Mary Bell

Täällä muidenkin hyviä käännöksiä Mary Bellistä

http://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?f=3&t=8749

Ja omaani, crime librarysta

“Brian Howella ei ollut äitiä joten häntä ei tulla kaipaamaan.”
– Mary Bell

“Etsikö Brianiasi?” kysyi Mary Bell. Brianin sisko Pat oli huolissaan kadonneesta taaperosta, jonka olisi pitänyt olla silloin kotona. Pieni, vaaleatukkainen, 3-vuotias Brian Howe oli usein leikkimässä lähellä kotia. Mary ja hänen paras ystävänsä Norma tarjoutuivat auliisti etsimään kadonnutta pikkupoikaa. He johdattivat Patin naapurustoon ja etsiskelivät sieltä täältä, tietäen tasan tarkkaan, missä Brian oli.

He ylittivät junaradan ratakiskot teollisuusalueelle, jossa Scotswoodin lapset tappasivat leikkiä rakennusmateriaalien, vanhojen autojen ja vaarallisten romujen keskellä. Pat oli huolissaan – vain muutamia viikkoja sitten pikkuinen Martin Brown oli löydetty kuolleena purettavaksi määrätystä talosta (condemned house?). Mary osoitti suuria betonilohkareita.
“Ehkä hän on leikkimässä lohkareiden takana, tai niiden välissä”, hän sanoi.
“Oi, ei, hän ei koskaan mene sinne”, Norma sirkutti.
Itseasiassa Brian makasi kuolleena juuri noiden lohkareiden välissä. Mary halusi Patin itse löytävän kuolleen veljensä, Norma myöhemmin kertoi, “koska halusi Pat Howen kokevan shokin”. Mutta Pat päätti lähteä paikalta. Newcastlen poliisi löysi lapsen ruumiin myöhemmin 23:10 sinä iltana.

Brian löydettiin peitetty maasta revittyyn rikkaruohoon. Hänet oli kuristettu. Lähellä nurmikolla lojui hajonneet sakset. Hänen reisissään oli pistojälkiä ja hänen sukuelimiään oli vahingoitettu. Nippuja hänen tukkaansa oli leikattu. Haavat olivat kummallisia: “Niissä oli kammottavaa leikkisyyttä, kammottavaa hellävaraisuutta, ja jotenkin se leikkisyys siinä teki siitä vielä hirvittävämpää”, sanoi komisario James Dobson. Brianin vatsaan oli “koristeltu” M-kirjain partaveitsen terällä. Viilto ei ollut syvä, päivien päästä sitä ei enää olisi nähnyt selvästi. Näytti siltä, että siihen oli tehty ensin “N”, joka oli – ehkäpä eri kädellä – korjattu kirjaimeksi M.

275 mailia pohjoiseen Lontoosta oleva Scotswood oli taloudellisten vaikeuksien riepoittelema, ja kun kesällä -68 alueella liikkui murhaaja – joka oli todennäköisesti lapsi – kylä oli paniikin vallassa. Poliisi hiillosti scotswoodilaisia ja haastatteli 3-15-vuotiaita lapsia. Aikuiset pohtivat, saattoiko Martin Brownin “onnettomuus” olla myös murha.
“Olimme todella hermostuneita”, Brownin täti sanoo, “mutta lapset tunsivat sen myös.”

Tutkijoiden epäilyt kohdistuivat pian 11-vuotiaaseen Mary Belliin ja 13-vuotiaaseen Norma Belliin. (He eivät olleet sukua toisilleen). Mary ei vastannut tutkijoiden kysymyksiin suoraan, vaan kierteli ja kaarteli ja tuntui välttelevän heitä. Hän käyttäytyi oudosti. Norma oli oikein innostunut murhasta, muistelee eräs viranomainen. “Hän hymyili kokoajan kuin se olisi valtava vitsi.”

Kun tutkijat laittoivat Maryn oikein ahtaalle, hän yhtäkkiä “muisti” nähneensä Brianin 8-vuotiaan pojan seurassa tämän kuolinpäivänä. Poika oli lyönyt Briania ilman mitään syytä, hän väitti. Hän oli myös nähnyt saman pojan leikkineen saksilla, jotka olivat menneet rikki. Mutta tuo kyseinen poika oli ollut lentokentällä sinä iltapäivänä kun Brian kuoli. Ja lisäksi: sakset olivat salassa pidettyä todistusaineistoa.

Tyttö kuvaili niitä täsmällisesti: “kuin hopeanväriset, jotain vikaa niissä oli, toinen saksi oli joko hajonnut tai taipunut”. Tuli selväksi, että joko Mary, Norma tai molemmat, olivat nähneet Brianin kuolevan. Ja todennäköisesti toinen heistä oli tappaja.

Brian Howe haudattiin elokuun 7. päivä. Etsivä Dobson oli paikalla: “Mary Bell oli seisoimassa Howejen talon edessä kun arkku tuotiin ulos. Minä olin, tietysti, tarkkailemassa tyttöä. Ja kun näin hänet, tiesin, etten raaskisi riskeerata toista päivää (And it was when I saw her there that I knew I did not dare risk another day.) Hän seisoi siellä, naureskellen. Naureskellen ja hieroen käsiään. Ajattelin, voi Jumala, minun täytyy tuoda hänet sisään, shell do another one.”

“Ainoa asia millä oli väliä oli valehdella hyvin.”
– Mary Bell (aikuisena)

Brianin hautajaisten jälkeen Dobson kyseli taas Normalta. Nyt hän väitti, että Mary oli kertonut hänelle tappaneensa Brianin, ja tuonut hänet betonilohkareille katsomaan ruumiista. Mary oli kertonut Normalle: “Puristin hänen kaulaansa ja painoin hänen keuhkojaan; sillä tavalla niitä tapetaan. Pidä sitten suusi kiinni äläkä kerro kenellekään.” Kun Norma oli nähnyt Brianin, hän tiesi, että tämä oli kuollut. “Hänen huulensa olivat liilat. Mary veti sormiaan pitkin hänen huuliaan. Hän sanoi että oli nauttinut siitä.” Sinä iltana Norma vietiin poliisiasemalle antamaan virallisen lausunnon.

Norman järkyttävän tarinan seurauksena Mary Bell haettiin samana iltana poliisiasemalle varttia yli kahdentoista. Hänen syvänsiniset silmänsä olivat sameat, mutta hän pysyi rauhallisena.
“Hän vaikutti näkevän itsensä latteassa kohtauksessa rosvo-poliisielokuvassa: mikään ei yllättänyt häntä eikä hän myöntänyt mitään”, Dobson kertoi Gitta Serenylle, joka on kirjoittanut tapauksesta laajasti.

“Minulla on syytä uskoa, että olit lähellä lohkareita Norman kanssa”, sanoi Dobson. “Mies huusi joillekin lapsille lähellä sitä paikkaa ja te molemmat juoksitte pois sieltä missä Brian oli makaamassa ruohossa. Tämä mies todennäköisesti tunnistaa sinut.”
“Hänellä täytyy olla hyvä näkö”, Mary vastasi.
“Miksi hänellä täytyisi olla hyvä näkö?” Dobson heitti takaisin, valmiina nappaaman hänet valheesta.
“Siksi että hän…” Mary jatkoi hetken päästä: “…pystyi näkemään minut kun en ollut siellä.”
Hän nousi seisomaan. “Minä menen kotiin… Tämä on aivopesua.”
Dobsonpa ei päästänyt häntä lähtemään. “Onko tämä paikaa ihan sekaisin?” Mary kysyi.

Mary ei antanut periksi. “En aio antaa lausuntoa. Olen antanut monia lausuntoja. Aina te tulette minun takiani. Norma on valehtelija, hän yrittää aina saada minut kiipeliin.”
Mary päästettiin lähtemään 3:30.
Dobson kyseenalaisti omat olettamuksensa, joista oli ollut niin varma. Mutta nähtyään Maryn käytöksen Brianin hautajaisissa ja saatuaan todistuksen Normalta, hän toi Maryn takaisin asemalle.
“Hän oli todella ahdistunut”, Dobson sanoo. “Hän antoi minulle sen vaikutelman, että tiesi ajan milloin arviointi oli tullut (the time of reckoning had come). Hän myönsi nyt olleensa läsnä kun Brian oli kuollut, mutta hänen ‘tunnustuksensa’ koki kummallisen käänteen.”

“En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen.”
– Mary Bell

Seuraavassa Mary Bellin virallinen lausunto:

Minä, Mary Flora Bell, haluan tehdä lausunnon. Haluan jonkun kirjoittavan ylös, mitä sanon. Minulle on sanottu, ettei minun tarvitse sanoa mitään ennen kuin haluan tehdä niin, mutta kaikkea, mitä sanon, voidaan käyttää todisteina.

Allekirjoittanut, Mary F. Bell

Brian oli kadulla ja minä ja Norma oltiin kävelemässä häntä vastaan. Me käveltiin hänen ohitseen ja Norma sanoo “Tuletko kauppaan Brian?” ja minä sanon “Norma, sinulla ei ole rahaa, miten voit mennä kauppaan? Mistä saat sitä?” Hän sanoo “Älä utele, pidä nenäsi erossa tästä.” Pikku Brian seurasi ja Norma sanoo: “Kävele edessä.” Minä halusin Brianin menevän kotiin, mutta Norma alkoi yskiä, jotta Brian ei voisi kuulla mitä puhuimme.

Me mentiin alas Crosshiil Roadille missä Brian oli yhä meidän edessä. Siellä oli värillinen poika ja Norma yritti aloittaa tappelua hänen kanssaan. Hän sanoi, Mutakuono, neekeri, aika mennä pesulle.” (Pojan) Isoveli tuli ja löi häntä. Hän huusi “Howay, nyrkit pystyyn”. Poju käveli pois ja katsoi Normaa kuin hän olisi hullu.

Menimme Dixons kauppaan ja kiipesimme suojakateiden yli, siis reiästä läpi ja rautatien yli. Sitten minä sanoin “Norma mihin olet menossa?” ja Norma sanoi: “Tiedätkö sinä sen pienen ammeen, mistä sammakonpoikaset tulee?” Kun pääsimme sinne, siellä oli pitkä, suuri vaunu, joissa oli suuria, pyöreitä reikiä. Norma sanoo Brianille:
“Oletko tulossa mukaan, koska tuolta tulee rouva numero 82:sella ja hänellä on laatikollinen karamellia ja sellaista?”

Me kaikki mentiin sisään, sitten Brian alkoi itkeä ja Norma kysyi häneltä, oliko hänellä kurkku kipeä. Hän alkoi puristaa Brianin kurkkua ja Brian alkoi itkeä. Hän sanoi: “Ei se rouva tänne tule, vaan tuonne, noiden isojen kivilohkareiden luo.”
Menimme niille lohkareille ja hän sanoo “Sinun pitää maata maassa” ja hän menee maahan makaamaan niiden lohkareiden väliin, josta hänet löydettiin. Norma sanoo “Työnnä kaula ylös” ja hän teki niin. Sitten hän kuristi Briania kovaa, sen näki, koska hänen sormen päänsä olivat käymässä valkoisiksi.
Brian pyristeli vastaan ja minä painoin Norman olkapäitä, mutta hän meni hulluksi. Yritin nyhtäistä hänen leukaansa, mutta hän huusi minulle.

Tässä välissä hän pamautti Brianin päätä jollain puulla tai puupalikalla ja Brian makasi tajuttomana. Hänen naamansa oli ihan valkoinen ja sininen ja silmät olivat auki. Hänen huulensa olivat purppurat ja kuolaa oli kaikkialla ja se muuttui joksikin niin kuin untuvaksi. Norma peitteli hänet ja sanoin “Norma, minulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa”. Pikku Lassie oli siellä ja se pillitti ja Norma sanoi “Älä aloita tai teen samoin sinullekin”. Se itki silti ja hän meni kuristamaan sen kurkkua, mutta se murisi sille. Hän sanoi sille: “Hys hys, nyt rauhassa”.

Menimme kotiin ja otin pikku Lassien mukaan. Norma käyttäytyi hassusti ja teki hölmöjä ilmeitä ja levitteli sormiaan. Hän sanoi “Tämä on ensimmäinen mutta ei tule olemaan viimeinen.” Minä säikähdin siitä.
Kannoin Lassieta ja laitoin hänet maahan junaradalle ja menimme ylös Crosswoodin polkua. Norma meni sisään taloon ja sai sieltä sakset ja laittoi ne housuihinsa sisään. Hän sanoi “Mene hakemaan kynä”. Sanoin “Enkä, mihin?” Hän sanoo “Että kirjoitetaan viesti hänen vatsaansa” ja en hakenut kynää. Hän haki Gillette-partakoneen terän. Menimme takaisin kivilohkareille ja Norma leikkasi hänen hiuksensa. Hän yritti leikata häneltä jalan ja korvan terällä.
Hän yritti näyttää minulle, että se oli terävä, hän otti mekkonsa yläosaan, (she took the top of her dress where it was raggie and cut it) jossa se oli rähjäisenä ja leikkasi ja teki viillon. Mies tuli alas rautatielle pikkuisen, vaaleatukkaisen tytön kanssa, ja hänellä oli punainen ruudullinen paita ja sinisen denimfarkut.

Kävelin pois. Hän piilotti partaveitsen terän suuren, nelikanttisen betonilohkareen alle. Hän jätti sakset pojan viereen. Hän käveli ennen minua nurmikon poikki Scotswood Roadille. En voinut juosta nurmikolla, koska olin juuri saanut mustat tohvelini päälle. Kun olimme jatkaneet matkaa vähän aikaa hän sanoi “May, sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä, koska joudut vaikeuksiin” ja minä en ollut tehnyt mitään ja minä en ollut ottanut sisälmyksiä ulos. En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen. Astelimme ylös ja menimme kotiin, minä melkein itkin. Sanoin, jos Pat saa selville, hän tappaa sinut, vähät Brianin tappamisesta, koska Pat on niin poikatyttö. Hän on aina kiipeilemässä vanhoissa rakennuksissa ja semmoista.

Myöhemmin autoin etsimään Briania ja yritin kertoa Patille, että tiesin missä hän oli lohkareiden välissä, mutta Norma sanoi “Helkkari älä mene sinne, hän ei koskaan mene sinne”, ja hän vakuutti, ettei Pat ollut siellä. Minua huudettiin kotoolta puoli kahdeksan ja jäin sisään. Heräsin jotain puoli kaksitoista ja seisoimme ovella kun Brian löydettiin: seuraavana päivänä Norma halusi –
The other day Norma wanted to get put in a home. She says will you run away with us and I said no. She says if you get put in a home and you feed the little ones and murder them then run away again.

Olen lukenut edellä olevan lausunnon ja minulle on sanottu, että voin oikaista, muutta tai lisätä mitä tahansa haluan. Tämä lausunto on tosi. Olen tehnyt sen omasta vapaasta tahdostani.

Mary Flora Bell (allekirjoitettu 6:55)

Maryn lausunnossa oli jotain, mikä oli totta, mutta enimmäkseen hän yritti syytellä Normaa. Dobson muodollisesti tuomitsi Mary Bellin Brian Howen murhasta. “Se on ihan oikein minulle”, Mary vastasi. Sitten Dobson pidätti Norma Bellin, joka kävi vihaiseksi syytteistä. “Saat vielä maksaa tästä”, hän uhosi etsivälle.

Tyttöjä pidettiin lukossa Newcastle West Endin poliisiasemalla. Tuleva oikeudenkäynti veti puoleensa kauhun viettelemää kansaa.

Varoitusmerkit

“Mitä tapahtuu jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?”
– Mary Bellin muistikirjasta

Etsivät tutkivat Martin Brownin salaperäistä kuolemaa nyt henkirikoksena. Itseasiassa Mary Bellin pöyhkeilevä käytös Martinin kuoleman jälkeen oli niin ilmiselvää, että oli ihme, ettei häntä oltu pidätetty aiemmin. Ehkäpä Brian Howen henki olisi silloin säästylnyt. Mutta kuten paikallinen poika sanoi, kaikki tiesivät Maryn olevan suuri esiintyjä ja hänen huudoilleen “Minä olen murhaaja!” oli yksinkertaisesti vain naurettu.

Jopa Martinin kuoleman jälkeen Mary satutti muita lapsia.

11. toukokuuta -68, 3-vuotias poika löydettiin pää verta vuotaen joidenkin tyhjien vajojen takaa läheltä pubia. Löytäjät olivat Norma Bell ja Mary Bell. Pieni poika oli Maryn serkku. Hän oli “pudonnut” kallion kielekkeeltä, laskeutuen monta jalkaa alas. Mary myönsi myöhemmin tyrkänneensä hänet alas penkereeltä.

Seuraavana päivänä Mary, Norma vieressään, hyökkäsivät kolmen tytön kimppuun, jotka olivat leikkimässä kotia. Yksi tytöistä sanoi Maryn “laittaneen kätensä kaulani ympärille ja kuristaneen lujaa… Tyttö [Mary] irrotti kätensä kaulastani ja teki saman Susanille.” Poliisille soitettiin pian. Norma kertoi, että Mary “meni toisten tyttöjen luo ja sanoi ‘Mitä tapahtuu, jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?’ Sitten Mary laittoi molemmat kätensä tytön kurkulle ja kuristi. Se tyttö alkoi mennä violetiksi… Sitten juoksin pois ja jätin Maryn. En ole nyt hänen ystävänsä.”

Viranomaisen raportin mukaan 15. toukokuuta, “Bellin tyttöjä on varoitettu toimenpiteistä, jotka heitä tulevaisuudessa seuraavat.”
10 päivää myöhemmin Martin Brownin tapettiin.

Martin Brown

“Yksi poika on vain käynyt maate ja kuollut.”
– Mary Bellin muistikirjasta

Martin nähtiin viimeisen kerran noin varttia yli 3 iltapäivällä ja hänet löydettiin puoli neljä makaamasta laudoitetun talon lattialla. Kolme repaleisessa metsikössä ruokaa tonkivaa poikaa löysivät lapsen ikkunan vierestä makaamasta selällään. Lapsessa oli verta ja kuola norui alas poskelle ja kaulalle. Säikähtäneet pojat kertoivat löydöstään ulkona oleville rakennustyöläisille, jotka muistivat antaneensa pikku-Martinille keksejä aikaisemmin sinä päivänä. He kiipesivät portaat ylös taloon ja yrittivät elvyttää – mutta Martin oli jo kuollut.

Yksi pojista huomasi Mary Bellin tulevan jonkun toisen lapsen kanssa taloa kohti ja pysähtyvän suoraan ikkunan eteen. “Mennäänkö tuosta?” Mary sanoi. He ahtoivat itsensä läpi lautojen päästäkseen sisään. Mary oli tuonut Norman näyttääkseen, että oli tappanut Martinin. Mutta heitä käskettiin lähtemään.

Tytöt lähtivät sitten etsimään Martinin tätiä kertoakseen tälle onnettomuudesta, jonka uhriksi uskoivat Martinin joutuneen, ja että siellä oli “verta kaikkialla”.
“Näytän sinulle, missä se on”, Mary sanoi järkyttynelle naiselle.

Outoa kyllä, poliisi ei löytänyt väkivallan merkkejä. Purkki aspiriinia oli vieressä – ehkä hän oli vetänyt sitä koko purkillisen. Lapsessa ei ollut näkyviä kuristusjälkiä ei ollut, eikä muitakaan merkkejä ja niinpä viranomaiset uskoivat, että se oli onnettomuus. Rikostutkintajaostoa ei kutsuttu paikalle.

Viranomaisen tekemässä raportissa ilmoitettiin, että Martin Brownin kuolinsyy oli auki. Mutta Scotswoodin yhteisö ei voinut vain haihduttaa mielestään traagista kuolemaa. Niinpä he keksivät marssia ja protestoida lähialueen vaarallisia taloja vastaan.

Samaan aikaan Scotswoodin todellinen uhka, Mary ja Norma kiusasivat Martinin tätiä urkkivilla kysymyksillään.
“He kyselivät minulta kyselemistään: ‘Kaipaatko Martinia?’ ja ‘Itketkä hänen takiaan?’ ja ‘Kaipaako June häntä?’ ja kaiken aikaa he virnuilivat. Kun en enää kestänyt sitä, käskin heitä lähtemään ja olemaan tulematta takaisin.”

June Richardson pitelee kuvaa pojastaan Martin Brownista

Tytöt kiusasivat myös hänen äitiään June Brownia. Kuultuaan koputuksen June avasi etuoveen ja Mary seisoi sen takana.
“Mary hymyili ja pyysi saada nähdä Martinin. Sanoin, ‘ei, kultapieni, Martin on kuollut’. Hän pyörähti ympyrän ja sanoi ‘Ääh, tiedän, että hän on kuollut. Halusin nähdä Martinin hänen arkussaan'” ja hän virnuili yhä. Olin sanaton siitä, että niin nuori lapsi halusi nähdä kuolleen vauvan ja paiskasin vain oven hänen edestään.”

Maryn pahaenteinen käytös ei kohdistunut ainoastaan Martinin surevaan perheeseen.
Sunnuntaina, seuraavana päivänä Martinin kuolemasta, Mary juhli 11-vuotissyntymäpäiviään yrittämällä kuristaa Norman pikkusiskon. Norman isä sattui näkemään Maryn kädet tämän kurkulla.
“Löin Maryn kädet pois”, isä kuvaili myöhemmin.

Mutta päivä ei ollut päättynyt vielä. Seuraavana aamuna Woodlands Crescentin päiväkodin henkilökohta teki puistattavan löydön.

Murhaavat viestit

“Varokaa TÄSTÄ on murhaajissa kyse”
– viesti joka löytyi vandalisoidusta päiväkodista

Maanantaiaamuna, 27. toukokuuta, kun erään päiväkodin opettajat Woodlands Crescentiltä, Whitehouse Roadin päädystä, saapuivat työpaikalleen, he näkivät selvästi, että siellä oli pengottu. Päiväkodin eväitä oli viskottu päättömästi ympäriinsä ja siivousvälineet oli roiskittu lattioille. Mutta kauhistuttavin löytö olivat neljä kirjoitettua viestiä, jotka kuuluivat näin:

Merkintä

“Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”

“vitu me murhattin varokaa Fannya ja Faggottia”

“me murhasimme Martain brownin Haistakaa paska Äpärät”

“Olette sälittäviä koka me murhattiin Martain Go Brown teidän Parasta varoa Murhaajat FANNYJA ja Faggot te hässijät”

(Faggot voi olla ihmisen nimi tai tarkoittaa homoa/hinttaria.)
Poliisi vei viestit asemalle pitäen niitä sairaana vitsinä. Mary myönsi jälkeen päin, että he kirjoittivat viestit “huvin vuoksi”. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Päiväkotiin murtauduttiin, joten sinne asennettiin hälytysjärjestelmä.

Maryn muistikirja

Samana aamuna Mary Bell piirsi muistikirjaansa kuvan lapsesta. Pieni piirroshahmo oli samassa asennossa, josta Martin Brown löydettiin, ja sen vieressä oli pullo, jonka vieressä taasen luki sana “TABLET..” (levy, laatta tai vastaava?) Piirroksessa oli mies, joka käveli lasta kohti ja sillä paperilla luki
“Lauantaina olin talossa, ja minun äiskä lähetti Minut kysymään Normalta Tulisiko hän ylös minun kanssa? me mentiin sinne ja tultiin Marget Roadille ja siellä oli väkijoukko ihmisiä vanhan talon luona. Minä kysyin, mikä oli hätänä. siellä oli poika kuka oli Vaan käynyt maate ja Kuollut.”
Maryn muistikirjan alkulehden kirjoitus ei ollut tuntunut opettajasta oudolta, vaikka hän olikin ainoa oppilas, joka oli kirjoittanut Martinin kuolemasta.

Alkulehti

Saman viikon perjantaina saatiin huomata, että Päiväkotiin juuri asennetusta hälytysjärjestelmästä oli hyötyä: Mary Bell ja Norma Bell saatiin kiinni rysän päältä, mutta he kielsivät murtautuneensa sinne aiemmin. Heidän palautettiin vanhempiensa huostaan ja murtoa käsiteltäisiin myöhemmin nuoriso-oikeudessa.

Viikkoa myöhemmin Mary hyökkäsi Norman kimppuun lähellä mainitun lastentarhan hiekkalaatikkoa. Muuan poika näki Maryn kynsivän kaveriaan ja potkivan tätä silmään, mutta hän vain nauroi, kun kuuli Maryn huutavan “Minä olen murhaaja!” Mary osoitti sen talon suuntaan, josta Martin Brown oli löydetty. “Tuo talo tuolla, siellä minä tapoin…” Koska Mary tunnettiin huomionkipeänä mahtalijana, poika ei ottanut kummallista kerskailua vakavissaan.

Heinäkuun lopulla Mary kävi Brian Howen kotona, kun tuo pieni poika oli vielä elossa, ja ilmoitti “Tiedän Normasta jotain, mikä saisi hänet kiipeliin, saisi ihan heti.”
Hän kertoi Howen kotiväelle salaisuuden: “Norma laittoi kätensä pojan kurkulle. Se oli Martin Brown – hän [Norma] puristi ja hän [Martin] vain kuukahti.”
Asiaansa havainnollistaakseen hän kahmaisi oman kurkkunsa elehtien kuristamista ja päästi sitten kätensä irti. Muutama päivä myöhemmin Mary kuristi Howen perheen oman pojan. Tämä kyltymätön tarve “näyttää ja kertoa” kuolettavat rikoksensa voisi purkautua näin toiseen viattomaan taaperoon.

Kiinniotto

“Murhaaminen ei ole niin paha, me kaikki kuolemme joskus kuitenkin.”
– Mary Bell yhdelle vartijoistaan

Ensimmäisenä yönään pienissä selleissään Newcastle West Endin poliisiasemalla tytöt olivat levottomia.
“He huutelivat toisilleen ovien läpi”, sanoi yksi lasten perään katsonut naispoliisi. Poliisiasemalla ei oltu totuttu majoittamaan sinne lapsia ja niin he tekivät vain parhaansa.
“Lopulta käskimme heitä sulkemaan suunsa. Yhteen aikaan kuulin Maryn huutavan vihaisesti äidistään.”
Mary, joka oli krooninen sängynkastelija, kauhistui nukkumaan käymisestä pelossa, että sotkisi vuoteensa. Hän uskoutui, että hänelle kävi niin usein. Vuosia myöhemmin Mary kertoi, että kun hän teki niin, hänen äitinsä hieroi hänen kasvojaan wc-pyttyyn ja vei patjan näytille koko naapurustolle.

Vangitsemisen aikana naisvartijat, jotka tutustuivat Maryyn paremmin, kuvailivat häntä itsevarmaksi ja älykkääksi “rääväsuuksi”. Jotkin Maryn kommenteista järkyttivät heitä, mutta toiset saivat heidät näkemään hänet pelokkaana pikkutyttönä, joka ei aivan ymmärtänyt, mitä tarkoitti viedä toisen ihmisen henki. Keskiyöllä Mary –
In the middle of the night Mary would “bolt upright.” Marys hostility had an almost naive quality: while tightly grabbing a stray cat by the neck, a guard told her not to hurt the cat.
(bolt uprigt = nousta äkisti istumaan tai jotain)

Maryn väitetään vastanneen: “Oi, ei hän tunne mitään, ja sitäpaitsi, minä tykkään satuttaa pieniä olioita, jotka eivät voi tapella vastaan. Erään toisen välikohtauksen sattuessa, hän sanoi haluavansa tulla isona sairaanhoitajaksi, “koska sitten voin tökätä neuloja ihmisiin. Minä pidän ihmisten satuttamisesta.”

Jos hänen vanhempansa olivat jotenkin vastuussa hänen käytöksestään, hän ei puhunut siitä. Hänet oli opetettu olemaan hiljaa, erityisesti viranomaisten läsnäollessa. Hänen isänsä Billy Bell oli elänyt perheen kanssa, mutta lapset (Mary ja hänen pikkuveljensä ja siskonsa) oli aina opetettu kutsumaan häntä “sedäksi”, jotta heidän äitinsä saisi sosiaaliavustuksia. Billy Bell oli rosvo, ja äiti Betty Bell oli prostituoitu, joka oli usein poissa Glasgowissa “bisneksillä”. Koska Bellin vanhemmat hankkivat toimeentulonsa näin hämärillä puuhilla, viranomaiset tiesivät hyvin vähän Maryn perheestä. Eräs etsivä, joka vieraili Maryn kotona, kuvaili, että siellä “ei tuntunut kodista, oli vain kuori. Erittäin outoa… ainoata elämää, mitä saattoi tuntea, oli suuri haukkuva koira.”

Oliko Maryn välinpitämättömyys syy sille, että psykiatrit pitivät häntä “psykopaattisena”? Jos hän olisi rikkonut hiljaisuuden kertomalla kotiväkivallasta, olisiko hän saanut myötätuntoisemman analyysin?
“Olen nähnyt paljon psykopaattilapsia”, tohtori Orton tavattuaan Maryn ensi kertaa kun tämä oli poliisilaitoksen putkassa. “Mutten ketään sellaista kuin Mary: niin älykästä, niin manipuloivaa tai niin vaarallista.”
Oikeudenkäynnin aikana Maryn käytös – During the murder trial, Marys behavior would do little to harvest sympathy.

Oikeudenkäynti alkaa

“No sehän oli tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
– Syyttäjän kysymys Norma Bellille

Mary ja Norma Bell tuotiin molempien poikien murhia käsittelevään oikeudenkäyntiin 5. joulukuuta -68. Oikeudenkäynti kestäisi 9 päivää. Mediahuomio – joka oli kyllä lievää verrattuna tämän päivän sensaationaalisiin standardeihin – synnytti kiinnostusta oikeudenkäynnin edetessä ja finaalipäivänä lehdistöä oli joka nurkassa. Vaikka oikeuden tiedonannoista yritettiin tehdä vähemmän uhkaavan tuntuisia lapsille, olivat Norma ja Mary järkyttyneitä. Mary näytti olevan tarkkaavainen, mutta myönsi myöhemmin, että koko juttu oli “hämäystä”.

Syyttäjä Rudolph Lyons avasi oikeudenkäynnin sanomalla, että se joka surmasi Brian Howen, surmasi myös Martin Brownin. Lyons kertoi suunnitelmallisesti molempien tyttöjen epäilyttävästä käytöksestä Martinin kuolinpaikalla, kuinka he olivat kiusanneet surevaa perhettä kammottavilla, pimeillä kysymyksillään, ja kuinka he olivat vandalisoineet Päiväkotia seuraavana päivänä, jättäen muistilappuja, joissa oli tunnustus. Normalle nämä laput koituivat turmiollisiksi. Käsiala-analyysi vahvisti hänen kirjoittaneen “Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”-viestin. Jos Norma todella oli viaton, miksi hän oli osallistunut näiden hirmuisten raapustusten kirjoitteluun?

“Miten Mary tiesi, että Martin oli tukehdutettu?” kysyi Lyons. Tämä ei ollut yleisessä tiedossa vielä kun Mary demonstroi Howen perheelle miten Martin oli kuristettu. Rikostekniset todisteet myös yhdistettiin Maryyn – molemmasta uhrista löytyi harmaita kuituja, jotka olivat tytön yhdestä hänen villamekostaan. Kuituja Norman kastanjanruskeasta hameesta löytyi Brianin kengistä. Vaikka Norman syyllisyydestä ei ollut epäilystä, Marya pidettiin pääsyyllisenä. Oikeudenkäynnissä olleen Gitta Serenyn mukaan vaikea kysymys kuului, oliko Mary sairas pikkutyttö vaiko hirviö, “pahan siemen”.

Maryn perheen läsnäolosta oikeudenkäynnissä ei ollut oikein apua. Hänen äitinsä Betty Bell häiritsi tiedonantoja kaikella nyyhkimisellä ja ulinallaan ja hänen pitkä, blondi peruukkiinsa putosi päästä. Kuin kaunistelemattoman saippuaooperan surkeasti näyttelevä hahmo, hän ryntäsi ulos kesken oikeudenkäynnin, vain palatakseen dramaattisesti hetkiä myöhemmin. Maryn isä Billy Bell istui hiljaa, välittämättä vaimonsa näyttävästä sekoiluista.

Tummatukkainen Mary, jota Sereny kuvasi hyvin sieväksi ja älykkääksi, katsoi jäänsinisillä silmillään, joista ei kuvastunut muita tunteita kuin viha. Oikeussalin sivustaseuraajat, kirjoitti Sereny, “seurasivat häntä kauhistuttavalla uteliaisuudella”.
Niin “manipuloivaksi” ja “viekkaaksi” pieneksi tytöksi kuin Mary, ei tiennyt mitään sympatialla houkuttelemisesta.
Mary kertoi poliisivirkailijalle kuinka “nainen hallissa hymyili minulle, mutta minä en hymyillyt takaisin. Se ei ole hymyilyn aihe. Tuomaristo ei pitäisi jos minä hymyilisin, vai kuinka?”

Normaa sen sijaan oli ympäröinyt paljon suopeampi perhe. Hän oli kolmas 11:sta lapsesta ja reagoi todisteisiin ja todistuksiin paljon lapsenomaisemmin, pelon ja hermostuksen sekaisin kyynelin (- Mary kieltäytyi itkemästä pitäen sitä heikkouden merkkinä).

Tytöt todistavat

Ensiksi todistajanaitioon meni Norma. Hänen asianajajansa R. P. Smith kysyi häneltä siitä päivästä, jona Martin murhattiin, kuinka Mary tyrkkäsi ulostetta hänen päähänsä (tytöt asuivat aivan lähekkäin) ja sanoi “On sattunut onnettomuus” ja vei hylätylle talolle, josta Martinin ruumis oli juuri löydetty. “Mary halusi kertoi Ritalle, että siellä oli ollut onnettomuus… ja jotain siitä, että verta oli kaikkialla”, Norma sanoi.

Norma oli tärkeä todistaja syyttäjille osatessaan kertoa Maryn väkivaltaisuudesta. “Näyttäikö [Mary] koskaan sinulle kuinka pikkupoikia tai -tyttöjä voisi tappaa? Näyttikö hän sinulle koskaan?” Kun Norma vastasi kyllä, Lyons sanoi:
“No sehän oli todella tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
Norma myönsi, että näin oli.

Yönä ennen todistustaan Mary kysyi naiselta, mitä tarkoitti sana ‘epäkypsä’.
“Lakimies sanoi, että Norma oli epäkypsempi. Tarkoittaako se, että jos olisin älykkäämpi, minua syytettäisiin kaikesta?”

Kuudentena päivänä Mary kutsuttiin todistamaan. Huone pörisi innokas odotus. Sereny kuvailee: “Yleisö ja lehdistöhallit olivat täynnä, ja yhtenä päivänä oikeuden tunnelmassa – toisin kuin muina päivinä – oli vaimea vivahdus kammottavasta lumouksesta, joka yhdistetään tämän tapaisiin murhaoikeudenkäynteihin.”

Vaikka tytöt syyttelivät toisiaan, heillä oli läpitunkematon yhteys. Serenyn mukaan oikeudenkäynnin aikaan “heidän päänsä kääntyivät toisiaan kohti, heidän silmänsä lukittuivat, he ilmaisivat itseään kasvoillaan ja heidän kasvonsa muuttuivat niin samanlaisiksi ja he selvästi kommunikoivat.” Silti heillä oli petoksen hetkensäkin: “He ravistelivat päitään epäuskoisesti tai epäilevästi toistensa sanoille; he kääntyivät äkillisesti, tuijottivat toisiaan vihaisesti kuullessaan toverinsa siteerauksia, joissa Norma syytti Marya jostain moraalittomasta tai toisinpäin; ja he kommentoivat niitä kuuluvasti – Norma kyynelillä ja itkemällä epätoivoisesti ‘Ei, ei’ – Mary kovaa ja hurjistuneesti huomauttelemalla.
Lopulta tuomari kielsi tyttöjä ottamasta kontaktia toisiinsa oikeudenkäynnin aikana.

Molemmat kielsivät osallisuutensa Martin Brownin kuolemaan, mutta tunnustivat olleensa yhdessä sinä päivänä kun Brian kuoli. Maryn mukaan maaninen Norma kuristi Brianin. Kun kysyttiin, pelkäsikö hän Norman tappavan hänet, Mary vastasi: “Ei hän raaskisi – koska kääntyisin ympäri ja löisin häntä.”

Norman synkkä versio tapahtumista oli lähempänä totuutta: “May [Maryn lempinimi] käski Brianin mennä maahan makaamaan” ja sitten “alkoi satuttaa häntä.” Norma demonstroi, kuinka Mary nipisti Brianin nenää. Brian oli muuttunut liilaksi ja yrittänyt vetää Maryn käsiä pois kaulaltaan.
“Kun hän todella satutti häntä [Briania] hän sanoi, Norma, käteni alkavat hikoa.”
Norma kertoi itkien lähteneensä paikalta, kun Brian oli vielä elossa. Hän meni sitten ystävänsä luo, jossa he tekivät pom-pomeja (cheerleadingissä käytettävä huiska). (Kenties outo aktiviteetti sellaiselle, joka on juuri todistanut murhaa?)
Jos Normaa todella harmitti, että Mary oli surmannut Brianin, miksi hän oli palannut Maryn kanssa tekemään merkkejä Brianin kehoon? Mary toi saksen mukanaan, koska halusi “leikata hänet kaljuksi”. Hänellä oli myös partakoneen terä, jolla hän aikoi viillellä Brianin vatsaa.

Oikeuden päätös

“Mikä on pahinta mitä minulle voi tapahtua? Hirttävätkö he minut?”
– Mary Bell

Maryn kohtalo oli selvä – hänet tuomittaisiin joko murhasta tai taposta.
Vaikka Normaa kohtaan tunnettiin enemmän sympatiaa, oli vielä epäselvää miten häntä rangaistaisiin, vai rangaistaisiinko ollenkaan. Puolustuksen täytyi voida todistaa, että Mary oli häiriintynyt, eikä mahtanut itselleen mitään, eikä ollut ymmärtänyt tekojensa suuruutta. Kun tytöt olivat todistaneet, paikalle kutsuttiin psykiatreja, jotka olivat tutkineet Maryn. Tohtori Robert Orton todisti, että “Luulen, että tämä tyttö on psykopaatti”, mitä hän perusteli “kyvyttömyydellä asettua toisen ihmisen asemaan” ja “toimimalla impulssiensa mukaan, ajattelematta tekojensa seurauksia”.

Kun tuli lopetuspuheenvuoron aika, syyttäjät luonnehtivat Marya pahaksi hengeksi. Norma-raukka oli “pahan ja mukaansatempaavan vaikutuksen” uhri, “melkein kuin se fiktiivinen Svengali.”
(Svengali on hahmo George du Maurierin novellista – sana tarkoittaa ilkeämielistä henkilöä, joka manipuloi muita, toim.huom.)
“Norma on yksinkertainen tyttö, jonka älyntaso ei vastaa ikäluokkaa. Mary on mitä epänormaalein tyttö, mikä voi olla, aggressiivinen, säälimätön, julma, kykenemätön katumaan tekojaan, tyttö, jolla on dominoiva luonne, tietyllä epätavallisella älykkyydellä ja oveluudella, se on kauhistuttavaa.”

Yrityksenä pelastaa Mary leimautumasta demoniseksi “pahan siemeneksi”, puolustus heitti ilmaan kysymyksiä: Miksi tämä tapahtui? Mikä sai Maryn tekemään niin?
“Se on…. hyvin helppoa herjata pientä tyttöä, kutsua kuin Svengaliksi, pysähtymättä hetkeksi miettimään, mikä johti koko tähän tilanteeseen…”

Viidestä naisesta ja seitsemästä miehestä koostuvalta tuomaristolta kesti 4 tuntia palauttaa oikeudenpäätös. Norma oli pakahtua ihastukseen kun hänet todettiin syyttömäksi molempiin tappoihin. Mary todettiin syylliseksi kahteen tappoon alentuneesti syyntakeisena. Tuomari Cusack kuulutti hänen tuomionsa elinkautisen samalla kun Mary itki. Hänen vankeutensa kestäisi jonkin epämääräisen ajan.

Norma Bellille annettiin myöhemmin kolme vuotta ehdonalaista ja hänet vietiin Woodlands Crescent Nurseryyn (päiväkotiin) ja laitettiin psykiatrisen tarkkailun alaiseksi.

Vangitseminen

“Hän nimitti minua murhaajaksi ja minä tartuin häntä tukasta ja paiskasin naaman hänen päivälliseensä.”
– Mary Bell

Koska Britanniassa ei ollut käytössä vankilaa murhaaville pikkutytöille, kaikkia hiersi yksi sama kysymys: Mihin Mary sijoitettaisiin? Vankilajakso 11-vuotiaalle oli poissa kysymyksestä. Mielisairaalloilla ei ollut resursseja ottaa häntä. Hän oli liian vaarallinen insituutioon, joissa asusti ongelmaisia lapsia. Lopulta kypsä murhaajatar laitettiin eräänlaiseen poikakotiin. Vaikka siellä tulisikin kuitenkin ongelmia, kun Mary ehtisi murrosikään.

Maryn vangitseminen oli kiehtova asia, koska hän selvästi “parani” jollain tavalla. Kun hän pääsi sieltä ulos 23 vuoden iässä, hänellä oli jo oma tytärkin. Hän väittää olevansa täysin eri ihminen kuin se “psykopaatti” lapsitappaja, joka hän kerran oli. Voiko väkivaltainen sosiopaatti parantua? Onko mahdollista, että hän oli vielä silloin 11 iässä kykeneväinen parantumaan? Oliko hän saanut “moraalisen herätyksen”, kuten kirjailija Gitta Sereny vihjailee? Vai onko hän vain loistava näyttelijä? Sosiopaatit osaavat halutessaan olla erinomaisen kaksinaamaisia. Oli miten oli, Maryn kokemukset vangittuna olosta ovat paljastamisen arvoiset.

Mary Bell sijoitettiin Red Bank Special Unitiin helmikuussa -69 marraskuuhun -73 saakka. Red Bank oli poikakoti, jonka turvallisuusaste oli korkea.
Useimpien mielestä laitos oli hyvin suunniteltu, kohtalaisen mukava paikka, jonka henkilökunta oli henkisesti tukevaa. Poikakotia johti entinen merivoimien mies James Dixon, joka tunnettiin vahvasta moraalisesta vaikutuksestaan. Herra Dixon piti Marylle tiukkaa järjestystä ja määräsi säännöt ja Mary oppi kunnioittamaan ja rakastamaan häntä. Jos Maryn äiti oli ollut paha, moraaliton kurinpitäjä, herra Dixon oli hyväntahtoinen, vahva isähahmo, joka oli puuttunut hänen elämästään. Mary rakasti Billy Belliä, (joka ei ollut hänen biologinen isänsä, mutta oli ollut hänen elämässään alusta saakka) mutta varkaana hän ei ollut ihanteellinen roolihahmo. Billy kävi tapaamassa Marya laitoksessa, mutta ei tullut enää sitten, kun hänet tuomittiin aseellisesta ryöstöstä samana vuonna, -69.

Maryn äiti oli kuria pitävä, mutta ei suuremmin puoltanut perhearvoja. Prostituoituna hän “kuritti” asiakkaitaan ruoskalla ja bondagella, väitti Mary. Mutta Betty Bell tosin kertoi: “Piilotan aina ruoskat lapsilta.” Betty kävi usein tapaamassa tytärtään, ja Mary odotti innokkaasti äitinsä käyntejä, mutta aina niiden jälkeen hän oli harmissaan ja aggressiivinen, kertoivat Red Bankin henkilökunta. Eräs lääkäri halusi lopettaa Bettyn käynnit, mutta siihen aikaan ei tullut kuuloonkaan kyseenalaistaa äidin oikeutta tavata tytärtään. Red Bankin henkilökunta vihasi ylidraamaattista ja manipuloivaa Bettyä.
“Hän ‘leikki’ äitinä olemisella”, sanoi yksi opettaja.

Betty Bell käytti hyväkseen tyttärensä pahamaineisuutta, myyden tämän tarinaa iltapäivälehdille ja yllytäen tyttöä kirjoittamaan kirjeitä ja runoja, joita olisi helppo kaupustella lehdille. Mary sanoi, että äiti halusi teroittaa hänen mieleensä, miten rankkaa hänellä oli ja miten hän kärsi kuuluisan lapsimurhaajan äitinä.
“Jeesus vain naulittiin ristiin, minua hakataan vasaralla sinne”, Mary kuvaili äitinsä mielenmaailmaa.

Mary Bell 16-vuotiaana poikakodissa

Red Bankin filosofia oli keskittyä nykyhetkeen. Menneisyyden kokemuksissa vellominen oli vahingollista, joten Maryn kasvatukselle ja murhille ei annettu riittävästi tunnustusta. Ne ikäänkuin sivuutettiin. Erään psykiatrin mielestä Mary sulki ongelmallisen menneisyytensä pois tietoisuudestaan, eikä hänen mielestään pitäisi yrittää selvittää syitä miksi hän oli tappanut

“Hänellä on epätavallinen sisäinen himo… tarve, jota kukaan muu ei voi aivan ymmärtää eikä käsitellä”, hän sanoi. Mary kävi useilla terapeuteilla, joista hyvin harva tutustui häneen kunnolla. Hän oli manipuloiva ja aloitti tahallaan tappeluita poikien kanssa, ja väitti, että hänellä oli kaksoissisko nimeltä Paula. (“Luulen, että olin keksimässä kaksosta, joka oli ehkä tehnyt sen, mitä minä olin tosiasiassa tehnyt”, Mary sanoi jälkeenpäin.)

Vankila

“Voidaan epäillä, että tämä siirto oli tuhoisa Marylle”, Sereny kirjoittaa teoksessaan Cries Unheard. Maryn oli pitänyt sopeutua mitä poikamaisimpaan ilmapiiriin Red Bankissa ja nyt hänet laitettiin naistenvankila Styaliin, joka tietysti kuhisi neitejä ja rouvia.

Hän oli kapinoiva vanki ja häntä rangaistiin usein, mutta hän mukautui pian:
“Mitä minun piti tehdä, kyllä, taistella systeemiä vastaan, mutta minun piti nousta vangista konnaksi, mikä tarkoitti, että sen sijaan että olisin ollut avoin ja vihainen, minä olin hiljaa ja juonikas.” Lisäksi hän päätti ruveta näyttämään mieheltä.
“Jeesus Kristus, mitä seuraavaksi? Sinä olet murhaaja ja nyt sinä olet lesbo”, sanoi hänen äitinsä kun tästä kuuli.

Monet lapsipsykiatrit, jotka tekivät viikkottaisia ryhmäterapiasessioita Styliassa, huomasivat, että “[Mary] oli kulkenut pitkän tien maailmaansa, jossa hän oli maskuliininen. Hän asteli ylväästi… ja meikkasi kuin hänellä olisi parransänkeä kasvoissaan”, ja “kääri sukkia miehen sukuelinten muotoon ja osoitti minulle tämän luokassa. Luulen, että hän piti niitä kaiken aikaa.” Hän kysyi myöhemmin lääkäriltä, voisiko hän vaihtaa sukupuolta, mutta sai kieltävän vastauksen. (“Siinä oli ajatuksena, etten olisi enää minä”, hän sanoi.)

Kun hänet siirrettiin vähemmän turvalliseen laitokseen -77, hän karkasi. Hänet saatiin kiinni yhdessä kahden muun karkurin kanssa. Lyhyenä vapaudenaikanaan näiden kahden nuoren miehen seurassa Mary menetti neitsyytensä. Hänen kanssaan maannut jätkä myi tarinansa iltapäivälehdille ja väitti Maryn paenneen vankilasta, koska oli raskaana.
“Kun aikaa kului, painajaiseni oli lehdissä”, Mary sanoi. “En voinut koskaan ymmärtää, mitä he tahtoivat minusta.”
Mary sijoitettiin hostelliin muutama kuukausi ennen ehdonalaistaan vuonna -80, ja hän tapasi naimisissa olevan miehen, joka saattoi hänet raskaaksi.
“Hän sanoi, että hänet oli määrätty näyttämään minulle, että en ollut lesbo”, Mary kertoi. “Minun oli vaikea olla ajattelematta seksiä likaisena.”
Kun hän sai tietää, että oli raskaana, hän ajautui moraaliseen kriisiin. “Jos ajattelen, että melkein ensimmäinen asia, jonka tein päästyäni vankilasta, jonne olin joutunut tapettuani kaksi lasta, oli, että tapan lapsen sisälläni…”
Mutta Mary tunsi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa. Hän ei pitänyt lasta, jota ei koskaan tullutkaan.

Vapauteen 23-vuotiaana

“Mary Bell oli jakanut itsensä kahdeksi eri ihmiseksi, oman itsensä vuoksi.”
– Maryn ehdonalaisvalvoja

Mary Bell vapautettiin 14. toukokuuta -80 ja hän jäi Suffolkiin. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli, missäs muualla kuin paikallisella lastentarhalla, mutta ehdonalaisvalvojat päättivät, että se oli sopimaton pesti hänelle. Sitten hän toimi tarjoilijattarena ja kävi yliopistoa, mutta oli liian lannistettu jaksaakseen sitä loppuun saakka. Hän muutti takaisin äitinsä luo, tapasi nuoren miehen ja tuli raskaaksi. Heräsi tietenkin valtava huoli siitä, voisiko lapsia murhannut henkilö tulla itse äidiksi, mutta Mary taisteli oikeudestaan saada pitää lapsi, joka syntyi 1984.

Mary väittää, että lapsen syntymä sai hänet uudelleen tietoiseksi rikoksistaan.
Hänen annettin pitää lapsensa, joka oli teknisesti oikeuden suojelussa vuoteen -92.
“Jos minussa oli jotain vikaa kun olin lapsi, ei ollut enää. Minä tunsin, että jos he olisivat voineet katsoa röntgenillä sisään, he olisivat voineet nähdä, että kaikki hajonnut oli korjaantunut.”

Jollain tavalla Mary Bell oli muuttunut, ilman asianmukaista psykiatrista hoitoa, lapsimurhaajasta rakastavaksi äidiksi. Hänen vuotensa poikakodissa ja vankilassa olivat altistaneet hänet seksuaaliväkivallalle ja huumeriippuvuudelle, joskin hän väittää saaneensa uuden moraalitajun ja tunteneen syvää surua rikoksistaan. Voisiko tämä olla mahdollista? Voimmeko me uskoa, kuten Gitta Serene kirjoittaa, “muutoksen mahdollisuuteen”? Mary Bellistä oli tullut, kirjailijan mielestä, “kaksi ihmistä – lapsi ja aikuinen.”

Hän tapasi lopulta miehen ja rakastui ja asettui pieneen kaupunkiin.
Mutta ehdonalaisvalvojan piti informoida paikallisia viranomaisia hänen läsnäolostaan ja pian kylän asukkaat pystyttivät pitkin katua kylttejä, joissa luki: “Murhaaja vapaana!” Hän eli jatkuvassa pelossa paljastumisesta.

Kun hän yritti selittää, mitä hän oli käynyt läpi päässään lapsena, pääasiassa väkivaltaisten purkausten ajan, hän tunnusti käytöksensä vain osittain, ja hänen oli vaikea myöntää silloinen tarpeensa kuristaa muita lapsia. Sen sijaan hän kuvaili usein väkivaltaansa lyömisellä ja riuhtomisella: “Laitoin käteni hänen korvilleen tai kiskoin hiuksista tai jotain sellaista.”

Niin pitkälle kuin Martin Brownin tappamiseen, Maryn versiot tapauksista tuppasivat muuttumaan onnettomuudesta selittämättömään tarpeeseen. Hän sanoi tapelleensa äitinsä kanssa, ja ensimmäistä kertaa lyöneensä takaisin. Kun hän “painoi” Martinin kaulaa, hänen muistikuvansa ovat epämääräisiä: “En ole vihainen. Se ei ole se tunne… se on se tyhjyys joka tulee… se on kuilu… se on sokeaa raivoaa, sokeaa kipua, se on tunne, joka ammentaa tyhjiin.”
“En aikonut satuttaa Martinia; miksi minun olisi pitänyt? Hän oli vain pikkuruinen poika, joka oli perheestä niiltä kulmilta…”

Silti Mary yhä näkee Normalla olleen osittain vastuussa Brian Howen kuolemasta.
“Heikompi tekee toisesta vahvemmasta heikon”, hän sanoi puolustelevasti ollen itse se ‘vahvempi’.

Mary Belliä tekemässä

“Ottakaa se juttu pois minusta!”
– Betty Bell tyttärensä Maryn syntymästä

Mary Bellin tarussa, hänen äitinsä Betty on kuvailtu ensisijaisesti roistona ja syyllisenä hänen psykopatologiaansa.

Betty Bell syntyi Glasgowissa 1940 ja häntä kuvailtiin hyvin uskonnolliseksi lapseksi.
“Me kaikki luulimme, että hänestä tulisi nunna”, hänen äitinsä sanoi.
Siskokin muistelee hänen pitäneen “uskonnollisista jutuista”.
“Hän piirteli aina nunnia, ja alttareita ja hautoja ja hautausmaita.”
Perheen mukaan hän ei saanut ylettömästä rangaistuksia, eikä häntä pahoinpidelty, mutta Betty kuitenkin alkoi etääntyä. Kun hänen isänsä kuoli, “Betty dementoitui”, sanoi Isa, Bettyn sisko. Betty sai kiukunpuuskia, teeskenteli ottaneensa lääkeyliannostuksia, ja 1957 hän synnytti Mary Flora Bellin. Maryn isä jäi arvoitukseksi.

Maryn lyhyt lapsuus oli hylkäämisten ja huumeiden yliannostusten painajainen. Betty halusi malttamattomasti eroon tyttärestään – hän jätti tämän sukulaisten hoiviin yhtenään, ja haki sitten aikanaan pois huolimatta perheiden toiveista saada pitää hänet. Vuonna -60 Betty vei Maryn adoptiojärjestölle, antaen tämän järkyttyneelle naiselle, joka ei ollut saanut adoptoida, kun oli muuttamassa Australiaan.
“Minä toin tämän adoptoitavaksi. Saat hänet”, Betty Bell sanoi jättäen Maryn tuntemattomalle. Hänen siskosna Isa oli seurannut Bettyä, ja löysikin pian naisen, joka oli jo ostellut uusia mekkoja Marylle.

2-vuotiaana Mary kieltäytyi kiintymästä muihin – hän käyttäytyi jo silloin kylmästi ja oli kuin irtaantunut muista. Mary ei koskaan itkenyt, kun hän satutti itsensä, hänessä näkyi väkivaltaisuuden merkkejä ja hän murskasi erään sedän nenän lelulla. Asiaa ei helpottanut se, että hänen äitinsä hylkäsi hänet epäsäännöllisin väliajoin ja tuli sitten taas hakemaan hänet luokseen jostain.

Mary näki 5-vuotiaan ystävänsä jäävän bussin alle. Se on varmasti vaikuttanut hänen kykyynsä solmia siteitä muihin. 1961 Mary aloitti päiväkodin.
“Hän oli melkein aina ilkeä”, muistelee yksi opettaja, joka näki kerran Maryn laittavan kädet toisen lapsen kaulan ympärille. Kun hänelle sanottiin, että niin ei tehdä, hän vastasi “Miksi? Voiko se tappaa hänet?”
Hän potki, löi ja nipisteli muita lapsia ja kertoi “valheita kaiken aikaa”. Mary ei kuitenkaan ollut suinkaan se ainoa ilkeä, vaan muut lapset kiusasivat häntä, ja hän oli yksinäinen.

“Tahattomat” yliannostukset

Tuhoisimmat kaltoinkohtelut Marylle olivat säännölliset lääkeyliannostukset, jotka todennäköisesti antoi hänen äitinsä. Kun Mary oli vuoden, hän sai melkein yliannostuksen otettuaan pillereitä, jotka oli piilotettu kapeaan koloon gramofonin sisään.

Näytti mahdottomalta, että vauva olisi omin päin saanut pillerit suuhunsa, ja oudolta, että hän söisi niin monta “happaman makuista” lääkettä. Kun Mary oli kolme, hän ja hänen veljensä löydettiin syömässä “pieniä sinisiä pillereitä” yhdessä karamellien kanssa, jotka heidän tätinsä Cath oli ostanut heille. (Betty sanoi “heidän on täytynyt ottaa pullo käsilaukustani.”) Cath ja hänen miehensä tarjoutuivat usein adoptoimaan Maryn, mutta Betty kieltäytyi luopumasta lapsesta, ja pian katkaisi välit perheeseensä.

Kaikkein vakavin yliannostus sattui kun Mary nieli joukon rautapillereitä, jotka kuuluivat hänen äidilleen. Mary menetti tajunsa ja hänen vatsansa piti pupmpata. Betty Bellin mukaan nuori leikkitoveri antoi Marylle Smartieseja, joita he popsivat jossain, ja Mary tuli niistä sairaaksi.
Yliannostukset, erityisesti kasvavalle lapselle, voivat aiheuttaa vakavia aivovammoja – se on yleinen piirre väkivaltarikollisilla.

Betty Bell oli draamakuningas ja rakasti leikkiä marttyyria. Hän saattoi kärsiä välillisestä münchhausenin oireyhtymästä; yrittäen saada huomiota tyttärelleen traagisilla “vahingoilla”. Tämä syndrooma, jota kuvailtiin ensimmäisen kerran -77, vaivaa omaishoitajia, jotka jatkuvasti vammauttavat, tukehduttavat tai myrkyttävät lastaan saadakseen sympatiaa.

Välillisestä münchhausenin oireyhtymää sairastavalla äidillä on yleensä ei-toivottu lapsi, tai hän ei ole naimisissa. Tämä voi selittää sen, miksi Betty, huolimatta harmista, jonka aiheutti Marylle, halusi tämän aina takaisin. Mary oli jälkeenpäin katkera äitinsä ylettömästä valituksesta, joka meni yli hänen omien kärsimystensä. Itseasiassa tämä Bettyn taipumus näyttää vaivanneen Marya enemmän kuin seksuaalinen väkivalta. Tämä pakottava tarve saada draamaattista sympatiaa on kuvattu yhdellä onnettomuudella: Betty kertoi kyynelehtien sisarelleen, että rekka oli ajannut Maryn yli ja sai valtavasti huomiota ja sympatiaa. Seuraavana päivänä Betty myönsi, ettei se ollut totta; Mary oli ystävien luona, jotka olivat väliaikaisesti ottaneet tytön hoiviinsa.

Ehkä suurin tragedia, jos tämä on totta, on, että Betty käytti Marya prostituutiossa. Siinä, mitä kutsuu “yhdeksi pahimmasta lasten seksuaaliväkivallasta, johon olen koskaan törmännyt”, Sereny sanoo kuvatessaan kauhuja, joista Mary on joutunut selviytymään toimiessaan äitinsä bisnesten tukijana. Kukaan sukulaisista, myöskään Maryn pikkuveli, ei ollut tietoinen tästä väkivallasta, eikä ole vahvistanut sitä.
Tämä voisi selittää Maryn tasapainottoman käytöksen. Jos häntä oli vahingoitettu, se selittäisi hänen tarpeensa vahingoittaa muita ja ehkä se yllytti hänet kohtelemaan väkivaltaisesti pieniä uhrejaan.

Psykologinen portretti

“Ihmisten manipuloiminen on hänen päätavoitteensa”
– Tohtori Westbury tutkittuaan nuoren Maryn

Oikeudenkäynnissä psykiatri, joka oli tutkinut Maryn, todisti, että hän oli osoittanut klassisia psykopaatin (tai sosiopaatin) oireita kyvyttömyydellään eläytyä muiden asemaan.
“Hän ei osoittanut mitään katumusta, ei kyyneliä, ei ahdistusta. Hän oli täysin tunteeton koko asiasta ja vain harmistunut vain pidätyksestään”, sanoi tohtori Orton. “En voinut nähdä oikeaa rikollista motivaatiota.”

Maryn pahoinpitelevä äiti, hänen geneettinen villi korttinsa isästä ja todennäköisesti toistuvien lääkeyliannostusten aiheuttama fyysinen vahinko, kaikki edistivät hänen sosiopaattisuuttaan. Hänen kyvyttömyytensä kiintyä muihin rakastavalla tavalla oli vääristynyt kiintymisprosessiksi, joka perustui väkivaltaiselle aggressiolle. Mary vastasi muille sillä, miten häntä oli kohdeltu. Kun äiti on lapsen pelon lähde, lapsi alkaa suojautua jollain puolustusmekanismilla ulkomaailmaa vastaan. Psykopaatiksi kehittymisen uha on aina läsnä. Tietenkään kaikista ahdistavissa oloissa kasvaneista lapsista ei tule psykopaatteja. Geneettisillä tekijöillä ja neurologisilla vahingoilla on myös merkitystä. Jos lapsi on alistettu kaikille näille olosuhteille, ennuste voi olla tappava.

Hän ei tosiaankaan näyttänyt saaneensa kyllikisi murhattuaan Brianin. Hän oli väkivaltainen eläimiä kohtaan, kasteli sänkynsä säännöllisesti aikuisiälle saakka ja kun hän ei sytytellyt tulia, hän tuhosi tavaroita lyhyellä murhaajan urallaan. Nuo sarjamurhaajan tyypilliset oireet osoittavat myös, ettei hän todennäköisesti olisi lopettanut tappamista, ellei häntä olisi pidätetty. Mary saalisti uhreja, jotka olivat heikompia kuin hän, ja murhien jälkeen lisäsi itsensä rikostutkinnan väliin.

“Eläminen fantasiamaailmassa” on ok lapsille, mutta puhuttaessa psyykkisesti häiriintyneistä väkivaltarikollisista, fraasi kalkahtaa pahaenteiseltä. Mary ja Norma fantasioivat olevansa rikollisia ja pakenevansa Skotlantiin.
“Me rakentelimme ja rakentelimme [fantasiamaailmoja]… Me elättelimme toivoa, että meidät pidätettäisiin ja lähetettäisiin pois”, hän sanoi. “Me emme koskaan puhuneet mistään muusta kuin kauheiden asioiden tekemisestä ja siitä, että meidät vietäisin pois”.

Lääketieteen asiantuntijat eivät usko, että sosiopaatit voivat “parantua”. He yleensä vastustavat terapiaa – jossa Mary kävi laitosvuosinaan. Jotkut spekuloivat, että aggressiiviset taipumukset rauhoittuisivat iän myötä. Ehkä Mary on parempi. Emme voi tietää varmasti.

Manipuloiva

Kun Mary oli lapsi, häntä kuvattiin hyvin manipuloivaksi ja älykkääksi. Aikuisena, kun Gitta Sereny haastatteli häntä, hän näytti suruaan liiankin paljon, jopa siihen pisteeseen asti, että sai kirjoittajan epäilyt heräämään: “Hänen toipumisensa näistä kauheista murheen jaksoista, kuitenkin, oli hämmästyttävän nopea, ja aluksi nämä nopeat tunteidenvaihtelut herättivät minussa epäilyjä.”

“Vain yksi asia ylittää ne kaikki”, hän kirjoittaa Maryn traagisista kokemuksista, “järjestys, jonka hän oli kehittänyt sisäänsä antaakseen tyttärelleen normaalin elämä.” Sekä Sereny että Mary demonisoivat nopeasti Betty Bellyn äitinä ja nostavat Maryn äidin roolin vapauttavana tekijänä. Mutta jokin tässä ei istu oikein tähän yksinkertaisiin täyskäännökseen. Maryllä näyttää olevan liian paljon äidiltä perittyä “draamakuningattaren” taipumusta ja täytyy ihmetellä, kuinka hän on onnistunut puhdistamaan Betty Bellyn psyykeestään.

Mary antoi Bettyn olla osa elämäänsä, vaikka kaltoinkohtelu jatkui vielä vankilasta vapautumisen jälkeen. Hän halusi, että hänen tyttärensä tapaisi Mumminsa. Betty myi tytärtään kaikilla konsteilla, mitä kuvitella saattaa. Ensin hän myi tytärtään seksin ostajille, sitten myi tämän tarinan iltapäivälehdille. Emme voi tietää Bettyn tyttärelleen aiheuttaman vahingon suuruutta.

Läpi Cried Unheardin Mary esittää itsensä hyvin epäluotettavana. Hänellä on kieltämättä syytä valehdella ja liioitella äitinsä pahoinpitelyistä – niin monet sosiopaatit tekevät saadakseen sympatiaa ja oikeuttaakseen käytöksensä. Nyt Betty on kuollut, eikä kukaan muu ole vahvistanut syytöksistä kauheimpia. Mutta todennäköisesti vaikeneminen oli sen tukahdetumman aikakauden tuote, jolloin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei puhuttu niin avoimesti kuin nykyisin.

Cries Unheard

“Mutta kaikkein eniten tahdon elää normaalia elämää.”
– Mary Bell

Kun Cried Unheard julkaistiin vuonna -98, se sytytti vihaisen kohun siitä, että rikolliset hyötyivät teoistaan. Marylle maksettiin siitä, että hän avautui teoistaan, mikä raivostutti niin monia, että pääministeri Tony Blair halvensi julkisesti moista toimintaa. Tehtiin lakeja, jotka estäisivät muita – kuten vaikka sarjamurhaaja Dennis Nilsenia – tekemästä samoin. Maryn toive oli, että kirja paljastaisi kaikki faktat tapahtuneista ja katkaisisi huhuilta siivet. Hän uskoi, että jos hän kertoisi tarinansa, media jättäisi hänet rauhaan.

Mary väittelemässä kirjan äärellä

Sereny kuitenkin sanoo, että kirja kirjoitettiin Maryn lapsen vuoksi, vaikka sen julkaisu on aiheuttanut vahinkoa tytölle. Median elpyvän kiinnostuksen Marya kohtaan toimittajat piirittäneet taloa.
Hänen teini-ikäinen tyttärensä sai tietää, että hänen äitinsä oli surullisenkuuluisa Mary Bell, kun perhe evakuoitiin kodistaan, peitot päidensä suojana, väistellen salamavaloja ja median huuteluja.
Mutta Mary sanoo, että tytär on hyväksynyt asian ja antanut hänelle anteeksi.
“Mutta äiti, mikset kertonut minulle. Olit vain pentu, nuorempi kuin minä nyt”, hän sanoi Maryn kertoman mukaan.

Ehkäpä Cries Unheard haluaa kertoa, miksi jotkut lapset käyttäytyvät väkivaltaisesti. Jossain mielessä Mary on poikkeava. Hän kuristi uhrinsa käsin, kun taas nykyään on vallalla spree killer-tyylinen ammuskelu (tilanteet, joissa monta ihmistä ammutaan yhteen menoon tai lyhyellä aikavälillä, esim. kouluammuskelut, toim. huom). Voidaanko Maryn tarinasta oppia jotain, millä estää jatkossa lasten pahoinpitely, se jää nähtäväksi. Se on epätavallinen varoittava tarina lapsen kyvystä väkivaltaan.
Jos on totta, että lapsia on siunattu luontaisella hyvyydelle, se lienee myös erittäin herkästi särkyvä siunaus.

Anonyymius

21. toukokuuta 2003 BBC Online raportoi, että lapsitappaja Mary Bell on saanut elinikäisen anonymiteetin.

High Courtin päätöstä seuraten Bellin ja hänen tyttärensä identiteetit pidetään nyt salassa heidän suojelemisekseen omankädenoikeudenharjoittajilta. Oikeuden väliaikaisen päätöksen nojalla Bellin ja hänen tyttärensä identiteettiä ja sijaintia ei voi paljastaa.

Oikeussalin ulkopuolella, Bellin toisen uhrin, Martinin sisko, sanoo, että päätös oli “ivaa”.
“Uhrit eivät ole asian sydämessä – ketään ei ole kiinnostanut meidän perhe”, hän sanoi.

Martinin äiti June Richardson sanoi BBC:lle huhtikuussa: “Parasta mitä hänelle olisi voinut tapahtua oli jäädä anonyymiksi ja vain häipyä ja meidän täytyy jatkaa elämäämme.”

BBC:n Andy Tighe raportoi tuomari daami Elizabeth Butler-Slossilla “stressanneen tapauksen ‘poikkeavuutta’ ja se ei tarkoittanut, että kaikissa tällaisissa tapauksissa myönnettäisiin anonymiteetti.”

BBC raportoi myöhemmin, että oikeuden ensisijainen ongelma oli päättää, kumpi oli tärkeämpää: Bellin oikues yksityisyyteen ja perhe-elämään vai avoin oikeus ja lehdistönvapaus.

Puolustaessaan päätöstään tuomari Butler-Sloss sanoi, että hän oli antanut määräyksiä erilaisista syistä samanlaisessa päätöksessä, jonka hän teki James Bulgerin lapsimurhaajien Robert Thompsonin ja Jon Venablesin tapauksessa. (she had granted the injunctions for different reasons from a similar decision she made in the case of child killers Robert Thompson and Jon Venables

Danny Shaw, BBC:n kirjeenvaihtaja kirjoitti tuomarin päätöksen olleen odotettu ja lisäsi, “jos High Court olisi päättänyt olla myöntämättä anonymiteettia Bellille, se olisi ollut yksi vuoden oikeudellisista shokeista”.

Duane Hurley, 55 ja Daniel Kovarbasich, 16

Tammikuun 22. päivä vuonna 2010 alkoi jälleen tyypillinen talvipäivä Pohjoisessa Ridgevillessä Terry Kovarbasichin kotona. Kaikki olivat iloisia siitä, että oli perjantai ja viikonloppu jo tulla kolkutti. Terry, joka sillä hetkellä oli työtön, valmistautui ajamaan vaimonsa Donnan töihin sinä aamuna, ja heittämään poikansa Danielin, 16, perhetutulle Duane Hurleylle, 55, joka oli myöntynyt viemään teinin kouluun.
Kovarbasichin taloudellinen tilanne ei ollut kehuttava, joten Terry oli pyytänyt Hurleyta kuljettamaan Danielia kouluun. Siten hän ajeli itse vähemmän, hänen tarvitsi ostaa vähemmän bensaa – ja hänelle jäi enemmän rahaa muuhun kuten ruokaan.

Daniel Kovarbasich

Daniel, tai Danny, ei ollut niitä poikia, jotka menivät mielellään kouluun ja vastasivat jokaiseen opettajan kysymykseen. Häiriökäyttäytyminen oli kestänyt ainakin ensimmäiset high school vuodet ja se oli tuonut sekä hänelle että hänen perheelleen ongelmia riesaksi asti. Hänet oli erotettu koulusta monta kertaa, minkä seurauksena hän kävi vaihtoehtoista koulua ongelmaisille nuorille. Vanhemmat toivoivat kovasti, että se saisi Danielin pulkan kääntämään suuntaansa.
Erityisesti tuona päivä Daniel oli haluton osallistumaan yhtään millekään tunnille, mutta vastineeksi kouluun menosta hänen vanhempansa olivat luvanneet auttaa häntä rahallisesti kynttiläillallisessa, jota hän oli suunnitellut tyttöystävälleen Katielle. Katie ja hän olivat olleet yhdessä vuoden ja hän tarvitsi noin 80 dollaria kynttiläillalliseen ja ruusukimppuun, joka kädessään voisi sanoa “rakastan sinua” kauniiden kinosten keskellä.

Vähän jälkeen puoli kahdeksan Terry jätti poikansa Hurleyn huomaan Ronald Drivella, eikä kellään ollut epäselvyyksiä sen järjestelyn suhteen, että perhetuttu veisi Dannyn kouluun sinä päivänä. Sen sijaan kukaan ei tiennyt sitä, että puolentoistatunnin päästä alkaisi todellinen painajainen murhatutkinnan muodossa, joka ei koskettanut ainoastaan keskiluokkaista perhettä vaan myös tyrmäisi koko yhteisön, joka oli amerikkalainen kuin baseball tai omenapiiras.

Terry Kovarbasich

Suunilleen kahdeksalta Terry sai Dannylta puhelinsoiton, jota voisi kuvailla vain shokkeeravaksi tai hirveäksi. Totaalisen vauhkona Danny sanoi Hurleyn yrittäneen “tappaa minut”.

Donna Kovarbasich

Vastaten Dannyn puhelun kiireellisyyteen, hän ajoi hurjaa vauhtia Duane Hurleyn kotikulmille, jossa hänen poikansa sillä oli. Danielin kädet olivat veren värjäämät ja hän sekoili – Terryn piti saada vain selville miksi. Daniel ei olisi halunnut palata Hurleyn talolle, mutta hänen isänsä vaati, että niin tehtäisiin. Hän halusi saada tietää, mitä oli tapahtunut edeltävinä 30 minuuttina. Terry yritti saada jotain vastausta Hurleylta, mutta miestä ei kuulunut eikä näkynyt. Sitten hän näki Hurleyn etuoven alueella, makaavan liikkumatta verilammikossa. Hurley näytti olevan kuollut.
Järkyttyneet Terry ja Danny ajoivat Marc’s-liikkeeseen, alennussupermarkettiin, jossa Donna oli töissä. Se sijaitsi alle kahden mailin päässä Hurleyn kotoa. Terry ol soittanut Donnalle 8:21, että jotain kauheaa oli tapahtunut ja että hän ja Danny olivat matkalla sinne. Hän tapasi heidät pysäköintialueella. Pojan käytös sai vanhemmat huolestumaan.
“Danny hyppeli ympäriinsä”, Donna myöhemmin kuvaili. “Hän päästi huutoja ja hyppeli ympäriinsä lyöden päänsä lasiin. Oli kuin hän olisi menettämässä järkensä.”
Kun he eivät saaneet Dannya rauhoittumaan, Donna kehotti miestään viemään pojan lääkäriin. Terry soitti hätänumeroon ja kertoi, missä tarvittiin apua. Kello oli silloin suunnilleen 15 vaille yhdeksän.
“Luulin poikani olevan vain askeleen päässä pehmustetusta, valkoisesta huoneesta”, Terry muisteli haastattelussa, jonka antoi vaimonsa kanssa In Sessionille.

Sairaalassa Danny pääsi lukuisiin lääketieteellisin testeihin, joista kävi ilmi, että hänellä oli kohonneet sydänentsyymiarvot, troponin, jonka useimmiten aiheuttaa korkea stressitila tai suuri jännittyneisyystila. Lääkärit sanoivat Kovarbasicheille, ettei Dannya voisi päästää pois ennen kuin sydänentsyymiarvot palaisivat normaaleiksi. Sillä aikaa kun häntä tutkailtiin ja tarkkailtiin, hänelle järjestettiin siirtoa pediatriseen sairaalaan, jossa hänen hoitoaan ja tarkkailuaan jatkettaisiin. Ennenkuin siirto tehtäisiin, paikallisen poliisin piti saada haastatella Dannya ja hänen vanhempiaan. Sgt. Vincent Abt Pohjois Ridgevillen poliisijaostosta tarttui toimeen ja hoiti esikuulustelun.
Kun hän yritti kerätä kokoon aamun yksityiskohtia Dannylta, Terrylta ja Donnalta, etsivät ja rikospaikkatutkijat jatkoivat Hurleyn asumuksen koluamista, etsiäkseen todistusaineistoa ja analysoidakseen tilannetta.
Abtille selvisi, että Duane Hurley, joka oli ennen työskennellyt kaupungille, oli yksinasuva poikamies. Hän asui alle mailin päässä Kovarbasicheilta. Daniel ja hänen isoveljensä saivat joskus häneltä rahaa kun tulivat auttamaan häntä kotiaskareissa. Pojat hengasivat muutenkin Hurleylla – hänellä oli tietokone, jossa oli nettiyhteys, kaapelitelevisio sekä urheiluautoja. He tulivat tapaamaan Hurleytä joka oli heille kuin isoisä, erityisesti Danny, joka oli käynyt hänen luonaan jo monta vuotta. Terry ja Donna, jotka olivat kiitollisia Hurleyn jalomielisyydestä, kutsuivat usein lomilla Hurleyn perheen luo. Hurley oli koko perheen mielestä erittäin mukava jätkä.

Kun Abt ensimmäistä kertaa kysyi Dannylta, mitä aamulla oli tapahtunut, tämä vastasi, ettei “oikein muista”. Abt alkoi hiillostaa saadakseen vähän raflaavamman vastauksen, jota tapahtumiin saataisiin joku tolkku.
Jonkin aikaa hiljaa mutistuaan Daniel kertoi ilmeinen huoli äänessään, kuinka hänet oli jätetty Hurleyn talolle. Hän oli pistänyt kahvin kiehumaan ja sillä välin kun se oli tippumassa, hän oli mennyt pihalle tupakalle. Hän palasi sisään, meni Hurleyn huoneeseen käyttääkseen tämän tietokonetta – mutta internet ei toiminut. Hän selitti kertoneensa Hurleylle, että panisi maate hetkeksi.
“Okei, minä käyn hakemassa pikkelsiä”, Hurley kuulemma vastasi.
Pikkelsiä? (Eräänlaista vihannessalaattia.) Abt yritti kysellä tästä omalaatuisesta kommentista ja siitä, liittyikö pikkelsi mitenkään mihinkään. Mutta Danny ei osannut vastata, mistä se tuli. Hän sanoi, että Hurley joskus hankki kaikenlaista tavaraa perheelleen ja mahdollisesti hän osti vihannessalaattia äidilleen. Abt, ajatellen kuin poliisi, veti johtopäätöksen, että Hurley oli mennyt hakemaan vihannessalaattia kinkyjä seksileikkejä varten.

Duane Hurley ja hänen koiransa

Abt halusi tietää, millainen suhde Dannylla ja Hurleylla oli. Poika kertoi, että he olivat ystävyksiä. Hän kertoi tavanneensa miehen useita vuosia sitten, kun tämä oli ollut ulkoiluttamassa koiriaan. Hurleysta oli pian tullut Dannylle isoisä jopa suuremmassa määrin kuin hänen oikea isoisänsä. Hän kuvaili Hurleyn olevan “vaan vanha mies koiran kanssa”.
Kun he olivat tunteneet vähän aikaa, he olivat alkaneet katsella televisiota yhdessä. Hurley oli ostanut hänelle vaatteita. Ja Danny ulkoilutti usein hänen kultaista noutajaansa, Tanner-koiraa, ja Hurley antoi pojan joskus käyttää tietokonettaan. Sekä autoaan.
Silloin kun Danny kaipasi itsensä ikäistä seuraa, hän oli veljensä Gregoryn kanssa.

Yksi asia, jonka Abt tahtoi tietää, oli, oliko Hurley koskaan lähestynyt häntä seksuaalisessa tarkoituksessa.
“Ei niin että muistaisin.”
Abt kyseli tarkemmin ja Danny kertoi nukkuneensa Hurleyn sängyssä, mutta ei Hurleyn kanssa. Kun hän oli maannut sängyssä, Hurley oli nukkunut lattialla ja päinvastoin.
Pitikö poika mahdollisena, että hänen kaverinsa olisi pedofiili? Danny tunsi monia, jotka uskoivat näin. Hänestä itsestään ei kuitenkaan tuntunut siltä, että niin olisi.
Mikä on viimeinen asia, minkä muistat Hurleyn kotona tapahtuneen?
Danny oli juossut pakoon aulaan Hurleyn makuuhuoneesta, uskoen että mies jahtasi häntä takaa.
Tässä kyselytuokiossa Abt kertoi Dannylle, että olosuhteet, joissa hän oli ollut, “liittyivät usein seksiin tai huumeisiin”.
Kuulustelussa empineet vanhemmat ilmoittivat, että halusivat palkata pojalleen asianajajan.
Abtiin kommentiin seksistä ja huumeista, Danny vastasi: “It’s one of the two things you said and that’s all I’m saying.”
(Se kuka osaa suomentaa tuon järjellisesti, nostakoon kätensä ylös.)
Abt tuumi, että Hurleylla ja Danielilla saattaisi olla seksuaalinen suhde. Sen takia hän ei voisi enää jututtaa Dannya aiheesta ennenkuin paikalle saataisiin asianajaja pojan vanhempien toiveen mukaisesti.
Ennenkuin Donna ja Terry olivat pyytäneet lakimiestä, Danielia oli pyydetty riisumaan vaatteensa ja hänet oli tutkittu vammojen varalta. Kyynärvarren syrjässä näkyi muutama tuore naarmu, samoin rintakehässä, ja nenässä näkyi hankauma. Muita vaurioita ei kirjattu.

Kun poliisi oli lähtenyt Duane Hurleyn kotiin sinä aamuna tutkimaan ilmoitusta häiriöstä, millaisena he tulkitsivat 8:46 saaneensa soiton, Dannya tutkittiin ja hoidettiin sairaalassa – ennenkuin Abt saapui kuulustelemaan nuorta.
Hurleyn kotinurkilla olleet poliisit näkivät vilauksen miehestä etuovella, lojumassa mahallaan lyhyen matkan päässä portaikosta. Kun he menivät sisään, heille selvisi, että tuo mies oli kuollut. Poliisit näkivät useita viiltoja hänen päässään ja ylävartalossaan. Hänen päässään oli niin syviä haavoja, että niistä välkkyi kalloa. Ruumiin vieressä lojui veitsi, joka oli verestä märkä. Mies oli luultavasti kaadettu ja häntä oli pistelty monta kertaa veitsellä. Verta oli töhriintynyt koko taloon: sitä oli aulan seinissä ja ovessa, olohuoneen seinissä ja sisäkatossa…

 

Keittiössä oli verinen jalanjälki ja veripisaroita oli aulan matossa.
Tutkivat poliisit menivät Hurleyn makuuhuoneeseen ja heidän sieraimiinsa pisti vahva pikkelsin haju. Lattialla, sängyn vieressä, oli iso tölkillinen vihannessalaattia. Sitä oli päätynyt lattialle ja vuodevaatteille, samoin kuin jotain mehunestettä, todennäköisesti pikkelsipurkista peräisin olevaa.

Johtava poliisi teki esiraportin, johon kirjoitti, että hyökkäys oli alkanut makuuhuoneesta ja pikkelsipurkkia oli mahdollisesti käytetty siinä. Muita sellaisia aseita tai “aseita” huoneessa ei ollut, että niillä olisi voitu aiheuttaa Hurleyn päävammat.

Dannyn isän soittamasta häkepuhelusta huolimatta, Pohjois-Ridgevillen poliisipäällikkö Richard D. Thomas sanoi, ettei heillä ollut vielä ketään nimettynä epäillyksi ja julkisti muutamia yksityiskohtia, jotka viittasivat selvästi henkirikokseen. Thomas sanoi Hurleyn kuoleman olevan vasta neljäs tai viides henkirikos, joka oli sattunut tässä hiljaisessa yhteisössä sen jälkeen kun hän liittyi Pohjois-Ridgevillen poliisivoimiin -79. Kun tutkijat ja rikospaikkatutkijat olivat alkaneet työnsä kotona, Thomas sanoi heidän haalivan “kookasta erää todisteita”, mutta kieltäytyi antamasta tarkempia tietoja sillä kertaa.
“On valtavasti syitä, joiden vuoksi emme paljasta asioita… vielä”, poliisipäällikkö sanoi. Hän lisäsi, että Hurley ja Danny olivat “tutustuneet toisiinsa, mutta eivät toistensa naapurustosta”.
Myöhemmin paljastettiin, että uhrin ja epäillyn ikäerosta johtuen tutkijat pitivät seksuaalista hyväksikäyttöä potentiaalisena, jopa todennäköisenä motiivina hyökätä Hurleyn kimppuun. Hurleyn talosta ei löytynyt pornolehtiä, liukasteita, eikä seksileluja, mutta he löysivät hänen koneeltaan noin 1500 pornokuvaa, jotka oli ladattu netistä. Joissain kuvissa esiintyi alaikäisiä poikia. Yksi tutkijoista todisti myöhemmin, että suurin osa pornosta oli kuitenkin laillista. Hurleyn koneella oli käyty homopornosivuilla, joista löytyi myös alaikäisiä poikia.

Uutiset Duane Hurleyn kuolemasta henkirikoksen uhrina luonnollisesti herättivät kauhua naapurustossa. Hurleyn ruumiin pois siirtäminen ei auttanut asiaa. Naapurit muisitvat Hurleyn mukavana miehenä ja olivat shokissa ajatuksesta, että joku tahtoi hänelle pahaa.

“Sain puhelun naapuriltani ja hän sanoi ‘katso edessä olevaan ikkunaasi’ ja siellä poliisi oli eristämässä hänen kotinsa aluetta ja kaikki ne poliisiautot”, sanoi yksi naapuri, joka kertoi nimekseen vain Denise. “Hän oli mahtava ihminen, hän oli rakas ystäväni ja naapurini, ja ajattelin paljon häntä. En vain voi uskoa, että näin kävi… Pelkään kuollaakseni… onko täällä naapurustossa juoksemassa vapaasti joku joka haluaa aiheuttaa harmia ihmisille? Sitä minä ihmettelen.”

Kukaan ei tietenkään siinä vaiheessa tiennyt, että poliisi oli jo kohdistanut epäilystä erääseen henkilöön: Daniel Kovarbasichiin.

“Minulla ei ole mitään ajatusta, kuka tämän olisi voinut tehdä ja miksi”, sanoi Ray Kleinsmith, toinen naapuri.
“Hän on todella suloinen kaveri”, sanoi toinen naapuri, Steve Bobulsky. “Lainasin häneltä työkaluja ja muuta, ja me puhuimme aina meidän nurmikoistamme yhdessä, mutta en tiedä mitä siellä talossa on tapahtunut… tämä on hiljainen naapurusto, salli minun sanoa.”
“Hän ottaisi paitansa pois jos ajattelisi sinun tarvitsevan sinua”, Denise lisäsi. “Hän oli todella kiva ihminen… Se satuttaa minua… Minun täytyy katsoa ikkunastani ulos ja nähdä hänen talonsa. Hän ei ole enää siellä ja se todella satuttaa.”
Naapurit kertoivat tutkijoille ja reporttereille, että Hurley asui yksin ja oli hyvin ylpeä laajasta autokokoelmastaan, joka hänellä oli autotallissaan.
Muut naapurit, sanoivat ihmetelleensä joskus, mitä oli tapahtunut Hurleyn kotona – erityisesti sen jälkeen kun uutisissa sanottiin, että Danny Kovarbasich oli yhdistetty kuolemaan. Puheet siitä, että Hurleyn mahdollisetsti oli pedofiili, alkoivat levitä, ja monet heittivät ilmaan kysymyksen, mikä oli tuonut hänen ja Dannyn elämät yhteen ja mikä oli aiheuttanut tällaisen väkivallan teon.
“Miksi 16-vuotias poika puukottasi aikuista miestä?” kysyi naapuri John Buckner. “Sitä voimme vain miettiä.”
“Se on huuhaata”, kommentoi Denise pedofiilihuhuja. “Silkkaa roskaa. Ei hän ollut sellainen mies.”

Vai oliko?

Duane Hurley asui yksin kaksikerroksisessa talossa Ronald Drivella, jossa oli myös kasvanut nuorimpana seitsemästä sisaruksesta. Hän oli asunut äitinsä kanssa ja pitänyt tästä huolta, kunnes äiti muutti vanhainkotiin vuonna 2008.
Hurleyn molemmat polvet oli leikattu, mikä selvästi rajoitti hänen liikkumistaan. Hän usein maksoi lähialueen nuorille, kun nämä tulivat auttamaan häntä kotitöissä.
Hurleyn tuttavien mukaan hän suhtautui intohimoisesti trooppisiin kaloihin ja pikkuautoihin. Vaikka hänen rahansa olivat tiukilla, hän oli antelias. Hänen ensisijaisiin etuihinsa kuului talo ja kaksi autoa: Corvette ja Prowler, jotka hän oli ostanut käteisellä parempina aikoina.

Kävi kuitenkin ilmi, että Hurley oli ollut vankilassa korruptiosta työskennellessään Avon Laken kaupungille, mikä sijaitsee 11 mailin päässä Pohjois-Ridgevillestä. Hänen roolinsa Avon Lakelle työskentelijänä oli auttaa rakennusten kunnossapitoa ja huoltoa työnjohtajana. Hurley oli myös vastuussa yhdyskuntapalveluun määrättyjen vankien työn valvonnasta ja hän auttoi kaupungin maiden kunnossapidossa. Monet pikkukriminaaleista ajoivat nurmikoita ja korjasivat roskia osana yhdyskuntapalveluaan. Osa Hurleyn työstä oli aikatauluttaa heidän työnsä tunnit ja päivät, huolehtia siitä että he ilmestyivät suorittamaan rangaistuksensa, arvioida heidän työnjälkensä ja raportoida sitä ylemmille tahoille – oikeuteen ja ehdonalaisvalvojille.

Hurley oli väitetysti ottanut lahjuksia rikollisilta, jotta nämä pääsisivät helpommalla, “saamalla näyttämään siltä, että he suorittaisivat yhdyskuntapalvelunsa asianmukaisesti”, niinkuin Lorain piirikunnan syyttäjä Gregory White asian ilmaisee. On myös väitetty, että hän olisi vastaanottanut käteistä noilta tuomituilta, jotta näiden ei tarvitsisi suorittaa työtään. Hurley tuomittiin syylliseksi lahjusen ottamisesta lokakuussa 2003, varkaudesta ja dokumenttien falsifioimisesta.
Hänet tuomittiin tammikuussa -04 Lorainin piirikunnassa 90 päiväksi vankilaan, 3 vuodeksi ehdolliseen, 200 tunniksi yhdyskuntapalveluun ja 100 dollarin sakkoihin.
Avon Lakessa työskennellessään Hurley oli myös valmentanut nuorten baseball-joukkuetta. Kukaan ei koskaan raportoinut, että hän olisi käyttäytynyt sopimattomasti valmentaessaan noita poikia.
Ennen kuolemaansa Hurley oli vetäytynyt eläkkeelle ja elänyt työkyvyttömyyseläkkeen varassa.

Lääketieteen tutkija tohtori Paul Matus suoritti ruumiinavauksen Hurleylle. Se viimeistäänkin vahvisti, että kyseessä oli henkirikos. Ja “väkivaltaisilla aikomuksilla” suoritettu. Hurleyn lukuisia vammoja listatessaan Matus sanoi raportissaan – josta hän myöhemmin oikeudessa todisti – että Hurleyta oli isketty päähän ja kasvoihin kolmesti tylpällä esineellä ja että yksi pään haavoista olisi voinut olla kuolettava. Tohtori Matus, joka tutki Hurleyn ruumiin myös rikospaikalla, kertoi kääntäneensä ruumiin ympäri ja havainneensa puukoniskun, joka oli ollut vähällä osua Hurleyta sydämeen. Uskoen, että Hurleyta oli puukotettu makuuhuoneessa, Matus antoi ymmärtää olevansa yllättynyt siitä, että Hurley olisi päässyt ylös päähän saamansa iskun jälkeen ja vielä päässyt etuoven alueella, jossa heitti henkensä.
Ilmeni, että Hurleyn päässä oleva haava, joka olisi saattanut – Matuksen mukaan – aiheuttaa hengitystien tukkeutumisen (respiratory failure), oli tehty kun hän oli kääntynyt hyökkääjästään.

Matus laski ainakin 55 puukoniskua Hurleyn kasvoista ja päästä. Jotkut iskut olivat rei’ittäneet elintärkeitä elimiä, kuten sydäntä, maksaa, keuhkoja ja munuaisia. Hän teki sellaisen huomion, etteivät monet puukoniskut olleet verisiä, mikä viittasi siihen, että Hurleyta oli puukotettu vielä sen jälkeen kun hän oli kuollut.
Matus huomasi, ettei ollut merkkejä siitä, että Hurley olisi tapellut hyökkääjäänsä vastaan – paitsi se, että hänen kyntensä oli katkennut. Muuten Hurley oli alistunut kohtaloonsa.

Rikospaikalta löytynyt veitsi
Dannya ei pidätetty välittömästi mistään rikoksesta. Päästyään pediatrisesta sairaalaasta, Danny pääsi käymään kotona ja viettämään siellä muutaman päivän elpyäkseen tammikuun 22. päivän aiheuttamasta traumasta. Koska hänen sydänentsyyminsä olivat olleet normaalia korkeammat, lääkärit pelkäsivät, että hän saisi sydänkohtauksen ja neuvoivat vanhempia olemaan järkyttämättä häntä tai yrittämästä keskustella kun hänet lähetettiin takaisin kotiin. Joka tapauksessa, kuukauden päästä Danny sai syytteet yhdestä murhasta, yhdestä törkeästä rikoksesta, yhdestä törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä hyökkäyksestä kuolettavalla aseella.
Asianajajansa kintereilleen Danny meni Lorainin piirikunnan Nuoriso Pidätys keskukseen vireillä olevan oikeudenkäynnin takia. Ohion lain mukaan murhasyytteet luettiin hänelle kuin aikuiselle.

Daniel Kovarbasich ja asianajaja Michael Stepanik

Olisi pitänyt merkitä, että törkeä pahoinpitely kuolettavan aseen kanssa oli perusta sille, että veistä oli käytetty hyökkäyksessä Hurleya vastaan, ja törkeä murhasyyte oli perusta sille, että Hurleyn kuolema sattui tapahtumaan hyökkäyksen aikana.
Syyttäjä suunnitteli väittävänsä, että Danny olisi voinut paeta Hurleyn kotoa koska tahansa keittiön ovesta taikka ulko-ovesta, jos olisi kokenut Hurleyn olevan uhka.

Puolustus päätti viivytellä valamiehettömässä oikeudenkäynnissä kunnes lautamiehet saapuisivat, sillä perusteella, että he määräisivät ehkä lyhyemmän tuomion Dannylle.
Dannylla oli kaksi asianajajaa: Jack Bradley ja Michael Stepanik, jotka myönsivät ehdottomasti, että Danny oli tappanut Duane Hurleyn, mutta väittivät, että lieventävät asianhaarat huomioon ottaen teko oli jotain lievempää kuin murha.
Puolutus asetti Dannyn todistusaitioon puolustamaan itse itseään, vakuuttamaan tuomaristo siitä, että hän oli seksuaalisen väkivallan uhri – siitä huolimatta, että oli sanonut tutkijoille, ettei Hurley ollut koskenut häneen sopimattomasti.
Kaiken voisi kiteyttää pisteeseen, että Lorain piirikunnan tuomari James Burge yrtti päättää oliko Danny Kovarbasich uhri vai murhaaja. Burgeolla oli 30 vuoden kokemus valamiehettömistä oikeudenkäynneistä, sekä siviili- että rikostapauksia, myös 5 tapausta, joissa oli annettu kuolemantuomio Lorain piirikunassa.

Kun syytteitä luettiin, monet Dannyn koulukaverit olivat järkyttyneitä ja epäuskoisia pidätyksestä sekä raskaista syytteistä, jotka oli häntä vastaan nostettu.
“En voi uskoa, että hän tekisi jotain sellaista”, sanoi naisopiskelija. “Ei vaikuta yhtään sellaiselta asialta, minkä hän olisi voinut tehdä… hän vain ajoi (Hurleyn) nurmikkoa ja vain kävelytti hänen koiraansa, pesi hänen autoaan.”

Ennen kun avauslausunnot olisi esitettäisiin puolustukselle, kukaan puolustuksesta, edes syyttäjä Michael Kinlin, ei tiennyt minkälainen tapaus tässä oikein oli vireillä. Hamuilivatko he lyhyempää tuomiota taposta tai kuolemantuottamuksesta? Vai voisivatko he laittaa sen itsepuolustuksen piikkiin – että Danny oli tappanut Hurleyn välttyäkseen raiskatuksi tulemisesta?

Kinlinin suurimmat ponnistukset Dannyn syyttämisessä olisivat osoittaa, ettei ollut todisteita Hurleyn provosoimisesta ja Danny oli väijyksistä hyökännyt Hurleyn kiimppuun, eikä Hurley ollut voinut puolustaa itseään.
Tutkijat olivat näyttäneet keittiöstä löytynyttä veristä jalanjälkeä, joka kuului Dannylle. Tämä voisi saada Kinlinin väittämään, että Danny oli ollut Hurleyn keittiössä ja olisi voinut päästä karkuun keittiön ovesta takapihalle.
Sensijaan viranomaiset olivat kehittäneet teorian siitä, että Danny oli tarttunut veitseen hyökätäkseen sillä Hurleyn kimppuun, joka sillä hetkellä lojui aulan lattialla etuoven vieressä.

Tuomari James Burge

Valamiehetön oikeudenkäynti ennen Lorain piirikunnan yhteistä oikeusjuttua tuomari James Burge, alkoi maanantaina huhtikuun 26. vuonna 2010 ja kesti vain muutamia päiviä.
(The bench trial before Lorain County Common Pleas Court Judge James Burge began on Monday, April 26, 2010, and would last only a few days.)

Lorain piirikunnan apulaissyyttäjä Mike Kinlin sanoi tuomarille, että Danny Kovarbasich oli väijynyt Hurleya ja huitaissut tätä 10 paunan painoisella vihannespurkilla.
Syyttäjä sanoi, että Danny juoksi keittiöön, nappasi veitsen, joka löytyi rikospaikalta ja puukotti Hurleya useita kertoja sen jälkeen kun hän – Hurley – oli kompuroinut makuuhuoneeltaan aulaan, päästen jollain ilveelle etuovelle, mistä hänet löydettiin.

“Tammikuun 22. -10 välikohtaus ei ollut itsepuolustusta”, Kinlin sanoi. “…fyysiset todisteet viittaavat puhtaasti ja selkeästi siihen, että uhria väijyttiin. Oletan puolustusterapeutin väittävän, että Duane yrtti raiskata Danielin, mutta tulette huomaamaan, ettei se ole totta… Voi olla, että syytetyn ja Hurleyn välillä oli meneillään jotain seksuaalista, mutta ei raiskausta.”

Kinlin kuvaili kuinka Hurley ryömi aulan etuovelle töhrien lattian verellä.
“Eteisen perällä väijyttiin taas. Ruumiilliset todisteet eivät valehtele. Niillä ei ole syytä valehdella.”
Kinlin väitti, ettei Hurleyta ollut tapettu itsepuolustukseksi, sillä pojalla ei ollut puolustautumisesta tulleita haavoja.
Hän sanoi, että Hurley oli katkaissut sormenkyntensä tappelussa kun hän oli yrittänyt raapia tai kynsiä Dannyn rintakehää.

Syyttäjä Michael Kinlin

Kinlinin mielestä Hurleyn murhalle oli paljon muita motiiveja. Kinlinin mukaan joku muu oli käyttänyt Hurleyn luottokorttia tappamiseen (at restaurant prior to his slaying)

“Yksi potentiaalinen motiivi hyökätä: kaksi päivää aikaisemmin joku käytti Hurleyn luottokorttia ja siellä oli kuittaus Golden Corralista”, Kinlin sanoi. “Mutta allekirjoitus ei ole Hurleyn. Duane, kuten tiedätte, on poissa ja kykenemätön kertomaan meille todellista motiivia… perustuen siihen mitä olette kuulleet todistajilta ja mitä todisteista on selvinnyt, pyydän teitä palaamaan syyllisen lausunnon kaikkiin neljään syytekohtaan.”

Puolustusasianajaja Jack Bradley oli eri mieltä: nuori Daniel oli seksuaalisen hyväksikäytön uhri ja oli tappanut Hurleyn lopettaakseen pahoinpitelyn. Bradley selitti kuinka Danny ja Hurley olivat tavanneet puistossa, jossa Hurley säännöllisesti ulkoilutti koiraa päästäkseen teinien juttusille.

“Tälläiset ihmiset kuin Duane T. Hurley tietävät mitä etsivät”, Bradley sanoi. “He etsivät sulhoa. Lapsiraukkaa, jonka perheellä ei ole paljon aikaa… jotakuta, jolle voisivat esitellä maailmansa ja Danny oli tällainen ihminen.”

Puolustusasianajaja Jack Bradley

Bradley selvensi, kuinka Danny ja Hurley olivat tulleet läheisimmiksi, Hurley alkoi kertomaan seksuaalisia vitsejä, jätti kylppärin oven auki mennessään kuselle ja näytti Dannylle pornoa – homopornoa ja materiaalia, joka saattoi olla lapsipornoa.

“Tämä saalistaja… tiesi että Danny voisi päästä käsiksi hänen tietokoneeseensa ja nähdä laitonta pornoa, jossa oli 13-16-vuotiaita poikia sukupuolisessa kontaktissa.”

Kun aikaa kului, ne kaksi alkoivat kosketella toisiaan genitaalialueilta ja edettiin seksiin. Bradley kertoi myös, että Hurley tykkäsi ottaa kuvia Dannysta.
“Dannyssa otetuista kuvista hän hyväili koiraa, (petting – en tiedä onko välttämättä seksuaalista toim.huom.), istuskeli sohvalla, mutta oli myös kuvia Dannysta nukkumassa. Vääristynessä maailmassaan Duane päätti, että tämä olisi hänen rakkautensa. Että Dannysta tulisi hänen poikaystävänsä… Tästä tulisi kundi, joka olisi hänen sulhonsa ja rakastajansa.”

Bradley kuvaili kuinka Hurley omisti “kivoja juttuja joista pojat pitävät”, kuten autoja, joita hän käytti kiihokkeina, ja rahaa ja lahjoja, joilla taivutteli Dannya suostumaan seksuaalisiin palveluksiin.

“Tämä ei ole jotain mitä tapahtuu yhdessä yössä”, hän sanoi. “Tämä touhu jatkui ja jatkui, eikä jokaisen lapsen ole sitä helppo myöntää. Ei ole helppoa mennä sanomaan poliisille ‘Joo, olin sukupuolisessa suhteessa Duane T. Hurleyn kanssa’. Joten kun poliisi jututti häntä, hän kertonut mitään.”

Avauslausuntoa jatkaessaan Bradley sanoi viimeisimmän Hurleyn ja Danielin välisen seksuaalisen kohtaamisen sattuneen kaksi viikkoa ennen Hurleyn väkivaltaista kuolemaa. Danny oli nukkunut sohvalla, kertoi Bradley, kun Hurley alkoi harrastaa seksiä hänen kanssaan. Danny teeskenteli olevansa yhä unessa. Bradley antoi ymmärtää Dannyn suostuneen seksiin siksi, koska Duane osti hänelle asioita, joita hänen vanhempansa eivät voineet ostaa.

Kuten muistanette, Danny oli suunnitellut tyttöystävälleen romanttista illallista, kiinalaisessa ravintolassa, ja aikoi ojentaa tälle kukkia ja sanoa “rakastan sinua”. Danny kertoi näistä aatoksistaan Duanelle. Ja pyysi tätä tukemaan suunnitelmaa antamalla vähän kahisevaa, rikkaan perheen poika kun ei ollut.
“Mutta maksat sitten takaisin”, Bradley kertoi Hurleyn sanoneen Dannylle. “Ja tässä vaiheessa Danny tiesi, mitä Hurley tarkoitti… hän otti pikkelsipurkin ja iski sillä Duanea päähän ja näin siksi, mitä Duane oli hänelle tehnyt ja mitä Duane aikoi tehdä hänelle uudestaan.”
(Ellei merkitys välittynyt, Bradleyn mukaan mustasukkainen Duane siis tahtoi seksuaalisia korvauksia, toim. huom.)

Etsiviltä ja lääketieteen tutkijoilta todistajanlausuntoa seurannut Daniel Kovarbasich oli laitettu todistajanaitioon omassa puolustukssessaan. Daniel selitti, kuinka hänen ja Hurleyn suhde oli alkanut platonisena, mutta muuttunut jollain tapaa seksuaaliseksi. Hän oli ollut vain 12- tai 13-vuotias tavatessaan Hurleyn ensi kertaa. Hurley oli ollut kävelyttämässä Tanneria ja Danny oli pysähtynyt taputtamaan eläintä. Oletettavasti mies oli pyytänyt häntä katsomaan vähän aikaa koiran perään ja myöhemmin maksanut hänelle kolmekymppiä vaivan palkaksi. Vaikuttuneena helposta tavasta ansaita taskurahaa, ei Danny jahkaillut ruveta vanhan miehen kaveriksi.

Kun he tutustuivat toisiinsa syvemmin, Duane otti tavaksi kutsua Dannya kotiinsa tekemään joitain kotitöitä, joista myös maksoi. Danny toisti Duanen olleen hänelle “kuin isoisä” ja tapasi myös pojan perheen. Duane kutsuttiin heille viettämään lomia, kuten myös Pääsiäistä, Kiitospäivää ja Joulua. Aikanaan Hurley alkoi viedä Dannya ulos syömään, shoppailemaan ja antoi teinin välillä ajaa hänen autollaan. Danny kertoi naapuruston poikien ihailleen Duanen kahta urheiluautoa.
Suhde sai dramaattisen käänteen, kun Danny täytti 15. Hurley alkoi puhua hänelle seksuaalisia asioita… hän saattoi kysyä, kuinka monella eri tavalla Danny osasi sanoa penis. Ja se puheet kävivät vain intensiivisemmiksi. Jos Danny pyysi saada ajaa yhtä Hurleyn autoista, mies pyysi ensin nähdä teinin peniksen ja sitten saada koskea sitä.
He hyväilivät toisiaan. Ja masturboivat. Vastauksena asianajajan kysymykseen Danny kertoi, ettei hän muistanut, ejakuloiko hän näiden masturbointisessioiden aikana.

Asianajaja Bradley”, Burge pisti väliin, “olen tullut siihen tulokseen, että jos herra Hurley olisi pahoinpidellyt 15:n ikäistä Dannya, ja kosketellut häntä, oli poika sitten ejakuloinut tahi ei, siitä olisi joku todistaja.”

Ei ollut selvää, oliko tuomari Burge tarkoittanut kommenttinsa varoitukseksi vai ei, mutta Dannyn todistuksesta tuli nopeasti raflaavampi.
Yksi asia, jota häneltä kysyttiin, oli, miksei hän kertonut vanhemmilleen pahoinpitelystä.

“Hän osti minulle tavaraa”, Danny sanoi. “Jos vanhempani olisivat tieneet sen, he eivät olisi päästäneet minua hänen luokseen.” Teini kuvaili, kuinka suhde muutti muotoaan ja he alkoivat masturboida toisiaan ja lopulta harrastaa oraaliseksiä. Hänen oli vaikea selittää, miksi hän oli siihen ruvennut.
“En oikein tiedä. Kun halusin ajaa Corvettea, hän sanoi ‘tiedät mitä se tarkoittaa. Isompia leluja, isompia juttuja.'”

Kun Bradley uteli lisää, Danny kertoi heidän harrastaneen jopa anaaliseksiä. Hän myönsi antaneensa Hurleyn työntyä sisäänsä kolmesti ja kertoi työntäneensä itsensä Hurleyn sisään kahdesti. Viimeksi anaaliseksiä oli harrastettu arviolta kaksi viikkoa ennen Hurleyn kuolemaan.
Poliisi ei ollut löytänyt seksileluja eikä liukuvoiteita Hurleyn tavaroista. Bradey kysyi Dannylta, käyttikö hän liukastinta. Danny vastasi, että he olivat käyttäneet heidän “sylkeään”.

Danny seltti, kuinka Hurley odotti saavansa seksiä, jos auttaisi häntä järjestämään pienet vuosipäiväjuhlat tyttöystävälleen – Daniel ja Katie olivat pian olleet yhdessä vuoden. Pojan perheellä kun ylimääräistä rahaa yksinkertaisesti ollut.
Danny selitti, ettei halunnut seksiä Hurleyn kanssa ja että oli myös kertonut sen tälle. Hän ei kuitenkaan helposti löytänyt sanoja selittääkseen, miksi seksisuhde Hurleyn kanssa oli jatkunut.

“Kerroin hänelle, etten pitänyt siitä. Jostain syystä tein sen silti useita kertoja. En halunnut tehdä sitä enää. Yritin selittää sitä ja lopettaa sen.”

Sen jälkeen kun Danny oli lakannut tapaamasta Hurleya, tuo mies ilmestyi Dannyn kotitalolle tai soitteli tälle puhelimella. Danny kertoi kokeneensa, että häntä painostettiin menemään Hurleylle – hän nimittäin ei raaskinut sanoa perheelleen, ettei halunnut enää niin tehdä.

Danny todisti, että oli puhunut Hurleyn kanssa tammikuun 21.:n päivän iltana, jolloin Hurley oli sanonut, ettei hänen tarvitsisi mennä kouluun. Hurley oletettavasti kertoi myös, että auttaisi taloudellisesti juhlan järjestämisessä. Danny kertoi, ettei halunnut enää harrastaa seksiä Hurleyn kanssa. Mies suostui siihen, myös siinä tapauksessa, että Danny ja Katie joskus eroaisivat.
Danny olisi halunnut uskoa Hurleya, mutta hänestä tuntui, että mies olisi silti tahtonut häneltä seksiä.

Kun Danny oli jätetty Hurleyn kotiin seuraavana aamuna, he alkoivat puhua noista pienistä kekkereistä. Dannyn todistuksen mukaan Hurley käveli olohuoneesta makuuhuoneeseen. Danny ei halunnut mennä makuuhuoneeseen, mutta meni silti – omien sanojensa mukaan käyttääkseen tietokonetta. Epäonnekseen hän ei päässyt nettiin ja oli alkanut puhua juhlasta ennenkuin sulki tietokoneen.

“Hän aloitti sanomalla ‘haluat tätä tyttöystävällesi. Luuletko, että autan sinua saamatta vastapalvelusta?'” Danny sanoi. “Halusin vain viettää viikonlopun kaksin tyttöystäväni kanssa. Aloin miettiä, kuinka selittäisin sen hänelle. Näin hänen ilmeensä, ja tiesin.”
“Mitä tämä ilme tarkoitti sinulle?” Bradley kysyi.
“Hän aikoi harrastaa seksiä kanssani. Enkä halunnut tehdä niin enää. Löin häntä pikkelsipurkilla.”

Nuori tappaja

Danny ei muistanut iskeneensä Hurley pikkelsipurkilla kolmea kertaa kuten tohtori Matus uskoi hänen tehneen. Ensiksi hän sanoi heittäneensä pikkelsipurkin Hurleyn päähän.
“Muistan olleeni suunniltani, ottaneeni sen ja läimäytteeni häntä sillä takaraivoon.”

Kun Hurley sanoi “Mitä tuo oli?”, Danny oli ottanut taskussaan kantamansa veitsen – lahja Hurleylta – ja puukottanut. Danny kertoi, että veitsi oli hajonnut siinä mytäkässä ja hän oli mennyt keittiöön hakemaan uuden. Sillä aikaa Hurley oli kömpinyt aulan läpi lähelle etuovea.

“Hän jotenkin ryömi sinne vatsallaan”, Danny sanoi. “Sitten puukotin häntä keittiöveitsellä. Luulen, että iskin häntä 17 kertaa – tai 53. Se tapahtui nopeasti.”

Danny sanoi kunnostaneensa Hurleylta aikaisemmin saaneensa taskuveitsen ja pudotti sen viemäriin lähellä Hurleyn kotia. Sitten hän soitti isälleen.

Kun Bradley kysyi, miksei hän ollut kertonut poliisille suhteesta Hurleyn kanssa, hän selitti olleensa “peloissaan” ja että asia oli “häpeällinen.”

Oli kirjattu, että oikeudenkäynnin kriittisellä hetkellä poliisi ei ollut selvillä Dannyn aiemmasta todistuksesta, eikä Bradleyn avauslausunnosta, joiden mukaan kahta veistä oli käytetty Hurleyn pahoinpitelyssä. Sen seurauksena tutkijat lähtivät etsimään viemäriä oikeudenkäynnin tauolla, ja löysivät veitsen. Syyttäjä otti sen todistusaineistoksi.

Ristikuulustelu aikana Kinlin kyseli Dannylta taskuveitsestä. Poika kertoi puukottaneensa Hurleya sillä rintaan ja kasvoihin. Hän ei ollut suunnittellut tuikkaavansa Hurleya sillä, eikä siis ottanut sitä varta vasten tappamiseen.

Kinlin halusi kuulla tarkemmin “ilmeestä”, jonka Hurley oli suonut hänelle sinä aamuna.
“En osaa kuvailla”, hän sanoi. “Se on se ilme, mistä tiesin, että hän halusi seksuaalisia asioita.”

Danny myönsi, että meni makuuhuoneeseen ilman että kukaan sinne häntä pakotti ja ettei Hurley tiennyt, että hänen kimppuunsa hyökättäisiin vihannessalaatilla. Danny kertoi auliisti syyttäjälle, että oli potkinut Hurley naamaan ja takaraivoon kun tämä oli ollut lattialla, ja tunnusti että olisi voinut paeta etuovesta tai keittiön ovesta. Hän kertoi, ettei hänen mieleensäkään ollut tullut lähteä.

“Oletko pahoillasi tapahtuneesta?” Kinlin kysyi.
“Vähäsen”, Danny vastasi. “Tapoin miehen.”

“Jälkeenpäin ajateltuna sinun olisi pitänyt juosta ulos taka- tai etuovesta”, Kinlin sanoi.
“Jälkeenpäin ajateltuna minun ei olisi koskaan pitänyt mennä siihen taloon”, Danny sanoi.

Huhtikuun 29. -10, torstaina, harkittuaan koko 90 minuuttisen lounastauon ajan tuomari Burge julisti Daniel Kovarbasichin syylliseksi vapaaehtoiseen kuolemantuottamukseen ja raskauttavaan pahoinpitelyyn. Hän asetti tuomiopäivän torstaille, elokuun 12:lle.
Dannyn tuomio voisi olla mitä vain ehdollisesta 10 vuoden ehdottomaan rangaistukseen.

Burge lausui, että jokainen osatekijä todisti Dannya vastaan, mutta lisäsi, että puolustus oli myös todistanut asiassa olevan lieventäviä asianhaaroja.

4.4.-10 Kinlin haki “rangaistusmuistionsa” ja pyysi, että tuomari tuomitsisi Dannyn 10 vuodeksi, koska Hurleyn kuolema oli “katala ja hirvittävä.”

“Hurleylla ei ollut puolustautumisesta aiheutuneita haavoja”, Kinlin kirjoitti. “Hän ei tiennyt, mikä oli tuleva. (Syytetty) ansaitsisi pitkän linnatuomion, jotta yhteiskunta säästyisi hänen vihaltaan ja pitelemättömältä raivoltaan. Esiin tulleet herra Hurleyn seksuaaliset teot Dannyn kanssa, eivät oikeuta (Dannyn) brutaalia tekoa.”

13. heinäkuuta -10 yhteinen puolustusterapeutti Michael Stepanik ilmoitti, että hän ja Jack Bradley halusivat varmistaa Dannyn saavan oikeudenmukaisen rangaistuksen.

“Kaikki tietävät Danielin tarinan”, Stepanik totesi. “Niin kauan, hän on ollut eristyksissä, mikä ei olisi sama kuin jos hänet laitettaisiin vankilaan. Hän olisi sananmukaisesti poika miesten keskellä. Vankila on varattu ihmisille, joilla on väkivaltainen menneisyys, ihmisille, joilla on ollut paljon ongelmia. Se olisi epäterveellinen ympäristö Danielille. Me ymmärrämme, mitä laki sanoo – ja aiomme pitää huolen, että hän pääsee sinne minne hän kuuluu.”

Elokuun 12., 2010, Lorain piirikunnan tuomari James Burge tuomitsi Daniel Kovarbasichin 5 vuodeksi ehodolliseen Duane Hurleyn tappamisesta. Burge käski Danielin suorittaa lukion loppuun ja hankkia ajokortin ollessaan koevapaudessa, ja sinä aikana hän olisi “tarkan silmälläpidon” kohteena.
Hän sai viipyä Lorainin piirikunnan vankilassa kunnes oikeus löytäisi hänelle sopivan kuntouttamisohjelman.

Tarina päättyi tähän – onnellisemmin kuin odotin.

 

//Crime librarystä sain ilmoituksen, että Daniel Kovarbasich on vapautunut vankilassa istuttuaan 16 kuukautta ja on nyt kotiarestissa.

Ja sinne on ilmestynyt lisää juttua aiheesta. Kuten aikaisemmin totesin, hän sai 5 vuotta ehdollista, mutta hänen piti jäädä Lorainin piirikunnan vankilaan siihen asti, että oikeus löytäisi hänelle sopivan kuntoutusohjelman.

Tuomio ja Oprah

Kaksi kuukautta tuomionsa jälkeen Danielin annettiin matkustaa Chicagoon perheensä ja ehdonalaisvalvojansa kanssa päästäkseen The Opray Winfrey Showhun. Suositun tv-sarjan osa kertoi seksuaalisesti pahoinpidellyistä lapsista, jotka olivat nousseet hyväksikäyttäjiään vastaan ja siinä oli muitakin vieraita Kovarbasichin perheen lisäksi.
Lorain piirikunnan tuomari James Burge – sama mies, joka oli tuominnut hänet taposta ja raskauttavasta pahoinpitelystä – antoi suostumuksensa tälle matkalle.

“Jos voimme ehkäistä yhden pahoinpitelytapauksen ja yhden kauhean kuoleman, julkinen tiedotus on sen arvoinen”, Burge sanoi päätöksestään sallia Dannyn mennä ohjelmaan.

Danielin asianajajan Michael Stepanikin mukaan ohjelman ohjelman tarkoitus oli näyttää inhimmillisyyden puoli hyvin erikoisessa tapauksessa.

“Tämä on tapa varoittaa lapsia sellaisten olosuhteiden vaarallisuudesta,” Stepanik on sanonut. “Kuten tuomari Burge sitä kuvaili, tämä on julkinen tiedotus.”

Oprahin jakso keskittyi siihen karseaan prosessiin, kuinka Hurley oli rakentanut luottamuksen Dannyn ja hänen perheensä välille ja kuinka Danny oli napsahtanut ja paiskonut miestä pikkelsipurkilla ja puukottanut 55 kertaa.

“Tuntuuko sinusta, että rangaistus oli reilu?”, Oprah kysyi.
“Kyllä tuntuu”, hän vastasi.

Oprah kysyi Dannylta myös mitä tämä ehkä tahtoisi sanoa muille pahoinpidellyille lapsille, jotka hautoivat samanlaisia tunteita mielessään kuin hän oli hautonut.

Oprah Winfrey

“Teidän pitää tulla esiin ja sanoa jotain, koska se ei ole teidän vikanne. Kukaan ei tule syyttämään teitä”, hän sanoi. “Minusta ei tunnu hienolta, että tapoin jonkun. Tiedän, että se on väärin. Minusta tuntuu vapauttavalta, koska kaikki on nyt takana päin, mutta tuntuu minusta silti pahalta.”

Jakso näytettiin tv:stä maanantaina, lokakuun 18. päivä vuonna 2010.

Uhkaus puukottaa vartijaa

Daniel Kovarbasich

Vuoden 2011 tammikuussa Daniel Kovarbasich ja hänen sellikaverinsa olivat tutkinnan alla, kun heidän väitettiin puukottaneen Lorainin piirikunnan vangin vartijaa. Vanginvartijan raportin mukaan Danny ja tämä toinen vanki kiljuivat vanginvartija T.J. Collinsille, joka käski heitä olemaan hiljaa. Kun he eivät siihen suostuneet, toinen vanginvartija käänsi sisäpuhelimen päälle ja kuuli Dannyn ja hänen sellitoverinsa lyövän vartijaa.
Vanginvartija kuuli Dannyn sanovan myös “Jos olisi puukko, puukottaisin [häntä]”. Toisen vangin, joka oli myös nuori mies, kuultiin uhkailevan käyttää veistä vanginvartijoita vastaan.

Poikien selli tutkittiin tämän jälkeen, eikä mitään todisteita puukon olemassaolosta löytynyt, mutta vartijat löysivät kaksi kynää, jotka oli liimattu toisiinsa niin että niitä mahdollisesti aiottiin käyttää aseena.

“He olivat äänekkäitä ja hän käski heitä olemaan hiljaa ja istumaan alas”, sheriffin komisario Jack Hammond sanoi.

“Virkailija seurasi keskusteluja sellissä, joten hän painoi nappia kuullakseen alueelle, jossa nuo kaksi alaikäistä olivat.
Kovarbasich sanoi jotan sellaista kuin ‘jos se tyyppi tulee tänne, potkaisen sitä persauksiin. Jos olisi jotain millä puukottaa, puukottaisin vanhaa [kirosana]…’ Meillä käy näitä juttuja kaiken aikaa… Meidän täytyy seurata, kuka sanoo noin ja miksi he sanovat niin… meillä on nauhalla Kovarbasichin tekemä uhkaus… me syynätään ne kaikki… ottaen huomioon Danielin historian ja sen, miksi hän on joutunut vankilaan, me todella tutkimme uhkausta. Otimme sen hyvin vakavasti.”

Danny oli tarkoitus siirtää Akronin vankilaan edellisenä päivänä, mutta siirtoa ei sitten tehtykään, ja hän jäi piirikunnan vankilaan. Näin osittain siksi, että oikeuden oli vaikea löytää kotihoito-ohjelmaa, johon Danny hyväksyttäisiin enää sen jälkeen kun hän oli väkivaltaisesti surmannut toisen ihmisen.

“Nuoret ihmiset sanovat joskus asioita, joita eivät todella tarkoita”, Jack Bradley, Dannyn toinen asianajaja sanoi.

Rikkomus koevapaudessa

Sheriffin ylikonstaapelin Donald Barkerin mukaan yhteen liimatut kynät, jotka löydettiin Dannyn & sellikaverin häkistä, olivat kumpikin yli 6 tuumaa pitkät. Ne kuuluivat luultavasti tälle toiselle, nimeltä mainitsemattomalle nuorelle miehelle.

Kumpikin teini kielsi hyökkänneensä kyseisen vartijan kimppuun tai kenenkään muunkaan, ja he väittivät “vain kujeilevansa”, kertoi Hammond.

Kynän terä

Välikohtauksen vuoksi Danny ja hänen sellitoverinsa todettiin syylliseksi vankilan toiminnan häiritsemiseen, vartijalle niskoitteluun, vanginvartijan uhkailemiseen ja kielletyn tavaran hallussapitoon. Etuoikeudet (privileges) kumottiin ja kummallekin annettiin eristystä 40 päivää. Vanginvartijat veivät tapaukseen eteenpäin syyttäjille. He suosittelivat, että poikia vastaan nostettaisiin syytteet pelottelusta ja Danny saisi erikseen syytteen todisteiden peukaloinnista. Syytteiden peukalointi rikkomus lähti kahdesta kynästä, jotka oli liimattu toisiinsa partavaahtötölkistä peräisin olevalla sulatetulla muovilla.
Kynät olivat alkujaan lyhyitä, sellaiset 3 tuuman pituiset, samanlaisia mitä golfin pelaajat käyttävät.

“Daniel myönsi, että hänellä oli kaksi yhteen liimattua kynää hallussaan, mutta hän repi ne toisistaan ennen kuin ne voitaisiin löytää”, Hammond sanoi.

Danny myös oletettavasti tunnusti liimanneensa kynät toisiinsa ja sitten irrottaneensa ne toisistaan.

Bradley sanoi, ettei hänellä ollut ongelmaa sen seikan kanssa, että Danny ansaitsi rangaistuksen vankilan sääntöjen rikkomisesta. Hän sanoi, ettei kuitenkaan uskonut tällä vartijoiden kiusaamisella olevan mitään tekemistä Hurleyn tappamisen kanssa.

“Minä luulen, että heitä on kuritettu tarpeeksi, ja tätä tapahtuu piirikunnan jokaisessa vankilassa viikoittain”, Bradley tuumasi. “Kun nuo kynät käyvät aika lyhyiksi, on melko tavallista, että ne teipataan toisiinsa, jotta sinulla on jotain millä kirjoittaa.”

Ohion koevapaus viranomainen pyysi Lorainin piirikunnan päättämään että Danny oli rikkonut koevapautensa sääntöjä. (The Ohio Adult Parole Authority asked the Lorain County Common Pleas Court to rule that Danny had violated the terms of his probation with regard to the jail incident.)

Koevapaus kuuleminen

Lauantaina, 26. maaliskuuta 2011, kärsittyään rangaistukset vankilan sääntöjen rikkomisesta, Danny pääsi vankilasta toviksi, mutta ei suinkaan huvittelemaan, vaan osallistuakseen isoäitinsä hautajaisiin. Tuomari Burgen luvalla hän pääsi sinä päivänä vanhempiensa huostaan aamuyhdeksästä kello 17:00 saakka.

15. huhtikuuta 2011 pidettiin kuuleminen väitetyistä rikkomuksista: puukkokommenteista ja kynistä, ja Danny todettiin syylliseksi koevapautensa sääntöjen rikkomiseen.
Tuomari Burge oli armollinen, eikä kokenut Dannyn ansaitsevan lisärangaistusta kotiarestin ja 5 vuoden ehdollisensa lisäksi, vaikka syyttäjä olisikin halunnut häntä vielä kurittaa. Ja Lorainin piirikunnan aikuiskoevapauslautakunnalta tuli ehdotus, että hänet lähetettäisiin vankilaan.
Lorainin piirikunnan apulaissyyttäjä Tony Cillo myös väitti tuloksettomasti, että kynien liimaaminen “jotta niitä voitaisiin käyttä aseena” oli ehdottomasti vankilan sääntöjen vastaista.

“[Vankilan kynät] ovat tarkoituksella tehty hyvin pieniksi, joten ne ovat kömpelöitä, mutta nämä ovat hyvin vahvoja, jotta ne olisivat pidempiä ja niitä voitaisiin käyttää puukottamiseen”, Cillo on sanonut tuomarille. “Mutta mikä hämmentävintä, otettaessa huomioon syytetyn historia, oli se, ase oli olemassa ja hän puhui aseen käyttämisestä.”

Burge sanoi, että työskennellessään puolustusasianajajana, jotkut asiakkaat kertoivat tekevänsä kynilleen jotain samanlaista tehdäkseen ne pidemmiksi, jotta niillä olisi helpompi kirjoittaa.

“Daniel teki niin kynillä, kuten kaikki muutkin tekevät”, Stepanik sanoi. “En sano, että tämä on oikein. Se oli vastoin ohjesääntöjä, ja hän rikkoi sääntöjä.”

Kotiaresti

Vietettyään 16 kuukautta Lorainin piirikunnan vankilassa, Danny Kovarbasich vapautettiin sunnuntaiaamuna 8. toukokuuta 2011. Hänet vietiin vanhempiensa kotiin kotiarestiin tuomari Burgen käskystä. Häntä on pyydetty pitämään monitoriseurantajärjestelmää yllään ja hän saa lähteä talosta vain tavatakseen asianajajiaan tai mennääkseen testeihin ja määrittelyihin, joiden jälkeen hän voi ehkä päästä kotihoitoon.
Uskotaan, että psykologisella ja kasvatuksellisella testaamisella saadaan aikaan parempia tuloksia kuin vankilaan laittamisella.

Daniel Kovarbasich

“Tämä ei ole juhlahetki, tämä ei ole hänelle kotiinpaluu”, Stepanik kertoi The Chronicle-Telegram-sanomalehden toimittajalle. “Tämä on siirto hoitavaan laitokseen. Hänellä on vielä pitkä matka kuljettavanaan… asiantuntevat eivät usko, että laitokseen laitokseen laittamisella saadaan parhaimpia tuloksi… hän ei ole vain menossa kotiin nauttimaan elämästä ja ottamaan rennosti lopun elämäänsä.”

Burge määräsi, että aina kun Danny lähti kotoa, hänen piti mennä lyhintä reittiä määränpäähän ja takaisin kotiinsa ja vähintään toisen vanhemman piti olla mukana. Jos hän rikkoisi tätä sääntöä, hän voisi saada 10 vuotta ehdotonta vankeutta.

Dannyn saattaminen kotihoidon piiriin on osoittautunut oletettua vaikeammiksi. Hänen rikoksensa väkivaltainen laatu ja rahalliset vaikeudet ovat este.

“Me olemme yrittäneet etsiä sijoituspaikkaa tälle kakaralle siitä asti kun tuomitsin hänet, ja meillä on ehkä ollut vähän tuuria”, Burge kertoi toimittajalle selittelemättä asioita sen tarkemmin.

“Olen varma, että hänen vanhempansa ovat onnellisia nähdessään poikansa kasvokkain”, Stepanik sanoi. “Vankilassa heillä oli vain videomonitorit, joten he eivät ole nähneet poikaansa kasvokkain hetkeen.”

Samaan aikaan tuomari ja Dannyn asianajajat pysyvät “varovaisen optimistisina” siitä, vastaanotettaisiinko hänet hoitolaitokseen – mihin instituutioon tarkalleen ottaen, sitä ei tiedetä.
Stepanikin mukaan paikkaa hoitavaan laitokseen odotetaan kuukauden sisällä.

Reaktio Dannyn vapauttamiseen vankilasta

Duane Hurley, joka on siirtynyt ajasta ikuisuuteen

Duane Hurleyn naapurit olivat shokissa saatuaan tietää, että Danny Kovarbasich oli päässyt vankilasta. Useat ihmiset, mukaan lukien Hurleyn ystävät, eivät usko syytteitä hyväksikäytöstä ja Hurleyn perhe sanoo, ettei hän ole pedofiili. Hurleyn taustoja on tutkittu intensiivisesti ja hänen elämäänsä selvitelty useiden vuosikymmenten ajalta, ja tutkijat sanovat, että ainoa todiste seksuaalisesta suhteesta Dannyn ja Hurleyn välillä ovat Dannyn omat väitteet. Kukaan muu ei ole esittänyt Hurleysta vastaavanlaisia syytöksiä. Hurleyn tietokoneelta löytyneestä lapsipornosta voi päätellä jotain, mutta se ei todista Dannyn seksuaalistä hyväksikäyttöä. Jotkut Hurleyn ystävistä uskovat Dannyn saaneen vapaan kulkuluvan (free pass) teostaan vakavuudesta huolimatta.
(Free pass voisi kai olla myös ilmainen passi. Mutta kun Danielilla on tuo kotiaresti, niin arvelen sen tässä yhteydessä tarkoittavan oikeutta liikkua vapaasti.)

“Olin järkyttynyt, koska tämä on uskomatonta”, Ray Kleinsmith sanoi Fox 8:n uutistoimittajalle. “Miten näin on käynyt? Siis, joku on tappanut ihmisen sillä tavalla ja vain kävelee vapaaksi melkein heti… jos minulta kysytään, hänet pitäisi lukita iäksi.”

“Jos joku sanoo, että vangitseminen kahdeksi vuodeksi sekä lukitseminen hoitolaitokseen, intensiiviseen hoitolaitokseen, on vapaa kulkulupa, en välttämättä ole samaa mieltä”, Stepanik sanoi. “Tarkoitan, hän kävi läpi jotain hirvittävää, hän teki jotain hirvittävää, joten mitä me teemme? Emme voi vain heittää häntä pois… Hän on yhä lapsi, vaikka laki sanookin, että hän on aikuinen. Hän ei halunnut myöntää, mitä hänelle oli tapahtunut, mutta lopulta hänen täytyi.”

Lorainin piirikunnan apulaissyyttäjän Tony Cillon mukaan syyttäjien toimisto ei ollut tietoinen tuomarin päätöksestä vapauttaa Danny ennen kuin he kuulivat siitä medialta. Hän sanoi, ettei syyttäjien toimisto antanut siitä mitään tietoa ennen kuin tuomari oli tehnyt päätöksensä. (He said the prosecutor’s office did not provide any input about it prior to the judge making his decision.)
Cillo on kieltäytynyt sanomasta asiasta mitään muuta.

Syyttäjät ovat protestoineet Burgen alunperin asettamaa tuomiota vastaan – viiden vuoden ehdollista – ja ovat tehneet vetoomuksia, jotka eivät ole toteutuneet. Samaten Pohjois Ridgevillen poliisipäällikkö Richard Thomas pitää Burgea liian löysänä.
“Minusta tuomio oli törkeän riittämätön siitä, mitä nuori mies teki.”

Burgen tuomion mukaisesti Danny voi vapautua hoidosta kun hän täyttää 21.

Lesbomurhaajat Holly Harvey, 15 ja Sandra Ketchum, 16

Tarinassa on yhtämäkohtia Pauline Parkerin ja Juliet Hulmen vuosien takaiselle tapaukselle, kenties sieltä on jopa otettu mallia.
Vuonna 2003 sattui vielä samankaltaisempi tapaus, johon liittyi sellaiset ihmiset kuin Sharon Patterson ja Larketa Collier (vieläpä sama sukunimi kuin Hollyn isovanhemmilla, mutta se on vain sattumaa). Voin näpyttää senkin tänne.

Holly Harvey oli 15-vuotias tyttö, joka asui isovanhempiensa Carl, 74 ja Sarah, 73, Collierin luona Fayette piirikunnassa. Ja 4 kuukauden päästä hän päätti saaneensa tarpeekseen. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mennä heidän kanssaan kirkkoon, eikä hän pitänyt näiden määräämistä säännöistä. Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: hän ei aikonut luopua suuresta rakkaudestaan 16-vuotiaasta Sandra Ketchumista, jota häntä oli kielletty tapaamasta.

Isovanhemmat eivät enää päättäisi hänen elämästään, vaan hän tekisi elämällään ihan mitä halusi. Joten kesällä 2004 hän palkkasi rakkaansa Sandyn avustamaan häntä karmeassa suunnitelmassaan. Nuoret uskoivat, että sen toteuduttua he saisivat tapailla toisiaan vapaasti ja olisivat loppuelämänsä yhdessä. Heidän katala suunnitelmansa oli murskata Carl ja Sarah Collier.

Jon Shireksin 11Alive.com artikkelin mukaan iäkäs pariskunta alkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunnossa heidän lapsenlapsessaan ja he alkoivat pelätä tätä. Hollysta tuli päivä päivältä halveksivampi heitä kohtaan: hän oli jopa tehnyt kuolemauhkauksia. Tilanne äityi niin pahaksi, että Carl otti yhteyttä adoptoimaansa poikaan Keviniin joskus kesäkuun lopussa ja kertoi Hollyn toivovan hänen kuolemaansa – jos reportteriin on uskominen.

Holly, sen enempää kuin Sandykään, ei salannut pimeitä ajatuksiaan: he kertoivat avoimesti ystävilleen aikovansa tappaa Hollyn isovanhemmat. Tytöt kyselivät tuttaviltaan asetta lainaksi. He eivät lannistuneet, vaikka eivät saaneetkaan yhtään asetta käyttöönsä. Elokuun 2., yhä 2004, tytöt panivat töpinäksi.

Tuona iltana Sandy Ketchum, joka oli hiipinyt pohjakerrokseen, Hollyn makuuhuoneeseen edellisenä päivänä, puhui vanhusten tappamisesta. Tytöt kävivät yksityiskohtaisesti läpi suunnitelmansa, jossa oli neljä oleellista puutetta.
Suunnitelman siitä, mitä he tekisivät, Holly oli kirjoittanut käteensä musteella. Lista kuului näin: Tapa, avaimet, raha ja korut.
(Kill, keys, money and jewelry – tuosta keysistä en saanut varmaa selkoa, toim. huom.)

He polttivat marihuanaa toivoen houkuttelevansa Carlin ja Sarahin alakertaan sen hajulla. Eikä kestänyt kauaakaan, kun vanha pariskunta saapui huoneeseen. Juuri ennen sitä Sandy oli sujahtanut sängyn alle, veitsi kädessään. Myös Holly kantoi veistä, odottaen kumman isovanhempansa pääsisi teurastamaan ensimmäisenä.
Kun Carl ja Sarah saapuivat huoneeseen, Holly iski isoäitiään veitsellä selkään. Isovanhemmat yrittivät työntää Hollyn sängylle estääkseen tätä vahingoittamasta ketään enää, mihin Holly vastasi huutamalla apua. Sandy ilmestyi sängyn alta ja hyökkäsi vanhusten kimppuun.

Hyökkäyksen aikana Sarah sai 20 puukoniskua selkäänsä ja rintakehäänsä – kunnes kuoli.
Vaikka myös Carl oli saanut ankaria puukoniskuja, hänen onnistui juosta yläkertaan keittiöön, jossa hän yritti soittaa poliisille. Holly seurasi perässä ja leikkasi puhelinlinjat. Rochelle Carter raportoi The Atlanta Journal and Constitution-julkaisussa, että Carl yritti estää lapsenlapsensa hyökkäyksen viskomalla kahvikupin tätä päin – turhaan.
Holly sai hänet kiinni ja suoritti työnsä loppuun yltä päältä veressä lilluvan Carlin maatessa kasvot keittiön lattiaa vasten. Miehellä oli puukoniskuja kaulassaan ja rintakehässään.

Murhattuaan Carl ja Sarah Collierin raa’asti, he päättivät tyhjentää talon rahasta ja koruista. He löysivät vain jälkimmäistä ja pakkasivat helyt laukkuun vaatteiden ja muutamien muiden tavaroiden kanssa. Sitten he pöllivät Carlin auton avaimet ja ottivat hänen tumman sinisen 2002 Chevrolet Silverado-autonsa. Tytöt ajoivat Griffiniin, Georgiaan ja soittivat Sara P.:lle. Sara P. oli 16 vuotta ja heidän kaverinsa. He astuivat sisään tämän luo. Surmatyön jälkeen rakastavaisten paidat olivat luonnollisesti veren värjäämät, minkä he selittivät Saralle sanomalla tulleensa ryöstetyiksi – tämän kertoi Sara itse Diane Sawyerille ohjelmassa Good Morning America. Kun tytöt olivat saaneet peseydyttyä ja vaihdettua vaatteet, Holly kertoi Saralle tapahtumien todellisen kulun. Sara P. käski heidän häipyä hänen kotoaan ja kertoi vanhemmilleen, mitä tytöt olivat kertoneet tehneensä.

Sara P. ja Diane Sawyer ohjelmassa Good Morning America

Hetken päästä Sara soitti poliisille ja kertoi itkien murhasta. Poliisi lähti viivyttelemättä Colliersien talolle ja löysi Sarahin ja Carlin elottomat ruumiit. Fayette piirikunnalla työskentelevä sheriffi Randall Johnson on sanonut, ettei ollut 28 vuoden urallaan nähnyt yhtä vakavaa sukulaisrikosta. Tehtiin pidätysmääräys ja poliisi löysi nopeasti sekä tytöt että heidän varastamansa lava-auton.

Carl Collierin lava-auto

Sheriffi Randall Johnsson

ybee Islandin kartta
Sillä aikaa Holly ja Sandy olivat seikkaileet itsensä rannalle Typee Islandille, Savannahin ulkopuolelle, Georgiassa. Siellä he tapasivat veljekset Claytonin, 22, ja Brettin, 14, jotka olivat juuri muutama tunti sitten muuttaneet vanhempiensa kanssa uuteen taloon. Käyttäen pseudonyymejä Jessica ja Casey, tytöt kertoivat pojille, ettei heillä ollut paikkaa minne mennä ja toinen tytöistä kertoi isoäitinsä juuri kuolleen. Tracey Christensen kirjoittaa elokuussa -04 ilmestyneessä julkaisussa, että toinen tytöistä näytti Claytonille isoäitinsä koruja kysyen, haluaisiko tämä ostaa niitä, jotta hän ja hänen ystävänsä saisivat vähän rahaa. Clayton ei ostanut.
Tytöillä ei siis ollut rahaa, eikä paikkaa minne mennä, joten he kysyivät veljeksiltä, voisivatko he yöpyä näiden luona. Poikien äiti antoi siihen luvan.
Seuraavana aamuna koko poppoon herätti 25 poliisia, jotka seisoivat heidän ulko-ovensa edessä. Holly ja Sandy oli jäljitetty heidän matkapuhelimiensa signaalien avulla. Perhe oli shokissa, kun herttaiset tytöt, joille he olivat tarjonneet majapaikan, pidätettiin Colliersien raaoista murhista. Kun Sandya otettiin talteen, poliisit löysivät veitsen hänen taskustaan.
Bruce Jordan Fayette piirikunnan sheriffitoimistolta sanoi pitävänsä mahdollisena, että tytöt aikoivat tappaa poikien äidin saadakseen tämän auton. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan perhe selvisi fyysisittä vaurioitta.

Pidätyksessä Holly yllätti poliisit naureskelemalla kävellessään heidän takana. “Hän oli paatunut ja pöyhkeilevä. Hän on kylmin ja sydämettömin ihminen, jota olen koskaan haastattelut”, Jordan sanoo. “Hänet sai melkein kikattamaan se, että olimme tuoneet niin monta poliisia pidättämään häntä.”
Sen sijaan Sandy oli katuvainen ja sanoi poliiseille tekevänsä heidän kanssaan yhteistyötä kuulusteluissa.

Sandra Ketchum pidätettäessä
Pian tyttöjen kiinni jäämisen jälkeen löytyi Carlin trukki. Etsivät löysivät tyttöjen laukun, jossa oli kaksi veristä veistä ja verisiä vaatteita. Kiitos näin vankan todistusaineiston, niin mikään ei kyseenalaistanut tyttöjen syyllisyyttä – se, mikä jäi epäselväksi sekä tutkijoille että tyttöjen perheille, oli, mikä oli saanut tytöt tekemään nämä teot. Siihen kysymykseen heidän asianajajansa saisivat vastata oikeudessa.

Carl ja Sarah Collier eivät voineet saada lapsia biologisesti, joten he olivat päättäneet adoptoida kaksi lasta ja kasvattaa nämä ominaan. Poikaansa Keviniä he katsoivat ylpeyttä tuntien vielä 30 vuotta myöhemmin: hän oli aktiivinen kirkon jäsen ja isänsä lailla työskenteli Delta Air Lines-yrityksessä. Heidän ottotyttärensä Carlakin oli uskovainen – mutta baptisti.

Carla Harvey
Carlalla oli kaksi tytärtä, joilla oli eri isät.
Hän oli milloin missäkin ongelmissa ja syksyllä -04 hänet oli viety Metro State vankilaan huumausainerikoksesta. Tästä syystä Colliersit olivatkin ottaneet Hollyn asumaan heille – tytön isä oli kyvytön huolehtimaan tästä jouduttuaan halvaantuneena pyörätuoliin auto-onnettomuuden seurauksena.
Collierseilla oli kädet täynnä työtä Hollyn kanssa, joka oli äitiääkin kapinoivampi. Hän yritti toistuvasti karata, vaikka joutui aina palaamaan heti takaisin. Riippumatta siitä, kuinka paljon rakkautta ja myötätuntoa he osoittivat lapsenlastaan kohtaan, he tulivat torjutuiksi. Oli selvää, että Holly oli pahoissa ongelmissa oleva nuori nainen.

Murhien jälkeen etsivät löysivät Hollyn kirjoittaman runon, jonka rivien välistä loisti hänen mielenterveysongelmansa. Holly kuvaili kuinka masentunut oli ja että itki itsensä uneen.
“En halua muuta kuin tappaa”, oli hän kirjoittanut.

Sandynkään elämä ei ollut ollut ruusuilla tanssimista. 11Alive.comin artikkelissa elokuussa -04 lukee, että hänen äitinsä hylkäsi hänet kun hän oli 15 kuukautta. Sen jälkeen hänellä on ollut kolme äitipuolta, joista yksi pahoinpiteli häntä fyysisesti. Tultuaan pahoinpidellyksi ja jätetyksi niiden naisten taholta, joiden olisi pitänyt huolehtia hänestä ja olla hänen tukenaan, hän alkoi etsiä läheistä suhdetta naiseen kodin ulkopuolelta. Ja löysi sellaisen Hollystä. Tämän rakkaus oli hänelle niin tärkeää, että hän pystyi tekemään sen vuoksi mitä vain – kuten tappamaan.

Teinimurhaajalla oli sama sukunimi kuin tällä pojalla.
Elokuun 5. -04 tytöt ilmestyivät luotiliivit yllään ennenkuin Fayette piirikunnan tuomari kuuli tyttöjä vastaan nostetut syyteet. Syytteet olivat raskaat: törkeää murhaa, pahanilkistä murhaa…
Kun syytekohdat oli luettu ääneen, molemmat tytöt nyykyttivät, lopulta sisäistettyään rikoksensa. Kuolemantuomion he välttivät Georgian osavaltion lain nojalla siksi, että sattuivat olemaan alle 17-vuotiaita. Kuitenkin heitä kohdeltiin oikeudessa aikusina.
Jos heidät tuomittaisiin murhasta, heitä odottaisi elinkautinen. Kun syytteet oli luotettu, tytöt saatettiin kahteen eri vangitsemiskeskukseen, joissa heitä pidettiin seuraavaan kuulemiseen saakka.

Fayette piirikunnan korkeamman oikeuden vaakuna

Holly Harvey oikeudessa

Kaksi viikkoa myöhemmin Holly ja Sandra pöllähtivät korkeampaan oikeuteen selvittämään, voitaisiinkohan heidät vapauttaa takuita vastaan. Tiedonannon aikana Bruce Jordan todisti, että Sandy kaunisteli ja vähätteli rikoksiaan todella paljon. Shirek reporttoi, ettei Hollya ja Sandya syytetty ainoastaan törkeistä ja pahantahtoisista murhista, vaan myös aseellisesta ryöstöstä. Tuomari julisti tytöt as flight riskeiksi (pakovaara?) ja sanoi, että voisi nopeuttaa aikaa oikeudenkäyntiin.

Helmikuussa 2005 tytöt menivät Fayette piirikunnan korkeimpaan oikeuteen ja luopuivat oikeuksistaan virallisiin järjestelyihin. Näin tehdessään tytöt siis merkittiin syyttömiksi. Oikeudenkäynti päätettiin pitää maaliskuun 25., mutta missä, se oli vielä epäselvää. Tyttöjen asianajajilla oli mahdollisuus vedota käräjäpaikan vaihtamiseksi tapauksen herättämän suuren mediahuomion vuoksi
Sandyn asianajaja Lloyd Walker on arvostellut järjestelmää: “Todistus osoittaa, että monet ihmiset ovat hylänneet tämän lapsen.”

Lopulta huhtikuun 14. -05 Holly Harvey todettiin syylliseksi kahteen pahantahtoiseen murhaan ja tuomittiin kahteen peräkkäiseen elinkautiseen. Hän tulee olemaan kelvollinen koevapauteen 20 vuotta lusittuaan. Sandy Ketchum tuomittiin murhasta ja aseellisesta ryöstöstä. Hän saa odottaa ehdonalaiseen pääsyä 10 vuotta.

Colliersien hautajaisiin osallistui melkein 1000 ihmistä.

Lehtiartikkeli.

Murhien uhrit.

Holly saapumassa oikeuteen.

Sandra

Suloinen Fanny Adams

Elokuinen 24. päivä, kaunis päivä Altonissa, Iso-Britanniassa vuodelta 1867. Fanny Adams-niminen nuori tyttö oli pikkusiskonsa Lizzien ja ystävänsä Minnie Warnerin kanssa ulkona kävelemässä.
Kello oli noin 13:30, tyttösten ollessa rautatieasemalla, heitä vastaan hoiperteli mukavammin alkoholia nauttinut hahmo. Hän oli pukeutunut mustaan puvun takkiin, vaaleisiin liiveihin ja housuihin. Hän oli 29-vuotias nuorimies ja toimi asianajajan apulaisena. Hänen nimensä oli Friedrick Baker.

Niin vahvassa humalatilassa Baker ei ollut, ettei olisi päässyt juttusille tyttöjen kanssa. Hän antoi Minnielle 1 ja puoli pennyä, jotta tämä saisi ostaa karkkia ja puoli pennyä Fannylle, jotta tämä lähtisi hänen matkaansa. Baker olisi halunnut Fannyn tulevan kanssaan Shaldeniin, joka on kaksi kilometriä Altonista luoteeseen. Fanny otti rahan, mutta kuuliaisena tyttönä tiesi olla lähtemättä vieraiden miesten matkaan.
Baker ei ehkä ollut odottanut tytön niskoittelevan. Hän otti Fannyn kiinni ja vei läheiseen humalakasvin täyttämälle pellolle, jonne Minnie ja Lizzie eivät voineet nähdä.
Huolimatta siitä, että Fanny oli kadonnut heidän näkökentästään, Minnie jatkoi Lizzien kanssa leikkimistä. Kello viiden aikaan he palasivat kotiin, jolloin Lizzien naapurin rouva Gardiner kysyi, missä Fanny oli. Lizzie ja Minnie kertoivat mitä oli tapahtunut. Gardiner kertoi kauheat uutiset Harriet Adamsille.
Hysteeriset rouvat Gardiner ja Adams, eli sekä Lizzien että Fannyn äiti, lähtivät sille kujalle, jossa liiveihin ja puvun takkiin sonnustautunut mies oli antanut rahaa Minnielle.
He sattuivat tapaamaan Bakerin siellä ja tivasivat, tiesikö tämä mitään asiasta. Baker kertoi vain, että oli antanut tytölle rahaa karkkiin, kuten hän usein tekee. Arvokas, siisti mies ei herättänyt epäilyksiä. William Clementin avustaja oikein, eihän sellaista kehdannut epäilläkään mistään hirveästä rikoksesta.

Tämä kuva saattaa esittää Fanny Adamsin vanhempia, mutta myös päinvastaisesta on tullut todisteita.

Huolen sokaisemat naapurit muodostivat etsintäpartion ja löysivät 7:lta sen, mitä tytön ruumiista oli jäljellä. Humalapellolla lojuvan tytön pää oli ruhjottu ja hänen kasvoilleen oli tehty syvä viilto suusta korvaan vasemman ohimon kohdalta. Elimet olivat levittäytyneet kaikkialle ympärille, joitain sisäelimiä oli viillelty. Oikeanpuoleinen korva oli revitty irti. Samoin reisi ja sääri, jotka löytyivät lähistöltä. Silmiä sensijaan ei näkynyt missään, ne löydettiin myöhemmin Wey-joesta. Laajamittoisten etsintöjen jälkeen löydettiin hänen torsonsa osat: rintakehä ja lantion alue, jotka oli revitty ja levitelty ympäriinsä.

Rouva Adams juoksi kaupungin eteläisessä osassa sijaitsevalle, The Butts-niitylle, jossa herra Adams oli pelaamassa krokettia. Nainen kertoi miehelleen, mitä heidän tyttärelleen oli käynyt ja lyhistyi maahan. George Adams haki haulikkonsa kotoa ja ryhtyi etsimään tyttärensä surmaajaa, mutta naapurit pysäyttivät hänet.

Fannyn jäljelle jääneet osansa vietiin läheisen lääkärin vastaanotolle kirurgoitavaksi kokoon.

Baker oli ehtinyt palata työpaikalleen ja kirjoittaa päiväkirjaansa “nuori tyttö tapettu – oli kaunis ja kuuma päivä.” Poliisitarkastaja William Cheyney pidätti hänet asianajaja W. Clementin toimistosta High Streetilta. Miehen paidassa ja housuissa oli verta, joiden alkuperää hän ei kyennyt selittämään ja hänen hallustaan löytyi kaksi veistä, joista toinen oli hieman verinen.
“En tiedä siitä mitään!” Baker vakuutti epätoivoisesti ja vastusti ankarasti pidätystä.
Hänen saappaansa, sukkansa sekä housun lahkeensa olivat vetiset.
“Se ei tee minusta syyllistä, vai tekeekö?” hän sanoi välinpitämättömästi ja kertoi usein oikaisevansa lätäköiden läpi. Hänen työkaverinsa todistivat, että hän oli kadonnut toimistolta kello 13:n jälkeen, palannut kello 15:25 ja lähtenyt jälleen 17:30. Lisäksi rouvat Adams ja Gardiner olivat nähneet hänen tulevan humalapellolta kello 17:n jälkeen, joten hän alkoi vaikuttaa syylliseltä.

Fanny Adams oli syntynyt vain 8 vuotta aikaisemmin, huhtikuussa 1859.

Minnie, 8, ja Lizzie, 7 vuotta.

Bakerin työtoveri Maurice Biddle ilmoitti tämän kertoneen hänelle kohtaamisestaan Gardinerin ja Adamsin kanssa.
“Minusta on ihan hirveää, kun lapsi on murhattu”, oli Baker sanonut.
Myöhemmin samana päivänä Biddle ja Baker olivat käyneet lasillisella, jonka yhteydessä murhaaja oli todennut aikovansa muuttaa toiseen kaupunkiin seuraavana maanantaina. Bibble oli arvellut, että hänellä voisi olla vaikeuksia löytää uusi työpaikka.
Bakerilla oli ratkaisu ongelmaan: “Voin ruveta teurastajaksi.”

Bakerin isä oli “osoittanut taipumuksia voivansa pahoinpidellä, jopa tappaa lapsensa” ja hänen serkkunsa oli ollut useita kertoja mielisairaalassa. Baker oli menettänyt sisarensa aivosyövälle ja yrittänyt itsemurhaa tyrehtyneen rakkauden vuoksi.

Samaan aikaan paikallinen maalari nimeltä William Walker oli löytänyt humalapellolta suuren kiven, jossa oli verta, pitkiä hiussuortuvia ja jossa näkyi pieni pala lihaa. Poliisin kanssa yhteistyötä tekevä kirurgi, tohtori Louis Leslien mielestä tämä oli selvästi murha-ase. Ruuminavaus paljasti kuolinsyyksi murskaavan iskun, joka oli osunut Fannya päähän.

Oikeudenkäynti pidettiin joulukuun 5. päivä. Baker kielsi edelleen syyllisyytensä ja selitti tarkoittaneensa päiväkirjamerkinnällä vain tienneensä, että tyttö oli tapettu. Se oli lyhyt, valamiehistö totesi hänet 15 minuutissa syylliseksi. Kello kahdeksan aamulla jouluaattona miehen tie vei Winchesterin vankilaan. Kun raudoitetulta Bakerilta kysyttin, halusiko hän sanoa jotain, hän vastasi: “En sir, vain sen, että olen syytön.”

Baker mahdollisesti myös raiskasi lapsen.
Lääkärin vastaanotto, jossa Fannyn ruuminosat kursittiin kokoon, on nykyisin pubi nimeltä “Ye Olde Leathern Bottle.” Uskomus kuuluu, että pikkutyttö kummittelee siellä.

Fanny Adamsin nimi on myöhemmin saanut uuden merkityksen: tyhjä, sisällötön, eloton, ei mitään.
Murhaajasta on tehty laulu “Bakerin teloitus”, jonka sanat ja nuotit löytää tästä.
Vanha, lorumuotoinen lehtiartikkeli aiheesta

lähde Find a grave

Terry King – lapset murhasivat isänsä

Crime Librarysta pitkälti tämäkin.

Vuonna 1995 Kelly Marino jätti miehensä Terry Kingin ja heidän neljä poikaansa. Hän asui toisen miehen kanssa vähän aikaa ja kun tämä löi häntä, hän palasi entisen perheensä luo – vain vähäksi aikaa.
Pojat lähetettiin lastenkotiin, joka lopetti toimintansa vuosi myöhemmin. Nuorimmat, kaksoset, annettiin sijaiskotiin. He eivät koskaan enää palanneet veljiensä ja vanhempiensa luo.
Vanhin lapsista, Derek, päätyi myös sijaiskotiin. Sijaisvanhemmat kertoivat, että poika oli hulluna tuleen. Derek piti heitä ärsyttävinä ja raivostuttavina ja vuonna 2001 hänen isänsä Terry King ottikin hänet takaisin hoiteisiinsa.
Heitä oli siis kolme: Derek, vuoden nuorempi Alex ja heidän isänsä.
Pojat alkoivat viettää paljon aikaa isänsä ystävän Ricky Chavisin seurassa. Ilmeisesti myös Chavis oli kiintynyt poikiin. Chavis oli automekaanikko, joka antoi heidän valvoa myöhään, katsella kaapelitv:tä, pelata videopelejä… ja polttaa marihuanaa.
Isä Terrylla oli palaa hihat, sillä hän ei ollut niin vapaamielinen kasvatuksen suhteen. Pian hän kielsi Derekia ja Alexia enää hengailemasta Chavisin kanssa.

Marraskuussa Terrylle paljastui, että pojat eivät välittäneet hänen kiellostaan.
Chavis oli hakenut heidät koulusta ja oli myöhemmin palannut Kingin talolle palauttamaan keittokirjaa, jonka pojat olivat unohtaneet hänen autoonsa.

Terry salli poikien tapaavan Chavisin vielä kerran voidaakseen sanoa jäähyväiset. Vaivihkaa Chavis antoi Alexille kahdenkympin setelin ja avaimet kotiinsa – siis asuntovaunuun – luvaten, että pojat voisivat tulla hänen luokseen asumaan, jos eivät haluaisi enää asua isänsä kanssa ja päättäisivät karata.

Chavis oli aina ollut sitä mieltä, että Terry oli liian tiukka. Hän antoi Alexin jopa ymmärtää, että Terry pahoinpitelisi heitä. Alex kertoi myöhemmin, että se oli liioittelua: isä oli lyönyt häntä vain muutaman kerran ja hänestä oli aina hauska auttaa isäänsä pihatöissä ja muissa isän asioissa.
Sillä hetkellä pojat suuressa vapaudenkaipuussaan eivät kuitenkaan ajatelleet sitä, vaan tarttuivat Chavisin tarjoamaan tilaisuuteen. He odottivat innolla elämää ilman sääntöjä. Alex kertoi tutkijoille myöhemmin, että suunnitteli asuvansa Chavisilla 16-vuotiaaksi asti.

Kun Chavis oli ottanut pojat luokseen, hän kertoi heille, ettei Terry antaisi heidän ikinä olla hänen kanssaan ja rankaisisi poikia löytäessään heidät. Jos veljekset haluaisivat surmata isänsä ja Chavisin entisen ystävän, he saisivat edelleen kodin Chavisin luota.

Alex kertoi heille myös ymmärtäneensä olevansa homo. Hän kertoi, että hänellä oli luonteeltaan eroottinen suhde Chavisiin, johon oli syvästi rakastunut ja että hän halusi olla samanlainen tyyppi kuin Chavis. Tämä on hyvin mahdollista siinä valossa, että Chavis oli jäänyt -84 kiinni kolmen pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Eräänä kiitospäivän jälkeisenä sunnuntaina palokunta sai tehtäväkseen sammuttaa erästä tulipaloa Muscogee Roadin liepeillä. Tuosta talosta Terry King löydettiin kuolleena kotoaan. Hän oli nukahtanut nojatuoliin ja joku oli varmistanut, ettei hän koskaan heräisi. Hänen jalkansa olivat yhä levollisesti pöydällä. Miehen pää oli hakattu tohjoksi ja hän oli liekkien keskellä.

Marraskuun 27. päivä vuonna 2001 Chavis ajoi pojat Escambian läänin sherriffin toimistolle. Pojat myönsivät surmanneensa isänsä ja heidät pidätettiin murhasta. Chavista syytettiin avunannosta, todisteiden peukaloinnista sekä Alexin seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Lapset kuvailivat, että idea oli Alexin ja toteutus Derekin. Derek oli lyönyt isäänsä 10 kertaa – varmistaakseen, että Terry menehtyisi. He kertoivat, että pelkäsivät sanktioita kotoa karkaamisesta 10:n päivän viettämisestä Chavisin asuntovaunussa.

Tämän jälkeen pojat peruivat puheensa ja sanoivat ensin Chavisin pakottaneen heidät surmatyöhön, sitten Chavisin itse suoritaaneen sen.

Alexia ja Derekiä kohdeltiin oikeudessa aikuisina. Puolustuksen aikana he sanoivat, että Ricky Chavis tappoi heidän isänsä näiden tapellessa puolustaaksen poikia. Pojat olivat olleet asuntovaunussa sillä aikaa kun Chavis oli ollut murhaamassa Terrya.
Pojat ilmoittivat Chavisin käskeneen heitä ottamaan murhan kontolleen sillä perusteella, että alaikäisinä heitä ei tuomittaisi kuolemaan johtaneesta itsepuolustuksesta ja siten he kaikki kolme pääsisivät kuin koira veräjästä.
Alex sanoi Chavisin vakuuttaneen hänet siitä, että hänen isänsä oli terrorisoiva hirviö, jolta Chavis pelasti hänet.

Puolustus väitti Chavisin murhanneen Terryn salatakseen suhteensa Alexin kanssa. Syyttäjä, David Rimmer, sen sijaan sanoi toimittajille uskovansa, että Chavis oli laittanut pojat murhaamaan isänsä.
Työnjohtaja Lynn Schwarz sanoi valamiehistölle uskovansa, että pojat olivat auttaneet Chavisia tappamaan Terryn, mutta että Chavis oli hakannut miehen pesäpallomailalla. Schwarz kertoi hänen sydämensä murtuvan kun hän joutui tuomitsemaan pojat toisen asteen murhasta.
Niin se murtuikin, kun selvisi, että Chavis oli syytön ensimmäisen asteen murhaan sekä tuhopolttoon.

Ricky Chavisin oikeudenkäynnin aika oli elokuussa 2002. Kuulemistilaisuuksia kesti 4 päivää ja viiden tunnin harkinnan jälkeen valamiehistö teki päätöksen, mutta tuomio ilmoitettaisiin vasta myöhemmin samassa kuussa kun poikien oikeudenkäynti olisi hoidettu pois alta.
Myös poikien tutkimuksen puheenjohtoa hoitanut tuomari Frank Bell luopui nopeasti aikeesta syyttää Chavista surmatyön pääjehuksi. Hän ottaisi asian uudelleen harkintaan vain jos Chavis tunnustaisi murhan.
Puolustusasianajaja Mike Rollo teki sanoi, että tavattuaan äitinsä isän hautajaisten jälkeen, pojat eivät ensin tunnistaneet tätä ja sitten murtuivat ja kertoivat yksityiskohtaisesti kuinka olivat tappaneet isänsä.

Pojat kertoivat valamiehistölle, että tapeltuaan isänsä kanssa 25. marraskuuta, he pyysivät päästä ajelulle Chavisin kanssa. Kun Chavis oli saapunut, hän oli käskenyt poikia piiloutumaan autonsa takakonttiin ja mennyt itse Kingin asuntoon. Tulleessaan sieltä hän oli sanonut pojille, että oli ollut tappelu ja heidän isänsä oli kuollut.
Alex kertoi Chavisin sanoneen hänelle, ettei Terry koskaan antanut hänen olla poikien kanssa ja hän oli surmannut Terryn puolustaakseen Alexia ja Derekia.
Derek kertoi Chavisin sanoneen hänelle, että oli luvannut äidilleen ennen tämän kuolemaa, ettei enää koskaan joutuisi kiven sisään.

 
Alex ja Derek sitten todettiin syyllisiksi. Heidät laitettiin valtion ylläpitämään nuorten vankilaan Alex 8, Derek 7 vuodeksi, mikä jenkkilässä on varsin vähän. Derek oli 13-vuotias ja Alex 12-vuotias.

Tuomaristo ei voinut tuomita Chavista vain poikien ohjailijana ja määräilijänä.

Chavis veli Michael kertoi tuomaristolle olleensa veljensä kanssa, kun he kuulivat uutisen tulipalosta hänen poliisiskanneristaan. Sitten Ricky oli saanut puhelinsoiton. Hän oli lähtenyt ja palannut poikien kanssa. Michael kertoi, että sitten Derek oli kertonut tarkkaan, kuinka oli tuikannut talon tuleen ja tappanut isänsä.

Etsivä Terry Kilgore kertoi tuomaristolle, ettei hänellä ollut näyttöä siitä, että Chavis olisi ollut mukana murhassa.

Poikien lausuntoja ei voitu käyttää heitä syytettäessä. Chavis tuomittiin Alexin luvattomasta vangitsemista, mutta ei sukupuolisesta ahdistelusta.

Murhatuomion määrääminen jäi sinetöitäväksi Kingin veljesten oikeudenkäynnissä.

Poikien isoisä ei ollut yllättynyt. Hän kertoi lehdistölle seuraavaa: “Minulla oli tunne, että he olivat osallisia poikani murhaan. Minä en vihaa heitä. Minä rakastan heitä. Mutta minä arvasin, että he olivat osallisia siihen.” Mies kertoi Connie Chungille, että oli nähnyt poikien järkyttävän väkivaltaisen taistelun kun he olivat vankilassa. Kun hän oli kysynyt, mitä sinä yönä oli oikein tapahtunut, Derek oli uhkaavasti käskenyt pikkuveljeään vaikenemaan.

Mutta poikien lakitiimin onnistui saada poikien tuomio kyseenalaistetuksi lokakuussa 2002.
Tuomari Frank Bell myönsi, että molempien osapuolten olisi harkittava asian uudelleen käsittelyä kyseenalaistaen syyttäjän päätöstä kokeilla syyttää poikia samasta rikoksesta.

Poikien äiti, Kelly Marino yritti korvata heidän asianajajansa Jayne Weintraubin ja Ben Kuehnen liksat, jotka Rosie O’Donnell oli palkannut, tuloksetta.
Marraskuussa 2002 syyttäjä David Rimmer ja puolustusasianajat James Stokes ja Sharon Potter pääsivät kompromissiin: pojat tunnustivat syyllisyytensä kolmannen asteen murhaan sekä tuhopolttoon.
He myönsivät tehneensä itse murhan, mutta Chavis oli toimittanut veljeksille marihuanaa ja sanonut, että he voisivat asua hänen kanssaan.
Kelly Marino väitti, että hänen lapsensa eivät olleet riittävän kypsiä hyväksyäkseen perusteita(=plea). Hän sanoi, että syyttäjät olivat vakuuttaneet pojat ottamaan perusteet esittämällä vankilaan menon kuin se olisi kuin kesäleirille menisi.
Potter sanoi, ettei Kelly ollut viettänyt poikien kanssa tarpeeksi aikaa tietääkseen tuomioista ja perusteista.

Tuomaristo viittasi kintaalla Kellyn puheisiin. Alex tuomittiin 7 ja Derek 8 vuodeksi valtion nuorisovankilaan.
Marino, joka asuu nykyisin Lexingtonissa, yritti saada poikien huoltajuuden. Tästä ajatuksesta poikien isän äiti ja veli, Joyce Tracy and Greg King, eivät pitäneet.
*Marinoa on myöhemmin syytetty sosiaaliturvatarkastuksien varastamisesta, joihin pojat joutuivat isänsä kuoleman jälkeen.*

Maaliskuussa 2003 Ricky Chavis todettiin syylliseksi todisteiden ja todistajien peukalointiin, kolmannen asteen murhaan osallistumiseen sekä Alexin vangitsemiseen. Chavis oli pessyt veren poikien vaatteista ja piilottanut heidät, kun poliisit olivat tutkineet asuntovaunua. Hänet tuomittiin enimmäisrangaistukseen eli 35 vuodeksi.

Alex King pääsi pois vankilasta huhtikuussa 2008. Hän muutti asumaan Kathryn Medicon ja tämän perheen luo Jacksonvilleen. Kathryn Medico on kirjoittanut kirjan Alexista.
Derek King vapautui maaliskuussa 2009. Hän muutti isoäitinsä luo. Veljet erotettiin toisistaan vankilassa. He ovat suunnitelleet menevänsä samaan lukioon.
Molemmat heistä ovat esiintyneet talkshow-ohjelmissa., joissa he vaikuttavat päässeen yli isänsä murhasta.
Derek on sanonut, että kaikki tekevät virheitä ja toivoo, että häntä ja hänen veljeään ei tänä päivänä arvosteltaisi enää sen perusteella.
Alex on sanonut, ettei halua elää menneisyydessä, vaan saada elämänsä takaisin.

Seuraavat tekstin pätkät ovat täältä: http://vanceholmes.com/court/trial_king.html Jokainen voi muodostaa oman käsityksensä sivuston reiluudesta ja puoleellisuudesta. En jaksa suomentaa koko sivua, mutta tässä on joitain (mahdollisesti) oleelliseimpia kohtia.

Alex ja Derek Kingiä ei koskaan kohdeltu väärin millään tavalla. He valehtelivat paljon poliiseille ja syyttivät isänsä ystävän Rick Chavisin aivopesseen heidät.
“Hän sanoi tappaneensa isämme suojellakseen meitä”, Alex valehteli Chavisista. “Hän sanoi, että jos ottaisimme syyt niskoilemme, se tulkittaisiin itsepuolustukseksi, koska olemme niin nuoria.”
Rick Chavis vapautettiin kaikista syytteistä, myös seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vaikka Chavis olisi muuten tehnyt paljon syntiä, hän ei millään tavalla osallistunut Terry Kingin murhaamiseen.

On selvää, että isänmurha oli nuoremman veljen Alexin idea. Hän halusi isänsä kuolevan ja yritti saada isoveljensä Derekin tappaamaan tämän. Derek saattoi alunperin uskoa Alexin tuskaiset kidutustarinat. Alexin kirjoitukset, myös rakkauskirjeet Chavisille, paljastavat hienostunutta kielenkäyttöä ja hohdokasta melodraamaa.
He keksivät jostain tv-ohjelmasta piilottaa jälkensä polttamalla talon.

Tähän päivään mennessä kumpikaan tappajista ei ole millään tavoin selittänyt tekoaan. Kumpikaan ei myöskään ole ottanut teostaan täyttä vastuuta, eikä täysin myöntänyt syyllisyyttään.
Alex ja Derek ovat valehdelleet niin paljon, että todennäköisesti eivät itsekään enää muista, kenen piti olla syyllinen ja miksi. Näyttö on kuitenkin yksinkertainen, suoraviivainen ja tuhoisa.

Derek suunnitteli murhaa kaksi päivää ennen toteutusta. Hänen entinen sijaisäitinsä Nancy Lay kertoo järkyttyneensä kun Derek kertoi, että hän ja Alex suunnittelivat Terryn murhaa.
“Et voi lähettää meitä takaisin, koska veljeni aikoo murhata hänet”, oli Derek sanonut marraskuun 24. päivä. “Meillä on jo suunnitelma.”

Kun Alexilta tivattiin, pahoinpitelikö Terry häntä, hän sanoi tämän joskus katsovan häntä ankarasti suoraan silmiin.

Ankaran katseen mies.

”Alex ehdotti, että tappaisin isän. Murhasin isän alumiinisela pesäpallolla. Sytytin talon tuleen makuuhuoneesta.”
-Derek King, 14-vuotiaana
”Ihmiset tekevät virheen esineellistäessään lapsia. He eivät ole esineitä, vaan pieniä ihmisiä, joilla on tunteet ja niitä tunteita olisi suojeltava.”
– Terry King

“Sanoin Alexille, että se menisi todella vakavaksi, jos joutuisin fyysiseen tappeluun isän kanssa. Alex sanoi minulle olevansa heikko ja että hänellä ei ollut voimia taistella isää vastaan. Kun teimme jotain väärin ja sitten yritimme puhua siitä isällemme, tämä sanoi ‘Minä sanon viimeisen sanan’. Hän työnsi meitä pois”, selitti 13-vuotias Derek King Floridassa poliisiasemalla.
Derek sanoi, että viimeinen pisara oli, kun Terry tönäisi (siis tahallisesti) 12-vuotiasta Alexia saaden tämän itkemään.
“Isä oli todella vihainen, koska olimme karanneet. Sanoin Alexille, ettei olisi huolissaan, minä hoitaisin asian”, Derek sanoi poliisille.
“Varmistin että hän nukkuisi. Otin mailan ja iskin häntä päähän”, Derekin voidaan kuulla sanovan Sandersin nauhalle. “Löin häntä kerran ja kuulin hänen voihkivan. Pelästyin, että hän virkoaisi ja huomaisi meidät, joten iskin häntä 10 kertaa.”
Derekin lausunnon mukaan Alex seurasi häntä talossa sekä hyökkäyksen aikaan että sen jälkeen. Derek asetti alumiinisen pesäpallomailan isänsä sänkyyn ja sytytti patjan tuleen.

“Sanoin toivovani, että hän olisi kuollut”, kertoi Alex ja näytti naarmuja käsivarressaan, jotka väitti isänsä tehneen. Hän kertoi, että he suunnittelivat alunperin tappavansa isänsä veitsellä, mutta ajattelivat, että se ei välttämättä työntyisi kunnolla läpi. Sitten he ajattelivat tappaa htämän vasaralla, mutta eivät löytäneet yhtäkään.

Aled kertoi katselleensa veljensä hyökkäävän nukkuvan isänsä kimppuun. “Olin vain seuraamassa sivusta siellä”, hän kertoi rauhallisesti. “Oli selvää, että hän oli kuollut. Hänen aivojaan oli hieman lentänyt seinille.”

Palomiehet löysivät Terry Kingin keskeltä liekkejä nojatuolista kädet ristissä rinnan päällä ja jalat ristissä jalkatuella. Häneen oli isketty useita kovia iskuja ja hänen osiaan kuten aivoja oli jopa 12 metrin etäisyydellä.

Rick Chavis antoi pojille savukkeita. Vaikkei hän kannustanut heitä polttamaan, hän ei myöskään estellyt heitä.
Silloin Alex rakastui Chavisiin. “Hän sanoi rakastavansa minua. Että olemme erilaisia ja olemme homoja.”

Alex kertoi Chavisin sanoneen myös, että kaikki tulisi olemaan hyvin, kun palo peittäisi todistusaineiston.

Poikien haastatteluista…
“Tiesikö isäsi, että sinä ja Chavis harrastitte sekiä?”
Alex: “Ei, sir, kukaan ei tiennyt, ennen kuin minut laitettiin lukkojen taakse.”
“Sanoitko koskaan, että halusit isäsi kuolevan?”
Alex: “Ei sir. Rakastin isääni, en halunnut hänelle koskaan tapahtuvan mitään pahaa.”

“Kertoiko Chavis sinulle isäsi kohtelevan sinua väärin.”
Alex: “Kyllä rouva.”
“Mutta sinä tiesit, että se ei ollut totta.”
Alex: “Kyllä rouva.”
“Läimikö hän sinua?”
Alex: “Ei rouva.”
“Hän tuskin koskaan läimi sinua.”
Alex: “Kyllä rouva.”

 

 

 

 

Shanda Sharer

Tapahtumat sijoittuvat Madisoniin, Indianan osavaltioon. Shanda Sharer oli 12-vuotias tyttö, jonka kohtaloksi koitui kuolla yhtenä nuorimmista henkirikoksen uhreista Yhdysvalloissa vuonna 1992.

Shanda Sharer

Shanda Renee Sharer syntyi Pinevillen keskussairaalassa Kentuckyssa kesäkuun kuudentena 1979 onnellisille vanhemmille Steve Sharerille ja Jacqueline Vaughtille. Shanda kävi viidennen ja kuudennen luokkansa St. Paulin koulussa, Louisvillessa. Hän oli pirteä ja urheilullinen tyttö, joka harrasti lentopalloa, softballia ja cheerleadingia. Tytön vanhemmat olivat eronneet ja Jacqueline oli mennyt uusiin naimisiin. Hän erosi myös uudesta miehestään ja muutti Shanda mukanaan New Albanyyn kesäkuussa 1991.
Toisinkuin lapsilla uudessa paikassa usein, Shandalla ei ollut vaikeuksia saada uusia ystäviä. Hän oli 12, kun aloitti Hazelwoodin koulussa, jossa oli pidetty oppilas. Hän oli iloinen, ystävällinen ja avoin. Luultavasti tähän kaikkeen Amanda Heavrin hänessä ihastui. Shanda alkoi seurustella 14-vuotiaan Amandan kanssa.

Melinda Loveless

Melinda syntyi 1975 lokakuun 28., myös Kentuckyssa kolmantena lapsena perheeseen, jossa hänellä oli kaksi isosiskoa, äiti ja isä.
Melindan isä Larry Loveles oli suorittanut asevelvollisuuttaan Yhdysvaltojen armeijalle Vietnamin sodassa. Kun hän palasi sieltä, hänet nostettiin sankarin jalustalle. Jos Marjorielta kysytään, hänen miehensä ei ollut sankari, vaan perverssi, joka voisi pukeutua hänen ja tytärtensä alusvaatteisiin ja meikkeihin.
Molemmissa vanhemmissa oli pätkätyöläisen vikaa: sotilasuransa jälkeen Larry työskenteli rautatiealalla, jossa sai tehdä töitä silloin kun itse halusi; sitten vuonna -72 poliisina 8 kuukauden ajan, kunnes pahoinpiteli työparinsa kanssa mustan miehen, jota syytti vaimonsa kanssa makaamisesta; sitten postinkantajana vain kolmen kuukauden ajan.
Perheen elättäminen oli lähinnä Marjorien vastuulla. Larry oli impulsiivinen tuhlari, joka oli kiinnostuneempi ostamaan moottoripyöriä, ampuma-aseita ja autoja.
Perhe saattoi silti elää melko leveästi vuoteen -80, jolloin Larry joutui konkurssiin. Pitkäaikaiset perhetutut kertoivat, että tytöt olivat usein nälkäisiä, eivätkä saaneet kotona riittävästi ruokaa.

Pettämistä tapahtui koko suhteen ajan sekä miesten, että naisten kanssa, Larryn puolelta siis. Larry olisi mielellään nähnyt vaimonsakin vehtaavan muiden kanssa, mutta Marjoriesta inhotti ajatuskin.

Kun Melinda oli 5, vanhemmat hurahtivat baptistiseen kirkkoon. Larrysta jopa tuli maallikkosaarnaaja, ja Marjoriesta koulun sairaanhoitaja. Larrysta tuli myös kirkon avioliittoneuvoja. Kun Melinda oli 7, Larry yritti raiskata erään naisen kirkossa. Tapahtuneen jälkeen pariskunta jätti kirkon ja palasi vanhoihin elämäntapoihisa: juopotteluun ja avoimeen parisuhteeseen.

Lapsuudessaan Melinda näki äitinsä itsemurhayrityksen, isänsä pahoinpitelevän äidin niin että tämä joutui sairaalaan sekä raiskaavan äidin.

Huhut liikkuvat, että Larry olisi käyttänyt hyväksi lapsia, kuten lastensa serkkuja. Melinda kieltää, että Larry olisi tehnyt mitään tällaista hänelle.

Kaikesta huolimatta vanhempien ero oli Melindalle kova pala. Kun hänen äitinsä meni vielä uusiin naimisiin, tyttö masentui, alkoi lintsata koulussa ja tapella koulutovereidensa kanssa.
Larry muutti Floridaan ja meni myös uudestaan naimisiin. Se musersi Melindan. Larry lähetti muutaman kirjeen tyttärelleen, mutta katkaisi sitten kaikki kontaktit häneen.

Melinda ja Amanda alkoivat seurustella vuonna 1990. Maaliskuussa 1991 Melinda tuli äidilleen ulos kaapista. Siinä riitti sulateltavaa Marjorielle, mutta lopulta hän hyväksyi ja ymmärsi asian.

Shanda tapaa Amandan… ja Melindan

Palataan Shandaan. Hän tapasi kouluvuoden alussa Amanda-nimisen tytön, jonka kanssa hänelle tuli sanaharkkaa. He joutuivat jälki-istuntoon ja sitten huomasivat pitävänsä toisistaan. He alkoivat seurustella, mutta matkassa oli yksi matka, nimittäin Amanda seurusteli jo jonkun kanssa. Ja se joku sattui olemaan Melinda Loveless.

Melindalle ei tietenkään ollut helppoa huomata sydänkäpystään toisen kanssa intiimissä suhteessa. Eräänä varhaisena lokakuun päivänä Shanda ja Amanda menivät yhdessä koulutanssijaisiin ja Melinda oli vihainen nähdessään heidät. Samaten Melinda alkoi seurustella toisen, vanhemman tytön kanssa. He eivät Amandan kanssa missään vaiheessa sopineet lopettavansa suhdettaan.

Joitain viikkoja myöhemmin, kun Melinda uhkasi tappaa Shandan kun tämä oli menossa jollekin festivaaleille Amandan kanssa.
Uhkaukset eivät todellakaan jääneet tuohon yhteen kertaan vaan jatkuivat puoli vuotta. Joko hän itse soitteli Shandalle tai lähetti uhkausviestejä ystäviensä kautta.
Melinda ei tuntenut Shandaa hyvin, mutta tarpeeksi hyvin tietääkseen mikä tämä oli: likainen, hirveä narttu, joka oli vienyt häneltä hänen tyttöystävänsä.

Shanda ei ollut käynyt Hazelwoodin koulua vielä kokonaista lukuvuottakaan, kun hänen vanhempansa laittoivat hänet yksityiseen katolilaiseen kouluun, joidenkin lähteiden mukaan Melindan loputtomien uhkausten, joidenkin mukaan siksi että olivat huolissaan tyttärensä lesbosuhteesta Amandan kanssa.

Joulukuussa 1991 Shanda lakkasi pitämästä yhteyttä Amandaan.

Melindan joukko

Lokakuussa 1991 Melinda tapasi Mary Laurine Tackettin, jota kutsuttiin Laurieksi. Ei heidän välillään oikeastaan ollut mitään ystävyyttä, mutta Melinda oli kiinnostunut tämän seurasta, koska tämä 17-vuotias halusi tappaa jonkun. Melinda kertoi tälle Shandasta, jota vihasi valtavasti ja että halusi tämän kuolevan. Lauriesta se oli hyvä ajatus.

10. tammikuuta 1992 Melinda ja Laurie olivat menossa punkrock-konserttiin. Laurie pyysi ystävänsä Hope Rippeyn mukaan. Ja tämä tuli mielellään. Hope oli 15-vuotias tyttö, joka asui Madisonissa. Hän ei ollut vielä tavannut Melindaa. Hope ilmeisesti ihaili kavereitaan ja alkoi viiltelemään heidän mukanaan. Hänen eronneiden vanhempiensa mielestä Laurie oli huonoa seuraa, mutta se ei estänyt häntä olemasta tämän ystävä.
Hope kysyi mukaan vielä ystäväänsä omasta koulustaan, myös 15-vuotiasta Toni Lawrencea. Toni ilmoitti tulevansa ja niin murhaajajoukko oli koolla.

Shanda oli siis lopettanut suhteensa Amandaan ja vaihtanut koulua, mutta Melinda ei ollut vieläkään tyytyväinen.

Laurien äiti oli helluntailainen fundamentalisti. Kun hän sai toukokuussa -89 tietää, että tytär vaihtoi koulussa pitkän hameen farkkuihin, syntyi ankara yhteenotto ja yöllä hän kuristi tätä. Sosiaalityöntekijät tulivat ja vanhemmat vakuuttivat heille, että tämä ei ollut heidän tapaistaan. Laurie syyttää isäänsä käyttäneen häntä hyväksi ainakin kahdesti: kun hän oli 5- ja 12-vuotias.

Laurie riiteli usein äitinsä kanssa monista eri asioista, muun muassa ystävästään Hopesta. Kerran äidin käydessä Hopen kotona, hän sai tietää tämän isän hankkineen tytöille Ouijan, eräänlaisen spiritismissä käytettävän laudan. Nainen vaati, että Ouija-lauta poltettaisiin ja Rippeyden talo manattaisiin.

Laurien vapaa-ajan harrastuksiin kuului itsensä vahingoittaminen, varsinkin vuoden 1991 alussa, kun hänellä oli tyttöhuolia. (Tyttöystävä oli sekaantunut johonkin, ei kuitenkaan eläimeen.) Jäljet huomattuaan vanhemmat veivät tytön sairaalaan 19. maaliskuuta 1991, jossa hänelle annettiin antidepressantteja ja lähetettiin kotiin. Kaksi päivää myöhemmin menolippu takaisin sairaalaan oli lunastettu, kun Laurie teki ranteeseensa syvän viillon tyttöystävänsä ja Toni Lawrencen kanssa. Hän pääsi psykiatrisen sairaanhoidon pariin, jossa hänellä todettiin epävakaa persoonallisuus ja olleen hallusinaatioita lapsuuden alkuvaiheilla. Huhtikuun 12. hän pääsi jälleen ulos sairaalasta. Syyskuussa 1991 hän keskeytti lukion.

Lokakuussa 1991 hän asuskeli Louisvillessa satunnaisten kavereidensa nurkilla, mutta muutti takaisin Madisoniin, kun hänen isänsä lupasi ostaa hänelle auton. Hän silti vietti aikansa lähinnä Louisvillessa ja New Albanyssa, erityisesti joulukuussa liikui paljon Melinda Lovelessin kanssa.

Hän ja Shanda alkoivat hengata keskenään marraskuun lopulla 1991.

Kun Hope Rippeyn vanhemmat erosivat, hän muutti äitinsä ja sisarustensa kanssa Quinckyyn, Michiganiin helmikuussa -84. Hopen mielestä siellä asuminen oli kamalaa. Hänen harras toiveensa toteutui 3 vuotta myöhemmin: hänen vanhempansa palasivat yhteen ja he muuttivat takaisin Madisoniin.

Toni Lawrence, jonka koulukaveri ja paras ystävä Hope oli, oli syntynyt helmikuussa -76 Madisonissa. Hänen sukulaisensa oli pahoinpidellyt häntä 9:n iässä ja nuori poika oli raiskannut hänet kun hän oli 14. Poliisi ei voinut tehdä muuta kuin määrätä tuon pojan pysymään kaukana Tonista. Raiskauksen jälkeen Toni pääsi juttelemaan ammattiauttajalle, mutta se ei juuri auttanut. Hän alkoi harrastaa irtosuhteita ja tuli itsetuhoisaksi. 8. luokalla hän yritti itsemurhaa.

Tuona päivä Hope, Laurie ja Toni menivät siis Laurien autolla Melindalle. Tytöt olivat sanoneet vanhemmilleen olevansa yötä kaverilla. Tytöt lainasivat Melindan vaatteita ja tämä näytti heille veitsiään, joilla aikosi säikäyttää Shandan. Tässä vain Laurie tiesi Melindan olevan menossa pelottelemaan Shandaa ja Melinda alkoikin vaahtoamaan vihastaan Shandaa kohtaan heti kun nelikko oli koolla.
Hope ei oikeastaan olisi vielä saanut ajaa, mutta Laurie päästi hänet rattiin ja tämä ajoi porukan Shandan kotinurkille Jefferssonvilleen pysähtyen McDonald’sin kohdalla.
Vähän ennen illan pimenemistä he pysäyttivät Shandan pihalle. Melinda käski kahta joukon junioria koputtamaan oveen ja esittäytymään Amandan ystävinä. Toni ja Hope tekivät työtä käskettyä ja sanoivat Amandan odottavan heitä paikassa nimeltä “Noidan linna.” Shanda sanoi, että ei voisi tulla, koska hänen vanhempansa olivat vielä hereillä ja pyysi, että hänet haettaisiin keskiyöllä.
Kuultuaan uutisen Melinda raivostui, mutta muut rauhoittelivat, että he tulisivat hakemaan Melindan myöhemmin. Tytöt sitten lähtivät punkrock-konserttiin, josta aiemmin oli ollut puhetta. Toni ja Hope kyllästyivät nopeasti musiikki ja lähtivät kahden pojan kanssa Laurien autoon toteuttamaan seksuaalisuuttaan.

Kello kävi keskiyön ja tytöt palasivat hakemaan Shandaa. Melinda kertoi kavereilleen, ettei malttanut odottaa, että pääsisi tappamaan 12-vuotiaan tytön. Samalla hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että tyttö oli oikein viehättävä ja hän haluaisi harrastaa seksiä tämän kanssa ja että veitsi oli vain pelotteeksi. Puoli yksi he olivat Shandalla ja Toni meni uudestaan koputtelemaan ovea. Shanda vaihtoi päälle nätimmät vaatteet ja lähti matkaan uskoen tapaavansa tyttönsä Amandan. Melinda, joka oli häirinnyt ja piinannut tyttöä lukuisia kertoja, piiloutui veitsi kädessään huovan alle takapenkille.

Joukko lähti ajamaan Uticaan, toiseen Indianalaiseen kaupunkiin, jossa Noidan linna sijaitsi. Kyseessä Mistletoe Fallsinakin tunnettu paikka, joka on eristetyllä kukkulalla, josta on näkymä Ohion jokeen. Siihen aikaan nuoret tapasivat ajoittain viettää siellä aikaa.
Piileskeltyään tuon automatkan ajan, hetken päästä Melinda tuli esiin ja laittoi veitsen Shandan kurkulle ja ryhtyi hiillostamaan tätä Amandasta. Kun joukkio saapui Noidan linnaan, he sitoivat Shandan raajat köydellä. Shanda alkoi itkeä. Tytöt huomasivat monien autojen kulkevan ohi ja pelästyivät ajatuksesta, että jäisivät kiinni itse teossa. He hyppäsivät takaisin autoon ja suuntasivat kohti Madisonia. He pysähtyivät lähelle Laurien kotia.

Melinda ja Laurie pakottivat 12-vuotiaan strippaamaan ja ensimmäiseksi mainittu alkoi hakata häntä nyrkeillä. Hän potki tätä ja viilteli tytön suuta tämän hammasraudoilla. Hän yritti viiltää tytön kurkun auki, mutta veitsi osoittautui liian tylsäksi siihen hommaan.

Vuoden 1992 lopussa ja 1993:n puolivälin välillä tarinan sankareille langetettiin tällaisia tuomioita:
– 16-vuotias Melinda Loveless sai 60 vuotta. Hänet vapautetaan vuonna 2052 tai hyvällä käytöksellä 2022.
– 17-vuotiaalla Laurie Tacketilla sama homma.
– 15-vuotias Hope Rippey sai 50 vuotta. Hän vapautuisi 2042 tai 2022 hyvällä käytöksellä, MUTTA hän vapautui hyvällä käytöksellä jo huhtikuussa 2006.
– 15-vuotias Toni Lawrence sai 20 vuotta. Hänet vapautettaisiin 2012 tai hyvällä käytöksellä 2002, MUTTA hänet vapautettiin jo 14. joulukuuta 2002.

Toni istui tuomioonsa Indianan naistenvankilassa Pendletonissa, Indianassa. Muut joutuivat Indianan Indianapoliksen naistenvankilaan (joka on sekin Indianassa).

Toni palasi Madisoniin ja on kahden lapsen äiti ja hän on kirjoittanut myspace-sivullaan olevansa onnellinen. Hänen myspace-sivunsa:
http://www.myspace.com/hatemetoday1976

Shanda Sharerista on kirjoitettu kaksi kirjaa:

Michael Quinlan: Little Lost Angel (myydään Amazonissa 8-15 dollarilla)

Aphrodite Jones: Cruel Sacrifise

Ylläoleva teksti

(c) Wikipedia

Tästä eteenpäin

(c) Crime Library

Ruumiinavaus

Sunnuntaiaamuna tohtori George Nichols teki Shandalle ruumiinavauksen. Siinä prosessissa selvisi, että hän oli kärsinyt moninaisista vaurioista. Hänen ranteistaan löytyi sidosmerkkejä (ranteet sidottu köysillä?) ja hänellä oli useita ruhjeita päässään, kaulassa ja jaloissa. Shandan sormet olivat sellaisessa vääristyneessä asennossa, että heidät piti leikata ne irti saadakseen sormenjäljet. Hänen leukansa poistettiin myös, hammaslääkärin tutkimuksia varten. Ylävartalossa oli kolmannen ja neljännen asteen palovammoja ja hänen kielensä sojotti puristuneiden hampaiden välistä. Repeämät anuksessa ja peräsuolessa kielivät tylpän esineen työntyneen hänen sisäänsä ainakin 3 ja puoli tuumaa. Lisäksi peräsuolen alueen verenvuoto osoitti, että hän oli ollut elossa hyökkäyksen aikaan. Ruumiinavauksessa löytyi Shandan ylemmästä hengitystiestä löytyi nokea, mikä tarkoitti, että hän oli ollut elossa kun hänet sytytettin tuleen.

Tutkijat kyselivät sekä Melinda Lovelessilta että Laurie Tackettilta ennen kuin siirsivät heidän Indiana Circuit Courtin eli Indianan tuomioistuimen eteen Madisonissa. Molempia tyttöjä syytettiin murhasta ja psykologi määrättiin edustamaan heitä. Erillisissä kuulemisissa tuomari Ted Todd luovutti tytöt nuorisotuomioistuinjärjestelmältä, päättäen, että heitä kohdeltaisiin oikeudessa aikuisina. Lovelessin ja Tackettin kuulemisen jälkeen syyttäjä Guy Townsend puhui Hope Rippeyn asianajajalle tämän osallisuudesta.

Tässä vaiheessa media vyöryi tapauksen kimppuun joka suunnalta, ja teki valtavia otsikoita. Kansa oli shokissa ja halusi rangaista Shandan tappajia. Mediahuomio toi esille myös monia teinejä, jotka olivat tunteneet Shandan murhaajat ja osasivat kertoa jotain todella nannaa. Ilmeisesti Loveless ja Tackett olivat tunnustaneet ainakin kolmelle ihmisellä, joista kaksi antoivat nopeasti lausunnot Shipleylle ja Henrylle. Palat alkoivat löytää paikkaansa kaaosmaisessa palapelissä ja tutkijoille selvisi hitaasti, mutta varmasti, mikä Shandan kohtalo oli ollut. Samalla kun tytöt yrittivät vähätellä osuuttaan murhassa ja siirtää vastuuta, suurin osa heidän kertomastaan oli totta. Syyttäjä Guy Townsend ei arkaillut. Mikään ei enää saisi Shandaa takaisin, mutta hän oli päättänyt saada tytölle oikeutta. Se oli mahdollista, kun murhaajien tunnustuksista, todistajien lausunnoista ja tutkijoiden löytämistä todisteista saatiin muovattua kuva Shandan elämän viimeisistä tunneista.

Suunnitelma

Perjantaiyönä, 10. tammikuuta -92 Melinda Lovelessin kärsivällisyytä oli koeteltu tarpeeksi. Hänen 14-vuotias tyttöystävänsä oli pettänyt häntä Shandan kanssa, ja hän oli kyllästynyt. Nyt hänen oli aika näyttää heille, kuinka vakavissaan hän oli. Hän aikoi tavata Laurie Tackettin, ja tiesi, että tämä auttaisi häntä suunnitelman kanssa enemmän kuin mielellään. Loveless oli aina pitänyt Tackettia outona, koska tämä puuhasi okkultismin kanssa ja väitti omaavansa toisen persoonan, joka oli vampyyri: mutta kaiken kaikkiaan, hän oli omistautunut ystävä ja he olivat usein puhuneet aiheesta, jonkun tappaminen huvin vuoksi.

Matkalla Melindalle, Tackett nappasi kyytiin kaksi ystäväänsä: 15-vuotiaat Hope Rippeyn ja Toni Lawrencen. Lawrence ei ollut vielä tavannut Melindaa ja Rippey oli tavannut Melindan kerran tai kaksi. Kun tytöt saapuivat Lovelessien taloon, he kapusivat yläkertaan ja rupesivat jutustelemaan siitä, mitä sinä yönä oli luvassa. Kaikki heistä olivat valehdelleet vanhemmilleen sanoen, että olisivat kaverin luona yötä. Kun tytöt istuivat alas jutustelemaan, Loveless veti laukustaan suuren keittiöveitsen ja sanoi, että aikoisi pelotella jotakuta. Hän kertoi Rippeylle ja Lawrencelle ongelmista, joita hänellä oli ollut Shanda Sharerin kanssa.

Lovelessilla oli Sharerin osoite ja ennen pitkää tytöt olivat löytäneet hänen talolleen: se oli ollut varsin vaikeaa, mutta kysyttyään neuvoa pariin kertaan he lopulta olivat löytäneet sinne ja pysäköineet auton puolen korttelin päähän. Kun Rippey ja Lawrence eivät olleet koskaan ennen tavanneet Shandaa, Loveless käski heidän mennä ovelle ja esittäytyä Amanda Heavrinin ystäviksi. Loveless halusi heidän houkuttelevan Shandan ulos autoon. Rippey ja Lawrence koputtivat ovelle ja Sharer vastasi. Kaksi tyttöä kertoivat olevansa Heavrinin ystäviä ja että Heavrin odotti häntä metsikössä, hylätyssä kivirakennuksessa, jota kutsuttiin Noidan Linnaksi. Sharer vastasi, ettei voisi tulla, koska hänen vanhempansa olivat vielä valveilla, mutta ehdotti että he tulisivat uudestaan puolen yön jälkeen. Lawrence ja Rippey myöntyivät ja menivät takaisin autolle. Loveless vihastui siitä, ettei Shanda ollut tullut, mutta rauhoittui, kun 15-vuotiaat kertoivat, että Shanda haettaisiin myöhemmin. Odotellessa, että pääsisivät tappamaan 12-vuotiaan tytön, he päättivät mennä konserttiin läheiseen puistoon.

Sieppaus

Sharer oli odottelemassa sivuovella kun Tackett ja Rippey tulivat. He selittivät Heavrinin yhä odottelevan häntä ja lähettäneen uudestaan heidän hakemaan häntä. Sharer epäröi, mutta Rippey vakuutteli hänelle ja joukko meni Tackttin autoon. Lawrence siirtyi etupenkille kuskin viereen, jotta Sharer pääsi istumaan keskelle. Tackett selitti Sharerille, että Noidan Linnaan oli lyhyt ajomatka Uticasta ja että se oli ollut 9:n kaupunkia hallinneen noidan kotipaikka.
Tytöt palasivat hakemaan Shandan klo puoli kahdentoista jälkeen. Lawrence ei halunnut mennä koputtelemaan Sharerien ovea, joten Rippey ja Tackett menivät. Loveless oli lauman ainoa, jonka Shanda tunsi, joten hän piiloutui takapenkin taakse peiton alle.
Kun he ajoivat Linnalle, Rippey kysyi Sharerilta tämän suhteesta Heavriniin. Sharer sanoi, että he olivat käyneet ulkona vähän aikaa ja että hän välitti tosissaan Amandasta. Yhtäkkiä Loveless hyppäsi penkin takaa, kahmaisi Sharerin hiuksista repien ja painoi veitsen tämän kurkulle. Sharer itki ja rukoili Lovelessia olemaan vahingoittamatta häntä, mutta loppumatkan Loveless ojensi häntä ja toisti hänen olevan “lutka”, pidellen veistä tiukasti hänen kurkullaan.

Noidan linna

Sharer nyyhki hillittömästi kun he matkasivat Noidan Linnaan. Loveless ja Tackett työnsivät hänet ulos autosta ja pitivät hänen käsistään tiukasti kiinni samalla kun Rippey ja Lawrence valaisivat reittiä linnaan taskulampuissa. Sisällä Loveless sitoi hänen kätensä Rippeyn pilkatessa häntä veitsi kädessään. Loveless kiskoi Sharerin korut ja otti ne itselleen ja Lawrencelle. Rippey päätti pitävänsä musikaalisesta Mikki Hiiri-rannekellosta, jota Sharer piti, joten hän otti sen itselleen.

Linnassa oli pimeää ja niinpä Tackett otti vanhan t-paidan ja sytytti sen tuleen. Kun liekit kasvoivat, Tackett osoitti nuotiota ja sanoi Sharerille, että tuolta hän näyttäisi, kun yö olisi ohi. Sharer oli niin kauhuissaan, ettei voinut edes puhua; hän vain itki hallitsemattomasti. Tackett alkoi hermostua kun useita autoja kulki Linnan ohi ja hän ehdotti, että he lähtisivät ja menisivät johonkin toiseen paikkaan, kuten hänen kotiinsa, joten Sharer vietiin takaisin autoon ja he ajoivat pois vankinsa kanssa.

Kun tytöt pysähtyivät Five Star asemalle, Sharer oli työnnetty takapenkin alle ja peitetty huovalla. Loveless jäi vartioimaan häntä, Tackett meni pumppaamaan bensaa ja Rippey meni sisälle maksamaan, ja Lawrence soitti ystävälleen. Puhelinkeskusten aikana Lawrence ei maininnut sanallakaan sitä, mitä he sillä hetkellä tekivät Sharerille. Myöhemmin Lawrence väitti olleensa järkyttynyt ja aivan suunniltaan yön tapahtumista, mutta hän ei tehnyt elettäkään auttaakseen Shandaa. Heti kun Lawrence oli lopettanut puhelun, he jatkoivat matkaa.

Hyökkäys

Tytöiltä kesti miltei tunti päästä Madisoniin. Tackett osoitti taloaan ja muutama maili myöhemmin auto jätettiin vanhalle hakkuutielle. Rippey ja Lawrence nousivat autosta ja Loveless ja Tackett riuhtoivat Sharerin penkin alta. Loveless otti köydet pois Sharerin käsiltä ja käski tätä riisumaan vaatteensa. Oli hieman kylmä, joten Rippey ja Lawrence menivät takaisin autoon ja ottivat paikat, josta pääsivät ikkunasta seuraamaan, mitä Loveless teki. Sharer strippasi hänelle samalla kun hän uhkaili tätä veitsellä. Loveless kahmaisi Sharerin vaatteet ja heitti ne autoon, sanoen kavereilleen haluavansa ne muistoesineiksi. Rippey otti Sharerin alushousut ja laittoi ne päälleen Lawrencen laittaessa radion päälle.

Tackett otti kiinni Sharerin käsistä ja piti niitä hänen selkänsä takana, jotta Loveless pääsi lyömään Shareria. Sharer rukoili heitä päästämään hänet ja vannoi pysyvänsä kaukana Heavrinista, mutta jokaiseen pyyntöön Loveless vastasi käskemällä häntä tukkimaan suunsa. Yllättäen Loveless iski Shareria vatsaan niin kovaa kuin saattoi ja tämä putosi maahan. Raskaan huohotuksensa välistä Sharer aneli heitä lopettamaan. Sharerin itku kaikui kuuroille korville: Loveless riiputti häntä tukasta ja alkoi hakata hänen päätään polveensa. Monet iskut saivat Sharerin hammasraudat viiltämään hänen huuliaan ja veri virtasi hänen suustaan.

Kun Sharer makasi maassa valittaen, Loveless veti veitsen esiin ja yritti leikata hänen kurkkunsa, mutta työväline oli liian tylsä siihen tarkoitukseen. Rippey hyppäsi ulos autosta pitääkseen Shareria kiinni maassa kun Loveless yritti painaa veistä jalallaan Sharerin kaulasta läpi. Sekään ei onnistunut. Kykenemättömänä leikkaamaan Sharerin kurkkua, Loveless ja Tackett kävivät puukottamaan häntä rintakehään. Haavat eivät olleet tarpeeksi syviä aiheutaakseen kuolemaa, joten Tackett sai päähänsä, että he voisivat kuristaa Sharerin, ja juoksi autolle hakemaan köyden pätkää. Sharer jatkoi aneluaan epätoivoissaan, Loveless vain nauroi hänelle. Kun Tackett palasi köyden kanssa, Loveless istui Sharerin jalkojen päälle kun Tackett istui hajareisin hänen rintakehänsä päällä. Tackett sitoi köyden Sharerin rintakehän ympäri ja painoi kaikella voimallaan, kunnes Sharerin ruumis kävi veltoksi. Kiduttajat eivät olleet varmoja, oliko Sharer kuollut, joten he heittivät ruumiin takakonttiin ja suuntasivat Tackettin talolle.

Kuollut?

Lauma pääsi Tackettin talolle, meni yläkertaan hänen huoneeseensa ja Tackett alkoi harrastamaan okkultismia. Hän painoi kiviä ja yritti lukea heidän tulevaisuuttaan. Juuri kun Tackett sanoi heidän tulevaisuutensa näyttävän valoisalta, hänen koiransa alkoi haukkua. Kun tytöt kuuntelivat ikkunasta ulkomaailman ääniä, he saattoivat kuulla Sharerin vaimennetut huudot. Tackett ryntäsi keittiöön, nappasi kuorimaveitsen, ja juoksi ulos. Hän avasi takakontin ja ilman mitään varoitusta alkoi puukotti Shareria lukuisia kertoja, toivoen hiljentävänsä uhrin. Sitten Tackett sulki takakontin ja palasi huoneeseensa, jossa ystävät odottelivat häntä. Hän oli veren peitossa. Pienen tauon jälkeen Tackett sanoi, että heidän pitäisi lähteä ajelulle. Rippey ja Lawrence kieltäytyivät tulemasta, joten Loveless ja Tackett lähtivät kaksin.

Loveless ja Tackett ajelivat ympäriinsä miettien, mitä tekivät seuraavaksi. He pysähtyivät katsoakseen, oliko Sharer kuollut. Kun takakontti avattiin, Sharer nousi istumaan, yltä päältä veressä. Hänen silmänsä olivat kääntyneet ympäri, ikäänkuin nurinperin. Hän yritti puhua, mutta ei saanut soperrettua muuta kuin “äiti”. Tackett haki työkalun, jota käytetään käsiteltäessä auton pyöriä, joissa on sisäkumi, ja löi Shareria sillä päähän. Sitten hän sulki takakontin ja he jatkoivat matkaa.

Jonkin aikaa ajeltuaan tytöt kuulivat jokeltavia ääniä takakontista. Tackett pysäytti auton nopeasti tien sivuun tarkistaakseen tilanteen. Loveless pysyi sisällä kun Tackett käveli auton taakse. Siinä maatessaan Sharer näytti siltä kuin hänet olisi maalattu punaisella värillä ja ähkivä ja jokeltava ääni aiheutui rintakehän haavoista. Tackett tarttui jälleen tuohon työkaluun ja painoi sillä Shareria päähän. Yksi iskuista oli niin vakava, että jotain hajosi Sharerin kallossa. Tyytyväisenä kättensä jälkiin Tackett sulki takakontin ja tepasteli etupenkille. Hän vei sisäkumin kanssa käytettävän työkalun nenänsä alle ja nuuhki sitä. Hän alkoi nauraa ja selitti, mitä oli tapahtunut ja vei sen Lovelessin nenän alle.

Aurinko alkoi nousta ja he päättivät suunnata takaisin Tackettille polttaakseen Sharerin ruumiin. Matkalla he pysähtyivät useita kertoja yrittäen hiljentää Sharerin työkalulla. Kun he olivat taas Tacketin luona, he herättivät Rippeyn ja Lawrencen ja kerskailivat mitä olivat Sharerille tehneet. He kertoivat myös uudesta suunnitelmastaan ja Rippey ja Lawrence seurasivat heitä paikalle, jossa Tackett aikoi polttaa Sharerin.

Shandan loppu

Tytöt ymmärsivät pian, ettei heidän suunnitelmansa voisi toimia. Sharerin tuleen sytyttämiseksi pyhitetty paikka oli hallan peittämä, eikä heillä ollut bensiiniä tulen tekoon.
Tackett päätti näyttää Rippeylle, mitä oli saanut aikaan. Lawrence ei halunnut nähdä ruumista, joten hänet käskettiin käynnistämään auto ja lisäämään moottorin kierroksia jos Sharer alkaisi huutamaan.
Kun Tackett avasi takakontin, Rippey huomasi pullon ikkunanpesuaine Windexia Sharerin vieressä. Hän otti Windexin ja alkoi suihkuttaa sitä Sharerin päälle.
Aineen alkaessa pihistä Sharerin haavoissa, Sharer sai jostain voimaa nousta istumaan. Hän oli yhä veressä ja hänen silmänsä olivat yhä pelkkää valkoista. Sharer alkoi heilua eestaas kun Tackett puhui hänelle, mutta ei sanonut mitään vastatakseen. Todistusaineiston perusteella voidaan sanoa, että näihin aikoihin tytöt tai joku heistä häpäisi Shareria työkalulla, jota aikaisemminkin käytettiin raakaan pahoinpitelyyn. Kuitenkaan kukaan tytöistä ei ole myöntänyt olevansa tietoinen siitä, mikä aiheutti Sharerin haavat, jotka johtivat anaalisen repeämään.
Sitten Tackettin äiti huusi häntä ovelta, mikä sai hänet pudottamaan takakontin Sharerin päähän.

Tackett oli siis mennyt sisään taloon äitinsä luo, ja kun hän palasi, tytöt päättivät, että oli aika katkaista Sharerin maan päällinen vaellus lopullisesti.

Kun tytöt ajoivat tielle, he tulivat siihen tulokseen, että Sharer poltettaisiin. Tyttöjoukko meni Pohjois-Madisonissa sijaitsevalle Clark Oil asemalle täyttääkseen bensatankin ja Tackett pyysi Lawrencea ostamaan 2 litran pullon soodaa, joka täytettäisiin bensiinillä. Kun he olivat asioineet bensa-asemalla, he ajoivat Lemon Roadille. Rippey tunsi alueen ja tuumi ääneen, että se olisi hyvä paikka tappaa Sharer.

Lawrence päätti olla auttamatta kavereitaan ja jäi istumaan autoon katsellen, kun he veivät Sharerin muutaman jalan päähän autosta ja jättivät maahan lojumaan. Rippey otti bensapullon ja kaatoi säästelemättä nestettä Sharerin päälle; Tackett kaivoi tulitikut esiin ja sytytti nuotion, jonka päälle Sharerin bensan liottama ruumis laitettiin. Bensa syttyi heti, ja siitä syntyi komea nuotio. Tytöt hyppäsivät takaisin autoon ja olivat jo lähdössä, kun Loveless alkoi hermoilla ja käski Tackettin kääntyä takaisin. Hän halusi varmistaa, että ruumis paloi. Rikospaikalla Loveless nappasi pullon, jossa oli vielä pari tilkkaa bensiiniä ja valutti sen Sharerin ruumiin päälle. Hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan kuinka Sharer käpertyi sikiöäasentoon ja hänen kielensä singahti ulos suusta. Kun tämä 16-vuotias murhaaja päätti nähneensä tarpeeksi, hän viskasi loput bensiinit Sharerin hehkuvalle ruumiille ja juoksi takaisin autolle. Lovelessin mielestä Sharerin kuoleman kärsimykset olivat hauska asia ja hän kuvaili niitä muille.

Melinda Lovelessin toive oli toteutunut: Sharer oli nyt poissa. Tackett näytti nauttineen täysin rinnoin siitä, mitä oli yöllä tehnyt, ja Rippey ja Lawrencekaan eivät voineet olla kovin pahoillaan tapahtuneesta, koska heillä oli pitkin yötä ollut useita mahdollisuuksia kutsua apua Sharerille, mutta he eivät olleet tehneet sitä. Tytöt olivat väsyneitä yön töiden jälkeen, joten he pysähtyivät McDonald’sille purilaiselle paluumatkallaan. Aamiaisella Tackett ja Loveless vitsailivat Sharerin muistuttavan makkaroita, joita he juuri olivat syömässä. Sen jälkeen Tackett heitti Rippeyn ja Lawrencen koteihinsa ja meni Lovelessin kanssa hänen kotiinsa. He olivat aikaisemmin päättäneet, että Tackett yöpyisi hänellä, mutta ensin he halusivat soitella muutamille ihmisille leuhkiakseen sillä, mitä olivat juuri tehneet.

Kuoleman pakoilu

Syyttäjä Guy Townsend

Syyttäjä Guy Townsendilta ei kestänyt kauaa saada nostettua syytteet Hope Rippeyta ja Toni Lawrencea vastaan. 15. maaliskuuta -92 hän syytti molempia tyttöjä murhasta, tuhopoltosta, pahoinpitelystä tappavalla aseella, raskauttavasta pahoinpitelystä, rikollisesta vangitsemisesta sekä pelottelusta. Tuomari Ted Todd luovutti molemmat aikuistuomioistuimet eteen. Vähän aikaa sen jälkeen kun tapaus oli saapunut käsittelyyn, heidät vietiin Jefferson piirikunnan vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä. Myöhemmin samana iltapäivänä Melinda Loveless ja Laurie Tackett tuotiin lain eteen ja he saivat syytteet seitsemästä muusta rikoksesta, myös lapsen hyväksikäytöstä ja rikollisesta, poikkeavasta käytöksestä. Lisäksi, kuukausi myöhemmin, 9. huhtikuuta -92 syyttäjä Townsend nosti Lovelessia ja Tackettia vastaan syytteen törkeästä murhasta.

Huhtikuun 22. -92 Toni Lawrence suostui tekemään kaupat osavaltion kanssa: hän todistaisi oikeudessa kolmea muuta tyttöä vastaan ja myöntäisi syyllisyytensä rikolliseen vangitsemiseen, jolloin Townseed ei syyttäisi häntä mistään muusta. Rikollisesta vangitsemisesta Lawrence saisi 20 vuotta vankeutta tuomitsevan tuomariston mielivallan mukaisesti. Tällainen sopimus herätti vihaa monissa ihmisissä – heistä Lawrence pääsi liian vähällä. Mutta Townsend koki, että osavaltiolle oli välttämätöntä saada rikoksen silminnäkijä.

Myös kolmelle muulle tytölle tarjottiin samankaltaisia sopimuksia, mutta he torjuivat ne kerta toisensa jälkeen. Vastatoimena moiselle Townsend haki kuolemanrangaistusta Lovelessille ja Melindalle heinäkuun 13. -92. Lisäksi hän nosti heitä vastaan syytteet murhan juonimisesta. Vast’ikään 16 täyttäneelle Rippeylle ei kuolemantuomiota voinut määrätä ikänsä puolesta.

17. elokuuta -92 Toni Lawrence löydettiin lysähtäneensä sellinsä lattialle. Hänet kiidätettiin Scott Memorial sairaalaan Scottsburgissa, jossa hänen todettiin ottaneen yliannostus antidepressantti Lorazepamia. Kävi ilmi, että hän oli jo jonkin aikaa säästellyt päivittäisiä lääkkeitään itsemurhayritys mielessään. Lawrence oli alkuaan tajuton ja jäi teho-osastolle vielä 11 päivää tajuihinsa tultuaan. Toivuttuaan tuomari Todd määräsi, että hänet siirrettäväksi Lifespring mielenterveyshoitolaan Jeffersonvilleen arvioitavaksi. Lawrence viipui mielenterveyden ammattilaisten huomassa lokakuuhun saakka, jolloin hänet palautettiin selliinsä.

21. syyskuuta -92 Melinda Loveless ja Laurie Tackett päättivät lopulta hyväksyä osavaltion tarjoaman kaupan. Se meni niin, että he myöntäisivät syyllisyytensä Shanda Sharerin murhaan ja kidutukseen, ja tuhopolttoon ja rikollisen vangitsemiseen. Vastineeksi siitä osavaltio luopuisi kaikista muista syytteistä ja vetäisi takaisin kuolemanrangaistuksen. Sopimukseen kuului, että he tekisivät yhteistyötä osavaltion kanssa ja he istuisivat ankarat rangaistuksensa samanaikaisesti, päällekkäin – mikä tarkoitti, että jos he saisivat yhdestä rikoksesta 10 ja toisesta 15 vuotta, lusimista ei kertyisi 25, vaan 15 vuotta.

Aphrodite Jones kertoo kirjassaan Cruel Sacrifice, että vain 8 päivää sopimukseen myönnyttyään Melinda Loveless saatiin kiinni harrastamasta seksiä Clark piirikunnan vankilassa. Seksikumppani oli vankilan työntekijä, joka sitten alistui eroamaan virastaan. Loveless siirrettiin Indianan naisten vankilaan. Syytteitä luvattomusta muhinoimisesta ei nostettu.

Marraskuussa -92 Tackett ja Loveless osallistuivat erillisiin kuulemisiin, joissa he myönsivät aiheuttaneensa Shanda Sharerin kuoleman. Tuomari Todd päätti, että joulukuun 14. pidettäisiin kuulemiset, joissa päätettäisiin rangaistuksista.
Seuraavana päivänä Hope Rippeyn oikeudenkäynti määrättiin pidettäväksi 1. maaliskuuta -93. Rippey yhä vakuutteli syyttömyyttään, huolimatta siitä, että hänen “kätyrinsä” olivat jo tunnustaneet.

Tackettin haastattelu

Vuoden -92 joulukuun ensimmäisellä viikolla Laurie Tackett antoi yksinoikeudella haastattelun Chris Yawille, toimittajalle WKRC-TV:stä Cincinnatissa.
Viiden minuutin haastattelussa Tackett syytti tavan takaa Melinda Lovelessia Shandan kuolemasta.

“En arvellut, että hän menisi niin pitkälle”, Tackett sanoi. “Ei se niin mennyt, että ‘en voi uskoa, että olen tekemässä näin’. Se oli niin, että ‘en voi uskoa, että tämä on tapahtumassa. Sanoin hänelle, että se oli typerää.”

“Shanda halasi minua. Hän pyysi minua, etten antaisi Melindan tehdä sitä. Hän itki… en voinut tehdä siinä mitään.”

Tackett sanoi olettaneensa, että voisi kumota häntä vastaan nostetut syytteet. Hän kertoi myös tulevaisuuden suunnitelmistaan: hän tahtoi suorittaa tutkinnon lapsipsykologiasta.

10. joulukuuta -92 Judge Todd hyväksyi Toni Lawrencen pyynnön sopimuksesta, minkä vastineeksi tyttö tekisi täysillä yhteistyötä. Toimittajat kaikkialta Yhdysvalloista olivat jo innokkaalla odotuksella raivaamassa tietään Madisoniin kuullakseen tyttöjen tuomiot.

“Syyttömyyden aika loppui täällä noin kello 10:45… viime tammikuussa 11. päivä [Shandan kuolinpäivä] likaisella polulla 15 mailin päässä kaupungista”, kirjoitti Chicago Tribunen toimittaja Ron Grossman. “Tämä on kuin Leopoldin ja Loebin tapaus, vaihdetaan hahmot tytöiksi ja sijoitetaan se USA:n Main Streetille”, hän lisäsi.

Murskatut elämät

14. joulukuuta -92, Melinda Lovelessin tuomiokuulemisen avauspäivä. Televisiokamerat täyttivät kadut Jefferson piirikunnan oikeustalon ulkopuolella.

Oikeussali oli kummaltakin puolelta täpötäysi toimittajista, sivustaseuraajista ja perheen jäsenistä. Istunnon alkaessa syyttäjä Guy Townsend kuvaili oikeudelle värikkäillä yksityiskohdilla hiostettuna Sharerin sieppauksen, kidutuksen ja murhan. Muutamien seuraavien päivän ajan Toni Lawrence, Laurie Tackett ja muutamat Lovelessin tuttavat ja ystävät kutsuttiin todistamaan häntä vastaan. Townsend kutsui oikeuteen myös sellaiset henkilöt kuin Donn ja Ralph Foley, Sheriff Shipley, etsivä Henry, Sergeant Wells, tohtori George Nichols ja lukuisia Sharerin sukulaisia.

Loppujen lopuksi vangitsevin ja sydäntä riipivin todistus tuli Shandan äidiltä, Jackie Vaughtilta. Hän aloitti näyttämällä videon, johon oli koottu valokuvia Shandasta hänen eri elämänsä vaiheissa. Nauhan pyöriessä hän kertoi tarinoita valokuvien takaa. Esityksen jälkeen hän luki viimeiseksi kirjoitettua lausuntoa oikeussalissa noin 45 minuutin ajan.

“Tämä on todella murskannut meidän kaikkien elämän. Minä puhun meille kaikille sanoessani, etten usko, että on mitään pahempaa kuin joutua hautamaan oma lapsensa.
En voi useimmiten hallita tunteitani, ja itken, koska haluan pikkutyttöni takaisin. Haluan hänet kotiin täksi jouluksi, mutta en voi saada häntä. Tänä vuonna en ostanut yhtään lahjaa Shandalle. Kuuseni alla ei ole lahjoja hänelle.

Melinda on huijannut minua olemalla tyttäreni kanssa tämän elämän aikana. Minun toiveeni on, että sinä [Melinda] elät elämäsi muistaen hänen huutonsa ja nähden hänen silvotun ja poltetun ruumiinsa. En tiedä ketä sinä rakastat eniten maailmassa, Melinda, äitiäsi vai isääsikö, mutta haluan sinun kuvittelevan heidät sen auton takakontissa. Toivon sinun kuvittelevan ihmisen, jota eniten rakastat, anelevan ja huutavan henkensä edestä. Haluan sinun kuvittelevan tuon ihmisen makaavan maassa poltettuna ja viilleltynä.

Ehkä sitten, ja minä epäilen tätä vakavasti, sinulla voisi olla pieni aavistus siitä tuskasta, jota meidän perheemme nyt kokee.
Oikea rangaistus Melindalle olisi sulkea hänet selliin, jossa olisi valokuvia Shandan poltetusta ruumiista ja pakottaa hänet kuuntelemaan jatkuvasti kuuntelemaan nauhaa tyttäreni huudoista sinä iltana.
Toivon ja rukoilen, että muistat nämä sanat lopun elämäsi. Pala helvetissä.”

Vaughtin todistuksen päätteeksi tuomari Todd kuulutti, että hän odottaisi Laurie Tackettin tuomiokuulemiseen asti ennenkuin lausuisi ääneen kummankin tytön rangaistukset.

Tuomitseminen

Kaikki 4 ovat jo vapautuneet, toim. huom.

Laurie Tackettin tuomiokuuleminen alkoi 28. joulukuuta -92 ja se oli melkein identtinen Melinda Lovelessin vastaavan kuulemisen kanssa. Townsend lausui enemmän tai vähemmän samat tapahtumat, todistajat vaihtelivat vähän. Lisäksi Loveless ja Lawrence kumpikin todistivat oikeudessa osana sopimustaan.

Tammikuun 4. aamuna -93 Melinda Loveless nousi ennen tuomari Toddia odottelemaan tuomiotaan. Tuomari alleviivasi rikoksen julmuutta ja uhrin ikää.
Pienen paussin jälkeen tuomari Todd tuomitsi Lovelessin 60 vuoden vankeuteen, pisimpään rangaistukseen, jonka saattoi antaa sellaiselle syytetylle, joka oli tehnyt sopimuksen osavaltion kanssa.

“Sinulla on vielä aikaa kääntää elämäsi suunta ja tehdä jotain hyvää ja hyödyllistä elämälläsi kun vapaudut”, Todd sanoi kun Loveless alkoi itkeä hillittömästi. “Shanda Sharerilla ei ole (sitä mahdollisuutta). Toivon, että otat hyötyyn tämän mahdollisuuden.”

Melinda itki pitelemättömästi kun hänet vietiin pois ja Laurie Tackett tuotiin sisään. Tuomari puhui hänelle samoja asioita kuin Lovelessille.
Kivikasvoinen Tackett ei silmää räpäyttänyt tiedonantojen aikana.

Vain kaksi päivää Lovelessin ja Tackettin tuomitsemisen jälkeen Sharerin vanhemmat nostivat 1 miljardin kanteen kaikkia neljää tyttöä vastaan. Kanne nostettiin sen jälkeen kun Louisvillen televisioasema raportoi, että Tackett neuvotteli myyvänsä tarinansa elokuvatuotantoyhtiölle, ja että myös Loveless harkitsi useita vastaavia tarjouksia, joita oli saanut. Sharerin vanhemmat eivät odotetunlaisesti ole koskaan keränneet rahaa tai yrittäneet estää murhaajia tienaamasta Shandan kustannuksella.
Tuona samana päivänä Jackie Vaught antoi lyhyen haastettelun The Courier Journalille.

“On kauhistuttavaa ajatella, että he voivat saada rahallista voittoa sillä, että tappoivat Shandan, mutta en voi sanoa järkyttyneeni kuullessani heidän suunnitelmistaan. Tiedän kamalat asiat, johon nämä tytöt kykenevät”, hän sanoi.

Clark piirikunnan tuomari Daniel Donahue on samaa mieltä Jackien kanssa ja antoi nopeasti väliaikaisen määräyksen, etteivät tytöt voi myydä tarinaansa kenellekään.

Lisäksi Indianan laki valtuuttaa että kaikki raha, mitä törkeän rikoksen tehnyt saa julkaisuoikeuksista tai kustanteesta, uskotaan uhrin haltuun. Lienee siis epätodennäköistä, että tytöt koskaan hyötyisivät taloudellisesti rikoksestaan.

Pateettisia selityksiä

Toni Lawrencen tuomiokuuleminen alkoi tammikuun 19. -93. Se vei vain kaksi päivää, missä ajassa tutkijat ehtivät kiittelemään Lawrencea yhteistyöstä, sekä lukuisia opettajia, perheen jäseniä ja ystäviä todistamisesta oikeudessa hänen käytöstään. Lawerence oli myös luvannut oikeudella lausua muutaman itse kirjoittamansa sanasen Sharerin perheelle.

“Olen pahoillani pikku tyttönne vuoksi. Minä tiedän, ettette koskaan voi antaa anteeksi minulle sitä, että olin noiden tyttöjen kanssa tammikuun 10. ja 11. päivä, mutta haluan selittää teille muutamia asioita.

“Minä toden teolla kadun tyttäreni takia. Olen ollut lukittuna 10 kuukautta ja se on ollut helvettiä. Minulla on painajaisia, joista herään huutaen, enkä voi pysähtyä ajattelemaan sekuntiakaan näkemättä Shandan poltettua ruumista tai kuulematta hänen huutojaan. Melinda ja Laurie kauhistuttivat minua. Melindalla oli veitsi ja hän aikoi tappaa Shandan. Tiedän, että minua pitäisi rangaista, mutta sydämessäni, Shandan näkeminen kidutettuna ja poltettuna on rangaistus itsessään. En auttanut, koska pelkäsin, että he tappaisivat myös minut.

Se yö ja aamu pysyvät selkeinä mielessäni lopun ikäni. Tiedän, että teillä on oikeus vihata minua. Toivon, että voisin tehdä jotain hyväksenne, mutta ainoa mitä voin tehdä, on kertoa, kuinka hyvin pahoillani olen.”

Lawrencen lausunnon jälkeen Jackie Vaught nousi ja antoi vastauksensa.

“Olen istunut täällä kolmen kuulemisen läpi ja minun on täytynyt nähdä ja kuunnella tyttäreni murhaajia päivä päivän perään kun he valehtelevat ja näyttelevät Oscarin arvoisesti… Näen asianajajien yrittävän vakuutella, että kaikki nämä tytöt ovat uhreja. Uhri tässä on Shanda Renee Sharer ja hänen perheensä ja ystävänsä. Toni olisi voinut pelastaa tyttäreni hengen sinä yönä milloin tahansa. Hän teki sen valinnan, ettei pelastanut.”

Kun oikeus kokoontui jälleen seuraavana aamuna, tuomari Todd tuomitsi Toni Lawrencen 20 vuodeksi vankilaan – pisimpään rangaistukseen, jonka hänelle saattoi antaa. Lawrence murtui ja purskahti itkuun, kun seriffit veivät hänet ulos.

“En tiedä enää, mikä on normaalia”

Hope Rippey oli myös suostunut sopimukseen, jonka mukaan hänen täytyi tehdä yhteistyötä osavaltion kanssa, ja hänen kuulemisensa alkoi kesäkuun 1. -93. Puolustuksen pyynnöstä kuuleminen siirrettiin Indianan South Bendiin, ja pidettin St. Joseph korkeimmassa oikeudessa tuomari Jeanne Jourdanin johdolla.

Tilaisuuden aluksi Rippey teki lausunnon, jossa väitti – kuten oli kaiken aikaa väittänyt – että ainoa asia, minkä hän oli tehnyt Shandalle, oli ruumiin valelu bensalla. Hänen lyhyen lausuntonsa päätteeksi puolustus kutsui psykologi Michael Sheehanin paikalle. Tohtori Sheehan sanoi, että Rippey oli epäkypsä ja toiminutt täysin Melinda Lovelessin ja Laurie Tackettin “hallinnon” alla.

Joka tapauksessa Lawrencen, Lovelessin ja Tackettin todistukset antoivat kaikki tapahtumista erilaisen kuvan. Syyttäjät kutsuivat myös todistajia kolmesta edellisestä tiedonannosta. Viimeinen todistaja oli uhrin äiti eli Jackie Vaught. Hän näytti jälleen videota Shandasta ja luonnollisesti suuttui, kun Rippey painoi päänsä alas. Tuomari Jourdan määräsi Rippeyn katsomaan videoesitystä. Sen jälkeen Vaught antoi pienen lausunnon.

“Kuvittele miltä sinusta tuntuisi jos joku tekisi sisarentyttärellesi sen minkä sinä teit meidän lapsellemme. Et voi tietää tuskaa, jota me tunnemme. Ei ole suurempaa tuskaa kuin menettää oma lapsensa.”

Pienen tauon jälkeen tuomari Jourdan määräsi Hope Rippeyn maksimirangaistukseen, 60 vuodeksi, mutta vähensi siitä 10 vuotta lieventävien asianhaarojen vuoksi, määräten, että hän olisi ehdollisessa ne 10 vuotta. Tuomari Jourdan teki sitten oman lausuntonsa oikeudella.

“Hope Rippeyllä oli vaihtoehtoja. Hänellä oli reittejä, joista paeta, tapoja auttaa itseään, tapoja auttaa Shandaa. Hän kaatoi bensan, jotta kukaan heistä ei jäisi kiinni, ja hän jopa tiesi, että se tappaisi Shandan. Hänen armottomuutensa ja uskalluksensa on kauhistuttava oppitunti meille kaikille.”

Rippeyn tuomitsemisen jälkeen Jackie Vauhght puhui lehdistölle muutaman askelen päässä oikeustalosta.

“En tiedä enää, mikä on normaalia, en ole se henkilö, joka olin, kun Shanda oli täällä. Olen menossa kotiin uuden lapsenlapseni kanssa, joka syntyi juuri. Pitää mennä eteenpäin. Shanda on Jumalan kanssa.”

Jälkiseuraukset

Keväällä -94 Toni Lawrence sai GEDinsä (testit, joiden suorittaminen todistaa lukiotasoiset akateemiset taidot joissain asioissa). Neljä vuotta myöhemmin, 10. marraskuuta -98
Vuoden 2000 aikana hän suoritti associate’s tutkinnon, joka alensi hänen tuomiotaan melkein vuodella.

Maaliskuussa 2000 Crime Libraryn toimittaja David Lohr lähetti kullekin murhaajalle kirjeen, jossa kysyi heidän näkemyksiään siitä, miksi joku tappaa. Vain kaksi vastasivat, Laurie Tackett ensimmäisenä:

“Olen usen miettinyt, mikä motivoi jonkun murhaamaan. Olen sitä mielestä, että jokaisella murhaajalla on omat motiivinsa. Uskon, että tappajat ovat syvällisiä yksilöitä, jotka etsivät jonkinlaista vapautumista. Oli se sitten henkinen, ruumiillinen tai sielullinen, se on aina vapautuminen. Teolle on aina tarkoitusperänsä… niitä voi olla useita.

Tuorein Laurie Tackettista saatu kuva

“Otetaan esimerkki: tunnen kourallisen ihmisiä, jotka tappavat yksinkertaisesti uhriensa silmissä näkemänsä pelon vuoksi, ja siksi, että saisivat nähdä veren heidän ruumiillaan… minun mielestäni he tekevät niin siksi koska haluavat tuntea uhrin äärimmäisen pelon ja koska ovat verenjanoisia.”

Tuorein Toni Lawrencesta saatu kuva

“Minä ajattelen, että kun tappaa ensimmäisen kerran, ihminen tappaa päästäkseen niin korkealle, ettei sinne pääsisi mitään muuta kautta.”

Mutta viesti on erilainen, siinä on kappaleita, jotka kiinnittävät huomion:
“Sinä siis kiroitat Laurielle? Entä Hope – Melinda?… En ole huolissani Lauriesta – olisitko niin kiltti ja kertoisit hänelle, että ajattelen häntä päivittäin ja että olen ok.”

Edellinen lausunto asettaa todella kyseenalaiseksi Tonin aikaisemmat kertomukset suhteestaan Laurieen ja osallisuudestaan Shanda Sharerin murhaan. Vielä jokin aika sitten Laurie oli pilannut hänen elämänsä murhaamalla brutaalisti viattoman tytön – miksi Toni nyt halusi toivottaa tälle lämpimmät toivotuksensa?

Mihin tahansa Toni Lawrence olikin syyllinen, hän käveli vapauteen joulukuun 14. vuonna 2000. Hän oli silloin 24-vuotias ja pääsi koevapauteen ja oli istunut melkein yhdeksän vuotta kahdenkymmenen vuoden rangaistuksestaan. Vapautumisensa jälkeen hän puhui lyhyesti Louisvillen televisioasemalle WAVElle ennenkuin palasi Madisoniin vanhempiensa luo.

“En lopettanut sitä, koska en voinut lopettaa. En välitä siitä muut sanovat. Jos olisin tehnyt jotain eri tavalla, olisin kuollut, makaisin siellä hänen kanssaan, eivätkä he ikinä saisi tietää.”

Tonin ehdonalainen kesti joulukuuhun 2002.

Lauantaina, 21. huhtikuuta 2001 The Courier-Journalin toimittaja ja Little Lost Angel: The True Story of the Teenage Conspiracy to Kill Twelve Year Old Shanda Sharerin kirjoittaja Michael Joseph Quinlan, kuoli. Hän oli 45-vuotias. Kuolinsyy oli aivosyöpä. Hänen kuoltuaan Kathy Quinlan aloitti Michael Quinlan aivosyöpäsäätion.

Hope Rippeyn rangaistusta alennetaan

Hope Ann Rippey

3. marraskuuta 2004 Indinanan korkeimman oikeuden tuomari Jenny Manier laski Hope Rippeyn vankilavuoden 50:sta vuodesta 35:n vuoteen. The Courier-Journal-lehden mukaan, tuomari Manierista tuntui, että Rippey oli katuvainen ja hänestä tulisi yhteiskunnan tuottava jäsen. Päätöstä tehdessään Manier otti huomioon Rippeyn kandidaatin tutkinnon Ball State yliopistolta yleisistä opinnoista vangeille, sekä ajan, jonka hän oli viettänyt treenaten koiria ja puhunut erilaisille nuorisoryhmille. Kun Rippey oli alunperin saattanut vapautua vasta 2017, nyt hänellä oli mahdollisuus vapautua jo 2006.

Päätös sai Sharerin äidin Jacque Vaughtin suuttumuksen valtaan.
“Hän on tehnyt kaikki mahdolliset tutkinnot, minun verorahoillani, saanen lisätä. Hän on tehnyt kaikkensa päästäkseen ulos aikaisemmin. Mutta tämä on vain väärin.” Ainoa asia, mitä Vaught halusi, oli, että Rippey ja muut istuisivat koko tuomionsa.

Uutisen Rippeyn tulevasta vapautumisesta oli vaikea ymmärtää Shandan perheelle. Pian heidän vihansa kääntyi taas suruksi, kun 8. toukokuuta 2005, Shandan isä, Stephen Maloy Sharer, kuoli. 52-vuotiaan miehen kuolinsyytä ei ole paljastettu julkisuuteen – sen verran on kerrottu, että hänet on haudattu samalle kalmistolle kuin tyttärensä.

Laurie Tackett valokeilassa

Laurie Tackett

Syksyn -06 aikana valokeila siirtyi hetkeksi Hope Rippeysta Laurie Tackettiin. Edellisen vuoden aikana Indianassa oli käynnistetty ohjelma nimeltä PLUS kolmessa alueen vankilassa.
Ohjelma, jonka nimi tulee sanoista Purposeful Living Units Serve (Tarkoituksenmukaista elämää) on uskoon perustuva leiri vangeille, joiden tarkoitus on muuttaa heidän elämänsä hengellisellä uudistuksella ja koulutuksella. Maaliskuussa -06 Indianan uutistoimisto WTHR lähetti raportin vankilan sisältä, jossa nähtiin, miten ohjelma oli onnistunut. Toimittaja Anne Ryder haastatteli useita vankeja, myös 31-vuotiasta Laurie Tackettia.

“Minä muutan kaiken, minkä olen tiennyt koko elämäni”, Tackett sanoi. “Jumala oli viimeinen asia, jonka halusin elämääni. Minulla ei ollut uskoa elämässäni. En uskonut Jumalaan. En uskonut ihmisiin. Minulla ei ollut mitään sellaista. Minun on täytynyt kääntää kaikki ja aloittaa alusta.”
Tackett kertoi Ryderille, että häpeä, jota hän tunsi rikoksestaan, sai hänet yrittämään itsemurhaa syksyllä 2004. Sitten hän tunsi Jumalan rakkauden sydämessään.
“Minä otin Jumalana kädestä kiinni… En ole tuntenut sellaista koksaan ennen sitä elämässäni.”

Huolimatta siitä, kenen käden Tackett tunsi häntä tyynnyttävän, kuusi kuukautta myöhemmin, kun PLUS ohjelma saapui Indianan naisten vankilaan, hän oli etunenässä ilmoittautumassa siihen. Tackett oletettavasti viettää nyt vapaa-aikansa opiskellen Raamattua ja tullen vaikuttamaan rikoksensa seurauksiin.
“En usko, että olen vielä todella antanut itselleni anteeksi. Tunnen, että se on elämänmittainen prosessi. Toivottavasti pystyn siihen silloin kun kuolen.”
Myöhemmin WTHR haastatteli Shandan äitiä Jackie Vaughtia ja kysyi tältä, voisiko hän ikinä antaa anteeksi Tackettille. Vaught vastasi yksinkertaisesti “Ei ole vain minun asiani antaa anteeksi niille tytöille. Se on Jumalasta kiinni.”

Ei voi olla miettimättä, mikä on saanut Tackettin yllättäin syleilemään uskontoa. On vain mielenkiintoista, miten hänen kääntymisensä Jumalan puoleen sattui samaan aikaan, kun Rippeyn tuomiota alennettiin. Vankiloiden edustaja ja muut ovat kärkkäitä puolustamaan PLUS-ohjelmaa. Se on voinut toimia joidenkin vankien kodalla; tosin Laurie Tackettin äkillinen uskoontulo saattaa liittyä pikemmin hänen omiin toiveisiinsa vapautua aikaisemmin, kuin Jumalan löytämiseen.

Shandan äidin puheenvuoro

Hope Ann Rippey

Kun Tackett yrtti kartoittaa omaa tietään vapauteen, Rippey kiirehti laukkujensa pakkaamisessa, ja 28. huhtikuuta -06 29-vuotias Hope Ann Rippey marssi ehdonalaiseen vapauteen Indianan naisten vankilasta istuttuaan 14 vuotta alkuperäisestä 50:n vuoden tuiomiosta.
“Hän kidutti häntä”, Sharerin äiti sanoi The Courier-Journalille. “Hän kidutti häntä 10 tuntia… Minä en hyväksy tätä. Hän murhasi minun tyttäreni. Olen vain raivoissani [vapautumisen takia].” Vaught muistutti toimittajia, kuinka Rippey houkutteli Sharerin ulos talosta, piteli häntä maassa kun lasta oli puukotettu ja kuristettu, suihkutti ikkunan puhdistusainetta hänen haavoihinsa ja kaatoi hänen päälleen bensiiniä, jotta hänet voitiin polttaa elävältä.

Sharerin äidin mukaan Rippey pääsi näin aikaisin vapauteen, koska St. Josephin piirikunnan syyttäjä epäonnistui työssään. Vaught oli varma, että he olisivat voineet estää Rippeyn tuomion lyhentymisen, jos he olisivat päättäneet vastustaa tuomion muuttamiseksi tehtyä aloitetta 2004.
“Hän kaatoi bensiiniä 12-vuotiaan lapseni päälle ja poltti hänet elävältä, mutta hän on yhteiskunnan pilari ja kärsinyt ankaran rangaistuksen ja se on eettistä? En käsitä sitä”, Vaught sanoi. “En vain käsitä.”

Riippumatta siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, brutaali tappaja oli vapaa kulkemaan Jeffersonin piirikunnan katuja. Hope Rippeyn on seuraavan viiden vuoden ajan ehdonalaisvalvojiensa tarkkailun alla.

Melinda Loveless haikailee aikaista vapautumista

Lokakuussa -07 Melinda Lovelessin asianajaja Mark Small kertoi päämiehensä tavoittelevan varhaista vapautumista vankilasta. Small sanoi, että Lovelessin oikeudellinen edustus oli puutteellinen ja hänen oikeuksiaan rikottu.

“Pakon uhalla hän sanoi olevansa syyllinen, uskoen saavansa kuolemantuomion”, Small sanoi vähän aikaa sitten haastattelussaan Madisoncourier.comissa. “Ihminen, joka tekee jotain pakotettuna, ei voi valita vapaasti ja kohtaa uhan. Kuolemantuomiota koskeva laki muuttui juuri niihin aikoihin. Silloin hän ei todella toivonut kuolemantuomiota.”

Small uskoo, että hänen asiakkaansa on lusinut aikansa ja hänet täytyisi armahtaa. Nainen on asianajajansa sanoin sekä eheytynyt että katuvainen.

Shandan äiti Jacque Vaught järkyttyi mahdollisuudesta, että Loveless vapautuu.

“Hän ei ole katuvainen. Hän ei ole koskaan ottanut minuun yhteyttä tai näyttänyt katumusta. Hän ei kykene tuntemaan katumusta. Hän on kuollut sisältä”, Vaught sanoi hiljattain haastattelussaan Madisoncourier.com:ille. “Ainoat kyynelet, jotka olen koskaan nähnyt hänen vuodattavat, olivat kun hänet tuomittiin, ja ainoa asia, mitä hän on vankilassa yrittänyt tehdä, on päästä ulos.”

Jeffersonin piirikunnan syyttäjä Chad Lewisin mukaan Lovelessilla oli riittävä oikeudellinen edustus tuomiokuulemisen aikana, ja hän vastusti Lovelessin tuomion muuttamista.

Jeffersonin piirikunnan oikeuden odotettiin kuulevan tapausta 15. lokakuuta -07: kuitenkin kuulemista lykättiin, koska asianajaja Small ei ollut saanut yhteyttä Lovelessiin ennenkuin kuulemisen oli aika alkaa.

Small väitti yrittäneensä tavata Melinda Lovelessia kahdesti valmistellaakseen tätä kuulemiseen, mutta kummallakaan kerralla hän ei ollut päässyt, koska vankilan virkailijat sanoivat olevansa kiireisiä kirjanpidon kanssa.

“On todella tärkeää, että asianajaja pääsee keskustelemaan asiakkaansa kanssa, erityisesti juuri ennen tärkeintä kuulemista”, Small kitisi Wave3.com:ille.

Tuomaristo yhtyi Smalliin ja myönsi 60 päivän jatkoajan.

Small puhui News-tribune.net:ille oikeuden aikaisemmin määrämästä tuomiosta. Puhelinhaastattelun aikana hän sanoi, että Lovelessia oli pahoinpidelty lapsena ja väkivallan vakavuus oli tehnyt hänestä “syvällisesti vajaan”. (retarded, eli ilmeisesti jopa henkisesti jälkeenjääneen/kehitysvammaisen, toim. huom.) Small sanoi päämiehensä tunnustaneen syyllisyytensä pakon alla, koska pelkäsi saavansa kuolemantuomion, eikä ymmärtänyt kaikkia vaihtoehtojaan.

Jeffersonin piirikunnan syyttäjä Chad Lewis ei ollut samaa mieltä Smallin kanssa. Saman nettisivuston haastattelussa Lewis kiisti väitteet, että Lovelessilla ei olisi saanut riittävästi neuvontaa oikeuteen.

“Hänellä oli kolme asianajajaa, joista kaksi olivat todella korkealla profiililla kuolemantuomio-tapauksissa”, Lewis sanoi. “Hänellä oli unelmatiimi, joten puhumiseen… [Hän] oli myös osoittanut aikovansa hyötyä myöntämällä syytteet, jotta hän välttäisi kuolemantuomion.”

“Hän on vain paha”

Paha vain

Shanda Sharerin äiti Jacque Vaught uskoo, että Melinda Loveless on ensisijaisesti syyllinen hänen tyttärensä murhasta. Lokakuussa -07, haastattelussaan Wave3.com:ille, Jacque sanoi, “Melinda on… neljästä tytöstä, hän on vain paha… ilman häntä Shanda olisi yhä elossa. Hän oli se, joka aloitti sen kaiken… hän murhasi raa’asti tyttäreni, ja kun sanon raaka, se oli raaka. Kidustusta kesti 10 tuntia.”

Jacquen mielestä Small on väärässä sanoessaan, että Loveless katuisi rikoksiaan.

“Olen kuullut ihmisiä, jotka ovat olleet siinä vankilassa”, Jacque sanoi. “He tuntuvat tahtovan ottaa yhteyttä minuun, ja olen kuullut juttuja Melindasta, ja Melinda herkuttelee sillä, että on Shandan murhaaja. Hän on hyvin ylpeä siitä.”

Luettuaan lukuisia uusia Crime Libraryn julkaisemia artikkeleita Shanda Sharerin tapauksesta, Brenda Nyberg, lukija Illinoisista, ryhtyi toimeen ja aloitti vetoomuksen Lovelessin pitämisestä lukkojen takana.

“En ole koskaan ajanut mitään vetoomusta ennen kuin luin Lovelessin yrittävän päästä ulos”, Nyberg sanoi. “En voi käsittää ihmisen aiheuttavan sellaista kipua, kuin ne tytöt aiheuttivat Shandalle. Olen rikosfriikki ja lukenut niin monista kauheista tapauksista, mutta mikään ei ole vaikuttanut minuun niin kuin tämä. En saa mielestäni kuvia siitä lapsesta… se on täyttä pahuutta, ei sillä väliä, minkä ikäisiä ne tytöt olivat!”

2. joulukuuta 2007 vetoomuksen oli tullut lähes 7000 allekirjoitusta.

Melinda Lovelessin kuuleminen pidettiin 6. joulukuuta -07. Tiedonantojen aikana Loveless kertoi Jeffersonin piirikunnan tuomari Ted Toddille, ettei voinut muistaa useimpia oikeudellisia tiedonantoja, jotka oli pidetty sen jälkeen kun hän oli kirjoittanut alkuperäisen puolustussopimuksensa, mutta että hän uskoi saavansa kuolemantuomion, ellei hyväksyisi sitä.

Tässä vaiheessa Todd ei ollut vielä päättänyt, miten vastaisi Lovelessin pyyntöön.

Melinda Loveless ja Laurie Tackett kärsivät tälläkin hetkellä alkuperäisiä rangaistuksiaan.

Voiko Melinda vielä päästä vapauteen suunniteltua aikaisemmin, sitä ei ole päätetty; koska Indianan rangaistuspolitiikkaan kuuluu tuomioiden lyhentäminen päivällä jokaisesta päivästä, jona vanki on käyttäytynyt hyvin, Melinda Loveless ja Laurie Tackett saattavat päästä muurien takaa 2022, jolloin Loveless on 46 ja Tackett 47.

Junko Furuta, 16 – vangittu ja murhattu

Vuosi oli 1988, paikka Japani. Neljä 16-18-vuotiasta poikaa sieppasivat 16-vuotiaan tytön, Junko Furutan, joka opiskeli high schoolissa kolmannella luokalla. Hänet majoitettiin erään sieppaajan Poika C:n kotiin, Adachiin, Tokioon.
Jotta Furutasta ei tehtäisi katoamisilmoitusta, nuorukaiset pakottivat hänet soittamaan vanhemmilleen ja sanomaan, että oli karannut ystävänsä luokse ja oli turvassa, sekä esittäytymään Poika C:n tyttöystävänä, jotta tämän vanhemmat eivät olisi soittaneet poliiseja.
Furuta yritti paeta toistamiseen ja pyytäen jatkuvasti vankilassa työskenteleviltä vanhemmiltaan apua (ilmeisesti sai uudelleen yhteyden vanhempiinsa?). Näiltä ei apua herunut, luultavasti siitä syystä, että he pelkäsivät Poika A:ta. Poika A:lla oli yhteyksiä yakuzaan(=Japanin mafia) ja hän leuhki voivansa tapattaa kenet vain halusi.

Oikeudenkäynnissä kaikki neljä poikaa myönsivät osallistuneensa innokkaasti Furutan seksuaaliseen hyväksikäyttöön: häntä raiskattiin, hänen sisäänsä työnnettiin esineitä, kuten hehkulamppu ja hänet pakotettin masturboimaan.
Hänen nännejään leikeltiin pihdeillä, häntä hakattiin metallisilla putkilla sekä golf-mailoilla, häntä poltettiin tupakoilla ja tupakansytyttimillä, hänet pakotettiin nielemään virtsaansa ja syömään torakoita, käsipainoja pudotettiin hänen vatsalleen, hänen anukseensa laitettiin ilotulitteita ja sytytettiin niitä.
Hänen fyysiset vammansa olivat yhteen aikaan niin pahat, että häneltä kului tunti ryömiä alakerran WC:hen.

Pojat kertoivat noin 100:n ihmisen heidän lisäkseen tienneen, että Furutaa pidettiin talossa vankina, mutta ei ole tietoa siitä, osallistuivatko he pahoinpitelyihin. Poika C:n vanhemmat asuivat talossa, mutta he eivät tehneet mitään.

Tammikuussa 1989 Furuta oli edelleen vankina. He pahoinpitelivät häntä rautaisella painonnostoon tarkoitetulla tangolla, kaatoivat tupakansytyttimen nestettä kaikkialle hänen päälleen ja sytyttivät hänet palamaan. Tässä vaiheessa pojat väittivät, etteivät olleet tienneet, kuinka huonossa kunnossa tyttö oli.
Myöhemmin tuona päivänä Junko Furuta menehtyi shokkiin.
Seuraavana päivänä pojat survosivat hänen ruumiinsa 55-gallonaiseen sementtimyllyyn.

Poikia kohdeltiin oikeudessa aikuisina, mutta heidän nimiään ei julkaistu, paitsi kerran lehdessä Shūkan Bunshun, perusteella “ihmisoikeudet eivät kuulu elukoille/raakalaisille”.
Poika A:n vanhemmat antoivat Furutan perheelle korvauksia 50 miljoonaa jeniä, jotka saivat myytyään talonsa.

Poika C istui kahdeksan vuotta nuorisovankilassa, kunnes hänet vapautettiin elokuussa -99. Kesäkuussa 2004 hänet pidätettiin, kun hän oli pahoinpidellyt tuttavansa, jonka ajatteli vikittelevän tyttöystävää häneltä ja hänen väitetään tällöin kehuskelleen Junkon pahoinpitelyllä.

Tapaus on innoittanut useita populäärikulttuurin tuotteita. Vuonna 1995 Katsuya Matsumura ohjasi Junko Furutan tapauksesta eksploitaatioelokuvan.