Nannie Dossin kuolemanresepti

Teksti on suomennettu trutv:n Crime Librarystä, ei ihan kirjaimellisesti, mutta tiukasti siihen pohjautuen.

Nannien omena & luumupiirakka

Aikaa kuluu arviolta: 45 min
Uuni: 350 asteen leipomislämpötila
Ainekset: 1c. vettä, 1c.jauhoja, ½ c. voita, 3 kananmunaa, ripaus suolaa, 4 viipaloitua omenaa, 1c. kuivattua luumua, roiskahdus raesokeria, 5 ruokalusikallista rotanmyrkkyä

– Kiehauta vesi, voi ja sokeri. Lisää jauhot samalla hämmentäen.
– Jatka hämmentämistä hiljaisella lämmöllä, kunnes muodostuu taikinapalloksi. Sekoita taikinaseokseen (hyvin vatkatut) kananmunat.
– Voitele 23 cm:n levyinen piirakkavuoka.
– Kauli leipomukset vuoraten pohja ja ne vuoan puolet, jossa on taikinan nisuja. Leikkaa piirakasta ylijäämä.
– Asettele omenan ja luumun palat sydämen muotoon. Laita luumuihin rotanmyrkkyä ja anna lieta yön yli: tavallisista rautakaupoista löytyy yleensä hyvä kokoelma rotanmyrkkyjä.
– Kun päärynät ja luumut on tasaisesti levitetty, kaada tappava luumumehu omena- ja luumukohtiin. Mehu antaa hyvää lisämakua ja peittää rotanmyrkyn maun. (Jos arsenikin pistävä haju jää silti leijumaan, lisää sokeria.)
– Vuoraa piirakka ylijääneellä taikinalla ja laita uuniin keskilämmölle 45 minuutiksi. Tarkista ajoittain. Sirottele päälle sokeria.

Nancyn – jota varhaisessa vaiheessa alettiin kutsua Nannieksi – lapsuus ei ollut oikein onnellinen. Hän syntyi köyhään perheeseen Blue Mountainissa. Hänen vanhempansa Loulisa, lyhyesti Lou, ja Jamez Hazle olivat maanviljelijöitä. Nannie syntyi luultavasti ennen kuin he menivät naimisiin – näyttää siltä, että äiti asui ensin tyttärensä kanssa kahden ja James ilmestyi kuvioihin vasta jälkeenpäin, mutta kukaan ei ole oikein selvillä milloin.
James oli perheen pää, joka huhujen mukaan ei säästänyt vitsaa saadakseen haluamansa. Ja näiden huhujen mukaan vitsaa saivat maistaa sekä vaimo että jälkikasvu. Lou pelkäsi kuollakseen aviomiestään.

Nannien koulunkäynti oli alusta asti hajanaista. Joinain aamuina Nannien isä ei edes päästänyt häntä kouluun, vaan jätti hänet, hänen kolme nuorempaa sisarustaan ja pikkuveljen raskaisiin peltotöihin. Sinänsä jo kouluun meneminen kävi pieneltä tytöltä työstä, sillä hänen piti kulkea 2 mailia sinne ja takaisin (hieman yli 3 kilometriä).
Viiden iässä hänen piti pilkkoa puita, kyntää pelto, raivata maa rikkaruohosta ja jätteistä.
Hän ei saanut käydä muiden lasten luona eikä leikkiä ulkona.
Lapset herätettiin joka aamu kukonlauluun sekä isännän huutoon: “Kattuunit (eräänlainen vaatekappaleena käytettävä kangaspala) päälle ja sadonkorjuuhommiin!”

Nannien ankean ja rutiininomaisen elämän kohokohta koitti hänen ollessaan 7: hän lähtisi ensimmäistä kertaa pois farmilta! Perhe oli menossa Alabamaan tapaamaan sukulaistaan ja Nannie odotti malttamattomana jännittävää junamatkaa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt onnellisesti, vaan juna joutui tekemään äkillisen pysähdyksen ja tyttö sai pahan tällin päänsä osuttua edessään olleeseen rautaiseen istuimeen.
Myöhemmin Life-lehdelle antamassaan haastattelussa Nannie syyttää joitain aikuisiän ongelmiaan tuosta tapahtumasta. Hän kärsi kuukausia kivuista, muistikatkoista/menetti ajoittain tajunsa (blackouts) ja päänsäryt ovat seuranneet häntä läpi iän.

Nannie haaveili päiväkaudet unelmien prinssistä ja vilkkaalla mielikuvituksellaan hän kehitteli loputtomasti tarinoita tästä. Jos hän olisi saanut päättää, hän ei olisi muuta tehnytkään, kun lukenut romanttisia kertomuksia ja katsellut rakastavien parien kuvia äitinsä lehdistä. Hänen lempiosionsa lehdestä olivat treffi-ilmoitukset.
Nannielle rakkaustarinat olivat myöhemmälläkin iällä tärkeä tukipilari, joka auttoi häntä kestämään arjen pettymykset sekä turva, johon hän saattoi paeta isäänsä.

Nannien kasvettua hieman isommaksi, hän olisi tietysti halunnut käydä treffeillä poikien kanssa, mutta Jamesille tyttäret olivat peltotöissä auttavia käsiä, joista hän ei halunnut vielä luopua. Hän kielsi heitä osallistumista kirkon tilaisuuksiin, käymästä työväentalolla tai menemästä lauantai-iltaisin Crispin’s Taverniin, tuon ajan juhliin, joissa soitettiin folk-musiikkia. Meikkaaminen oli kiellettyä, silkkisukat mitä suurinta syntiä, eräänlaiset mekot (form-fitting dresses) olivat vain huorille. Hänen tyttärensä eivät kiertelisi kylillä miehiä viettelemässä! Hän oli sitä mieltä, että hän valitsisi itse tyttärilleen aviomiehet, sitten kun sen aika olisi, kuten hän usein heille muistutti.
Viikonloppujen iltoina tyttöjen saattoi nähdä katselevan murheellisina ikkunasta katsellen ulkona välkkyviä valoja miettien tansseja ja muita huvituksia, joihin he eivät päässeet.

Nannie ei kuitenkaan suostunut täysin alistumaan isänsä ylivaltaan, sillä James Hazlehan ei pilaisi hänen suurinta unelmaansa: löytää oma poikaystävä. Nannie livahti usein heinävinttiin, jossa sai rauhassa tavata poikia ja saada vähän rakkautta heiltä. Pojat pitivät tästä nuoresta tytöstä: hänellä oli tumma tukka, tummat silmät ja raikas nauru.
Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä: hän oli helppo saalis.
Äiti Loulisa todennäköisesti tiesi, että hän tapaili mukavia poikia – ja salli sen.
Hiljaisesti hän tuki rohkeaa tytärtään, kun tämä sai kerrankin tehdä jotain mukavaa isänsä nenän alla.
Loun ajatuksena kenties oli, että viimeistään siinä vaiheessa, kun Nannie tulisi raskaaksi, tämä voisi tehdä jotain, mihin äidillä itsellään ei ollut rohkeutta: päästä pois tyrannimaisen Jamesin kynsistä.

Vuonna 1921 Nannie meni töihin yritykseen nimeltä Linen Thread ja hän tutustui siellä Charley Braggsiin. Charley jumaloi nuorta tyttöä. Ja Nanniekin huomasi hänen kiharat hiuksensa, sen että hän oli pitkä ja komea, ja heille kehittyi romanssi. Hän sai kunnian olla Nannien ensimmäinen poikaystävä, jonka tyttö uskalsi viedä kotiin näytille. James Hazle hyväksyi nuoren miehen ja antoi siunauksensa heidän liitolleen.
Charlie kunniotti koko maailmassa yhtä naisihmistä enemmän kuin Nannieta: äitiään. Charlien palkkakuitti kattoi tämän menot ja hän kohteli vanhaa rouvaa kuin Alabaman kuningatarta konsanaan.
“Upeaa”, James Hazle ajatteli siitä. “Hienoa, vanhanaikaista kunnioitusta itseään vanhempia kohtaan, tuosta tyttärienikin pitäisi ottaa mallia.”

Neljä kuukautta sen jälkeen kun Nannie oli tuonut Charleyn kotiinsa illalliselle, hän löysi itsensä alttarilta kävelemästä avioliiton hurmioon. Halusi hän sitä tai ei.

Nannie kuvailee tuota tapahtumasarjaa myöhemmin: “Isäni toiveen mukaisesti menin naimisiin 1921, pojan kanssa, jonka tunsin vain neljän tai viiden kuukauden ajalta ja jolla ei ollut perhettä, vain äiti, joka ei ollut naimisissa ja joka otti elämäni kokonaan riepoteltavakseen. Hän ei ikinä nähnyt mitään väärää missään poikansa tekemisissä. Hän ei antanut oman äitini yöpyä meillä.”
Toisin sanoen, juuri kun Nannie oli päässyt yhdestä vaativasta vanhemmasta, hän oli saanut tilalle toisen.
Charleyn äidin piti aina saada sanoa viimeinen sana. Jos Nannie halusi ulos syömään ja rouva Braggs ei, tämä tappeli vastaan kunnes toista alkoi huimata ja tämä sai vatsakramppeja. Jos Nannie halusi osallistua elokuvanäytökseen Bijoulla (attend the picture show at the Bijou) ja rouva Braggs ei, oireet palasivat. Hän jatkoi siihen saakka, että jopa Charleyn oli lopulta pakko heltyä.
Ja he viettivät kaikki illat pelaten Mahjongia keittiön pöydän äärellä.

Neljän vuoden sisällä Nannie ja Charley Braggs saivat neljä tytärtä. Ensimmäinen, Melvina, syntyi 1923 ja viimeinen, Florine, vuonna 1927.
Nannien piti siis hoitaa neljää pientä lasta, laittaa ruokaa ahnaalle aviomiehelle, jolta ei enää liiemmin tukea saanut, sekä mielistellä kärttyisää anoppia.
Hän alkoi viettää aikansa talon viinakaapilla ja satunaisesta polttelusta tuli krooninen tapa. Ainoa mitä hän saattoi tehdä, oli itkeä tilannetaan vieraiden ihmisten olkapäätä vasten.
Ei tämä ollut sitä elämää mitä hän oli halunnut eikä Charleykaan varmasti ollut hänen prinssinsä!

Raskaustensa välissä hänellä oli aikaa käydä ginimyllyllä katsomassa miehiä, niinkuin hän oli kauan sitten käynyt heinävintillä tapaamassa poikia isältään salassa. Nuoret ja komeat pojat, jotka kuiskivat kauniita sanoja hänen korvaansa, olivat vaihtuneet humalassa örveltäviksi miehiksi, jotka käpälöivät häntä. Mutta mitä väliä – edes joku piti vielä häntä viehättävänä ja halusi olla hänen kanssaan.
Tapahtui pettämistä toisin päinkin: Charley liikkui kaupungin laidalla hekottaen humalassa, kainalossaan vieras nainen tai kaksi. Hän saattoi kadota päiviksi.
Neljän lapsen vanhemmalla oli omat ryyppyputkensa.

Parisuhteessa meni välillä hyvin, välillä huonosti, enimmäkseen huonosti. Kummallakin oli toisia miehiä/naisia, kumpikin tiesi sen – joskus toinen heistä täytti seksuaalisia tarpeitaan kolmannen henkilön kanssa heidän sängyssään. Jos pariskunta oli jossain yhdessä – kuten päivällispöydässä – se oli yleensä sattumaa. Sormukset eivät kuitenkaan kadonneet sormista mihinkään.

Vuoden 1927 alussa he menettivät kaksi lastaan: keskimmäiset. Terry Manners sanoo Deadlier Than the Male (Kuolettavampia kuin miehet)-kirjassaan kuolinsyyksi “epäilty ruokamyrkytys.” Vielä aamiaisella lapset näyttivät voivan hyvin, mutta lounaaseen mennessä puolet oli kuollut. Lääkärit eivät vakuuttaneet Charlesia sanoessaan, että kuolemat olivat tapaturmaisia vahinkoja. Hän näki Nannien silmissä jotain, mitä lääketiede ei tuntenut – jotain hyvin väärää. Hän otti heidän esikoisensa Melvinan, joka oli “isin tyttö” mukaansa ja lähti. Perheen uusin tulokas Florine, joka oli siihen aikaan vielä hyvin pieni, jäi kahden äitinsä kanssa.
Vaikka siitä mitään todisteita ei ollutkaan, oli herännyt pieni epäilys, että äiti oli nirhannut kaksi lastaan.
Ylivoimainen, kylmä aikuinen oli tuhonnut kaksi puolustuskyvytöntä lasta: kaksi suuta, joita hänen ei enää tarvitsisi ruokkia.

Kun ukko oli kadonnut Melvinan kanssa, se ei ollut hänelle tyypillinen kahden tai kolmen päivän katoaminen: tällä kertaa hän oli poissa kuukausia. Noiden kuukausien aikana hänen mahtava äitinsä kuoli luonnollisen kuoleman.
Tietämättä minne mies oli mennyt tai palaisiko hän koskaan, Nannien oli pakko mennä töihin läheiselle puuvillapellolle elättääkseen itsensä ja Florinen.

Charley nähtiin seuraavan kerran Blue Mountainissa, vuoden 1928 kesän viimeisinä päivinä. Hänen katoamisestaan oli kulunut noin vuosi, kun hän suvaitsi ilmoittaa itsestään tai tyttärestään Nannielle. Mutta hän ei ollut tullut aloittamaan avioelämää uudestaan, vaan hän saapui käsi kädessä toisen naisen kanssa, mukanaan tämän naisen lapsi, ja hän oli päättänyt ottaa eron Nanniesta. Mitä sellaisessa tilanteessa voi sanoa entiselle miehelleen tai vaimolleen tahi miesystävänsä entiselle vaimolle? He vaihtoivat hapuillen muutaman kankean sanan ja Nannie riuhtoi Melvinan irti isältään, Melvinan, joka oli ollut äidistään täysin erossa vuoden ajan. Nannie puki tämän ja Florinen, pakkasi joitain henkilökohtaisia tavaroitaan ja lähti kiroten Charleyta, kiroten tämän tyttöystävää ja kiroten omaa surkeaa onneaan.

Charley Braggsin kadottua lopullisesti Nannien elämästä, nainen sai työpaikan puuvillapellolta Annistonista, heti Blue Mountainin ulkopuolelta. Tunnit, jotka hän vietti pellolla, olivat pitkiä ja kuumia, mutta ne soivat hänelle hartaasti toivotun ulospääsyn nalkuttavien vanhempiensa kodista, jonne hän oli muuttanut takaisin. Se oli ollut tasavertainen komprossi: Lou seurasi mielellään lapsenlapsiensa kasvua ja Nannie piti suuressa arvossa katseita, joita sai pojilta kaupassa.
Nannie ei toki aikoinut toistaa samaa virhettä uudestaan eli avioitua lapsellisen runkkarin kanssa ja saada hullua anoppia niskaansa hönkimään.
(Vaikka Nannie oli viettänyt merkittävän osan avioelostaan toisten miesten sängyssä, hän tuntui ajattelevan Charleyn pelimies-luonteen olevan yksin syy eroon.)

Silmät levällään Nannie tutki lehtien treffipalstoja, valitsi tarkkaan harkiten miesten ilmoituksista kiinnostavimmat ja vastasi niihin. Vain yksi heistä todella kiinnostui Nanniesta: 23-vuotias tehdastyöläinen Frank Harrelson. Hänellä oli sievä, runollinen kirjoitustyyli ja hän näytti oikein hyvältä mustavalkoisessa valokuvassa: hänellä oli hymykuopat kuin Clark Gablella ja laineikas tukka kuin Grant Withersilla.

Grant Withersin pehko ja Clark Gablen hymykuopat.
Innoissaan Nannie lähetti nuorukaiselle oman kuvansa, kakun (joka ei ilmeisesti ollut myrkytetty) ja räväkän vastauksen, joka sisälsi paljon puhetta siitä jaloista jaloimmasta asiasta: seksistä. Harrelson ei turhia vitkastellut, vaan lähti Jacksonvillestä etelään Blue Mountainiin tavatakseen naisen, joka oli vaikuttanut mukavalta ja näyttänyt kauniilta antamassaan kuvassaan.

Frank kosi: Nannie suostui. He avioituivat vuonna 1929. Aika kului ilman suurempaa draamaa, he pysyivät yhdessä ja seksielämäkin sujui. Elämä sujui rauhallisesti, mutta taivaalla oli yksi, suuri synkkä pilvi nimeltä alkoholi. Se piti Frankia otteessaan. Ja kuukausien kuluessa Nannie ymmärsi, että hänen pitkä, hyvännäköinen miehensä, jolla oli kaunis leuka ja rosoiset piirteet, oli alkoholisti.
Sen lisäksi Nannielle selvisi jotain mikä loukkasi hänen tunteitaan verisesti: hänen aviomiehensä oli viettänyt aikaansa posessa törkeästä pahoinpitelystä. Kaikki herrasmiesmäiset käytöstavat olivat poissa.

Kun Nannie oli mennyt naimisiin, hän oli hakenut tyttärensä heidän rakastavan ja huolehtivan isoäitinsä luota ja vienyt heidät Jacksonvilleen. Ei ole mitään dokumenttia tyttöjen suhteesta isäpuoleensa, mutta ainakin heille on täytynyt olla traumaattista tulla siirretyksi turvallisesta kodista uppo-outoon ympäristöön, alkoholin liikakäytön keskelle. Melvina ja Florine olivat liian nuoria muistaakseen huutoa äitinsä ja isänsä Charleyn ajalta, heidän varhaisimmat muistonsa todennäköisesti olivat Loun luota. Nyt he olivat tarpeeksi isoja ymmärtääkseen, mitä se tarkoitti, että poliisit kävivät heidän kotiovellaan muutaman kerran joka viikko kertoakseen äidille, että Frank oli putkassa räyhättyään kännissä katuojassa. Ja he näkivät äitinsä kasvojen synkkenevän ja he alkoivat tunnistaa, milloin äiti oli erityisen surullinen, joskus myös uhkaava. Hän oli sitä joka kerta jouduttuaan hakemaan sammaltavan ja horjuvan Frankin putkasta.

Nannie kesti sen kaiken. Vuodet vierivät, Frank ei muuttanut juomistapojaan ja jotenkin Nannie kesti sen kaiken. Frank oli humalassa lyönyt Nannieta. Kasvattamisen ja rakastamisen sijaan hän oli saanut lapset pelkäämään ja itkemään. Nannie oli mustelmilla, hänet oli hylätty avioliitossaan eikä häntä rakastettu enää. Koko nainen oli riekailena ja hän kesti sen. Avioliitto kesti 16 vuotta.
“Mutta älkää pitäkö Nannieta sympaattisena hahmona”, sanoo Sherby Green serkustaan. “Hän ei yksinkertaisesti ollut vielä saanut selville, kuinka päästä eroon miehestä.”

Kansainväliset tapahtumat olivat ajaneet Amerikan mukaan maailmansotaan. Amerikkalaisia GI:tä kuoli laumoittain Euroopassa ja Tyynellämerellä. Maailma oli yksinkertaisesti liian kiireinen huomatakseen tyttövauvan ja 2-vuotiaan pojan kuolemaa koillisen Alabaman kukkuloilla. Elokuussa 1945 Japani, vahva vihollinen luovutti. Kansalla oli vain yksi asia mielessään: toivottaa tervetulleeksi takaisin isänsä, poikansa ja veljensä. Kaikkialla ympäri maata kuului iloista hihkunaa ja taivaalla lensi ilmapalloja. Eikä Alabama ollut poikkeus. Sunnuntaina syyskuun 15., edelleen -45, Frank meni kapakkaan tapaamaan ja toivottamaan tervetulleeksi takaisin joitain ystäviään, jotka olivat palanneet sankareina merten takaa. Tänä yönä isänmaanrakkaus oli tekosyy, jonka varjolla Frank sai ladattua akkujaan.

Lähtiessän kotiin päin, hän oli yhä juhlatuulella. Hän tahtoi seksiä ja villiä sellaista. Kun Nannie kieltäytyi, hän iski tämän lattiaan ja huusi: “Jos et kuuntele, nainen, en tule olemaan täällä enää ensi viikolla.”
Nannie kuunteli tätä vain välttääkseen leukansa murtumisen.
Lopulta he myös nussivat toisiaan tuona yönä.

Seuraavana aamuna Nannie löysi aviomiehensä viinakätkön syvältä ruusupuskastaan. Se meni liian pitkälle.
Nannien elämä saattoi olla yhtä sekasortoa, mutta hänen pihansa ja puutarhansa olivat aina olleet ja tulisivat aina olemaan kauniissa, moiteettomassa ojennuksessa.
Hän otti tuon typerän tuopin makasiiniinsa, heitti lavuaarista alas sen sisällön ja laittoi tilalle rotanmyrkkyä. Tuona iltana Frank kuoli hirveisiin kipuihin vain 38-vuotiaana. Tunti sen jälkeen Nannie otti turmiollisen tuopin ja pesi sen puhtaaksi.
Tämä on pakko jakaa kanssanne: O_O Kuvassa näkyy siis Nancy Dossin kasvot.

(paita täältä)

Sherby Green jatkaa: “Aviomiesten tappaminen oli helpompaa sen jälkeen. Hän oli saanut itsevarmuutta onnistuttuaan.”

“Nannien elämässä on lyhyt jakso, josta ei ole kirjattu juuri mitään muistiin.
On luultavaa, että hän ajeli junalla ympäri maata. Ehkäpä pohjoiseen New Yorkiin tai niinkin länteen kuin Idahoon. Mitä hän noilla huviretkillään teki, kuka tietää. Hän saattoi tuona aikana olla naimisissa Hendix-nimisen miehen kanssa – eräs asiakirja/nauha antaa ymmärtää niin – mutta poliisi ei oikein koskaan saanut siitä varmuutta. Koituikohan Nannien temperamentti herra Hendixin kohtaloksi?”

Minne Nannie sitten ikinä Frank Harrelsonin kuoleman jälkeen vaelsikaan, hän päätyi pieneen kaupunkiin Lexingtoniin, Pohjois-Carolinaan – yllätys yllätys, treffi-ilmoitukseen vastaamiseen seurauksena. Tällä kertaa aviomies oli Arlie Lanning Arlie Lanning. Hä oli ennen asunut Alabamassa.
Kaksi päivää ensitapaamisensa jälkeen he menivät naimisiin.
Arlie luuli avioliiton olevan taivaasta, vaikka se vain vei hänet sinne.

Elämä Arlien kanssa ei ollut niin kaoottista kuin mitä se Frankin kanssa oli ollut, pääasiassa siksi, ettei Nannie juurikaan ollut kotona. Siinä missä edelliset aviomiehet olivat olleet onnettomia tuhlaajia, nyt Nannie matki Arlieta. Joka kerta kun asiat menivät hektisiksi, Arlie joi liikaa tai flirttaili liikaa – kuten edeltäjänsä, hänkin rakasti viinaa ja naisia, Nannie tempaisi matkalaukun kaapista ja lähti satunnaisten, vieraiden miesten luo majailemaan, joskus jopa kuukausiksi. Hän saattoi lähteä sanomatta sanaakaan. Tai jättää keittiön pöydälle suolapurkin alle ruttuisen paperinpalan, jossa luki “Poissa.”
Toisinaan Arlie sai sähkeitä “lähetä rahaa” ja “ole pian kotona.” Niitä näytti tulevan joka suunnalta: Nannie ei viihtynyt yhdessä paikassa kauaa.

Ja sitten Nannie yllättäen ilmestyi takaisin kotiin. Arlie, joka ei ollut brutaali kuten Frank, ei muuta kuin kohauttanut olkiaan ja sanonut “hei” – ellei sitten itse ollut sammunut sohvalle. Jonkin aikaan he leikkivät onnellista pariskuntaa. Arlie tiesi – tai ainakin Nannie itse väitti niin – että hänen vaimonsa huiteli niin paljon ulkona, koska hän itse petti tätä ja käytti niin paljon alkoholia. Niinpä aina kun Nannie palasi seikkailuiltaan, hän lupasi raitistua.

Kulissit pidettin yllä. Kodin ulkopuolella Nannie esitti täydellistä vaimoa ja selitti poissaolonsa sanomalla käyneensä katsomassa perhettään ja ystäviään. Osittain se oli tottakin, Nannie kävi Alabamassa tapaamassa siskoaan Dovieta, joka oli sairastunut syöpään tai kävi viereisessä kaupungissa Arlien äidin luona, joka oli 84-vuotias ja tarvitsi apua siivouksessa ja muissa kotiaskareissa.
Koko heidän naapurustonsa Lexingtonissa sai luvan uskoa, että Nannie oli siveä kotirouva: omenapiirakan tuoksu leijui ikkunasta, puhdas sitruunantuoksuinen pyykki oli takapihalla kuivumassa narulla ja puutarha oli hyvin hoidettu, eikä kukkamultaan ollut piilotettu viinapulloja. Öisin hän luki joka kuukausi ilmestyvää True Romance-lehteä tai alennusmyynneistä penkomaansa romaania. Hänn ei ollut erityisen hyvä lukemaan ja hänen sanavarastonsa oli olematon, joten hän valitsi luettavakseen alkellisia ja hieman halpoja kirjoja. Ne kertoivat komeista sankareista ja kauneista daameista, jotka yleensä monien vaikeuksien kautta voittivat toisensa.

Toinen Nannien vapaa-ajan harrastus oli television katselu, tuon modernin laitteen, joka oli tuonut amerikkalaisiin koteihin lavashow’t ja stand-up-koomikot. Silloin kun tv:stä näytettiin rakkaustarinaa, niin kukaan ei kehdannut häiritä Nannieta. Hän istuutui mukavimpaan tuoliinsa, otti ulottuvilleen Camelinsa ja tuhkakupin. Hän ei antanut minkään häiritä itseään kun hän seurasi intenssiivisesti harmaasävyiseltä ruudulta intohimoisia suudelmia. Tuo oli maailma, jossa hän ei itse ollut koskaan elänyt, mutta ainakin hän oli saanut tuotua sen lähemmäksi omaa elämäänsä.

Lexingtonissa Nannie kävi usein kirkossa ja oli tullut läheiseksi papin perheen ja monien muiden metodistiseurakuntaan kuuluvien perheiden kanssa. Selvinä jaksoinaan Arlie liittyi vaimonsa seuraan sunnuntaiaamujen jumalanpalvelukseen ja viipyi hänen vierellään jälkeenpäin tutustumistilaisuuksissa ja kirkon avustajanaisten, joihin myös Nannie kuului, järjestämillä piknikeillä. Mutta näissä kirkon toiminnoissa ja tilaisuuksissa supistiin ja kuiskittiin eräästä henkilöstä, eikä aina niin ylevässä merkityksessä, nimittäin Arliesta. Arliella oli juron miehen maine, joka seurasi häntä kaikkialle. Ennen tätä avioliittoa ja sen aikana Arlie nähtiin usein huorahtavien, irtosuhteita harrastavien naisten seurassa. Arlie oli heittiö ja lurjus, sanoivat nuo hienot ihmiset Lexingtonin Metodistikirkosta, ja Nannie-raukka… no, he eivät tienneet oliko hän tietoinen tämän konnuuksista – ainakaan heillä ei olisi pokkaa särkeä hänen sydäntään sillä. Kun pariskunta ei ollut kuuloetäisyydellä, Arlie Lanningista puhuttiin suljettujen ovien takana kunnottomana roistona ja tämän vaimosta rehtinä, työtä tekevänä marttyyrina.

Arlien tarina päättyi häneen hautajaisiinsa helmikuussa vuonna 1950. Leskirouva sai kaikki sympatiat osakseen, pettäjämiehen itsensä raatoa sensijaan kukaan ei jäänyt kaipaamaan. Parina viimeisenä kuolemaansa edeltävänä päivänä mies oli kärsinyt kovista kivuista.
Arlie kuoli yllättäen. Ai mihin? Hänen sydämensä pysähtyi.
Tietenkin heräsi kysymys, mikä sydämen oli saanut pysähtymään, mutta lääkäreiden mielestä Arlien kaltaisille ihmisille oli turhuutta tehdä ruumiinavausta. Alueella oli riehunut flunssavirus, joista toiset saivat kärsiä enemmän kuin toiset. Hänellä oli kaikki oireet: hän oli hikoillut, oksennellut ja häntä oli pyörryttänyt. Ja kaiken lisäksi lääkäri myönsi, ettei Arlien yleiskunto ollut kehuttava ja hän oli juonut maksansa melkein hajalle. Hänen sydämensä oli jo ollut heikko.

“Hän vain istuutui eräänä aamuna juomaan kupin kahvia ja syömään kuivattuja luumuja, jotka olin laittanut juuri hänelle”, Nannie kertoi naapureilleen ruumisarkun äärellä. “Antakaas kun kerron. Hän näytti voivan hyvin. Sitten tuota… 2 päivää siitä… hän kuoli. Minä hoidin häntä. Uskokaa minua, minä hoidin häntä, mutta epäonnistuin.”

Kuin pisteeksi i:n päälle, Nannie peitti Arlien silmät huivilla.
Nannie jatkoi kertomustaan arkun äärellä:
“Voi Arlie parka, Arlie parka. Tiedättekö mitä hän sanoi minulle kun hän hengähti viimeisen kerran? ‘Nannie’, hän sanoi, ‘Nannie, tämän täytyy johtua kahvista.'”

Huhtikuun 21., kahdeksan viikkoa Arlien kuoleman jälkeen kodin siistit puitteet, jossa Nannie ja Arlie olivat asuneet, paloivat perustuksiinsa. Se oli onnenpotku leskelle, sillä jos talo olisi säästynyt, sen olisi – Arlien testamentin mukaisesti – saanut miehen sisko. (Satunnaisesti Nannie ei ollut kotona, oli jättänyt vain olettamuksia lempihuonekalullaan, tv:llä, työntämällä sen Fordinsa takapenkkiin. “Olin juuri aikeissa korjata sen”, hän selitti.)
Vakuutusyhtiö antoi shekin, joka oli osoitettu henkilölle “Arlie Lanning, kuollut”, joka sitten postitettiin tämän leskelle, joka majaili niihin aikoihin Arlien äidin luona.

Nannie kävi lunastamassa shekin ja jätti Pohjois-Carolinan taakseen – heti kun rouva Lanning oli merkillisesti kuollut nukkuessaan.
Muutaman päivän kuluttua Nannie ilmestyi sisarensa Dovien kotikulmille Gadsdeniin, tv mukanaan. Kuten muistanette, Dovie oli sairastunut syöpään. Nyt hän oli sängynoma ja hänen tilansa näytti pahenevan. Nannie hoitti häntä, kunnes hän kuoli nukkuessaan kesäkuun 30. päivä.
“Ilmeisesti kaikki”, Sherby Green sanoo, “mikä otti Arsenikki-Annieta – oikeudenkäynnin aikana Nannielle keksitty liikanimi – hermoon, sai tulla murskatuksi.”
Ja jos ihmisten tappaminen sai naisen kukkaron hieman pullistumaan, vakuutussuojaa siellä ja täällä, hän käytti sen hyväkseen. Luultavasti hän piti sitä palkkiona viisaudestaan ja oveluudestaan.

“Ja sovitettuna pimeään puoleensa, Nannie oli viisas – hyvin, hyvin älykäs. On sanottu, että Nannie ei jäänyt kiinni rikoksistaan, koska asui takapajuisissa paikoissa. Tämä ei yksinkertaisesti ole totta. Sillä, missä hän asui, ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Tunnen niiden ihmisten temperamentin, joihin hän tutustui: he voivat olla epäluuloisia ja vilkkaita tekopyhyyteen saakka. Mutta Nannie oli oikea näyttelijä, hän jymytti niin monia ihmisiä, amatöörejä ja ammattilaisia, kun hän murhaili ihmisiä niiden yli 20 vuoden ajan.”

Nannie Doss.

The Diamond Circle Club oli kirjeenvaihtoyhdistys niille, jotka etsivät elämänkumppania. Vuosittainen jäsenmaksu oli 15 dollaria. Herrasmiehet ja hienot neidit saivat joka kuukausi uutiskirjeen, jossa oli tiedot uusista jäsenistä ja siitä, millaisen sydänkävyn he halusivat.
Mitä Nannie ajatteli kuullessaan tällaisesta yhdistyksestä? Hän oli lumoutunut.

“Nannien kavalat suunnitelmat eivät koskaan hiipuneet”, Sherby Green sanoo.
Oli vuosi 1952.
Hänen lanteensa olivat saaneet lisävarustusta, hän käytti silmälaseja, hänelle oli tullut kaksoisleuka. Nannie ymmärsi, ettei hän enää kääntänyt päitä, niinkuin joskus ennen oli kääntänyt ja hän päätti, että oli aika lähteä etsimään ihailua varttuneemmilta miehiltä. Kiharatukkaiset pojat kuuluisivat menneisyyteen.
“Ehkäpä”, hän ajatteli, “kaiken tämän keskellä minä tarvitsen oikeaa miestä.”
Ja hän uskoi löytäneensä sellaisen vast’ikään eläkkeelle vetäytyneestä Richard L. Mortonista. Hän oli kotoisin Emporiasta, Kansasista.
Hän oli leventynyt vyötärön kohdalta ja hänen ohimonsa olivat harmaantuneet, mutta hänellä oli yhä tyttömäinen kikatus ja hän tiesi, kuinka viekoitella sillä. Hän tiesi, kuinka ja milloin käyttää silmiensä säihkettä ja vielä 47:n iässä hän todisti pystyvänsä sopeutumaan kaikenlaisiin miehen päähänpistoihin paremmin kuin koskaan ennen.

Morton, joka oli elänyt rutiininomaista elämää myyntimiehenä, kaipasi muutosta.
Vanha herra oli kuin lävistetty. Hän kirjoitti The Diamond Circle Clubille pyytäen heitä poistamaan hänen ja Nannien nimet yhteensopivien henkilöiden listalta ja kiitti yhdistystä tutustuttamisesta “suloisimpaan ja upeimpaan naiseen, jonka olen koskaan tavannut.” Pari avioitui lokakuussa 1952 ja Nannie muutti miehekkeensä pieneen kotiin Emporiaan.

Kansasin loputtomat tasangot olivat täydellinen vastakohta sille vuoristojen vehreydelle, jonka Nannie oli tuntenut koko ikänsä.
Aluksi heitä ympäröivä horisontti vain ihastutti Nannieta ja hän tunsi itsensä onnelliseksi miehensä käsivarsilla. Richard oli puoliksi amerikkalainen intiaani, pitkä ja komea, joka poraavilla silmillään oli suoraan Nannien päiväunista. Sen lisäksi hän osteli Nannielle vaatteita, koruja ja mitä tahansa krääsää, kuin hänen eläkkeessään olisi perässä monta nollaa enemmän kuin siellä oli.
Ensi-ihastuksen täyttämä hurmio ei tässäkään rakkaustarinassa kestänyt ikuisuuksia: kävi esimerkiksi ilmi, että Richard oli korviaan myöten veloissa, joka suuntaan. Ja aina ostaessaan Nannielle uutta helyä tai jotain roskaa, hän osti kaksi samanlaista: toiselle tytölle, joka eleli jossain päin kaupunkia.

Morton alkoi kadota yhä useammin Chevy lava-autollaan kauppoihin ostelemaan sitä sun tätä ja Nannie alkoi viihtyä yhä pidempiä tunteja peliluolassa. Kun Nannie tivasi, missä mies oli taas luurannut, tämä vastasi apaattisesti “Aaa…. minä taisin viivästellä.” Ja Nannie ymmärsi, että mies oli tavannut jonkun ennen heidän naimisiinmenoaan ja että kaikista kauniista sanoistaan huolimatta hän ei ollut uskollinen.
Nannie oli tehnyt virheen, mutta Morton oli tehnyt vielä suuremman. Nannie oli valinnut tärkeilijän, Morton tappajan.

(Nannie se osasi valita miehensä. O_O)

Kun Richardkin oli osoittautunut pettymykseksi, Nannie alkoi tietysti selailla Kansas papers-lehden herrasmiesten seuranhakuilmoituksia ja vastailla niihin. Hän piti huolen, että Richardin ei tarvinnut enää koskaan hakea postia: ja jos hän oli saanut vastauksen joltain mieheltä, hän avasi ja luki kirjeensä kylpyhuoneessa. Ei vastauksia tosin satelemalla tullut, hän oli antanut ymmärtää olevansa leski, eikä monikaan mies halunnut sellaisen uudeksi kumppaniksi.

Jokainen romanttinen “näkemiin, Nannie” ja “toivottavasti näemme taas pian, Nannie” kiidätti Nannien askeleen lähemmäs vapautumista kylpyhuoneen oven takaa.
Niinpä Nannie päätti murhata seuraavaksi Richard Mortonin – mutta yllättävä käänne sekoitti hänen suunnitelmansa täysin.
James Hazle kuoli Blue Mountainissa ja Lou julisti tulevansa viettämään viimeisiä vanhuutensa päiviä Nannien ja Richardin luo.
Seuraavaksi Nannie teki jotain käsittämätöntä: hän surmasi äitinsä. Ehkä hän ei malttanut odottaa perintöä: ehkä Loulisa pääsi jyvälle tyttärensä aikeista tappaa miehensä, ehkä hän vahingossa onnistui näkemään vilauksen salaisista kirjeistä. Only God knows. Nannie kielsi aina kiivasti myrkyttäneensä Loun, mutta – ottaen huomioon hätiköity käytös, joka oli aina edeltänyt Nannien murhan uhriksi tulemista, sekä kuolemaa edeltävät pahoinvointi ja muut oireet – vaikuttaa hyvin vahvasti siltä, ettei hänen äitiänsä kohdannut luonnollinen kuolema.

Deadlier Than the Malen kirjoittaja Terry Manners uskoo jämäkästi, että Loun huonosti ajoitettu tulo sinetöi hänen kohtalonsa: “Tammikuussa 1953 Lou tuli jäädäkseen. Hän oli selvästi valinnut huonon ajankohdan. Elettyään muutaman päivän samassa huushollissa tyttärensä kanssa, hän sairastui, hänelle tuli kroonisia vatsakipuja, ja hän kuoli.”

Jälkeenpäin ajateltaessa, Nannie oli todella kovettanut sydämensä. Äidin murha osoitti, ettei hänessä ollut jäljellä enää lainkaan myötätuntoa, lojaaliutta, omaatuntoa. Ei mitään.

“Kolme kuukautta sen jälkeen kun Louisa oli haudattu, hänen viimeisin vävypoikansa, Richard Morton, liittyi hänen seuraansa. Hän kuoli samanlaisista oireista kärsien.”

Ja edelleenkään kukaan, yksikään perheenjäsen, kukaan ystävä, naapuri tai lääkäri, ei kysynyt mitään.

 

“Kristityt naiset eivät tarvitse televisiota tai romanttisia lehtiä ollakseen onnellisia!”
– Samuel Doss, 5. aviomiehen sanat jotka koituivat hänen kuolemakseen

Sam Doss oli riski mies, jämäkkä ja Jumalaa pelkäävä. Hän ei jahdannut naisia, ei koskaan tupakoinut tai juonut, kieltäytynyt pelaamasta noppapeliä, ei koskaan käyttänyt rumaa kieltä. Hän piti huolta ulkonäöstään, rahoistaan, ei koskaan ärsyttänyt ihmisiä ja hän rakasti luontoa ja näki melkein kaikessa jotain hyvää.

Sam Doss oli uskomattoman, peruuttamattoman tylsä.
Loppujen lopuksi Nannie ei hänestä muuta voinut sanoa.

Vielä 59:n iässä hänen puhtoinen elämäntyylistä säteili hänestä: hän näytti ikäistään nuoremmalta ja hän oli hyvin terve. Hänen vanhanaikainen kampauksensa, siisti asunsa ja käytöksensä antoi hänestä varakkaan kuvan tai luotettavan kuvan, ja jompikumpi näistä ominaisuuksista tai molemmat, oli piirtynyt tiukasti Nannien mieleen kun tämä kosi häntä kesäkuussa 1953.

Nannie oli leski, kaikki tiesivät sen, ja se oli ainoa asia, jonka Sam välitti tietää. Kuten pennosiaan, Sam laski siunauksiaan. Hieno, hymyileväinen, hyvää ruokaa laittava nainen oli sitä mitä hän kaipasi vanhemmalla iällään.
Joku, joka osaisi hoitaa kotia, saisi elää hänen rinnallaan, kunnes kuolema heidät erottaisi.
Ja Nannie jos kuka oli sellainen, joskaan ei ehkä aivan sillä tavalla kuin Sam oli ajatellut.

Sam oli yksi Nannien kirjeystävä-yhdistyksestä löytämä rakastaja. Kun Nannielle ensimmäistä kertaa selvisi, että Richard Morton nautti lihallisista iloista toisen naisihmisen kanssa, oli Nannie ottanut ensimmäisen bussin Samin luo Dolsaan, Oklahomaan.
Vaikka niin voisi äkkiseltään kuvitella, Sam ei ollut vanhanaikaisia sukupuolirooleja ihannoiva vätys: hän auttoi keittiössä ja muualla kotona, eikä hän pitänyt itseään talon kuninkaana, kuten Nannien niin monet edelliset miehet. Hän ei koskaan kohdellut vaimoaan kovakouraisesti.

Mutta Sam olisi kaivannut hänen muutoin konservatiiviset arvonsa jakavan naisen. Romanttiset novellit ja romaanit, jotka olivat Nannielle henki ja elämä, olivat hänestä ajantuhlausta, roskaa, jopa osoitus paholaismaisesta toimettomuudesta. Radio ja televisio olivat laitteita, jotka olivat tarkoitettu vain mieltä rikastuttavaan hyötykäyttöön: rakkaustarinat ja komediat olivat auttamattomasti poissa laskuista.
Hän oli sitä mieltä, että oikea nukkumaanmenoaika oli kello 9:30. Hän seurasi sitä orjallisesti ja hänen vaimonsakin oli seurattava. Seksiä oli tarkkaan mietityissä aikatauluissa.
Tällaisen parivaljakon elämä voi tietty muovautua hankalaksi: toinen ei koskaan käytä puhallinta ennenkuin lämpötilat kohoavat sietämättömiksi ja on sitä mieltä, että valot saa käynnistää vain tultaessa huoneeseen ja ne on aina sammutettava poistuttaessa huoneesta. Luettaessa vain lukulamppu sai olla päällä.
Kun Nannie kyllästyi miehen tolkuttomaan säästeliäisyyteen, hän lähti pitämään tästä lomaa kotikulmilleen Alabamaan. Sinä hetkenä kun hän lähti, Sam tunki hänen syliinsä tukun kirjeitä, joissa aneli anteeksiantoa. Osoittaakseen vilpittömyytensä, hän avasi kukkaronsa ja heitti vaimolleen rahaa, jotta tämä saisi nauttia siitä leveämmästä elämän tavasta, johon tämä oli tottunut. Lisäksi mies järjesti pankkitilinsä uudelleen, jotta nainen pääsisi tasa-arvoisesti käsiksi hänen rahoihinsa. Ja hän otti heille kummallekin henkivakuutuksen nimeten Nannie Dossin henkivakuutuksen saajaksi, jos hänelle kävisi jotain.
Paha, paha virhe.

Eräänä kylmänä syyskuisena iltana Sam istuutui puhtaaseen päivällispöytään ja haukkasi palan Nannien luumupiirakasta. Tuona iltana hänen vatsaansa alkoi vääntää ja särkeä ja hän alkoi kärsiä kovista kivuista. Kouristukset olivat kammottavat.
“Hän lojui sängyssään päiviä, menetti 16 paunaa (7,2 kiloa) painostaan”, sanoo Terry Manner. “Lopulta hänen lääkärinsä lähetti hänet sairaalaan, jonne hän jäi 23:ksi päiväksi.”
Sairaalassa annettiin diagnoosi vakava infektio ruoansulatuskanavassa.
Kun Sam pääsi sairaalasta lokakuun 5., hukkaan heitetystä ajasta närkästynyt Nannie, palasi juuri sinne, mistä oli lähtenyt. Juuri sinne.
Annettuaan Samin levätä yksi mukava iltapäivä omassa tuolissaan, hän herätti tämän lounaalle, jonka oli valmistanut juuri häntä ajatellen, toivottaakseen hänet tervetulleeksi takaisin kotiin.
“Tämä saa sinut nousemaan jaloillesi tuokiossa”, Nannie lupasi iloisesti ja ojensi hänelle ensin kupin kahvia. Mies otti ensin pienen siemauksen, sitten isomman ja lopuksi tyhjensi koko kupillisen kitaansa, samalla syöden paahtopaistia. Ruoan hyvä maku peitti alleen arsenikin, jota oli kahvissa. Ennen keskiyötä Sam Doss oli kuollut.

Tässä viimeisimmän ja ehkäpä parhaimmat aviomiehensä surmassa Nannie teki virheen. Tavallisesti Nannie oli ollut pitkämielinen ja harkitseva, nyt hän oli ollut impulssiivinen ja pitänyt kiirettä. Tohtori Schwelbein, lääkäri, joka oli työskennellyt Samin kanssa sairaalassa vain päivää aikaisemmin, ällistyi kuullessaan, että hänen potilaansa oli menehtynyt. Tässä ei ole mitään järkeä, hän ajatteli. Hän halusi ehdottomasti tehdä ruumiinavauksen.
Schwelbeinin olettamukset kävivät toteen: Doss ei ollut kuollut luonnollisesti. Hän löysi vainajan suolistosta ja vatsalaukusta päivälliseksi tarjottua porsaspaistia sekä arsenikkia, jota oli niin paljon, että se olisi riittänyt tappamaan lauman hevosia.

Nannie Doss, joka ei kyennyt selittämään, mistä arsenikki oli peräisin, pidätettiin.

Pidätystilanteessa hän hykerteli hilpeänä. Ja hän jatkoi kikattelua vielä poliisikuulusteluissa nimetessään niitä pahaa-aavistamattomia miehiä, jotka oli murhannut luumuilla. Hän sai uudet lempinimet “Hihittävä mummo” ja “Hilpeä leski”. Mikä häntä niin huvitti, oliko hän häpeissään vai peittikö hän sitä raivoisaa oloa, jota koki, vaikea sanoa. Hän ei koskaan juuri osoittanut katumusta, eikä tuntunut todella ymmärtävän, mitä oli tehnyt.
Aluksi hän kielsi myrkyttäneensä Samin tieten tahtoen. Tämähän oli hänen miehensä eikä hän tekisi mitään vahingoittaakseen tätä! Poliisi ei antanut niin vain periksi. Arsenikki ei vain tule porsaasta tai kahvipavuista. Itseasiassa, kun Sam oli vajaa kuukausi aikaisemmin kiidätetty sairaalaan kovissa vatsakivuissa, hän oli juuri sitä ennen nauttinut rikosepäillyn laittamia kuivattuja luumuja.
“Olivatko nekin myrkytettyjä, Nannie?” poliisit kysyivät.
“En tiedä mistä puhut!” Nannie ilmoitti kuin kysymys olisi aivan järjen vastainen. “Minä? Myrkyttänyt?” hän kikatteli.

He hiillostivat häntä tunnista toiseen, yrittäen saada hänet kiinnittämään huomionsa heihin ja unohtamaan hetkeksi hänellä mukana olevan kopion romanttisesta lehdestä, jonka rivejä pitkin hän sormensa kulki.
Haastattelijat alkoivat ymmärrettävästi hermostua.
“Laita lehti pois ja kuuntele meitä, Nannie. Nannie… Nannie? Katso meitä. Minkä vuoksi sinä tapoit Dossin?”
Haastattelijoiden oli puristettava kätensä nyrkkiin, jotta he eivät repisi lehteä kappaleiksi ja tunkisi sitä paperikoriin. Vaikka oli selvää, että Nanniella oli osuutensa Sam Dossin kuolemaan, eihän kukaan halunnut suuttua hänelle… tuollaiselle viattomalle isoäidille…
Tuo päättymätön kikatus. Tuo harmiton, viaton kikatus.
“Nannie, olet ollut täällä tunteja. Etkö jo väsy? Sinä tapoit hänet, me tiedämme, että tapoit ja sinä tiedät, että tapoit.”
“Voi pojat, älkää viitsikö. En ole tappanut ketään. En käsitä miksi kuvittelette, että olisin tappanut.”
Erikoisagentti Ray Page, tutkinnanjohtaja, siirsi miehensä syrjään ja astui eteen. Hän sytytti tupakan ja istuutui vastapäätä Nannieta sen pitkulaisen pöydän ääreen tunnelimaisessa kuulusteluhuoneessa. Hän hieroi hetken väsyneitä silmiään, hän oli väsynyt ja hänen kollegansa olivat väsyneitä maaniteltuaan naista turhaan koko päivän. Hän siirsi katseensa tähän naiseen ja yllätyksekseen huomasi, ettei tämä osoittanut mitään merkkejä uupumisesta ja nuutumisesta. Pidätetty olisi ilmeisesti jaksanut sitä leikkiä ikuisuuksiin.
“Me olemme tehneet puhelinsoittoja, Nannie, ja olemme saaneet selville, että herra Doss oli neljäs aviomiehenne, joka kuoli kärsien samanlaisista oireista. Me osaamme yksi plus yhteen. Arsenikki, Nannie. Uskomme heidän kaikkien kuolleen arsenikkiin. On kaikin tavoin helpompaa, jos myönnät, mitä olet tehnyt, noin aikaa ajatellen, ilman että meidän täytyy itse todistaa se.”
“Väitätkö sinä nuorimies, että tapoin aviomieheni? Olet hyvännäköinen, mutta niin hölmö”, Nannie nauroi. Ja käänsi sivun Romantic Hearts-lehdestään.

Page ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Oliko tämä nainen mielenvikainen? Vai oliko hänen lahjakkain ja suurin näyttelijä, jota maa päällään kantaa? Hän oli tavannut uransa aikana mitä haastavampia ihmisiä ja tämä yksilö ylitti heidät kaikki. Nyt oli aika suhtautua vakavuudella Arsenikki-mummoon.
Page tempaisi lehden pois naiselta.
“Ei enää lueskelua, Nannie. Tämä ei ole kristillisen tieteen lukuhuone. Nyt sinä puhut meille.”
Nannie katsoi häneen, lakaten kihertelmästä.
“Nannie”, hän meni asiaan. “Niitä on muitakin, eikö? Paljon ihmisiä ympärilläsi, jotka ovat heittäneet henkensä parin viimeisen vuosikymmenen ajan ja heidän haamunsa tulevat takaisin kummittelemaan sinulle. Ne ovat täällä, Nannie, tässä huoneessa. Päästä heidät lepäämään, Nannie, päästä heidät lepäämään.”
Hetken ajaksi, pariksi sekunniksi, heidän katseensa kohtasivat. Page havaitsi noissa tapittavien, vanhojen silmien kovettuneen joksikin pahaksi, inhottavaksi. Kuin paholainen väijyisi, ja Page päätti riuhtaisevansa sen ulos sieltä. Ja Nannie tiesi sen. Nainen huokaisi ja nyökkäsi päätään.
“Hyvä on, hyvä on.

Ja sitten, Nannie kikatti taas ja nuo silmät näyttivät taas niin viattomilta, mutta lopulta hän alkoi puhua. Hän myönsi myrkyttäneensä Sam Dossin kahvin, mutta ei toki pahantahtoisuuttaan:
“Hän ei antanut minun katsoa lempiohjelmiani televisiosta. Ja hän laittoi minut nukkumaan ilman tuuletinta kuumimpinakin öinä. Hän oli kitupiikki ja… no, mitä nainen siinä vaiheessa tekee?”
Etsivät vaihtoivat katseita, kulmakarvojaan kohottaen. Hän on vakavissaan, eikö olekin?, heidän katseensa kysyivät.
“No niin, siinä minä kerroin teille”, Nannie letkautti nauraen samaan sävyyn kuin lapsi, joka myöntää varastaneensa siskonsa kamman. “Saanko lehteni nyt takaisin?”
“Ensin kerro meille miehistäsi”, Page vaati.
Nannie empi sekunnin. “Jos kerron, annatko takaisin Romantic Hearts-lehteni?”
“Varmasti annan.”
Hän kohautti olkiaan ja hymyili ja vinkkasi silmäänsä. “Että tällainen kauppa.”
Ja Nannie kertoi heille Richard Mortonista, Arlie Lannigista ja myös Frank Harrelsonista. Kaikki miehet, joihin hän myönsi ensin ihastuneensa, jotka sitten olivatkin osoittautuneet surkimuksiksi. Hän ei ollut halunnut muuta kuin romantiikkaa, miehen, joka rakastaisi häntä ja se oli ilmeisesti liikaa vaadittu: hän oli saanut vain “typeryksiä”. Kaikki ja jokainen miehistä oli ollut “typerys”.
“Jos heidän haamunsa ovat tässä huoneessa, ne ovat joko nukkumassa tai ryyppäämässä”, sanoi Nannie.
Päätäen pudistaen Page antoi tälle takaisin hartaasti kaivatun lehden.

“Katsellessaan Nannieta ja puhuessaan hänelle, etsivät eivät voineet uskoa, että Nannie olisi tappaja”, Terry Manner lataa. “Mutta tunnustus oli vain tullut. Hän oli tappanut neljä aviomiestään. Yksi huoneesta, poliisi, kysyi häneltä: ‘Kenestä aiot kertoa meille seuraavaksi?'”

Seuraavana aamuna siitä, kun Nannie oli tunnustanut, Page ja muut tutkijat lähtivät tuulettamaan Kansasiin, Pohjoiseen Carolinaan ja Alabamaan ottaakseen ollakseen mukana kun hänen aviomiehensä, äitinsä ja sisarensa Dovie, sisarenpoikansa Robert sekä Lanningin äiti kaivettaisiin haudoistaan. Arsenikin jäljet näkyivät hyvin kaikkien siipojen sekä rouva Hazelin ruumiista. Muiden perheenjäsenten, joiden ruumiit eivät kielineet myrkyllisestä aineesta, kohtaloksi oli koitunut hapenpuute, tukehtumiskuolema. Heidät oli todennäköisesti tukehdetettu nukkuessaan.

Muutama päivä Nannien pidätyksen jälkeen, esiin astui erittäin huojentuneen näköinen mies nimeltä John Keel. Hän oli Pohjois-Carolinasta ja hän kertoi kirjoitelleensa intiimejä kirjeitä Nannien kanssa, jonk hän oli löytänyt lehden seuranhakuilmoituksen kautta, tietty. Nannie oli kertonut hänelle olevansa leski ja kaipaavansa hyvää miestä, jonka kanssa jatkaa elämäänsä. Nannie oli lähettänyt hänelle kakun: ja hän oli lähettänyt sen takaisin, siksi koska ei pitänyt omenoista ja kuivatuista luumuista.

Ensimmäinen aviomies, Charley Braggs, “mies, joka lähti pois” kuten Sherby Green häntä nimittää, oli ensiluokkaista toimittaja-ainesta. Kun laboratorio julkaisi löydöksensä Nannien raadoista, lehtimiehet vyöryivät Braggsin luo. Hänen mielipiteistään ja muistoistaan sai upeaa, joskus jopa hauskaa materiaalia kolumnista kolumniin.
“Hän oli aina juoksemassa jonkun toisen miehen kanssa ja ei koskaan kotona!” Braggs vastasi toimittajien kysyessä, miksi heidän suhteensa meni alamäkeen. “Ja muuten, minä kerron teille totuuden. Olin iloinen, kun hän oli poissa. Siitä tuli vain mukavaa, kun aloin pelätä syödä mitä tahansa mitä hän laittoi…. haistoin rottia!”
Hän on kysellyt kahden tyttärensä ruumiin perään, joista lehdet ovat melko lailla pysyneet vaiti. Mutta selvästi hallituksella on tarpeeksi syytä muutenkin saattaa Nannie lukkojen taakse, pitkäksi, pitkäksi aikaa.

Tapausta ratkottaessa Oklahoman osavaltio on keskittynyt Tulsassa kuollutta Dossia koskeviin syytöksiin. Osavaltiot, joista loput uhrit ovat löytäneet, ovat silti halunneet Nannieen niille kuuluvaa toimivaltaa. Siitä huolimatta, hänen tapaustaan ei koskaan käsitelty oikeudellisesti Oklahoman ulkopuolella.

Kun uutisankat lopulta saivat Nannien kiinni kanteen jälkeen, he kysyivät, mitä hänen kanssaan nyt pitäisi tehdä Dossin myrkytyksen suhteen, tämän omasta mielestä. Hänen vastauksensa tuli juuri hänelle niin ominaisella hilpeydellä: “Mitä vain. Mitä vain he viitsivät tehdä, se on oikein minulle”, virnistellen salamavalojen välkkeessä.

Häntä testattiin useita kertoja ja kun hänet oli todettu mieleltään terveeksi, päätettiin oikeudenkäynti pitää kesäkuun 5., 1955. Se pidettiin Tulsan Rikosoikeudessa. Toukokuun 17., hän tärkeämmän tekemisen puitteissa unohti saapua koko oikeuteen. Ja kun lakimiehet eivät tienneet kuinka muutenkaan toimia, hänet tuomittiin syylliseksi.
Lyhyen kuulemisen jälkeen tuomari Elmer Adams tuomitsi hänet elinkautiseen vankeuteen. Nannie vältti sähkötuolin vain sukupuolensa vuoksi.

Nannie meni kikattaen vankilaan loppuiäkseen.

Oikeustalon ulkopuolella, Nannie, Florine ja Florinen lapset.
Sherby Williams kertoo Nannien viettäneen viimeiset päivänsä vankilassa “yhä haaveillen ikuisesta rakkaudesta”.

Nannie kuoli leukemiaan vankilan sairaalassa 1965. Hänen toivonsa niinä aikoina oli ruosteinen kuin ritarien panssari.

 

Artikkelia täältä: http://www.tulsaworld.com/specialprojects/?ID=071027_1_A4_spanc16827

“Vain Oklahomassa: Musta leski nauttii julkisuudesta
Nannie Doss, ystävällinen, isoäitimäinen sanoi miehelleen “otat minua hermoon”. Joten hän lähetti tämän pois samaa matkaa 3 edellisen aviomiehensä kanssa: rotanmyrkyllä.

Nannie Doss, joka näyttää nauttivat lehtimiesten edessä kiemailusta, sai murhasyytteet ja tuomittiin elinkautiseen.

“Ymmärrätkö sinä, että oikeudessa päätetään, saako syytetty elää vai ei?” tuomari Elmer Adams kysyi 49.v naiselta.
“Kyllä, sir.” ”

“Tunnustatko syyllisyyteesi?”

“Kyllä.
Nannie oli pidätetty kuukausia aikaisemmin, kun Dr. W.D. Hidy oli alkanut selvittää kuolleen Sam Dossin arvoitusta lokakuussa 1954. Kyseinen lääkäri Hillcrest Medical Centeriltä oli hoitanut Samia siellä ja seuraavana päivänä tämä oli kuollut, mikä ei tohtorin mielestä ollut selitettävissä luonnollisena kuolemana. Hän oli pyytänyt Oklahoma Highway Departmentin työntekijältä saada suorittaa ruumiinavauksen, mikä oli sopinut Nannielle oikein hyvin. Tohtori oli perutellut ruuminavausta sillä, että löydökset saattaisivat pelastaa jonkun toisen hengen.
Ruumiinavauksessa selvisi, mihin Sam Doss oli kuollut – arsenikkiin.

Hän vei löydökset poliisille ja Nannie tunnusti laittaneensa sitä pieniä määriä miehensä kahviin, mutta vain siksi, että hän oli tehnyt laskuvirheen, Sam oli sairastunut ja hakeutunut Tohtori Hidylle.
Lopulta hän oli laittanut valtavan määrän myrkkyä kuivattuihin luumuihin, jota oli tarjonnut treffi-ilmoituksen kautta löytämälleen miehelle.
Nannie sanoi miehen ottaneen häntä hermoon, ettei tämä ollut antanut hänen katsoa tv:tä, kuunnella radiota eikä lukea lehtiä, joista hän piti. Etsivät saivat selville, että Sam Dossin kuoleman jälkeen Nannie oli löytänyt lehden henkilökohtaisten ilmoitusten palstalta jo seuraavan miehen.

Hän oli valmistanut ja lähettänyt tälle kakun, mutta ilman arsenikkia.

Arsenikilla hän oli tappanut kolme edellistä miestään Pohjois-Carolinasta, Alabamasta ja Kansasista. Kaikki uhrit olivat kuolleet mysteerisesti, mutta heidät oli haudattu ilman ruumiinavausta. Häntä vastaan ei ollut nostettu yhtäkään syytettä Pohjois-Carolinan ja Alabaman kuolemista, mutta murhasyyte Kansasin tapauksesta. Hänen on epäilty myrkyttäneensä myös äitinsä, Louisa Hazlen Alabamasta sekä muutamia muita, kuten joitain lapsistaan.

Alabamassa, Annistonin lähellä syntynyt Nannie kertoi etsiville myrkyttäneensä 2. miehensä, Frank Harrelsonin 1945, koska tämä humalassa yritti saada häntä menemään sänkyyn kanssaan. Hän oli löytänyt Frankin viskipullon puutarhastaan ja täyttänyt sen rotanmyrkyllä.
“Niin minä laitoin rotanmyrkkyä hänen pontikkaviskiinsä”, Nannie kertoo. Harrelson tuli sairaaksi ja kuoli tuona yönä Lexingtonissa, Pohjois-Carolinassa. Hänen viimeiset sanansa olivat “Tämän täytyy johtua kahvista.”
(Crime Libraryn mukaan nuo olivat Arlie Lanningin viimeiset sanat.)

Hänen ensimmäinen miehensä, Charley Braggs pakeni siksi että joku varoittanut häntä syömästä Nannien laittamaa ruokaa. Hän vain lähti lätkimään eräänä päivänä ja otti eron vuonna 1928. Braggs oleili Alabamassa sen jälkeen kun Nannie pidätettiin ja Nannie kertoi Tulsa Worldin reportterille, että yksi heidän viidestä lapsestaan kuoli pian syntymän jälkeen. Kaksi muuta kuolivat nuorina.

Ystävällinen Nannie Doss todettiin mental defective (henkisesti jälkeenjääneeksi?) asianajajien, lehtimiesten ja vähintään 3 psykiatrin taholta. Hänen tyyneytensä ja lapsenomainen huumorinsa tekivät hänestä lopussa quotable. (Ymmärtääkseni sana tarkoittaa, että häneltä tuli hyviä sitaatteja, niinkuin Wikisitaatit. Miten sen voi edes lähes järkevästi suomentaa?)

Kun Harley Lanningin ja Richard L. Morton omaiset kuulivat Dossista, he kysyivät tutkijoilta omaistensa kuolemista. Morton, joka oli alunperin kotoisin Okmulgeesta, kuoli Emporiassa. Kun hänen ruumiinsa kaivettiin haudasta, lääkäri sanoi, että hänelle syötetyn arsenikin määrä riittäisi tappamaan hevosen.

Nannie Doss nautti selvästi saamastaan huomiosta, johon kuului elämäntarinansa myyminen Life-lehdelle.
Kun Adams määräsi hänet iäkseen vankilaan, Nannie kommentoi, että “olisi surkea ennakkotapaus” määrätä hänet kuolemaan ensimmäisenä naisena Oklahomassa.

Nannien tapaus sai aikaan lain, jonka mukaan on tutkittava kaikki vainajat, joita lääkäri ei ole huomioinut.
Sen jälkeen kun häntä oli oikeuden edessä väitetty (plead) Tulsan murhaajaksi, hymyilevä Nannie lähti tyttärensä Melvina Hedrickin luo Pohjois-Carolinaan Lexingtoniin. Hän sanoi tyttärelleen oikeustalon vankien hississä: “Ota rauhallisesti. Äläkä murehdi. En ole.”

Kun hän lähti oikeustalolta, yksi valokuvaaja vielä pyysi häntä hymyilemään kameralle.
“Toki, minua ei yhtään haittaa mennä McAlesteriin.”

Hän oli esimerkillinen vanki ja aina laski leikkiä hymyillen. Nannie kuoli leukemiaan kesäkuun 2. vuonna 1965, oltuaan tasan 10 vuotta vankilassa.

Yksi asia, josta hän mielellän pilaili, oli se, että hän oli vankilan toisiksi vanhin vanki.

“Kun he ovat vajaamiehisinä siellä keittiössä, minä aina tarjouduin auttamaan”, hän kertoi Worldin reportterille. “Mutta he eivät koskaan päästäneet minua.”

Tässä erittäin mielenkiintoinen kuva, jossa Nannieta haastatellaan poliisiasemalla:
http://www.corbisimages.com/Enlargement/U1074352.html

Nannie Doss Being Questioned

Vielä tästä Sherby Greenistä, jota oli haastateltu Nanniesta: hän oli Nannien serkku ja tutkinut 10 vuotta Nannien elämää.
“Rakas isoäitini ja Nannien äiti olivat ystäviä”, hän kertoo. “Perheeni ei mielellään puhu Nanniesta: hän on suvun mustalammas. Meillä on tässä luuranko kaapissa.”
Kuitenkin, Sherbystä hänen serkkunsa on makaaberilla tavalla mielenkiintoinen. “Nannie eli tehden hirmutekoja. “Hyvä tai paha, hänestä tuli kansanperinnettä täällä”, hän sanoo tarkoittaen Alabaman koillista osaa, jossa hän ja Nannie kasvoivat. “Blue Mountainissa, jossa hän syntyi, hän on legenda.”

Huolimatta siitä, että hän on legenda, hän on tappaja. “Hän tappoi, koska piti siitä” (tappamisesta), sanotaan kirjassa A-Z Encyclopedia of Serial Killers , joka on Harold Schechterin ja Everitt Davidin käsialaa.


Nannie saapumassa iloisesti oikeustalosta. Kuva on täältä blogista, jossa on paljon tietoa muistakin sarjamurhaajista.
http://www.amylkoenig.com/IMAGES/+Killerladies.JPG

Leave a comment

Filed under Aikuisten murhaamat lapset, Perhemurha

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s