Arsenikki-Anna – miesten myrkyttäjä

Salaperäinen kuolema

1. elokuuta 1937 lääkärit Memorial Hospitalissa Colorado Springsilla ottivat yhteyttä paikallisiin viranomaisiin kertoakseen potilaansa äkillisestä ja salamyhkäisestä kuolemasta.

Uhri, 67-vuotias George Obendorfer oli sairastunut selittämättömästi vain muutama päivä sitten. Lääkärit eivät saaneet selville, miksi hän oli sairastunut, eivätkä saaneet pelastettua hänen henkeään kovasta yrityksestä huolimatta. Sairaalan henkilökuntaa haastateltuaan tutkijoille valkeni, että Obendorfer oli vieraillut alueella ja hänen ensisijainen asuntonsa oli Cincinnatissa, Ohiossa.

Vanhempi mieshenkilö oli kahden tuntemattoman seuralaisensa kanssa kirjautunut Park Hoteliin 30. heinäkuuta -37. Coloradon viranomaiset pitivät olosuhteita kiehtovina, sillä hotellin omistaja oli juuri ilmoittanut, että häneltä oli viety timantteja 300 dollarin edestä. Tutkijat halusivvat nyt saada selville, liittyivätkö nämä kaksi tapahtumaa toisiinsa.

Pian Park Hoteliin saapumisensa jälkeen he saivat tietää, että Obendorfer oli kirjoittautunut sinne seurassaan nainen nimeltä Anna Marie Hahn ja tämän nuori poika Oskar.

Hotellin omistajan mukaan rva Hahn oli ilmoittanut asuvansa Cincinnatissa, Ohiossa ja olevansa Coloradossa lomalla. Huoneen nopea tarkastelu ei paljastanut johtolankoja ja rva Hahn ja hänen poikansa olivat hävinneet jäljittämättömiin. Yrittäessään selvittää, liittyivätkö korut ja herra Obendorfersin ennenaikainen kuolema toisiinsa, tutkijat alkoivat vierailla paikallisissa panttilainaamoissa toivoen, että varas olisi yrittänyt myydä timantit. Ei kestänyt kauaa ennenkuin heidän yrityksensä alkoivat kantaa hedelmää. Muuan paikallinen kaupanpitäjä ilmoitti, että nainen, seurassaan nuori poika, oli yrittänyt pantata samanlaisia koruja, mutta omistaja oli päättänyt olla hankkimatta niitä. Hänen kuvauksensa naisesta sopi hotellin omistajan kuvaukseen Anna Hahnista.

Coloradon viranomaisten laajentaessaan etsintöjään Hahniin, he saivat tietää, että kuvaukseen sopiva nainen oli yrittänyt nostaa 1000 dollaria Denver-pankista käyttäen cincinnatilaista pankkikirjaa, jossa oli George Obendorferin nimi. Vaikka nainen väitti olevansa rva George Obendorfer, pankkijohtaja aisti jonkin olevan vinossa ja kieltäytyi tekemästä rahansiirtoa. Etsivät olivat varmoja, että kyseinen nainen oli Anna Hahn.

George Stimsonin kirjan The Cincinnati Crime Book mukaan etsivät eivät heittäneet aikaa hukkaan, vaan tekivät pidätysmääräyksen epäillen tätä hotellin korujen kähveltämisestä.

Tutkijat epäilivät, että hän oli poistunut alueelta ja palannut Ohioon ja ottivat yhteyttä Cincinnatin viranomaisiin avun toivossa. He saivat pian tietää Hahnin palanneen kotiin ja Cincinnatin etsivät pidättivät hänet vikkelään. Kun Coloradon etsivät kysyivät häneltä, mitä hän tiesi George Obendorferin kuolemasta, Anna vastasi, että “mies on minulle ventovieras”.
Kun naiselle muistutettiin, että hän oli allekirjoittanut hotellivarauksen Obendorferille, itselleen ja pojalleen, muuttui ääni kellossa.
“Tapasin hänet (Georgen) junassa Denveristä”, hän sanoi. “Hän oli sveitsiläinen. Kumpikin etsivätiimi tiesi Obendorferin olevan Cincinnatista ja he epäilivät Annan tarinaa.

Anna Hahn pidätettynä (The Cincinnati Enquirer)

Tutkijoiden onneksi useammat Georgen sukulaiset asuivat alueella ja saattoivat valottaa tilannetta. Sukulaisia haastateltuaan etsiville selvisi, että George oli muuttanut Ohioon Venäjältä muutama vuosi aiemmin. Eläkkeelle vetäytynyt kengäntekijä ja kolmen lapsen isä George oli hiljattain eronnut vaimostaan. Perheen jäsenet olivat myös järkyttyneitä äkillisestä kuolemasta, kertoen hänen olleen erinomaisessa kunnossa. Vielä enemmän kertoi yhden perheen jäsenen paljastus, että Anna tunsi Georgen ja itseasiassa oli tämän naisystävä. Sukulaisen mukaan matka oli ollut Annan idea – ja George oli tullut mukaan olettaen heidän menevän maatilalle, jonka nainen omisti Colorado Springsilla.

Kun etsivät hiillostivat Annaa uusilla todisteilla, tämä myönsi tuntevansa George Obendorferin. Hän väitti tavanneensa tämän viikkoja sitten paikallisessa kenkäkaupassa, mutta kiisti parisuhteen. Hän palasi heidän vanhaan tarinaansa. Anna sanoi tavanneensa tämän sattumalta junassa, jossa he olivat sattuneet olemaan matkalla lomalle samaan paikkaan. Anna kertoili hänen ja Georgen tulleen hyvin toimeen matkan aikana ja lopulta päättäneen, että jakaisivat huoneen, kun pääsisivät perille Colorado Springsille. Pian sen jälkeen, kun kaksikko oli saapunut ja kirjoittautunut hotelliin, George kuitenkin sairastui ja lähti sairaalaan.

 

George Obendorferin koti (The Cincinnati Enquirer)

Anna väitti, ettei ollut ollut yhteydessä mieheen sen jälkeen. Tutkijat epäilivät hänen väitteidensä todenperäisyyttä ja päättivät selvittää asiaa.

Varhaiset vuodet

Tutkijat jatkoivat epäillyn varkaan ja mahdollisen murhaajan kuulustelua ja saivat selville, että Anna oli syntyjään saksalainen, syntynyt vuonna 1906 ja muuttanut Cincinnatiin vuonna -29, 23 vuoden iässä. Ennen Yhdysvaltoihin muuttoa hän oli ollut naimisissa viennalaisen lääkärin kanssa ja heillä oli ollut yksi lapsi, Oskar. Pian pojan syntymän jälkeen perhe muutti yhdessä, mutta lääkäri kuoli pian Valtoihin saapumisen jälkeen.

Sekä Cincinnati Post että The Cincinnati Inquirer saivat useita kopioita Annan poliisikuulusteluista, jotka he julkaisivat lukuisia kertoja kuulusteluiden aikana. Niissä kävi ilmi, että Annalla oli täti ja setä Cincinnatin saksalaisessa alueella, joten hän päätti jäädä ja aloittaa uudestaan. Tansseissa Alms-hotellilla Anna tapasi puhelinoperaattorin nimeltä Philip Hahn. Pari rakastui nopeasti ja lopulta avioitui. Philip halusi epätoivoisesti jättää työnsä, joten pari säästi rahaa ja avasi kaksi herkkukauppaa. Pian sen jälkeen Annan täti ja setä kuolivat ja jättivät naiselle perinnöksi talonsa 2970 Colerain Avenuella.

Tutkijat saivat tietää, että vaikka Annan ja Philipin avioliitto oli saattanut vaikuttaa ulkopuolisille tasapainoiselta, parilla oli ollut ongelmansa, joista useimmat ilmeisesti kietoutuivat Annan rahanahneuden ympärille. Anna nähtävästi kyllästyi nopeasti työhönsä karkkikaupassa ja päätti hankkia rahaa muilla keinoin. Ensimmäiseksi hänen päähänsä pälkähti: tuhopoltto! Sattui kolme epäilyttävää tulipaloa, joista ensimmäinen herkkukaupassa osoitteessa 3007 Colerain Avenue. Vahinkojen jäädessä minimaalisiksi Annan onnistui repiä 300 dollaria vakuutusyhtiöltä. Kaksi muuta sattuivat Hahnin asunnossa – ensimmäinen 2. kesäkuuta -35 ja toinen 20. toukokuuta -36. Anna sai kummastakin nipin napin yli 2000 dollaria.

Annan himo maalliseen saattoi myös vaatia hänen miehensä hengen vai oliko se vain sattumaa, kuka tietää. Kaksi kertaa Anna yritti saada miehelleen 25 000 dollarin henkivakuutusta, mutta tämä hangoitteli vastaan. Oliko se vain taikauskoa vai pelkäsikö hän henkensä puolesta, kuka tietää. Se tiedetään, että pian sen jälkeen Philip Hahn sairastui vakavasti ja vastoin Annan toiveita, miehen äiti vei tämän sairaalaan. Vaikka Philip selvisi salaperäisestä sairaudesta, avioliitto jatkoi rakoilemistaan ja pari lopulta erosi.

Erottuaan miehestä Anna alkoi vanhusten hoitajaksi, vaikka hänellä ei ollut koulutusta, eikä kokemusta alalta. Luultavasti tämä paljastus sai tutkijat pureutumaan tarkemmin hänen entisiin potilaisiinsa.

Cincinnatin rikostutkijat järkyttyivät saadessaan tietää, että toisella tapauksessa Jacob Wagnerin, 78, salaperäisellä kuolemalla oli yhteyksiä Anna Hahniin. Joko vahingossa tai tiedostamattoman katumuksen vallassa Anna kertoi hoitaneensa Wagneria vierailevana hoitajana työskennellessään.
Saksalaissyntyinen eläkkeelle vetäytynyt puutarhuri oli kuollut salamyhkäisesti kaksi kuukautta aiemmin ja viimeisessä testamentissaan hän jätti koko omaisuutensa Anna Hahnille.

Kuolinsyytutkijat ilmoittivat miehen menehtyneen sydänsairauteen. Epäilevää ystävää selitys ei tyydyttänyt, vaan hän kärtti poliisia tutkimaan asiaa ja ruumis oli juuri kaivettu ylös, jotta Wagnerin jäänteille voitaisiin tehdä ruumiinavaus. Palaset alkoivat loksahtaa yhteen tutkijoiden mielessä ja he menivät vierailemaan Wagnerin naapurustossa. He saivat pian tietää Annan lähestyneen Wagneria ja väittäneen olevansa kauan kadoksissa ollut sisarentytär. Vanha gubbe tiesi, ettei hänellä ollut elossa olevia sukulaisia, eikä uskonut, mutta heltyi pian ja antoi naisen auttaa päivittäisissä askareissa.

Naapurit myös väittivät Hahnin viettäneen tuntikausia Wagnerin asunnossa miehen kuoltua. Tutkijat tapasivat pian Olive Luella Koehlerin, vanhan naisen, joka asui samassa talossa kuin Wagner. He saivat tietää, että Anna oli ystävystynyt ja ainakin kahdesti “hyvää hyvyyttään” tuonut tälle jäätelötötteröitä. Toisen jäätelön syötyään rva Koehler sairastui rajusti ja joutui sairaalaan. Siinä missä poliisin epäilyt heräsivät lähes heti, on epäselvää, ymmärsikö Koehler itse koskaan jäätelön ja sairastumisensa välistä yhteyttä. Oli miten oli, kun hän oli sairaalassa, joku varasti hänen asunnostaan laukun, jossa oli tuntematon määrä käteistä ja koruja.

Ei kestänyt kauaakaan kun tutkijoiden epäilykset saavuttivat median, joka julkaisi heti tarinoita Hahnin mahdollisesti myrkyttämistä vanhuksista. Suurin osa kertomuksista oli liioiteltuja ja täynnä virheitä, mutta oli niissä silti poliisille lupaavia johtolankoja. Yksi niistä tuli 62-vuotiaalta George Heisiltä. Hän kertoi tavanneensa Anna Hahnin vuosi aiemmin. Aluksi he tuntuivat tulevan hyvin toimeen, mutta sitten hänen epäilyksensä heräsivät, kun hän sairastui vakavasti juotuaan naisen laittaman mukillisen olutta. Vaikka hän oli siitä asti voinut huonosti, vasta sanomalehdet nähtyään hän päätti astua esiin tarinansa kanssa.

Tutkijat alkoivat pelätä Annan myrkyttävän vanhoja potilaitaan rahan vuoksi ja saatuaan tietää toisesta salaperäisestä kuolemasta, jonka uhrin Anna oli tuntenut, he aloittivat toisen tutkinnan.
6. heinäkuuta 1937, vain viikkoja ennen Annan matkaa Coloradoon, hänen potilaansa George Gsellman, 67, kuoli huoneessaan 1717 Elm Streetilla. Gsellmanin ystävät kertoivat papan sairastuneen äkillisesti Annan viimeisimmällä vierailulla ja kuolleen pian sen jälkeen. Tutkijat työskentelivät hiki hatussa saadakseen järjestettyä ruumiin ylöskaivamisen ja ruumiinavauksen, ja niin he saivatkin.

Michael Newton kertoo teoksessaan Hunting Humans, että George Gsellmanin alustavassa tutkimuksessa hänen kehostaan löydettiin metallista myrkkyä. Aineen ajateltiin heti ensiksi olevan arsenikkia, mutta lähemmässä tarkastelussa se paljastui krotoniöljyksi, joka oli yleinen lääke kotitalouksissa siihen maailmanaikaan. Pieninä annoksina aine ei ole kohtalokas, mutta suuri määrä tappaa helposti.

Stedmanin Lääketieteen sanakirja sanoo, että aine voi aiheuttaa intensiivistä polttavaa kipua suussa, kurkussa ja vatsassa; liiallista syljeneritystä, oksentelua, ripulia ja verenvuotoa. Toisin sanoen, suuri määrä ainetta aiheuttaa hyvin brutaalin ja katkeran lopun.

Kun tutkijat työskentelivät kerätäkseen todistusaineistoa, Philip Hahn astui esiin ja antoi heille puolen unssin öljypullon, jonka otti ottanut pois vaimoltaan, kun he kaksi asuivat yhdessä. Tehtyään omia tutkimuksiaan aineen vaikutuksesta, Philip oli ottanut pullon töihin ja piilottanut lukkokaappiin, epäillen, että vaimo oli käyttänyt sitä hänen myrkyttämiseensä.
“Säilytin sitä aikoen tuoda sen poliisille”, hän sanoi Cincinnati Postille kuulustelussa syyskuussa -37.

Farmaseutti apteekissa North College Hillissa vahvisti myöhemmin Annan hankkineen öljyn 20. heinäkuuta -36. Farmaseutti tunsi Annan henkilökohtaisesti ja sanoi naisen kertoneen hänelle aviomiehensä olevan saksalainen apteekkari, joka käytti öljyä työssään.

Coloradon etsintäkuulutuksen vuoksi Annan pidättäminen pysyi cincinnatin viranomaisten tehtävänä. Kun Colorado olisi ehkä halunnut pidättää hänet varkaudesta ja kuulustella George Obendorferin ennenaikaisesta kuolemasta, Ohio oli valmis tekemään oman keissin, eivätkä he halunneet päästää häntä menemään. Eivät ainakaan vielä.

Todisteiden esittäminen

Annan kotietsinnässä tutkijat löysivät 2000 dollarin velkakirjan. Rahan nainen oli lainannut ilmeisesti joltain Albert Palmerilta. Pian tutkijat saivat tietää, että Palmer oli 72-vuotias mies, joka asui 2416 Central Parkwayssa. He aikoivat mennä käymään sinne ja saivat kuulla miehen sukulaisilta, että tämä oli menehtynyt 27. maaliskuuta -36, sairasteltuaan pitkään. Paljastui, että Anna Hahn oli hoitanut miestä ennen hänen kuolemaansa. Sukulaiset kertoivat tutkijoille myös, että ainakin 4000 dollaria puuttui Palmerin perinnöstä.

Ohion viranomaisten pullat olivat nyt hyvin uunissa ja heidän epäilynsä muuttuivat syytöksiksi, kun tulokset Jacob Wagnerin ruumiinavauksesta saapuivat. Wagnerista ei löytynyt jälkiä krotoniöljystä, mutta sieltä löytyi suuria määriä arsenikkia – sekä muinoin että nykypävänä murhaajien suosimaa myrkkyä.

Tutkijat päättivät kuulustella Annan poikaa, Oskaria, siinä toivossa, että hän osaisi antaa jotain vastauksia. Nuori poika ei tiennyt mitään äitinsä potilaista, mutta hän kertoi, ettei tämä ollut tutustunut George Obendorferiin sattumalta junassa; sen sijaan äiti oli ostanut vanhuksen lipun Union Terminalissa Cincinnatissa. Oskar kertoi heille myös äitinsä tarjoilleen Obendorferille jokusia juomia junassa ja että mies oli alkanut voida pahoin ennen kuin he saapuivat Coloradoon.

Aikoen siirtää Annan ennen hänen luovutustaan Coloradoon, Ohion viranomaiset pidättivät hänet 10. elokuuta -37 ja syyttivät Jacob Wagnerin murhasta. Hamilton piirikunnan syyttäjät Dudley Outcalt, Loyal Martin ja Simon Leis saivat tehtäväkseen esitellä tapauksen. Annalle annettin kaksi puolustusasianajajaa, Joseph H. Hoodin ja Hiram Bosinger, Sr.

 

 

 

 

 

Hamilton piirikunnan oikeustalo (David Lohr)

Epätavallisena liikeenä tuomari Bell salli osavaltion esitellä todisteet liittyen muihin myrkytystapauksiin, murhaajan käyttäytymiskaavan näkemiseksi. George Heis, jonka oletettiin olevan ainoa selvinnyt uhri, kutsuttiin kertomaan kohtaamisistaan Hahnin kanssa ja sairastumisestaan. Syyttäjäpuoli asetti näytille useita sisäelimiä, jotka olivat kuuluneet Jacob Wagnerille ja Albert Palmersille. He päättivät tapauksensa 29. lokakuuta -37.

Anna Hahnin oikeudenkäynti alkoi 11. lokakuuta -37. Tuomari Charles S. Bell johti ja 11 naisesta ja yhdestä miehestä koostuva tuomaristo valittiin kuulemaan tapausta. Alusta saakka syyttäjät vakuuttivat Annan tappaneen Jacob Wagnerin ahneuttaan, sanoen, että hänen rahansa ja perintönsä olivat murhan motiivi. Joukko todistajia kutsuttiin paikalle, alkaen sairaalan työntekijöistä, jotka muistelivat Wagnerin viimeisiä tuskaisia päiviä. The Cincinnati Inquirerin mukaan kemisti todisti, että uhri oli saanut niin paljon arsenikkia, että se riittäisi tappamaan neljä miestä. Käsiala-asiantuntija kutsuttiin esiin ja hän sanoi Wagnerin testamentin olevan petosta ja että käsiala oli aivan samanlainen kuin Anna Hahnin.

Maanantaina 1. marraskuuta -37 puolustus aloitti omien todisteidensa esittelyn. Kun heillä oli vain vähän todisteita kumotakseen osavaltion väitteitä, heille jäi vain syytetty. Kun Annan oli vuoro puhua, hän kiisti tehneensä mitään väärää ja ristikuulustelussa häneltä ei lipsahtanut mitään. Tämä oli kuitenkin vähän sen rinnalla, miten paljon osavaltiolla oli todisteita ja todistajia. Kun puolustus ei voinut juuri muutakaan tehdä, he päättivät pitää korttinsa päätösargumentteihinsa ja päättivät tapauksensa 4. marraskuuta -37.

Päättävät argumentit ja tuomio

Opuksessa The Cincinnati Crime Book sanotaan, että syyttäjä Dudley Outcalt valittiin antamaan päättävät argumentit osavaltiolle ja hän meni suoraan asiaan.

“Hän on kiero, sillä hän kehitti suhteita vanhoihin miehiin, joilla ei ollut sukulaisia ja jotka asuivat yksin. Hän on ahne, sillä mikään teko ei ollut niin ala-arvoinen, ettei hän olisi siihen syyllistynyt vähäisen päämäärän vuoksi. Hän on kylmäverisempi kuin kukaan muu nainen maailmassa, sillä kukaan muu ei voisi istua täällä neljää vikkoa ja kuulla tätä todisteiden tuhoavaa paraatia ja olla näyttämättä tunteita. Hän on sydämetön, sillä kukaan, jolla on sydän, ei olisi voinut päästää näitä vanhoja miehiä päiviltä, kuten hän. Olemme nähneet täällä kylmimmän, sydämettömimmän ja julmimman ihmisen, joka ikinä tulee piipahtamaan elämässämme. Tämän oikeussalin neljässä nurkassa seisoo neljä kuollutta miestä. Gsellman, Palmer, Wagner, Obendorfer! Neljästä nurkasta luisevat sormet osoittavat häntä ja sanovat: ‘Tuo nainen myrkytti minut! Tämä nainen teki viimeisistä hetkistäni kärsimystä! Tämä nainen kidutti minua kirottujen kidutuksella!’ Sitten, kääntyen teihin he sanovat: ‘Älkää antako kuolemani olla täysin turha. Minun elämääni ei voi tuoda takaisin, mutta kuolemani kautta ja hänen kärsimällään rangaistuksella voitte estää sellaista kuolemaa kohtaamasta toista miestä.’
Tämän huoneen neljästä nurkasta nuo vanhat miehet sanovat: ‘Tehkää työnne!’ Minä pyydän teiltä, Ohion osavaltion tähden, että pidättäydytte kaikista armonsuosituksista.”

Syyttäjien päättävien argumenttien jälkeen puolustusasianajaja Joseph H. Hoodin nousi seisomaan puolustuksen tähden ja osoitti sanansa tuomaristolle:
“En sano, että kukaan todistaja olisi valehdellut, mutta tämä tapaus on saanut niin laajalle levinnyttä julkisuutta, että näillä todistajille olisi ollut mahdotonta olla muodostamatta ennakkokäsityksiä ennen kuin he koskaan tulivat tähän oikeussaliin. Näin on etenkin Wagnerin naapurustossa, jossa tapaus on ollut ykköspuheenaihe useiden kuukausien ajan. Vaikka hän ei ole enkeli, hän ei ole syyllinen Jacob Wagnerin murhaan.”

Tuomaristolta kesti vain kaksi tuntia antaa tuomionsa. Anna Hahn istuksi liikkumattomana, kun tuomariston puheenjohtaja luki tuomion: syyllinen, ilman suositusta armon antoon.
Tuomion annon jälkeen kaikki tuomariston jäsenet osallistuivat gallupiin ja antoivat äänensä. Anna laitettiin käsirautoihin ja vietiin takaisin selliin. Vaikka tuomaristo ei sitä välttämättä heti silloin tajunnut, heidän päätöksensä oli historiallinen – se, että armon antoa ei suositeltu, tarkoitti, että Anna Hahn määrättiin automaattisesti kuolemaan ja Ohion osavaltio ei ollut vielä koskaan aiemmin teloittanut naista.

Anna Marie Hahn vankilavalokuva

10. marraskuuta -37 Anna tuotiin uudestaan tuomari Bellin eteen. Tällä kertaa ei kuitenkaan kyselty hänen syyllisyyttään ja kuulemisen ainoa tarkoitus oli julistaa hänen lopullinen tuomionsa.
Tuomari Bell kysyi Annalta, olisiko tällä jotain, mitä hän haluaisi sanoa.
“On minulla”, hän vastasi. “Olen syytön, teidän korkeutenne.”
Tuomari Bell pysähtyi hetkeksi ja sitten muodollisesti tuomitsi hänet.

“Oikeus on määrännyt, tuominnut ja halunnut, että Anna Marie Hahn viedään siksi vankilaan Hamilton piirikuntaan, Ohioon ja että 30 päivän sisällä Hamilton piirikunnan sheriffin täytyy viedä mainittu syytetty Ohion
vankilaan ja toimittaa hänet siellä vanginvartijalle, että 10. maaliskuuta 1938 mainittu vanginvartija aiheuttaa hänelle kehon läpi kulkevaa sähkövirtaa, joka riittää tappaamaan, kunnes syytetty kuolee.”

Katsoen suoraan Annan silmiin hän sanoi lopulta:
“Ja Jumala, äärimmäisessä viisaudessaan, armahtakoon sieluasi.”

Kuoleman huone

Anna Marie Hahn siirrettin Ohion osavaltion vankilaan 1. joulukuuta -37. Hänen lakimiehensä pitivät oikeusjärjestelmän kiireisenä muutoksenhauillaan ja 10. maaliskuuta – jolloin hänet oli määrä tappaa – tuli ja meni. Hänen tapauksensa meni läpi Ohion oikeusjärjestelmän useita kertoja ennen kuin se otettiin USAn Korkeimpaan oikeuteen. He olivat siellä kuitenkin samaa mieltä Ohion osavaltion kanssa, eivätkä suostuneet muuttamaan kuolemantuomiota.

Tiistaina 6. joulukuuta -38 Ohion kuvernööri Martin L. Davey teki muodollisen lausunnon, jossa hän kieltäytyi sotkeentumasta oikeuslaitoksien päätökseen. Myöhemmin tuona päivänä paikallinen radio antoi erityislähetyksen, jossa kerrottiin, että The Cincinnati Inquirerin mukaan Anna teloitettaisiin 8:lta seuraavana iltana.

Kuvernööri Martin L. Davey (Kentin historiallisesta seurasta)

Seuraavana päivän Anna kulutti paljon aikaa kirjoittaen neljää eri kirjettä, jotka antoi myöhemmin asianajajilleen. Kun kello löi eteenpäin uhkaavasti, hänen kävi yhä vaikeammaksi hallita tunteitaan ja hän oli tunteiden raunio, kun vankilaviranomaiset tulivat hakemaan häntä alas kuolemanhuoneeseen.

“Oi Taivaan isä! Oi Luoja! Oi Luoja! En voi mennä! En mene!” hän parkui The Cincinnati Crime Bookin mukaan. Hän ei voinut kävellä huoneeseen itse ja hänen täytyi turvautua vartijoihin, jotka olivat auttamassa häntä.

Kun he kulkivat kohti kuoleman huonetta, Anna pyörtyi ja kaatui lattialle. Viranomaiset saivat hänet pian taas tajuihinsa ammoniakkikapselille ja sitten kiinnittivät hänet hihnalla tuoliin.
“Älkää tehkö tätä minulle”, hän pillitti. “Oi, ei, ei, ei. Vankilanjohtaja Woodard, älkää antako heidän tehdä tätä minule.”
Kyynelet alkoivat virrata pitkin vankilanjohtaja Woodardin kasvoja, kun hän vastasi juhlallisesti: “Olen pahoillani, mutta emme voi mitään.”

Kuultuaan vankilanjohtajan sanat, Anna alkoi kiljua:
“Olkaa kilttejä, älkää. Voi, minun poikani. Ajatelkaa poikaani. Eikö kukaan, eikö kukaan, tule ja tee jotain minulle? Eikö ole ketään, joka auttaisi minua? Ketään? Ketään? Eikö kukaan tule auttamaan minua?”

Anna kutsui Isä John Sullivanin, vankilakappalaisen luokseen.
“Isä, tule lähelle.”
Yhdessä he kaksi alkoivat lausua Herran rukousta, mutta he ehtivät lausua sen vain puoleen väliin, kun Annan keho alkoi nytkähdellä ja kouristella sähkön virratessa sen läpi. Anna Marie Hahn julistettiin virallisesti kuolleeksi 20:13.

Ohion historiallinen seura raportoi, että 8. joulukuuta 1938, Anna Marie Hahnin ruumis haudattiin pyhittämättömälle maalle Pyhän Ristin Katoliselle hautausmaalle Columbukseen, Ohioon.

Ohion vankilan sähkötuoli

Loppusanat – osa 1

Annan lähdettyä tästä maailmasta, 17. joulukuuta -38, puolustusasianajaja Joseph H. Hoodin ilmoitti, että kirjeet, jotka Anna oli antanut hänelle teloitusiltana, oli myyty Cincinnati Enquirerille ja rahat oli annettu Annan pojalle, Oskarille. Seuraavana päivänä lehti julisti, että he julkaisisivat kirjeet seuraavana kahtena päivänä.

“En tiedä, miten saatoin tehdä asiat, joita tein elämässäni. Vain Jumala tietää, mitä minulle kävi, kun annoin Albert Palmerille sen ensimmäisen, sen myrkyn, joka aiheutti hänen kuolemansa.

Kun seisoin Mr. Wagnerin vieressä hautajaiskodissa, en tiedä, miten pystyin olla huutamatta kovimmalla äänelläni. En mielessäni voinut uskoa, että se olin minä. En voi uskoa sitä edes tänään. En voinut uskoa, että kun oikeudessa ne ihmiset tulivat huoneeseen ja kertoivat tuomaristolle, miten nämä miehet kuolivat. Istuin siellä kuulemassa tarinaa, kuin se olisi kirjasta, joka kertoisi jostain ihan toisesta ihmisestä.
Kun asioita tulee nyt mieleeni ja laitan niitä tähän paperille, en voi uskoa, että olen kirjoittamassa asioista, jotka minä itse tein. Oli miten oli, sen on pakko olla minä, koska he ovat mielessäni ja tunnen ne.

Jumala tulee kertomaan, mikä sai minut tekemään ne kauheat asiat. En ole voinut olla oma itseni, kun tein ne. Rakastin kaikkia ihmisiä niin paljon. Nyt olen niin lähellä kuolemaa. Kuolema on kaikkialla ympärilläni. Oln ollut täällä (kuolemanrangaistusta odottamassa) niin että se tuntuu jo toiselta eliniältä. Monet muut ihmiset tästä paikasta on jo kutsuttu ulos.

Anna alkoi kertoa elämästään Saksassa ja lopullisesta muutostaan Yhdysvaltoihin. Hän kertoi olosuhteista, joiden väitti lopulta johtaneen hänen rikolliseen elämäänsä.

“Menin takaisin töihin, ajatellen aina poikaani, jotta minulla olisi rahaa kasvattaa hänet hyvin. Työt menivät kuitenkin huonosti ja tällä kerttaa ennen kuin menetin kaiken, myin kaiken maksaakseni velkani.
Minun mieheni ja minä olimme olleet työttöminä ja aloin huolestua poikani tulevaisuudesta. Menin sekaisin huolesta, että minä ja poikani nääntyisimme. Kirjoitin joitain lappuja miehelleni, koska ne olivat uhanneet ottaa Colerain Avenue taloni pois minulta, myydä taloni ja heittää minut ja poikani kadulle. Sitten aloin pelata uhkapelejä ja kilpahevosia. Halusin tienata rahaa pojalleni.”

Kerran ulkoillessaan hevosradalla Anna tapasi Albert Palmerin. Heistä tuli läheisiä ajan myötä ja Anna alkoi lopulta lainata Albertilta rahaa vedonlyöntiin.

“Maksoin paljon siitä takaisin. Sitten kun en maksanut takaisin tarpeeksi nopeasti, niin sitten hän halusi minun olevan hänen tyttönsä. Hän uhkaili minua, että jos en tekisi, mitä hän pyysi, hän veisi minut lakimiehelleen saadakseen loput rahat, jotka olin lainannut. Hän ei jättänyt minua rauhaan. Jumala tietää, etten tahtonut tappaa häntä ja en tiedä, mikä laittoi päähäni sellaisen ajatuksen. Muistin, että alhaalla kellarissa oli rotanmyrkkyä. Jokin mielessäni jankkasi minulle, että jos antaisin vähän sitä hänelle, hän ei kiusaisi minua enempää. En tiedä, mikä sai minut tekemään sen, mutta sujautin myrkkyä ostereihin. Käskin häntä menemään kotiin ja hän lähti, samalla uhkaillen, mitä tekisi minulle.”

Vähän aikaa tämän jälkeen Anna sai tietää yhdeltä Albertin sukulaiselta, että tämä oli sairastunut äkillisesti ja oli sairaalassa.

“Menin vierailemaan hänen luokseen niin nopeasti kuin pääsin ja hän oli hyvin mukava minulle. Hän sanoi olevansa pahoillaan, että oli uhkaillut minua. Rukoilin, että hän paranisi. Kukaan ei tiedä asioita, joita kävin päässäni läpi. Sanoin hoitajille ja lääkäreille, että tekisivät kaikkensa saadakseen hänet voimaan paremmin, mutta Pyhänä Torstaina, hra Palmer kuoli. Vain minä tiesin miksi.”

Albert Palmerin kotitalo

Loppusanat – osa 2

Anna kuvaili kamppailua sisällään ja ongelmia, joita hänellä oli tekojensa hyväksymisessä. Taistelu oli kuitenkin pian ohi ja elämä jatkui. Kuvaillessaan tuttavuuttaan George Heisin kanssa, Anna kielsi tehneensä mitään väärää, mutta myönsi vilpillisyyden Jacob Wagnerin lopullisessa kohtalossa. Ilmeisesti Anna oli varastanut Wagnerin pankkikirjoja ja kun tämä sai tietää asiasta, Annaa pelotti, että mies antaisi hänet ilmi.

“Pelkäsin, että jos poliisi alkaisi kyselemään minulta, ehkä kaikki tämä hra Palmerista tulisi ilmi. Jokin minussa itki lopettamaan hänet, jotta kaikki huoleni eivät alkaisi uudestaan. En tiedä, mikä johdatti kättäni, mutta annoin hänelle appelsiinimehua ja laitoin puoli teelusikallista jauhettua myrkkyä, jonka otin rahapussistani lasissa. Hra Wagner joi sen… Seuraavana päivänä menin takaisin huoneeseen ja hra Wagner oli hyvin sairas. Tiesin, mitä olin tehnyt hänelle. Se oli toinen mieli, joka sai minut tekemään niitä asioita. En minä tehnyt niitä. En voi kuvailla, miltä minusta tuntui hra Wagnerin kuoltua ja se, että minulla oli jotain tekemistä hänen kuolemansa kanssa. En vahingoittanut hra Wagneria hänen rahojensa takia. En koskaan ajatellut sellaista. Vasta hra Wagnerin kuoltua kirjoitin testamentin. Laitoin sen hänen huoneeseensa iltapäivällä, niin että mies testamentin valvonnasta [oikeudesta] tuli hra Wagnerin huoneeseen. Myrkky, jota käytin, on edelleen, kaiken tietämäni mukaan, minun talossani. Löysin sen alkujaan maalauskaapista kellarista. Jos en olisi koskaan löytänyt sitä myrkkyä ensimmäisestä tietämästäni paikasta, en olisi kaikissa näissä vaikeuksissa tällä hetkellä.”

Annalla ei ollut paljon sanottavaa George Gsellmanista ja George Obendorferista. Hän ei kuvaillut olosuhteita, jotka edelsivät heidän ennenaikaisia kuolemiaan, eikä ottanut “kunniaa” niistä.

En voi sanoa mitään niistä muista tapauksista, joita tapahtui jälkeen – hra Yeltsin ja se viimeinen, Obendorfer – paitsi, että heillä oli samoja oireita ja kun kohtaan Luojani, otan täyden vastuun siitä, mitä heille tapahtui.

Kun Annan kirjettä luettiin pidemmälle, hän kuvaili taas itsensä kanssa käymiään kamppailuja pitäkseen itsensä järjissä ja ollakseen yhteydessä poikaansa ja huolesta, joka hänellä oli poikansa hyvinvoinnista.

“Oikeussalissa oli hetkiä, vaiheita, joista lehdet kirjoittivat, joissa näytin huolestuneelta, että olisn vähällä alkaa itkeä. Olin ihan vähällä alkaa itkeä. Pystyin tuskin pitämään salaisuutta sisälläni. Tuntui siltä, että alkaisin itkeä ääneen. Halusin itkeä, että he olivat tuomitsemassa toista Anna Hahnia, eikä tätä, joka istui oikeussalissa.
Jotenkin pidin salaisuuteni. Toivon, että Jumala pitää huolta pojastani, sillä en halua mitään tapahtuvan pojalleni. Koen, että Jumala on osoittanut minulle vääryyteni elämässä ja ainoa, mitä kadun, on, ettei minulla ole voimaa saada tekemättömäksi aiheuttamiani murheita ja sydänsuruja.”

(allekirjoitus) Anna Marie Hahn

Annan tunnustuksen luettuaan etsivät olivat järkyttyneitä siitä, että hän todella oli tunnustanut rikoksensa ja ilahtuneita siitä, että lopulta he saivat useimmat vastaukset, joita he olivat epätoivoisesti etsineet.

Annan poika, 12-vuotias Oskar, vietiin sijaisperheeseen Midwestiin. The Cincinnati Crime Bookin mukaan lehti piti lupauksensa Annalle ja rahoitti pojan opintoja, eikä koskaan paljastanut julkisuuteen hänen nimeään tai sijaintiaan. Ainoa asia, joka Oskarista koskaan paljastettiin, oli, että hän eli normaalia elämää ja myöhemmin taisteli merivoimissa Toisessa maailmansodassa.

Myrkyttäjätär Velma Barfield

Velma Barfield

Suuri, kömpelö Stuart Taylor oli onnellinen ajaessaan pyylevää ja suuririntaista 46-vuotiasta tyttöystäväänsä tapaamaan kuuluisaa saarnaaja Rex Humbardia. Vaikka Stuart ei ollut erityisen uskonnollinen, hän tiesi tyttöystävänsä olevan hurskas ja harras kristitty ja olisi aivan innoissaan päässessään kuulemaan kunnioitettavan evankelistan puhetta. Hän ei ollut naimisissa Stuatrin kanssa, mikä oli hänen lapsistaan järkyttävää. Naisella oli rikosrekisteri väärentämisestä – Taylor oli saanut vahingossa tietää tämän ja oli päättänyt, ettei suostuisi viralliseen avioliittoon hänen kanssaan. Joka tapauksessa, kuten kristityt sanovat, on langennut maailma ja monia ihmisiä, jotka eivät elä omien ihanteidensa mukaisesti.

Fayettevillen kartta

Sekä Stuart että hänen tyttöystävänsä olivat raikkaasti pukeutuneita parhaimpiinsa tuona sunnuntaina ja asettuneet istumaan tuoleille Cumberland piirikunnassa, Civic Centerissa, Fayettevillessa, Pohjois-Carolinassa.

Jumalanpalvelus oli juuri alkanut, kun Stuart alkoi voida pahoin.
“Tunnen oloni sairaaksi”, hän kuiskasi naiselle. “Tämä johtuu varmaan jostain mitä söin.”
Kun Humbard alkoi saarnata, Stuartin olo paheni. Hän tunsi vatsalaukussaan hurjia kipuja.
“Minun pitää päästä lava-autoon ja mennä pötkölle”, hän sanoi rakkaalleen heikolla äänellä.

56-vuotias maanviljelijä syöksyi ulos täpötäydestä huoneesta kylmään ulkoilmaan. Hän avasi trukin oven ja kävi lepäämään penkeille. Hän alkoi voida yhä pahemmin… hän hädin tuskin pystyi ajattelemaan mitään.

Ankara pahoinvointi jatkui yhä kun nainen tuli myöhemmin autolle. Mies oli yhä makaamassa ja nainen ajoi heidät kotiin.
“Pysähdy”, Stuart sanoi hikoillen.
Nainen käänsi auton ja pysähtyi tien penkkaan. Kalpea ja hikoileva Stuart nousi autosta kompuroiden ja oksensi maahan.

Yöllä Stuart oli niin kovissa kivuissa, ettei saanut unen päästä kiinni. Yön pikkutunteina nainen soitti raskaana olevalle tyttärelleen Alice Stormsille kertoakseen tämän isän huonosta kunnosta. Alicen mies Bill vastasi puhelimeen. Nainen pahoitteli soiton myöhäistä ajankohtaa, mutta painotti haluavansa Alicen saavan tietää Stuartin olevan pelottavan sairaana. Myöhemmin Alice soitti naiselle kysyäkseen Taylorin sairastumisesta. Molemmat tuumivat, että se oli varmaankin vain kova flunssa.

Kuitenkin myöhemmin nainen kävi tapaamassa yhtä miehekkeensä parhaista ystävistä, Sonny Johnsonia. Hän kertoi, että Stuart oli sairaana ja tahtoi tavata hänet.

Johnson säntäsi tapaamaan Stuartia. Hän löysi tämän kelmeäkasvoisena, heikentyneenä, pesuallas nostettuna viereensä.
“Pidätkö huolta sioista, kun olen flunssassa?”
Johnson lupasi pitää.

Näytti siltä, että Johnson saisi ruokkia porsaita kauan. Stuartin vatsalaukku, rintakehä ja käsivarret olivat haljeta kivusta ja hän oksenteli jatkuvasti. Hänestä tuntui, että liekit riehuivat hänen sisällään.

Seuraavana aamuna nainen vei hänet sairaalaan. Kun tohtorit tutkivat ja yrittivät hoitaa häntää, nainen kertoi heille, mitä tiesi lääketieteen historiasta. Hän ei ollut erityisen perehtynyt siihen, mutta hän tiesi miehensä juovan runsaasti.

Vastailtuaan lekurien kysymyksiin, nainen soitti Alicelle. Tämä soitti välittömästi veljelleen Billylle, joka sitten meni sairaalaan.

Nainen ja Billy saivat kuulla Stuartin karmivan tilan olevan gastriitti (mahan limakalvon tulehdus). Tohtori kirjoitti reseptin, jotta potilas saisi lääkkeitä ja käski naisen ottaa miehensä siksi yöksi kotiin, minkä nainen tekikin.

Stuart Taylorin koti
Sonny Johnsson kävi taas katsomassa kaveriaan tämän suuressa, valkoisessa maalaistalossa tuona iltapäivänä. Stuartin tila oli vihdoin kohentunut. Hän oli yhä riutuneella tavalla kelmeä, mutta istui pedillä, jutteli takaisin ja poltti tupakkaa. Hän pyysi Sonnya oviaukolta, koska ei tahtonut tartuttaa flunssaansa.

Seuraava päivä oli perjantai. Siinä aamu kahdeksan tienoilla Stuartin tila kääntyi draamaattisesti – huonompaan suuntaan. Nainen soitti John McPhersonille, joka oli heidän naapurinsa ja ystävänsä. Nainen huusi itkuisella äänellä:
“Stuart tarvitsee ambulanssin!”
John soitti ambulanssin ja ajoi sitten kriisiä elävälle talolle itse.
(Miksi Nainen ei itse soittanut ambulanssia, sitä lähdeteksti ei kerro, toim. huom.)
Kun John astui taloon, Stuart näytti hirveältä. Koko huone haisi hirveälle, sillä sairastunut mies ei ollut päässyt käymään wc:ssä. Hän oli hikinen ja hänen kasvonsa olivat vitivalkoiset. Puhumaan hän ei pystynyt, mutta tuotti pahoinvointiansa ilmaisevaa epämääräistä ääntä. Ja hän huusi ja huusi. Hänen rakastajansa oli asettanut tuoleja kaikkialle sängyn ympärille, niiden selät sänkyä vasten, jotta Stuart ei putoaisi sängyltä.

Pelastusjoukko teki parhaansa ripeästi. He nostivat Stuartin tehokkaasti ja heivasivat hänet autoon.
Sireeni ulvoi kun ambulanssi kiisi kohti sairaalaa. Huolestunut rakastajatar seurasi sitä Stuartin autolla.

Lääkärit ryntäsivät auttamaan miestä.
Tunnin päästä sairaalaan tuomisesta hän kuoli.

Odotushuoneella istui kolme ahdistunutta ihmistä: uhrin lapset – Alice ja Billy – sekä rakastaja – jonka nimi oli Velma. Lääkäri sanoi omaisille tutkineensa äkillistä kuolemaa ja ehdotti, että tehtäisiin ruumiinavaus.
Alice ja Billy kysyivät seniorin mielipidettä. Eikö kannattaisi tehdä se, muuten elät loppuelämäsi epätietoisuudessa..?
Stuartin aikuiset lapset kannattivat ajatusta ruumiinavauksesta.

Tässä lepää Stuart Taylor

Velma Barfield ja hänen aikuinen poikansa Ronnie Burke istuivat surevan perheen ääreen Taylorin hautajaisissa. Velma laski rauhoittavan käsivarren Alicen olalle ja sanoi sanat, jotka usein uskovan suusta kuulee tällaisessa tilanteessa: hän on nyt paremmassa paikassa.

Kun Ronnie lähti tilaisuudesta, hän katsoi erästä toista hautajaisvierasta ja totesi: “Tiedätkös, se on surullista, mutta näyttää siltä, että kaikki, jotka ovat äidilleni läheisiä, kuolevat. Miten rakas Herra antaa tämän tapahtua uskovalle kristitylle kuten Velmalle?”

Aikaisemmin samana sunnuntaina puhelinsoitto oli herättänyt Lumbertonin poliisietsivän Benson Phillipsin. Luurin päässä oleva henkilö oli itkenyt ja jokeltanut. Etsivä oli vaivoin saanut selvää hänen kimakoista hiiskahduksista. Hän oli kuullut ainakin nämä sanat: “Murha!… Minä tiedän kuka sen teki!… Sinun täytyy pysäyttää hänet…. sinun täytyy pysäyttää hänet!”

Pilasoitto, uninen poliisi tuumi. Niinpä tietenkin… Hän ei ollut koskaan kuullut henkirikoksesta sellaisessa kyläpahasessa kuin Lumberton ja olisi kyllä kuullut, jos sellainen olisi joskus tapahtunut. Phillips kuitenkin ehdotti, että nainen soittaisi hänelle asemalle ennenkuin sulki luurin.

Kun hän saapui sinne, hän pläräsi raportit, eikä yllättynyt – ei tappoja tai murhia… Yöllä soittanut sekopää hävisi hänen mielestään, kun hän paneutui päivän töihin.

Ja sitten tuo soitti. Jerry Bledsoesien teoksen Death Sentence mukaan soittaja oli tällä kertaa rauhallisempi ja johdonmukaisempi. Yksityiskohtia hän ei kertonut, mutta Phillips sai ne ongittua häneltä vähitellen. Hän kertoi soittavansa Carolinan eteläisestä osasta, mutta nimeään hän ei paljastanut. Hän ei tahtonut kenenkään saavan tietää, että hän oli soittanut etsivälle.
Mies, joka oli murhattu, oli Velma Barfieldin poikaystävä, joka oli tappanut tämän niinkuin oli tappanut oman äitinsäkin. Hän sanoi olevansa varma, etteivät he kaksi olleet ainoat uhrit, joskin hän myönsi, ettei hänellä ollut tarjota todisteita sen väitteen tueksi. Niin moni ihminen Velman lähellä oli kuollut… kuten kaksi Velman vanhempaa työnantajaa, joiden nimiä hän ei tiennyt. Soittaja ei osannut antaa todisteita, vaikka ei enää vaikuttanut tahallaan pilailevan.
“Mistä sinä tiedät tämän kaiken?” Phillips kysyi.
“Siitä että”, soittaja perusteli, “Velma on minun siskoni.”

Jerry Bledsoesien kirjan kansi

Phillips oli kertakaikkisen ymmällään tästä omituisesta puhelusta.
Hän ei ollut valmis nielemään tämän tarinoita, mutta ne olivat vakavuudeltaan sen laatuisia, ettei hän niitä voinut käden heilautuksella sivuuttaakaan. Jotain oli pakko tarkistaa… hän soitti Lumbertonin sairaalaan ja tiedusteli, oliko kukaan kuollut viikonlopun aikana.
“On”, sieltä vastattiin. “Stuart Taylor.” Sairaalalla todettiin, että se vaikutti luonnolliselta kuolemalta.
“Onko ruumiinavaus tehty?”
Etsivä sai kuulla, että lääkäri Bob Andrews oli tehnyt sen, mutta tulokset eivät olleet vielä tulleet.
Tapaus herätti Phillipsissä kiinnostusta ja uteliaisuutta, mutta myös inhoa. Kuten teoksessa Bledsoe kerrotaan, hän oli saanut selville, että Taylor oli tuotu sairaalaan maaseudulta läheltä St.Paulia. Tämä tarkoitti, että tutkinta kuului kokonaan sheriffille. Hänellä ei olisi asian suhteen mitään vastuuta. Siitä huolimatta hän teki itselleen muistutuksen, että soittaisi maanantaina vanhalle ystävälleen Wilbur Lovettille sheriffijaostoon kertoakseen asiasta.

Saman aikaan tohtori Andrews, autuaan tietämättömänä Phillipsiä nakertavista mietteistä, selvitti ruumiinavauksen arvoitusta. Stuart Taylor oli näköjään kuollut gastroenteriittiin (maha-suolitulehdukseen). Oli kohtalaisen tavatonta, että niin terve mies kuin Taylor kuoli yksin siitä syystä ja Andrews päätti syventyä asiaan tarkemmin. Löydettyään selittämätöntä poikkeavuutta jostain maksan solukosta, hän laittoi muovipussiin palan tuota kudosta. Sitten hän postitti sen Pohjois-Carolinaan lääketieteen päätutkijaan ja kysyi tarvetta lisätutkimuksille.

Tohtori Andrews oli yhä odottamassa noita pirullisia tuloksia, kun hän puhui järkyttyneen Alice Stormsin kanssa. Hänen isänsä oli ollut niin terve ja sitkeä. Hänellä oli oikeus tietää mikä tämän oli tappanut!
Niinpä Andrews soitti lääketieteen päätutkija Page Hudsonille. Hudson ei tiennyt tämän lähettämästä kudoksesta. Hudson kysyi kuitenkin yksityiskohtia vainajan kuolemasta. Andrews avautui tälle tyttöystävästä, Velma Barfieldista, joka oli tuonut miehen sairaalaan sekä kuolemaa edeltäneistä oireista.

Sitten, silmänräpäyksessä Hudson hoksasi tilanteen.
“Mistä se nainen on saanut arsenikkia, Bob?”

Viranomaiset ottivat seuraavan silmäyksen niihin lukuisiin kuolintodistuksiin – Velman ympärillä eläneitä ihmisiä. Vaikka ruumiinavaus oli tehty, erityiset tutkimukset myrkyn olemassaolosta oli tekemättä. Uskomattoman monen Velman tutun elämä oli kirjattu päättyneen gastroenteriittiin.
Etsivät olivat melkoisen varmoja, etteivät olleet tekemisissä vain murhaajan, vaan sarjamurhaajan kanssa.

Poliisit toivoivat – kuten missä tahansa tapauksessa – saavansa rikolliselta tunnustuksen. Miten sellainen saatiin Velmalta? He päättivät yllättää hänet.

He valitsisivat kysymyksensä koskemaan jotain niistä lukuisista shekeistä, jotka Velma oli kirjoittanut ja sitten siirtyisivät haastamaan häntä Taylorin kuolemasta.

Niiden shekkien osalta, jotka oli kirjoitettu Lumbertonissa, Benson Phillips haastatteli naista. Sheriffi Lovett ja henkirikostutkija Al Parnell olivat myös läsnä. Keskustelu siirtyi shekkeihin. Tämä oli hyvin hoidettua aluetta Barfieldille ja hän oli hämmentynyt.
Phillips ryhtyi puimaan häntä Stuart Taylor-raukasta, äkillisesti ja traagisesti menehtyneestä.
“Tiedätkö että hän kuoli arsenikkiin?” etsivä kysyi.
Rehevä isoäiti näytti olevan tyrmistynyt tästä tiedosta.
Phillips jatkoi jutustelua, kyseli yksityiskohtia heidän suhteestaan. Hän tahtoi erityisesti tietää, oliko Barfieldilla syytä olla vihainen Taylorille.
“Luuletko sinä että myrkytin hänet?” nainen raivosi henkeään haukkoen. He kaksi olivat rakastuneet toisiinsa ja suunnittelivat häitä..! Ei hän kostuisi mitään Taylorin tappamisesta. Oli kauheaa, että moinen mahdollisuus edes käväisi heidän mielessään. Nainen vaahtosi, että hän se oli väsymättä hoitanut miestä tämän sairastuttua ja vienyt tämän sairaalaan. Nyt he ikään kuin pyyhkäisivät kaiken sen vaivan väittämällä, että hän oli miehensä murhaaja.
Saisitte hävetä!

“Suostutko valheenpaljastustestiin?” Lovett kysyi.
“Ehdottomasti!” Eihän hänellä ollut mitään salattavaa.
He kertoivat naiselle, että valheenpaljastustesti järjestettäisiin pian ja hän voisi tältä erää lähteä. Juuri kun tämä oli poistumassa uloskäynnistä, Parnell juoksi hänet kiinni ja sanoi: “Velma, tiedäthän, että kaikki tämä voi viedä takaisin äitiisi?”
Hän mulkaisi tutkijaa äkäisesti, ei sanonut mitään ja lähti puuskuttaen.

Tuona lauantaiaamuna Ronnie Burke (Velman poika, kuten ehkä muistatte) oli vierailemassa joidenkin hänelle avioliiton kautta sukua olevien ihmisten luona. Velma soitti noille ja pyysi saada puhua poikansa kanssa.
Ronnie Burke oli 26-vuotias mies, jolla oli paljon vastuuta: hänellä oli vaimo ja he olivat pyöräyttäneet maailmaan 3-vuotiaan pojan. Hän työskenteli täyspäiväisesti ja oli hakenut Pembroken osavaltion yliopistoon, josta tavoitteli kaupankäynnin johdon korkeakoulututkintoa (business administration). Hän saisi paikan muutaman kuukauden sisällä. Usein arki painoi päälle, mutta Burke tahtoi olla perheessään eka, joka suorittaisi 4-vuotisen tutkinnon – pitkälti miellyttääkseen äitiään. Jonkin aikaa sitten Velma oli herättänyt huolen Burkessa. Velma oli joutunut selviämään niin paljosta, eikä useinkaan puhunut murheistaan kellekkään. Hän oli menettänyt monta tärkeää ihmistä. Ja hän otti enemmän lääkkeitä kuin mitä lääkärit olivat määränneet hänelle.

Kun Burke oli siellä luuri kädessä, hän kuuli hermostuksen äitinsä äänestä. Syy siihen selvisi: poliisit olivat käyttäneet häntä asemalla.
“Oi ei”, poika sanoi. Hän luuli äitinsä kirjoittaneen taas väärennettyjä shekkejä maksaakseen lääkkeitä.
Sitten shokkiaallot kulkivat Burken läpi.
“Ne tahtoivat kysellä Stuartista. Ne sanoivat, että hänet on myrkytetty” ja viimeisimpänä, mutta järkyttävimpänä “ne luulevat että minulla on jotain tekemistä sen kanssa.”
Nyt joku poliisi on möhlinyt pahemmin kuin todella pahasti, Burke tuumi. Stuart oli maannut sairaana 5 viikkoa. Hänen äitinsä oli… turmeltu. Burke ei tiennyt, kuka oli myrkyttänyt Stuartin, mutta Velma se ei ollut, siitä hän oli varma.

Burke sanoi palaavansa pian kotiinsa ja että juteltaisiin siellä. Tämä oli hirmuinen erehdys, mutta varmasti saataisiin selvitettyä se. Sinivuokot saisivat huomata haukkuvansa väärää puuta. Sillä hetkellä Ronnie halusi päästä vain lohduttamaan äitiään ja kaikki järjestyisi – ja että hän puolustaisi äitiään siihen saakka.

Burke, hänen vaimonsa ja palleronsa asustivat vaatimattomassa paritalossa kaupungin laidalla Pohjois-Carolinassa. Velma ajoi sinne ja Ronnie lohdutti häntä niinkuin taisi. Hän ei uskonut Velman tarvitsevan asianajajaa. Nehän ovat kamalan kalliita ja sellaisilla ihmisillä kuin hänellä ja Velmalla oli rajalliset tulot. Poliisi tajuaisi pian, ettei hänen äidillään olisi mitään tekemistä kuoleman kanssa ja luovuttaisi. Ronnie sanoi, ettei ollut mitään syytä murehtia.

Maanantaina joku naisihminen soitti Burkelle töihin. Nimeään hän ei paljastanut, mutta kertoi olevansa Burken äidin ystävä.
“Mitä haluat kertoa minulle?”
“Kuulin, että hänet pidätetään tänään. Ajattelin, että sinun kuuluisi saada tietää.”
“Oletko varma?”
“Joo, ne aikovat syyttää häntä Stuartin kuolemasta… tiedän erään joka työskentelee sheriffin jaostolla.”
Ei se voinut olla, että poliisit olisivat noin pahasti väärässä, Burke ajatteli. Äiti oli toistaiseksi kertonut olevansa vain epäilty. Pidättäisivätkö poliisit viattoman naisen murhasta? Sellaista tapahtui elokuvissa, ei oikeassa elämässä.

Burke kertoi työnjohtajalleen, että hänen oli lähdettävä äkkiä. “Hätätilanne perheessä” oli ainoa selitys, jonka hän antoi. Hän ajoi Lumbertonin poliisilaitokselle ja puhui Wilbur Lovettin kanssa.
Eivät he olleet pidättämässä naista sinä päivänä, Lovett selitti, mutta epäilty hän oli. Lovett ei pystynyt paljastamaan millä perusteella ja Burke poistui paikalta vihaisempana kuin oli tullut.
Burke lähti ajamaan Mamie Warwickin kotiin. Warwick oli eläkeläinen, joka antoi Velman asua kotonaan, mistä tämä vastineeksi auttoi häntä kotitöissä. Burke löysi äitinsä nokosilta. Tämän lojuessa sängyllä Burke kertoi häntä epäiltävän yhä siitä murhasta. Velma sanoi, ettei hän ole voinut tehdä mitään sellaista ja alkoi itkeä. Hän sai lopetettua itkemisen ja sanoi sitten pojalleen jotain oleellista. Hänen sanansa olivat pehmeitä, kuin kuiskaus ja ne olivat viimeiset, mitkä hän ikinä olisi odottanut kuulevansa.
“Minä aioin vain sairastuttaa hänet.”
Burkesta tuntui kuin lattia vedettäisiin pois hänen jalkojensa alta.
Selvä, se oli vahinko. Mutta hänen äitinsä oli sen aiheuttanut. Hänen pitäisi mennä poliisin puheille ja selittää.

Velma itki hiljaa istuessaan poikansa auton istuimella matkalla sheriffin jaostoon. Burke ei saanut olla läsnä, kun Barfieldia haastateltiin. Nainen sanoi, ettei halunnut asianajajaa.

Apeana, mutta varmana siitä, että oli toiminut oikein, Burke soitti siskolleen kertoakseen suru-uutiset. He sopivat tapaavansa Alicen kotona. Kriisien aikana perheiden pitää pysyä yhdessä ja Velman siskot Arlene ja Faye liittyivät pian näiden seuraan.

Puhelin pirisi ja Burke puhui tutkija Al Parnellille.
“Asiat ovat pahemmin kuin me arvelimme.”
Burke ei voinut käsittää sitä – miten ne ikinä voisivat olla enää pahemmin?
“On muita ihmisiä… muita, ketä hän on tappanut.” Parnell kertoi jo valmiiksi järkyttyneellä Burkelle, että hän (Velma, ei Parnell) oli tappanut kaksi entistä työnantajaansa ja muuan omaishoitajan ja äitinsä. Siis Burken isoäidin Lillie Bullardin.
Kun Burke sai toistetuksi tädeilleen ja siskolleen mitä oli kuullut, pieni talo täyttyi lohduttomista kyynelistä ja kärsivästä huudosta, joka kantoi kauas.
Burken mieleen palautui rakastava äiti, joka oli vaatettanut ja ruokkinut hänet, sitonut hänen haavansa, pyyhkinyt hänen nenänsä, ollut tunnollinen äiti hänelle ja hänen siskolleen, vienyt häntä kirkkoon ja opettanut erottamaan väärän oikeasta, antanut hänelle säännöt ja rohkaissut häntä aina tekemään parhaansa. Ei tämä voinut olla sama ihminen, joka oli myrkyttänyt neljä ihmistä.

Kuka sitten oli Velma Barfield?

Margie Velma Bullard syntyi lokakuun 29. vuonna 1932. Hänen vanhempansa, sisaruksensa ja kaverinsa kutsuivat häntä aina Velmaksi. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Murphy Bullard ja kotiäiti Lillie. Velma oli heidän toinen lapsensa: hänellä oli yksi isoveli ja hän sai vielä 7 pikkusisarusta.
Kun Velma syntyi, perhe asui maalaamattomassa puutalossa maalaisessa Etelä-Carolinassa. Heillä ei ollut sähköä sen enempää kuin ei juoksevaa vettäkään. Toisin kuin useimmilla maalaisperheillä, heillä ei ollut edes puuceetä.

Murphyn vanhemmat asuivat samassa taloudessa, samoin hänen siskonsa Susan Ella joka oli invalidisoitunut käsivartensa ja jalkansa näivetyttyä polion seurauksena. (Alkuperäistekstissä ei käytetä noista monikkoa, joten ymmärtääkseni hänellä oli siis kaksi toimivaa ja kaksi rikkinäistä raajaa.)

Murphy Bullard sairasti masennusta. Hän koki, ettei voinut enää jatkaa pennin venytystä myymällä tupakkaa ja puuvillaa, jota kasvatti. Niinpä hän hankki metsurin työpaikan sahalta erään Clarence Bunchin alaisuudesta.
Työn vuoksi Murphy oli valmis muuttamaan perheensä kanssa pikkuruiseen taloon lähemmäs kaupunkia. Täällä syntyi kolme hänen lapsistaan.

Sitten Murphy sai työpaikan Fayettevillesta kangastehtaalta ja muutti takaisin vanhemmilleen. Hänen isänsä kuoli pian tämän jälkeen ja vain joidenkin vuosien päästä hänen äitinsä seurasi perässä.

Bullardin perheessä kuria ja järjestystä pidettiin yllä vanhanaik- siis perinteisellä ja partiarkaalisella tyylillä. Murphy oli perheen pää, jota ei kyseenalaistettu, sai hän päähänsä mitä vain, ja Lillie oli siihen nöyrästi alistuva vaimo. Murphy oli helposti suuttuva ja rankasti juova mies silloin kun ei saanut haluamaansa, ja lastensa suhteen taipumattoman ankara. Hän ei tullut toimeen ilman vitsaa – tai tässä tapauksessa, remmiä.
Murphysta ehkä mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin lapsi, jolla oli suuri suu. Perheen vanhimmilla lapsilla, Olivella ja Velmalla oli tapana väittää vastaan (back-talk) isälleen. Olive-poika oli kuitenkin vakuuttunut, ettei Murphy rankaissut Velmaa läheskään niin usein kuin häntä. Hänestä isä suosi hänen siskoaan ja siitä syntyi useita konflikteja heidän välilleen. Velma taas oli varma, että äiti suosi Olivea.

Velma inhosi sitä, että hänen äitinsä alistui isän ylivallalle. Hän kirjoittaa omaelämäkerrassaan Woman on Death Row: “Taisin hyväksyä iskän ylivallan, koska ajattelin, että miehet vain ovat sellaisia. Äitien täytyy rakastaa lapsiaan ja suojella heitä, mutta äiti ei koskaan suojellut minua tai ketään meistä.”
Joka kerta kun Murphy löi Velmaa, tyttö oli vähintään yhtä kuohuksissaan passiivisen äidin reaktiosta – tämä näki kaiken eikä tehnyt mitään – kuin itse lyönnistä.

Lillie Bullard uskoi, että oli hänen velvollisuutensa olla karvat pystyssä ja hiippailla varpaillaan kotonaan, jotta ei hermostuttaisi miestään. Hän oli usein vaarassa joutua tämän väkivallan purkausten koteeksi, sillä Murphy oli tavattoman mustasukkainen mies. Hän oli myös itse kovin usein uskoton parisuhteessa, mikä näkyi perheessä pingottuneisuutena ja ahdistuneena jännittyneisyytenä.

7-vuotias Velma aloitti koulun syksyllä -39. Aluksi hän rakasti sitä. Hän oli fiksu tyttö, joka sai hyviä arvosanoja ja useita kohteliaisuuksia opettajiltaan. Lisäksi koulu oli pakopaikka kaoottisesta kotitilanteesta, isänsä raivosta sekä usein sairastavan äitinsä ruikutuksesta ja vaatimuksista.
Ilo ei ollut pitkäaikaista – sillä kuten nykyäänkin, lapset osaavat olla julmia toisilleen. Ei Velmalla ollut uusia, nättejä mekkoja, joita niin monille muille tytöille oli kaupasta ostettu. Hänen kenkänsä olivat kuluneet ja jäntterät. Lapset pilkkasivat hänen vaatteitaan ja ostamiaan eväitä – maissileipää ja lihan palaa. Velma katsoi mitä koulutovereilla oli lounaana. Sitten hän alkoi näpistellä isänsä taskuista kolikoita, joilla osti karamellia siitä pikku putiikista, joka oli koulumatkan varrella.
Sitten se ei ollutkaan viatonta pienten kolikoiden napsimista: pieni Velma vorosti 80 dollaria naapurin vanhukselta. Hän jäi kiinni ja sai isältään ankarasti remmiä.

Kun Velma kasvoi, hän sai kontolleen yhä lisää ja lisää kotitöitä. Hän auttoi farmilla ja piti huolta lukuisista nuoremmista sisaruksistaan. Hän olisi halunnut sanoa, että mielestään joutui tekemään liian paljon työtä, mutta ei uskaltanut suututtaa isäänsä.
“En koskaan tuntenut, että Isä ja Äiti todella tahtoivat minut muuten kuin tekemään työtä. Koin aina, että he halusivat minun olevan vain orja.”

Pois se käsitys, että lasten elämä oli päivästä toiseen ainaista kidutusta ja kurjuutta. Murphy saattoi käyttäytyä rakastavan isän tavoin ja antaa heidän pitää hauskaa. Murphy järjesti usein baseball-pelejä omille ja muiden lapsille. Velma sai usein olla ainoa tyttö pelissä ja hän nautti shortstopina olosta. (Baseball-termi, jolle en löytänyt käännöstä, toim. huom.) Lisäksi Velma kävi mielellään uimassa kun isä vei lapset huviretkelle paikalliselle lammelle.
Isän ankarasta kurista huolimatta Velma oli innoissaan isän tyttö. Hän käveli isänsä kanssa pitkin Fayettevillen katuja. 10-vuotias Velma ihaili hienoa mekkoa kaupan ikkunassa. Siinä oli vaaleanpunaisia kukkia ja suurta röyhelöä helmassa. Hän kertoi isälleen kuinka hieno mekko oli ja hänen yllätyksekseen, isä käveli myymälään ja osti sen hänelle!

Valitettavasti vähän myöhemmin Velmasta tuli isän tyttö hirveimmässä mahdollisessa merkityksessä. Hän kertoi The Village Voicen reportterille, että isä tuli makuuhuoneeseen ja raiskasi hänet. Ja heidän välillä oli tapahtunut asioita, joista hän ei oikein tiennyt olivatko ne seksuaalisia vai ei.

Monet Velman sisaruksista kieltävät kiven kovaa hänen olevan insestin uhri. Kun perheen tunnusomaisiin piirteisiin kuului vanhempien epätasapainoinen suhde ja rankasti juova isä, ei ole helppoa sanoa mitä on tapahtunut ja mitä ei. Velma saattaisi valehdella manipuloidakseen ja saadakseen ihmisten sympatiat osakseen.

Vuonna -45 Murphy oli kyllästynyt työhönsä tehtaalla ja halusi palata koko päiväiseksi maanviljelijäksi. Hän osti lisää eekkeriä ja uuden, pienen, mutta hienommat talon perheelleen. Vain vuoden jälkeen hän ymmärsi, ettei hän voisi elättää katrastaan vain viljallaan. Hän palasi töihin tehtaalle, mutta jatkoi myös maanviljelyä.

Sitten perheen isä sai työpaikan kangasplantaasilta Red Springsin kaupungilta ja he muuttivat sinne. Edellisessä modernimmassa talossaan he olivat eläneet vain muutaman vuoden.
Velma oli nyt lukiossa. Enää hän ei saanut niitä kehuttavia arvosanoja, mitä oli saanut ala-asteella. Hän kuitenkin löysi koulustaan Parkton Public Schoolista yhden asian, josta piti kovasti – baseballin. Vaikka siellä alueella se ei ollut tavallista, Parktonilla oli myös tyttöjen joukkue. Kaikki meni hyvin – kunnes Lillie vaati, että hän eroaisi joukkueesta. Hän oli juuri saanut kaksoset ja tarvitsi tytön kotiin auttamaan. Velma oli tietysti todella pettynyt ja surullinen.

Ikäänkuin lohdutukseksi tärkeän baseball-harrastuksen menetyksestä Velma tapasi pojan nimeltä Thomas Burke. Burke oli huumorintajuinen poika, jolla oli laihat kasvot, suuret korvat, tummat hiukset. He tapasivat toisensa koulussa, ihastuivat ja alkoivat flirttailla.

Thomas Burke ja Velma Barfield
Velma pyysi isältään, että saisi tavata Thomasta koulun ulkopuolella. Isä sanoi, ettei sallisi seurustelua ennenkuin hän oli 16 – ja kun Velma sen maagisen luvun täytti, isä ei häntä sittenkään halunnut päästää ulos. Monien anelujen jälkeen Murphy salli nuoren parin seurustelevan. Kunhan hän tulisi joka ilta kymmeneksi kotiin ja useimmiten hänen piti tehdä kaksoistrffit (had to double date). Nämä säännöt hiertivät Velmaa, mutta pakko niihin oli suostua.

Kun Velma oli 17, Thomas kosi. Ja Velma suostui. Isän kanssa tästä syntyi valtava rähinä, joka päättyi Murphyn kyyneliin. Velma ei ollut koskaan nähnyt järkkymättömän ja niin maskuliinisen isänsä itkevän ennen. Mutta se ei häneen vaikuttanut, sillä hän oli jo päätöksensä tehnyt.

Sekä Thomas että Velma lopettivat koulunkäynnin pian avioitumisensa jälkeen. Thomas työskenteli useilla työpaikoilla puuvillapellosta maatilatyöläiseen, siitä trukinkuljettajana… Velma oli jossain vaiheessa töissä apteekissa, mutta jätti työnsä, sillä Thomas ei pitänyt siitä, että hän kävi töissä kodin ulkopuolella.

Nuori pariskunta asui Parktonissa pienessä talossa, jossa Velman perhe oli kerran asunut – oli vuosi 1951 ja Velma synnytti ensimmäisen lapsensa Ronald Thomasin 15. joulukuuta. Heille syntyi vielä tyttö, Kim, syyskuussa -53.

Nuoresta iästään huolimatta Velma oli pätevä äidin hommassa. Hän oli suopea ja suojeleva äiti, joka usein luki lapsilleen ääneen, eikä malttanut olla erossa lapsistaan. Hän halusi heidän saavan jokseenkin kristillisen kasvatuksen ja vei heitä usein baptistikirkkoon.

Velma seurasi lastensa koulunkäyntiä ja tuli mielellään heidän luokkaretkilleen. Hän ja hänen lapsensa vitsailivat, että heillä oli automaattiset kädet, sillä aina kun opettaja kysyi, auttaisiko jonkun oppilaan äiti kouluprojektissa, Velman lapset nostivat aina kätensä. Velma Burkeen saattoi aina luottaa.

Niihin aikoihin Velma sai äitiyden lisäksi toisen työn. Thomas ei vastustanut tätä, sillä he tarvitsivat lisää rahaa. Nainen työskenteli kangastehtaalla keskiyöstä aamukahdeksaan. Thomas alkoi työskennellä Pepsi-Colan kuljettajana. Perheellä oli nyt riittävästi varoja, että he pääsivät muuttamaan mukavampaan taloon Parktonissa.

Vuonna -63 Velmalle alkoi tulla lääketieteellisiä ongelmia ja hän kävi läpi kohdunpoiston. Tämä ei surettanut heitä, sillä he olivat varmoja, etteivät halunneet enempää kuin kaksi lasta, jotka heillä jo oli.

Leikkauksella oli kuitenkin radikaali, negatiivinen vaikutus Velmaan. Hän oli alinomaa hermostunut tai masentunut. Hän oli usein ärtyisä. Kun hän ei enää voinut tulla raskaaksi, hän näki itsensä vähemmän naisellisena – ja tämän johdosta ajatteli miehensä viehyttyvän hänestä vähemmän. Hänellä alkoi olla psyykkisiä ongelmia.

Thomas päätti liittyä Jayceesiin. Hän meni viikoittain näiden tapaamisiin kun Velma istui kotona lasten kanssa. Velma paheksui miehensä poissaoloja.
Ja sitäkin enemmän hän paheksui miehensä juomista. Velma oli absolutisti, joka oli ottanut omakseen kirkon kannan, että alkoholi oli paholaisen juomaa. Hän oli todella pettynyt aina kun mies meni kavereidensa kanssa ulos muutamalle kaljalle.

-65 Thomas joutui auto-onnettomuuteen 3-vuotiaan Ford Galaxynsa kanssa. Kuten tapahtuma kuvataan teoksessa Death Sentence, auto suistui päätieltä, löi siltarumpua ja lähti seilaamaan pitkin ilmoja. Thomaksen pää osui ohjauspyörään ja hän menetti tajunsa.
Mies sai onnettomuudesta aivotärähdyksen ja kärsi loppuelämänsä ajan ajoittaisista päänsäryistä. Hän mainitsi aina, ettei ollut ajanut humalassa, vaan oli vain ollut kovin väsynyt ja lähes nukahtanut rattiin. Vaimo ei moista uskonut. Hän oli vakuuttunut, että alkoholilla oli osuutta asiaan ja napisi siitä usein.
Thomas katsoi pahalla vaimonsa yrityksiä saada häntä raittiiksi. Hän ei juonut sen enempää kuin muut kundit hänen ympärillään. Miksi Velma yritti tuhota hänen elämänsä?

Thomas ja Velma alkoivat tapella päivittäin. Useimmiten se alkoi siitä, että Velma haisti miehensä hengityksestä viinan ja tästä seurasi nimittelyä ja huutoa – lasten edessä. Vanhempien riitely huoletti erityisesti Ronnieta, joka pelkäsi Thomasin hoitavan asian kuten niin monet muut miehet – ottamalla käyttöönsä nyrkit. Niin hänen isänsä ei kuitenkaan koskaan tehnyt.

Thomas jäi kiinni humalassa ajamisesta -67. Tämän seurauksena hän menetti ajokorttinsa ja sen seurauksena työnsä Pepsi-Colalla. Hän koki itsensä tuhotuksi. Häpeä ja epätoivo saivat hänet masentumaan ja hän alkoi juomaan vain rajummin.
Burken lapset eivät enää kutsuneet kavereita kylään, koska eivät halunneet näiden näkevän isänsä hoippuvan humalassa tai joutuvan kuuntelemaan vanhempiensa riitelyä.

Mylly palkkasi Thomasin ja hän kulki työmatkansa kimppakyydillä (vaikka se ei ollut siihen aikaan tavallista).

Kodin henkinen paine alkoi vaatia veroa Velmasta. Hän oli yhä huolestuneempi ja vauhkompi ja oli pudottanut painoaan. Yhtenä päivänä Ronnie löysi äitinsä kotoa lojumasta keittiön lattialla voimattomana.

Ronnie auttoi äitiään kunnes tämä palasi tajuihinsa ja intti, että hänet olisi vietävä sairaalaan. Niin tapahtui ja lääkärit ehdottivat, että Velma pidettäisiin siellä sairaalahoidossa. Hänelle annettiin vitamiineja ja rauhoittavia ja lääkemääräys ottaa Libriumia, lievää rauhoittavaa lääkettä.

Kun nainen palasi kotiin, hän otti enemmän Libriumia kuin mitä hänelle oli suositeltu. Hän meni toiselle lääkärille ja sai reseptin Valiumiin.
Sitten lause, joka lienee oleellinen, mutta en osaa kääntää sitä.
She had begun the avocation of doctor shopping that she would pursue up until her arrest for murder. (Avocation on tämä)
Hän kävi useilla lääkäreillä kertomassa oireistaan, paljastamatta sitä että kävi toisilla lääkäreillä. Hän mussutti ristiin rastiin lääkkeitä, joita ei olisi pitänyt syödä yhdessä.

Velma oli alati huolissaan miehensä alkoholin käytöstä.
Thomas ja heidän teini-ikäiset lapsensa olivat alati huolissaan Velman lääkkeiden käytöstä. Hän otti niitä liikaa, ollen välillä sekava kuin humalainen.

Yhtenä huhtikuisena päivänä Burkejen talo syttyi liekkeihin. Ainoa henkilö, joka silloin oli kotona, oli Thomas. Velma on kertonut tulleensa pesulasta, kun näki talonsa palavan.
Thomas Burke kuoli savun sisäänhengitykseen.

Sairaalassa Velma sai kollapsikohtauksen kun kertoi puolisonsa kuolemasta. Ronnie ja hänen siskonsa ottivat tämän kiinni kun tämä oli kaatumassa lattialle.

Muutama kuukausi Thomasin kuoleman jälkeen Velma Burke kohtasi valtavan ilon ja voitonriemun poikansa saavutuksesta. Ronnie valmistui lukiosta. Äiti istui ylpeänä katsomassa kun tämä piti aloituspuhetta. Hän oli valinnut puheensa aiheeksi hänen sydäntään lähinnä olevan asian: äitinsä. Hän sanoi menestyksensä olevan äitinsä ansiota. Velma itki kuunnellessaan näitä julkisia kehuja. Mikä nautinto olla poikansa syvästi arvostama ja saada kaikkien tietää se.

Burkejen huono onni jatkui. Heidän talonsa syttyi uudestaan tulipaloon. Kukaan ei ollut sisällä eikä vahingoittunut, mutta talo musertui. Kun he odottelivat vakuutuksen maksavan korvaukset, he muuttivat siksi aikaa asumaan Lillie ja Murphy Bullardille.

Pian Thomasin kuoleman jälkeen Velma alkoi tapailla sellaista Jennings Barfield. Barfieldkin oli leski. Hän oli selvinnyt monesta: diabeteksesta, keuhkolaajentumasta ja sydänsairaudesta. Hänen vaimonsa oli kuollut suunilleen samoihin aikoihin kuin Velman Thomaskin. He tutustuivat toisiinsa ja lähentyivät. Eipä aikaakaan kun hääpallot kiisivät korkeuksiin.

He menivät naimisiin elokuun 23. vuonna -70. Ne olivat kirkkohäät, joita Velma ei ollut saanut avioituessaan Thomasin kanssa. Velma muutti pieneen taloon Fayettevilleen, jossa asui heidän lisäkseen Jenningsin teini-ikäinen tytär Nancy.

Nuorelle parille ilmaantui pian ongelmia, pitkälti Velman lääkkeiden käytön vuoksi. Jennings löysi vaimonsa puoliksi tajuttomana ja vei hänet sairaalaan. Yliannostus, tuumi tohtori.
He erosivat ja sitten sopivat, kun Velma lupasi olla ottamatta enää niin paljon nappeja. Velma söi sanansa sekä lääkkeensä ja hänet vietiin taas sairaalaan yliannostuksen takia.
Sekä Velma että Jennings uskaltautuivat kertoa toisilleen arvelevansa avioliittonsa olevan virhe. Ero näytti olevan tulossa, ainoana kysymysmerkkinä oli se, kuka lähtisi ensin.

Itseasiassa ei kukaan.
Jennings Barfieldin sydän pysähtyi maaliskuun 21. vuonna -71. Sydän oli reistaillut jo vuosia.

Velma oli siis jälleen leski. Hän oli alakuloinen ja välinpitämätön, usein lääkiten itseään unholaan saakka ja viettäen paljon aikaa sängyllä lojuen. Barfield on sanonut, että Jenningsin kuoleman jälkeen hän alkoi palauttaa asioita mieleensä. “Tunsin itseni tyhjemmäksi ja masentuneemmaksi kuin koskaan. Jatkoin lääkäreillä ravaamista. Minulla oli lääkemääräyksiä vähintään kahdelta, yleensä kolmelta lääkäriltä samaan aikaan… Ei sillä väliä, kuinka monta pilleriä lääkäri määräsi, ne eivät koskaan loppuneet ennenkuin sain uuden annoksen.”

Hän työskenteli Belks kaupassa – ja oli usein lääkkeistä sekaisin töissään.
Pomon sympatiat riittivät siihen, ettei häntä erotettu, vaan laitettiin työskentelemään varastoon, jossa hän ei säikyttänyt asiakkaita äksyilemällä tai olemalla tyly.

Velman suruun tuli lisää osallisia: ero hänen pojastaan. Vietnamin sota riehui ja Ronnie oli päättänyt liittyä taisteluun. Äiti rukoili poikaansa jäämään kotiin vedoten sairastumiseeseensa. Lääkärit kirjoittivat Ronnielle armeijaan kertoakseen Velman epävarmasta terveydentilasta ja kysyäkseen tältä lupaa to honorably opt out of his contract. Se ei auttanut ja hänet järjestettiin reporttoimaan Fort Jacksoniin Eteläiseen Carolinaan.

Kun näytti siltä, etteivät asiat enää huonommin voisi mennä, talo syttyi jälleen palamaan. Velma kävi hysteeriseksi. Hän oli niin murheen murtama. Miksi näitä asioita tapahtui hänelle?

Velma ja hänen tyttärensä muuttivat jälleen Lilly ja Murphy Bullardille. Juuri samoihin aikoihin kun Velma sai potkut työpaikaltaan Belksilta. Hän oli myöhästellyt eikä ollut kyennyt hoitamaan töitään. Työttömyys sai Velman vaipumaan syvemmälle krooniseen masennukseensa. Ikään kuin siinä ei olisi tarpeeksi, hän sai tietää isänsä sairastuneen keuhkosyöpään. Velma murehti hirveästi, kun tämä kuoli 61 ikäisenä. Ja hän pelkäsi poikansakin kuolevan.

Näytti siltä, että Velma menettäisi Ronnien, vaikkei tämä menehtyisikään sodassa, sillä poika suunnitteli menevänsä naimisiin. Ronnie ja mahdollinen tuleva morsian eivät saaneet Velman siunausta. Velma oli murtunut.
“Minä olen ollut aina elämäsi tärkein nainen ja nyt aiot ottaa hänet etkä enää halua minua elämääsi!”
Ronnie tietenkin yritti selitellä rakkauttaan ja todistella, etteivät hänen romanttiset suhteensa olisi äitisuhteesta pois. Hän tyynnytteli ja tyynnytteli, mutta Velman kateus ei hellittänyt. Ronnie ei antanut sen vaikuttaa omiin päätöksiinsä.

Maaliskuussa -72 Velma pidätettiin lääkereseptin askartelemisesta itselleen. Hänet todettiin syylliseksi huhtikuussa.
Lopulta hän sai iloisia uutisia: Ronnie vapautettaisiin armeijasta!

Ronnie palasi kuvioihin yhtenä kappaleena, mutta ei se kaikkia Velman ongelmia ratkaissut. Murphyn kuoleman jälkeen hän oli alkanut tapella usein äitinsä kanssa. Velma väitti Lillien käskyttävän häntä jatkuvasti. Lillie odotti hänen täyttävän pää kolmantena jalkana jokaisen hänen pyyntönsä, mitä aikuinen Velma ei aikonut suvaita. Lillie oli kauhistunut Velman lääkkeiden käytön runsaudesta ja mankui tätä usein rajoittamaan moista.

Kesällä -74 Lillie sairastui kammottavasti. Hänen vatsalaukkuunsa koski jumalattomasti. Kipu oli hillitöntä ja hänellä oli samanlaisia oireita kuin mitä Taylor sai. Tilanne meni niin pahaksi, että Velma vei äitinsä sairaalaan. Lääkärit eivät osanneet löytää selitystä asialle. Lillien olo parani muutamassa päivässä ja hän sai palata kotiinsa.

Elokuun 23. mies, jota Velma oli tapaillut, kuoli liikenneonnettomuudessa. (Velma ei ollut läsnä, joten tämä kuolema oli mahdollisesti traaginen sattuma.)
Kyseinen henkilö oli tehnyt Velmasta henkivakuutuksensasaajan, joten Velmaa odotti viiden tonnin shekki.

Tuon vuoden joulusta tuli, kuten joulusta usein, anteeksiannon, jakamisen ja sovinnonteon aikaa. Velma ja Lillie nauttivat keittiössä hyörimisestä sekä lounaskalkkunan ja muiden ruokien valmistamisesta perhejuhlaan. Kaikki isoäiti Bullardin kotona ilakoivat nauraen ja lahjapaketteja availlen.

Kuitenkin, Lillie otti kesken jouluriemun yhden pojistaan sivun kertoakseen tälle jostakin omituisesta, häntä hiertävästä asiasta. Hän oli saanut varainhoitoyritykseltä kirjeen, jossa sanottiin hänen lainansa erääntyneen ja että hänen autonsa ulosmitattaisiin ellei rahaa alkaisi tippumaan. Mutta ei hän ollut ottanut mitään autolainaa ja hänen autonsa oli viimeistä penniä myöten maksettu!
Turhaan murehdit, muori, tuumi poika. Kyse oli varmastikin jostain paperityösotkusta, ei ollut mitään syytä menettää yöuniaan.

Muutaman päivän sisällä Lillie kävi hirvittävänä sairaaksi. Hän oksenteli ja hänellä oli samankaltaisia oireita kuin Taylor sai. Hänestä tuntui kuin hänen sisälmyksensä olisivat liekeissä. Hän kertoi Velmalle, että hänellä oli valtavia kipuja yläselässä ja vatsassa. Hänen jalkansa ja kätensä keinuttivat häntä. Lisäksi hän vuosi vuotamistaan verta.

Velma soitti veljelleen Olivelle äidin sairastumisesta ja mies ajoi välittömästi paikalle. Hänestä tuntui kauhealta nähdä äitinsä siinä kunnossa ja hän soitti apua. Pelastustiimi antoi Velman tulla ambulanssiin kun hänen äitiään vietiin sairaalaan.

Lillie Bullard kuoli kaksi tuntia sairaalaan lähtönsä jälkeen.

Vuoden -75 alussa Velma käveli taas kuumilla kivillä lain kanssa. Hän oli väärentänyt jälleen kasan shekkejä. Hänet tuomittiin seitsemästä syytekohdasta, jotka kaikki koskivat väärennettyjen shkekkien kirjoittamista. Rangaistus oli 6 kuukautta vankilaa. Hän vapautui istuttuaan siitä kolme.

Vähän aikaa vapautumisensa jälkeen Velma alkoi etsiä töitä. Alakin oli tiedossa: hän tahtoi hoitaa sairaita vanhuksia. -76 hän muutti asumaan ja alkoi hoitamaan Montgomery ja Dollie Edwardsia. Montgomery oli 94:n ikäinen, vuoteenoma ja pidätysvaikeuksista kärsivä. Hän ei kyennyt hoitamaan itse diabetestaan tai edes ruokkimaan itseään. Hänen molemmat jalkansa oli amputoitu. 84-vuotiaan Dollien asiat eivät olleet niin huonolla tolalla, mutta hän oli selättänyt syövän ja kärsi paksusuoliavanteesta.
Aluksi Velmasta oli mukavaa asua maatilalla heidän tilitalossaan ja työn raskaudesta huolimatta hän tuli hyvin toimeen molempien Edwardsien kanssa. Hän oli löytänyt kirkon, jonne vei heitä mielellään; Lumbertonin Ensimmäisen Helluntailaisen Kirkon.
Ennen pitkää välit alkoivat kiristyä. Dollie napisi usein työn jäljestä ja antoi hänelle jokseenkin kyseenalaiset työehdot. Velmasta nainen oli vaativa pilkunnussija. Heidän välisensä sanaharkka kävi yhä tavanomaisemmaksi ja kiivammaksi.

Montgomery kuoli tammikuussa -77. Velma jäi hoitamaan Dollieta – ja tappelemaan tämän kanssa.

Helmikuun 26., lauantaina, Dollie sairastui. Kun hänen poikansa Preston Edwards tuli käymään, hän kertoi uskovansa, että oli saanut flunssan. Oksentelu ja ripuli piinasivat häntä. Preston tuli seuraavanakin yönä katsomaan äitiään ja kauhistui nähdessään, kuinka kalpea ja voimaton tämä oli.
“Hänet täytyy viedä sairaalaan.”

Palvelevainen Velma Barfield soitti ambulanssin. Dollie vietiin kiirellisesti hoidettavin huoneeseen ja lähetettiin takaisin kotiin saman vuorokauden aikana. Hänen tilansa huononi seuraavana päivänä ja hänet vietiin jälleen sairaalaan tiistaina. Hän kuoli sinä iltana.

Vanhusten hengen mukana Velmalta oli siis mennyt toimeentulo. Ei hän siinä tilanteessa kauaa kituutellut. Hän otti toisen ikääntyneen, kivulloisen pariskunnan hoidettavakseen: 80-vuotiaan maanviljelijän John Henry Leen ja hänen vaimonsa Recordin. (Hieno nimi, eikö? toim. huom.) Record tarvitsi erityisapua, sillä hän oli murtanut jalkansa. Hän kulki vaivalloisesti kainalosauvoilla silloin kun liikkeelle pääsi ylipäätään.

Tilanne näytti melko mukavalta Velmalle. Hän sai asua Lee-ihmisten maalaismaisella alueella tiilitalossa Lumbertonin laitamilla. Keskiviikko- ja sunnuntai-iltaisin Leet vapauttivat ilolla Velman työtehtävistään, jotta tämä pääsisi osallistumaan jumalanpalveluksiin ja muihin kirkon tilaisuuksiin.

Ongelmat odottivat kulman takana. Record Lee rakasti pälpättää ja herkeämätön jorina ymmärrettävästi kävi Velman hermoille. Hän oli usein konfliktissa aviomiehensä kanssa, eikä Velma halunnut olla läsnä näiden riidellessä.

Sitten löytyi eräs shekki, joka sai Recordin pään pyörälle. Hän tiesi, ettei ollut allekirjoittanut sitä. John Henry soitti poliisit ja asiaa tutkittiin, mutta tutkinnasta luovuttiin, kun ei keksitty ketään, joka olisi voinut väärentää siihen Recordin nimen. (Siihen aikaanhan ei ollut minfoa, josta olisi voinut kysyä.)

Huhtikuun 27. John Henry sairastui. Hänellä oli ripulia ja hänen vatsalaukkuunsa koski. Tila vain paheni ja Velma soitti ambulanssin. Harmaakasvoinen, hikinen ukko otettiin sairaalaan. Hiljalleen hän toipui ja pääsi kotiin kolmen päivän päästä, 2.5. Lääkärit eivät oikeastaan olleet saaneet selville, mikä oli ollut vialla, mutta arvelivat, että se oli virus.

John Henry jatkoi sairastelua läpi toukokuun. Muutaman päivän ajan hän saattoi olla ihan kunnossa ja sitten kärsiä kovasti oksentelusta, ripulista, krampeista ja kylmästä hiestä. Paino laski kuin lehmän häntä. Miehen tyttäret olivat Velmalle todella kiitollisia huomiosta, jonka hoitaja osoitti heidän isälleen. Velma oli niin huolehtiva ja niin hellä hänelle. He tuumivat olevansa oikein onnekkaita kun Velma oli olemassa.

John Henryn olo kävi taas todella huonoksi. Velma soitti hänelle ambulanssin. Mitä sairaala saattoi tehdä kuivuneelle ja niin hirvittävän sairaalle miehelle? Ei paljon mitään. Hän kuoli kesäkuun 4.

Jonkin aikaa John Henry Leen hautajaisten jälkeen Velma muutti Stuart Taylorin kotiin. Ennen kuin Taylor sairastui Rex Humbardin vierailulla, Velma oli käynyt tapaamassa tytärtään Alicea ja pyytänyt tämän isästä kuvaa, jonka oli ottanut tästä vitsillä. Taylor esitti siinä kuolluta. Hän oli sulkenut silmänsä ja laskenut kätensä rinnukselleen ikäänkuin makaisi arkussa. Velma nauroi Alicen ja Taylorin kanssa, kun tyttö antoi hänelle sitä valokuvaa.

Myöhemmin muisto tuosta jaetusta naurun hetkestä saisi Alicen vapisemaan.

Velma Barfieldin tapauksen syyttäjäviranomainen oli valtavankokoinen, myrskyisä mies nimeltä Joe Freeman Britt. Hän oli leimuava kuolemanrangaistuksen puolesta puhuja, jota oli kutsuttu maailman kuolettavimmaksi syyttäjäksi. 17 kuukauden aikana Britt oli toiminut syyttäjä 13 ensimmäisen asteen murha tapauksessa ja saanut langettaa tuomion niistä kaikista. Se oli ennätys ja hän oli päässyt sen kunniasta Newsweek-lehteen.

Velmaa syytettiin yhdestä ensimmäisen asteen murhasta: Start Taylorin. Hänen puolustuksensa oli, ettei hän ollut aikonut tappaa, vaan sairastuttaa uhrinsa siksi aikaa että yrittäisi peittää varkautensa palauttamalla rahat, jotka oli kähveltänyt uhrilta. Jos näin oli, hänet tuomittaisiin toisen asteen murhasta eikä kuolemantuomio tulisi kysymykseenkään.

Velman asianaja oli lyhyt ja pisamanaamainen Bob Jacobson. Hän ei ollut aikaisemmin ollut mukana oikeudenkäynnissä, jossa leijui kuolemantuomion uhka.

Koska Velman motiivi Taylorin myrkyttämiselle oli niin oleellinen tuomion kannalta, Britt halusi tuomariston kanssa kuulla muista sarjamyrkytyksistä ja niistä annetuista rangaistuksista. Jacobson väitti, että siitä toimesta syntyisi vahingoittavia ennakkokäsityksiä ja -asenteita niin kauan kun puitiin vain Taylorin kuolemasta rangaitsemista.

Tapauksen tuomari oli Henry McKinnon. Hän päätti, että laitettaisiin esiin todistusaineisto, joka osoitti Velman tappaneen John Henry Leen, Dottie Edwardsin ja äitinsä Lillie Bullardin.

Aluksi syyttäjä päästi ääneen sekä hoitoalan kautta lääketieteen ammattilaiset että perheen, joka oli seurannut Stuart Taylorin kuoleman kauheutta. Britt toi esiin myös sen, että Taylorin henki olisi pelastunut, jos häntä olisi lääkitty vasta-aineella, BALilla (British anti-Lewisite). Vain yksi ihminen tiesi miehen saaneen arsenikkia – Velma Barfield – eikä hän kertonut sitä lääkäreille.

Puolustusasianajaja Jacobson kyseli lääkäreiltä lääkkeistä – tai huumeista – joita Velma oli käyttänyt ja niiden yhteisvaikutuksista. Jotkut Tayloria hoitaneista lääkäreistä olivat hoitaneet myös Velmaa ja kirjoittaneet lääkereseptejä naiselle. Heidän todistajanlausuntonsa osoittivat hänen olleen lääkepöllyssä aineista, jotka addiktoivat ja heikentävät arviointikykyä.

Jacobson pisti Velman puhumaan omassa puolustuksessaan. Hän tiesi ottavansa valtavan riskin tehdessään näin, mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi antaa tämän selittää omat hämmentävät ajatuksensa tuomaristolle. Velma suoriutui hyvin suoraan esitetyistä kysymyksistä, kertoen antaneensa miesystävälleen arsenikkia sairastuttaaksen tämän, mutta ei tappaakseen. Hän ei ollut kertonut lääkäreille arsenikista, koska oli pelännyt joutuvansa takaisin vankilaan. Hän kertoi lukuisista pillerikuureistaan, siitä että söi niitä päällekkäin ja olevansa riippuvainen huumeista. Hän myönsi väärentäneensä shekkejä, koska oli riippuvainen huumeista, eikä pystynyt kustantamaan niitä omilla rajallisilla tuloillaan.

Britt oli sitä mieltä, että Velma oli kylmäverinen, viekas murhaaja, joka kätkeytyi pienen, herttaisen tädin ja hartaan kristityn naamioon.
Hän repisi tuon naamion pois tuomariston edessä ja näyttäisi ihmisille, kuka Velma todella oli.
Kun maailman kuolettavin syyttäjä alkoi ristikuulustella tapauksen syytettyä, niin hän teki sen teeskentelemättä ystävällistä tai rakastettavaa, kilttiä miestä.
Hänen ankara äänensä kajahteli oikeussalin seinistä ja hänestä huokui vihan tunne.

Syytetty pörhisteli takaisin ja täsmälleen sitä Britt halusi. Yhdessä vaiheessa hän tuntui yrittävän sanoa, ettei tosiasiassa ollut tappanut uhrejaan. Pikemmin jengi vain oli sattunut kupsahtamaan sen jälkeen kun hän oli myrkyttänyt heidät! Toisekseen ensimmäiset ruumiinavaukset viitasivat luonnollisiin kuolemiin.

“Mitäpä minä, teidän korkeutenne”, Velma aloitti tämän hämmentävän puheenvuoron “sanoisin tuomaristolle ja teille kaikille, sanotaan ensiksi näistä ruumiinavauksista, kun ihminen kuolee… ja ne kysyivät minulta ruumiinavauksista, eikö ole totta että kun ruumiinavaus on tehty, tiedämme syyn miksi tämä ihminen on kuollut? Joten enpä usko tosiasiassa tappaneeni heitä. Tasan siltä minusta tuntuu.”

Hölmistynyt Britt kysyi: “Vitsailetko sinä?”
“En usko tappaneeni heitä.”
Velma näytti omituisella tavalla röyhkeältä ja äreältä.
“Sinä sairastutit rouva Edwardsin Singletarysin rotan myrkyllä, eikö totta?”
“En, luulin, että se oli särkeä (sitä kalaa) ja muurahaismyrkkyä.”
“Joten tiesit että tuo yhdistelmä saa ihmisen sairastumaan?”
“Tiesin, että tuo yhdistelmä saa ihmisen sairastumaan”, vastasi Velma kuin papukaija.
“Tiesit sen myös tappavan heidät?”
“Ei, en tiennyt.”

Puolustus antoi äänen niille monille ihmisille, jotka todistivat Velmaan pitkää historiaa lääkkeiden ongelmakäyttäjänä. Kukaan heistä ei voinut sanoa Velman olevan varsinaisesti hullu lääkkeiden takia, mutta he pystyivät todistamaan lääkkeiden heikentäneen hänen arviointikykyään tuntuvasti.

Heti sen jälkeen syytetty antoi summauksensa tuomaristolle. Hiljaa Velma stimuloi aplodien antamista, tehden käsillä sitä muistuttavaa liikettä, kuitenkaan varsinaisesti taputtamatta. Velman perhe ja asianajaja olivat alakuloisia. Britt patsasteli ilahtuneena.

Tuomaristo palasi mukanaan oikeudenpäätös: syytetty ensimmäisen asteen murhasta. Sitten löytyi raskauttava asianhaara kuolemantuomion suosittelemiseski. Tuomari McKinnon muutti hänen tuomionsa kuolemaksi.

Pohjois-Carolinalla, kuten useilla muillakaan osavaltioilla, ei ollut paikkaa naisille, jotka odottivat tuomionsa täytäntöönpanoa. Kun Velman rangaistus oli ääneen lausuttu, oli hän osavaltiossa ainoa lain tuomitsema nainen. Hänet oli kotiutettu Keskusvankilan mentaalisille tapauksilla tarkoitetulle osastolle, jolla oli erityisesti pahoinpitelijöitä sekä vankeja, jotka saattaisivat todennäköisesti yrittää paeta.

Vankila-aikansa alussa Velma kärsi huumeiden vieroitusoireista. Oikeudenkäynnin aikana hänelle oli tarjottu monia huumeita. Ensimmäiset päivät tuomittuna rikollisena hän vietti ilman niitä ja hänessä näkyi riippuvuuden katkaisseelle tyypilliset oireet: ruokahalun häviäminen, unettomuus, kylmä hiki ja päänsärky. Lääkäri antoi hänelle masennus- ja ahdistuslääkkeitä. Sitten, yli vuoden niitä syötyään, hän alkoi vieroittua.

Siinä määrin kuin se oli mahdollista, Velma teki häkistään kodin. Hän laittoi sinne esiin kuvia lapsistaan ja lapsenlapsistaan virkkaamiensa koristeiden kanssa sekä uskonnollisia, innoittavia sloganeja. Hän toimi niin, ettei hänestä aiheutuisi vartijoille mitään ylimääräistä vaivaa.

Velman radio oli usein käännetty Kristilliselle kanavalle. Hän on väittänyt tulleensa uudesti syntyneeksi kristityksi vankilassa. Hän on kuvaillut tajunneensa, että vaikka hän oli vieraillut kirkossa ja ilmoittanut rakastavansa Jeesusta läpi elämänsä, hän ei ollut ollut tosi kristitty. Hänen kristinuskonsa oli ollut muodollisuuksia ja eleitä. Sitten, odottaessaan elämänsä oikeudenkäyntiä, hän oli vilpittömästi ja oikeasti avannut sydämensä Jeesukselle ja saanut anteeksiannon sekä pelastuksen.

Velman rangaistusta ei siis muutettu mihinkään, mutta sen täytäntöönpano sai odottaa jonkin aikaa.

Hän oli kuunnellut J. K. Kinklen saarnaa Jumalan rakkaudesta.
“Koko elämäni ajan olin ollut kuormitettu synneilläni, koska en ollut pystynyt parempaan”, hän kirjoittaa omaelämäkerrassaan. “Mieleeni ei koskaan juolahtanut, että Jeesus todella maksoi sen hinnan, että kuoli ristillä minun syntieni takia, eikä vain hyvien naapurieni. Ja mikä parasta, Jeesus olisi nyt ystäväni. Voin puhua Hänelle ja Hän kuuntelee minua.”

Velman voimakas hengellinen herääminen on monien, muunmuassa uhrien omaisten, mielestä skeptisyyttä. Nainenhan oli puhunut Jeesuksesta ja pelastautumisesta jo myrkytellessään heidän perheenjäseniään. Hänen uskonsa oli petos ja tulisi aina olemaan. Lämpimät puheet olivat vain temppua, jolla hän yritti pelastaa nahkansa, tuumivat he.

Löytyi silti niitäkin, jotka olivat positiivisesti yllättyneitä – ja vakuuttuneita siitä – että Velma oli täyttynyt pyhästä hengestä. Pentecostal Holiness-kirkon pappi Tommy Fuquay uskoi, että Velman olevan todellinen kristitty.
“Luulenpa etten ole tavannut ketään joka olisi yhtä katuvainen sielu kuin hän. Saatoin nähdä hänen kasvavan henkisesti ja hänen asenteensa muuttuvan. Usko hänessä vain lujittui joka kerta kun tapasin hänet uudestaan.”

Kuuluisa evankelisti Billy Graham ja hänen vaimonsa Ruth pitivät Velmaa tasavertaisena sisarenaan. Billy kirjoitteli usein sähköpostia myrkyttäjän kanssa.

Billy ja Ruth Bell Graham

Velma löysi elämälleen tarkoituksen: auttaa muita vankeja. Hän tyrmistyi saadessaan selville, kuinka moni vangeista oli käytännössä lukutaidoton. Hän kirjoitti näille paljon kirjeitä.

Koska Velma oli tuomittu kuolemaan, hän ei saanut olla yhteydessä muiden vankien kanssa. Tätä sääntöä jouduttiin rikkomaan, koska naisella oli niin hyvä vaikutus heihin.
Vankilan ylitarkastaja Jennie Lancaster, laittoi nuoren vangin Velmasta viereiseen selliin. Lancaster pyysi, että Velma oli tukena 15-vuotiaalle Bethille, joka oli tuomittu avunannosta murhaan.
Velma työnsi kätensä sellinsä kaltereista, jotta saattoi pitää Bethin käsiä omissaan. Tyttö luotti Velmaan ja kertoi hänelle peloistaan samalla kun tämä rukoili hänen puolestaan ja lohdutti häntä.
Ensimmäistä kertaa elämässään Velma tunnettiin ensimmäisellä etunimellään. Beth oli ensimmäinen vanki, joka kutsui häntä Mama Margieksi – mutta ei viimeinen. Tavan takaa vangit lähestyivät sarjamurhaajaa saaden tältä osakseen neuvoja ja tyynnyttelyä.

Kirjeiden kirjoittamisesta tuli vankeudessa Velman mieliajanviete: hän kirjoitti itselleen, perheelleen, vangeille sekä häntä tukeville ihmisille, joita hän ei ollut koskaan tavannut. Hän harrasti edelleen virkkaamista. Hän luki päivittäin Raamattua ja rukoili.
Hänen poikansa ja tyttärensä vierailivat hänen luonaan tuoden myös lapsensa vankilaan.
Yhdessä pastorin kanssa hän kirjoitti omaelämäkertateoksensa Woman on Death Row.

Kun kuolemantuomio on langetettu, siitä tehdään automaattisesti muutoksenhaku. Kesäkuussa -90 Supreme oikeus hylkäsi Velman valituksen rangaistuksestaan, koska it found no unconstitutional element in the way North Carolinas death penalty statutes read
(unconstitutional=ei-perustuslaillinen)

Richard Burr

Velman tapausta hoiti uusi asianajaja. Hän oli 6 jalkaa pitkä, 200 paunaa painava (90.9 kiloa), pitkätukkainen ja paskupartainen 30-vuotias nimeltä Richard Burr. Hän oli Etelän Vankien Puolustuskomitean lakimies ja päättänyt avustaa kuolemaan tuomittuja. Velma oli ensimmäinen tuomittu vanki, jota hän sai kunnian auttaa. 2000 muuta seuraisi tilannetta.

Syyskuun 17. päivä Supreme oikeus hylkäsi toisen muutoksenhaun, jonka Burr oli tehnyt Velman puolesta. “Hänen paras mahdollisuutensa olisi Pohjois-Carolinan osavaltion oikeudessa”, tuumi Burr, “mutta minulla ei toimilupaa siellä.”

Jimmie Little ja Velma Barfield

Burria tuli avustamaan toinen asianajaja: 36-vuotias Jimmie Little. Miehen nimi kuvasi häntä: hän oli lyhyt ja laiha. Hän oli kerran ollut julkinen puolustusasianajaja. Hänet tunnettiin kaverina, joka uskalsi olla eri mieltä.

Armeijan upseerina hän oli vastustanut äänekkäästi Amerikan osallistumista Vietnamin sotaan silloin kun se oli käynnissä.

Little lähti Bladen piirikuntaan Superior oikeuteen.
Hän teki aloitteen kysyäkseen, oliko hänen päämiehellään mahdollisuus uuteen oikeudenkäyntiin.
Lisäksi Velma oli tukkanuottasilla Bob Jacobsonin, edellisen asianajajansa kanssa. Little väitti, että Jacobson oli epäonnistunut hänelle kuuluvissa velvollisuuksissaan – hankkia avustavia psykiatrisia todistajia.

Tuomaristo päätti Velmaa vastaan ja valitsi kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanolle päivämäärää. Velman asianajajat nousivat pystyyn ja latelivat uuden kasan valituksia. Tuon eleen takana oli monia valituksia, mutta chief one was ineffective assistance of counsel. Seuraavan kuuden vuoden ajan muutoksenhakuja tehtiin ja hylättiin, teloituspäivää valittiin ja lykättiin.

Sekä Ron että Kim jatkoivat Velman tapaamista. Velma ja Ronnie, äitinä ja poikana, ymmärsivät yhteisen aikansa olevan päättymässä. Erään heidän keskustelunsa aikana Ronnie otti esiin tuskallisen aiheen, isänsä kuoleman. Häntä kauhistutti, mutta hän tarvitsi vastauksia.
“Tapoitko sinä hänet?”
“Olen varma, että todennäköisesti tapoin”, hän vastasi surullisesti. Ja pian hän alkoi kertoa tarinaa… Hänen muistikuvansa olivat sameita, mutta hän uskoi olleensa humalassa ja nukuksissa ja hän lojui tupakka tai tulitikku kanssaan sängyn jalkopäässä.

Hän tunnusti papille, joka oli auttanut häntä omaelämäkerran kirjoittamisessa, että oli tappanut Jennings Barfieldin.

Kun pino muutoksenhakuja oli taas hylätty, Velmalla ja hänen tukijoillaan oli vielä ripaus toivoa jäljellä – he vetoaisivat Pohjois-Carolinan kuvernöörin armeliaisuuteen. Hänen nimensä oli James Hunt. Hän torjui Velman pyynnöt sanoen, että tämä oli kiduttanut uhrinsa kuoliaiksi. Hän kumosi tylysti väitteet, että senaatilla olisi ollut osaa tai arpaa hänen päätökseensä olla auttamatta Velmaa.

Kun Velma valmistautui kuolemaan, hän sai puhua puhelimessa Billy Grahamin kanssa.
“Velma, tavallaan minä kadehdin sinua, koska pääset taivaaseen ennen kuin minä pääsen.”
Myöhemmin hän puhui vielä tämän tyttären Anne Graham Lotzin kanssa, joka sanoi: “Älä ajattele tätä teloituksena. Ajattele tätä porttina Paratiisiin.”‘
Kuten Amerikassa on tapana, ennen Velman kuolemaa vankilan ulkopuolelle oli kerääntynyt ihmisiä osoittamaan mieltään hänen puolestaan sekä häntä vastaan. Toimeenpiteen vastustajat heittivät ilmaan karamellejä ja hymisivät Amazing Gracea, Velman lempihymniä. Toinen puoli mesosi “Heihei, Velma” ja “Kuole, narttu, kuole!”

Sellissään Velma kävi viimeisen keskustelunsa. Hänelle laitettiin aikuisten vaipat pyjamansa alle, joka päällään hän halusi kuolla.
“Velma, on aika”, hänelle sanottiin.

Velma pyysi luvan ja sai pukeutua. Hän tarkasti hiuksensa peilistä ja astui aulaan. Hänet vietiin valmistautumishuoneeseen ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä viimeisiä sanoja. Oli hänellä.
“Haluan ilmaista pahoitteluni kaikille, joita satutin”, hän aloitti vahvalla ja vakaalla äänellä. “Tiedän aiheuttani paljon tuskaa kaikille näissä perheissä, ja olen pahoillani, ja haluan kiittää kaikkia, jotka ovat tukeneet minua näiden kuuden vuoden aikana. Haluan kiitää perhettäni joka on seissyt takanani ja asianajajiani ja kaikkia jotka ovat tukeneet minua ja kaikkia, jotka kuuluvat vankilan henkilökuntaan. Arvostan heidän ystävällisyyttään ja kaikkea, jota he ovat osoittaneet minulle 6 vuoden aikana.”

Sitten vanki saatettiin porttikäytävälleen taivaaseen. Ja se porttikäytävä oli pienenpieni, steriili huone, jossa oli pyörälliset paarit. Velma nousi ja kävi makaamaan niille. Neulamaiset sähköjohdot kiinnitettiin hänen käsivarsiinsa. Hänelle annettaisiin jotain, joka veisi hänet unten maille, ja sitten myrkkyruiske, joka pysäyttäisi hänen sydämensä.

Velmassa oli kaksi narua ja hänellä oli 3 teloittajaa. Heistä yhden peukalo painaisi imukuppia, joka oli yhteydessä mallinukkeen (dummy), jotta teloittajat eivät tietäisi, kuka heistä täsmälleen oli päättänyt Velman elämän.

“Velma”, hänelle sanottiin, “ole kiltti ja ala laskea tuhannesta alas päin.”
Kuuliaisesti hän aloitti “tuhat, 999, 998…”
Hänen äänensä muuttui enää hiljaiseksi hiiskaukseksi ja sitten hän alkoi kuorsata. Hänen hengityksensä muuttui heikommaksi joka hengenvedolla. Hänen ihonsa muuttui tuhkanharmaaksi. Monitori, joka oli yhdistetty hänen sydämeensä, näytti alavireistä linjaa. Marraskuun 2. vuonna -84 kello 2:15, Margie Velma Barfield oli lähtenyt tästä maailmasta.