutustelemaan, Loveless veti laukustaan suuren keittiöveitsen ja sanoi, että aikoisi pelotella jotakuta. Hän kertoi Rippeylle ja Lawrencelle ongelmista, joita hänellä oli ollut Shanda Sharerin kanssa.

Lovelessilla oli Sharerin osoite ja ennen pitkää tytöt olivat löytäneet hänen talolleen: se oli ollut varsin vaikeaa, mutta kysyttyään neuvoa pariin kertaan he lopulta olivat löytäneet sinne ja pysäköineet auton puolen korttelin päähän. Kun Rippey ja Lawrence eivät olleet koskaan ennen tavanneet Shandaa, Loveless käski heidän mennä ovelle ja esittäytyä Amanda Heavrinin ystäviksi. Loveless halusi heidän houkuttelevan Shandan ulos autoon. Rippey ja Lawrence koputtivat ovelle ja Sharer vastasi. Kaksi tyttöä kertoivat olevansa Heavrinin ystäviä ja että Heavrin odotti häntä metsikössä, hylätyssä kivirakennuksessa, jota kutsuttiin Noidan Linnaksi. Sharer vastasi, ettei voisi tulla, koska hänen vanhempansa olivat vielä valveilla, mutta ehdotti että he tulisivat uudestaan puolen yön jälkeen. Lawrence ja Rippey myöntyivät ja menivät takaisin autolle. Loveless vihastui siitä, ettei Shanda ollut tullut, mutta rauhoittui, kun 15-vuotiaat kertoivat, että Shanda haettaisiin myöhemmin. Odotellessa, että pääsisivät tappamaan 12-vuotiaan tytön, he päättivät mennä konserttiin läheiseen puistoon.

Sieppaus

Sharer oli odottelemassa sivuovella kun Tackett ja Rippey tulivat. He selittivät Heavrinin yhä odottelevan häntä ja lähettäneen uudestaan heidän hakemaan häntä. Sharer epäröi, mutta Rippey vakuutteli hänelle ja joukko meni Tackttin autoon. Lawrence siirtyi etupenkille kuskin viereen, jotta Sharer pääsi istumaan keskelle. Tackett selitti Sharerille, että Noidan Linnaan oli lyhyt ajomatka Uticasta ja että se oli ollut 9:n kaupunkia hallinneen noidan kotipaikka.
Tytöt palasivat hakemaan Shandan klo puoli kahdentoista jälkeen. Lawrence ei halunnut mennä koputtelemaan Sharerien ovea, joten Rippey ja Tackett menivät. Loveless oli lauman ainoa, jonka Shanda tunsi, joten hän piiloutui takapenkin taakse peiton alle.
Kun he ajoivat Linnalle, Rippey kysyi Sharerilta tämän suhteesta Heavriniin. Sharer sanoi, että he olivat käyneet ulkona vähän aikaa ja että hän välitti tosissaan Amandasta. Yhtäkkiä Loveless hyppäsi penkin takaa, kahmaisi Sharerin hiuksista repien ja painoi veitsen tämän kurkulle. Sharer itki ja rukoili Lovelessia olemaan vahingoittamatta häntä, mutta loppumatkan Loveless ojensi häntä ja toisti hänen olevan “lutka”, pidellen veistä tiukasti hänen kurkullaan.

Noidan linna

Sharer nyyhki hillittömästi kun he matkasivat Noidan Linnaan. Loveless ja Tackett työnsivät hänet ulos autosta ja pitivät hänen käsistään tiukasti kiinni samalla kun Rippey ja Lawrence valaisivat reittiä linnaan taskulampuissa. Sisällä Loveless sitoi hänen kätensä Rippeyn pilkatessa häntä veitsi kädessään. Loveless kiskoi Sharerin korut ja otti ne itselleen ja Lawrencelle. Rippey päätti pitävänsä musikaalisesta Mikki Hiiri-rannekellosta, jota Sharer piti, joten hän otti sen itselleen.

Linnassa oli pimeää ja niinpä Tackett otti vanhan t-paidan ja sytytti sen tuleen. Kun liekit kasvoivat, Tackett osoitti nuotiota ja sanoi Sharerille, että tuolta hän näyttäisi, kun yö olisi ohi. Sharer oli niin kauhuissaan, ettei voinut edes puhua; hän vain itki hallitsemattomasti. Tackett alkoi hermostua kun useita autoja kulki Linnan ohi ja hän ehdotti, että he lähtisivät ja menisivät johonkin toiseen paikkaan, kuten hänen kotiinsa, joten Sharer vietiin takaisin autoon ja he ajoivat pois vankinsa kanssa.

Kun tytöt pysähtyivät Five Star asemalle, Sharer oli työnnetty takapenkin alle ja peitetty huovalla. Loveless jäi vartioimaan häntä, Tackett meni pumppaamaan bensaa ja Rippey meni sisälle maksamaan, ja Lawrence soitti ystävälleen. Puhelinkeskusten aikana Lawrence ei maininnut sanallakaan sitä, mitä he sillä hetkellä tekivät Sharerille. Myöhemmin Lawrence väitti olleensa järkyttynyt ja aivan suunniltaan yön tapahtumista, mutta hän ei tehnyt elettäkään auttaakseen Shandaa. Heti kun Lawrence oli lopettanut puhelun, he jatkoivat matkaa.

Hyökkäys

Tytöiltä kesti miltei tunti päästä Madisoniin. Tackett osoitti taloaan ja muutama maili myöhemmin auto jätettiin vanhalle hakkuutielle. Rippey ja Lawrence nousivat autosta ja Loveless ja Tackett riuhtoivat Sharerin penkin alta. Loveless otti köydet pois Sharerin käsiltä ja käski tätä riisumaan vaatteensa. Oli hieman kylmä, joten Rippey ja Lawrence menivät takaisin autoon ja ottivat paikat, josta pääsivät ikkunasta seuraamaan, mitä Loveless teki. Sharer strippasi hänelle samalla kun hän uhkaili tätä veitsellä. Loveless kahmaisi Sharerin vaatteet ja heitti ne autoon, sanoen kavereilleen haluavansa ne muistoesineiksi. Rippey otti Sharerin alushousut ja laittoi ne päälleen Lawrencen laittaessa radion päälle.

Tackett otti kiinni Sharerin käsistä ja piti niitä hänen selkänsä takana, jotta Loveless pääsi lyömään Shareria. Sharer rukoili heitä päästämään hänet ja vannoi pysyvänsä kaukana Heavrinista, mutta jokaiseen pyyntöön Loveless vastasi käskemällä häntä tukkimaan suunsa. Yllättäen Loveless iski Shareria vatsaan niin kovaa kuin saattoi ja tämä putosi maahan. Raskaan huohotuksensa välistä Sharer aneli heitä lopettamaan. Sharerin itku kaikui kuuroille korville: Loveless riiputti häntä tukasta ja alkoi hakata hänen päätään polveensa. Monet iskut saivat Sharerin hammasraudat viiltämään hänen huuliaan ja veri virtasi hänen suustaan.

Kun Sharer makasi maassa valittaen, Loveless veti veitsen esiin ja yritti leikata hänen kurkkunsa, mutta työväline oli liian tylsä siihen tarkoitukseen. Rippey hyppäsi ulos autosta pitääkseen Shareria kiinni maassa kun Loveless yritti painaa veistä jalallaan Sharerin kaulasta läpi. Sekään ei onnistunut. Kykenemättömänä leikkaamaan Sharerin kurkkua, Loveless ja Tackett kävivät puukottamaan häntä rintakehään. Haavat eivät olleet tarpeeksi syviä aiheutaakseen kuolemaa, joten Tackett sai päähänsä, että he voisivat kuristaa Sharerin, ja juoksi autolle hakemaan köyden pätkää. Sharer jatkoi aneluaan epätoivoissaan, Loveless vain nauroi hänelle. Kun Tackett palasi köyden kanssa, Loveless istui Sharerin jalkojen päälle kun Tackett istui hajareisin hänen rintakehänsä päällä. Tackett sitoi köyden Sharerin rintakehän ympäri ja painoi kaikella voimallaan, kunnes Sharerin ruumis kävi veltoksi. Kiduttajat eivät olleet varmoja, oliko Sharer kuollut, joten he heittivät ruumiin takakonttiin ja suuntasivat Tackettin talolle.

Kuollut?

Lauma pääsi Tackettin talolle, meni yläkertaan hänen huoneeseensa ja Tackett alkoi harrastamaan okkultismia. Hän painoi kiviä ja yritti lukea heidän tulevaisuuttaan. Juuri kun Tackett sanoi heidän tulevaisuutensa näyttävän valoisalta, hänen koiransa alkoi haukkua. Kun tytöt kuuntelivat ikkunasta ulkomaailman ääniä, he saattoivat kuulla Sharerin vaimennetut huudot. Tackett ryntäsi keittiöön, nappasi kuorimaveitsen, ja juoksi ulos. Hän avasi takakontin ja ilman mitään varoitusta alkoi puukotti Shareria lukuisia kertoja, toivoen hiljentävänsä uhrin. Sitten Tackett sulki takakontin ja palasi huoneeseensa, jossa ystävät odottelivat häntä. Hän oli veren peitossa. Pienen tauon jälkeen Tackett sanoi, että heidän pitäisi lähteä ajelulle. Rippey ja Lawrence kieltäytyivät tulemasta, joten Loveless ja Tackett lähtivät kaksin.

Loveless ja Tackett ajelivat ympäriinsä miettien, mitä tekivät seuraavaksi. He pysähtyivät katsoakseen, oliko Sharer kuollut. Kun takakontti avattiin, Sharer nousi istumaan, yltä päältä veressä. Hänen silmänsä olivat kääntyneet ympäri, ikäänkuin nurinperin. Hän yritti puhua, mutta ei saanut soperrettua muuta kuin “äiti”. Tackett haki työkalun, jota käytetään käsiteltäessä auton pyöriä, joissa on sisäkumi, ja löi Shareria sillä päähän. Sitten hän sulki takakontin ja he jatkoivat matkaa.

Jonkin aikaa ajeltuaan tytöt kuulivat jokeltavia ääniä takakontista. Tackett pysäytti auton nopeasti tien sivuun tarkistaakseen tilanteen. Loveless pysyi sisällä kun Tackett käveli auton taakse. Siinä maatessaan Sharer näytti siltä kuin hänet olisi maalattu punaisella värillä ja ähkivä ja jokeltava ääni aiheutui rintakehän haavoista. Tackett tarttui jälleen tuohon työkaluun ja painoi sillä Shareria päähän. Yksi iskuista oli niin vakava, että jotain hajosi Sharerin kallossa. Tyytyväisenä kättensä jälkiin Tackett sulki takakontin ja tepasteli etupenkille. Hän vei sisäkumin kanssa käytettävän työkalun nenänsä alle ja nuuhki sitä. Hän alkoi nauraa ja selitti, mitä oli tapahtunut ja vei sen Lovelessin nenän alle.

Aurinko alkoi nousta ja he päättivät suunnata takaisin Tackettille polttaakseen Sharerin ruumiin. Matkalla he pysähtyivät useita kertoja yrittäen hiljentää Sharerin työkalulla. Kun he olivat taas Tacketin luona, he herättivät Rippeyn ja Lawrencen ja kerskailivat mitä olivat Sharerille tehneet. He kertoivat myös uudesta suunnitelmastaan ja Rippey ja Lawrence seurasivat heitä paikalle, jossa Tackett aikoi polttaa Sharerin.

Shandan loppu

Tytöt ymmärsivät pian, ettei heidän suunnitelmansa voisi toimia. Sharerin tuleen sytyttämiseksi pyhitetty paikka oli hallan peittämä, eikä heillä ollut bensiiniä tulen tekoon.
Tackett päätti näyttää Rippeylle, mitä oli saanut aikaan. Lawrence ei halunnut nähdä ruumista, joten hänet käskettiin käynnistämään auto ja lisäämään moottorin kierroksia jos Sharer alkaisi huutamaan.
Kun Tackett avasi takakontin, Rippey huomasi pullon ikkunanpesuaine Windexia Sharerin vieressä. Hän otti Windexin ja alkoi suihkuttaa sitä Sharerin päälle.
Aineen alkaessa pihistä Sharerin haavoissa, Sharer sai jostain voimaa nousta istumaan. Hän oli yhä veressä ja hänen silmänsä olivat yhä pelkkää valkoista. Sharer alkoi heilua eestaas kun Tackett puhui hänelle, mutta ei sanonut mitään vastatakseen. Todistusaineiston perusteella voidaan sanoa, että näihin aikoihin tytöt tai joku heistä häpäisi Shareria työkalulla, jota aikaisemminkin käytettiin raakaan pahoinpitelyyn. Kuitenkaan kukaan tytöistä ei ole myöntänyt olevansa tietoinen siitä, mikä aiheutti Sharerin haavat, jotka johtivat anaalisen repeämään.
Sitten Tackettin äiti huusi häntä ovelta, mikä sai hänet pudottamaan takakontin Sharerin päähän.

Tackett oli siis mennyt sisään taloon äitinsä luo, ja kun hän palasi, tytöt päättivät, että oli aika katkaista Sharerin maan päällinen vaellus lopullisesti.

Kun tytöt ajoivat tielle, he tulivat siihen tulokseen, että Sharer poltettaisiin. Tyttöjoukko meni Pohjois-Madisonissa sijaitsevalle Clark Oil asemalle täyttääkseen bensatankin ja Tackett pyysi Lawrencea ostamaan 2 litran pullon soodaa, joka täytettäisiin bensiinillä. Kun he olivat asioineet bensa-asemalla, he ajoivat Lemon Roadille. Rippey tunsi alueen ja tuumi ääneen, että se olisi hyvä paikka tappaa Sharer.

Lawrence päätti olla auttamatta kavereitaan ja jäi istumaan autoon katsellen, kun he veivät Sharerin muutaman jalan päähän autosta ja jättivät maahan lojumaan. Rippey otti bensapullon ja kaatoi säästelemättä nestettä Sharerin päälle; Tackett kaivoi tulitikut esiin ja sytytti nuotion, jonka päälle Sharerin bensan liottama ruumis laitettiin. Bensa syttyi heti, ja siitä syntyi komea nuotio. Tytöt hyppäsivät takaisin autoon ja olivat jo lähdössä, kun Loveless alkoi hermoilla ja käski Tackettin kääntyä takaisin. Hän halusi varmistaa, että ruumis paloi. Rikospaikalla Loveless nappasi pullon, jossa oli vielä pari tilkkaa bensiiniä ja valutti sen Sharerin ruumiin päälle. Hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan kuinka Sharer käpertyi sikiöäasentoon ja hänen kielensä singahti ulos suusta. Kun tämä 16-vuotias murhaaja päätti nähneensä tarpeeksi, hän viskasi loput bensiinit Sharerin hehkuvalle ruumiille ja juoksi takaisin autolle. Lovelessin mielestä Sharerin kuoleman kärsimykset olivat hauska asia ja hän kuvaili niitä muille.

Melinda Lovelessin toive oli toteutunut: Sharer oli nyt poissa. Tackett näytti nauttineen täysin rinnoin siitä, mitä oli yöllä tehnyt, ja Rippey ja Lawrencekaan eivät voineet olla kovin pahoillaan tapahtuneesta, koska heillä oli pitkin yötä ollut useita mahdollisuuksia kutsua apua Sharerille, mutta he eivät olleet tehneet sitä. Tytöt olivat väsyneitä yön töiden jälkeen, joten he pysähtyivät McDonald’sille purilaiselle paluumatkallaan. Aamiaisella Tackett ja Loveless vitsailivat Sharerin muistuttavan makkaroita, joita he juuri olivat syömässä. Sen jälkeen Tackett heitti Rippeyn ja Lawrencen koteihinsa ja meni Lovelessin kanssa hänen kotiinsa. He olivat aikaisemmin päättäneet, että Tackett yöpyisi hänellä, mutta ensin he halusivat soitella muutamille ihmisille leuhkiakseen sillä, mitä olivat juuri tehneet.

Kuoleman pakoilu

Syyttäjä Guy Townsend

Syyttäjä Guy Townsendilta ei kestänyt kauaa saada nostettua syytteet Hope Rippeyta ja Toni Lawrencea vastaan. 15. maaliskuuta -92 hän syytti molempia tyttöjä murhasta, tuhopoltosta, pahoinpitelystä tappavalla aseella, raskauttavasta pahoinpitelystä, rikollisesta vangitsemisesta sekä pelottelusta. Tuomari Ted Todd luovutti molemmat aikuistuomioistuimet eteen. Vähän aikaa sen jälkeen kun tapaus oli saapunut käsittelyyn, heidät vietiin Jefferson piirikunnan vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä. Myöhemmin samana iltapäivänä Melinda Loveless ja Laurie Tackett tuotiin lain eteen ja he saivat syytteet seitsemästä muusta rikoksesta, myös lapsen hyväksikäytöstä ja rikollisesta, poikkeavasta käytöksestä. Lisäksi, kuukausi myöhemmin, 9. huhtikuuta -92 syyttäjä Townsend nosti Lovelessia ja Tackettia vastaan syytteen törkeästä murhasta.

Huhtikuun 22. -92 Toni Lawrence suostui tekemään kaupat osavaltion kanssa: hän todistaisi oikeudessa kolmea muuta tyttöä vastaan ja myöntäisi syyllisyytensä rikolliseen vangitsemiseen, jolloin Townseed ei syyttäisi häntä mistään muusta. Rikollisesta vangitsemisesta Lawrence saisi 20 vuotta vankeutta tuomitsevan tuomariston mielivallan mukaisesti. Tällainen sopimus herätti vihaa monissa ihmisissä – heistä Lawrence pääsi liian vähällä. Mutta Townsend koki, että osavaltiolle oli välttämätöntä saada rikoksen silminnäkijä.

Myös kolmelle muulle tytölle tarjottiin samankaltaisia sopimuksia, mutta he torjuivat ne kerta toisensa jälkeen. Vastatoimena moiselle Townsend haki kuolemanrangaistusta Lovelessille ja Melindalle heinäkuun 13. -92. Lisäksi hän nosti heitä vastaan syytteet murhan juonimisesta. Vast’ikään 16 täyttäneelle Rippeylle ei kuolemantuomiota voinut määrätä ikänsä puolesta.

17. elokuuta -92 Toni Lawrence löydettiin lysähtäneensä sellinsä lattialle. Hänet kiidätettiin Scott Memorial sairaalaan Scottsburgissa, jossa hänen todettiin ottaneen yliannostus antidepressantti Lorazepamia. Kävi ilmi, että hän oli jo jonkin aikaa säästellyt päivittäisiä lääkkeitään itsemurhayritys mielessään. Lawrence oli alkuaan tajuton ja jäi teho-osastolle vielä 11 päivää tajuihinsa tultuaan. Toivuttuaan tuomari Todd määräsi, että hänet siirrettäväksi Lifespring mielenterveyshoitolaan Jeffersonvilleen arvioitavaksi. Lawrence viipui mielenterveyden ammattilaisten huomassa lokakuuhun saakka, jolloin hänet palautettiin selliinsä.

21. syyskuuta -92 Melinda Loveless ja Laurie Tackett päättivät lopulta hyväksyä osavaltion tarjoaman kaupan. Se meni niin, että he myöntäisivät syyllisyytensä Shanda Sharerin murhaan ja kidutukseen, ja tuhopolttoon ja rikollisen vangitsemiseen. Vastineeksi siitä osavaltio luopuisi kaikista muista syytteistä ja vetäisi takaisin kuolemanrangaistuksen. Sopimukseen kuului, että he tekisivät yhteistyötä osavaltion kanssa ja he istuisivat ankarat rangaistuksensa samanaikaisesti, päällekkäin – mikä tarkoitti, että jos he saisivat yhdestä rikoksesta 10 ja toisesta 15 vuotta, lusimista ei kertyisi 25, vaan 15 vuotta.

Aphrodite Jones kertoo kirjassaan Cruel Sacrifice, että vain 8 päivää sopimukseen myönnyttyään Melinda Loveless saatiin kiinni harrastamasta seksiä Clark piirikunnan vankilassa. Seksikumppani oli vankilan työntekijä, joka sitten alistui eroamaan virastaan. Loveless siirrettiin Indianan naisten vankilaan. Syytteitä luvattomusta muhinoimisesta ei nostettu.

Marraskuussa -92 Tackett ja Loveless osallistuivat erillisiin kuulemisiin, joissa he myönsivät aiheuttaneensa Shanda Sharerin kuoleman. Tuomari Todd päätti, että joulukuun 14. pidettäisiin kuulemiset, joissa päätettäisiin rangaistuksista.
Seuraavana päivänä Hope Rippeyn oikeudenkäynti määrättiin pidettäväksi 1. maaliskuuta -93. Rippey yhä vakuutteli syyttömyyttään, huolimatta siitä, että hänen “kätyrinsä” olivat jo tunnustaneet.

Tackettin haastattelu

Vuoden -92 joulukuun ensimmäisellä viikolla Laurie Tackett antoi yksinoikeudella haastattelun Chris Yawille, toimittajalle WKRC-TV:stä Cincinnatissa.
Viiden minuutin haastattelussa Tackett syytti tavan takaa Melinda Lovelessia Shandan kuolemasta.

“En arvellut, että hän menisi niin pitkälle”, Tackett sanoi. “Ei se niin mennyt, että ‘en voi uskoa, että olen tekemässä näin’. Se oli niin, että ‘en voi uskoa, että tämä on tapahtumassa. Sanoin hänelle, että se oli typerää.”

“Shanda halasi minua. Hän pyysi minua, etten antaisi Melindan tehdä sitä. Hän itki… en voinut tehdä siinä mitään.”

Tackett sanoi olettaneensa, että voisi kumota häntä vastaan nostetut syytteet. Hän kertoi myös tulevaisuuden suunnitelmistaan: hän tahtoi suorittaa tutkinnon lapsipsykologiasta.

10. joulukuuta -92 Judge Todd hyväksyi Toni Lawrencen pyynnön sopimuksesta, minkä vastineeksi tyttö tekisi täysillä yhteistyötä. Toimittajat kaikkialta Yhdysvalloista olivat jo innokkaalla odotuksella raivaamassa tietään Madisoniin kuullakseen tyttöjen tuomiot.

“Syyttömyyden aika loppui täällä noin kello 10:45… viime tammikuussa 11. päivä [Shandan kuolinpäivä] likaisella polulla 15 mailin päässä kaupungista”, kirjoitti Chicago Tribunen toimittaja Ron Grossman. “Tämä on kuin Leopoldin ja Loebin tapaus, vaihdetaan hahmot tytöiksi ja sijoitetaan se USA:n Main Streetille”, hän lisäsi.

Murskatut elämät

14. joulukuuta -92, Melinda Lovelessin tuomiokuulemisen avauspäivä. Televisiokamerat täyttivät kadut Jefferson piirikunnan oikeustalon ulkopuolella.

Oikeussali oli kummaltakin puolelta täpötäysi toimittajista, sivustaseuraajista ja perheen jäsenistä. Istunnon alkaessa syyttäjä Guy Townsend kuvaili oikeudelle värikkäillä yksityiskohdilla hiostettuna Sharerin sieppauksen, kidutuksen ja murhan. Muutamien seuraavien päivän ajan Toni Lawrence, Laurie Tackett ja muutamat Lovelessin tuttavat ja ystävät kutsuttiin todistamaan häntä vastaan. Townsend kutsui oikeuteen myös sellaiset henkilöt kuin Donn ja Ralph Foley, Sheriff Shipley, etsivä Henry, Sergeant Wells, tohtori George Nichols ja lukuisia Sharerin sukulaisia.

Loppujen lopuksi vangitsevin ja sydäntä riipivin todistus tuli Shandan äidiltä, Jackie Vaughtilta. Hän aloitti näyttämällä videon, johon oli koottu valokuvia Shandasta hänen eri elämänsä vaiheissa. Nauhan pyöriessä hän kertoi tarinoita valokuvien takaa. Esityksen jälkeen hän luki viimeiseksi kirjoitettua lausuntoa oikeussalissa noin 45 minuutin ajan.

“Tämä on todella murskannut meidän kaikkien elämän. Minä puhun meille kaikille sanoessani, etten usko, että on mitään pahempaa kuin joutua hautamaan oma lapsensa.
En voi useimmiten hallita tunteitani, ja itken, koska haluan pikkutyttöni takaisin. Haluan hänet kotiin täksi jouluksi, mutta en voi saada häntä. Tänä vuonna en ostanut yhtään lahjaa Shandalle. Kuuseni alla ei ole lahjoja hänelle.

Melinda on huijannut minua olemalla tyttäreni kanssa tämän elämän aikana. Minun toiveeni on, että sinä [Melinda] elät elämäsi muistaen hänen huutonsa ja nähden hänen silvotun ja poltetun ruumiinsa. En tiedä ketä sinä rakastat eniten maailmassa, Melinda, äitiäsi vai isääsikö, mutta haluan sinun kuvittelevan heidät sen auton takakontissa. Toivon sinun kuvittelevan ihmisen, jota eniten rakastat, anelevan ja huutavan henkensä edestä. Haluan sinun kuvittelevan tuon ihmisen makaavan maassa poltettuna ja viilleltynä.

Ehkä sitten, ja minä epäilen tätä vakavasti, sinulla voisi olla pieni aavistus siitä tuskasta, jota meidän perheemme nyt kokee.
Oikea rangaistus Melindalle olisi sulkea hänet selliin, jossa olisi valokuvia Shandan poltetusta ruumiista ja pakottaa hänet kuuntelemaan jatkuvasti kuuntelemaan nauhaa tyttäreni huudoista sinä iltana.
Toivon ja rukoilen, että muistat nämä sanat lopun elämäsi. Pala helvetissä.”

Vaughtin todistuksen päätteeksi tuomari Todd kuulutti, että hän odottaisi Laurie Tackettin tuomiokuulemiseen asti ennenkuin lausuisi ääneen kummankin tytön rangaistukset.

Tuomitseminen

Kaikki 4 ovat jo vapautuneet, toim. huom.

Laurie Tackettin tuomiokuuleminen alkoi 28. joulukuuta -92 ja se oli melkein identtinen Melinda Lovelessin vastaavan kuulemisen kanssa. Townsend lausui enemmän tai vähemmän samat tapahtumat, todistajat vaihtelivat vähän. Lisäksi Loveless ja Lawrence kumpikin todistivat oikeudessa osana sopimustaan.

Tammikuun 4. aamuna -93 Melinda Loveless nousi ennen tuomari Toddia odottelemaan tuomiotaan. Tuomari alleviivasi rikoksen julmuutta ja uhrin ikää.
Pienen paussin jälkeen tuomari Todd tuomitsi Lovelessin 60 vuoden vankeuteen, pisimpään rangaistukseen, jonka saattoi antaa sellaiselle syytetylle, joka oli tehnyt sopimuksen osavaltion kanssa.

“Sinulla on vielä aikaa kääntää elämäsi suunta ja tehdä jotain hyvää ja hyödyllistä elämälläsi kun vapaudut”, Todd sanoi kun Loveless alkoi itkeä hillittömästi. “Shanda Sharerilla ei ole (sitä mahdollisuutta). Toivon, että otat hyötyyn tämän mahdollisuuden.”

Melinda itki pitelemättömästi kun hänet vietiin pois ja Laurie Tackett tuotiin sisään. Tuomari puhui hänelle samoja asioita kuin Lovelessille.
Kivikasvoinen Tackett ei silmää räpäyttänyt tiedonantojen aikana.

Vain kaksi päivää Lovelessin ja Tackettin tuomitsemisen jälkeen Sharerin vanhemmat nostivat 1 miljardin kanteen kaikkia neljää tyttöä vastaan. Kanne nostettiin sen jälkeen kun Louisvillen televisioasema raportoi, että Tackett neuvotteli myyvänsä tarinansa elokuvatuotantoyhtiölle, ja että myös Loveless harkitsi useita vastaavia tarjouksia, joita oli saanut. Sharerin vanhemmat eivät odotetunlaisesti ole koskaan keränneet rahaa tai yrittäneet estää murhaajia tienaamasta Shandan kustannuksella.
Tuona samana päivänä Jackie Vaught antoi lyhyen haastettelun The Courier Journalille.

“On kauhistuttavaa ajatella, että he voivat saada rahallista voittoa sillä, että tappoivat Shandan, mutta en voi sanoa järkyttyneeni kuullessani heidän suunnitelmistaan. Tiedän kamalat asiat, johon nämä tytöt kykenevät”, hän sanoi.

Clark piirikunnan tuomari Daniel Donahue on samaa mieltä Jackien kanssa ja antoi nopeasti väliaikaisen määräyksen, etteivät tytöt voi myydä tarinaansa kenellekään.

Lisäksi Indianan laki valtuuttaa että kaikki raha, mitä törkeän rikoksen tehnyt saa julkaisuoikeuksista tai kustanteesta, uskotaan uhrin haltuun. Lienee siis epätodennäköistä, että tytöt koskaan hyötyisivät taloudellisesti rikoksestaan.

Pateettisia selityksiä

Toni Lawrencen tuomiokuuleminen alkoi tammikuun 19. -93. Se vei vain kaksi päivää, missä ajassa tutkijat ehtivät kiittelemään Lawrencea yhteistyöstä, sekä lukuisia opettajia, perheen jäseniä ja ystäviä todistamisesta oikeudessa hänen käytöstään. Lawerence oli myös luvannut oikeudella lausua muutaman itse kirjoittamansa sanasen Sharerin perheelle.

“Olen pahoillani pikku tyttönne vuoksi. Minä tiedän, ettette koskaan voi antaa anteeksi minulle sitä, että olin noiden tyttöjen kanssa tammikuun 10. ja 11. päivä, mutta haluan selittää teille muutamia asioita.

“Minä toden teolla kadun tyttäreni takia. Olen ollut lukittuna 10 kuukautta ja se on ollut helvettiä. Minulla on painajaisia, joista herään huutaen, enkä voi pysähtyä ajattelemaan sekuntiakaan näkemättä Shandan poltettua ruumista tai kuulematta hänen huutojaan. Melinda ja Laurie kauhistuttivat minua. Melindalla oli veitsi ja hän aikoi tappaa Shandan. Tiedän, että minua pitäisi rangaista, mutta sydämessäni, Shandan näkeminen kidutettuna ja poltettuna on rangaistus itsessään. En auttanut, koska pelkäsin, että he tappaisivat myös minut.

Se yö ja aamu pysyvät selkeinä mielessäni lopun ikäni. Tiedän, että teillä on oikeus vihata minua. Toivon, että voisin tehdä jotain hyväksenne, mutta ainoa mitä voin tehdä, on kertoa, kuinka hyvin pahoillani olen.”

Lawrencen lausunnon jälkeen Jackie Vaught nousi ja antoi vastauksensa.

“Olen istunut täällä kolmen kuulemisen läpi ja minun on täytynyt nähdä ja kuunnella tyttäreni murhaajia päivä päivän perään kun he valehtelevat ja näyttelevät Oscarin arvoisesti… Näen asianajajien yrittävän vakuutella, että kaikki nämä tytöt ovat uhreja. Uhri tässä on Shanda Renee Sharer ja hänen perheensä ja ystävänsä. Toni olisi voinut pelastaa tyttäreni hengen sinä yönä milloin tahansa. Hän teki sen valinnan, ettei pelastanut.”

Kun oikeus kokoontui jälleen seuraavana aamuna, tuomari Todd tuomitsi Toni Lawrencen 20 vuodeksi vankilaan – pisimpään rangaistukseen, jonka hänelle saattoi antaa. Lawrence murtui ja purskahti itkuun, kun seriffit veivät hänet ulos.

“En tiedä enää, mikä on normaalia”

Hope Rippey oli myös suostunut sopimukseen, jonka mukaan hänen täytyi tehdä yhteistyötä osavaltion kanssa, ja hänen kuulemisensa alkoi kesäkuun 1. -93. Puolustuksen pyynnöstä kuuleminen siirrettiin Indianan South Bendiin, ja pidettin St. Joseph korkeimmassa oikeudessa tuomari Jeanne Jourdanin johdolla.

Tilaisuuden aluksi Rippey teki lausunnon, jossa väitti – kuten oli kaiken aikaa väittänyt – että ainoa asia, minkä hän oli tehnyt Shandalle, oli ruumiin valelu bensalla. Hänen lyhyen lausuntonsa päätteeksi puolustus kutsui psykologi Michael Sheehanin paikalle. Tohtori Sheehan sanoi, että Rippey oli epäkypsä ja toiminutt täysin Melinda Lovelessin ja Laurie Tackettin “hallinnon” alla.

Joka tapauksessa Lawrencen, Lovelessin ja Tackettin todistukset antoivat kaikki tapahtumista erilaisen kuvan. Syyttäjät kutsuivat myös todistajia kolmesta edellisestä tiedonannosta. Viimeinen todistaja oli uhrin äiti eli Jackie Vaught. Hän näytti jälleen videota Shandasta ja luonnollisesti suuttui, kun Rippey painoi päänsä alas. Tuomari Jourdan määräsi Rippeyn katsomaan videoesitystä. Sen jälkeen Vaught antoi pienen lausunnon.

“Kuvittele miltä sinusta tuntuisi jos joku tekisi sisarentyttärellesi sen minkä sinä teit meidän lapsellemme. Et voi tietää tuskaa, jota me tunnemme. Ei ole suurempaa tuskaa kuin menettää oma lapsensa.”

Pienen tauon jälkeen tuomari Jourdan määräsi Hope Rippeyn maksimirangaistukseen, 60 vuodeksi, mutta vähensi siitä 10 vuotta lieventävien asianhaarojen vuoksi, määräten, että hän olisi ehdollisessa ne 10 vuotta. Tuomari Jourdan teki sitten oman lausuntonsa oikeudella.

“Hope Rippeyllä oli vaihtoehtoja. Hänellä oli reittejä, joista paeta, tapoja auttaa itseään, tapoja auttaa Shandaa. Hän kaatoi bensan, jotta kukaan heistä ei jäisi kiinni, ja hän jopa tiesi, että se tappaisi Shandan. Hänen armottomuutensa ja uskalluksensa on kauhistuttava oppitunti meille kaikille.”

Rippeyn tuomitsemisen jälkeen Jackie Vauhght puhui lehdistölle muutaman askelen päässä oikeustalosta.

“En tiedä enää, mikä on normaalia, en ole se henkilö, joka olin, kun Shanda oli täällä. Olen menossa kotiin uuden lapsenlapseni kanssa, joka syntyi juuri. Pitää mennä eteenpäin. Shanda on Jumalan kanssa.”

Jälkiseuraukset

Keväällä -94 Toni Lawrence sai GEDinsä (testit, joiden suorittaminen todistaa lukiotasoiset akateemiset taidot joissain asioissa). Neljä vuotta myöhemmin, 10. marraskuuta -98
Vuoden 2000 aikana hän suoritti associate’s tutkinnon, joka alensi hänen tuomiotaan melkein vuodella.

Maaliskuussa 2000 Crime Libraryn toimittaja David Lohr lähetti kullekin murhaajalle kirjeen, jossa kysyi heidän näkemyksiään siitä, miksi joku tappaa. Vain kaksi vastasivat, Laurie Tackett ensimmäisenä:

“Olen usen miettinyt, mikä motivoi jonkun murhaamaan. Olen sitä mielestä, että jokaisella murhaajalla on omat motiivinsa. Uskon, että tappajat ovat syvällisiä yksilöitä, jotka etsivät jonkinlaista vapautumista. Oli se sitten henkinen, ruumiillinen tai sielullinen, se on aina vapautuminen. Teolle on aina tarkoitusperänsä… niitä voi olla useita.

Tuorein Laurie Tackettista saatu kuva

“Otetaan esimerkki: tunnen kourallisen ihmisiä, jotka tappavat yksinkertaisesti uhriensa silmissä näkemänsä pelon vuoksi, ja siksi, että saisivat nähdä veren heidän ruumiillaan… minun mielestäni he tekevät niin siksi koska haluavat tuntea uhrin äärimmäisen pelon ja koska ovat verenjanoisia.”

Tuorein Toni Lawrencesta saatu kuva

“Minä ajattelen, että kun tappaa ensimmäisen kerran, ihminen tappaa päästäkseen niin korkealle, ettei sinne pääsisi mitään muuta kautta.”

Mutta viesti on erilainen, siinä on kappaleita, jotka kiinnittävät huomion:
“Sinä siis kiroitat Laurielle? Entä Hope – Melinda?… En ole huolissani Lauriesta – olisitko niin kiltti ja kertoisit hänelle, että ajattelen häntä päivittäin ja että olen ok.”

Edellinen lausunto asettaa todella kyseenalaiseksi Tonin aikaisemmat kertomukset suhteestaan Laurieen ja osallisuudestaan Shanda Sharerin murhaan. Vielä jokin aika sitten Laurie oli pilannut hänen elämänsä murhaamalla brutaalisti viattoman tytön – miksi Toni nyt halusi toivottaa tälle lämpimmät toivotuksensa?

Mihin tahansa Toni Lawrence olikin syyllinen, hän käveli vapauteen joulukuun 14. vuonna 2000. Hän oli silloin 24-vuotias ja pääsi koevapauteen ja oli istunut melkein yhdeksän vuotta kahdenkymmenen vuoden rangaistuksestaan. Vapautumisensa jälkeen hän puhui lyhyesti Louisvillen televisioasemalle WAVElle ennenkuin palasi Madisoniin vanhempiensa luo.

“En lopettanut sitä, koska en voinut lopettaa. En välitä siitä muut sanovat. Jos olisin tehnyt jotain eri tavalla, olisin kuollut, makaisin siellä hänen kanssaan, eivätkä he ikinä saisi tietää.”

Tonin ehdonalainen kesti joulukuuhun 2002.

Lauantaina, 21. huhtikuuta 2001 The Courier-Journalin toimittaja ja Little Lost Angel: The True Story of the Teenage Conspiracy to Kill Twelve Year Old Shanda Sharerin kirjoittaja Michael Joseph Quinlan, kuoli. Hän oli 45-vuotias. Kuolinsyy oli aivosyöpä. Hänen kuoltuaan Kathy Quinlan aloitti Michael Quinlan aivosyöpäsäätion.

Hope Rippeyn rangaistusta alennetaan

Hope Ann Rippey

3. marraskuuta 2004 Indinanan korkeimman oikeuden tuomari Jenny Manier laski Hope Rippeyn vankilavuoden 50:sta vuodesta 35:n vuoteen. The Courier-Journal-lehden mukaan, tuomari Manierista tuntui, että Rippey oli katuvainen ja hänestä tulisi yhteiskunnan tuottava jäsen. Päätöstä tehdessään Manier otti huomioon Rippeyn kandidaatin tutkinnon Ball State yliopistolta yleisistä opinnoista vangeille, sekä ajan, jonka hän oli viettänyt treenaten koiria ja puhunut erilaisille nuorisoryhmille. Kun Rippey oli alunperin saattanut vapautua vasta 2017, nyt hänellä oli mahdollisuus vapautua jo 2006.

Päätös sai Sharerin äidin Jacque Vaughtin suuttumuksen valtaan.
“Hän on tehnyt kaikki mahdolliset tutkinnot, minun verorahoillani, saanen lisätä. Hän on tehnyt kaikkensa päästäkseen ulos aikaisemmin. Mutta tämä on vain väärin.” Ainoa asia, mitä Vaught halusi, oli, että Rippey ja muut istuisivat koko tuomionsa.

Uutisen Rippeyn tulevasta vapautumisesta oli vaikea ymmärtää Shandan perheelle. Pian heidän vihansa kääntyi taas suruksi, kun 8. toukokuuta 2005, Shandan isä, Stephen Maloy Sharer, kuoli. 52-vuotiaan miehen kuolinsyytä ei ole paljastettu julkisuuteen – sen verran on kerrottu, että hänet on haudattu samalle kalmistolle kuin tyttärensä.

Laurie Tackett valokeilassa

Laurie Tackett

Syksyn -06 aikana valokeila siirtyi hetkeksi Hope Rippeysta Laurie Tackettiin. Edellisen vuoden aikana Indianassa oli käynnistetty ohjelma nimeltä PLUS kolmessa alueen vankilassa.
Ohjelma, jonka nimi tulee sanoista Purposeful Living Units Serve (Tarkoituksenmukaista elämää) on uskoon perustuva leiri vangeille, joiden tarkoitus on muuttaa heidän elämänsä hengellisellä uudistuksella ja koulutuksella. Maaliskuussa -06 Indianan uutistoimisto WTHR lähetti raportin vankilan sisältä, jossa nähtiin, miten ohjelma oli onnistunut. Toimittaja Anne Ryder haastatteli useita vankeja, myös 31-vuotiasta Laurie Tackettia.

“Minä muutan kaiken, minkä olen tiennyt koko elämäni”, Tackett sanoi. “Jumala oli viimeinen asia, jonka halusin elämääni. Minulla ei ollut uskoa elämässäni. En uskonut Jumalaan. En uskonut ihmisiin. Minulla ei ollut mitään sellaista. Minun on täytynyt kääntää kaikki ja aloittaa alusta.”
Tackett kertoi Ryderille, että häpeä, jota hän tunsi rikoksestaan, sai hänet yrittämään itsemurhaa syksyllä 2004. Sitten hän tunsi Jumalan rakkauden sydämessään.
“Minä otin Jumalana kädestä kiinni… En ole tuntenut sellaista koksaan ennen sitä elämässäni.”

Huolimatta siitä, kenen käden Tackett tunsi häntä tyynnyttävän, kuusi kuukautta myöhemmin, kun PLUS ohjelma saapui Indianan naisten vankilaan, hän oli etunenässä ilmoittautumassa siihen. Tackett oletettavasti viettää nyt vapaa-aikansa opiskellen Raamattua ja tullen vaikuttamaan rikoksensa seurauksiin.
“En usko, että olen vielä todella antanut itselleni anteeksi. Tunnen, että se on elämänmittainen prosessi. Toivottavasti pystyn siihen silloin kun kuolen.”
Myöhemmin WTHR haastatteli Shandan äitiä Jackie Vaughtia ja kysyi tältä, voisiko hän ikinä antaa anteeksi Tackettille. Vaught vastasi yksinkertaisesti “Ei ole vain minun asiani antaa anteeksi niille tytöille. Se on Jumalasta kiinni.”

Ei voi olla miettimättä, mikä on saanut Tackettin yllättäin syleilemään uskontoa. On vain mielenkiintoista, miten hänen kääntymisensä Jumalan puoleen sattui samaan aikaan, kun Rippeyn tuomiota alennettiin. Vankiloiden edustaja ja muut ovat kärkkäitä puolustamaan PLUS-ohjelmaa. Se on voinut toimia joidenkin vankien kodalla; tosin Laurie Tackettin äkillinen uskoontulo saattaa liittyä pikemmin hänen omiin toiveisiinsa vapautua aikaisemmin, kuin Jumalan löytämiseen.

Shandan äidin puheenvuoro

Hope Ann Rippey

Kun Tackett yrtti kartoittaa omaa tietään vapauteen, Rippey kiirehti laukkujensa pakkaamisessa, ja 28. huhtikuuta -06 29-vuotias Hope Ann Rippey marssi ehdonalaiseen vapauteen Indianan naisten vankilasta istuttuaan 14 vuotta alkuperäisestä 50:n vuoden tuiomiosta.
“Hän kidutti häntä”, Sharerin äiti sanoi The Courier-Journalille. “Hän kidutti häntä 10 tuntia… Minä en hyväksy tätä. Hän murhasi minun tyttäreni. Olen vain raivoissani [vapautumisen takia].” Vaught muistutti toimittajia, kuinka Rippey houkutteli Sharerin ulos talosta, piteli häntä maassa kun lasta oli puukotettu ja kuristettu, suihkutti ikkunan puhdistusainetta hänen haavoihinsa ja kaatoi hänen päälleen bensiiniä, jotta hänet voitiin polttaa elävältä.

Sharerin äidin mukaan Rippey pääsi näin aikaisin vapauteen, koska St. Josephin piirikunnan syyttäjä epäonnistui työssään. Vaught oli varma, että he olisivat voineet estää Rippeyn tuomion lyhentymisen, jos he olisivat päättäneet vastustaa tuomion muuttamiseksi tehtyä aloitetta 2004.
“Hän kaatoi bensiiniä 12-vuotiaan lapseni päälle ja poltti hänet elävältä, mutta hän on yhteiskunnan pilari ja kärsinyt ankaran rangaistuksen ja se on eettistä? En käsitä sitä”, Vaught sanoi. “En vain käsitä.”

Riippumatta siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, brutaali tappaja oli vapaa kulkemaan Jeffersonin piirikunnan katuja. Hope Rippeyn on seuraavan viiden vuoden ajan ehdonalaisvalvojiensa tarkkailun alla.

Melinda Loveless haikailee aikaista vapautumista

Lokakuussa -07 Melinda Lovelessin asianajaja Mark Small kertoi päämiehensä tavoittelevan varhaista vapautumista vankilasta. Small sanoi, että Lovelessin oikeudellinen edustus oli puutteellinen ja hänen oikeuksiaan rikottu.

“Pakon uhalla hän sanoi olevansa syyllinen, uskoen saavansa kuolemantuomion”, Small sanoi vähän aikaa sitten haastattelussaan Madisoncourier.comissa. “Ihminen, joka tekee jotain pakotettuna, ei voi valita vapaasti ja kohtaa uhan. Kuolemantuomiota koskeva laki muuttui juuri niihin aikoihin. Silloin hän ei todella toivonut kuolemantuomiota.”

Small uskoo, että hänen asiakkaansa on lusinut aikansa ja hänet täytyisi armahtaa. Nainen on asianajajansa sanoin sekä eheytynyt että katuvainen.

Shandan äiti Jacque Vaught järkyttyi mahdollisuudesta, että Loveless vapautuu.

“Hän ei ole katuvainen. Hän ei ole koskaan ottanut minuun yhteyttä tai näyttänyt katumusta. Hän ei kykene tuntemaan katumusta. Hän on kuollut sisältä”, Vaught sanoi hiljattain haastattelussaan Madisoncourier.com:ille. “Ainoat kyynelet, jotka olen koskaan nähnyt hänen vuodattavat, olivat kun hänet tuomittiin, ja ainoa asia, mitä hän on vankilassa yrittänyt tehdä, on päästä ulos.”

Jeffersonin piirikunnan syyttäjä Chad Lewisin mukaan Lovelessilla oli riittävä oikeudellinen edustus tuomiokuulemisen aikana, ja hän vastusti Lovelessin tuomion muuttamista.

Jeffersonin piirikunnan oikeuden odotettiin kuulevan tapausta 15. lokakuuta -07: kuitenkin kuulemista lykättiin, koska asianajaja Small ei ollut saanut yhteyttä Lovelessiin ennenkuin kuulemisen oli aika alkaa.

Small väitti yrittäneensä tavata Melinda Lovelessia kahdesti valmistellaakseen tätä kuulemiseen, mutta kummallakaan kerralla hän ei ollut päässyt, koska vankilan virkailijat sanoivat olevansa kiireisiä kirjanpidon kanssa.

“On todella tärkeää, että asianajaja pääsee keskustelemaan asiakkaansa kanssa, erityisesti juuri ennen tärkeintä kuulemista”, Small kitisi Wave3.com:ille.

Tuomaristo yhtyi Smalliin ja myönsi 60 päivän jatkoajan.

Small puhui News-tribune.net:ille oikeuden aikaisemmin määrämästä tuomiosta. Puhelinhaastattelun aikana hän sanoi, että Lovelessia oli pahoinpidelty lapsena ja väkivallan vakavuus oli tehnyt hänestä “syvällisesti vajaan”. (retarded, eli ilmeisesti jopa henkisesti jälkeenjääneen/kehitysvammaisen, toim. huom.) Small sanoi päämiehensä tunnustaneen syyllisyytensä pakon alla, koska pelkäsi saavansa kuolemantuomion, eikä ymmärtänyt kaikkia vaihtoehtojaan.

Jeffersonin piirikunnan syyttäjä Chad Lewis ei ollut samaa mieltä Smallin kanssa. Saman nettisivuston haastattelussa Lewis kiisti väitteet, että Lovelessilla ei olisi saanut riittävästi neuvontaa oikeuteen.

“Hänellä oli kolme asianajajaa, joista kaksi olivat todella korkealla profiililla kuolemantuomio-tapauksissa”, Lewis sanoi. “Hänellä oli unelmatiimi, joten puhumiseen… [Hän] oli myös osoittanut aikovansa hyötyä myöntämällä syytteet, jotta hän välttäisi kuolemantuomion.”

“Hän on vain paha”

Paha vain

Shanda Sharerin äiti Jacque Vaught uskoo, että Melinda Loveless on ensisijaisesti syyllinen hänen tyttärensä murhasta. Lokakuussa -07, haastattelussaan Wave3.com:ille, Jacque sanoi, “Melinda on… neljästä tytöstä, hän on vain paha… ilman häntä Shanda olisi yhä elossa. Hän oli se, joka aloitti sen kaiken… hän murhasi raa’asti tyttäreni, ja kun sanon raaka, se oli raaka. Kidustusta kesti 10 tuntia.”

Jacquen mielestä Small on väärässä sanoessaan, että Loveless katuisi rikoksiaan.

“Olen kuullut ihmisiä, jotka ovat olleet siinä vankilassa”, Jacque sanoi. “He tuntuvat tahtovan ottaa yhteyttä minuun, ja olen kuullut juttuja Melindasta, ja Melinda herkuttelee sillä, että on Shandan murhaaja. Hän on hyvin ylpeä siitä.”

Luettuaan lukuisia uusia Crime Libraryn julkaisemia artikkeleita Shanda Sharerin tapauksesta, Brenda Nyberg, lukija Illinoisista, ryhtyi toimeen ja aloitti vetoomuksen Lovelessin pitämisestä lukkojen takana.

“En ole koskaan ajanut mitään vetoomusta ennen kuin luin Lovelessin yrittävän päästä ulos”, Nyberg sanoi. “En voi käsittää ihmisen aiheuttavan sellaista kipua, kuin ne tytöt aiheuttivat Shandalle. Olen rikosfriikki ja lukenut niin monista kauheista tapauksista, mutta mikään ei ole vaikuttanut minuun niin kuin tämä. En saa mielestäni kuvia siitä lapsesta… se on täyttä pahuutta, ei sillä väliä, minkä ikäisiä ne tytöt olivat!”

2. joulukuuta 2007 vetoomuksen oli tullut lähes 7000 allekirjoitusta.

Melinda Lovelessin kuuleminen pidettiin 6. joulukuuta -07. Tiedonantojen aikana Loveless kertoi Jeffersonin piirikunnan tuomari Ted Toddille, ettei voinut muistaa useimpia oikeudellisia tiedonantoja, jotka oli pidetty sen jälkeen kun hän oli kirjoittanut alkuperäisen puolustussopimuksensa, mutta että hän uskoi saavansa kuolemantuomion, ellei hyväksyisi sitä.

Tässä vaiheessa Todd ei ollut vielä päättänyt, miten vastaisi Lovelessin pyyntöön.

Melinda Loveless ja Laurie Tackett kärsivät tälläkin hetkellä alkuperäisiä rangaistuksiaan.

Voiko Melinda vielä päästä vapauteen suunniteltua aikaisemmin, sitä ei ole päätetty; koska Indianan rangaistuspolitiikkaan kuuluu tuomioiden lyhentäminen päivällä jokaisesta päivästä, jona vanki on käyttäytynyt hyvin, Melinda Loveless ja Laurie Tackett saattavat päästä muurien takaa 2022, jolloin Loveless on 46 ja Tackett 47.

Junko Furuta, 16 – vangittu ja murhattu

Vuosi oli 1988, paikka Japani. Neljä 16-18-vuotiasta poikaa sieppasivat 16-vuotiaan tytön, Junko Furutan, joka opiskeli high schoolissa kolmannella luokalla. Hänet majoitettiin erään sieppaajan Poika C:n kotiin, Adachiin, Tokioon.
Jotta Furutasta ei tehtäisi katoamisilmoitusta, nuorukaiset pakottivat hänet soittamaan vanhemmilleen ja sanomaan, että oli karannut ystävänsä luokse ja oli turvassa, sekä esittäytymään Poika C:n tyttöystävänä, jotta tämän vanhemmat eivät olisi soittaneet poliiseja.
Furuta yritti paeta toistamiseen ja pyytäen jatkuvasti vankilassa työskenteleviltä vanhemmiltaan apua (ilmeisesti sai uudelleen yhteyden vanhempiinsa?). Näiltä ei apua herunut, luultavasti siitä syystä, että he pelkäsivät Poika A:ta. Poika A:lla oli yhteyksiä yakuzaan(=Japanin mafia) ja hän leuhki voivansa tapattaa kenet vain halusi.

Oikeudenkäynnissä kaikki neljä poikaa myönsivät osallistuneensa innokkaasti Furutan seksuaaliseen hyväksikäyttöön: häntä raiskattiin, hänen sisäänsä työnnettiin esineitä, kuten hehkulamppu ja hänet pakotettin masturboimaan.
Hänen nännejään leikeltiin pihdeillä, häntä hakattiin metallisilla putkilla sekä golf-mailoilla, häntä poltettiin tupakoilla ja tupakansytyttimillä, hänet pakotettiin nielemään virtsaansa ja syömään torakoita, käsipainoja pudotettiin hänen vatsalleen, hänen anukseensa laitettiin ilotulitteita ja sytytettiin niitä.
Hänen fyysiset vammansa olivat yhteen aikaan niin pahat, että häneltä kului tunti ryömiä alakerran WC:hen.

Pojat kertoivat noin 100:n ihmisen heidän lisäkseen tienneen, että Furutaa pidettiin talossa vankina, mutta ei ole tietoa siitä, osallistuivatko he pahoinpitelyihin. Poika C:n vanhemmat asuivat talossa, mutta he eivät tehneet mitään.

Tammikuussa 1989 Furuta oli edelleen vankina. He pahoinpitelivät häntä rautaisella painonnostoon tarkoitetulla tangolla, kaatoivat tupakansytyttimen nestettä kaikkialle hänen päälleen ja sytyttivät hänet palamaan. Tässä vaiheessa pojat väittivät, etteivät olleet tienneet, kuinka huonossa kunnossa tyttö oli.
Myöhemmin tuona päivänä Junko Furuta menehtyi shokkiin.
Seuraavana päivänä pojat survosivat hänen ruumiinsa 55-gallonaiseen sementtimyllyyn.

Poikia kohdeltiin oikeudessa aikuisina, mutta heidän nimiään ei julkaistu, paitsi kerran lehdessä Shūkan Bunshun, perusteella “ihmisoikeudet eivät kuulu elukoille/raakalaisille”.
Poika A:n vanhemmat antoivat Furutan perheelle korvauksia 50 miljoonaa jeniä, jotka saivat myytyään talonsa.

Poika C istui kahdeksan vuotta nuorisovankilassa, kunnes hänet vapautettiin elokuussa -99. Kesäkuussa 2004 hänet pidätettiin, kun hän oli pahoinpidellyt tuttavansa, jonka ajatteli vikittelevän tyttöystävää häneltä ja hänen väitetään tällöin kehuskelleen Junkon pahoinpitelyllä.

Tapaus on innoittanut useita populäärikulttuurin tuotteita. Vuonna 1995 Katsuya Matsumura ohjasi Junko Furutan tapauksesta eksploitaatioelokuvan.