Mary Bell

Täällä muidenkin hyviä käännöksiä Mary Bellistä

http://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?f=3&t=8749

Ja omaani, crime librarysta

“Brian Howella ei ollut äitiä joten häntä ei tulla kaipaamaan.”
– Mary Bell

“Etsikö Brianiasi?” kysyi Mary Bell. Brianin sisko Pat oli huolissaan kadonneesta taaperosta, jonka olisi pitänyt olla silloin kotona. Pieni, vaaleatukkainen, 3-vuotias Brian Howe oli usein leikkimässä lähellä kotia. Mary ja hänen paras ystävänsä Norma tarjoutuivat auliisti etsimään kadonnutta pikkupoikaa. He johdattivat Patin naapurustoon ja etsiskelivät sieltä täältä, tietäen tasan tarkkaan, missä Brian oli.

He ylittivät junaradan ratakiskot teollisuusalueelle, jossa Scotswoodin lapset tappasivat leikkiä rakennusmateriaalien, vanhojen autojen ja vaarallisten romujen keskellä. Pat oli huolissaan – vain muutamia viikkoja sitten pikkuinen Martin Brown oli löydetty kuolleena purettavaksi määrätystä talosta (condemned house?). Mary osoitti suuria betonilohkareita.
“Ehkä hän on leikkimässä lohkareiden takana, tai niiden välissä”, hän sanoi.
“Oi, ei, hän ei koskaan mene sinne”, Norma sirkutti.
Itseasiassa Brian makasi kuolleena juuri noiden lohkareiden välissä. Mary halusi Patin itse löytävän kuolleen veljensä, Norma myöhemmin kertoi, “koska halusi Pat Howen kokevan shokin”. Mutta Pat päätti lähteä paikalta. Newcastlen poliisi löysi lapsen ruumiin myöhemmin 23:10 sinä iltana.

Brian löydettiin peitetty maasta revittyyn rikkaruohoon. Hänet oli kuristettu. Lähellä nurmikolla lojui hajonneet sakset. Hänen reisissään oli pistojälkiä ja hänen sukuelimiään oli vahingoitettu. Nippuja hänen tukkaansa oli leikattu. Haavat olivat kummallisia: “Niissä oli kammottavaa leikkisyyttä, kammottavaa hellävaraisuutta, ja jotenkin se leikkisyys siinä teki siitä vielä hirvittävämpää”, sanoi komisario James Dobson. Brianin vatsaan oli “koristeltu” M-kirjain partaveitsen terällä. Viilto ei ollut syvä, päivien päästä sitä ei enää olisi nähnyt selvästi. Näytti siltä, että siihen oli tehty ensin “N”, joka oli – ehkäpä eri kädellä – korjattu kirjaimeksi M.

275 mailia pohjoiseen Lontoosta oleva Scotswood oli taloudellisten vaikeuksien riepoittelema, ja kun kesällä -68 alueella liikkui murhaaja – joka oli todennäköisesti lapsi – kylä oli paniikin vallassa. Poliisi hiillosti scotswoodilaisia ja haastatteli 3-15-vuotiaita lapsia. Aikuiset pohtivat, saattoiko Martin Brownin “onnettomuus” olla myös murha.
“Olimme todella hermostuneita”, Brownin täti sanoo, “mutta lapset tunsivat sen myös.”

Tutkijoiden epäilyt kohdistuivat pian 11-vuotiaaseen Mary Belliin ja 13-vuotiaaseen Norma Belliin. (He eivät olleet sukua toisilleen). Mary ei vastannut tutkijoiden kysymyksiin suoraan, vaan kierteli ja kaarteli ja tuntui välttelevän heitä. Hän käyttäytyi oudosti. Norma oli oikein innostunut murhasta, muistelee eräs viranomainen. “Hän hymyili kokoajan kuin se olisi valtava vitsi.”

Kun tutkijat laittoivat Maryn oikein ahtaalle, hän yhtäkkiä “muisti” nähneensä Brianin 8-vuotiaan pojan seurassa tämän kuolinpäivänä. Poika oli lyönyt Briania ilman mitään syytä, hän väitti. Hän oli myös nähnyt saman pojan leikkineen saksilla, jotka olivat menneet rikki. Mutta tuo kyseinen poika oli ollut lentokentällä sinä iltapäivänä kun Brian kuoli. Ja lisäksi: sakset olivat salassa pidettyä todistusaineistoa.

Tyttö kuvaili niitä täsmällisesti: “kuin hopeanväriset, jotain vikaa niissä oli, toinen saksi oli joko hajonnut tai taipunut”. Tuli selväksi, että joko Mary, Norma tai molemmat, olivat nähneet Brianin kuolevan. Ja todennäköisesti toinen heistä oli tappaja.

Brian Howe haudattiin elokuun 7. päivä. Etsivä Dobson oli paikalla: “Mary Bell oli seisoimassa Howejen talon edessä kun arkku tuotiin ulos. Minä olin, tietysti, tarkkailemassa tyttöä. Ja kun näin hänet, tiesin, etten raaskisi riskeerata toista päivää (And it was when I saw her there that I knew I did not dare risk another day.) Hän seisoi siellä, naureskellen. Naureskellen ja hieroen käsiään. Ajattelin, voi Jumala, minun täytyy tuoda hänet sisään, shell do another one.”

“Ainoa asia millä oli väliä oli valehdella hyvin.”
– Mary Bell (aikuisena)

Brianin hautajaisten jälkeen Dobson kyseli taas Normalta. Nyt hän väitti, että Mary oli kertonut hänelle tappaneensa Brianin, ja tuonut hänet betonilohkareille katsomaan ruumiista. Mary oli kertonut Normalle: “Puristin hänen kaulaansa ja painoin hänen keuhkojaan; sillä tavalla niitä tapetaan. Pidä sitten suusi kiinni äläkä kerro kenellekään.” Kun Norma oli nähnyt Brianin, hän tiesi, että tämä oli kuollut. “Hänen huulensa olivat liilat. Mary veti sormiaan pitkin hänen huuliaan. Hän sanoi että oli nauttinut siitä.” Sinä iltana Norma vietiin poliisiasemalle antamaan virallisen lausunnon.

Norman järkyttävän tarinan seurauksena Mary Bell haettiin samana iltana poliisiasemalle varttia yli kahdentoista. Hänen syvänsiniset silmänsä olivat sameat, mutta hän pysyi rauhallisena.
“Hän vaikutti näkevän itsensä latteassa kohtauksessa rosvo-poliisielokuvassa: mikään ei yllättänyt häntä eikä hän myöntänyt mitään”, Dobson kertoi Gitta Serenylle, joka on kirjoittanut tapauksesta laajasti.

“Minulla on syytä uskoa, että olit lähellä lohkareita Norman kanssa”, sanoi Dobson. “Mies huusi joillekin lapsille lähellä sitä paikkaa ja te molemmat juoksitte pois sieltä missä Brian oli makaamassa ruohossa. Tämä mies todennäköisesti tunnistaa sinut.”
“Hänellä täytyy olla hyvä näkö”, Mary vastasi.
“Miksi hänellä täytyisi olla hyvä näkö?” Dobson heitti takaisin, valmiina nappaaman hänet valheesta.
“Siksi että hän…” Mary jatkoi hetken päästä: “…pystyi näkemään minut kun en ollut siellä.”
Hän nousi seisomaan. “Minä menen kotiin… Tämä on aivopesua.”
Dobsonpa ei päästänyt häntä lähtemään. “Onko tämä paikaa ihan sekaisin?” Mary kysyi.

Mary ei antanut periksi. “En aio antaa lausuntoa. Olen antanut monia lausuntoja. Aina te tulette minun takiani. Norma on valehtelija, hän yrittää aina saada minut kiipeliin.”
Mary päästettiin lähtemään 3:30.
Dobson kyseenalaisti omat olettamuksensa, joista oli ollut niin varma. Mutta nähtyään Maryn käytöksen Brianin hautajaisissa ja saatuaan todistuksen Normalta, hän toi Maryn takaisin asemalle.
“Hän oli todella ahdistunut”, Dobson sanoo. “Hän antoi minulle sen vaikutelman, että tiesi ajan milloin arviointi oli tullut (the time of reckoning had come). Hän myönsi nyt olleensa läsnä kun Brian oli kuollut, mutta hänen ‘tunnustuksensa’ koki kummallisen käänteen.”

“En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen.”
– Mary Bell

Seuraavassa Mary Bellin virallinen lausunto:

Minä, Mary Flora Bell, haluan tehdä lausunnon. Haluan jonkun kirjoittavan ylös, mitä sanon. Minulle on sanottu, ettei minun tarvitse sanoa mitään ennen kuin haluan tehdä niin, mutta kaikkea, mitä sanon, voidaan käyttää todisteina.

Allekirjoittanut, Mary F. Bell

Brian oli kadulla ja minä ja Norma oltiin kävelemässä häntä vastaan. Me käveltiin hänen ohitseen ja Norma sanoo “Tuletko kauppaan Brian?” ja minä sanon “Norma, sinulla ei ole rahaa, miten voit mennä kauppaan? Mistä saat sitä?” Hän sanoo “Älä utele, pidä nenäsi erossa tästä.” Pikku Brian seurasi ja Norma sanoo: “Kävele edessä.” Minä halusin Brianin menevän kotiin, mutta Norma alkoi yskiä, jotta Brian ei voisi kuulla mitä puhuimme.

Me mentiin alas Crosshiil Roadille missä Brian oli yhä meidän edessä. Siellä oli värillinen poika ja Norma yritti aloittaa tappelua hänen kanssaan. Hän sanoi, Mutakuono, neekeri, aika mennä pesulle.” (Pojan) Isoveli tuli ja löi häntä. Hän huusi “Howay, nyrkit pystyyn”. Poju käveli pois ja katsoi Normaa kuin hän olisi hullu.

Menimme Dixons kauppaan ja kiipesimme suojakateiden yli, siis reiästä läpi ja rautatien yli. Sitten minä sanoin “Norma mihin olet menossa?” ja Norma sanoi: “Tiedätkö sinä sen pienen ammeen, mistä sammakonpoikaset tulee?” Kun pääsimme sinne, siellä oli pitkä, suuri vaunu, joissa oli suuria, pyöreitä reikiä. Norma sanoo Brianille:
“Oletko tulossa mukaan, koska tuolta tulee rouva numero 82:sella ja hänellä on laatikollinen karamellia ja sellaista?”

Me kaikki mentiin sisään, sitten Brian alkoi itkeä ja Norma kysyi häneltä, oliko hänellä kurkku kipeä. Hän alkoi puristaa Brianin kurkkua ja Brian alkoi itkeä. Hän sanoi: “Ei se rouva tänne tule, vaan tuonne, noiden isojen kivilohkareiden luo.”
Menimme niille lohkareille ja hän sanoo “Sinun pitää maata maassa” ja hän menee maahan makaamaan niiden lohkareiden väliin, josta hänet löydettiin. Norma sanoo “Työnnä kaula ylös” ja hän teki niin. Sitten hän kuristi Briania kovaa, sen näki, koska hänen sormen päänsä olivat käymässä valkoisiksi.
Brian pyristeli vastaan ja minä painoin Norman olkapäitä, mutta hän meni hulluksi. Yritin nyhtäistä hänen leukaansa, mutta hän huusi minulle.

Tässä välissä hän pamautti Brianin päätä jollain puulla tai puupalikalla ja Brian makasi tajuttomana. Hänen naamansa oli ihan valkoinen ja sininen ja silmät olivat auki. Hänen huulensa olivat purppurat ja kuolaa oli kaikkialla ja se muuttui joksikin niin kuin untuvaksi. Norma peitteli hänet ja sanoin “Norma, minulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa”. Pikku Lassie oli siellä ja se pillitti ja Norma sanoi “Älä aloita tai teen samoin sinullekin”. Se itki silti ja hän meni kuristamaan sen kurkkua, mutta se murisi sille. Hän sanoi sille: “Hys hys, nyt rauhassa”.

Menimme kotiin ja otin pikku Lassien mukaan. Norma käyttäytyi hassusti ja teki hölmöjä ilmeitä ja levitteli sormiaan. Hän sanoi “Tämä on ensimmäinen mutta ei tule olemaan viimeinen.” Minä säikähdin siitä.
Kannoin Lassieta ja laitoin hänet maahan junaradalle ja menimme ylös Crosswoodin polkua. Norma meni sisään taloon ja sai sieltä sakset ja laittoi ne housuihinsa sisään. Hän sanoi “Mene hakemaan kynä”. Sanoin “Enkä, mihin?” Hän sanoo “Että kirjoitetaan viesti hänen vatsaansa” ja en hakenut kynää. Hän haki Gillette-partakoneen terän. Menimme takaisin kivilohkareille ja Norma leikkasi hänen hiuksensa. Hän yritti leikata häneltä jalan ja korvan terällä.
Hän yritti näyttää minulle, että se oli terävä, hän otti mekkonsa yläosaan, (she took the top of her dress where it was raggie and cut it) jossa se oli rähjäisenä ja leikkasi ja teki viillon. Mies tuli alas rautatielle pikkuisen, vaaleatukkaisen tytön kanssa, ja hänellä oli punainen ruudullinen paita ja sinisen denimfarkut.

Kävelin pois. Hän piilotti partaveitsen terän suuren, nelikanttisen betonilohkareen alle. Hän jätti sakset pojan viereen. Hän käveli ennen minua nurmikon poikki Scotswood Roadille. En voinut juosta nurmikolla, koska olin juuri saanut mustat tohvelini päälle. Kun olimme jatkaneet matkaa vähän aikaa hän sanoi “May, sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä, koska joudut vaikeuksiin” ja minä en ollut tehnyt mitään ja minä en ollut ottanut sisälmyksiä ulos. En voisi katkaista linnun kaulaa tai kurkkua tai mitään, se on kamalaa sellainen. Astelimme ylös ja menimme kotiin, minä melkein itkin. Sanoin, jos Pat saa selville, hän tappaa sinut, vähät Brianin tappamisesta, koska Pat on niin poikatyttö. Hän on aina kiipeilemässä vanhoissa rakennuksissa ja semmoista.

Myöhemmin autoin etsimään Briania ja yritin kertoa Patille, että tiesin missä hän oli lohkareiden välissä, mutta Norma sanoi “Helkkari älä mene sinne, hän ei koskaan mene sinne”, ja hän vakuutti, ettei Pat ollut siellä. Minua huudettiin kotoolta puoli kahdeksan ja jäin sisään. Heräsin jotain puoli kaksitoista ja seisoimme ovella kun Brian löydettiin: seuraavana päivänä Norma halusi –
The other day Norma wanted to get put in a home. She says will you run away with us and I said no. She says if you get put in a home and you feed the little ones and murder them then run away again.

Olen lukenut edellä olevan lausunnon ja minulle on sanottu, että voin oikaista, muutta tai lisätä mitä tahansa haluan. Tämä lausunto on tosi. Olen tehnyt sen omasta vapaasta tahdostani.

Mary Flora Bell (allekirjoitettu 6:55)

Maryn lausunnossa oli jotain, mikä oli totta, mutta enimmäkseen hän yritti syytellä Normaa. Dobson muodollisesti tuomitsi Mary Bellin Brian Howen murhasta. “Se on ihan oikein minulle”, Mary vastasi. Sitten Dobson pidätti Norma Bellin, joka kävi vihaiseksi syytteistä. “Saat vielä maksaa tästä”, hän uhosi etsivälle.

Tyttöjä pidettiin lukossa Newcastle West Endin poliisiasemalla. Tuleva oikeudenkäynti veti puoleensa kauhun viettelemää kansaa.

Varoitusmerkit

“Mitä tapahtuu jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?”
– Mary Bellin muistikirjasta

Etsivät tutkivat Martin Brownin salaperäistä kuolemaa nyt henkirikoksena. Itseasiassa Mary Bellin pöyhkeilevä käytös Martinin kuoleman jälkeen oli niin ilmiselvää, että oli ihme, ettei häntä oltu pidätetty aiemmin. Ehkäpä Brian Howen henki olisi silloin säästylnyt. Mutta kuten paikallinen poika sanoi, kaikki tiesivät Maryn olevan suuri esiintyjä ja hänen huudoilleen “Minä olen murhaaja!” oli yksinkertaisesti vain naurettu.

Jopa Martinin kuoleman jälkeen Mary satutti muita lapsia.

11. toukokuuta -68, 3-vuotias poika löydettiin pää verta vuotaen joidenkin tyhjien vajojen takaa läheltä pubia. Löytäjät olivat Norma Bell ja Mary Bell. Pieni poika oli Maryn serkku. Hän oli “pudonnut” kallion kielekkeeltä, laskeutuen monta jalkaa alas. Mary myönsi myöhemmin tyrkänneensä hänet alas penkereeltä.

Seuraavana päivänä Mary, Norma vieressään, hyökkäsivät kolmen tytön kimppuun, jotka olivat leikkimässä kotia. Yksi tytöistä sanoi Maryn “laittaneen kätensä kaulani ympärille ja kuristaneen lujaa… Tyttö [Mary] irrotti kätensä kaulastani ja teki saman Susanille.” Poliisille soitettiin pian. Norma kertoi, että Mary “meni toisten tyttöjen luo ja sanoi ‘Mitä tapahtuu, jos kuristat jonkun, kuoleeko ne?’ Sitten Mary laittoi molemmat kätensä tytön kurkulle ja kuristi. Se tyttö alkoi mennä violetiksi… Sitten juoksin pois ja jätin Maryn. En ole nyt hänen ystävänsä.”

Viranomaisen raportin mukaan 15. toukokuuta, “Bellin tyttöjä on varoitettu toimenpiteistä, jotka heitä tulevaisuudessa seuraavat.”
10 päivää myöhemmin Martin Brownin tapettiin.

Martin Brown

“Yksi poika on vain käynyt maate ja kuollut.”
– Mary Bellin muistikirjasta

Martin nähtiin viimeisen kerran noin varttia yli 3 iltapäivällä ja hänet löydettiin puoli neljä makaamasta laudoitetun talon lattialla. Kolme repaleisessa metsikössä ruokaa tonkivaa poikaa löysivät lapsen ikkunan vierestä makaamasta selällään. Lapsessa oli verta ja kuola norui alas poskelle ja kaulalle. Säikähtäneet pojat kertoivat löydöstään ulkona oleville rakennustyöläisille, jotka muistivat antaneensa pikku-Martinille keksejä aikaisemmin sinä päivänä. He kiipesivät portaat ylös taloon ja yrittivät elvyttää – mutta Martin oli jo kuollut.

Yksi pojista huomasi Mary Bellin tulevan jonkun toisen lapsen kanssa taloa kohti ja pysähtyvän suoraan ikkunan eteen. “Mennäänkö tuosta?” Mary sanoi. He ahtoivat itsensä läpi lautojen päästäkseen sisään. Mary oli tuonut Norman näyttääkseen, että oli tappanut Martinin. Mutta heitä käskettiin lähtemään.

Tytöt lähtivät sitten etsimään Martinin tätiä kertoakseen tälle onnettomuudesta, jonka uhriksi uskoivat Martinin joutuneen, ja että siellä oli “verta kaikkialla”.
“Näytän sinulle, missä se on”, Mary sanoi järkyttynelle naiselle.

Outoa kyllä, poliisi ei löytänyt väkivallan merkkejä. Purkki aspiriinia oli vieressä – ehkä hän oli vetänyt sitä koko purkillisen. Lapsessa ei ollut näkyviä kuristusjälkiä ei ollut, eikä muitakaan merkkejä ja niinpä viranomaiset uskoivat, että se oli onnettomuus. Rikostutkintajaostoa ei kutsuttu paikalle.

Viranomaisen tekemässä raportissa ilmoitettiin, että Martin Brownin kuolinsyy oli auki. Mutta Scotswoodin yhteisö ei voinut vain haihduttaa mielestään traagista kuolemaa. Niinpä he keksivät marssia ja protestoida lähialueen vaarallisia taloja vastaan.

Samaan aikaan Scotswoodin todellinen uhka, Mary ja Norma kiusasivat Martinin tätiä urkkivilla kysymyksillään.
“He kyselivät minulta kyselemistään: ‘Kaipaatko Martinia?’ ja ‘Itketkä hänen takiaan?’ ja ‘Kaipaako June häntä?’ ja kaiken aikaa he virnuilivat. Kun en enää kestänyt sitä, käskin heitä lähtemään ja olemaan tulematta takaisin.”

June Richardson pitelee kuvaa pojastaan Martin Brownista

Tytöt kiusasivat myös hänen äitiään June Brownia. Kuultuaan koputuksen June avasi etuoveen ja Mary seisoi sen takana.
“Mary hymyili ja pyysi saada nähdä Martinin. Sanoin, ‘ei, kultapieni, Martin on kuollut’. Hän pyörähti ympyrän ja sanoi ‘Ääh, tiedän, että hän on kuollut. Halusin nähdä Martinin hänen arkussaan'” ja hän virnuili yhä. Olin sanaton siitä, että niin nuori lapsi halusi nähdä kuolleen vauvan ja paiskasin vain oven hänen edestään.”

Maryn pahaenteinen käytös ei kohdistunut ainoastaan Martinin surevaan perheeseen.
Sunnuntaina, seuraavana päivänä Martinin kuolemasta, Mary juhli 11-vuotissyntymäpäiviään yrittämällä kuristaa Norman pikkusiskon. Norman isä sattui näkemään Maryn kädet tämän kurkulla.
“Löin Maryn kädet pois”, isä kuvaili myöhemmin.

Mutta päivä ei ollut päättynyt vielä. Seuraavana aamuna Woodlands Crescentin päiväkodin henkilökohta teki puistattavan löydön.

Murhaavat viestit

“Varokaa TÄSTÄ on murhaajissa kyse”
– viesti joka löytyi vandalisoidusta päiväkodista

Maanantaiaamuna, 27. toukokuuta, kun erään päiväkodin opettajat Woodlands Crescentiltä, Whitehouse Roadin päädystä, saapuivat työpaikalleen, he näkivät selvästi, että siellä oli pengottu. Päiväkodin eväitä oli viskottu päättömästi ympäriinsä ja siivousvälineet oli roiskittu lattioille. Mutta kauhistuttavin löytö olivat neljä kirjoitettua viestiä, jotka kuuluivat näin:

Merkintä

“Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”

“vitu me murhattin varokaa Fannya ja Faggottia”

“me murhasimme Martain brownin Haistakaa paska Äpärät”

“Olette sälittäviä koka me murhattiin Martain Go Brown teidän Parasta varoa Murhaajat FANNYJA ja Faggot te hässijät”

(Faggot voi olla ihmisen nimi tai tarkoittaa homoa/hinttaria.)
Poliisi vei viestit asemalle pitäen niitä sairaana vitsinä. Mary myönsi jälkeen päin, että he kirjoittivat viestit “huvin vuoksi”. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Päiväkotiin murtauduttiin, joten sinne asennettiin hälytysjärjestelmä.

Maryn muistikirja

Samana aamuna Mary Bell piirsi muistikirjaansa kuvan lapsesta. Pieni piirroshahmo oli samassa asennossa, josta Martin Brown löydettiin, ja sen vieressä oli pullo, jonka vieressä taasen luki sana “TABLET..” (levy, laatta tai vastaava?) Piirroksessa oli mies, joka käveli lasta kohti ja sillä paperilla luki
“Lauantaina olin talossa, ja minun äiskä lähetti Minut kysymään Normalta Tulisiko hän ylös minun kanssa? me mentiin sinne ja tultiin Marget Roadille ja siellä oli väkijoukko ihmisiä vanhan talon luona. Minä kysyin, mikä oli hätänä. siellä oli poika kuka oli Vaan käynyt maate ja Kuollut.”
Maryn muistikirjan alkulehden kirjoitus ei ollut tuntunut opettajasta oudolta, vaikka hän olikin ainoa oppilas, joka oli kirjoittanut Martinin kuolemasta.

Alkulehti

Saman viikon perjantaina saatiin huomata, että Päiväkotiin juuri asennetusta hälytysjärjestelmästä oli hyötyä: Mary Bell ja Norma Bell saatiin kiinni rysän päältä, mutta he kielsivät murtautuneensa sinne aiemmin. Heidän palautettiin vanhempiensa huostaan ja murtoa käsiteltäisiin myöhemmin nuoriso-oikeudessa.

Viikkoa myöhemmin Mary hyökkäsi Norman kimppuun lähellä mainitun lastentarhan hiekkalaatikkoa. Muuan poika näki Maryn kynsivän kaveriaan ja potkivan tätä silmään, mutta hän vain nauroi, kun kuuli Maryn huutavan “Minä olen murhaaja!” Mary osoitti sen talon suuntaan, josta Martin Brown oli löydetty. “Tuo talo tuolla, siellä minä tapoin…” Koska Mary tunnettiin huomionkipeänä mahtalijana, poika ei ottanut kummallista kerskailua vakavissaan.

Heinäkuun lopulla Mary kävi Brian Howen kotona, kun tuo pieni poika oli vielä elossa, ja ilmoitti “Tiedän Normasta jotain, mikä saisi hänet kiipeliin, saisi ihan heti.”
Hän kertoi Howen kotiväelle salaisuuden: “Norma laittoi kätensä pojan kurkulle. Se oli Martin Brown – hän [Norma] puristi ja hän [Martin] vain kuukahti.”
Asiaansa havainnollistaakseen hän kahmaisi oman kurkkunsa elehtien kuristamista ja päästi sitten kätensä irti. Muutama päivä myöhemmin Mary kuristi Howen perheen oman pojan. Tämä kyltymätön tarve “näyttää ja kertoa” kuolettavat rikoksensa voisi purkautua näin toiseen viattomaan taaperoon.

Kiinniotto

“Murhaaminen ei ole niin paha, me kaikki kuolemme joskus kuitenkin.”
– Mary Bell yhdelle vartijoistaan

Ensimmäisenä yönään pienissä selleissään Newcastle West Endin poliisiasemalla tytöt olivat levottomia.
“He huutelivat toisilleen ovien läpi”, sanoi yksi lasten perään katsonut naispoliisi. Poliisiasemalla ei oltu totuttu majoittamaan sinne lapsia ja niin he tekivät vain parhaansa.
“Lopulta käskimme heitä sulkemaan suunsa. Yhteen aikaan kuulin Maryn huutavan vihaisesti äidistään.”
Mary, joka oli krooninen sängynkastelija, kauhistui nukkumaan käymisestä pelossa, että sotkisi vuoteensa. Hän uskoutui, että hänelle kävi niin usein. Vuosia myöhemmin Mary kertoi, että kun hän teki niin, hänen äitinsä hieroi hänen kasvojaan wc-pyttyyn ja vei patjan näytille koko naapurustolle.

Vangitsemisen aikana naisvartijat, jotka tutustuivat Maryyn paremmin, kuvailivat häntä itsevarmaksi ja älykkääksi “rääväsuuksi”. Jotkin Maryn kommenteista järkyttivät heitä, mutta toiset saivat heidät näkemään hänet pelokkaana pikkutyttönä, joka ei aivan ymmärtänyt, mitä tarkoitti viedä toisen ihmisen henki. Keskiyöllä Mary –
In the middle of the night Mary would “bolt upright.” Marys hostility had an almost naive quality: while tightly grabbing a stray cat by the neck, a guard told her not to hurt the cat.
(bolt uprigt = nousta äkisti istumaan tai jotain)

Maryn väitetään vastanneen: “Oi, ei hän tunne mitään, ja sitäpaitsi, minä tykkään satuttaa pieniä olioita, jotka eivät voi tapella vastaan. Erään toisen välikohtauksen sattuessa, hän sanoi haluavansa tulla isona sairaanhoitajaksi, “koska sitten voin tökätä neuloja ihmisiin. Minä pidän ihmisten satuttamisesta.”

Jos hänen vanhempansa olivat jotenkin vastuussa hänen käytöksestään, hän ei puhunut siitä. Hänet oli opetettu olemaan hiljaa, erityisesti viranomaisten läsnäollessa. Hänen isänsä Billy Bell oli elänyt perheen kanssa, mutta lapset (Mary ja hänen pikkuveljensä ja siskonsa) oli aina opetettu kutsumaan häntä “sedäksi”, jotta heidän äitinsä saisi sosiaaliavustuksia. Billy Bell oli rosvo, ja äiti Betty Bell oli prostituoitu, joka oli usein poissa Glasgowissa “bisneksillä”. Koska Bellin vanhemmat hankkivat toimeentulonsa näin hämärillä puuhilla, viranomaiset tiesivät hyvin vähän Maryn perheestä. Eräs etsivä, joka vieraili Maryn kotona, kuvaili, että siellä “ei tuntunut kodista, oli vain kuori. Erittäin outoa… ainoata elämää, mitä saattoi tuntea, oli suuri haukkuva koira.”

Oliko Maryn välinpitämättömyys syy sille, että psykiatrit pitivät häntä “psykopaattisena”? Jos hän olisi rikkonut hiljaisuuden kertomalla kotiväkivallasta, olisiko hän saanut myötätuntoisemman analyysin?
“Olen nähnyt paljon psykopaattilapsia”, tohtori Orton tavattuaan Maryn ensi kertaa kun tämä oli poliisilaitoksen putkassa. “Mutten ketään sellaista kuin Mary: niin älykästä, niin manipuloivaa tai niin vaarallista.”
Oikeudenkäynnin aikana Maryn käytös – During the murder trial, Marys behavior would do little to harvest sympathy.

Oikeudenkäynti alkaa

“No sehän oli tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
– Syyttäjän kysymys Norma Bellille

Mary ja Norma Bell tuotiin molempien poikien murhia käsittelevään oikeudenkäyntiin 5. joulukuuta -68. Oikeudenkäynti kestäisi 9 päivää. Mediahuomio – joka oli kyllä lievää verrattuna tämän päivän sensaationaalisiin standardeihin – synnytti kiinnostusta oikeudenkäynnin edetessä ja finaalipäivänä lehdistöä oli joka nurkassa. Vaikka oikeuden tiedonannoista yritettiin tehdä vähemmän uhkaavan tuntuisia lapsille, olivat Norma ja Mary järkyttyneitä. Mary näytti olevan tarkkaavainen, mutta myönsi myöhemmin, että koko juttu oli “hämäystä”.

Syyttäjä Rudolph Lyons avasi oikeudenkäynnin sanomalla, että se joka surmasi Brian Howen, surmasi myös Martin Brownin. Lyons kertoi suunnitelmallisesti molempien tyttöjen epäilyttävästä käytöksestä Martinin kuolinpaikalla, kuinka he olivat kiusanneet surevaa perhettä kammottavilla, pimeillä kysymyksillään, ja kuinka he olivat vandalisoineet Päiväkotia seuraavana päivänä, jättäen muistilappuja, joissa oli tunnustus. Normalle nämä laput koituivat turmiollisiksi. Käsiala-analyysi vahvisti hänen kirjoittaneen “Minä murhasin JOTEN voin tulla takaisin”-viestin. Jos Norma todella oli viaton, miksi hän oli osallistunut näiden hirmuisten raapustusten kirjoitteluun?

“Miten Mary tiesi, että Martin oli tukehdutettu?” kysyi Lyons. Tämä ei ollut yleisessä tiedossa vielä kun Mary demonstroi Howen perheelle miten Martin oli kuristettu. Rikostekniset todisteet myös yhdistettiin Maryyn – molemmasta uhrista löytyi harmaita kuituja, jotka olivat tytön yhdestä hänen villamekostaan. Kuituja Norman kastanjanruskeasta hameesta löytyi Brianin kengistä. Vaikka Norman syyllisyydestä ei ollut epäilystä, Marya pidettiin pääsyyllisenä. Oikeudenkäynnissä olleen Gitta Serenyn mukaan vaikea kysymys kuului, oliko Mary sairas pikkutyttö vaiko hirviö, “pahan siemen”.

Maryn perheen läsnäolosta oikeudenkäynnissä ei ollut oikein apua. Hänen äitinsä Betty Bell häiritsi tiedonantoja kaikella nyyhkimisellä ja ulinallaan ja hänen pitkä, blondi peruukkiinsa putosi päästä. Kuin kaunistelemattoman saippuaooperan surkeasti näyttelevä hahmo, hän ryntäsi ulos kesken oikeudenkäynnin, vain palatakseen dramaattisesti hetkiä myöhemmin. Maryn isä Billy Bell istui hiljaa, välittämättä vaimonsa näyttävästä sekoiluista.

Tummatukkainen Mary, jota Sereny kuvasi hyvin sieväksi ja älykkääksi, katsoi jäänsinisillä silmillään, joista ei kuvastunut muita tunteita kuin viha. Oikeussalin sivustaseuraajat, kirjoitti Sereny, “seurasivat häntä kauhistuttavalla uteliaisuudella”.
Niin “manipuloivaksi” ja “viekkaaksi” pieneksi tytöksi kuin Mary, ei tiennyt mitään sympatialla houkuttelemisesta.
Mary kertoi poliisivirkailijalle kuinka “nainen hallissa hymyili minulle, mutta minä en hymyillyt takaisin. Se ei ole hymyilyn aihe. Tuomaristo ei pitäisi jos minä hymyilisin, vai kuinka?”

Normaa sen sijaan oli ympäröinyt paljon suopeampi perhe. Hän oli kolmas 11:sta lapsesta ja reagoi todisteisiin ja todistuksiin paljon lapsenomaisemmin, pelon ja hermostuksen sekaisin kyynelin (- Mary kieltäytyi itkemästä pitäen sitä heikkouden merkkinä).

Tytöt todistavat

Ensiksi todistajanaitioon meni Norma. Hänen asianajajansa R. P. Smith kysyi häneltä siitä päivästä, jona Martin murhattiin, kuinka Mary tyrkkäsi ulostetta hänen päähänsä (tytöt asuivat aivan lähekkäin) ja sanoi “On sattunut onnettomuus” ja vei hylätylle talolle, josta Martinin ruumis oli juuri löydetty. “Mary halusi kertoi Ritalle, että siellä oli ollut onnettomuus… ja jotain siitä, että verta oli kaikkialla”, Norma sanoi.

Norma oli tärkeä todistaja syyttäjille osatessaan kertoa Maryn väkivaltaisuudesta. “Näyttäikö [Mary] koskaan sinulle kuinka pikkupoikia tai -tyttöjä voisi tappaa? Näyttikö hän sinulle koskaan?” Kun Norma vastasi kyllä, Lyons sanoi:
“No sehän oli todella tuhmasti tehty, eikö totta, ajatella tappaa pieniä poikia ja tyttöjä ja puhua siitä?”
Norma myönsi, että näin oli.

Yönä ennen todistustaan Mary kysyi naiselta, mitä tarkoitti sana ‘epäkypsä’.
“Lakimies sanoi, että Norma oli epäkypsempi. Tarkoittaako se, että jos olisin älykkäämpi, minua syytettäisiin kaikesta?”

Kuudentena päivänä Mary kutsuttiin todistamaan. Huone pörisi innokas odotus. Sereny kuvailee: “Yleisö ja lehdistöhallit olivat täynnä, ja yhtenä päivänä oikeuden tunnelmassa – toisin kuin muina päivinä – oli vaimea vivahdus kammottavasta lumouksesta, joka yhdistetään tämän tapaisiin murhaoikeudenkäynteihin.”

Vaikka tytöt syyttelivät toisiaan, heillä oli läpitunkematon yhteys. Serenyn mukaan oikeudenkäynnin aikaan “heidän päänsä kääntyivät toisiaan kohti, heidän silmänsä lukittuivat, he ilmaisivat itseään kasvoillaan ja heidän kasvonsa muuttuivat niin samanlaisiksi ja he selvästi kommunikoivat.” Silti heillä oli petoksen hetkensäkin: “He ravistelivat päitään epäuskoisesti tai epäilevästi toistensa sanoille; he kääntyivät äkillisesti, tuijottivat toisiaan vihaisesti kuullessaan toverinsa siteerauksia, joissa Norma syytti Marya jostain moraalittomasta tai toisinpäin; ja he kommentoivat niitä kuuluvasti – Norma kyynelillä ja itkemällä epätoivoisesti ‘Ei, ei’ – Mary kovaa ja hurjistuneesti huomauttelemalla.
Lopulta tuomari kielsi tyttöjä ottamasta kontaktia toisiinsa oikeudenkäynnin aikana.

Molemmat kielsivät osallisuutensa Martin Brownin kuolemaan, mutta tunnustivat olleensa yhdessä sinä päivänä kun Brian kuoli. Maryn mukaan maaninen Norma kuristi Brianin. Kun kysyttiin, pelkäsikö hän Norman tappavan hänet, Mary vastasi: “Ei hän raaskisi – koska kääntyisin ympäri ja löisin häntä.”

Norman synkkä versio tapahtumista oli lähempänä totuutta: “May [Maryn lempinimi] käski Brianin mennä maahan makaamaan” ja sitten “alkoi satuttaa häntä.” Norma demonstroi, kuinka Mary nipisti Brianin nenää. Brian oli muuttunut liilaksi ja yrittänyt vetää Maryn käsiä pois kaulaltaan.
“Kun hän todella satutti häntä [Briania] hän sanoi, Norma, käteni alkavat hikoa.”
Norma kertoi itkien lähteneensä paikalta, kun Brian oli vielä elossa. Hän meni sitten ystävänsä luo, jossa he tekivät pom-pomeja (cheerleadingissä käytettävä huiska). (Kenties outo aktiviteetti sellaiselle, joka on juuri todistanut murhaa?)
Jos Normaa todella harmitti, että Mary oli surmannut Brianin, miksi hän oli palannut Maryn kanssa tekemään merkkejä Brianin kehoon? Mary toi saksen mukanaan, koska halusi “leikata hänet kaljuksi”. Hänellä oli myös partakoneen terä, jolla hän aikoi viillellä Brianin vatsaa.

Oikeuden päätös

“Mikä on pahinta mitä minulle voi tapahtua? Hirttävätkö he minut?”
– Mary Bell

Maryn kohtalo oli selvä – hänet tuomittaisiin joko murhasta tai taposta.
Vaikka Normaa kohtaan tunnettiin enemmän sympatiaa, oli vielä epäselvää miten häntä rangaistaisiin, vai rangaistaisiinko ollenkaan. Puolustuksen täytyi voida todistaa, että Mary oli häiriintynyt, eikä mahtanut itselleen mitään, eikä ollut ymmärtänyt tekojensa suuruutta. Kun tytöt olivat todistaneet, paikalle kutsuttiin psykiatreja, jotka olivat tutkineet Maryn. Tohtori Robert Orton todisti, että “Luulen, että tämä tyttö on psykopaatti”, mitä hän perusteli “kyvyttömyydellä asettua toisen ihmisen asemaan” ja “toimimalla impulssiensa mukaan, ajattelematta tekojensa seurauksia”.

Kun tuli lopetuspuheenvuoron aika, syyttäjät luonnehtivat Marya pahaksi hengeksi. Norma-raukka oli “pahan ja mukaansatempaavan vaikutuksen” uhri, “melkein kuin se fiktiivinen Svengali.”
(Svengali on hahmo George du Maurierin novellista – sana tarkoittaa ilkeämielistä henkilöä, joka manipuloi muita, toim.huom.)
“Norma on yksinkertainen tyttö, jonka älyntaso ei vastaa ikäluokkaa. Mary on mitä epänormaalein tyttö, mikä voi olla, aggressiivinen, säälimätön, julma, kykenemätön katumaan tekojaan, tyttö, jolla on dominoiva luonne, tietyllä epätavallisella älykkyydellä ja oveluudella, se on kauhistuttavaa.”

Yrityksenä pelastaa Mary leimautumasta demoniseksi “pahan siemeneksi”, puolustus heitti ilmaan kysymyksiä: Miksi tämä tapahtui? Mikä sai Maryn tekemään niin?
“Se on…. hyvin helppoa herjata pientä tyttöä, kutsua kuin Svengaliksi, pysähtymättä hetkeksi miettimään, mikä johti koko tähän tilanteeseen…”

Viidestä naisesta ja seitsemästä miehestä koostuvalta tuomaristolta kesti 4 tuntia palauttaa oikeudenpäätös. Norma oli pakahtua ihastukseen kun hänet todettiin syyttömäksi molempiin tappoihin. Mary todettiin syylliseksi kahteen tappoon alentuneesti syyntakeisena. Tuomari Cusack kuulutti hänen tuomionsa elinkautisen samalla kun Mary itki. Hänen vankeutensa kestäisi jonkin epämääräisen ajan.

Norma Bellille annettiin myöhemmin kolme vuotta ehdonalaista ja hänet vietiin Woodlands Crescent Nurseryyn (päiväkotiin) ja laitettiin psykiatrisen tarkkailun alaiseksi.

Vangitseminen

“Hän nimitti minua murhaajaksi ja minä tartuin häntä tukasta ja paiskasin naaman hänen päivälliseensä.”
– Mary Bell

Koska Britanniassa ei ollut käytössä vankilaa murhaaville pikkutytöille, kaikkia hiersi yksi sama kysymys: Mihin Mary sijoitettaisiin? Vankilajakso 11-vuotiaalle oli poissa kysymyksestä. Mielisairaalloilla ei ollut resursseja ottaa häntä. Hän oli liian vaarallinen insituutioon, joissa asusti ongelmaisia lapsia. Lopulta kypsä murhaajatar laitettiin eräänlaiseen poikakotiin. Vaikka siellä tulisikin kuitenkin ongelmia, kun Mary ehtisi murrosikään.

Maryn vangitseminen oli kiehtova asia, koska hän selvästi “parani” jollain tavalla. Kun hän pääsi sieltä ulos 23 vuoden iässä, hänellä oli jo oma tytärkin. Hän väittää olevansa täysin eri ihminen kuin se “psykopaatti” lapsitappaja, joka hän kerran oli. Voiko väkivaltainen sosiopaatti parantua? Onko mahdollista, että hän oli vielä silloin 11 iässä kykeneväinen parantumaan? Oliko hän saanut “moraalisen herätyksen”, kuten kirjailija Gitta Sereny vihjailee? Vai onko hän vain loistava näyttelijä? Sosiopaatit osaavat halutessaan olla erinomaisen kaksinaamaisia. Oli miten oli, Maryn kokemukset vangittuna olosta ovat paljastamisen arvoiset.

Mary Bell sijoitettiin Red Bank Special Unitiin helmikuussa -69 marraskuuhun -73 saakka. Red Bank oli poikakoti, jonka turvallisuusaste oli korkea.
Useimpien mielestä laitos oli hyvin suunniteltu, kohtalaisen mukava paikka, jonka henkilökunta oli henkisesti tukevaa. Poikakotia johti entinen merivoimien mies James Dixon, joka tunnettiin vahvasta moraalisesta vaikutuksestaan. Herra Dixon piti Marylle tiukkaa järjestystä ja määräsi säännöt ja Mary oppi kunnioittamaan ja rakastamaan häntä. Jos Maryn äiti oli ollut paha, moraaliton kurinpitäjä, herra Dixon oli hyväntahtoinen, vahva isähahmo, joka oli puuttunut hänen elämästään. Mary rakasti Billy Belliä, (joka ei ollut hänen biologinen isänsä, mutta oli ollut hänen elämässään alusta saakka) mutta varkaana hän ei ollut ihanteellinen roolihahmo. Billy kävi tapaamassa Marya laitoksessa, mutta ei tullut enää sitten, kun hänet tuomittiin aseellisesta ryöstöstä samana vuonna, -69.

Maryn äiti oli kuria pitävä, mutta ei suuremmin puoltanut perhearvoja. Prostituoituna hän “kuritti” asiakkaitaan ruoskalla ja bondagella, väitti Mary. Mutta Betty Bell tosin kertoi: “Piilotan aina ruoskat lapsilta.” Betty kävi usein tapaamassa tytärtään, ja Mary odotti innokkaasti äitinsä käyntejä, mutta aina niiden jälkeen hän oli harmissaan ja aggressiivinen, kertoivat Red Bankin henkilökunta. Eräs lääkäri halusi lopettaa Bettyn käynnit, mutta siihen aikaan ei tullut kuuloonkaan kyseenalaistaa äidin oikeutta tavata tytärtään. Red Bankin henkilökunta vihasi ylidraamaattista ja manipuloivaa Bettyä.
“Hän ‘leikki’ äitinä olemisella”, sanoi yksi opettaja.

Betty Bell käytti hyväkseen tyttärensä pahamaineisuutta, myyden tämän tarinaa iltapäivälehdille ja yllytäen tyttöä kirjoittamaan kirjeitä ja runoja, joita olisi helppo kaupustella lehdille. Mary sanoi, että äiti halusi teroittaa hänen mieleensä, miten rankkaa hänellä oli ja miten hän kärsi kuuluisan lapsimurhaajan äitinä.
“Jeesus vain naulittiin ristiin, minua hakataan vasaralla sinne”, Mary kuvaili äitinsä mielenmaailmaa.

Mary Bell 16-vuotiaana poikakodissa

Red Bankin filosofia oli keskittyä nykyhetkeen. Menneisyyden kokemuksissa vellominen oli vahingollista, joten Maryn kasvatukselle ja murhille ei annettu riittävästi tunnustusta. Ne ikäänkuin sivuutettiin. Erään psykiatrin mielestä Mary sulki ongelmallisen menneisyytensä pois tietoisuudestaan, eikä hänen mielestään pitäisi yrittää selvittää syitä miksi hän oli tappanut

“Hänellä on epätavallinen sisäinen himo… tarve, jota kukaan muu ei voi aivan ymmärtää eikä käsitellä”, hän sanoi. Mary kävi useilla terapeuteilla, joista hyvin harva tutustui häneen kunnolla. Hän oli manipuloiva ja aloitti tahallaan tappeluita poikien kanssa, ja väitti, että hänellä oli kaksoissisko nimeltä Paula. (“Luulen, että olin keksimässä kaksosta, joka oli ehkä tehnyt sen, mitä minä olin tosiasiassa tehnyt”, Mary sanoi jälkeenpäin.)

Vankila

“Voidaan epäillä, että tämä siirto oli tuhoisa Marylle”, Sereny kirjoittaa teoksessaan Cries Unheard. Maryn oli pitänyt sopeutua mitä poikamaisimpaan ilmapiiriin Red Bankissa ja nyt hänet laitettiin naistenvankila Styaliin, joka tietysti kuhisi neitejä ja rouvia.

Hän oli kapinoiva vanki ja häntä rangaistiin usein, mutta hän mukautui pian:
“Mitä minun piti tehdä, kyllä, taistella systeemiä vastaan, mutta minun piti nousta vangista konnaksi, mikä tarkoitti, että sen sijaan että olisin ollut avoin ja vihainen, minä olin hiljaa ja juonikas.” Lisäksi hän päätti ruveta näyttämään mieheltä.
“Jeesus Kristus, mitä seuraavaksi? Sinä olet murhaaja ja nyt sinä olet lesbo”, sanoi hänen äitinsä kun tästä kuuli.

Monet lapsipsykiatrit, jotka tekivät viikkottaisia ryhmäterapiasessioita Styliassa, huomasivat, että “[Mary] oli kulkenut pitkän tien maailmaansa, jossa hän oli maskuliininen. Hän asteli ylväästi… ja meikkasi kuin hänellä olisi parransänkeä kasvoissaan”, ja “kääri sukkia miehen sukuelinten muotoon ja osoitti minulle tämän luokassa. Luulen, että hän piti niitä kaiken aikaa.” Hän kysyi myöhemmin lääkäriltä, voisiko hän vaihtaa sukupuolta, mutta sai kieltävän vastauksen. (“Siinä oli ajatuksena, etten olisi enää minä”, hän sanoi.)

Kun hänet siirrettiin vähemmän turvalliseen laitokseen -77, hän karkasi. Hänet saatiin kiinni yhdessä kahden muun karkurin kanssa. Lyhyenä vapaudenaikanaan näiden kahden nuoren miehen seurassa Mary menetti neitsyytensä. Hänen kanssaan maannut jätkä myi tarinansa iltapäivälehdille ja väitti Maryn paenneen vankilasta, koska oli raskaana.
“Kun aikaa kului, painajaiseni oli lehdissä”, Mary sanoi. “En voinut koskaan ymmärtää, mitä he tahtoivat minusta.”
Mary sijoitettiin hostelliin muutama kuukausi ennen ehdonalaistaan vuonna -80, ja hän tapasi naimisissa olevan miehen, joka saattoi hänet raskaaksi.
“Hän sanoi, että hänet oli määrätty näyttämään minulle, että en ollut lesbo”, Mary kertoi. “Minun oli vaikea olla ajattelematta seksiä likaisena.”
Kun hän sai tietää, että oli raskaana, hän ajautui moraaliseen kriisiin. “Jos ajattelen, että melkein ensimmäinen asia, jonka tein päästyäni vankilasta, jonne olin joutunut tapettuani kaksi lasta, oli, että tapan lapsen sisälläni…”
Mutta Mary tunsi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa. Hän ei pitänyt lasta, jota ei koskaan tullutkaan.

Vapauteen 23-vuotiaana

“Mary Bell oli jakanut itsensä kahdeksi eri ihmiseksi, oman itsensä vuoksi.”
– Maryn ehdonalaisvalvoja

Mary Bell vapautettiin 14. toukokuuta -80 ja hän jäi Suffolkiin. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli, missäs muualla kuin paikallisella lastentarhalla, mutta ehdonalaisvalvojat päättivät, että se oli sopimaton pesti hänelle. Sitten hän toimi tarjoilijattarena ja kävi yliopistoa, mutta oli liian lannistettu jaksaakseen sitä loppuun saakka. Hän muutti takaisin äitinsä luo, tapasi nuoren miehen ja tuli raskaaksi. Heräsi tietenkin valtava huoli siitä, voisiko lapsia murhannut henkilö tulla itse äidiksi, mutta Mary taisteli oikeudestaan saada pitää lapsi, joka syntyi 1984.

Mary väittää, että lapsen syntymä sai hänet uudelleen tietoiseksi rikoksistaan.
Hänen annettin pitää lapsensa, joka oli teknisesti oikeuden suojelussa vuoteen -92.
“Jos minussa oli jotain vikaa kun olin lapsi, ei ollut enää. Minä tunsin, että jos he olisivat voineet katsoa röntgenillä sisään, he olisivat voineet nähdä, että kaikki hajonnut oli korjaantunut.”

Jollain tavalla Mary Bell oli muuttunut, ilman asianmukaista psykiatrista hoitoa, lapsimurhaajasta rakastavaksi äidiksi. Hänen vuotensa poikakodissa ja vankilassa olivat altistaneet hänet seksuaaliväkivallalle ja huumeriippuvuudelle, joskin hän väittää saaneensa uuden moraalitajun ja tunteneen syvää surua rikoksistaan. Voisiko tämä olla mahdollista? Voimmeko me uskoa, kuten Gitta Serene kirjoittaa, “muutoksen mahdollisuuteen”? Mary Bellistä oli tullut, kirjailijan mielestä, “kaksi ihmistä – lapsi ja aikuinen.”

Hän tapasi lopulta miehen ja rakastui ja asettui pieneen kaupunkiin.
Mutta ehdonalaisvalvojan piti informoida paikallisia viranomaisia hänen läsnäolostaan ja pian kylän asukkaat pystyttivät pitkin katua kylttejä, joissa luki: “Murhaaja vapaana!” Hän eli jatkuvassa pelossa paljastumisesta.

Kun hän yritti selittää, mitä hän oli käynyt läpi päässään lapsena, pääasiassa väkivaltaisten purkausten ajan, hän tunnusti käytöksensä vain osittain, ja hänen oli vaikea myöntää silloinen tarpeensa kuristaa muita lapsia. Sen sijaan hän kuvaili usein väkivaltaansa lyömisellä ja riuhtomisella: “Laitoin käteni hänen korvilleen tai kiskoin hiuksista tai jotain sellaista.”

Niin pitkälle kuin Martin Brownin tappamiseen, Maryn versiot tapauksista tuppasivat muuttumaan onnettomuudesta selittämättömään tarpeeseen. Hän sanoi tapelleensa äitinsä kanssa, ja ensimmäistä kertaa lyöneensä takaisin. Kun hän “painoi” Martinin kaulaa, hänen muistikuvansa ovat epämääräisiä: “En ole vihainen. Se ei ole se tunne… se on se tyhjyys joka tulee… se on kuilu… se on sokeaa raivoaa, sokeaa kipua, se on tunne, joka ammentaa tyhjiin.”
“En aikonut satuttaa Martinia; miksi minun olisi pitänyt? Hän oli vain pikkuruinen poika, joka oli perheestä niiltä kulmilta…”

Silti Mary yhä näkee Normalla olleen osittain vastuussa Brian Howen kuolemasta.
“Heikompi tekee toisesta vahvemmasta heikon”, hän sanoi puolustelevasti ollen itse se ‘vahvempi’.

Mary Belliä tekemässä

“Ottakaa se juttu pois minusta!”
– Betty Bell tyttärensä Maryn syntymästä

Mary Bellin tarussa, hänen äitinsä Betty on kuvailtu ensisijaisesti roistona ja syyllisenä hänen psykopatologiaansa.

Betty Bell syntyi Glasgowissa 1940 ja häntä kuvailtiin hyvin uskonnolliseksi lapseksi.
“Me kaikki luulimme, että hänestä tulisi nunna”, hänen äitinsä sanoi.
Siskokin muistelee hänen pitäneen “uskonnollisista jutuista”.
“Hän piirteli aina nunnia, ja alttareita ja hautoja ja hautausmaita.”
Perheen mukaan hän ei saanut ylettömästä rangaistuksia, eikä häntä pahoinpidelty, mutta Betty kuitenkin alkoi etääntyä. Kun hänen isänsä kuoli, “Betty dementoitui”, sanoi Isa, Bettyn sisko. Betty sai kiukunpuuskia, teeskenteli ottaneensa lääkeyliannostuksia, ja 1957 hän synnytti Mary Flora Bellin. Maryn isä jäi arvoitukseksi.

Maryn lyhyt lapsuus oli hylkäämisten ja huumeiden yliannostusten painajainen. Betty halusi malttamattomasti eroon tyttärestään – hän jätti tämän sukulaisten hoiviin yhtenään, ja haki sitten aikanaan pois huolimatta perheiden toiveista saada pitää hänet. Vuonna -60 Betty vei Maryn adoptiojärjestölle, antaen tämän järkyttyneelle naiselle, joka ei ollut saanut adoptoida, kun oli muuttamassa Australiaan.
“Minä toin tämän adoptoitavaksi. Saat hänet”, Betty Bell sanoi jättäen Maryn tuntemattomalle. Hänen siskosna Isa oli seurannut Bettyä, ja löysikin pian naisen, joka oli jo ostellut uusia mekkoja Marylle.

2-vuotiaana Mary kieltäytyi kiintymästä muihin – hän käyttäytyi jo silloin kylmästi ja oli kuin irtaantunut muista. Mary ei koskaan itkenyt, kun hän satutti itsensä, hänessä näkyi väkivaltaisuuden merkkejä ja hän murskasi erään sedän nenän lelulla. Asiaa ei helpottanut se, että hänen äitinsä hylkäsi hänet epäsäännöllisin väliajoin ja tuli sitten taas hakemaan hänet luokseen jostain.

Mary näki 5-vuotiaan ystävänsä jäävän bussin alle. Se on varmasti vaikuttanut hänen kykyynsä solmia siteitä muihin. 1961 Mary aloitti päiväkodin.
“Hän oli melkein aina ilkeä”, muistelee yksi opettaja, joka näki kerran Maryn laittavan kädet toisen lapsen kaulan ympärille. Kun hänelle sanottiin, että niin ei tehdä, hän vastasi “Miksi? Voiko se tappaa hänet?”
Hän potki, löi ja nipisteli muita lapsia ja kertoi “valheita kaiken aikaa”. Mary ei kuitenkaan ollut suinkaan se ainoa ilkeä, vaan muut lapset kiusasivat häntä, ja hän oli yksinäinen.

“Tahattomat” yliannostukset

Tuhoisimmat kaltoinkohtelut Marylle olivat säännölliset lääkeyliannostukset, jotka todennäköisesti antoi hänen äitinsä. Kun Mary oli vuoden, hän sai melkein yliannostuksen otettuaan pillereitä, jotka oli piilotettu kapeaan koloon gramofonin sisään.

Näytti mahdottomalta, että vauva olisi omin päin saanut pillerit suuhunsa, ja oudolta, että hän söisi niin monta “happaman makuista” lääkettä. Kun Mary oli kolme, hän ja hänen veljensä löydettiin syömässä “pieniä sinisiä pillereitä” yhdessä karamellien kanssa, jotka heidän tätinsä Cath oli ostanut heille. (Betty sanoi “heidän on täytynyt ottaa pullo käsilaukustani.”) Cath ja hänen miehensä tarjoutuivat usein adoptoimaan Maryn, mutta Betty kieltäytyi luopumasta lapsesta, ja pian katkaisi välit perheeseensä.

Kaikkein vakavin yliannostus sattui kun Mary nieli joukon rautapillereitä, jotka kuuluivat hänen äidilleen. Mary menetti tajunsa ja hänen vatsansa piti pupmpata. Betty Bellin mukaan nuori leikkitoveri antoi Marylle Smartieseja, joita he popsivat jossain, ja Mary tuli niistä sairaaksi.
Yliannostukset, erityisesti kasvavalle lapselle, voivat aiheuttaa vakavia aivovammoja – se on yleinen piirre väkivaltarikollisilla.

Betty Bell oli draamakuningas ja rakasti leikkiä marttyyria. Hän saattoi kärsiä välillisestä münchhausenin oireyhtymästä; yrittäen saada huomiota tyttärelleen traagisilla “vahingoilla”. Tämä syndrooma, jota kuvailtiin ensimmäisen kerran -77, vaivaa omaishoitajia, jotka jatkuvasti vammauttavat, tukehduttavat tai myrkyttävät lastaan saadakseen sympatiaa.

Välillisestä münchhausenin oireyhtymää sairastavalla äidillä on yleensä ei-toivottu lapsi, tai hän ei ole naimisissa. Tämä voi selittää sen, miksi Betty, huolimatta harmista, jonka aiheutti Marylle, halusi tämän aina takaisin. Mary oli jälkeenpäin katkera äitinsä ylettömästä valituksesta, joka meni yli hänen omien kärsimystensä. Itseasiassa tämä Bettyn taipumus näyttää vaivanneen Marya enemmän kuin seksuaalinen väkivalta. Tämä pakottava tarve saada draamaattista sympatiaa on kuvattu yhdellä onnettomuudella: Betty kertoi kyynelehtien sisarelleen, että rekka oli ajannut Maryn yli ja sai valtavasti huomiota ja sympatiaa. Seuraavana päivänä Betty myönsi, ettei se ollut totta; Mary oli ystävien luona, jotka olivat väliaikaisesti ottaneet tytön hoiviinsa.

Ehkä suurin tragedia, jos tämä on totta, on, että Betty käytti Marya prostituutiossa. Siinä, mitä kutsuu “yhdeksi pahimmasta lasten seksuaaliväkivallasta, johon olen koskaan törmännyt”, Sereny sanoo kuvatessaan kauhuja, joista Mary on joutunut selviytymään toimiessaan äitinsä bisnesten tukijana. Kukaan sukulaisista, myöskään Maryn pikkuveli, ei ollut tietoinen tästä väkivallasta, eikä ole vahvistanut sitä.
Tämä voisi selittää Maryn tasapainottoman käytöksen. Jos häntä oli vahingoitettu, se selittäisi hänen tarpeensa vahingoittaa muita ja ehkä se yllytti hänet kohtelemaan väkivaltaisesti pieniä uhrejaan.

Psykologinen portretti

“Ihmisten manipuloiminen on hänen päätavoitteensa”
– Tohtori Westbury tutkittuaan nuoren Maryn

Oikeudenkäynnissä psykiatri, joka oli tutkinut Maryn, todisti, että hän oli osoittanut klassisia psykopaatin (tai sosiopaatin) oireita kyvyttömyydellään eläytyä muiden asemaan.
“Hän ei osoittanut mitään katumusta, ei kyyneliä, ei ahdistusta. Hän oli täysin tunteeton koko asiasta ja vain harmistunut vain pidätyksestään”, sanoi tohtori Orton. “En voinut nähdä oikeaa rikollista motivaatiota.”

Maryn pahoinpitelevä äiti, hänen geneettinen villi korttinsa isästä ja todennäköisesti toistuvien lääkeyliannostusten aiheuttama fyysinen vahinko, kaikki edistivät hänen sosiopaattisuuttaan. Hänen kyvyttömyytensä kiintyä muihin rakastavalla tavalla oli vääristynyt kiintymisprosessiksi, joka perustui väkivaltaiselle aggressiolle. Mary vastasi muille sillä, miten häntä oli kohdeltu. Kun äiti on lapsen pelon lähde, lapsi alkaa suojautua jollain puolustusmekanismilla ulkomaailmaa vastaan. Psykopaatiksi kehittymisen uha on aina läsnä. Tietenkään kaikista ahdistavissa oloissa kasvaneista lapsista ei tule psykopaatteja. Geneettisillä tekijöillä ja neurologisilla vahingoilla on myös merkitystä. Jos lapsi on alistettu kaikille näille olosuhteille, ennuste voi olla tappava.

Hän ei tosiaankaan näyttänyt saaneensa kyllikisi murhattuaan Brianin. Hän oli väkivaltainen eläimiä kohtaan, kasteli sänkynsä säännöllisesti aikuisiälle saakka ja kun hän ei sytytellyt tulia, hän tuhosi tavaroita lyhyellä murhaajan urallaan. Nuo sarjamurhaajan tyypilliset oireet osoittavat myös, ettei hän todennäköisesti olisi lopettanut tappamista, ellei häntä olisi pidätetty. Mary saalisti uhreja, jotka olivat heikompia kuin hän, ja murhien jälkeen lisäsi itsensä rikostutkinnan väliin.

“Eläminen fantasiamaailmassa” on ok lapsille, mutta puhuttaessa psyykkisesti häiriintyneistä väkivaltarikollisista, fraasi kalkahtaa pahaenteiseltä. Mary ja Norma fantasioivat olevansa rikollisia ja pakenevansa Skotlantiin.
“Me rakentelimme ja rakentelimme [fantasiamaailmoja]… Me elättelimme toivoa, että meidät pidätettäisiin ja lähetettäisiin pois”, hän sanoi. “Me emme koskaan puhuneet mistään muusta kuin kauheiden asioiden tekemisestä ja siitä, että meidät vietäisin pois”.

Lääketieteen asiantuntijat eivät usko, että sosiopaatit voivat “parantua”. He yleensä vastustavat terapiaa – jossa Mary kävi laitosvuosinaan. Jotkut spekuloivat, että aggressiiviset taipumukset rauhoittuisivat iän myötä. Ehkä Mary on parempi. Emme voi tietää varmasti.

Manipuloiva

Kun Mary oli lapsi, häntä kuvattiin hyvin manipuloivaksi ja älykkääksi. Aikuisena, kun Gitta Sereny haastatteli häntä, hän näytti suruaan liiankin paljon, jopa siihen pisteeseen asti, että sai kirjoittajan epäilyt heräämään: “Hänen toipumisensa näistä kauheista murheen jaksoista, kuitenkin, oli hämmästyttävän nopea, ja aluksi nämä nopeat tunteidenvaihtelut herättivät minussa epäilyjä.”

“Vain yksi asia ylittää ne kaikki”, hän kirjoittaa Maryn traagisista kokemuksista, “järjestys, jonka hän oli kehittänyt sisäänsä antaakseen tyttärelleen normaalin elämä.” Sekä Sereny että Mary demonisoivat nopeasti Betty Bellyn äitinä ja nostavat Maryn äidin roolin vapauttavana tekijänä. Mutta jokin tässä ei istu oikein tähän yksinkertaisiin täyskäännökseen. Maryllä näyttää olevan liian paljon äidiltä perittyä “draamakuningattaren” taipumusta ja täytyy ihmetellä, kuinka hän on onnistunut puhdistamaan Betty Bellyn psyykeestään.

Mary antoi Bettyn olla osa elämäänsä, vaikka kaltoinkohtelu jatkui vielä vankilasta vapautumisen jälkeen. Hän halusi, että hänen tyttärensä tapaisi Mumminsa. Betty myi tytärtään kaikilla konsteilla, mitä kuvitella saattaa. Ensin hän myi tytärtään seksin ostajille, sitten myi tämän tarinan iltapäivälehdille. Emme voi tietää Bettyn tyttärelleen aiheuttaman vahingon suuruutta.

Läpi Cried Unheardin Mary esittää itsensä hyvin epäluotettavana. Hänellä on kieltämättä syytä valehdella ja liioitella äitinsä pahoinpitelyistä – niin monet sosiopaatit tekevät saadakseen sympatiaa ja oikeuttaakseen käytöksensä. Nyt Betty on kuollut, eikä kukaan muu ole vahvistanut syytöksistä kauheimpia. Mutta todennäköisesti vaikeneminen oli sen tukahdetumman aikakauden tuote, jolloin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei puhuttu niin avoimesti kuin nykyisin.

Cries Unheard

“Mutta kaikkein eniten tahdon elää normaalia elämää.”
– Mary Bell

Kun Cried Unheard julkaistiin vuonna -98, se sytytti vihaisen kohun siitä, että rikolliset hyötyivät teoistaan. Marylle maksettiin siitä, että hän avautui teoistaan, mikä raivostutti niin monia, että pääministeri Tony Blair halvensi julkisesti moista toimintaa. Tehtiin lakeja, jotka estäisivät muita – kuten vaikka sarjamurhaaja Dennis Nilsenia – tekemästä samoin. Maryn toive oli, että kirja paljastaisi kaikki faktat tapahtuneista ja katkaisisi huhuilta siivet. Hän uskoi, että jos hän kertoisi tarinansa, media jättäisi hänet rauhaan.

Mary väittelemässä kirjan äärellä

Sereny kuitenkin sanoo, että kirja kirjoitettiin Maryn lapsen vuoksi, vaikka sen julkaisu on aiheuttanut vahinkoa tytölle. Median elpyvän kiinnostuksen Marya kohtaan toimittajat piirittäneet taloa.
Hänen teini-ikäinen tyttärensä sai tietää, että hänen äitinsä oli surullisenkuuluisa Mary Bell, kun perhe evakuoitiin kodistaan, peitot päidensä suojana, väistellen salamavaloja ja median huuteluja.
Mutta Mary sanoo, että tytär on hyväksynyt asian ja antanut hänelle anteeksi.
“Mutta äiti, mikset kertonut minulle. Olit vain pentu, nuorempi kuin minä nyt”, hän sanoi Maryn kertoman mukaan.

Ehkäpä Cries Unheard haluaa kertoa, miksi jotkut lapset käyttäytyvät väkivaltaisesti. Jossain mielessä Mary on poikkeava. Hän kuristi uhrinsa käsin, kun taas nykyään on vallalla spree killer-tyylinen ammuskelu (tilanteet, joissa monta ihmistä ammutaan yhteen menoon tai lyhyellä aikavälillä, esim. kouluammuskelut, toim. huom). Voidaanko Maryn tarinasta oppia jotain, millä estää jatkossa lasten pahoinpitely, se jää nähtäväksi. Se on epätavallinen varoittava tarina lapsen kyvystä väkivaltaan.
Jos on totta, että lapsia on siunattu luontaisella hyvyydelle, se lienee myös erittäin herkästi särkyvä siunaus.

Anonyymius

21. toukokuuta 2003 BBC Online raportoi, että lapsitappaja Mary Bell on saanut elinikäisen anonymiteetin.

High Courtin päätöstä seuraten Bellin ja hänen tyttärensä identiteetit pidetään nyt salassa heidän suojelemisekseen omankädenoikeudenharjoittajilta. Oikeuden väliaikaisen päätöksen nojalla Bellin ja hänen tyttärensä identiteettiä ja sijaintia ei voi paljastaa.

Oikeussalin ulkopuolella, Bellin toisen uhrin, Martinin sisko, sanoo, että päätös oli “ivaa”.
“Uhrit eivät ole asian sydämessä – ketään ei ole kiinnostanut meidän perhe”, hän sanoi.

Martinin äiti June Richardson sanoi BBC:lle huhtikuussa: “Parasta mitä hänelle olisi voinut tapahtua oli jäädä anonyymiksi ja vain häipyä ja meidän täytyy jatkaa elämäämme.”

BBC:n Andy Tighe raportoi tuomari daami Elizabeth Butler-Slossilla “stressanneen tapauksen ‘poikkeavuutta’ ja se ei tarkoittanut, että kaikissa tällaisissa tapauksissa myönnettäisiin anonymiteetti.”

BBC raportoi myöhemmin, että oikeuden ensisijainen ongelma oli päättää, kumpi oli tärkeämpää: Bellin oikues yksityisyyteen ja perhe-elämään vai avoin oikeus ja lehdistönvapaus.

Puolustaessaan päätöstään tuomari Butler-Sloss sanoi, että hän oli antanut määräyksiä erilaisista syistä samanlaisessa päätöksessä, jonka hän teki James Bulgerin lapsimurhaajien Robert Thompsonin ja Jon Venablesin tapauksessa. (she had granted the injunctions for different reasons from a similar decision she made in the case of child killers Robert Thompson and Jon Venables

Danny Shaw, BBC:n kirjeenvaihtaja kirjoitti tuomarin päätöksen olleen odotettu ja lisäsi, “jos High Court olisi päättänyt olla myöntämättä anonymiteettia Bellille, se olisi ollut yksi vuoden oikeudellisista shokeista”.

Järjetön spreekiller George Banks

Wilkes-Barre

Wilke-Barren kaupunki sijaitsee keskellä luonnonkaunista Susquehanna-virtaa koillisessa Pennsylvaniassa. Uudisraivaajat Conneticutista, jotka Uuden-Englannin tapaa seuraten rakensivat kaupungin aukion ympärille, löysivät maalauksellisen paikan vuonna 1770. Vuosisadan vaihteessa Wilker-Barre alue ylpeili sanomalehdissä, postitoimistossa ja oikeustalossa.

1800-luvun lopussa tuhannet maahanmuuttajat kerääntyivät alueelle työskentelemään kivihiilikaivoksille. Kukoistava, vihreä laakso muuttui eristetystä maanviljelysalueesta kasvavaksi suurkaupungiksi. Kivihiiliteollisuuden menestys toi vankan virran yrittäjiä, jotka muodostivat uusia liikeyhtiöitä. Silkki- ja vaatemyllyistä tuli pian merkittäviä työllistäjiä yritysten rinnalla, kuten myös Empire Silkki Myllystä, japanilaisten silkkien maahantuojasta.

Wilkes-Barre oli Diamond Cityn lempinimi. Alunperin kaupungin tunnukseen kuului timantti, joka symboloi kivihiilialan “mustia timantteja”, niin kuin myös kaupungin torin timanttia muistuttavaa muotoa. Pennsylvanialaisella Wilkes-Barren kaupungilla oli noin 50 000 asukkia. Yksi heistä oli George Emil Banks.

George Banks

Tarinan traagista käännettä edeltävän vuoden aikana miehen mielenterveys järkkyi vakavasti. Kukaan ei osannut lähteä arvioimaan, mitä hänen sisällään mylläsi.
Elettiin vuotta 1982. Syyskuun 25. päivän aamun varhaisina tunteita George heräsi itse aiheuttamaansa sumuun. 40-vuotias vanginvartija oli ottanut cocktailin reseptilääkettä ja giniä edellisenä iltana puoli kaksitoista.
George yritti kohdistaa katseensa ja nähdä ympärilleen. Hänen vieressään lojui puoliautomaattinen AR-15, jonka hän oli hankkinut edellisenä vuonna. Hänen 4-vuotias poikansa Bowendy torkkui viereisessä punkassa. Tyttöystävät Regina Clemens, 29, Susan Yuhas, 23, ja Dorohty Lyons, 29, istuksivat läheisissä tuoleissa. Susan, keinutellen pariskunnan vuoden ikäistä tytärtä Mauritaniaa, havahtui, kun George alkoi liikkua.

Regina Clemens ja Montanzima

Kun hän siveli armeijatyylisen rynnäkkökiväärinsä pintaa, hänen kasvonsa vääristyivät vihasta ja silmiin ilmestyi raivoisa palo.

Sitten, antamatta mitään selitystä ja näyttämättä mitään tunteita, hän nosti aseen ja ampui Regina Clemensin. Luoti lävisti naisen oikean posken, lähti liukumaan alas, matkasi suoraan sydämeen, tappaen hänet välittömästi. Reginan ruumis kallistui sivuun jääden retkottomaan elottomana.

Pelon jäytämät Susan ja Dorothy seurasivat Georgen riehumista avuttomina. Mies ampui Susania viisi kertaa rintakehään. Nuori nainen aneli armoa, mutta pyynnöt kaikuivat kuuroille korville. Yksittäinen luoti osui Mauritanian vasempaan korvaan ja päätyi hänen oikeaan silmäänsä, äitinsä Susan yrittäessä turhaan pelastaa häntä. Seuraava uhri oli Dorothy. Hän yritti suojata kasvojaan luodeilta oikealla kädellään. George tulitti jälleen, kahdesti. Ensimmäinen luoti lävisti Dorothyn kädet ja rintakehän; seuraava osui kaulaan ja sai hänet lysähtämään lattialle. Hänen silmänsä olivat auki, lasittuneina kuoleman edessä.

Bowendy käänsi katseensa pois isästä kun ase lauloi; luoti matkasi läpi hänen oikean poskensa ja päätyi hänen oikeaan korvaansa, tuhoten lapsen kasvot. AR-15 hiljeni äkillisesti Georgen pysähtyessä verilöylyn keskellä. Käytetyt hylsyt törkysivät lattian, ruutien ja kalman haju täyttivät ilman. Hänen verenhimonsa ei ollut vielä täytetty, ei läheskään. Hän lähti harppomaan yläkertaan lasten makuuhuoneisiin.

Tulitukseen herännyt 6-vuotias Montanzima oli noussut istumaan sängylleen. Hän katsoi isäänsä kysyvästi kun tämä astui huoneeseen. George nosti pistoolin ja osoitti sillä tytärtään. Hän ampui tätä rintakehään. Lapsen valuessa lattialle, George varmisti kuoleman ampumalla häntä päähän.

Murhaajan seuraava pysäkki oli 11-vuotiaan Nancy Lyonsin huone. Hänkin istui sängyllään, pidellen käsivarsillaan 1-vuotiasta velipuoltaan Forarounde Banksia. George oli asettunut sängyn eteen ja tähtäsi. Tyttö näki vihan leiskuvan miehen silmistä ja yritti suojella pikkupoikaa. Mies hoiti homman kolmella luodilla: hän ampui Foraroundea takaraivoon, josta luoti meni vasempaan silmään. Hän ampui Nancya vasempaan käsivarteen ja suoraan kasvoihin, niin että luoti päätyi hänen kalloonsa. George poistui huoneesta molempien lasten lojuessa kuolleina. George, jonka päälle verta oli roiskunut, meni makuuhuoneeseensa ja sonnustautui maastokuvioisiin vaatteisiin ja t-paitaan, jossa luki Kill em all and let God sort em out.

Olsen

Talon kauhun hetket kuuluivat ulos kadulle asti. 22-vuotias Jimmy Olsen ja 24-vuotias Ray Hall junior olivat kävelemässä siellä ja päättelivät epäilyttävistä äänistä, että kannattaisi lähteä, ja äkkiä. He pääsivät autolleen, kun George oli tullut talosta. Banks kiri nuoret miehet kiinni ja huusi “Ette tule elämään kertoaksenne tästä kenellekään!” samalla kun ammuskeli luoteja säästelemättä. Hall ja Olsen saivat kumpainenkin osuman rintaansa ja lysähtivät tien kiveykselle. Kylmästi George astui ruumiiden yli ja otti juuri surmaamiensa miesten auton, jolla huristeli pois.

Heather Highlandsin kyltti

George ajeli noin 4 mailin päähän rikospaikalta, School House Lanesta, Heather Highlandsille eräälle siirrettävälle talolle Plains Townshipissa.
Siellä asuivat hänen entinen tyttöystävänsä Sharon Mazzillo, pariskunnan poika Kissamayu Banks, Sharonin äiti Alice, tämän veljet Keith ja Angelo, ja vierailulla oli sisarenpoika Scott. George astui etuovesta väistellen erikokoisia ja -näköisiä leluja ja polkupyöriä, joita pihalla oli. Pahaa-aavistamaton Sharon oli uusien tyttöystävien lailla huomattavasti Georgea nuorempi, 24-vuotias. Hän tervehti varovasti miestä ovelta. Sitten hän näki kiväärin ex-miehensä kädessä, mistä ilmeisesti ymmärsi, ettei kaikki ollut kunnossa, ja yritti sulkea oven, jonka George repi väkisin auki.

Tässä on AR-15

Nuori nainen uupui nopeasti painissa Georgea vastaan. Mies otti aseen ja alkoi ampua. Luoti osui naista rintakehään ja sai veren lentämään. Sharonin ruumis lysähti maahan. George astui sen yli ja meni sisään asuntoon. Hän näki poikansa Kissamayun nukkuvan leposohvalla, peitto vedettynä päänsä yli. Hän käveli 5-vuotiaan luo, suuntasi piipun parin tuuman päähän tämän otsasta, ja ampui.

Sharonin äiti, 47-vuotias Alice, oli kuullut laukaukset. Hän yritti epätoivoisesti soittaa apua. Hänen poikansa, Angelo, 10, ja Keith, 13, etsivät paikkaa, jonne piiloutua. Nuorempi kömpi äitinsä sängyn alle. Keith sulkeutui vaatekaappiin. George astui naisen huoneeseen ja strategisesti kohdisti aseensa piipun naisen nenälle. Hän ampui laukauksen. Alicen aivot lävähtivät seinille.

Scott Mazillo

Keith katseli tapahtumia kauhuissaan kaapin oven raosta samalla kun 7-vuotias Scott juoksi huoneeseen huutaen. Kun hän näki Georgen hahmon ja sukulaisensa lojuvan kuolleena, hän ryntäsi aulaan. George nappasi hänet, kaatoi hänet maahan ja löi häntä. Kun Scott lakkasi pyristelemästä vastaan, George painoi nyyhkivän pojan olkapäätä, laittoi aseen aivan vasemman korvan alapuolelle ja ampui. George nosti kätensä ja jätti Scottin ruumiin paikalleen, kuten muutkin uhrit. Hän totesi, ettei ollut jättänyt ketään henkiin, hän poistui siirrettävästä talosta ja, ennenkuin lähti menojaan, huusi hän innoissaan “Tapoin heidät kaikki!”

Joskus puoli kolmen tienoilla aamuyöstä Jenksinsin kunnan järjestyspoliisi John Darski ja etsiväkapteeni Ray McGarry, saivat kesken rutiini partiotehtävänsä puhelinsoiton, jossa heitä pyydettiin tutkimaan mahdollista ammuskelua Heather Highlandsissa. Kun nämä kaksi kokenutta viranomaista kääntyivät läpi puiston sisäänkäynnin, he eivät aavistaneet, minkälaisen hirveyden soppaan olivat lusikkaansa työntämässä.
He törmäsivät pian kaukaasialaiseen naiseen, joka makasi maassa, veren peitossa, parin askeleen päässä kotioveltaan. Hänestä ei enää näkynyt merkkejä elämästä ja oli ilmeisestä, että hän oli menehtynyt ampumahaavaan.

Tutkittuaan huolella sisäänkäynnin, poliisit löysivät Kissamayun leposohvalta, Scottin kasvot lattiaa vasten eteisestä ja mestatun Alicen ruumiin makuuhuoneesta. Keith ja Angelo ymmärsivät vaaran olevan ohi ja tulivat ulos piilopaikoistaan. Poliisit olivat ihmeissään, kuinka nämä kaksi lasta olivat selviytyneet. Kokemuksistaan huolimatta he pystyivät kertomaan, että syyllinen oli George Banks. Viranomaiset antoivat kaikille yksiköille määräyksen pidättää Banks.

Samoihin aikoihin Jenkinsin kunnan poliisi John Lowe löysi kahden kaukaasialaisen miehen ruumiit lojumasta kadulla Schoolhouse Lanesta. Lowe soitti välittömästi varmistussoiton ennenkuin astui ajokistaan ulos arvioimaan tilanteen.

Vailla mitään tietoa siitä, oliko murhaaja yhä lähistöllä, Lowe asteli varovaisesti sisään pieneen, valkeaan taloon. Toivoen yllättävänsä ammuskelijan talosta, hän osoitti taskulampulla itselleen tietä. Painajaismainen näyttämö avautui Lowelle.
Tuoreen ruudin haju yhä saastutti ilmaa ja kuolleet ruumiit olivat levällään huoneistossa.

Ensihoitajat lähetettin matkaan sinne, missä James Olsen ja Raymond Hall olivat saaneet aseesta. Molemmilla oli tietysti vakavia vammoja ja he olivat kriittisessä tilassa, kun heidät kiikutettiin Wilkes-Barren yleiseen sairaalaan. Ensihoitajien auttaessa haavoittuneita, paikallinen poliisiyksikkö oli vasta saapumassa rikospaikalle. Wilkes-Barren etsivä Tino Andreoli oli yksi tutkijoista, jotka saivat kunnian tulla osoitteeseen School House Lane 28. Etsivä Patrick Curley tervehti häntä vakavasti kun hän talsi sisään Banksin etuovesta:
“Meillä on täällä henkirikos.”
“Kuinka monta?” (tarkoittanee uhria, toim. huom.)
“Sekosin laskuissa.”

Etsivä Andreoli joutui talossa kauhun valtaan: kaikkina vuosinaan… hän ei koskaan ollut katsonut silmiin tällaista teurastusta. Huoneet olivat veren täyttämät ja ammuttuja luoteja oli kaikkialla ympärillä. Etsivät miettivät hiljaa mielessään, mikä oli saanut jonkun joukkolahtaamaan viattomat lapset.

“Poliisin eristämä alue”-nauha vedettiin yksinäisen talon ympärille. Syyllinen oli vapaalla jalalla. Pelko levisi kaupungissa. George oli oikein hyvin perillä siitä, että oli ihmisjahdin kohteena. Hän vaihtoi ajoneuvoa harhauttaakseen poliisia. Kulkupelinsä hylättyään hän pysäytti moottoripyöräilijän Cabaret Loungessa Wilkes-Barressa. George uhkaili miestä luovuttamaan pyöränsä suuntamalla aseen piipun miehen päähän. Varastamallaan 72 Chevyllä hän ajoi etelään päin ja jätti moottoripyörän jonnekin lojumaan. Yhä ottamiensa lääkkeiden ja alkoholin vaikutuksen alaisena hän käveli autiolle alueelle, lysähti maahan ja menetti tajuntansa.

Raymond Hall, Junior todettiin kuolleeksi Wilkes-Barren yleisessä sairaalassa kello 3:30.
Hengenpelastushelikopteri rymisti hakemaan James Olsenin lääketieteen keskukseen Danvilleen, kun miehen tila heikentyi entisestään.
Ja poliisivoimat jahtasivat edelleen Banksia. Partiointiautot kiersivät läpi kaupungin valot välkkyen, tutkien kujat ja takapihat toivoen näkevänsä edes vilahduksen syyllisestä.
5:30 George toikeni, kivääri vierellään, vielä sama maastokuvioinen puku yllään.
Neuvoton Banks juoksi äitinsä Mary Banks Yellandin kotiin, Metcalfe kadulle 98. Viinalta lemuava George itki äitinsä avatessa oven:
“Äiti, jos et vie minua minne tahdon, täältä tulee tulitaistelu ja sinuun tulee sattumaan.”
“George, mikä on hätänä?” Yelland vastasi.
“Kaikki on ohi, äiti. Kaikki on ohi. Tein sen” ja lisäsi: “Tapoin kaikki”, aivan eri sävyyn kuin oli sanonut saman lauseen murhattuaan kaksi nuorta miestä.
“Kenet sitä olet tappanut, George? Kenet sitä tapoit?”
“Tapoin heidät kaikki, äiti. Lapset ja tytöt; Reginan, Sharonin, kaikki.”
“Georgie, ei!”
“Kaikki on ohi, äiti. Kaikki on ohi.”
Tämän keskustelun käytyään, George astui sisään ja istuutui äitinsä keittiön pöydän ääreen. Hän alkoi luonnostella testamenttia, jossa määräisi kaiken omaisuutensa äidilleen.
Shokissa oleva Mary Banks päätti soittaa Georgen kotiin. Jos tämä olisikin vain humalaisen hourailua…. jos kaikki ei olisikaan menetetty… Piirikunnan pääsheriffi Jim Zardecki vastasi puhelimeen Schoolhouse Lanessa. George otti puhelimen äidiltään ja esitteli itsensä:
“George Banks tässä, mites lapset?”
“He ovat elossa, George”, vastasi Zardecki.
“Valehtelet, tiedän että tapoin heidät!” George ulvahti ja sulki puhelimen.

Zardecki oli toivonut, että jos George luulisi lasten olevan elossa, hän olisi pysynyt linjalla niin kauan, että poliisi oli saanut paikannettua hänet. Se suunnitelma oli epäonnistunut. George lastasi ampumisvälineitä laukkuun ja pyysi äitiään viemään hänet Monroe katu 24:ään, vuokrataloon, josta eräs ystävä oli vast’ikään muuttanut pois. Yelland teki työtä käskettyä, jätti hänet talon eteen ja ajoi pois. Hän palasi kotiin ja kertoi empien poliiseille, mihin oli Georgen vienyt.

Banksin uhreille osoitettiin kunnioitusta: 20 yli 7 Wilkes-Barren poliisijaosto, Luzernen piirikunnan sheriffijaosto ja Pennsylvanian osavaltion poliisi piirittivät taloa Monroe kadulla. Banks oli sulkenut ovet ja työntänyt huonekaluja niiden eteen, ja heittänyt jotain toisesta kerroksesta makuuhuoneen ikkunasta nähdessään poliisien tulon. Sellaiset 110 lainvalvojaa valmistautuivat mahdolliseen tulitaisteluun Banksin kanssa.

Patrick Curley, Wilkes-Barren etsivä, sekä James Zardecki, Luzerne piirikunnan pääetsivä, ottivat esiin megafonin. He ehdottivat Georgelle, että tämä antautuisi ja käskivät häntä asettamasta vaaraan itseään tai ketään muutakaan.
Banksillä ei ollut megafonia, mutta hän huusi takaisin jotain elämisestä rasistisessa yhteisössä ja siitä, ettei halunnut lastensa kasvavan rasistisessa maailmassa. Hän oli valmis ampumaan poliiseja koska tahansa jos joku heistä liikkuisi.
Etsivät Harold Crawley ja Jerry Dessoye olivat piiloutuneet toiselle puolelle katua siitä paikasta, jossa Banks oli, ja he voisivat saada osuman Banksiin, jos tämä ilmestyisi ikkunaan huutamaan. He ottivat radiopuhelimella yhteyttä johtaja John Swimiin ja kysyivät lupaa ampua tällaiseen mahdollisuuden sattuessa. He saivat pettyä: “Jos te ammutte ja menee huti, tai vain vahingoitatte häntä, Jumala tietää, mitä seuraa”, sanoi Swim.

Noin kello 8:15 pääetsivä Zardecki otti luurin tassuun ja soitti Banksille. Hän kokeili jälleen huijata, että lapset olisivat elossa: “George, sinun pitää huolehtia lapsistasi. He tarvitsevat vertasi selviytyäkseen. Tule ulos, George, sinun pitää kantaa huolta lapsistasi.”
Banks vastasi, että hänen täytyi saada olla varma, että lapset olivat elossa. Ja juuri ennen kuin löi luurin korvaan, Banks sanoi Zardeckille tahtovansa transistoriradion voidakseen kuulla uutisia, kun niissä puhuttaisiin hänen teoistaan.

Vähän aamuyhdeksän jälkeen poliisi toi Georgen äidin paikalle toivoen, että tämä saisi taottua pojalle järkeä, kun kukaan muu ei saanut. Rouva Yelland sai lainata poliisin kovaäänistä:
“Tule ulos minun takiani George. Rakastan sinua. Poika kiltti. Kukaan lapsistasi ei ole kuollut. Usko minua.”
“Haluan että he tappavat minut!” vastasi Banks.
“Ei, olet ottanut sitä lääkettä.”
“Olen väsynyt. Haluan heidän tappavan minut.”

Nämä puuduttavat ponnistukset lopettaakseen asianajaja nimeltä Robert Gillespie pyysi apua paikalliselta radioasemalta WILKiltä. Hän kertoi, että Banks antautuisi, jos kuulisi lasten olevan elossa. WILKin uutisjohtaja Pat Ward myöntyi. Hän satuili, etteivät Banksin lapset olleet kuolleet, vaikkakin vakavasti vahingoittuneet. Radio tuotiin 9:58 paikalle, jossa poliisit maanittelivat Banksia antautumaan. Joukkumurhaajaa ei ilmeisesti voinut huijata noin vain: uutiskatsauksen kuultuaan hän sanoi, ettei uskonut raporttia, eikä antautuisi kenellekään.

Wilkes-Barren poliisi Dale Minnick yritti taivutella Banksia ulos talosta pian mainitun radiolähetyksen jälkeen. “Kuulit lähetyksen radiosta. Heitä aseesi ja tule ulos”, Minnick sanoi äänitorveen. “Emme valehtelisi sinulle”, hän valehteli. “Voit mennä sairaalaan katsomaan lapsiasi. Sinulla, niin kuin meilläkin, on ollut pitkä päivä. Heitä aseesi ulos ikkunasta. Kuulit sen radiosta, mitä vielä tahdot meiltä?”
Ei auttanut. Banks ei vaivautunut edes vastaamaan.

Robert Brunson, Wilkes-Barren vakituinen asiakas sekä Banksin ystävä ja entinen työkaveri, oli kuullut uutisista Monroe kadulla käynnissä olevasta umpikujasta. Brunson oli kokenut velvollisuudekseen auttaa. Eronnut, työtön herra huristeli kiiresti paikalle ja pyysi pääpoliisi John Swimilta lupaa puhua Banksille.
“Tunnen, että voisin puhua hänelle ja haluaisin mahdollisuuden yrittää.”

Swim, jolla oli keinot vähissä, suostui.

Robert Brunson lausui: “George, voinko puhua kanssasi ennen kuin kuolet? Jos tulit tänne kuolemaan, niin anna mennä. Mutta anna minun puhua sinulle ennen kuin teet sen.”
“On hyvä päivä kuolla!” tyyppi vastasi.
“Ei, on ihmisiä, jotka välittävät. Tule tänne alas niin puhun sinulle”, Brunson maanitteli.
“Ei, mies, ne käyttävät sinua.”
“Ei, haluan olla täällä”, Brunson oikaisi. “Jos ammut yhden laukauksen, poliiisi ampuu sinut, juuri niin kuin sinä tekisit tai minä tekisin, jos olisimme vankilatornissa. Ota ensimmäinen askel, kaveri. Olen täällä ottamassa kaikki seuraavat askeleet vierelläsi.”
“Minulla on ongelmia, joita en voi selvittää. Haluan että minua kohdellaan arvokkuudella.”
“George, kuuntele kamu. Kaikki tarvitsevat joskus tukea. Tässä minä tuen sinua. Laitan itseni sinun ja näiden aseistettujen miesten väliin. Mutta sinun täytyy luottaa poliiseihin.”

Pidätyskuva, alkujaan julkaistu lehdessä Citizens Voice

George Banks oli piilopaikassaan hetken hiljaa, ja lopultakin, kello 11:17, kun viranomaiset olivat seisoneet siellä neljä tuntia elämästään, hän suostui tulemaan ulos. Hän murskasi takaikkunan ja pyysi, etteivät poliisit ampuisi häntä. Häntä ohjeistettiin antamaan aseensa järjestyspoliisi Donald Smithille ikkunan kautta ja tulemaan itse ulos etuovesta. George suostui.

Alkuvaiheessa tehnyt kotietsinnän yhteydessä löytyi 30 patruunan lipas sekä noin 300 ammusta. Todettiin myös Banksin sulkeneen ikkunat huonekaluilla ja isoilla kodinkoneilla.

Paikallinen historia ei tunne mitään vastaavaa piiritystilannetta. Verilöyly jätti jälkensä Wilkes-Barren historiaan. Kansalaisten oli vaikea ymmärtää mikä sai vakaalta vaikuttavan Banksin surmaamaan päistikkaa 13 henkeä.

George Emil Banks syntyi kesäkuun 22. vuonna -42 syntyi ja kasvoi Wilkes-Baressa. Äiti oli iholtaan valkoinen ja isä musta. He eivät koskaan solmineet avioliittoa. Sekaverisyys tuntui vaivaavan ja piinavan Georgea läpi elämän. Hän kävi St. Maryn katolilaista koulua, jossa oli alisuoriutuja: kumma juttu sinänsä, sillä hänen älykkyysosamääränsä todettiin olevan 121. George koki olleensa vieroksuttu ja kiusattu koko lapsuutensa sekä mustien että valkoisten lasten taholta, hän kun ei kuulunut kumpiinkaan.

“Olen joutunut selviämään rotupelleistä koko ikäni. Kaikenlaista on tapahtunut sinä aikana” George muistelee elämänsä alkua. “Lapsi nimeltä Bones löi minua takaa päin päähän ja jatkoi kiusaamistani vain nähdäkseen olisiko minusta miestä tappelemaan vastaan.”

Georgen mukaan ongelmat pahenivat kun hän kasvoi. Teini-iän lopulla ihon väriin liittyvä kiusaaminen paheni ja George koki, että häntä ahdisteltiin kokoajan.
“Vuonna 1959 minut melkein lynkattiin soodan juomisen ja donitsin syömisen takia jalkakäytävällä.”

Kaksikymppisenä Georgen mieleen välkähti, että hän halusi palvelemaan armeijaan: se oli kuin pakotie vaikeasta nuoruudesta. Ja hän kirjoittautuikin Yhdysvaltojen armeijaan. Unelma murskaantui 2 vuoden kuluttua, koska hän ei tullut toimeen upseerien kanssa. Armeijasta vapautumisen jälkeen miehen elämä alkoi mennä spiraalin lailla takapakkia.

Varhain aamulla syyskuun 9. vuonna -61, George yritti kahden muun henkilön kanssa ryöstää Brazil and Roche-baarin, joka sijaitsi Pittson bulevardilla eteläisessä Scrantonissa. Ryöstöyritys oli alusta asti tuhoon tuomittu. Saluunanpitäjä Thomas Roche oli tekemässä jotain työtä tavernassa. Roche kieltäytyi mistään yhteistyöstä hyökkääjien kanssa. Äkäinen George veti pistoolin esiin, ampui saluunanpitäjää suoraan rintakehään. Tyhjin taskuin hän lähti läpyttelemään paikalta rikostoveriensa kanssa.
Wilkes-Barren ja Kingstonin poliisivoimat pääsivät nopeasti syyllisten jäljille. George sai linnaa kuudesta viitentoista vuoteen, jotka hän meni lusimaan Graterford-vankilaan Pennsylvaniassa.

Maaliskuussa -64 George pakeni Graterfordista. Kolme tuntia myöhemmin kiinniotettu George sai puolestatoista vuodesta viiteen vuoteen istumista paosta. Hänet armahdettiin koevapauteen maaliskuun 28. -69, vietettyään 7 ½ vuotta lukkojen takana. Vapautumisen jälkeen alkoi päivä alkoi paistaa risukasaan – hän sai töitä ja oli useassa eri työpaikassa, ja avioitui pitkäaikaisen ystävänsä Doris Jonesin kanssa. Doris oli musta nainen, jonka kanssa George sai kaksi tytärtä.

Vuonna -71 George pääsi teknikoksi State Department of Environmental Resourcesiin, lyhennettynä DERiin. Työ oli arvostetuin, jossa hän oli ikinä ollut, ja siitä maksettiin ihan mukavasti. George anoi tuomionsa lieventämistä -74. Pennsylvanian entinen kuvernööri Milton Shapp myöntyi pyyntöön ja näinpä siis Georgen ehdonalainen oli ohi.

Ainaiset perheriidat saivat Georgen eroamaan vaimostaan -76. Doris muutti kahden lapsensa kanssa Ohioon. Yllättävää kyllä, lopullisen päätöksen erosta teki George, eikä Doris.

Eron jälkeen George hankki asunnon 28 Schoolhouse Lanesta Wilkes-Barresta ja alkoi kerätä kunnon haaremia naisia. Hän valitsi valkoisia, häntä vähintään 10 vuotta nuorempia, helposti manipuloitavissa olevia, ehkä vähän tyhmiä naisia. Ja naisia, joiden elämäntilanne oli huono, osan jopa niin huono, että he olivat kodittomia: ja tietysti lankesivat Georgen syliin päästäkseen vihdoin pois armottomilta kaduilta.
George eli melkein kuin kulttijohtaja, hankkien nopeasti neljä tyttöä, joista kaksi olivat sisaruksia. George & naiset elivät kaikki yhdessä ja jokainen naisista synnytti hänelle ainakin yhden lapsen.

Regina (Duryea) Clemens, Georgen ensimmäinen rakastaja tuli raskaaksi ja synnytti tytön, Montanzima Banksin, -76. Pian sen jälkeen Sharon Mazzillo muutti taloon ja sai pojan, Kissamayu Banksin, saman vuoden lokakuun 6. päivä. Sitten Reginan sisko Susan (Dureya) Yuhas liittyi laumaan ja sai pojan, Bowendy Banksin, -78.

Lasten syntymät ja niiden tuomat velvollisuudet saivat Georgen mielenterveyden aaltoilemaan. Häntä pyydettiin eroamaan työpaikaltaan -79.
“Hän teki töitä siinä missä muutkin, mutta olimme yhtä mieltä siitä että hänen pitäisi lähteä”, James Chester, DERin silloinen työnohjaaja, sanoi. “Hänen työn jälkensä alkoi kärsiä henkilökohtaisten ongelmien vuoksi ja virasto tuumi olevan parasta lopettaa työsuhde.”

Etupäässä valkoisten ihmisten keskellä eläminen alkoi käydä tukalaksi. George väitti valkeiden naapuriensa pelottelevan hänen naisiaan ja nimittelevän heidän lapsiaan “afrikan neekereiksi”.
Kerran hänen taloonsa heitettiin tulipommi.
“Ne yrittivät polttaa taloni, hajottivat useita ikkunoita, ruiskuttivat vauvojani vedellä kun he olivat pihalla, pelottelivat tyttöjä ja lapsia.”
George kertoi, että yhtenä päivänä McCarraghnerin ja High streetsin kadunkulmauksessa, häntä “lyötiin kaljatölkillä, koska kävelin jalkakäytävällä – nimittelivät minua rasistisilla sanoilla ja jahtasivat minua. Minun täytyi tarttua piippuun/putkeen (a pipe) pidätelläkseni heitä poliisin tuloon asti. Kun se oli ohi, noin 100 ihmistä oli kerääntynyt katsomaan sitä.”

“Tämmöisistä jutuista olen joutunut selviämään koko ikäni”, George on sanonut. “Ne käyttäytyivät kuin pelkurit. Ne katsovat minua nenänvarttaan pitkin, mutta pahoinpitelivät viattomia ihmisiä. He vahingoittivat omaisuuttani ja kiusasivat perhettäni.”

Entinen naapuri Lester Scoble kuvailee Georgia ihmiseksi, joka ei halunnut kenenkään vaivaavan häntä. “Hän ei halunnut lasten leikkivän pihalla. Hän ei halunnut heidän (naisystävien) puhuuvan muille ihmisille. Luulen, ettei kukaan heistä edes käynyt ulkona.”

Vuonna -80 George sai – huolimatta rikosrekisteristään (despite prior arrest record ?) – töitä vanginvartijana State Correctional Institute-rangaistuslaitoksesta Pennsylvanian Camp Hillissa. Siihen aikaan Dorothy Lyons liittyi Banksin haaremiin. Hän toi mukanaan tyttärensä edellisestä avioliitostaan, 9-vuotiaan Nancy Lyonsin.
Muutaman kuukauden päästä hän odotti lasta Georgelle: sisaruspuolta Nancylle. Tammikuun 25. -81 hän synnytti pojan, Forarounde Banksin. Pian tämän jälkeen Susan Yuhas synnytti seuraavan lapsen, tytön nimeltä Mauritania Banksin. Sharon Mazzillo sai tarpeekseen Georgesta ja hänen kasvavasta laumastaan. Hän lähti ja muutti äitinsä luo.

Georgen mielenterveysongelmat pahenivat -81. Hän oli saanut postimyyntityötä kirkolta, Universal Life Churchilta, mutta sekin tuotti jonkin pettymyksen. (He had obtained a mail-order ordination from the Universal Life Church; however, he became angry after being rejected for religious tax exemptions by the state and picketed city hall in rebuttal.)
Hän alkoi pitää huolellisesti pikkutarkkaa päiväkirjaa ajatuksistaan ja ideoistaan.
Hän laati listan omista sankareistaan: kulttijohtaja Jim Jones, joka pakotti lähes 1000 ihmistä tekemään itsemurhan – Charles Manson, joka järjesti massamurhan – John Gacy, joka oli sarjamurhaaja. George alkoi keräillä survivalistilehtiä ja etsiä tietoa murhista ja rasismista. Ja – mikä ehkä antoi selkeimmin viittauksen tuleviin hirmutöihin – hän paloi halusta rakentaa ase- ja ammusvarasto.
Entinen naapuri sanoo Georgen “lukeneen puolisotilaallisia lehtiä kuten Solider of Forture, omistaneen kirjoja pommien valmistuksesta ja puhuneen usein sodan aloittamisesta”.

Kesällä -82 George alkoi puhua töissä vartijatovereilleen massamurhan suorittamisesta, lastensa valmistamisesta sodankäyntiin sekä suunnitelmastaan kiivetä näköalatorniin ja läsäyttää aivonsa ulos. Virkamiehet saattoivat Georgen psykiatrisen avun pariin tuon vuoden syyskuuden 6. päivä. Sitten Camp Hillin viranomaiset ottivat yhteyttä Luzerne-Wyoming piirikunnan mielenterveyskeskukseen Wilkes-Barressa ja pyysivät sieltä tukea Georgelle. Arviointi Georgen henkisestä tilasta ajoitettiin syyskuun 29:lle päivälle.
“Hänet vapautettiin työtehtävistä instituutiosta ja laitettiin sairaslomalle onnettomuuden (itsemurhauhkauksen) jälkeen”, Kenneth Robinson, Camp Hillin entinen edustaja muistelee.

Syyskuun 24. -82 George horjui särkymispisteessään. Hän oli katkeroitunut siitä, että hänet oli pakotettu lopettamaan työt. Ja vielä katkeroituneempi hän oli huoltajuuskiistasta Sharonin kanssa, heidän lapsestaan Kissamayusta. George olisi halunnut täyden kontrollin ja täyden huoltajuuden ja oli raivoissaan siitä, että Sharon julkesi astua poikkiteloin. George oli kertonut tuomaristolle alustavassa huoltajuusselvityksessä, että Sharon voisi tulla katsomaan poikaa koska tahansa vain halusi. “Minä vain haluan ultimaalisen määräysvallan hänen tulevaisuudestaan, kuten myös koulutuksestaan.”
Tuomari Chester B. Muroski päätti, että lapsen huoltajuus säilyisi edelleen Georgilla, mutta myönsi osittaisen huoltajuuden Sharonille. Sekä Sharon että George olivat siis Kissamayun huoltajia, mutta George ensisijainen huoltaja. Tämä järjestely ei tyydyttänyt Sharonia ja hän piti lapsen itsellään.
Varhain aamulla syyskuun 25. George Banks heräsi itseaihettamaansa huume/viinapilveen, menettäneenä kaiken kontrollin.

Wilkes-Barren poliisin päämaja

Tapahtumat olivat koskettaneet suurinta osaa Wilkes-Barren poliiseista.
“Katsoin häntä hänen ollessa käsiraudoitettuna tuoliin”, sanoo Zardecki. “Tunsin kuin ilmapallo olisi yhtäkkiä puhkaistu. Aloin vapista. Silmäni vetistyivät. Ajattelin vain – mitä siellä oikein tapahtui? Voi hyvä Jumala, mitä siellä todella tapahtui? Meillä ei ollut aikaa miettiä sitä. Olimme enemmän kuin onnekkaita. Hän olisi voinut pamauttaa kenet vain kuoliaaksi.”

Kun George pidätettiin, hän ilmoitti tutkijoille haluavansa kuolla ja että jos tietäisi varmasti lastensa kuolleen, hän työntäisi kiväärin suuhunsa ja läväyttäisi itsensä hengiltä. Hän vastasi vältellen suoriin kysymyksiin murhista – joskin myönsi tehneensä ne. Hän ei ollut varma, kuinka monta ihmistä oli murhannut. Hän ei ollut halukas puhumaan teoistaan. Useimpiin poliisin kysymyksiin hän vastasi jotain ylimalkaista rasismista.

Pian klo 16:00:n jälkeen George sai viisi henkirikossyytettä ja lisää syytteitä satelisi myöhemmin viikolla. Piirikunnan tuomari Joseph Verespy käski pitää Banksin lukkojen takana Luzerne piirikunnan vankilassa ilman takuita, jossa hän saisi odotella alustavaa kuulemista.Se pidettiin lokakuun 6. päivä.
George pysyi rauhallisena ja liikkumatta koko tiedonannon ajan.

Oltuaan vain muutaman päivän lukkojen takana George alkoi uhkailla muita ja puhua itsemurhasta. Kerran kinatessaan vanginvartijan kanssa, hän sanoi:
“Olen tappanut jo 7 ihmistä. Yksi ruumis lisää ei muuta mitään.”
George laitettiin erikoistarkkailun alle, jottei hän tekisi itsemurhaa.
Hänen ei sallittu olevan minkäänlaisessa kanssakäymisessä tai vuorovaikutuksessa muiden vankien kanssa, eikä osallistuvan vankilan aktiviteetteihin. George alkoi masentua entisestään.

Tummiin lenkkareihin ja keltaruskeaan takkiin pukeutunut George ilmestyi alustavaan kuunteluunsa lokakuun alussa ennen piirikunnan tuomaria.
Syytekohdat kuuluivat näin: 13 raskauta murhaa (aggravated murder), kaksi ryöstöä, murhanyritys, raskauttava pahoinpitely, harkitsematon toisen ihmisen vaarantaminen ja varkaus.
Banks, with tears streaming down his face, entered pleas of not guilty to 13 counts of aggravated murder; two counts of robbery; and one count each of the following: attempted murder, aggravated assault, recklessly endangering another person, and theft.

Puolustuspuheessa George pyysi tuomaristoa päättämään hänen lopullisen kohtalonsa.

15.1.1982 tohtori Anthony Turchetti tutki Georgen tämän puolustuksen pyynnöstä ja katsoi hänet oikeuskelpoiseksi.
“Hän (Banks) pystyy ymmärtämään rikollisen tiedonantojen luonnon ja kykenee avustamaan omassa puolustuksessaan”, kirjoitti Turchetti raportissaan.
Georgen pyynnöstä käräjäpaikka vaihdettiin siitä mikä sen alunperin piti olla: Pennsylvanian korkein oikeus päätti helmikuun 26. -83, että Georgen oikeudenkäynti pidettäisiin Pennsylvanian Pittsburghissa, noin 250 mailin päässä Wilkes-Barresta. Tuomaristoa lähdettiin kokoamaan 23.5.83 ja neljä päivää myöhemmin siihen oli valittu viisi miestä, seitsemän naista ja 6 vuorottelevaa henkilöä. (Ihmisiä, jotka odottelivat sitten siellä vaihdossa, en tiedä parempaa suomenkielistä termiä, toim. huom.)

Kesäkuun 6. päivä vuonna -83, suunnilleen varttia yli 9 aamulla – Luzerne piirikunnan oikeustalossa lukittujen ovien takana – alkoi George Banksin oikeudenkäynti. Piirikunnan asianajaja Robert Gillespiesta sekä avustavista piirikunnan asianajajista Lawrence Klemovista ja Michael Bartista koostuva syyttäjätiimi oli valittu edustamaan osavaltiota (represent the state). Julkinen puolustusasianajaja Basil Russin sekä kaksi avustajaa Joseph Sklarosky ja Al Flora Jr. oli laitettu edustamaan Georgia.

Syyttäjät olivat monessa suhteessa etulyöntiasemassa: George oli osittain tunnustanut rikokset, murha-ase oli löydetty, heillä oli yli 40 todistajaa ja uhreista oli yli 100 valokuvaa. Georgen asianajajat, päämiehensä toiveista huolimatta, olivat valmistautuneet pistämään rikokset “hulluuden” piikkiin ja suunnittelivat tuovansa esiin Georgen erikoisen elämäntyylinen sekä epänormaalin käytöksen.

Yksi ensimmäisistä todistamaan päässeistä oli tohtori Michael K. Spodak, puolustuksen psykiatri. Spodak todisti, että ensi kerran haastatellessaan Georgia, oli käynyt ilmi, että hän oli itsemurhahakuinen, paranoidinen ja hänellä oli deluusioita (harhaluuloja). Koko tuon keskustelun ajan George oli todistellut Spodakille olevansa salajuonen uhri – salajuonen, johon piirikunnan asianajajan, tuomarit, poliisi ja kaupungin viranomaiset kuuluivat. Ristikuulustelussa Gillespie kysyi Spodakilta, arveliko hän Banksin teeskentelevän mielisairautta. Spodak vastasi: “Voin olla varma, ettei hän yrittänyt olla harhaanjohtava.”

Oikeudenkäynnissä George jankutti olevansa henkisesti tasapainossa ja vaati saada todistaa. Puolustus oli huolissaan siitä, että nyt tuomaristo kuvittelisi, ettei hänellä ollut mielenterveysongelmia. George ei välittänyt asianajajiensa vastalauseista ja sanoi vain oman todistuksensa olevan hänen ainoa mahdollisuutensa riisua paholaisen maski.

George Banks oikeudessa

Välillä istuen, välillä seisten, George selosti viileästi ja itsevarmasti murhayön tapahtumia, rönsyilevällä tyylillä antaen kertomuksensa katkeilla. Hän oli sitä mieltä, että oli vain vahingoittanut uhreja, ja poliisi, koska oli rasistisessa salaliitossa häntä vastaan, oli ampunut kuolettavat luodit jälkeenpäin. Tämän mielenkiintoisen teorian todistaakseen George halusi uhrien ruumiit kaivettavan maasta ja niille tehtävän oikeuslääketieteelliset tutkimukset. Sitten hän näytti tuomaristolle karmivia kuvia uhreista, kuvia, jotka hänen asianajajansa olivat kaikin keinoin yrittäneet pitää poissa tuomariston silmistä.
“Nämä kuvat”, George vakuutti, “todistavat teoriani poliisin salaliitosta.”
Kun George antoi todistustaan, julkinen apulaispuolustaja Al Flora Junior painoi päänsä ja alkoi itkeä.

Lopuksi puolustus otti yhteyttä Georgen äitiin, veljeen ja uskonnolliseen neuvonantajaan tarkoituksenaan osoittaa, että George kärsi mielenterveysongelmista eikä ymmärtänyt tekojensa seurauksia. Tämä todistus kuitenkin tuli vähän myöhään: George oli jo ehtinyt ladella tuomaristolle omat vahingolliset näkemyksensä.

Kun tuli syyttäjien vuoro esittää kantansa, James Olson, ainoa murhasarjasta selviytynyt, pyydettiin puhumaan.
Olsen todisti, että George Banks ampui häntä syyskuun 25. -82 ja jätti kuoleman kieliin. Olsenin todistuksen jälkeen syyttäjät kutsuivat etsiviä ja lääketieteen tutkijoita edelleen vahvistamaan tapausta Georgea vastaan. Kukin tutkija esitti näkemyksensä rikollisten tapahtumien kulusta.

21. kesäkuuta -83 tapauksesta alettiin tehdä yhteenvetoa. Asianajaja Sklarosky esitti tuomaristolle argumenttinsa kuuluvalla äänellä. Hän kertoi Georgen kantaneen hirveitä muistoja koko elinikänsä ja viettäneen unettomia öitä. Hän huomautti, että syytetty oli kyllä suorittanut rikokset, mutta hän oli, ja on yhä, hyvin sairas. Sklarosky haastoi tuomariston osoittamaan urhoollisuutensa ja muistutti, että yksi ihminen voi pelastaa hänen elämänsä (One person can save his life).

Piirikunnan asianajaja Gillespie vastusti puolustuksen pakkomielteistä vetoamista ei-tunteellisiin argumentteihin (passionate appeal with unemotional arguments).

Hän kohdisti tuomariston oikeudellisiin pulmakysymyksiin, väittäen todisteiden osoittavan kolme mahdollista raskauttavaa yksityiskohtaa. Ensiksikin oli Georgen rikosrekisteri; toisekseen se, että hän oli vaarantanut muut murhahetkillä; ja lopuksi, hän ei ollut tarkoituksellisesti vienyt vain yhden, vaan 13 ihmisen hengen.
Gillespie sanoi todisteiden osoittavan “merkittävän historian” väkivaltarikosten tekijänä. Hän kuvaili näkemyksiään Georgesta: “Hän on valmistunut nyt. Hän ei enää pahoinpitele aikoen tappaa. Hän tappaa 13 kertaa.”

Asianajajien väitteitä seurannut tuomari Toole opasti lautamiehiä 25 minuutin ajan ja päästi heidät sitten puimaan Georgen kohtaloa. 8:n naisen 4:n miehen tuomaristo mietti hetken aikaa päätöstään.
George Banks oli todettu syylliseksi 12 ensimmäisen asteen murhaan, yhteen kolmannen asteen murhaan, murhanyritykseen, raskauttavaan pahoinpitelyyn sekä yhteen ryöstöön, yhteen varkauteen ja toisen ihmisen vaarantamiseen. George pysyi vaiti, kun lautamiehet, puolustuksen pyynnöstä yksitellen äänestettyään, lausuivat mielipiteensä. Oikeuden päätöstä seuraten tuomari Toole asetti tuomiopäivän seuraavalle päivälle ja päätti sen kertaisen oikeudenistunnon.

George vietti 41-vuotissyntymäpäivänsä eli kesäkuun 22.:n odottaen selissään tuomariston päättävän hänen kohtalostaan. Reportterit, televisiotoimittajat ja sen katsojat seurasivat tilannetta yötä myöten. Ja yksi näistä seuraajista ja myötäeläjistä oli Raymond Hall, Sr., uhrin, Raymond Hall, Jr:n isä.
“Mikään ei auta meitä menetyksessämme”, isä sanoi odotellessaan, että kuulisi oikeuden päätöksen.

Viiden ja puolen tunnin harkinnan jälkeen tuomaristo oli päätöksensä tehnyt. George pysyi tunteettomana ja ilmeettömänä kun tuomariston puheenjohtaja kailotti “Me tuomaristo olemme tulleet siihen tulokseen että syytetty George Emil Banks, on syyllistynyt tekoihin, joista voidaan langettaa kuolemantuomio.”
Puheenjohtaja luki ääneen tuomariston määräykseen, että George olisi tapettava. Kuten edellisenä päivänäkin, lautamiehien tuli äänestää yksitellen puolustuksen pyynnöstä. Kun toinen juristi, 24-vuotias nainen, antoi äänensä, hän joutui mielenliikutuksen valtaan. Hänen lausuntoaan seuraava George tokaisi: “Se ei ole sinun syysi, rouva. Sinulle valehdeltiin. Kaksituntinen teloitus olisi tehnyt minusta selvää.” Nuori nainen vaipui lautamies-toverinsa käsivarsille ottaessaan paikkaansa.

Tuomariston äänestyksen jälkeen tuomario Toole selitti Banksille, että tuomio vielä – kuten laki määräsi – käsiteltäisiin uudelleen korkeimmassa oikeudessa, lisäten “Toivon vilpittömästi Jumalan koskettaneen sinua ja toivon Jumalan antavan sinulle anteeksi mitä olet tehnyt. Tästä hetkestä lähtien elämäsi on Jumalan sekä muutoksenhaku-tuomioistuinten käsissä.”

Kun George oli lähtenyt oikeustalosta, Toole lausui tuomaristolle “Olette nyt kulkeneet tämän juridisen taipaleen loppuun. Olen varma että jokainen läsnä oleva toivottavasti ymmärtää paineen ja upean vastuun, jota kaikki olette kantaneet.” Tuomari Toole sanoi – sen sijaan että yrittäisi ilmaista kunnioituksensa ja kiitoksensa pitkäveteisten puheiden kera – hän mieluummn sanoi vain “Kiitos”. Sitten hän päästi tuomariston menemään.

George Banks tuomioinnissa

Tuomitsemisen jälkeen Al Flora Jr. – avustava asianajaja, jonka päämies oli saanut hänet kyyneliin – kuvaili reaktiotaan: “Luulenpa tuomariston esittäneen enemmän urhoollisuutta kuin minulla olisi koskaan ollut. Olen varma, että oikeus on toteutunut. He tekivät ratkaisun, jota tulen aina kunnioittamaan ja jota en koskaan ryhdy kyseenalaistamaan.”
Piirikunnan asianajaja Gillespie näytti olevan sekavissa tunnelmissa oikeuden päätöksen jälkeen. “Ei ole mikään ilonpäivä kun kuolemanrangaistus annetaan, sympatiani ovat tuomariston jäsenten puolella. He ovat niitä, joita sietäisi onnitella. He olivat tosiaan urhoollisia.”

Oikeudenkäynnin jälkeen George Banks vangittiin huipputurvalliseen osastoon osavaltion vankilaan Hunningtonille. Hän pysyisi siellä vuoden -85 marraskuuhun saakka, jonka jälkeen hänet siirrettäisiin osavaltion vankilaan Gratefordiin sen seurauksena, että korkein oikeus oli kieltäytynyt kumoamasta Georgelle määrättyä kuolemantuomiota.

George Emil Banks oli massamurhaaja. Mikä ihmisen ajaa sellaiseksi? Mikä sai hänet tappamaan ja tappamaan? Tiedemiehet ja kriminologit pohtivat tällaisia kysymyksiä näinä vuosi kymmeninä. Yksi yhteinen piirre, joka heistä kaikista tuntuu löytyvän, on tietyn ahdistuksen alaisena toimiminen. Historia tuntuu osoittavan, että näiden väkivaltaisten miesten järki on sumentunut. Ahdistus ajoi Georgen surmaamaan 13 ihmistä, joista tuli – drove him to kill 13 people who became a burdensome responsibility, opposed him or got in his way during his murderous rampage (enosaakääntää.com)

Tyypillinen massamurhaaja on konservatiivinen, keski-ikäinen, valkoinen mies, joka on suhteellisen vakaasta, hieman keskiluokkaa alhaisemmasta kodista.

Näille ihmisille on tavanomaista tavoitella suurempia kuin mitä he pystyvät saavuttamaan, ja kun he epäonnistuvat pyrkimyksissään, he syyttelevät muita.
Lopulta he ovat valmiita murhaamaan kenet tahansa, jonka katsovat olevan tavoitteidensa tiellä. Melko usein he päättävät itse kuolla siinä samassa kun vievät jonkun muun hengen.

Banks sopi tähän profiiliin jossain määrin. Hän piti itseään yhteiskunnan vainoamana, hän oli möhlinyt työpaikkansa ja hänellä oli kulttuurissaan hiukan valtavirrasta poikkeava elämäntyyli – useamman naisen kanssa kun asusti.

Massamurhaajia on kolme yleistä tyyppiä: perheen tuhoajat, puolisotilaallisten kannattajat ja närkästyneet työntekijät. Heidän sosiaalinen elämänsä ei ole aivan kunnossa. Työttömäksi jääminen, yksinäisyys, perheen hajoaminen tai riita pomon kanssa voivat laukaista heidän kuolemattoman raivonsa.

Wilkes-Barren kaupunki oli täysin valmistautumaton 80-luvun alussa tehtyyn verilöylyyn. Vaikka George Banksin suorittamista 13 murhasta on miltei 20 vuotta, Wilkes-Barren asukkaat muistavat yhä kaupunkia riepoitelleen kauhun. Jotkut kaupungin asukkaat vertaavat sitä Kennedyn murhaan. “Muistamme täsmälleen missä olimme ja mitä tekemässä, kun kuulimme siitä ensimmäisen kerran.”

Wilkes-Barre

George on jatkanut muutoksenhakua tapaukseensa vuodesta -87 vuoteen 2000. Yhdysvaltojen korkein oikeus on kieltäytynyt kuuntelemasta väitteitä, ettei George olisi ollut psyykkisesti riittävän tasapainoinen seisomaan oikeudessa rikoksistaan. Pennsylvanian osavaltion kuvernööri Tom Ridge on allekirjoittanut Georgen kuolemanmääräyksen kahdesti oikeudenkäynnin jälkeen; kummallakin kerralla muutoksenhaku-tuomioistuimet ovat pysyneet päätöksessä teloittaa hänet.

Banks oikeudessa

Georgen kotia ei enää ole. Se joutui tuhopolttajan kohteeksi.
Venäläinen ortodoksinen kirkko osti Georgen veljeltä tuon tontin -87, aikomuksenaan rakentaa sinne kirkko. Tontti on kuitenkin edelleen tyhjä. Nykyään George Banks asustaa Pennsylvanian osavaltion vankilassa, jossa hän joidenkin raporttien mukaan on kuolemaisillaan maksasyöpään. Banks siirrettiin osavaltion vankilasta Gratefordista saadakseen parempaa terveydenhoitoa.

Maaliskuussa -01 Muutostenhakujen Piirin Kolmas Oikeus (Third Circuit Court of Appeals) laitettiin päättämään, ansaitsisiko George uuden oikeudenkäynnin.
Viimeisintä muutoksenhakua kuultiin tuon vuden huhtikuussa, ja se tähtäsi kahteen väitteeseen – että vuoden -83 oikeudenkäynti tehtiin virhe kun Banks määrättiin tuomaristo kuolemantuomion lievennys 1983 trial court erred when it instructed Banks jury about mitigation of the death penalty, ja että Banks ei tieten ja vapaaehtoisesti luopunut laillisesta oikeudestaan terapiaan toimiessaan omana asianajajanaan ja antaessaan valokuvat todisteiksi, jotka oikeus oli aikaisemmin viskannut menemään.
Asianajaja Scott Gartley on vastannut, ettei George koskaan luopunut oikeudestaan terapiaan, ja että hänen asianajajansa seisoivat hänen takanaan vuoden -83 oikeudenkäynnissä. Banks odottaa yhä Muutoksenhakujen Kolmannen Piirin päätöstä hänen tuomiostaan tämän tekstin kirjoitushetkellä.

(Huom.alkuperäistekstin kirjoitusaikaan. En tiedä miten asia on nyt.)

Tässä sivu George Banksista, “Onko George Banks vittumainen?

Miksi George Banks olisi vituttava?
– Hän liittyi USAn armeijaan -59, mutta sai potkut kaksi vuotta myöhemmin, koska tappeli johtavien upseerien kanssa.
– Hän ampui baarimikkoa rintakehään -61 ja vietti melkein 8 vuotta vankilassa.
– Erottuaan avioliitosta mustan naisen kanssa, hän alkoi kerätä haaremia yksinäisistä, masentuneista naisista.
– Hän nimesi lapsensa: Montanzima, Kissmayu, Boende, Mauritania ja Foraroude.
– Vaikka hänellä oli rikosrekisteri, hänen annettiin työskennellä vanginvartijana.
– Selitettyään vartijatovereille lasten valmistelusta sodankäyntiin sekä siitä, että aikoi pasauttaa aivonsa ulos, hänet laitettiin sairaslomalle psykiatrisen avun piiriin.
– Sairaslomallaan hän otti kuolettavan sekoituksen huumeita ja giniä ja “napsahti”.
– Hän tappoi kaikki naiset ja lapset, ampui heitä kasvoihin ja päähän.
– Hän meni ex-naisensa kotiin (nainen oli jättänyt hänet), tappoi hänet, heidän lapsensa ja naisen äidin, jonka hän löi lattiaan, veti aseen piipun tämän kasvoihin ja ampui.
– Hän on yrittänyt neljä kertaa itsemurhaa vankilassa ja epäonnistunut joka kerran.
– Hän harhaisesti kuvitteli osallistuneensa “yksityiseen sotaan Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn kanssa”.

Miksi hän ei olisi vituttava?

– Hän väittää kokeneensa rotusyrjintää sekä valkoisten että mustien taholta.
– Teini-iässä hänet ÄO:nsa oli 121.
– Hänellä oli skitsofrenia (ei diagnosoitu).
– Hänen oma asianajajansa purskahti itkuun turhautumisesta oikeussalissa.
– Hänet tuomittiin murhasta 41-vuotissyntymäpäivänään.

 

Duane Hurley, 55 ja Daniel Kovarbasich, 16

Tammikuun 22. päivä vuonna 2010 alkoi jälleen tyypillinen talvipäivä Pohjoisessa Ridgevillessä Terry Kovarbasichin kotona. Kaikki olivat iloisia siitä, että oli perjantai ja viikonloppu jo tulla kolkutti. Terry, joka sillä hetkellä oli työtön, valmistautui ajamaan vaimonsa Donnan töihin sinä aamuna, ja heittämään poikansa Danielin, 16, perhetutulle Duane Hurleylle, 55, joka oli myöntynyt viemään teinin kouluun.
Kovarbasichin taloudellinen tilanne ei ollut kehuttava, joten Terry oli pyytänyt Hurleyta kuljettamaan Danielia kouluun. Siten hän ajeli itse vähemmän, hänen tarvitsi ostaa vähemmän bensaa – ja hänelle jäi enemmän rahaa muuhun kuten ruokaan.

Daniel Kovarbasich

Daniel, tai Danny, ei ollut niitä poikia, jotka menivät mielellään kouluun ja vastasivat jokaiseen opettajan kysymykseen. Häiriökäyttäytyminen oli kestänyt ainakin ensimmäiset high school vuodet ja se oli tuonut sekä hänelle että hänen perheelleen ongelmia riesaksi asti. Hänet oli erotettu koulusta monta kertaa, minkä seurauksena hän kävi vaihtoehtoista koulua ongelmaisille nuorille. Vanhemmat toivoivat kovasti, että se saisi Danielin pulkan kääntämään suuntaansa.
Erityisesti tuona päivä Daniel oli haluton osallistumaan yhtään millekään tunnille, mutta vastineeksi kouluun menosta hänen vanhempansa olivat luvanneet auttaa häntä rahallisesti kynttiläillallisessa, jota hän oli suunnitellut tyttöystävälleen Katielle. Katie ja hän olivat olleet yhdessä vuoden ja hän tarvitsi noin 80 dollaria kynttiläillalliseen ja ruusukimppuun, joka kädessään voisi sanoa “rakastan sinua” kauniiden kinosten keskellä.

Vähän jälkeen puoli kahdeksan Terry jätti poikansa Hurleyn huomaan Ronald Drivella, eikä kellään ollut epäselvyyksiä sen järjestelyn suhteen, että perhetuttu veisi Dannyn kouluun sinä päivänä. Sen sijaan kukaan ei tiennyt sitä, että puolentoistatunnin päästä alkaisi todellinen painajainen murhatutkinnan muodossa, joka ei koskettanut ainoastaan keskiluokkaista perhettä vaan myös tyrmäisi koko yhteisön, joka oli amerikkalainen kuin baseball tai omenapiiras.

Terry Kovarbasich

Suunilleen kahdeksalta Terry sai Dannylta puhelinsoiton, jota voisi kuvailla vain shokkeeravaksi tai hirveäksi. Totaalisen vauhkona Danny sanoi Hurleyn yrittäneen “tappaa minut”.

Donna Kovarbasich

Vastaten Dannyn puhelun kiireellisyyteen, hän ajoi hurjaa vauhtia Duane Hurleyn kotikulmille, jossa hänen poikansa sillä oli. Danielin kädet olivat veren värjäämät ja hän sekoili – Terryn piti saada vain selville miksi. Daniel ei olisi halunnut palata Hurleyn talolle, mutta hänen isänsä vaati, että niin tehtäisiin. Hän halusi saada tietää, mitä oli tapahtunut edeltävinä 30 minuuttina. Terry yritti saada jotain vastausta Hurleylta, mutta miestä ei kuulunut eikä näkynyt. Sitten hän näki Hurleyn etuoven alueella, makaavan liikkumatta verilammikossa. Hurley näytti olevan kuollut.
Järkyttyneet Terry ja Danny ajoivat Marc’s-liikkeeseen, alennussupermarkettiin, jossa Donna oli töissä. Se sijaitsi alle kahden mailin päässä Hurleyn kotoa. Terry ol soittanut Donnalle 8:21, että jotain kauheaa oli tapahtunut ja että hän ja Danny olivat matkalla sinne. Hän tapasi heidät pysäköintialueella. Pojan käytös sai vanhemmat huolestumaan.
“Danny hyppeli ympäriinsä”, Donna myöhemmin kuvaili. “Hän päästi huutoja ja hyppeli ympäriinsä lyöden päänsä lasiin. Oli kuin hän olisi menettämässä järkensä.”
Kun he eivät saaneet Dannya rauhoittumaan, Donna kehotti miestään viemään pojan lääkäriin. Terry soitti hätänumeroon ja kertoi, missä tarvittiin apua. Kello oli silloin suunnilleen 15 vaille yhdeksän.
“Luulin poikani olevan vain askeleen päässä pehmustetusta, valkoisesta huoneesta”, Terry muisteli haastattelussa, jonka antoi vaimonsa kanssa In Sessionille.

Sairaalassa Danny pääsi lukuisiin lääketieteellisin testeihin, joista kävi ilmi, että hänellä oli kohonneet sydänentsyymiarvot, troponin, jonka useimmiten aiheuttaa korkea stressitila tai suuri jännittyneisyystila. Lääkärit sanoivat Kovarbasicheille, ettei Dannya voisi päästää pois ennen kuin sydänentsyymiarvot palaisivat normaaleiksi. Sillä aikaa kun häntä tutkailtiin ja tarkkailtiin, hänelle järjestettiin siirtoa pediatriseen sairaalaan, jossa hänen hoitoaan ja tarkkailuaan jatkettaisiin. Ennenkuin siirto tehtäisiin, paikallisen poliisin piti saada haastatella Dannya ja hänen vanhempiaan. Sgt. Vincent Abt Pohjois Ridgevillen poliisijaostosta tarttui toimeen ja hoiti esikuulustelun.
Kun hän yritti kerätä kokoon aamun yksityiskohtia Dannylta, Terrylta ja Donnalta, etsivät ja rikospaikkatutkijat jatkoivat Hurleyn asumuksen koluamista, etsiäkseen todistusaineistoa ja analysoidakseen tilannetta.
Abtille selvisi, että Duane Hurley, joka oli ennen työskennellyt kaupungille, oli yksinasuva poikamies. Hän asui alle mailin päässä Kovarbasicheilta. Daniel ja hänen isoveljensä saivat joskus häneltä rahaa kun tulivat auttamaan häntä kotiaskareissa. Pojat hengasivat muutenkin Hurleylla – hänellä oli tietokone, jossa oli nettiyhteys, kaapelitelevisio sekä urheiluautoja. He tulivat tapaamaan Hurleytä joka oli heille kuin isoisä, erityisesti Danny, joka oli käynyt hänen luonaan jo monta vuotta. Terry ja Donna, jotka olivat kiitollisia Hurleyn jalomielisyydestä, kutsuivat usein lomilla Hurleyn perheen luo. Hurley oli koko perheen mielestä erittäin mukava jätkä.

Kun Abt ensimmäistä kertaa kysyi Dannylta, mitä aamulla oli tapahtunut, tämä vastasi, ettei “oikein muista”. Abt alkoi hiillostaa saadakseen vähän raflaavamman vastauksen, jota tapahtumiin saataisiin joku tolkku.
Jonkin aikaa hiljaa mutistuaan Daniel kertoi ilmeinen huoli äänessään, kuinka hänet oli jätetty Hurleyn talolle. Hän oli pistänyt kahvin kiehumaan ja sillä välin kun se oli tippumassa, hän oli mennyt pihalle tupakalle. Hän palasi sisään, meni Hurleyn huoneeseen käyttääkseen tämän tietokonetta – mutta internet ei toiminut. Hän selitti kertoneensa Hurleylle, että panisi maate hetkeksi.
“Okei, minä käyn hakemassa pikkelsiä”, Hurley kuulemma vastasi.
Pikkelsiä? (Eräänlaista vihannessalaattia.) Abt yritti kysellä tästä omalaatuisesta kommentista ja siitä, liittyikö pikkelsi mitenkään mihinkään. Mutta Danny ei osannut vastata, mistä se tuli. Hän sanoi, että Hurley joskus hankki kaikenlaista tavaraa perheelleen ja mahdollisesti hän osti vihannessalaattia äidilleen. Abt, ajatellen kuin poliisi, veti johtopäätöksen, että Hurley oli mennyt hakemaan vihannessalaattia kinkyjä seksileikkejä varten.

Duane Hurley ja hänen koiransa

Abt halusi tietää, millainen suhde Dannylla ja Hurleylla oli. Poika kertoi, että he olivat ystävyksiä. Hän kertoi tavanneensa miehen useita vuosia sitten, kun tämä oli ollut ulkoiluttamassa koiriaan. Hurleysta oli pian tullut Dannylle isoisä jopa suuremmassa määrin kuin hänen oikea isoisänsä. Hän kuvaili Hurleyn olevan “vaan vanha mies koiran kanssa”.
Kun he olivat tunteneet vähän aikaa, he olivat alkaneet katsella televisiota yhdessä. Hurley oli ostanut hänelle vaatteita. Ja Danny ulkoilutti usein hänen kultaista noutajaansa, Tanner-koiraa, ja Hurley antoi pojan joskus käyttää tietokonettaan. Sekä autoaan.
Silloin kun Danny kaipasi itsensä ikäistä seuraa, hän oli veljensä Gregoryn kanssa.

Yksi asia, jonka Abt tahtoi tietää, oli, oliko Hurley koskaan lähestynyt häntä seksuaalisessa tarkoituksessa.
“Ei niin että muistaisin.”
Abt kyseli tarkemmin ja Danny kertoi nukkuneensa Hurleyn sängyssä, mutta ei Hurleyn kanssa. Kun hän oli maannut sängyssä, Hurley oli nukkunut lattialla ja päinvastoin.
Pitikö poika mahdollisena, että hänen kaverinsa olisi pedofiili? Danny tunsi monia, jotka uskoivat näin. Hänestä itsestään ei kuitenkaan tuntunut siltä, että niin olisi.
Mikä on viimeinen asia, minkä muistat Hurleyn kotona tapahtuneen?
Danny oli juossut pakoon aulaan Hurleyn makuuhuoneesta, uskoen että mies jahtasi häntä takaa.
Tässä kyselytuokiossa Abt kertoi Dannylle, että olosuhteet, joissa hän oli ollut, “liittyivät usein seksiin tai huumeisiin”.
Kuulustelussa empineet vanhemmat ilmoittivat, että halusivat palkata pojalleen asianajajan.
Abtiin kommentiin seksistä ja huumeista, Danny vastasi: “It’s one of the two things you said and that’s all I’m saying.”
(Se kuka osaa suomentaa tuon järjellisesti, nostakoon kätensä ylös.)
Abt tuumi, että Hurleylla ja Danielilla saattaisi olla seksuaalinen suhde. Sen takia hän ei voisi enää jututtaa Dannya aiheesta ennenkuin paikalle saataisiin asianajaja pojan vanhempien toiveen mukaisesti.
Ennenkuin Donna ja Terry olivat pyytäneet lakimiestä, Danielia oli pyydetty riisumaan vaatteensa ja hänet oli tutkittu vammojen varalta. Kyynärvarren syrjässä näkyi muutama tuore naarmu, samoin rintakehässä, ja nenässä näkyi hankauma. Muita vaurioita ei kirjattu.

Kun poliisi oli lähtenyt Duane Hurleyn kotiin sinä aamuna tutkimaan ilmoitusta häiriöstä, millaisena he tulkitsivat 8:46 saaneensa soiton, Dannya tutkittiin ja hoidettiin sairaalassa – ennenkuin Abt saapui kuulustelemaan nuorta.
Hurleyn kotinurkilla olleet poliisit näkivät vilauksen miehestä etuovella, lojumassa mahallaan lyhyen matkan päässä portaikosta. Kun he menivät sisään, heille selvisi, että tuo mies oli kuollut. Poliisit näkivät useita viiltoja hänen päässään ja ylävartalossaan. Hänen päässään oli niin syviä haavoja, että niistä välkkyi kalloa. Ruumiin vieressä lojui veitsi, joka oli verestä märkä. Mies oli luultavasti kaadettu ja häntä oli pistelty monta kertaa veitsellä. Verta oli töhriintynyt koko taloon: sitä oli aulan seinissä ja ovessa, olohuoneen seinissä ja sisäkatossa…

 

Keittiössä oli verinen jalanjälki ja veripisaroita oli aulan matossa.
Tutkivat poliisit menivät Hurleyn makuuhuoneeseen ja heidän sieraimiinsa pisti vahva pikkelsin haju. Lattialla, sängyn vieressä, oli iso tölkillinen vihannessalaattia. Sitä oli päätynyt lattialle ja vuodevaatteille, samoin kuin jotain mehunestettä, todennäköisesti pikkelsipurkista peräisin olevaa.

Johtava poliisi teki esiraportin, johon kirjoitti, että hyökkäys oli alkanut makuuhuoneesta ja pikkelsipurkkia oli mahdollisesti käytetty siinä. Muita sellaisia aseita tai “aseita” huoneessa ei ollut, että niillä olisi voitu aiheuttaa Hurleyn päävammat.

Dannyn isän soittamasta häkepuhelusta huolimatta, Pohjois-Ridgevillen poliisipäällikkö Richard D. Thomas sanoi, ettei heillä ollut vielä ketään nimettynä epäillyksi ja julkisti muutamia yksityiskohtia, jotka viittasivat selvästi henkirikokseen. Thomas sanoi Hurleyn kuoleman olevan vasta neljäs tai viides henkirikos, joka oli sattunut tässä hiljaisessa yhteisössä sen jälkeen kun hän liittyi Pohjois-Ridgevillen poliisivoimiin -79. Kun tutkijat ja rikospaikkatutkijat olivat alkaneet työnsä kotona, Thomas sanoi heidän haalivan “kookasta erää todisteita”, mutta kieltäytyi antamasta tarkempia tietoja sillä kertaa.
“On valtavasti syitä, joiden vuoksi emme paljasta asioita… vielä”, poliisipäällikkö sanoi. Hän lisäsi, että Hurley ja Danny olivat “tutustuneet toisiinsa, mutta eivät toistensa naapurustosta”.
Myöhemmin paljastettiin, että uhrin ja epäillyn ikäerosta johtuen tutkijat pitivät seksuaalista hyväksikäyttöä potentiaalisena, jopa todennäköisenä motiivina hyökätä Hurleyn kimppuun. Hurleyn talosta ei löytynyt pornolehtiä, liukasteita, eikä seksileluja, mutta he löysivät hänen koneeltaan noin 1500 pornokuvaa, jotka oli ladattu netistä. Joissain kuvissa esiintyi alaikäisiä poikia. Yksi tutkijoista todisti myöhemmin, että suurin osa pornosta oli kuitenkin laillista. Hurleyn koneella oli käyty homopornosivuilla, joista löytyi myös alaikäisiä poikia.

Uutiset Duane Hurleyn kuolemasta henkirikoksen uhrina luonnollisesti herättivät kauhua naapurustossa. Hurleyn ruumiin pois siirtäminen ei auttanut asiaa. Naapurit muisitvat Hurleyn mukavana miehenä ja olivat shokissa ajatuksesta, että joku tahtoi hänelle pahaa.

“Sain puhelun naapuriltani ja hän sanoi ‘katso edessä olevaan ikkunaasi’ ja siellä poliisi oli eristämässä hänen kotinsa aluetta ja kaikki ne poliisiautot”, sanoi yksi naapuri, joka kertoi nimekseen vain Denise. “Hän oli mahtava ihminen, hän oli rakas ystäväni ja naapurini, ja ajattelin paljon häntä. En vain voi uskoa, että näin kävi… Pelkään kuollaakseni… onko täällä naapurustossa juoksemassa vapaasti joku joka haluaa aiheuttaa harmia ihmisille? Sitä minä ihmettelen.”

Kukaan ei tietenkään siinä vaiheessa tiennyt, että poliisi oli jo kohdistanut epäilystä erääseen henkilöön: Daniel Kovarbasichiin.

“Minulla ei ole mitään ajatusta, kuka tämän olisi voinut tehdä ja miksi”, sanoi Ray Kleinsmith, toinen naapuri.
“Hän on todella suloinen kaveri”, sanoi toinen naapuri, Steve Bobulsky. “Lainasin häneltä työkaluja ja muuta, ja me puhuimme aina meidän nurmikoistamme yhdessä, mutta en tiedä mitä siellä talossa on tapahtunut… tämä on hiljainen naapurusto, salli minun sanoa.”
“Hän ottaisi paitansa pois jos ajattelisi sinun tarvitsevan sinua”, Denise lisäsi. “Hän oli todella kiva ihminen… Se satuttaa minua… Minun täytyy katsoa ikkunastani ulos ja nähdä hänen talonsa. Hän ei ole enää siellä ja se todella satuttaa.”
Naapurit kertoivat tutkijoille ja reporttereille, että Hurley asui yksin ja oli hyvin ylpeä laajasta autokokoelmastaan, joka hänellä oli autotallissaan.
Muut naapurit, sanoivat ihmetelleensä joskus, mitä oli tapahtunut Hurleyn kotona – erityisesti sen jälkeen kun uutisissa sanottiin, että Danny Kovarbasich oli yhdistetty kuolemaan. Puheet siitä, että Hurleyn mahdollisetsti oli pedofiili, alkoivat levitä, ja monet heittivät ilmaan kysymyksen, mikä oli tuonut hänen ja Dannyn elämät yhteen ja mikä oli aiheuttanut tällaisen väkivallan teon.
“Miksi 16-vuotias poika puukottasi aikuista miestä?” kysyi naapuri John Buckner. “Sitä voimme vain miettiä.”
“Se on huuhaata”, kommentoi Denise pedofiilihuhuja. “Silkkaa roskaa. Ei hän ollut sellainen mies.”

Vai oliko?

Duane Hurley asui yksin kaksikerroksisessa talossa Ronald Drivella, jossa oli myös kasvanut nuorimpana seitsemästä sisaruksesta. Hän oli asunut äitinsä kanssa ja pitänyt tästä huolta, kunnes äiti muutti vanhainkotiin vuonna 2008.
Hurleyn molemmat polvet oli leikattu, mikä selvästi rajoitti hänen liikkumistaan. Hän usein maksoi lähialueen nuorille, kun nämä tulivat auttamaan häntä kotitöissä.
Hurleyn tuttavien mukaan hän suhtautui intohimoisesti trooppisiin kaloihin ja pikkuautoihin. Vaikka hänen rahansa olivat tiukilla, hän oli antelias. Hänen ensisijaisiin etuihinsa kuului talo ja kaksi autoa: Corvette ja Prowler, jotka hän oli ostanut käteisellä parempina aikoina.

Kävi kuitenkin ilmi, että Hurley oli ollut vankilassa korruptiosta työskennellessään Avon Laken kaupungille, mikä sijaitsee 11 mailin päässä Pohjois-Ridgevillestä. Hänen roolinsa Avon Lakelle työskentelijänä oli auttaa rakennusten kunnossapitoa ja huoltoa työnjohtajana. Hurley oli myös vastuussa yhdyskuntapalveluun määrättyjen vankien työn valvonnasta ja hän auttoi kaupungin maiden kunnossapidossa. Monet pikkukriminaaleista ajoivat nurmikoita ja korjasivat roskia osana yhdyskuntapalveluaan. Osa Hurleyn työstä oli aikatauluttaa heidän työnsä tunnit ja päivät, huolehtia siitä että he ilmestyivät suorittamaan rangaistuksensa, arvioida heidän työnjälkensä ja raportoida sitä ylemmille tahoille – oikeuteen ja ehdonalaisvalvojille.

Hurley oli väitetysti ottanut lahjuksia rikollisilta, jotta nämä pääsisivät helpommalla, “saamalla näyttämään siltä, että he suorittaisivat yhdyskuntapalvelunsa asianmukaisesti”, niinkuin Lorain piirikunnan syyttäjä Gregory White asian ilmaisee. On myös väitetty, että hän olisi vastaanottanut käteistä noilta tuomituilta, jotta näiden ei tarvitsisi suorittaa työtään. Hurley tuomittiin syylliseksi lahjusen ottamisesta lokakuussa 2003, varkaudesta ja dokumenttien falsifioimisesta.
Hänet tuomittiin tammikuussa -04 Lorainin piirikunnassa 90 päiväksi vankilaan, 3 vuodeksi ehdolliseen, 200 tunniksi yhdyskuntapalveluun ja 100 dollarin sakkoihin.
Avon Lakessa työskennellessään Hurley oli myös valmentanut nuorten baseball-joukkuetta. Kukaan ei koskaan raportoinut, että hän olisi käyttäytynyt sopimattomasti valmentaessaan noita poikia.
Ennen kuolemaansa Hurley oli vetäytynyt eläkkeelle ja elänyt työkyvyttömyyseläkkeen varassa.

Lääketieteen tutkija tohtori Paul Matus suoritti ruumiinavauksen Hurleylle. Se viimeistäänkin vahvisti, että kyseessä oli henkirikos. Ja “väkivaltaisilla aikomuksilla” suoritettu. Hurleyn lukuisia vammoja listatessaan Matus sanoi raportissaan – josta hän myöhemmin oikeudessa todisti – että Hurleyta oli isketty päähän ja kasvoihin kolmesti tylpällä esineellä ja että yksi pään haavoista olisi voinut olla kuolettava. Tohtori Matus, joka tutki Hurleyn ruumiin myös rikospaikalla, kertoi kääntäneensä ruumiin ympäri ja havainneensa puukoniskun, joka oli ollut vähällä osua Hurleyta sydämeen. Uskoen, että Hurleyta oli puukotettu makuuhuoneessa, Matus antoi ymmärtää olevansa yllättynyt siitä, että Hurley olisi päässyt ylös päähän saamansa iskun jälkeen ja vielä päässyt etuoven alueella, jossa heitti henkensä.
Ilmeni, että Hurleyn päässä oleva haava, joka olisi saattanut – Matuksen mukaan – aiheuttaa hengitystien tukkeutumisen (respiratory failure), oli tehty kun hän oli kääntynyt hyökkääjästään.

Matus laski ainakin 55 puukoniskua Hurleyn kasvoista ja päästä. Jotkut iskut olivat rei’ittäneet elintärkeitä elimiä, kuten sydäntä, maksaa, keuhkoja ja munuaisia. Hän teki sellaisen huomion, etteivät monet puukoniskut olleet verisiä, mikä viittasi siihen, että Hurleyta oli puukotettu vielä sen jälkeen kun hän oli kuollut.
Matus huomasi, ettei ollut merkkejä siitä, että Hurley olisi tapellut hyökkääjäänsä vastaan – paitsi se, että hänen kyntensä oli katkennut. Muuten Hurley oli alistunut kohtaloonsa.

Rikospaikalta löytynyt veitsi
Dannya ei pidätetty välittömästi mistään rikoksesta. Päästyään pediatrisesta sairaalaasta, Danny pääsi käymään kotona ja viettämään siellä muutaman päivän elpyäkseen tammikuun 22. päivän aiheuttamasta traumasta. Koska hänen sydänentsyyminsä olivat olleet normaalia korkeammat, lääkärit pelkäsivät, että hän saisi sydänkohtauksen ja neuvoivat vanhempia olemaan järkyttämättä häntä tai yrittämästä keskustella kun hänet lähetettiin takaisin kotiin. Joka tapauksessa, kuukauden päästä Danny sai syytteet yhdestä murhasta, yhdestä törkeästä rikoksesta, yhdestä törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä hyökkäyksestä kuolettavalla aseella.
Asianajajansa kintereilleen Danny meni Lorainin piirikunnan Nuoriso Pidätys keskukseen vireillä olevan oikeudenkäynnin takia. Ohion lain mukaan murhasyytteet luettiin hänelle kuin aikuiselle.

Daniel Kovarbasich ja asianajaja Michael Stepanik

Olisi pitänyt merkitä, että törkeä pahoinpitely kuolettavan aseen kanssa oli perusta sille, että veistä oli käytetty hyökkäyksessä Hurleya vastaan, ja törkeä murhasyyte oli perusta sille, että Hurleyn kuolema sattui tapahtumaan hyökkäyksen aikana.
Syyttäjä suunnitteli väittävänsä, että Danny olisi voinut paeta Hurleyn kotoa koska tahansa keittiön ovesta taikka ulko-ovesta, jos olisi kokenut Hurleyn olevan uhka.

Puolustus päätti viivytellä valamiehettömässä oikeudenkäynnissä kunnes lautamiehet saapuisivat, sillä perusteella, että he määräisivät ehkä lyhyemmän tuomion Dannylle.
Dannylla oli kaksi asianajajaa: Jack Bradley ja Michael Stepanik, jotka myönsivät ehdottomasti, että Danny oli tappanut Duane Hurleyn, mutta väittivät, että lieventävät asianhaarat huomioon ottaen teko oli jotain lievempää kuin murha.
Puolutus asetti Dannyn todistusaitioon puolustamaan itse itseään, vakuuttamaan tuomaristo siitä, että hän oli seksuaalisen väkivallan uhri – siitä huolimatta, että oli sanonut tutkijoille, ettei Hurley ollut koskenut häneen sopimattomasti.
Kaiken voisi kiteyttää pisteeseen, että Lorain piirikunnan tuomari James Burge yrtti päättää oliko Danny Kovarbasich uhri vai murhaaja. Burgeolla oli 30 vuoden kokemus valamiehettömistä oikeudenkäynneistä, sekä siviili- että rikostapauksia, myös 5 tapausta, joissa oli annettu kuolemantuomio Lorain piirikunassa.

Kun syytteitä luettiin, monet Dannyn koulukaverit olivat järkyttyneitä ja epäuskoisia pidätyksestä sekä raskaista syytteistä, jotka oli häntä vastaan nostettu.
“En voi uskoa, että hän tekisi jotain sellaista”, sanoi naisopiskelija. “Ei vaikuta yhtään sellaiselta asialta, minkä hän olisi voinut tehdä… hän vain ajoi (Hurleyn) nurmikkoa ja vain kävelytti hänen koiraansa, pesi hänen autoaan.”

Ennen kun avauslausunnot olisi esitettäisiin puolustukselle, kukaan puolustuksesta, edes syyttäjä Michael Kinlin, ei tiennyt minkälainen tapaus tässä oikein oli vireillä. Hamuilivatko he lyhyempää tuomiota taposta tai kuolemantuottamuksesta? Vai voisivatko he laittaa sen itsepuolustuksen piikkiin – että Danny oli tappanut Hurleyn välttyäkseen raiskatuksi tulemisesta?

Kinlinin suurimmat ponnistukset Dannyn syyttämisessä olisivat osoittaa, ettei ollut todisteita Hurleyn provosoimisesta ja Danny oli väijyksistä hyökännyt Hurleyn kiimppuun, eikä Hurley ollut voinut puolustaa itseään.
Tutkijat olivat näyttäneet keittiöstä löytynyttä veristä jalanjälkeä, joka kuului Dannylle. Tämä voisi saada Kinlinin väittämään, että Danny oli ollut Hurleyn keittiössä ja olisi voinut päästä karkuun keittiön ovesta takapihalle.
Sensijaan viranomaiset olivat kehittäneet teorian siitä, että Danny oli tarttunut veitseen hyökätäkseen sillä Hurleyn kimppuun, joka sillä hetkellä lojui aulan lattialla etuoven vieressä.

Tuomari James Burge

Valamiehetön oikeudenkäynti ennen Lorain piirikunnan yhteistä oikeusjuttua tuomari James Burge, alkoi maanantaina huhtikuun 26. vuonna 2010 ja kesti vain muutamia päiviä.
(The bench trial before Lorain County Common Pleas Court Judge James Burge began on Monday, April 26, 2010, and would last only a few days.)

Lorain piirikunnan apulaissyyttäjä Mike Kinlin sanoi tuomarille, että Danny Kovarbasich oli väijynyt Hurleya ja huitaissut tätä 10 paunan painoisella vihannespurkilla.
Syyttäjä sanoi, että Danny juoksi keittiöön, nappasi veitsen, joka löytyi rikospaikalta ja puukotti Hurleya useita kertoja sen jälkeen kun hän – Hurley – oli kompuroinut makuuhuoneeltaan aulaan, päästen jollain ilveelle etuovelle, mistä hänet löydettiin.

“Tammikuun 22. -10 välikohtaus ei ollut itsepuolustusta”, Kinlin sanoi. “…fyysiset todisteet viittaavat puhtaasti ja selkeästi siihen, että uhria väijyttiin. Oletan puolustusterapeutin väittävän, että Duane yrtti raiskata Danielin, mutta tulette huomaamaan, ettei se ole totta… Voi olla, että syytetyn ja Hurleyn välillä oli meneillään jotain seksuaalista, mutta ei raiskausta.”

Kinlin kuvaili kuinka Hurley ryömi aulan etuovelle töhrien lattian verellä.
“Eteisen perällä väijyttiin taas. Ruumiilliset todisteet eivät valehtele. Niillä ei ole syytä valehdella.”
Kinlin väitti, ettei Hurleyta ollut tapettu itsepuolustukseksi, sillä pojalla ei ollut puolustautumisesta tulleita haavoja.
Hän sanoi, että Hurley oli katkaissut sormenkyntensä tappelussa kun hän oli yrittänyt raapia tai kynsiä Dannyn rintakehää.

Syyttäjä Michael Kinlin

Kinlinin mielestä Hurleyn murhalle oli paljon muita motiiveja. Kinlinin mukaan joku muu oli käyttänyt Hurleyn luottokorttia tappamiseen (at restaurant prior to his slaying)

“Yksi potentiaalinen motiivi hyökätä: kaksi päivää aikaisemmin joku käytti Hurleyn luottokorttia ja siellä oli kuittaus Golden Corralista”, Kinlin sanoi. “Mutta allekirjoitus ei ole Hurleyn. Duane, kuten tiedätte, on poissa ja kykenemätön kertomaan meille todellista motiivia… perustuen siihen mitä olette kuulleet todistajilta ja mitä todisteista on selvinnyt, pyydän teitä palaamaan syyllisen lausunnon kaikkiin neljään syytekohtaan.”

Puolustusasianajaja Jack Bradley oli eri mieltä: nuori Daniel oli seksuaalisen hyväksikäytön uhri ja oli tappanut Hurleyn lopettaakseen pahoinpitelyn. Bradley selitti kuinka Danny ja Hurley olivat tavanneet puistossa, jossa Hurley säännöllisesti ulkoilutti koiraa päästäkseen teinien juttusille.

“Tälläiset ihmiset kuin Duane T. Hurley tietävät mitä etsivät”, Bradley sanoi. “He etsivät sulhoa. Lapsiraukkaa, jonka perheellä ei ole paljon aikaa… jotakuta, jolle voisivat esitellä maailmansa ja Danny oli tällainen ihminen.”

Puolustusasianajaja Jack Bradley

Bradley selvensi, kuinka Danny ja Hurley olivat tulleet läheisimmiksi, Hurley alkoi kertomaan seksuaalisia vitsejä, jätti kylppärin oven auki mennessään kuselle ja näytti Dannylle pornoa – homopornoa ja materiaalia, joka saattoi olla lapsipornoa.

“Tämä saalistaja… tiesi että Danny voisi päästä käsiksi hänen tietokoneeseensa ja nähdä laitonta pornoa, jossa oli 13-16-vuotiaita poikia sukupuolisessa kontaktissa.”

Kun aikaa kului, ne kaksi alkoivat kosketella toisiaan genitaalialueilta ja edettiin seksiin. Bradley kertoi myös, että Hurley tykkäsi ottaa kuvia Dannysta.
“Dannyssa otetuista kuvista hän hyväili koiraa, (petting – en tiedä onko välttämättä seksuaalista toim.huom.), istuskeli sohvalla, mutta oli myös kuvia Dannysta nukkumassa. Vääristynessä maailmassaan Duane päätti, että tämä olisi hänen rakkautensa. Että Dannysta tulisi hänen poikaystävänsä… Tästä tulisi kundi, joka olisi hänen sulhonsa ja rakastajansa.”

Bradley kuvaili kuinka Hurley omisti “kivoja juttuja joista pojat pitävät”, kuten autoja, joita hän käytti kiihokkeina, ja rahaa ja lahjoja, joilla taivutteli Dannya suostumaan seksuaalisiin palveluksiin.

“Tämä ei ole jotain mitä tapahtuu yhdessä yössä”, hän sanoi. “Tämä touhu jatkui ja jatkui, eikä jokaisen lapsen ole sitä helppo myöntää. Ei ole helppoa mennä sanomaan poliisille ‘Joo, olin sukupuolisessa suhteessa Duane T. Hurleyn kanssa’. Joten kun poliisi jututti häntä, hän kertonut mitään.”

Avauslausuntoa jatkaessaan Bradley sanoi viimeisimmän Hurleyn ja Danielin välisen seksuaalisen kohtaamisen sattuneen kaksi viikkoa ennen Hurleyn väkivaltaista kuolemaa. Danny oli nukkunut sohvalla, kertoi Bradley, kun Hurley alkoi harrastaa seksiä hänen kanssaan. Danny teeskenteli olevansa yhä unessa. Bradley antoi ymmärtää Dannyn suostuneen seksiin siksi, koska Duane osti hänelle asioita, joita hänen vanhempansa eivät voineet ostaa.

Kuten muistanette, Danny oli suunnitellut tyttöystävälleen romanttista illallista, kiinalaisessa ravintolassa, ja aikoi ojentaa tälle kukkia ja sanoa “rakastan sinua”. Danny kertoi näistä aatoksistaan Duanelle. Ja pyysi tätä tukemaan suunnitelmaa antamalla vähän kahisevaa, rikkaan perheen poika kun ei ollut.
“Mutta maksat sitten takaisin”, Bradley kertoi Hurleyn sanoneen Dannylle. “Ja tässä vaiheessa Danny tiesi, mitä Hurley tarkoitti… hän otti pikkelsipurkin ja iski sillä Duanea päähän ja näin siksi, mitä Duane oli hänelle tehnyt ja mitä Duane aikoi tehdä hänelle uudestaan.”
(Ellei merkitys välittynyt, Bradleyn mukaan mustasukkainen Duane siis tahtoi seksuaalisia korvauksia, toim. huom.)

Etsiviltä ja lääketieteen tutkijoilta todistajanlausuntoa seurannut Daniel Kovarbasich oli laitettu todistajanaitioon omassa puolustukssessaan. Daniel selitti, kuinka hänen ja Hurleyn suhde oli alkanut platonisena, mutta muuttunut jollain tapaa seksuaaliseksi. Hän oli ollut vain 12- tai 13-vuotias tavatessaan Hurleyn ensi kertaa. Hurley oli ollut kävelyttämässä Tanneria ja Danny oli pysähtynyt taputtamaan eläintä. Oletettavasti mies oli pyytänyt häntä katsomaan vähän aikaa koiran perään ja myöhemmin maksanut hänelle kolmekymppiä vaivan palkaksi. Vaikuttuneena helposta tavasta ansaita taskurahaa, ei Danny jahkaillut ruveta vanhan miehen kaveriksi.

Kun he tutustuivat toisiinsa syvemmin, Duane otti tavaksi kutsua Dannya kotiinsa tekemään joitain kotitöitä, joista myös maksoi. Danny toisti Duanen olleen hänelle “kuin isoisä” ja tapasi myös pojan perheen. Duane kutsuttiin heille viettämään lomia, kuten myös Pääsiäistä, Kiitospäivää ja Joulua. Aikanaan Hurley alkoi viedä Dannya ulos syömään, shoppailemaan ja antoi teinin välillä ajaa hänen autollaan. Danny kertoi naapuruston poikien ihailleen Duanen kahta urheiluautoa.
Suhde sai dramaattisen käänteen, kun Danny täytti 15. Hurley alkoi puhua hänelle seksuaalisia asioita… hän saattoi kysyä, kuinka monella eri tavalla Danny osasi sanoa penis. Ja se puheet kävivät vain intensiivisemmiksi. Jos Danny pyysi saada ajaa yhtä Hurleyn autoista, mies pyysi ensin nähdä teinin peniksen ja sitten saada koskea sitä.
He hyväilivät toisiaan. Ja masturboivat. Vastauksena asianajajan kysymykseen Danny kertoi, ettei hän muistanut, ejakuloiko hän näiden masturbointisessioiden aikana.

Asianajaja Bradley”, Burge pisti väliin, “olen tullut siihen tulokseen, että jos herra Hurley olisi pahoinpidellyt 15:n ikäistä Dannya, ja kosketellut häntä, oli poika sitten ejakuloinut tahi ei, siitä olisi joku todistaja.”

Ei ollut selvää, oliko tuomari Burge tarkoittanut kommenttinsa varoitukseksi vai ei, mutta Dannyn todistuksesta tuli nopeasti raflaavampi.
Yksi asia, jota häneltä kysyttiin, oli, miksei hän kertonut vanhemmilleen pahoinpitelystä.

“Hän osti minulle tavaraa”, Danny sanoi. “Jos vanhempani olisivat tieneet sen, he eivät olisi päästäneet minua hänen luokseen.” Teini kuvaili, kuinka suhde muutti muotoaan ja he alkoivat masturboida toisiaan ja lopulta harrastaa oraaliseksiä. Hänen oli vaikea selittää, miksi hän oli siihen ruvennut.
“En oikein tiedä. Kun halusin ajaa Corvettea, hän sanoi ‘tiedät mitä se tarkoittaa. Isompia leluja, isompia juttuja.'”

Kun Bradley uteli lisää, Danny kertoi heidän harrastaneen jopa anaaliseksiä. Hän myönsi antaneensa Hurleyn työntyä sisäänsä kolmesti ja kertoi työntäneensä itsensä Hurleyn sisään kahdesti. Viimeksi anaaliseksiä oli harrastettu arviolta kaksi viikkoa ennen Hurleyn kuolemaan.
Poliisi ei ollut löytänyt seksileluja eikä liukuvoiteita Hurleyn tavaroista. Bradey kysyi Dannylta, käyttikö hän liukastinta. Danny vastasi, että he olivat käyttäneet heidän “sylkeään”.

Danny seltti, kuinka Hurley odotti saavansa seksiä, jos auttaisi häntä järjestämään pienet vuosipäiväjuhlat tyttöystävälleen – Daniel ja Katie olivat pian olleet yhdessä vuoden. Pojan perheellä kun ylimääräistä rahaa yksinkertaisesti ollut.
Danny selitti, ettei halunnut seksiä Hurleyn kanssa ja että oli myös kertonut sen tälle. Hän ei kuitenkaan helposti löytänyt sanoja selittääkseen, miksi seksisuhde Hurleyn kanssa oli jatkunut.

“Kerroin hänelle, etten pitänyt siitä. Jostain syystä tein sen silti useita kertoja. En halunnut tehdä sitä enää. Yritin selittää sitä ja lopettaa sen.”

Sen jälkeen kun Danny oli lakannut tapaamasta Hurleya, tuo mies ilmestyi Dannyn kotitalolle tai soitteli tälle puhelimella. Danny kertoi kokeneensa, että häntä painostettiin menemään Hurleylle – hän nimittäin ei raaskinut sanoa perheelleen, ettei halunnut enää niin tehdä.

Danny todisti, että oli puhunut Hurleyn kanssa tammikuun 21.:n päivän iltana, jolloin Hurley oli sanonut, ettei hänen tarvitsisi mennä kouluun. Hurley oletettavasti kertoi myös, että auttaisi taloudellisesti juhlan järjestämisessä. Danny kertoi, ettei halunnut enää harrastaa seksiä Hurleyn kanssa. Mies suostui siihen, myös siinä tapauksessa, että Danny ja Katie joskus eroaisivat.
Danny olisi halunnut uskoa Hurleya, mutta hänestä tuntui, että mies olisi silti tahtonut häneltä seksiä.

Kun Danny oli jätetty Hurleyn kotiin seuraavana aamuna, he alkoivat puhua noista pienistä kekkereistä. Dannyn todistuksen mukaan Hurley käveli olohuoneesta makuuhuoneeseen. Danny ei halunnut mennä makuuhuoneeseen, mutta meni silti – omien sanojensa mukaan käyttääkseen tietokonetta. Epäonnekseen hän ei päässyt nettiin ja oli alkanut puhua juhlasta ennenkuin sulki tietokoneen.

“Hän aloitti sanomalla ‘haluat tätä tyttöystävällesi. Luuletko, että autan sinua saamatta vastapalvelusta?'” Danny sanoi. “Halusin vain viettää viikonlopun kaksin tyttöystäväni kanssa. Aloin miettiä, kuinka selittäisin sen hänelle. Näin hänen ilmeensä, ja tiesin.”
“Mitä tämä ilme tarkoitti sinulle?” Bradley kysyi.
“Hän aikoi harrastaa seksiä kanssani. Enkä halunnut tehdä niin enää. Löin häntä pikkelsipurkilla.”

Nuori tappaja

Danny ei muistanut iskeneensä Hurley pikkelsipurkilla kolmea kertaa kuten tohtori Matus uskoi hänen tehneen. Ensiksi hän sanoi heittäneensä pikkelsipurkin Hurleyn päähän.
“Muistan olleeni suunniltani, ottaneeni sen ja läimäytteeni häntä sillä takaraivoon.”

Kun Hurley sanoi “Mitä tuo oli?”, Danny oli ottanut taskussaan kantamansa veitsen – lahja Hurleylta – ja puukottanut. Danny kertoi, että veitsi oli hajonnut siinä mytäkässä ja hän oli mennyt keittiöön hakemaan uuden. Sillä aikaa Hurley oli kömpinyt aulan läpi lähelle etuovea.

“Hän jotenkin ryömi sinne vatsallaan”, Danny sanoi. “Sitten puukotin häntä keittiöveitsellä. Luulen, että iskin häntä 17 kertaa – tai 53. Se tapahtui nopeasti.”

Danny sanoi kunnostaneensa Hurleylta aikaisemmin saaneensa taskuveitsen ja pudotti sen viemäriin lähellä Hurleyn kotia. Sitten hän soitti isälleen.

Kun Bradley kysyi, miksei hän ollut kertonut poliisille suhteesta Hurleyn kanssa, hän selitti olleensa “peloissaan” ja että asia oli “häpeällinen.”

Oli kirjattu, että oikeudenkäynnin kriittisellä hetkellä poliisi ei ollut selvillä Dannyn aiemmasta todistuksesta, eikä Bradleyn avauslausunnosta, joiden mukaan kahta veistä oli käytetty Hurleyn pahoinpitelyssä. Sen seurauksena tutkijat lähtivät etsimään viemäriä oikeudenkäynnin tauolla, ja löysivät veitsen. Syyttäjä otti sen todistusaineistoksi.

Ristikuulustelu aikana Kinlin kyseli Dannylta taskuveitsestä. Poika kertoi puukottaneensa Hurleya sillä rintaan ja kasvoihin. Hän ei ollut suunnittellut tuikkaavansa Hurleya sillä, eikä siis ottanut sitä varta vasten tappamiseen.

Kinlin halusi kuulla tarkemmin “ilmeestä”, jonka Hurley oli suonut hänelle sinä aamuna.
“En osaa kuvailla”, hän sanoi. “Se on se ilme, mistä tiesin, että hän halusi seksuaalisia asioita.”

Danny myönsi, että meni makuuhuoneeseen ilman että kukaan sinne häntä pakotti ja ettei Hurley tiennyt, että hänen kimppuunsa hyökättäisiin vihannessalaatilla. Danny kertoi auliisti syyttäjälle, että oli potkinut Hurley naamaan ja takaraivoon kun tämä oli ollut lattialla, ja tunnusti että olisi voinut paeta etuovesta tai keittiön ovesta. Hän kertoi, ettei hänen mieleensäkään ollut tullut lähteä.

“Oletko pahoillasi tapahtuneesta?” Kinlin kysyi.
“Vähäsen”, Danny vastasi. “Tapoin miehen.”

“Jälkeenpäin ajateltuna sinun olisi pitänyt juosta ulos taka- tai etuovesta”, Kinlin sanoi.
“Jälkeenpäin ajateltuna minun ei olisi koskaan pitänyt mennä siihen taloon”, Danny sanoi.

Huhtikuun 29. -10, torstaina, harkittuaan koko 90 minuuttisen lounastauon ajan tuomari Burge julisti Daniel Kovarbasichin syylliseksi vapaaehtoiseen kuolemantuottamukseen ja raskauttavaan pahoinpitelyyn. Hän asetti tuomiopäivän torstaille, elokuun 12:lle.
Dannyn tuomio voisi olla mitä vain ehdollisesta 10 vuoden ehdottomaan rangaistukseen.

Burge lausui, että jokainen osatekijä todisti Dannya vastaan, mutta lisäsi, että puolustus oli myös todistanut asiassa olevan lieventäviä asianhaaroja.

4.4.-10 Kinlin haki “rangaistusmuistionsa” ja pyysi, että tuomari tuomitsisi Dannyn 10 vuodeksi, koska Hurleyn kuolema oli “katala ja hirvittävä.”

“Hurleylla ei ollut puolustautumisesta aiheutuneita haavoja”, Kinlin kirjoitti. “Hän ei tiennyt, mikä oli tuleva. (Syytetty) ansaitsisi pitkän linnatuomion, jotta yhteiskunta säästyisi hänen vihaltaan ja pitelemättömältä raivoltaan. Esiin tulleet herra Hurleyn seksuaaliset teot Dannyn kanssa, eivät oikeuta (Dannyn) brutaalia tekoa.”

13. heinäkuuta -10 yhteinen puolustusterapeutti Michael Stepanik ilmoitti, että hän ja Jack Bradley halusivat varmistaa Dannyn saavan oikeudenmukaisen rangaistuksen.

“Kaikki tietävät Danielin tarinan”, Stepanik totesi. “Niin kauan, hän on ollut eristyksissä, mikä ei olisi sama kuin jos hänet laitettaisiin vankilaan. Hän olisi sananmukaisesti poika miesten keskellä. Vankila on varattu ihmisille, joilla on väkivaltainen menneisyys, ihmisille, joilla on ollut paljon ongelmia. Se olisi epäterveellinen ympäristö Danielille. Me ymmärrämme, mitä laki sanoo – ja aiomme pitää huolen, että hän pääsee sinne minne hän kuuluu.”

Elokuun 12., 2010, Lorain piirikunnan tuomari James Burge tuomitsi Daniel Kovarbasichin 5 vuodeksi ehodolliseen Duane Hurleyn tappamisesta. Burge käski Danielin suorittaa lukion loppuun ja hankkia ajokortin ollessaan koevapaudessa, ja sinä aikana hän olisi “tarkan silmälläpidon” kohteena.
Hän sai viipyä Lorainin piirikunnan vankilassa kunnes oikeus löytäisi hänelle sopivan kuntouttamisohjelman.

Tarina päättyi tähän – onnellisemmin kuin odotin.

 

//Crime librarystä sain ilmoituksen, että Daniel Kovarbasich on vapautunut vankilassa istuttuaan 16 kuukautta ja on nyt kotiarestissa.

Ja sinne on ilmestynyt lisää juttua aiheesta. Kuten aikaisemmin totesin, hän sai 5 vuotta ehdollista, mutta hänen piti jäädä Lorainin piirikunnan vankilaan siihen asti, että oikeus löytäisi hänelle sopivan kuntoutusohjelman.

Tuomio ja Oprah

Kaksi kuukautta tuomionsa jälkeen Danielin annettiin matkustaa Chicagoon perheensä ja ehdonalaisvalvojansa kanssa päästäkseen The Opray Winfrey Showhun. Suositun tv-sarjan osa kertoi seksuaalisesti pahoinpidellyistä lapsista, jotka olivat nousseet hyväksikäyttäjiään vastaan ja siinä oli muitakin vieraita Kovarbasichin perheen lisäksi.
Lorain piirikunnan tuomari James Burge – sama mies, joka oli tuominnut hänet taposta ja raskauttavasta pahoinpitelystä – antoi suostumuksensa tälle matkalle.

“Jos voimme ehkäistä yhden pahoinpitelytapauksen ja yhden kauhean kuoleman, julkinen tiedotus on sen arvoinen”, Burge sanoi päätöksestään sallia Dannyn mennä ohjelmaan.

Danielin asianajajan Michael Stepanikin mukaan ohjelman ohjelman tarkoitus oli näyttää inhimmillisyyden puoli hyvin erikoisessa tapauksessa.

“Tämä on tapa varoittaa lapsia sellaisten olosuhteiden vaarallisuudesta,” Stepanik on sanonut. “Kuten tuomari Burge sitä kuvaili, tämä on julkinen tiedotus.”

Oprahin jakso keskittyi siihen karseaan prosessiin, kuinka Hurley oli rakentanut luottamuksen Dannyn ja hänen perheensä välille ja kuinka Danny oli napsahtanut ja paiskonut miestä pikkelsipurkilla ja puukottanut 55 kertaa.

“Tuntuuko sinusta, että rangaistus oli reilu?”, Oprah kysyi.
“Kyllä tuntuu”, hän vastasi.

Oprah kysyi Dannylta myös mitä tämä ehkä tahtoisi sanoa muille pahoinpidellyille lapsille, jotka hautoivat samanlaisia tunteita mielessään kuin hän oli hautonut.

Oprah Winfrey

“Teidän pitää tulla esiin ja sanoa jotain, koska se ei ole teidän vikanne. Kukaan ei tule syyttämään teitä”, hän sanoi. “Minusta ei tunnu hienolta, että tapoin jonkun. Tiedän, että se on väärin. Minusta tuntuu vapauttavalta, koska kaikki on nyt takana päin, mutta tuntuu minusta silti pahalta.”

Jakso näytettiin tv:stä maanantaina, lokakuun 18. päivä vuonna 2010.

Uhkaus puukottaa vartijaa

Daniel Kovarbasich

Vuoden 2011 tammikuussa Daniel Kovarbasich ja hänen sellikaverinsa olivat tutkinnan alla, kun heidän väitettiin puukottaneen Lorainin piirikunnan vangin vartijaa. Vanginvartijan raportin mukaan Danny ja tämä toinen vanki kiljuivat vanginvartija T.J. Collinsille, joka käski heitä olemaan hiljaa. Kun he eivät siihen suostuneet, toinen vanginvartija käänsi sisäpuhelimen päälle ja kuuli Dannyn ja hänen sellitoverinsa lyövän vartijaa.
Vanginvartija kuuli Dannyn sanovan myös “Jos olisi puukko, puukottaisin [häntä]”. Toisen vangin, joka oli myös nuori mies, kuultiin uhkailevan käyttää veistä vanginvartijoita vastaan.

Poikien selli tutkittiin tämän jälkeen, eikä mitään todisteita puukon olemassaolosta löytynyt, mutta vartijat löysivät kaksi kynää, jotka oli liimattu toisiinsa niin että niitä mahdollisesti aiottiin käyttää aseena.

“He olivat äänekkäitä ja hän käski heitä olemaan hiljaa ja istumaan alas”, sheriffin komisario Jack Hammond sanoi.

“Virkailija seurasi keskusteluja sellissä, joten hän painoi nappia kuullakseen alueelle, jossa nuo kaksi alaikäistä olivat.
Kovarbasich sanoi jotan sellaista kuin ‘jos se tyyppi tulee tänne, potkaisen sitä persauksiin. Jos olisi jotain millä puukottaa, puukottaisin vanhaa [kirosana]…’ Meillä käy näitä juttuja kaiken aikaa… Meidän täytyy seurata, kuka sanoo noin ja miksi he sanovat niin… meillä on nauhalla Kovarbasichin tekemä uhkaus… me syynätään ne kaikki… ottaen huomioon Danielin historian ja sen, miksi hän on joutunut vankilaan, me todella tutkimme uhkausta. Otimme sen hyvin vakavasti.”

Danny oli tarkoitus siirtää Akronin vankilaan edellisenä päivänä, mutta siirtoa ei sitten tehtykään, ja hän jäi piirikunnan vankilaan. Näin osittain siksi, että oikeuden oli vaikea löytää kotihoito-ohjelmaa, johon Danny hyväksyttäisiin enää sen jälkeen kun hän oli väkivaltaisesti surmannut toisen ihmisen.

“Nuoret ihmiset sanovat joskus asioita, joita eivät todella tarkoita”, Jack Bradley, Dannyn toinen asianajaja sanoi.

Rikkomus koevapaudessa

Sheriffin ylikonstaapelin Donald Barkerin mukaan yhteen liimatut kynät, jotka löydettiin Dannyn & sellikaverin häkistä, olivat kumpikin yli 6 tuumaa pitkät. Ne kuuluivat luultavasti tälle toiselle, nimeltä mainitsemattomalle nuorelle miehelle.

Kumpikin teini kielsi hyökkänneensä kyseisen vartijan kimppuun tai kenenkään muunkaan, ja he väittivät “vain kujeilevansa”, kertoi Hammond.

Kynän terä

Välikohtauksen vuoksi Danny ja hänen sellitoverinsa todettiin syylliseksi vankilan toiminnan häiritsemiseen, vartijalle niskoitteluun, vanginvartijan uhkailemiseen ja kielletyn tavaran hallussapitoon. Etuoikeudet (privileges) kumottiin ja kummallekin annettiin eristystä 40 päivää. Vanginvartijat veivät tapaukseen eteenpäin syyttäjille. He suosittelivat, että poikia vastaan nostettaisiin syytteet pelottelusta ja Danny saisi erikseen syytteen todisteiden peukaloinnista. Syytteiden peukalointi rikkomus lähti kahdesta kynästä, jotka oli liimattu toisiinsa partavaahtötölkistä peräisin olevalla sulatetulla muovilla.
Kynät olivat alkujaan lyhyitä, sellaiset 3 tuuman pituiset, samanlaisia mitä golfin pelaajat käyttävät.

“Daniel myönsi, että hänellä oli kaksi yhteen liimattua kynää hallussaan, mutta hän repi ne toisistaan ennen kuin ne voitaisiin löytää”, Hammond sanoi.

Danny myös oletettavasti tunnusti liimanneensa kynät toisiinsa ja sitten irrottaneensa ne toisistaan.

Bradley sanoi, ettei hänellä ollut ongelmaa sen seikan kanssa, että Danny ansaitsi rangaistuksen vankilan sääntöjen rikkomisesta. Hän sanoi, ettei kuitenkaan uskonut tällä vartijoiden kiusaamisella olevan mitään tekemistä Hurleyn tappamisen kanssa.

“Minä luulen, että heitä on kuritettu tarpeeksi, ja tätä tapahtuu piirikunnan jokaisessa vankilassa viikoittain”, Bradley tuumasi. “Kun nuo kynät käyvät aika lyhyiksi, on melko tavallista, että ne teipataan toisiinsa, jotta sinulla on jotain millä kirjoittaa.”

Ohion koevapaus viranomainen pyysi Lorainin piirikunnan päättämään että Danny oli rikkonut koevapautensa sääntöjä. (The Ohio Adult Parole Authority asked the Lorain County Common Pleas Court to rule that Danny had violated the terms of his probation with regard to the jail incident.)

Koevapaus kuuleminen

Lauantaina, 26. maaliskuuta 2011, kärsittyään rangaistukset vankilan sääntöjen rikkomisesta, Danny pääsi vankilasta toviksi, mutta ei suinkaan huvittelemaan, vaan osallistuakseen isoäitinsä hautajaisiin. Tuomari Burgen luvalla hän pääsi sinä päivänä vanhempiensa huostaan aamuyhdeksästä kello 17:00 saakka.

15. huhtikuuta 2011 pidettiin kuuleminen väitetyistä rikkomuksista: puukkokommenteista ja kynistä, ja Danny todettiin syylliseksi koevapautensa sääntöjen rikkomiseen.
Tuomari Burge oli armollinen, eikä kokenut Dannyn ansaitsevan lisärangaistusta kotiarestin ja 5 vuoden ehdollisensa lisäksi, vaikka syyttäjä olisikin halunnut häntä vielä kurittaa. Ja Lorainin piirikunnan aikuiskoevapauslautakunnalta tuli ehdotus, että hänet lähetettäisiin vankilaan.
Lorainin piirikunnan apulaissyyttäjä Tony Cillo myös väitti tuloksettomasti, että kynien liimaaminen “jotta niitä voitaisiin käyttä aseena” oli ehdottomasti vankilan sääntöjen vastaista.

“[Vankilan kynät] ovat tarkoituksella tehty hyvin pieniksi, joten ne ovat kömpelöitä, mutta nämä ovat hyvin vahvoja, jotta ne olisivat pidempiä ja niitä voitaisiin käyttää puukottamiseen”, Cillo on sanonut tuomarille. “Mutta mikä hämmentävintä, otettaessa huomioon syytetyn historia, oli se, ase oli olemassa ja hän puhui aseen käyttämisestä.”

Burge sanoi, että työskennellessään puolustusasianajajana, jotkut asiakkaat kertoivat tekevänsä kynilleen jotain samanlaista tehdäkseen ne pidemmiksi, jotta niillä olisi helpompi kirjoittaa.

“Daniel teki niin kynillä, kuten kaikki muutkin tekevät”, Stepanik sanoi. “En sano, että tämä on oikein. Se oli vastoin ohjesääntöjä, ja hän rikkoi sääntöjä.”

Kotiaresti

Vietettyään 16 kuukautta Lorainin piirikunnan vankilassa, Danny Kovarbasich vapautettiin sunnuntaiaamuna 8. toukokuuta 2011. Hänet vietiin vanhempiensa kotiin kotiarestiin tuomari Burgen käskystä. Häntä on pyydetty pitämään monitoriseurantajärjestelmää yllään ja hän saa lähteä talosta vain tavatakseen asianajajiaan tai mennääkseen testeihin ja määrittelyihin, joiden jälkeen hän voi ehkä päästä kotihoitoon.
Uskotaan, että psykologisella ja kasvatuksellisella testaamisella saadaan aikaan parempia tuloksia kuin vankilaan laittamisella.

Daniel Kovarbasich

“Tämä ei ole juhlahetki, tämä ei ole hänelle kotiinpaluu”, Stepanik kertoi The Chronicle-Telegram-sanomalehden toimittajalle. “Tämä on siirto hoitavaan laitokseen. Hänellä on vielä pitkä matka kuljettavanaan… asiantuntevat eivät usko, että laitokseen laitokseen laittamisella saadaan parhaimpia tuloksi… hän ei ole vain menossa kotiin nauttimaan elämästä ja ottamaan rennosti lopun elämäänsä.”

Burge määräsi, että aina kun Danny lähti kotoa, hänen piti mennä lyhintä reittiä määränpäähän ja takaisin kotiinsa ja vähintään toisen vanhemman piti olla mukana. Jos hän rikkoisi tätä sääntöä, hän voisi saada 10 vuotta ehdotonta vankeutta.

Dannyn saattaminen kotihoidon piiriin on osoittautunut oletettua vaikeammiksi. Hänen rikoksensa väkivaltainen laatu ja rahalliset vaikeudet ovat este.

“Me olemme yrittäneet etsiä sijoituspaikkaa tälle kakaralle siitä asti kun tuomitsin hänet, ja meillä on ehkä ollut vähän tuuria”, Burge kertoi toimittajalle selittelemättä asioita sen tarkemmin.

“Olen varma, että hänen vanhempansa ovat onnellisia nähdessään poikansa kasvokkain”, Stepanik sanoi. “Vankilassa heillä oli vain videomonitorit, joten he eivät ole nähneet poikaansa kasvokkain hetkeen.”

Samaan aikaan tuomari ja Dannyn asianajajat pysyvät “varovaisen optimistisina” siitä, vastaanotettaisiinko hänet hoitolaitokseen – mihin instituutioon tarkalleen ottaen, sitä ei tiedetä.
Stepanikin mukaan paikkaa hoitavaan laitokseen odotetaan kuukauden sisällä.

Reaktio Dannyn vapauttamiseen vankilasta

Duane Hurley, joka on siirtynyt ajasta ikuisuuteen

Duane Hurleyn naapurit olivat shokissa saatuaan tietää, että Danny Kovarbasich oli päässyt vankilasta. Useat ihmiset, mukaan lukien Hurleyn ystävät, eivät usko syytteitä hyväksikäytöstä ja Hurleyn perhe sanoo, ettei hän ole pedofiili. Hurleyn taustoja on tutkittu intensiivisesti ja hänen elämäänsä selvitelty useiden vuosikymmenten ajalta, ja tutkijat sanovat, että ainoa todiste seksuaalisesta suhteesta Dannyn ja Hurleyn välillä ovat Dannyn omat väitteet. Kukaan muu ei ole esittänyt Hurleysta vastaavanlaisia syytöksiä. Hurleyn tietokoneelta löytyneestä lapsipornosta voi päätellä jotain, mutta se ei todista Dannyn seksuaalistä hyväksikäyttöä. Jotkut Hurleyn ystävistä uskovat Dannyn saaneen vapaan kulkuluvan (free pass) teostaan vakavuudesta huolimatta.
(Free pass voisi kai olla myös ilmainen passi. Mutta kun Danielilla on tuo kotiaresti, niin arvelen sen tässä yhteydessä tarkoittavan oikeutta liikkua vapaasti.)

“Olin järkyttynyt, koska tämä on uskomatonta”, Ray Kleinsmith sanoi Fox 8:n uutistoimittajalle. “Miten näin on käynyt? Siis, joku on tappanut ihmisen sillä tavalla ja vain kävelee vapaaksi melkein heti… jos minulta kysytään, hänet pitäisi lukita iäksi.”

“Jos joku sanoo, että vangitseminen kahdeksi vuodeksi sekä lukitseminen hoitolaitokseen, intensiiviseen hoitolaitokseen, on vapaa kulkulupa, en välttämättä ole samaa mieltä”, Stepanik sanoi. “Tarkoitan, hän kävi läpi jotain hirvittävää, hän teki jotain hirvittävää, joten mitä me teemme? Emme voi vain heittää häntä pois… Hän on yhä lapsi, vaikka laki sanookin, että hän on aikuinen. Hän ei halunnut myöntää, mitä hänelle oli tapahtunut, mutta lopulta hänen täytyi.”

Lorainin piirikunnan apulaissyyttäjän Tony Cillon mukaan syyttäjien toimisto ei ollut tietoinen tuomarin päätöksestä vapauttaa Danny ennen kuin he kuulivat siitä medialta. Hän sanoi, ettei syyttäjien toimisto antanut siitä mitään tietoa ennen kuin tuomari oli tehnyt päätöksensä. (He said the prosecutor’s office did not provide any input about it prior to the judge making his decision.)
Cillo on kieltäytynyt sanomasta asiasta mitään muuta.

Syyttäjät ovat protestoineet Burgen alunperin asettamaa tuomiota vastaan – viiden vuoden ehdollista – ja ovat tehneet vetoomuksia, jotka eivät ole toteutuneet. Samaten Pohjois Ridgevillen poliisipäällikkö Richard Thomas pitää Burgea liian löysänä.
“Minusta tuomio oli törkeän riittämätön siitä, mitä nuori mies teki.”

Burgen tuomion mukaisesti Danny voi vapautua hoidosta kun hän täyttää 21.

Steven Beard – kaksi lesboa ja rikas mies

Steven Beard, eläkkeelle vetäytynyt television johtohenkilö, hätkähti hereille lokakuun toisena päivänä vuonna 1999, huomatakseen sisuksiensa lojuvan siinä missä pitäisi olla hänen vatsansa.
Hereillä, mutta hyvin ymmällään hän otti puhelimensa yöpöydältään ja soitti 911:n.

Steven Beard

“Tarvitsen ambulanssin”, 75-vuotias Beard sanoi. “Suoleni ovat hypänneet ulos vatsalaukustani. Ne ovat lentäneet ulos – juu ne ovat lentäneet ulos vatsalaukustani. Ne on mahani päällä.”
“OK”, sanoi hätäkeskuspäivystäjä. “Ne ovat mahasi päällä?”
“Minuun sattuu kamalasti.”
“Miten tämä tapahtui?”
“Se vain tapahtui. Heräsin äsken. Heräsin ihan äsken.”
Seuraavan lyhyen sananvaihdon jälkeen päivystäjä totesi: “Minun on hyvin vaikea tajuta, mitä on tapahtunut.”
Niin oli Beardinkin.
“En tiedä mitä on tapahtunut. Näin ei ole käynyt koskaan ennen.”

Apulaissheriffien ja ambulanssin kiitäessä paikalle, Beard kysyi päivystäjältä, soittaisiko tämä hänen nuorelle vaimolleen, Celestelle, joka oli nukkumassa 5300 neliöjalan kokoisen kartanon toisessa siivessä, hintavassa Toro Canyonissa läntisessä Austinissa.
Mutta kilisevä puhelin ei saanut Celesteä heräämään.

Talo oli tiukasti lukittu kun apu Beardille saapui. Pelastajat tiirailivat ikkunoista ennenkuin huomasivat verta valuvan Beardin makaavan sängyllä. He hajottivat sisäpihan oven päästäkseen sisään.
EMS:n henkilökunta hoitivat haavan ja arvelivat viiltohaavan olevan epäonnistuneen kohjuleikkauksen seurausta.
Mutta kun he nostivat 300 paunaista (136,3 kiloa) miestä paareille, Travis piirikunnan apulaissheriffi Russell Thompson löysi makuuhuoneen lattialta jotain, mikä selitti miksi Beardin suolet olivat lentäneet ulos. Se oli 20-kaliiperinen haulikko, jolla oli vast’ikään ammuttu.
Beard lennätettiin helikopterilla Brackenridgen sairaalaan Austinissa.

Celeste Beard

Hänen vaimonsa ja teini-ikäiset tyttärensä, kaksoset, jotka Beard oli hiljattain adoptoinut, seurasivat häntä ambulanssilla sairaalaan. Tyttöjen poikaystävät liittyivät seuraan ja niin viisi ihmistä odotti, mitä tuleman piti.

Paul Knight, sheriffin tutkija, oli lähetetty sairaalaan kuulostelemaan heitä. Hän kysyi sen kysymyksen, mikä henkirikostutkijan pitää aina kysyä ratkaisemattoman väkivaltateon äärellä.
“Onko mitään ajatuksia siitä, kuka tämän olisi voinut tehdä?
Christopher Doose, toisen tytön poikaystävä tuumi ääneen:
“Olisiko hullu Tracey?”

Hullu Tracey (crazy Tracey) kuten nuoret häntä kutsuivat, oli Tracey Nolyne Tarlton.
Seitsemän kuukautta ennen kuin hänen miehensä ammuttiin, Celeste Beard oli saanut ystävän kirjakaupan johtajatädistä.

Tracey Celeste Beardin kanssa

Tarlton, pyylevä, tavallinen 35-vuotias oli viettänyt jokseenkin ongelmaista elämää, liiittyen sekä alkoholin että huumeiden väärinkäyttöön. Hän oli käynyt läpi psyykkisiä ongelmia ja yrittänyt itsemurhaa.
Hän oli arvostetun Fort Worth lakimiehen tytär ja valmistunut Texas A&M:sta biologian tutkinnolla vuonna -86. Hän työskenteli useilla toteuttamattomien luonnonvarojen aloilla (unfulfilling natural resources jobs) kunnes hänet -94 palkattiin BookPeople-liikkeeseen, Austinin keskustaan.
Ja sieltä hän löysi paikkansa, työskennellen 60 tuntia viikossa paikassa, joka viehätti monenkirjavimpia ihmisiä hyvin monenkirjavassa kaupungissa.
Tarlton oli lesbo ja hänestä tuntui oikein mukavalta, kun hänen ei tarvinnut salata sitä avaramielisiltä ystäviltään ja kollegoiltaan BookPeoplessa.

Hän loisti työssään ja hänet ylennettiin pian johtajaksi. Hän saavutti alueellista huomiota kirja-alalla, ilmestyi C-SPANiin puhumaan kirjoista, kommentoi lehdissä jotain uutta julkaisua tai kirjatrendiä.

Mutta helmikuussa 1999 Tarlton joutui kokemaan kovan, julkisen kolauksen töissään kun hän kirkui hävyttömästi ja käyttäytyi väkivaltaisesti.

Rohkaisevien ystävien ja perheen tuella hän meni St. David’s Pavilioniin, Austinin mielisairaalaan, yrittäen päästä jälleen tasapainoon.

Celeste Beardillakin oli ongelmia.
Niinkuin vaikka se, että hän törsäsi miehensä rahoja hullun lailla.
Hän antoi tälle 10 000 dollaria kuussa, mutta se ei ollut läheskään tarpeeksi.
Hänellä oli vaatekaappeinaan 3 komeroa, jotka oli täytetty loputtomilla kenkäpareilla ja kutakin varten oli kenkiin sopiva käsilaukku. Hän olisi voinut elää puolitoistavuotta käyttämättä kahdesti samoja kenkiä.

Eräällä shoppailureissullaan hän kulutti 50 000. Rahaa paloi myös juhlissa, joita hän järjesti ystävilleen. Hän ja hänen miehensä Steven käyttivät 100 000 dollaria Kiinan reissullaan vuonna 1998.

Steven Beard oli äveriäs, mutta ei mikään Donald Trump.

Varakas pariskunta

Hänellä on arvioitu olevan omaisuutta 12 miljoonaa. Neljän avioliittovuoden jälkeen Celeste oli hyvinkin käyttänyt siitä yli miljoonan.
Kyllä he nahistelivat Celesten rahankäytöstä. Jäävuoren huippu oli, kun Stevenin kirjanpitäjä kertoi, kuinka paljon rahaa Celeste oli käyttänyt shoppailuun ja muuhun huvitteluun lomallaan -98: lähes 300 000.
Steven vannoi ottavansa luottokortit pois häneltä. Mitä teki Celeste tällöin? Uhkasi tekevänsä itsemurhan.

Steven maksoi lähettääkseen hänet St. David’s Pavilioniin – huomattavan suuren summan, mutta se voisi pidemmän päälle olla myös iso säästö.
St. Davidissa, maaliskuussa 1999, Celeste tutustui Tracey Tarltoniin.

Tarlton hullaantui oitis viehättävään, varrekkaaseen naiseen. Muutama viikko jälkeen päin hän kirjoitti tälle rakkauskirjeen.
“Celeste, olet niin kaunis. Ajattelen pitkää, silkkistä vartaloasi ja upeita, pitkiä sääriäsi enkä vain voi vastustaa niitä. Ja sitten ajattelen upeita kasvojasi ja haluan… stand outside your building ja vaikeroida ennenkuin minut keskeytetään/pidätetään. Me ei edes puhuta siitä mitä tapahtuu kun kuuntelen suloista, seksikästä, lujaa ääntäsi.”

Christopher Doose ei ollut ainoa, joka ehdotti Tarltonia mahdolliseksi tappajaksi. Kun Beardin karmea kohtalo tulla ammutuksi, päätyi uutisiin, lukuisat ihmiset nousivat ilmoittamaan epäilevänsä Tarltonia.

Etsivä Rick Wines kävi vierailemassa Tarltonin asunnolla kaksi päivää ammuskelun jälkeen.
“Kysyimme, omistiko hän 20-kaliiperista asetta ja hän vastasi ‘kyllä minulla on'”, kertoi Wines CBS:n (tv/radioyhtiö) 48 hoursissa.
Tarlton oli innokas skeetin harrastaja (ampumaurheilua, jossa ammutaan savikiekkoja). Jokseenkin vastahakoisesti hän luovutti aseensa ballistisia testejä varten. 1000 dollarin arvoiseen, Italiassa valmistettuun Franchi-aseeseen oli kaiverrettu Tarltonin nimi. Ase oli lahja hänen isältään.

Muutama päivä tämän jälkeen poliisi sai testien tulokset.

“Haulikon hylsy, jonka löysimme rikospaikalta on peräisin aseesta, jonka löysimme hänen talostaan”, Wines sanoi. “Tiedättehän, kaksi plus kaksi on minulle ollut aina neljä.”
Lokakuun 8., kuusi päivää ammuskelun jälkeen, Tarlton pidätettiin ja häntä syytettiin pahoinpitelystä.

Samaan aikaan, vastoin odotuksia, Steven näytti hiljakseen toipuvan.
Hänen hyökkääjänsä oli tähdännyt huonosti valaisemattomassa makuuhuoneessa: tärkeimmät eli aivot ja sydän olivat säästyneet, joskin ruoansulatuselimet olivat suureksi osaksi tuhoutuneet.
Hänen tilansa tasapainottui seitsemän leikkauksen jälkeen, ja näytti siltä, ettei hänen henkensä ollut enää välittömässä vaarassa.
Aikanaan hän pääsi sairaalasta, vaikka hän puntaroi, ottaisiko sitä riskiä, saisiko jonkin infektion haavastaan ulkomaailmassa.

Haulikon aiheuttamat haavat keskivartalossa voivat tappaa nopeasti.

Kun ruoansulatusalue on rei’itetty, vuoto voi osoittautua kuolettavaksi lukemattomien infektioiden vuoksi, mukaan lukien peritoniitti tai bakteeriverenmyrkytys veressä.

Beardia hoidettiin antibiooteilla infektioiden kurissa pitämiseksi, ja hänen parantumisensa näytti olevan käynnissä, kun hän pääsi sairaalasta tammikuun 21. vuonna 2000. Hän kuoli neljä päivää myöhemmin.

Joidenkin käsitysten mukaan Celeste Beard valpas, ja rakastava vaimo miehensä viimeisinä kuukausina. Ystävät kertoivat hänen viettäneen tuntikausia Stevenin vierellä.
Kyseenalaistamattomana tosiseikkana voidaan sanoa, että aviomiehensä menetettyään hän lohdutti itseään lempiharrastuksellaan – shoppailulla.
Stevenin tilintarkastajalta selviää, että Celeste käytti hänen rahojaan 321 000 dollaria loka- ja marraskuussa -99, 249 000 § joulukuussa ja 100 000 § kuutena viikkona maaliskuun -00 päättyessä.

Tutkijat ymmärsivät, että ammuskeluun liittyvät yksityiskohdat ja olosuhteet olivat liian erikoisia ollakseen yhteensattumaa.
Nainen, joka oli rakastunut Celeste Beardiin, murhasi tämän aviomiehen.
Kaikella järjellä ajateltuna voisi päätellä, että leski Beard vain teeskenteli surua.
Mutta Tracey Tarlton ei kielinyt mitään.

Syyttäjät kehottivat poliiseja hieromaan kauppoja Tarltonin kanssa, jotta tämä kertoisi, mitä oli tapahtunut – turhaan. Mykkä Tarlton kykki sellissään kuukaudesta toiseen.

racey Tarlton matkalla oikeuden eteen

Valamiehistö kutsuttiin kuulemaan todisteet tapauksesta, jota oli hoidettu aktiivisesti yli vuosi Stevenin kuoleman jälkeen. Tutkimuksia oli pidetty yllä, koska valamiehistö toivoi Tarltonin mielevän muuttuvan ja hänen kertovan Celesten osuudesta.

Lopulta he luovuttivat ja Tarlton tuomittiin murhasta helmikuun 16. vuonna 2001.
Ja sitten tapahtui jotain odottamatonta. Tarlton aikoi paljastaa yllättävän tiedon, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä syyttäjäviranomaisten ehdotusten ja anelujen kanssa.
Istuessaan sellissä ja lukiessaan Austin sanomalehteä, hän bongasi lehdestä osasen, jossa puhuttiin hänestä Celesten lemmittynä.

Beardin leski oli päässyt yli surustaan ja hissukseen mennyt naimisiin Cole Johnsonin kanssa. Johnson oli baarimikko ja muusikko osa-aikaisessa, baareissa soittavassa orkesterissa. Heidän yksityiset häänsä oli pidetty keskellä vuorison loistoa Aspenissa, Colossa.

Miehensä jättämä Tarlton ymmärsi, että häntä oli puijattu.
Raivostunut nainen pyysi saada tavata syyttäjät.
He kuulivat sanat, jollaisia olivat odottaneet 18 kuukautta:
“Minä tein sen Celesten takia.”

Celeste Beardin avioliitto Cole Johnsonin kanssa oli hänen viides reissunsa alttarille.

Celeste kasvoi Kaliforniassa Ventura piirikunnassa yhtenä Edwin ja Nancy Johnsonin neljästä adoptoidusta lapsesta. Hän on kertonut läheisimmille ystävilleen Edwinin käyttäneen häntä seksuaalisesti hyväksi kun hän on oli 4-12-vuotias. Nancy oli epävakaa ja usein sijoitettuna laitoshoitoon.
Hän on syyttänyt pahoinpitelyä ongelmista, joita hänellä on ollut myöhemmin elämässään.
Tyttärensä Kristinan mukaan, yhdessä heidän keskustelussaan hän sanoi: “Tiedätkö miltä se tuntuu kun olet 4-vuotias – et vielä edes lastentarhassa? Tiedätkö mitä se tekee sinulle?”

Hän on myöhemmin sanonut, että myös hänen adoptoitu isoveljensä on pahoinpidellyt häntä seksuaalisesti. Celeste yritti itsemurhaa teini-iässä.
Hän tuli raskaaksi 17:n iässä, puolisoitui toisen teinin, Craig Bratcherin kanssa ja synnytti kaksoset: Kristinan ja Jenniferin.

Kristina Beard

Jennifer Beard

Ja nyt hän oli sitten naimisissa pojan kanssa, joka käytti henkistä väkivaltaa ja kontrolloi häntä.

He erosivat -83. Hän avioitui Harald Wolfin – Air forcen mekaanikon – kanssa ja he erosivat -91. (Celesten mukaan hänen eroasianajajansa maksoi hälle saadakseen tissiä.)

Celeste muutti sitten Arizonaan, jossa joutui ongelmiin varastetuksi ilmoittamansa, palavan auton takia. Hänet tuomittiin vakuutuspetoksesta ja hän vietti kolme kuukautta vankilassa.

Aviomies numero 3 oli meksikolaisamerikkalainen nimeltä Jimmy Martinez.
Huumorintajuinen Celeste keksi tälle lempinimen: BMW, Big Mexican Weiner.

Avioliitto möhläytyi jälleen ja sinkku Celeste oli päätynyt Texasin Austiniin.
30:n iän saavutettuaan, vuonna -93, hän polki vettä työskennellen tarjoilijattarena Austinin piirikunnan Clubissa.
Kaksi klubin säännöllisistä kävijöistä olivat nimeltään Steven ja Elise Beard. He olivat kumpikin kuusikymppisiä ja heillä oli aikuisia lapsia.

Elise oli innokas golfinpelaaja, Steve nautti enemmän sisätoiminnasta – syömisestä ja juomisesta.
Elise sairastui syöpään ja kuoli lokakuun 13. vuonna -93.
Steven ei pärjännyt yksin.
Muutama viikko hautajaisten jälkeen hän kaipasi tukea ja ajoi takaa Celeste Johnson Bratcher Wolf Martinezin kumppaanuutta.
Elisen kuolemasta ei ollut kulunut kolmea viikkoaakaan ennenkuin he pitivät ensimmäiset treffinsä.

Beard, 68 kestitsi Celesteä, 30, avokätisesti Mama Mian italialaisessa ravintolassa Austinissa. He nauttivat yömyssyistä minikartanossa ja Beard antoi Celesten ajaa itse kotiin hänen 50 000 §:n Lexus umpiautollaan.

Tämä, Celesten on täytynyt sanoa itselleen, käy minulle oikein hyvin. Lexus päihitti BMW-miehen 10-0.

Joulukuussa 1993 Beard osti Celestelle timantti cocktail sormuksen, joka maksoi 16 000 – rannekellon, joka maksoi 3000 – ja uuden Ford Explorer-maastoauton.
Beard suosutteli häntä muuttamaan luokseen ja he alkoivat leikkiä kotia tammikuun 1. päivästä vuonna -94.

Ensimmäisenä seurusteluvuonna Beard maksoi 20 000 §:n korvauslaskun Celesten vakuutuspetoksesta Arizonassa. Ja kulut Celesten ja tämän ex-miehen välisen huoltajuuskiistan heidän tyttäristään.

Alkujaan Texasista kotoisin oleva Steven on palvellut Navy Air Corpsissa ja käynyt collegea sekä Texas Christianissa että Southern Methodistissa.
Hän työskenteli radion ja mainonnan alalla Dallasissa 50-luvulta 60-luvulle, aloittaen pohjalta, edeten isoihin bisneksiin. Ihmisten olohuoneisiin hän ilmestyi 70-luvulla, ja -81 hän oli saavuttanut taloudellista menestystä partnerina ja pääjohtajana KBVO:lla.

1985 asemasta tuli yksi aloittelevan Fox nettiverkoston yhteistyökumppaneista. Sen arvostus kasvoi seuraavalla vuosikymmenellä, ja lokakuun 3:na -94, vuosi vaimonsa kuoleman jälkeen, Beard myi osuutensa asemasta pienestä omaisuudesta.

Helmikuun 18. -95 Celeste ja Steven menivät naimisiin Austin Country Clubilla.

Kuherruskuukauteen kuului penis-jäykistysruiske, jota sai antaa Celeste. Hän piti neuloja ja hoitoja epäromanttisina ja “vähän traumaattisina”, niinkuin hän itse asian ilmaisee.

Hän on myöhemmin kertonut heillä olleen seksuaalista kanssakäymistä vain kahdesti: silloin, kun hän muutti Stevenin luo asumaan plus heidän hääpäivänään.

Ensimmäiset avioliittokuukaudet eivät aivan tyydyttäneet Steveniä – luultavasti siksi, ettei Celeste oikein mielellään kantanut noita neuloja jotta he voisivat harrastaa seksiä.

Beard kävi niin epätoivoiseksi, että laittoi avioerohakemuksen liikkeelle neljä kuukautta häiden jälkeen. Hän perui tuon hakemuksen, kun pariskunnalle tapahtui jotain, mitä Celeste myöhemmin kuvaili “oraaliseksisoluutioksi”. Sunnuntaiaamut Beardin minikartanossa oli varattu juuri siitä varten.
“Minun täytyy vähän mennä tienaamaan rahaa”, hän saattoi sanoa tyttärilleen – tai kenelle tahansa kuuloetäisyydellä olevalle – kun hän laahusti jurona kohti aviomiehensä luolaa tämän viikottaisille seksuaalisille palveluksille.

Celeste piti huolen, ettei siellä ollut häiriötekijöitä – lemmikit lukittiin, ovet laitettiin kiinni, puhelimet suljettiin – koska hän toivoi Stevenin saavan mahdollisimman nopeasti onnellisen loppunsa, kertoo Suzy Spencer kirjassaan The Fortune Hunter. Hän inhosi keskeytyksiä ja aloitti alusta kerran aloitettuaan.

Suzy Spencer: The Fortune Hunter

Aikoinaan ratkaistessaan tätä seksuaalista kieroutta parisuhteessaan, rahasta tuli heidän konfliktiensa ensisijainen aiheuttaja.
500 000 $ avioehto oli riitaisa pulmakysymys Celestelle, ja eräänä päivänä Beard päätti yksinkertaisesti antaa hänelle rahaa ja elää sen kanssa. Kai hän ajatteli, että nainen tuhlaisi vähemmän rahaa, jos saisi sitä ihan itselleen.

Jos hän näin ajatteli, hän oli väärässä.
Puoli miljoonaa oli palanut puolessa vuodessa.
Tämän tuhlausputken jälkeen Celeste rupesi yhä kovempaan ääneen luennoimaan, kuinka vastenmielisenä piti vanhempaa, ylipainoista miestään.

Tyttäriensä ja ystäviensä mukaan Celeste alkoi Stevenia Beardia “vanhaksi hölmöksi” ja “lihavaksi paskiaiseksi”.
Useampi kuin yksi ihminen oli kuullut hänen sanovan: “Miksei hän vain kuole!”

Celeste alkoi viettää viikonloppuisin yhä enemmän ja enemmän aikaa Stevenin omistamassa talossa Pedernales Riverissa, 40 mailin päässä Austinista.
Suhde exään, BMW mieheen eli Jimmy Martineziin, oli syttynyt uudestaan.
Tyttäret paljastavat jälkeenpäin Celesten usein livistäneen talosta, kun Steven meni nukkumaan klo 9:30. Joskus, he kertovat, hän joudutti entisestään miehensä aikaista nukkumaanmenoaikaa terästämällä tämän ruoan tai juoman unilääkkeillä.

Kun vanha mies kuukahti, Celeste livahti tapaamaan Martinezia tai juhlimaan parhaan juomakaverinsa – kauneussalongin vastaanottovirkailijan Donna Goodsonin – kanssa.

Lopulta uuden vuoden -99 jälkeen, Steven alkoi uhmata naistaan – teemoista hallinnasta karannut rahan tuhlaus ja salaiset tapaamiset Martinezin kanssa.
Elettyään hyvin leveästi yli viiden vuoden ajan, Celeste ei voinut millään käsittää entistä elämäänsä – autoja tuleen sytyttelevää (siis vakuutuspetoksia, toim. huom.), lautasista huolehtivaa Celesteä. Enää edes 500 000 §:n avioehto ei tuntunut hohdokkaalta. (Even her prenup nest egg had evaporated.)

Celeste tytärtensä kanssa

Hän yritti itsemurhaa ja pääsi taas lepäämään St. David’s Pavilioniin.
Tyttäret ovat tuomitsevasti sanoneet hänen näyttelevän “saadakseen mitä hän haluaa”, kuten Kristina asian ilmaisee.
Mennessään naimisiin Beardin kanssa, hän halusi paljon rahaa ilman velkoja.
St. Davidilla hän otti ensimmäisen typerän askeleen toteuttaakseen toiveensa. Tracey Tarlton ja Celeste Beard tapasivat St. Davidilla, sitten siirtyivät kumpainenkin Timberlawniin, mielisairaalaan Dallasissa.
Timberlawnilla naiset olivat intohimoisen rakastuneita toisiinsa ja henkilökunta yritti pitää heitä erossa toisistaan. Siinä he eivät onnistuneet.

“Celeste oli todella flirttaileva minulle alusta saakka”, kertoo Tarlton CBS:lle. “Ja minä vastasin ystävällisesti. Viimeinkin hän tuli huoneeseeni ja suuteli minua. Hän halusi sukupuolisen suhteen kanssani.”

Tarlton kertoo heidän harrastaneen seksiä ensimmäistä kertaa 20.3.1999 ja fyysisen suhteen jatkuneen lokakuun ensimmäiseen, jolloin hän ampui Beardin.

Sairaalaan ulkopuolella he eivät käyttäytyneet suhteessaan niin hillitysti kuin sen sisäpuolella.

Tracey Tarlton

Valokuvassa, joka on otettu BookPeoplen juhlissa, näkyy kuinka Celeste istuu Tarltonin sylissä. Muut juhlissa olleet kertovat naisten suudelleen intohimoisesti.
“Tracey ei ollut salaileva”, toteaa hänen entinen työkaverinsa Jeremy Ellis CBS:lle. “Jokainen liikkessä tiesi hänen tapailevan jotakuta Celeste-nimistä. Hän puhui tästä niinkuin tämä olisi hänen tyttöystävänsä. He olivat aika lähellä toisiaan ja ajattelin ‘No, hyvä Traceylle’.”

Tarlton lähetti Celestelle rakkauskirjeitä ja Celeste lähetti Tarltonille syntymäpäiväkortin, jossa luki “Sille, jota rakastan”. Heistä tuli Austin Red Roof Innin kanta-asiakkaita.

Ei miestä, ei ongelmia? Näin ei ollut ainakaan Celestellä.
Kesäkuussa naiset kävivät terapiaistunnossa Barbara Grantilla, austinilaisella psykoterapeutilla, puhumassa parisuhteestaan.
Grant on kertonut Celesten sanoneen epäilevänsä, oliko hän (Celeste) lesbo, sillä hän tarvitsi alkoholia voidakseen harrastaa seksiä Tarltonin kanssa. Muuten häntä olisi hermostuttanut liikaa.
Tyttäret Jennifer ja Kristina ovat saaneet naiset kiinni sänkypuuhista ainakin kahdesti. Ja kaikkialla talossa oli levällään sapfolaista kirjallisuutta.

Kun tyttäret tivasivat selitystä äitinsä käytökselle, tämä vastasi: “Tracey on lesbo ja rakastunut minuun. Eikö ole hassua?”
Kristina sanoo valaehtoisessa todistuksessaan: “Äitini vahvisti olevansa romanttisessa suhteessa Tracey Tarltonin kanssa ja että hänellä ja Traceylla oli sukupuolinen suhde. Tracey Tarlton on avoimesti myöntänyt minulle, että hän ja äitini ovat rakastavaisia. Syyskuussa 1999 olen nähnyt hänen ja äitini suutelevan intohimoisesti.”
Stevenkin näki tämän tapahtuman syyskuun 29. päivä. Minkä seurauksena hän heitti Tarltonin ulos talosta.

Toinen terapeutti, Susan Milholland, on paljastanut, että Tarltonilla oli romanssiin liittyviä ongelmia omasta takaa.
Milholland sanoi Tarltonin kertoneen hänelle, että hänellä oli itsetuhoinen tapa rakastua intohimoisesti naimisissa oleviin heteronaisiin.
Tarlton haaveili avioitumisesta Celesten kanssa ja näki Stevenin esteenä elän-elämäni-onnellisena-loppuun-asti-fantasialleen.

Parisuhteen kehittyessä urputti katkerasti Tarltonille, että Steven oli väkivaltainen. Tämä vähätteli, pilkkasi ja painoi häntä alas henkisesti, kertoi Celeste. Hän sanoi pelkäävänsä Stevenin pahoinpitelevän hänet, jos hän uhkaisi avioerolla.
Tuo suhde teki hänet suisidaaliseksi.
Tarlton ei osannut kuvitella elämää ilman Celesteä ja hän vannoi tekevänsä kaikkensa pelastaakseen hänet julmalta Breadilta. Tarltonin mukaan naiset alkoivat yhdessä vehkeillä hoitaakseen Celesten miesongelman.

Lukuisat erilaiset murhaustavat ja -tekniikat tulivat tutuiksi mysteerinovelleista.
Esimerkiksi he yrittivät kotikonstein kyhätä kokoon botulismia (bakteerin aiheuttama myrkytyssairaus) antamalla ruoan pilaantua. Naisihmiset pirskottivat sinne katalaa chili-pippuria. Beard söi sen – ja piti siitä.

He terästivät hänen juomansa ja kiersivät muovipussin hänen päähänsä kun hän oli tajuttomana. He laittoivat hänen ruokaansa unilääkkeitä ja kerran tilaisuuden tullen 10 ekstaasitablettia. Hän selvisi kaikesta siitä.

Juonittelua kiirrellistettiin yhä enemmän syyskuun lopussa. Beard ja hänen vaimonsa olivat suunnitelleet matkustavansa Eurooppaan. Celeste odotti pelolla reissua ja vakuutti Tarltonin – hyvin vimmoissaan olevan draamakuningattarensa – siitä että hänen elämänsä oli nyt hiuskarvan varassa.
“Hän tuli luokseni ja oli vain aivan hysteerinen”, Tarlton kertoi CBS:lle. “Hän sanoi ‘En ikinä selviä siitä matkasta!’ Halusin auttaa häntä.”

Kaksi naista tuumivat, että haulikko olisi oiva ratkaisu.
Tarlton kertoi tutkijoille, että Celeste järjesti kaiken. Beard oli nukkumassa, ovet olivat auki ja Celeste oli kartanon toisessa siivessä.
Tarlton hiippaili sisään, avasi tulen ja livahti huomaamatta ulos.

Homma niin sanotusti kusi, sillä puoli Austinia tuntui tietävän, että Celestellä oli lesborakastaja, joka omisti haulikon.

Celeste ja Tarlton soittelivat usein toisilleen ensimmäisten 9 vankeuskuukauden ajan. Mutta suhde alkoi muuttua teennäiseksi, kun Celestestä tuli yhä hermostuneempi.
Lopulta, kesällä 2000, he lopettivat seurustelun.
“Celeste alkoi menettää kontrolliaan, oli hysteerisenä kaiken aikaa”, Tarlton kertoi CBS:lle. “Sanoimme molemmat: Emme jatka tätä enää. Et näe minua enää.”
Tarlton oli järkyttynyt ja nähtävästi otti yliannostuksen Valiumia. Silti hän kieltäytyi sotkemasta Celesteä murhaan.
Se seikka muuttui, kun muutamaa viikkoa eron jälkeen hän luki sanomalehdestä, että tarinan Celestestä. Siinä sanottiin, että tämä oli mennyt naimisiin jonkun Cole Johnson-nimisen kanssa kesäkuun 3. vuonna 2000 – vain muutama päivä eron jälkeen.
Tarlton koki, että häntä oli käytetty hyväksi.
“Hän on häämatkallaan Aspenissa”, kertoi Tarlton CBS:lle. “Edes minä en voinut antaa anteeksi sitä. Oli kuin kaikki purkautuisi nopeasti, kun olin lukenut sen artikkelin… Aloin ymmärtää, että Celeste oli valehdellut minulle kokoajan – ettei se mies pahoinpidellyt häntä, että hän oli mennyt naimisiin tämän kanssa rahan vuoksi ja että hän oli valehdellut suhteestamme. Kaikki oli farssia.”
Tarlton istuutui alas ja kertoi syyttäjille ja etsiville tarinansa.

Celeste Beard

Celeste pidätettiin 28. maaliskuuta 2002 ja tuomittiin ex-miehensä murhasta.
Tuomaristo päätti, että hänet vapautettaisiin 8 miljoonan takuita vastaan – ottaen huomioon, että Celeste oli juuri tienannut kaksi miljoonaa myytyään minikartanon vain kuukausia Beardin kuoleman jälkeen. Naisen asianajaja väitti, että hänellä oli vain 7,289 § jäljellä – vuosi ja neljä kuukautta myöhemmin.

Celesten ongelmat pahenivat muutama kuukausi myöhemmin, kun hänet tuomittiin toisestakin törkeästä rikoksesta, joka taisi olla jopa idealistisempi kuin murha. Viranomaiset uskoivat, että hän oli yrittänyt palkata ystävänsä Donna Goodsonin tappamaan Tracey Tarltonin.

Donna Goodson

Celesten oikeudenkäynti oli kuin painajaismainen variaatio This Is Your Lifesta (televisiosarja).
“Hän ei voinut sietää Steven Beardia”, syyttäjä Allison Weitzel kertoi tuomaristolle. “Hän puhui ihmisille, kuinka vihasi tätä. Mies kuvotti häntä… Se mitä on tapahtunut, on ahne, manipuloiva syytetty on ottanut yliotteen henkisesti sairaasta naisesta, joka oli rakastunut häneen. Hän kertoi Traceylle, että kun Steve saataisiin pois kuvioista, he voisivat olla yhdessä.”

Oikeuteen yrmeänä ilmestynyt Tarlton seisoi todistajan aitiossa yhteensä 15 tuntia kolmena päivänä. Hän opasti valamiehiä läpi tapauksen ja murhakaavan. (Hän oli tunnustanut syyllisyytensä ja suostunut todistamaan sen sijaan, että olisi saanut 20 vuoden tuomion.)

“Minä näin tämän rakastamani naisen niin epätoivoisessa tilanteessa ja yritin auttaa häntä selviytymään miehestä, joka oli niin hirveä”, Tarlton sanoi. “Hänellä oli suunnitelma. Hän halusi minun ampuvan miehen Toro Canyonilla haulikollani. Suostuin ampumaan tämän, menin ja tein niin.”

Hän myönsi, että häntä ja Steveniä oli “petkuttanut sama nainen”.
Sukulaiset, ystävät, kallonkutistajat ja Tarltonin kollegat BookPeoplesta todistivat kaikki uskovansa, että Tarltonilla ja Celestellä oli sukupuolinen suhde. Syyttäjät ottivat esiin valokuvia, kirjoituksia, kortteja ja Tarltonin päiväkirjan edelleen todistusaineistoksi.

Dick DeGuerin, merkittävä – ja kallis – puolustusasianajaja vähätteli todistusaineistovuorta osana fantasiaa “aggressiivisesta, ahneesta lesbosta”. Puolustuksen strategian saattoi kiteyttää kolmeen sanaan: Tracey on hullu.

“Tässä on kyse kohtalokkaasta viehätyksestä”, sanoi DeGuerin. “Tracey Tarlton on psykoottinen. Hänellä on diagnosoitu deluusioita (harhaluuloja) ja hän on nähnyt asioita, joita ei ole, ja kuullut asioita, joita ei ole.”

Esioikeudenkäynnin todistajanlausunnon aikana Celeste oli tylysti kieltänyt suudelleensa Traceya niin paljon. Lausunto luettiin valamiehille, joiden päät sai pyörälle Celesten kieltävä vastaus. Olihan se ristiriidassa tusinan silminnäkijän lausunnon kanssa. Myös Celesten tyttäret olivat ilmoittaneet nähneensä äitinsä tekemässä seksuaalisia asioita Tarltonin kanssa.

Vietettyään yli kolme päivää todistajanaitiossa nuori nainen sanoi Celesten olleen Stevenin kanssa rahanahneessa avioliitossa.
“Hän sanoi avioituneensa Stevenin kanssa rahan vuoksi”, Jennifer kertoi.
Kristina lisäsi: “Hän sanoi usein jotain sellaista kuin ‘miksei hän jo kuole?’… Hän saattoi sanoa, että hän (Steven) kuvotti häntä.”

Celeste Beard

Yhtään yksityiskohtaa ei säästelty, ei edes Sapatti seksiä.
“Mikä oli ‘sunnuntai-imeskely’?” kysyi syyttäjä Weitzel.
“Celeste otti Stevenilta suihin rahaa vastaan”, vastasi Jennifer. (blow job)
Tyttäret kertoivat, että Celeste ensin rähisi sunnuntai-imeskelystä ja sitten riensi tapaamaan Tarltonia tai Jimmy Martinezia.

Valamiehet kuulivat, kuinka rivoa kieltä Celeste käytti kun Kristina esitti heille ääninauhaa, jonka oli tehnyt yhdestä hänen ja äitinsä keskustelusta.

Kun tyttö syytti äitinsä yrittäneen itsemurhaa helmikuussa -99. “Saitte mitä halusitte!” Celeste kirkui. “Minä olin v-tun masentunut, sinä senkin pikkunarttu!”

Pankkiiri ja kirjanpitäjä tarjoutuivat luettelemaan yksityiskohtia Celesten järjettömästä tuhlausvimmasta. He kertoivat myös täsmällisesti avioehdosta ja todistivat Celesten saaneen puolet miehensä kuolinpesästä tämän menehdyttyä – karkeasti arvioiden 6 miljoonaa.
Todistusosion päätteeksi syyttäjä Weitzel summasi: “Tässä kaikessa on kyse vain rahasta.”
Valamiehet puntaroivat asioita 23 tuntia yli kolmena päivänä ennenkuin äänestivät tuomitsemisesta.

Syyttäjät eivät haikailleet kuolemanrangaistusta ja tuomiosta tuli elinkautinen.
Beardin läheiset eivät pitäneet sitä liian ankarana.
“Toivon että palat helvetissä”, sanoi uhrin poika Steven Beard III.
“Sanoit, että käännyimme sinua vastaan. No, sinä käännyitkin meitä vastaan”, sanoi Kristina. “Sinä käännyit koko Beardin perhettä vastaan. Hän päästi sinut kotiinsa, rakasti sinua, kunnioitti sinua, totteli sinua, ja sinä loukkasit häntä ja murhasit hänet… Häpeä!”

Texasin lain mukaisesti Celesten on istuttava vankilassa ainakin 40 vuotta. Hän ei voi anoa pääsyä koevapauteen ennen 80:n vuoden ikää.

Tracey Tarlton

Aseen liipaisimesta painanut Tracey Tarlton saattaisi päästä vapaaksi jo 2009.
Celeste kielsi saaneensa perintöä, joka hänen väitettiin saaneen.
Beardin kuolinpesä meni hänen biologisille lapsilleen sekä adoptiotyttärille Jenniferille ja Kristinalle.

TV-haastatteluissa Celeste väitti edelleen, ettei hänellä ollut osuutta murhaan. Hän sanoi olevansa – rahan vuoksi juonivien – tytärtensä uhri.
“Inhoan myöntää tätä, mutta ainoa syy, miksi he ovat kääntyneet minua vastaan, on raha”, hän sanoi CBS:lle. “Heillä oli kaksi miljoonaa syytä (dollaria) valehdella.”

Celeste sai yli miljoonan laillisesti. (Celeste did receive more than $1 million from the sale of property for which she was legally the co-owner.) Rahoista merkittävästä osuudesta pääsi nauttimaan DeGuerin (asianajaja), mutta jäi hänelle itselleenkin 6-numeroinen summa.

Vuoteen 2043 saakka hänen shoppailumahdollisuutensa rajoittuvat vankilan kahvioon.

 

///En tiedä. Olen googlaillut lisätietoa tästä, mutta melkein kaikki lähteet ovat vain crimelibraryn artikkelista mukaeltuja.
Hän on siis saattanut jo vapautua, tai saattaa olla, että häntä pidetään vankilassa helmikuun toiseen päivään vuonna 2021 saakka.
Celeste on tiukasti lukkojen takana (ellei mitään aivan yllättävää käännettä ole tapahtunut) ja on mielestään syytön.Linkin takaa löytyy myös osoite, jonne Celestelle voi kirjoittaa. (Jos joku aikoo kirjoittaa, saa kertoa täälläkin!)

Suomennanpa vielä täältä.
Tuolta löytyy pari kuvaa, joita en ollut aikaisemmin nähnyt. (Sattumalta sivulla pyörii myös sama peikkomainos kuin minfossa.) Olen suomentanut ne kohdat, joita crimelibraryssa ei kerrottu ja laittanut sulkeisiin jotain lisäselvennyksiä, jotta tarina olisi helpommin ymmärrettävissä.

Tarltonin edellinen naisystävä oli hiussalongin omistaja nimeltä Zan Ray. Ray oli ollut poissa New Yorkista ja palatessaan löytänyt miehensä kuolleen ruumiin. Rayn mies oli tehnyt itsemurhan ja siitä hän puhui monesti Tarltonin kanssa. Ellen ole väärin ymmärtänyt, hän alkoi seurustella Tarltonin kanssa tämän jälkeen ja he olivat yhdessä jo jonkin aikaa ennenkuin hän kertoi suhteesta läheisilleen, jotka ihmettelivät asiaa. Tarlton eristi Rayta ystävistään ja kaikista muista ihmisistä, oli aina tämän kanssa pitäen tätä käsikynkässä. Pian Tarlton muutti hiussalonkiin.
He seurustelivat kunnes Zan jätti Tarltonin.

Menninger-klinikan raportin mukaan Tarlton on sanonut: “Itsemurhanhakuinen, niin voisi sanoa. Olen ollut itsemurhanhakuinen monta, monta vuotta. Ja olen sitä välillä vieläkin.
Diagnoosini on bipolaarinen mielialahäiriö psykoottisin oirein. Olen menneisyydessäni kuullut ääniä, jotka ovat sanoneet, että minun pitäisi tappaa itseni. Te tiedätte, että teidän täytyy saada se loppumaan.”
Kyseinen klinikka sijaitsee Topekassa, Kansasissa.

Tarlton on sanonut:
Celeste on sanonut: En ajatellut Traceya lesbona. Ajattelin häntä Traceyna, ystävänäni. Hän oli ystävällinen ja huomaavainen.

Kun Tarlton sitten sai tietää, että Celeste oli valehdellut hänelle ja käyttänyt häntä hyväkseen (minkä seurauksena hän kertoi syyttäjille ja etsiville mitä oli tapahtunut), hän sanoi: “Minusta tuntuu, että hän manipuloi minua alusta asti.”
Tarltonin äiti oli ollut etäinen ja pahoinpitelevä alkoholisti. Tartlon oli etsinyt rakkautta 10-vuotiaasta lähtien ja Celesten tavattuaan hän oli luullut löytäneensä jonkun joka rakasti häntä.
(Mutta Celestellähän oli mennyt uusiin naimisiin heti kun he oliva eronneet.)

Oikeudessa Celesten asianajaja Dick DeGuerin sanoi: “Luulenpa, että todennäköisesti Tracey otti yliotteen Celestesta… nimitti sitä sitten rekrytoimiseksi tai miksi vain. En usko, että se on oikein. En usko, että se on normaalia.”
Dr. Howard Miller sanoi puolustukselle (called by the Defense): “Traceyn täytyi uskoa, että Celeste rakasti häntä. Hän pn järkähtämättä pysynyt siinä uskossa.”
DeGuerin sanoi: “Traceyn mielenterveysongelmat ovat niin pahoja, että hän on voinut kuvitella tai sepittää, että hänellä olisi romanttinen suhde Celesteen.”
DeGuerin soitti Katrina Loftonin, joka oli ollut kaksi kuukautta Tarltonin sellikaverina, todistamaan. Tämä sanoi: “Hän rakasti Celestea mutta Celeste ei rakastanut häntä. Tracey rankaisi Celestea kun tämä ei suostunut seksuaalisiin asioihin. (Tracey was out to punish Celeste for refusing her sexual advances.) “Hän sanoi vain, että Celeste ei tulisi enää elämään onnellisena kun hän (Tracey) pääsisi vankilasta.

DeGuerin: “Se oli Tracey, joka manipuloi. Tracey antoi Celestelle viinaa tai marihuanaa ja sitten yritti vietellä hänet. Hän on sairas, sairas, sairas. Ja kaikki jotka ovat nähneet hänet sanovat niin. Homman nimi on kohtalokas viehätys. Homman nimi on pakkomielle. Tracey on psykoottinen. Hänellä on diagnosoitu deluusioita ja hänen on todettu näkevän ja kuulevan asioita, joita ei ole. Sukupuolinen suhde oli olemassa vain Traceyn mielikuvituksessa. Tracey ampui Stevenin omista itsekkäistä ja sairaista syistään.
Onko olemassa yhtään päiväkirjamerkintää, jossa lukisi ‘meillä oli vihdoinkin seksiä’?”
“Ei”, Tracey vastasi.
“Olen vuorenvarma”, DeGuerin jatkoi, “että siitä on tässä murhatapauksessa kyse. Pakkomielteestä. Tässä on nainen, josta tuli kuolettavan riippuvainen Celestesta ja oli valmis tekemään mitä vain hänen puolestaan. Tracey halusi sitä, mutta Celeste torjui hänet tylysti. Hänellä oli fantasioita Celesten rakastajana olemisesta.”

Celeste oli sanonut psykoterapeutti Barbara Grantille, että oli harrastanut seksiä Traceyn kanssa otettuaan alkoholia ensin rohkaisuksi.
Oikeudessa hän sanoi: “Meillä ei koskaan ollut seksiä. Ei koskaan.”

Tyttäret Jennifer ja Kristina ovat nähneet heidän koskettelevan toisiaan tavalla, jossa oli selvästi seksuaalinen sävy.
Traceyn mukaan “valokuvat, joissa olemme juhlissa, todistavat, että olimme pari.”
Brandy Whitte, Traceyn työkaveri: “He tuijottivat toisiaan rakastavasti ja se ei ollut sellainen tapa, jolla platoniset ystävykset katsovat toisiaan. He olivat hyvin helliä toistensa seurassa. Kerran Celeste istui Traceyn sylissä ja olen nähnyt Traceyn hierovan nenäänsä Celesten korvaan.”
Traceyn mukaan Celeste kertoi miehensä kohtelevan häntä hyvin huonosti, niin huonosti, että ajoi Celestea itsemurhaan.
“Me (minä ja Celeste) olimme parhaat ystävät. Me näimme toisiamme yleensä joka päivä. Celesten kanssa on hauskaa. Hän rakastaa hauskuutta.”

Celeste taasen on kuvaillut Traceya näin: “Minä todella pidin hänestä. Siis, hän oli mukava persoona. Hänessä oli paljon hyviä ominaisuuksia. Välitin hänestä ystävänä todella paljon.”
Tracey sanoo: “Olin rakastunut Celesteen ja siihen aikaan ajattelin hänenkin olevan rakastunut minuun.”
Celeste oli ostanut hänelle kortin, jossa luki “Sille jota rakastan”.
“Rakastan Traceya ystävänä. Välitin hänestä todella paljon, ystävänä.”

Tracey kertoi, että Celeste oli ohjannut hänet ampumaan Stevenin. Celeste taas sanoi: “En tiedä miksi hän ampui aviomieheni.”
“Celeste sanoi, että Beard oli ainoa asia mikä oli yhteisen tulevaisuutemme tiellä.”

 

Taustatietoa englanniksi

http://cmm.lefora.com/2008/11/08/steven-beard-2/

Suloinen Fanny Adams

Elokuinen 24. päivä, kaunis päivä Altonissa, Iso-Britanniassa vuodelta 1867. Fanny Adams-niminen nuori tyttö oli pikkusiskonsa Lizzien ja ystävänsä Minnie Warnerin kanssa ulkona kävelemässä.
Kello oli noin 13:30, tyttösten ollessa rautatieasemalla, heitä vastaan hoiperteli mukavammin alkoholia nauttinut hahmo. Hän oli pukeutunut mustaan puvun takkiin, vaaleisiin liiveihin ja housuihin. Hän oli 29-vuotias nuorimies ja toimi asianajajan apulaisena. Hänen nimensä oli Friedrick Baker.

Niin vahvassa humalatilassa Baker ei ollut, ettei olisi päässyt juttusille tyttöjen kanssa. Hän antoi Minnielle 1 ja puoli pennyä, jotta tämä saisi ostaa karkkia ja puoli pennyä Fannylle, jotta tämä lähtisi hänen matkaansa. Baker olisi halunnut Fannyn tulevan kanssaan Shaldeniin, joka on kaksi kilometriä Altonista luoteeseen. Fanny otti rahan, mutta kuuliaisena tyttönä tiesi olla lähtemättä vieraiden miesten matkaan.
Baker ei ehkä ollut odottanut tytön niskoittelevan. Hän otti Fannyn kiinni ja vei läheiseen humalakasvin täyttämälle pellolle, jonne Minnie ja Lizzie eivät voineet nähdä.
Huolimatta siitä, että Fanny oli kadonnut heidän näkökentästään, Minnie jatkoi Lizzien kanssa leikkimistä. Kello viiden aikaan he palasivat kotiin, jolloin Lizzien naapurin rouva Gardiner kysyi, missä Fanny oli. Lizzie ja Minnie kertoivat mitä oli tapahtunut. Gardiner kertoi kauheat uutiset Harriet Adamsille.
Hysteeriset rouvat Gardiner ja Adams, eli sekä Lizzien että Fannyn äiti, lähtivät sille kujalle, jossa liiveihin ja puvun takkiin sonnustautunut mies oli antanut rahaa Minnielle.
He sattuivat tapaamaan Bakerin siellä ja tivasivat, tiesikö tämä mitään asiasta. Baker kertoi vain, että oli antanut tytölle rahaa karkkiin, kuten hän usein tekee. Arvokas, siisti mies ei herättänyt epäilyksiä. William Clementin avustaja oikein, eihän sellaista kehdannut epäilläkään mistään hirveästä rikoksesta.

Tämä kuva saattaa esittää Fanny Adamsin vanhempia, mutta myös päinvastaisesta on tullut todisteita.

Huolen sokaisemat naapurit muodostivat etsintäpartion ja löysivät 7:lta sen, mitä tytön ruumiista oli jäljellä. Humalapellolla lojuvan tytön pää oli ruhjottu ja hänen kasvoilleen oli tehty syvä viilto suusta korvaan vasemman ohimon kohdalta. Elimet olivat levittäytyneet kaikkialle ympärille, joitain sisäelimiä oli viillelty. Oikeanpuoleinen korva oli revitty irti. Samoin reisi ja sääri, jotka löytyivät lähistöltä. Silmiä sensijaan ei näkynyt missään, ne löydettiin myöhemmin Wey-joesta. Laajamittoisten etsintöjen jälkeen löydettiin hänen torsonsa osat: rintakehä ja lantion alue, jotka oli revitty ja levitelty ympäriinsä.

Rouva Adams juoksi kaupungin eteläisessä osassa sijaitsevalle, The Butts-niitylle, jossa herra Adams oli pelaamassa krokettia. Nainen kertoi miehelleen, mitä heidän tyttärelleen oli käynyt ja lyhistyi maahan. George Adams haki haulikkonsa kotoa ja ryhtyi etsimään tyttärensä surmaajaa, mutta naapurit pysäyttivät hänet.

Fannyn jäljelle jääneet osansa vietiin läheisen lääkärin vastaanotolle kirurgoitavaksi kokoon.

Baker oli ehtinyt palata työpaikalleen ja kirjoittaa päiväkirjaansa “nuori tyttö tapettu – oli kaunis ja kuuma päivä.” Poliisitarkastaja William Cheyney pidätti hänet asianajaja W. Clementin toimistosta High Streetilta. Miehen paidassa ja housuissa oli verta, joiden alkuperää hän ei kyennyt selittämään ja hänen hallustaan löytyi kaksi veistä, joista toinen oli hieman verinen.
“En tiedä siitä mitään!” Baker vakuutti epätoivoisesti ja vastusti ankarasti pidätystä.
Hänen saappaansa, sukkansa sekä housun lahkeensa olivat vetiset.
“Se ei tee minusta syyllistä, vai tekeekö?” hän sanoi välinpitämättömästi ja kertoi usein oikaisevansa lätäköiden läpi. Hänen työkaverinsa todistivat, että hän oli kadonnut toimistolta kello 13:n jälkeen, palannut kello 15:25 ja lähtenyt jälleen 17:30. Lisäksi rouvat Adams ja Gardiner olivat nähneet hänen tulevan humalapellolta kello 17:n jälkeen, joten hän alkoi vaikuttaa syylliseltä.

Fanny Adams oli syntynyt vain 8 vuotta aikaisemmin, huhtikuussa 1859.

Minnie, 8, ja Lizzie, 7 vuotta.

Bakerin työtoveri Maurice Biddle ilmoitti tämän kertoneen hänelle kohtaamisestaan Gardinerin ja Adamsin kanssa.
“Minusta on ihan hirveää, kun lapsi on murhattu”, oli Baker sanonut.
Myöhemmin samana päivänä Biddle ja Baker olivat käyneet lasillisella, jonka yhteydessä murhaaja oli todennut aikovansa muuttaa toiseen kaupunkiin seuraavana maanantaina. Bibble oli arvellut, että hänellä voisi olla vaikeuksia löytää uusi työpaikka.
Bakerilla oli ratkaisu ongelmaan: “Voin ruveta teurastajaksi.”

Bakerin isä oli “osoittanut taipumuksia voivansa pahoinpidellä, jopa tappaa lapsensa” ja hänen serkkunsa oli ollut useita kertoja mielisairaalassa. Baker oli menettänyt sisarensa aivosyövälle ja yrittänyt itsemurhaa tyrehtyneen rakkauden vuoksi.

Samaan aikaan paikallinen maalari nimeltä William Walker oli löytänyt humalapellolta suuren kiven, jossa oli verta, pitkiä hiussuortuvia ja jossa näkyi pieni pala lihaa. Poliisin kanssa yhteistyötä tekevä kirurgi, tohtori Louis Leslien mielestä tämä oli selvästi murha-ase. Ruuminavaus paljasti kuolinsyyksi murskaavan iskun, joka oli osunut Fannya päähän.

Oikeudenkäynti pidettiin joulukuun 5. päivä. Baker kielsi edelleen syyllisyytensä ja selitti tarkoittaneensa päiväkirjamerkinnällä vain tienneensä, että tyttö oli tapettu. Se oli lyhyt, valamiehistö totesi hänet 15 minuutissa syylliseksi. Kello kahdeksan aamulla jouluaattona miehen tie vei Winchesterin vankilaan. Kun raudoitetulta Bakerilta kysyttin, halusiko hän sanoa jotain, hän vastasi: “En sir, vain sen, että olen syytön.”

Baker mahdollisesti myös raiskasi lapsen.
Lääkärin vastaanotto, jossa Fannyn ruuminosat kursittiin kokoon, on nykyisin pubi nimeltä “Ye Olde Leathern Bottle.” Uskomus kuuluu, että pikkutyttö kummittelee siellä.

Fanny Adamsin nimi on myöhemmin saanut uuden merkityksen: tyhjä, sisällötön, eloton, ei mitään.
Murhaajasta on tehty laulu “Bakerin teloitus”, jonka sanat ja nuotit löytää tästä.
Vanha, lorumuotoinen lehtiartikkeli aiheesta

lähde Find a grave

Terry King – lapset murhasivat isänsä

Crime Librarysta pitkälti tämäkin.

Vuonna 1995 Kelly Marino jätti miehensä Terry Kingin ja heidän neljä poikaansa. Hän asui toisen miehen kanssa vähän aikaa ja kun tämä löi häntä, hän palasi entisen perheensä luo – vain vähäksi aikaa.
Pojat lähetettiin lastenkotiin, joka lopetti toimintansa vuosi myöhemmin. Nuorimmat, kaksoset, annettiin sijaiskotiin. He eivät koskaan enää palanneet veljiensä ja vanhempiensa luo.
Vanhin lapsista, Derek, päätyi myös sijaiskotiin. Sijaisvanhemmat kertoivat, että poika oli hulluna tuleen. Derek piti heitä ärsyttävinä ja raivostuttavina ja vuonna 2001 hänen isänsä Terry King ottikin hänet takaisin hoiteisiinsa.
Heitä oli siis kolme: Derek, vuoden nuorempi Alex ja heidän isänsä.
Pojat alkoivat viettää paljon aikaa isänsä ystävän Ricky Chavisin seurassa. Ilmeisesti myös Chavis oli kiintynyt poikiin. Chavis oli automekaanikko, joka antoi heidän valvoa myöhään, katsella kaapelitv:tä, pelata videopelejä… ja polttaa marihuanaa.
Isä Terrylla oli palaa hihat, sillä hän ei ollut niin vapaamielinen kasvatuksen suhteen. Pian hän kielsi Derekia ja Alexia enää hengailemasta Chavisin kanssa.

Marraskuussa Terrylle paljastui, että pojat eivät välittäneet hänen kiellostaan.
Chavis oli hakenut heidät koulusta ja oli myöhemmin palannut Kingin talolle palauttamaan keittokirjaa, jonka pojat olivat unohtaneet hänen autoonsa.

Terry salli poikien tapaavan Chavisin vielä kerran voidaakseen sanoa jäähyväiset. Vaivihkaa Chavis antoi Alexille kahdenkympin setelin ja avaimet kotiinsa – siis asuntovaunuun – luvaten, että pojat voisivat tulla hänen luokseen asumaan, jos eivät haluaisi enää asua isänsä kanssa ja päättäisivät karata.

Chavis oli aina ollut sitä mieltä, että Terry oli liian tiukka. Hän antoi Alexin jopa ymmärtää, että Terry pahoinpitelisi heitä. Alex kertoi myöhemmin, että se oli liioittelua: isä oli lyönyt häntä vain muutaman kerran ja hänestä oli aina hauska auttaa isäänsä pihatöissä ja muissa isän asioissa.
Sillä hetkellä pojat suuressa vapaudenkaipuussaan eivät kuitenkaan ajatelleet sitä, vaan tarttuivat Chavisin tarjoamaan tilaisuuteen. He odottivat innolla elämää ilman sääntöjä. Alex kertoi tutkijoille myöhemmin, että suunnitteli asuvansa Chavisilla 16-vuotiaaksi asti.

Kun Chavis oli ottanut pojat luokseen, hän kertoi heille, ettei Terry antaisi heidän ikinä olla hänen kanssaan ja rankaisisi poikia löytäessään heidät. Jos veljekset haluaisivat surmata isänsä ja Chavisin entisen ystävän, he saisivat edelleen kodin Chavisin luota.

Alex kertoi heille myös ymmärtäneensä olevansa homo. Hän kertoi, että hänellä oli luonteeltaan eroottinen suhde Chavisiin, johon oli syvästi rakastunut ja että hän halusi olla samanlainen tyyppi kuin Chavis. Tämä on hyvin mahdollista siinä valossa, että Chavis oli jäänyt -84 kiinni kolmen pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Eräänä kiitospäivän jälkeisenä sunnuntaina palokunta sai tehtäväkseen sammuttaa erästä tulipaloa Muscogee Roadin liepeillä. Tuosta talosta Terry King löydettiin kuolleena kotoaan. Hän oli nukahtanut nojatuoliin ja joku oli varmistanut, ettei hän koskaan heräisi. Hänen jalkansa olivat yhä levollisesti pöydällä. Miehen pää oli hakattu tohjoksi ja hän oli liekkien keskellä.

Marraskuun 27. päivä vuonna 2001 Chavis ajoi pojat Escambian läänin sherriffin toimistolle. Pojat myönsivät surmanneensa isänsä ja heidät pidätettiin murhasta. Chavista syytettiin avunannosta, todisteiden peukaloinnista sekä Alexin seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Lapset kuvailivat, että idea oli Alexin ja toteutus Derekin. Derek oli lyönyt isäänsä 10 kertaa – varmistaakseen, että Terry menehtyisi. He kertoivat, että pelkäsivät sanktioita kotoa karkaamisesta 10:n päivän viettämisestä Chavisin asuntovaunussa.

Tämän jälkeen pojat peruivat puheensa ja sanoivat ensin Chavisin pakottaneen heidät surmatyöhön, sitten Chavisin itse suoritaaneen sen.

Alexia ja Derekiä kohdeltiin oikeudessa aikuisina. Puolustuksen aikana he sanoivat, että Ricky Chavis tappoi heidän isänsä näiden tapellessa puolustaaksen poikia. Pojat olivat olleet asuntovaunussa sillä aikaa kun Chavis oli ollut murhaamassa Terrya.
Pojat ilmoittivat Chavisin käskeneen heitä ottamaan murhan kontolleen sillä perusteella, että alaikäisinä heitä ei tuomittaisi kuolemaan johtaneesta itsepuolustuksesta ja siten he kaikki kolme pääsisivät kuin koira veräjästä.
Alex sanoi Chavisin vakuuttaneen hänet siitä, että hänen isänsä oli terrorisoiva hirviö, jolta Chavis pelasti hänet.

Puolustus väitti Chavisin murhanneen Terryn salatakseen suhteensa Alexin kanssa. Syyttäjä, David Rimmer, sen sijaan sanoi toimittajille uskovansa, että Chavis oli laittanut pojat murhaamaan isänsä.
Työnjohtaja Lynn Schwarz sanoi valamiehistölle uskovansa, että pojat olivat auttaneet Chavisia tappamaan Terryn, mutta että Chavis oli hakannut miehen pesäpallomailalla. Schwarz kertoi hänen sydämensä murtuvan kun hän joutui tuomitsemaan pojat toisen asteen murhasta.
Niin se murtuikin, kun selvisi, että Chavis oli syytön ensimmäisen asteen murhaan sekä tuhopolttoon.

Ricky Chavisin oikeudenkäynnin aika oli elokuussa 2002. Kuulemistilaisuuksia kesti 4 päivää ja viiden tunnin harkinnan jälkeen valamiehistö teki päätöksen, mutta tuomio ilmoitettaisiin vasta myöhemmin samassa kuussa kun poikien oikeudenkäynti olisi hoidettu pois alta.
Myös poikien tutkimuksen puheenjohtoa hoitanut tuomari Frank Bell luopui nopeasti aikeesta syyttää Chavista surmatyön pääjehuksi. Hän ottaisi asian uudelleen harkintaan vain jos Chavis tunnustaisi murhan.
Puolustusasianajaja Mike Rollo teki sanoi, että tavattuaan äitinsä isän hautajaisten jälkeen, pojat eivät ensin tunnistaneet tätä ja sitten murtuivat ja kertoivat yksityiskohtaisesti kuinka olivat tappaneet isänsä.

Pojat kertoivat valamiehistölle, että tapeltuaan isänsä kanssa 25. marraskuuta, he pyysivät päästä ajelulle Chavisin kanssa. Kun Chavis oli saapunut, hän oli käskenyt poikia piiloutumaan autonsa takakonttiin ja mennyt itse Kingin asuntoon. Tulleessaan sieltä hän oli sanonut pojille, että oli ollut tappelu ja heidän isänsä oli kuollut.
Alex kertoi Chavisin sanoneen hänelle, ettei Terry koskaan antanut hänen olla poikien kanssa ja hän oli surmannut Terryn puolustaakseen Alexia ja Derekia.
Derek kertoi Chavisin sanoneen hänelle, että oli luvannut äidilleen ennen tämän kuolemaa, ettei enää koskaan joutuisi kiven sisään.

 
Alex ja Derek sitten todettiin syyllisiksi. Heidät laitettiin valtion ylläpitämään nuorten vankilaan Alex 8, Derek 7 vuodeksi, mikä jenkkilässä on varsin vähän. Derek oli 13-vuotias ja Alex 12-vuotias.

Tuomaristo ei voinut tuomita Chavista vain poikien ohjailijana ja määräilijänä.

Chavis veli Michael kertoi tuomaristolle olleensa veljensä kanssa, kun he kuulivat uutisen tulipalosta hänen poliisiskanneristaan. Sitten Ricky oli saanut puhelinsoiton. Hän oli lähtenyt ja palannut poikien kanssa. Michael kertoi, että sitten Derek oli kertonut tarkkaan, kuinka oli tuikannut talon tuleen ja tappanut isänsä.

Etsivä Terry Kilgore kertoi tuomaristolle, ettei hänellä ollut näyttöä siitä, että Chavis olisi ollut mukana murhassa.

Poikien lausuntoja ei voitu käyttää heitä syytettäessä. Chavis tuomittiin Alexin luvattomasta vangitsemista, mutta ei sukupuolisesta ahdistelusta.

Murhatuomion määrääminen jäi sinetöitäväksi Kingin veljesten oikeudenkäynnissä.

Poikien isoisä ei ollut yllättynyt. Hän kertoi lehdistölle seuraavaa: “Minulla oli tunne, että he olivat osallisia poikani murhaan. Minä en vihaa heitä. Minä rakastan heitä. Mutta minä arvasin, että he olivat osallisia siihen.” Mies kertoi Connie Chungille, että oli nähnyt poikien järkyttävän väkivaltaisen taistelun kun he olivat vankilassa. Kun hän oli kysynyt, mitä sinä yönä oli oikein tapahtunut, Derek oli uhkaavasti käskenyt pikkuveljeään vaikenemaan.

Mutta poikien lakitiimin onnistui saada poikien tuomio kyseenalaistetuksi lokakuussa 2002.
Tuomari Frank Bell myönsi, että molempien osapuolten olisi harkittava asian uudelleen käsittelyä kyseenalaistaen syyttäjän päätöstä kokeilla syyttää poikia samasta rikoksesta.

Poikien äiti, Kelly Marino yritti korvata heidän asianajajansa Jayne Weintraubin ja Ben Kuehnen liksat, jotka Rosie O’Donnell oli palkannut, tuloksetta.
Marraskuussa 2002 syyttäjä David Rimmer ja puolustusasianajat James Stokes ja Sharon Potter pääsivät kompromissiin: pojat tunnustivat syyllisyytensä kolmannen asteen murhaan sekä tuhopolttoon.
He myönsivät tehneensä itse murhan, mutta Chavis oli toimittanut veljeksille marihuanaa ja sanonut, että he voisivat asua hänen kanssaan.
Kelly Marino väitti, että hänen lapsensa eivät olleet riittävän kypsiä hyväksyäkseen perusteita(=plea). Hän sanoi, että syyttäjät olivat vakuuttaneet pojat ottamaan perusteet esittämällä vankilaan menon kuin se olisi kuin kesäleirille menisi.
Potter sanoi, ettei Kelly ollut viettänyt poikien kanssa tarpeeksi aikaa tietääkseen tuomioista ja perusteista.

Tuomaristo viittasi kintaalla Kellyn puheisiin. Alex tuomittiin 7 ja Derek 8 vuodeksi valtion nuorisovankilaan.
Marino, joka asuu nykyisin Lexingtonissa, yritti saada poikien huoltajuuden. Tästä ajatuksesta poikien isän äiti ja veli, Joyce Tracy and Greg King, eivät pitäneet.
*Marinoa on myöhemmin syytetty sosiaaliturvatarkastuksien varastamisesta, joihin pojat joutuivat isänsä kuoleman jälkeen.*

Maaliskuussa 2003 Ricky Chavis todettiin syylliseksi todisteiden ja todistajien peukalointiin, kolmannen asteen murhaan osallistumiseen sekä Alexin vangitsemiseen. Chavis oli pessyt veren poikien vaatteista ja piilottanut heidät, kun poliisit olivat tutkineet asuntovaunua. Hänet tuomittiin enimmäisrangaistukseen eli 35 vuodeksi.

Alex King pääsi pois vankilasta huhtikuussa 2008. Hän muutti asumaan Kathryn Medicon ja tämän perheen luo Jacksonvilleen. Kathryn Medico on kirjoittanut kirjan Alexista.
Derek King vapautui maaliskuussa 2009. Hän muutti isoäitinsä luo. Veljet erotettiin toisistaan vankilassa. He ovat suunnitelleet menevänsä samaan lukioon.
Molemmat heistä ovat esiintyneet talkshow-ohjelmissa., joissa he vaikuttavat päässeen yli isänsä murhasta.
Derek on sanonut, että kaikki tekevät virheitä ja toivoo, että häntä ja hänen veljeään ei tänä päivänä arvosteltaisi enää sen perusteella.
Alex on sanonut, ettei halua elää menneisyydessä, vaan saada elämänsä takaisin.

Seuraavat tekstin pätkät ovat täältä: http://vanceholmes.com/court/trial_king.html Jokainen voi muodostaa oman käsityksensä sivuston reiluudesta ja puoleellisuudesta. En jaksa suomentaa koko sivua, mutta tässä on joitain (mahdollisesti) oleelliseimpia kohtia.

Alex ja Derek Kingiä ei koskaan kohdeltu väärin millään tavalla. He valehtelivat paljon poliiseille ja syyttivät isänsä ystävän Rick Chavisin aivopesseen heidät.
“Hän sanoi tappaneensa isämme suojellakseen meitä”, Alex valehteli Chavisista. “Hän sanoi, että jos ottaisimme syyt niskoilemme, se tulkittaisiin itsepuolustukseksi, koska olemme niin nuoria.”
Rick Chavis vapautettiin kaikista syytteistä, myös seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vaikka Chavis olisi muuten tehnyt paljon syntiä, hän ei millään tavalla osallistunut Terry Kingin murhaamiseen.

On selvää, että isänmurha oli nuoremman veljen Alexin idea. Hän halusi isänsä kuolevan ja yritti saada isoveljensä Derekin tappaamaan tämän. Derek saattoi alunperin uskoa Alexin tuskaiset kidutustarinat. Alexin kirjoitukset, myös rakkauskirjeet Chavisille, paljastavat hienostunutta kielenkäyttöä ja hohdokasta melodraamaa.
He keksivät jostain tv-ohjelmasta piilottaa jälkensä polttamalla talon.

Tähän päivään mennessä kumpikaan tappajista ei ole millään tavoin selittänyt tekoaan. Kumpikaan ei myöskään ole ottanut teostaan täyttä vastuuta, eikä täysin myöntänyt syyllisyyttään.
Alex ja Derek ovat valehdelleet niin paljon, että todennäköisesti eivät itsekään enää muista, kenen piti olla syyllinen ja miksi. Näyttö on kuitenkin yksinkertainen, suoraviivainen ja tuhoisa.

Derek suunnitteli murhaa kaksi päivää ennen toteutusta. Hänen entinen sijaisäitinsä Nancy Lay kertoo järkyttyneensä kun Derek kertoi, että hän ja Alex suunnittelivat Terryn murhaa.
“Et voi lähettää meitä takaisin, koska veljeni aikoo murhata hänet”, oli Derek sanonut marraskuun 24. päivä. “Meillä on jo suunnitelma.”

Kun Alexilta tivattiin, pahoinpitelikö Terry häntä, hän sanoi tämän joskus katsovan häntä ankarasti suoraan silmiin.

Ankaran katseen mies.

”Alex ehdotti, että tappaisin isän. Murhasin isän alumiinisela pesäpallolla. Sytytin talon tuleen makuuhuoneesta.”
-Derek King, 14-vuotiaana
”Ihmiset tekevät virheen esineellistäessään lapsia. He eivät ole esineitä, vaan pieniä ihmisiä, joilla on tunteet ja niitä tunteita olisi suojeltava.”
– Terry King

“Sanoin Alexille, että se menisi todella vakavaksi, jos joutuisin fyysiseen tappeluun isän kanssa. Alex sanoi minulle olevansa heikko ja että hänellä ei ollut voimia taistella isää vastaan. Kun teimme jotain väärin ja sitten yritimme puhua siitä isällemme, tämä sanoi ‘Minä sanon viimeisen sanan’. Hän työnsi meitä pois”, selitti 13-vuotias Derek King Floridassa poliisiasemalla.
Derek sanoi, että viimeinen pisara oli, kun Terry tönäisi (siis tahallisesti) 12-vuotiasta Alexia saaden tämän itkemään.
“Isä oli todella vihainen, koska olimme karanneet. Sanoin Alexille, ettei olisi huolissaan, minä hoitaisin asian”, Derek sanoi poliisille.
“Varmistin että hän nukkuisi. Otin mailan ja iskin häntä päähän”, Derekin voidaan kuulla sanovan Sandersin nauhalle. “Löin häntä kerran ja kuulin hänen voihkivan. Pelästyin, että hän virkoaisi ja huomaisi meidät, joten iskin häntä 10 kertaa.”
Derekin lausunnon mukaan Alex seurasi häntä talossa sekä hyökkäyksen aikaan että sen jälkeen. Derek asetti alumiinisen pesäpallomailan isänsä sänkyyn ja sytytti patjan tuleen.

“Sanoin toivovani, että hän olisi kuollut”, kertoi Alex ja näytti naarmuja käsivarressaan, jotka väitti isänsä tehneen. Hän kertoi, että he suunnittelivat alunperin tappavansa isänsä veitsellä, mutta ajattelivat, että se ei välttämättä työntyisi kunnolla läpi. Sitten he ajattelivat tappaa htämän vasaralla, mutta eivät löytäneet yhtäkään.

Aled kertoi katselleensa veljensä hyökkäävän nukkuvan isänsä kimppuun. “Olin vain seuraamassa sivusta siellä”, hän kertoi rauhallisesti. “Oli selvää, että hän oli kuollut. Hänen aivojaan oli hieman lentänyt seinille.”

Palomiehet löysivät Terry Kingin keskeltä liekkejä nojatuolista kädet ristissä rinnan päällä ja jalat ristissä jalkatuella. Häneen oli isketty useita kovia iskuja ja hänen osiaan kuten aivoja oli jopa 12 metrin etäisyydellä.

Rick Chavis antoi pojille savukkeita. Vaikkei hän kannustanut heitä polttamaan, hän ei myöskään estellyt heitä.
Silloin Alex rakastui Chavisiin. “Hän sanoi rakastavansa minua. Että olemme erilaisia ja olemme homoja.”

Alex kertoi Chavisin sanoneen myös, että kaikki tulisi olemaan hyvin, kun palo peittäisi todistusaineiston.

Poikien haastatteluista…
“Tiesikö isäsi, että sinä ja Chavis harrastitte sekiä?”
Alex: “Ei, sir, kukaan ei tiennyt, ennen kuin minut laitettiin lukkojen taakse.”
“Sanoitko koskaan, että halusit isäsi kuolevan?”
Alex: “Ei sir. Rakastin isääni, en halunnut hänelle koskaan tapahtuvan mitään pahaa.”

“Kertoiko Chavis sinulle isäsi kohtelevan sinua väärin.”
Alex: “Kyllä rouva.”
“Mutta sinä tiesit, että se ei ollut totta.”
Alex: “Kyllä rouva.”
“Läimikö hän sinua?”
Alex: “Ei rouva.”
“Hän tuskin koskaan läimi sinua.”
Alex: “Kyllä rouva.”

 

 

 

 

Junko Furuta, 16 – vangittu ja murhattu

Vuosi oli 1988, paikka Japani. Neljä 16-18-vuotiasta poikaa sieppasivat 16-vuotiaan tytön, Junko Furutan, joka opiskeli high schoolissa kolmannella luokalla. Hänet majoitettiin erään sieppaajan Poika C:n kotiin, Adachiin, Tokioon.
Jotta Furutasta ei tehtäisi katoamisilmoitusta, nuorukaiset pakottivat hänet soittamaan vanhemmilleen ja sanomaan, että oli karannut ystävänsä luokse ja oli turvassa, sekä esittäytymään Poika C:n tyttöystävänä, jotta tämän vanhemmat eivät olisi soittaneet poliiseja.
Furuta yritti paeta toistamiseen ja pyytäen jatkuvasti vankilassa työskenteleviltä vanhemmiltaan apua (ilmeisesti sai uudelleen yhteyden vanhempiinsa?). Näiltä ei apua herunut, luultavasti siitä syystä, että he pelkäsivät Poika A:ta. Poika A:lla oli yhteyksiä yakuzaan(=Japanin mafia) ja hän leuhki voivansa tapattaa kenet vain halusi.

Oikeudenkäynnissä kaikki neljä poikaa myönsivät osallistuneensa innokkaasti Furutan seksuaaliseen hyväksikäyttöön: häntä raiskattiin, hänen sisäänsä työnnettiin esineitä, kuten hehkulamppu ja hänet pakotettin masturboimaan.
Hänen nännejään leikeltiin pihdeillä, häntä hakattiin metallisilla putkilla sekä golf-mailoilla, häntä poltettiin tupakoilla ja tupakansytyttimillä, hänet pakotettiin nielemään virtsaansa ja syömään torakoita, käsipainoja pudotettiin hänen vatsalleen, hänen anukseensa laitettiin ilotulitteita ja sytytettiin niitä.
Hänen fyysiset vammansa olivat yhteen aikaan niin pahat, että häneltä kului tunti ryömiä alakerran WC:hen.

Pojat kertoivat noin 100:n ihmisen heidän lisäkseen tienneen, että Furutaa pidettiin talossa vankina, mutta ei ole tietoa siitä, osallistuivatko he pahoinpitelyihin. Poika C:n vanhemmat asuivat talossa, mutta he eivät tehneet mitään.

Tammikuussa 1989 Furuta oli edelleen vankina. He pahoinpitelivät häntä rautaisella painonnostoon tarkoitetulla tangolla, kaatoivat tupakansytyttimen nestettä kaikkialle hänen päälleen ja sytyttivät hänet palamaan. Tässä vaiheessa pojat väittivät, etteivät olleet tienneet, kuinka huonossa kunnossa tyttö oli.
Myöhemmin tuona päivänä Junko Furuta menehtyi shokkiin.
Seuraavana päivänä pojat survosivat hänen ruumiinsa 55-gallonaiseen sementtimyllyyn.

Poikia kohdeltiin oikeudessa aikuisina, mutta heidän nimiään ei julkaistu, paitsi kerran lehdessä Shūkan Bunshun, perusteella “ihmisoikeudet eivät kuulu elukoille/raakalaisille”.
Poika A:n vanhemmat antoivat Furutan perheelle korvauksia 50 miljoonaa jeniä, jotka saivat myytyään talonsa.

Poika C istui kahdeksan vuotta nuorisovankilassa, kunnes hänet vapautettiin elokuussa -99. Kesäkuussa 2004 hänet pidätettiin, kun hän oli pahoinpidellyt tuttavansa, jonka ajatteli vikittelevän tyttöystävää häneltä ja hänen väitetään tällöin kehuskelleen Junkon pahoinpitelyllä.

Tapaus on innoittanut useita populäärikulttuurin tuotteita. Vuonna 1995 Katsuya Matsumura ohjasi Junko Furutan tapauksesta eksploitaatioelokuvan.